Kauppasota olisi Kiinalle ja Saksalle isompi riski kuin USAlle

Suurten talousmahtien kauppasota olisi kaikkien tappio, mutta vahingot eivät jakautuisi tasan. Kiinalla ja Saksalla on eniten menetettävää, Yhdysvalloilla vähiten. Siksi Donald Trumpin kauppapoliittinen uho on oikea riski.

Yksi Yhdysvaltain presidentinvaalit voittaneen Donald Trumpin uhoavan kampanjan uhoteemoista oli kauppapoliittinen uho. Kampanjalinjaukset olivat paikoin perin sekavia, mutta niitä yhdisti kuitenkin yksi varsin selkeä viesti:

Jos Trumpin kauppapoliittinen uho käy toteen, Yhdysvaltain kauppapolitiikka kiristyy. Tämä taas voi johtaa äärimmillään kauppasotaan suurten talousmahtien välillä. Kiina on Trumpin silmätikku, mutta aivan samoin perustein hän voi käydä Saksan kimppuun.

Ensi töikseen Trump haluaisi määritellä Kiinan virallisesti valuuttavääristelijäksi, joka hankkii valuuttakursseja vääristelemällä itselleen epäreilua kilpailuetua ja aiheuttaa Yhdysvalloille epäreilua vahinkoa.

Tämän määrittelyn jälkeen seuraisivat Kiinan-vastaiset toimet, joiden avulla Trump haluaisi eri tavoin esimerkiksi rajoittaa kiinalaistavaroiden tuontia Yhdysvaltoihin.

Tullien ja muiden tuonnin esteiden tarkoitus olisi, että Kiinasta alkaisi tavaran asemesta virrata Yhdysvaltoihin tuontia korvaavaa teollisuustuotantoa ja työtä.

Trumpin kauppauho ja sen tavoitteet toistavat suurin piirtein samaa kaavaa kuin kansainvälisen kaupan rajoitukset ennenkin. Niinpä myös vaikutukset olisivat samanlaisia kuin aiemmin: pääosin haitallisia.

Jos kaupan rajoitukset kärjistyvät suoranaiseksi kauppasodaksi, koituu siitä lopulta haittaa kaikille kahinointiin osallistuville niin kuin muillekin kansainvälistä kauppaa käyville maille ja talouksille.

Niin kävisi tälläkin kerralla, joskaan haitat eivät ainakaan ensi alkuun jakautuisi tasan.

Kauppasota alkaisi Yhdysvaltain ylivoimalla ja Kiinan kenties kohtalokkaan suurten menetysten uhalla. Kiinan tavoin erittäin haavoittuvassa alakynnessä olisi Saksa.

Vaikka kauppasota lopulta heikentäisi Yhdysvaltainkin taloutta, heikentäisi se Kiinan ja Saksan talouksia saman tien ja ratkaisevasti raskaammilla menetyksillä.

Muita pienempien tappioiden riski voi Trumpin vaakakupeissa näyttää suhteelliselta voitolta, mikä voi puolestaan madaltaa kauppahyökkäyksen kynnystä.

Tästä syystä olisi vakava vikatikki viitata Trumpin kauppauholle kintaalla ja väheksyä uhon aiheuttamaa riskiä esimerkiksi sillä yleisellä väärinkäsityksellä, että Yhdysvallat olisi jotenkin riippuvainen Kiinan rahoituksesta ja siksi taloudellisessa alakynnessä.

Trumpin kauppauho syytä ottaa todesta

Yhdysvaltain kauppapolitiikkaa ja sen kiristymisen uhkaa puntaroivissa pohdinnoissa nousee ennen pitkää esiin yksi hyvin yleinen tulkinta, joka vähättelee tuota uhkaa – mutta joka perustuu keskeisiltä osin väärinkäsitykseen.

Trumpin kauppauhoa vähättelevän tulkinnan mukaan Kiina on Yhdysvaltain velkaisen liittovaltion suurin ulkomainen rahoittaja ja siksi Yhdysvaltain talous olisi kauppasodassa Kiinan armoilla eikä toisinpäin.

Se onkin toki kiistaton tosiasia, että Kiinan keskuspankki ja maan valuuttavarantoa paimentavat valtiolliset sijoitusyhtiöt ovat yhdessä Yhdysvaltain velkaisen liittovaltion velkakirjojen suurin ulkomainen haltija.

Mutta tähän havaintoon tukeutuva tulkinta Yhdysvaltain ja Kiinan välisen kaupan syiden ja seurausten suhteista ja maiden keskinäisen taloudellisen riippuvuuden suunnasta on silti väärinkäsitys.

Vaikka Kiinasta virtaisi kuinka paljon dollareita Yhdysvaltoihin ja vaikka ”Kiina” omistaisi kuinka paljon Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoja, ovat nämä maiden välisen kaupan seurauksia eivätkä kauppaa alkuun panevia voimia.

Kiinasta Yhdysvaltoihin käyvä dollareiden virta on Kiinan tavaraviennin välttämätön seuraus ja samalla Kiinan vientiylijäämän edellytys. Kiina tarvitsee tätä kauppasuhdetta kipeämmin kuin Yhdysvallat, ja siksi Kiina on tästä maakaksikosta haavoittuvampi.

Kiinalle pääoman vienti on pakko eikä valinta

Kiinan kansantalous on täysin riippuvainen ylijäämäisestä kaupasta muun maailman kanssa. Eniten ylijäämää sille kertyy kaupasta Yhdysvaltain kanssa, eikä sattumalta, sillä Yhdysvaltain kansantalous on ylivoimaisesti maailman suurin ja lisäksi sen kauppa muun maailman kanssa on raskaimmin alijäämäistä.

Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on käytännössä koko muun maailman vientimaille ylivoimaisesti suurin kysynnän lähde ja keskeinen syy sille, että esimerkiksi juuri Kiina ja Saksa kykenevät vuodesta toiseen ylläpitämään hirmuisia vaihtotaseidensa ylijäämiä.

Kiinan ja Yhdysvaltain välisen tavarakaupan maksuvaluutta on dollari. Kaupan ylijäämä tuo Kiinaan kaiken aikaa runsaammin dollareita kuin se tarvitsee oman tuontinsa maksamiseen. Erotuksesta kertyy valuuttavarantoa, jonka keskuspankki ja valtiolliset sijoitusyhtiöt kierrättävät kansainvälisille pääomamarkkinoille.

Suurin osa tuosta taalavirrasta kiertää Kiinan rahaviranomaisten ja kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden kautta takaisin sinne, mistä se on alun perin lähtenytkin, Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoihin.

Dollarikierrätys on väistämätön seuraus Kiinan vientiin tukeutuvan talousmallin tuottamasta vaihtotaseen ylijäämästä, joka käytännössä pakottaa Kiinan pääoman nettoviejäksi. Pääoman vienti onkin Kiinalle pakko eikä valinta, ja taalavirran katkeaminen tarkoittaisi myös tavaravirran katkeamista. Sitä ei Kiinan talous kestäisi.

Jos Kiinan vienti Yhdysvaltoihin törmäisi kaupan esteisiin ja supistuisi voimakkaasti, tietäisi tämä koko viennin ja vientiylijäämän jyrkkää laskua. Näin kävisi siksi, että Yhdysvaltain veroisia uusia ja varsinkaan yhtä mittavia vientimarkkinoita ei yksinkertaisesti ole missään muualla.

Kiinan tuonnin tyrehtyminen tarkoittaisi Yhdysvalloille halpojen kiinalaistavaroiden katoamista kauppojen hyllyiltä tai ainakin niiden kallistumista, mikä olisi epämukavaa ja ärsyttävää. Mutta se tarkoittaisi myös Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämän supistumista ja velkaantumisen hidastumista.

Se tarkoittaisi myös Kiinasta Yhdysvaltoihin kiertäneen dollarivirran tyrehtymistä, mutta Yhdysvalloille tämä olisi vain yksi seuraus kaupan tasapainottumisesta. Se ei olisi julkisen tai yksityisen rahoituksen pulmia aiheuttava ongelma.

Dollaridumppaus olisi Kiinan itsetuhoinen vikatikki

Jos Kiinan talousviranomaiset päättäisivät yhtäkkiä katkaista dollarivirran Yhdysvaltoihin ja vielä myydä aiemmin hankkimansa Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjat, haittaisi se enemmän Kiinan omaa vientiä kuin Yhdysvaltain rahoitusta.

Se olisi vientiriippuvaiselle Kiinalle yhtä kuin taloudellista itsensä silpomista, mutta Yhdysvalloille se olisi Trumpin vaalikampanjan aikaista kauppauhoa pikakelauksella toteen paneva outo välikohtaus.

Toki siitä koituisi Yhdysvalloillekin ainakin ohimeneviä harmeja ja häiriötä, mutta ei raskasta saati pysyvää haittaa niin kuin Kiinalle.

Suuri ja äkkipikainen ”dollaridumppaus” olisi Kiinan itsetuhoinen keino heikentää dollaria. Samalla se ottaisi suuren riskin sen oman valuutan juanin vahvistumisesta. Juanin pitäminen heikkona ja ulkomaankaupan pitäminen ylijäämäisenä edellyttää Kiinalta dollareiden ostamista eikä myymistä.

Kiinan oma riski olisi juanin vahvistumisen ja vientivetoisen kasvun tyssäämisen lisäksi esimerkiksi vientiteollisuuden konkurssiaalto ja miljoonien työläisten siirtyminen tehtaista ensin työttömiksi ja heti perään mielenosoituksiin.

Äkkimyynnit ehkä hämmentäisivät ja häiritsisivät Yhdysvaltainkin taloutta aikansa, mutta ennen pitkää dollarin halpenemisesta alkaisi koitua esimerkiksi Trumpin vaaliuhossaan lupaamia vaikutuksia: se alkaisi vahvistaa Yhdysvaltain vientiä ja houkutella teollisuutta ja työtä takaisin kotimaan kamaralle.

Ja jos taas dollari uhkaisi halventua liian jyrkästi ja liian paljon, on Yhdysvaltain omalla keskuspankilla Fedillä keinot keventää Kiinasta äkisti purskahtanutta myyntipainetta ostamalla vaikka kaikki Kiinan markkinoille sysäämät liittovaltion velkakirjat ja muut dollarimääräiset arvopaperit.

Tällaisesta välikohtauksesta koituisi toki markkinahäiriöitä, mutta ei se silti vaarantaisi liittovaltion rahoitusta.

Turha luulla, että Yhdysvalloilta loppuvat dollarit

Yhdysvaltain liittovaltio ei tarvitse Kiinaa tai sen puoleen muitakaan ulkopuolisia kyetäkseen rahoittamaan omia julkisen talouden alijäämiään tai ylläpitääkseen yksityisenkin talouden sujuvaa rahoitushuoltoa.

Kyse on aidosti itsenäisestä valtiosta, joka päättää raha- ja talouspolitiikan hoidostaan itse niin kuin parhaaksi katsoo. Se rahoittaa budjettinsa kokonaisuudessaan oman kansallisen valuuttansa, dollarin, määräisellä rahoituksella. Ja sillä on ikioma keskuspankki, joka kykenee milloin tahansa tuottamaan kuinka suuren määrän dollareita tahansa.

Yhdysvaltain julkinen velka on toki mittava ja siitä on Kiinan hallussa huomattavan suuri osa, se on totta. Mutta suuret luvut eivät muuta muuksi sitä, että Yhdysvaltain velat Kiinalle ja kaikille muillekin velkojille ovat dollarivelkoja, jotka se voi aina maksaa takuuvarmasti takaisin tuottamalla lisää dollareita niin paljon kuin tarpeen.

Oman keskuspankin avulla Yhdysvaltain liittovaltio kykenee aina rahoittamaan vanhojen velkojensa lisäksi uudetkin alijäämänsä, vaikka Kiina tai muut ulkopuoliset rahoittajat jostakin syystä lakkaisivat tykkänään ostamasta liittovaltion velkakirjoja.

Kiinan mittavat dollarisaatavat tarkoittavatkin, että tämän kauppa- ja taloussuhteen panttivanki on ennemmin Kiina eikä Yhdysvallat. Samasta syystä kauppasuhteen kiristyminen tai kärjistyminen kauppasodaksi aiheuttaisi Kiinalle ratkaisevasti suurempia vahinkoja kuin Yhdysvalloille.

Saksan kaupalliset ulkosuhteet ovat riskeineen samaa maata kuin Kiinan mutta sillä erotuksella, että Saksan vaihtotaseen ylijäämä on vielä suurempi. Saksa on toisin sanoen mahdollisen kauppasodan riskeille vielä alttiimpi ja haavoittuvampi kuin Kiina.

Jos Trumpin kauppauho karkaa kauppasodaksi, on Yhdysvalloilla ainakin ensi alkuun ylivoima ja jotakin voitettavaa, mutta Kiinalla ja Saksalla on pelkästään hävittävää ja siksi ne jäävät alusta asti alakynteen.

Viimeistään silloin käy selväksi, että eivät Kiina tai Saksa pysty painostamaan tai kiristämään Yhdysvaltoja, vaikka niiden hallussa olisi kuinka paljon dollareita tai dollarimääräisiä velkakirjoja.

Kiinalta ja Saksalta ehtyy vientituotteiden kysyntä taatusti ennen kuin Yhdysvalloilta loppuvat dollarit.

Jan Hurri

Kommentti

Sehän tässä onkin ongelma, että FED voi painaa dollareita mielensä mukaan.
Kultakanta meni silloin kun Ranska pyysi velkojaan jenkeiltä kultana. Eihän sitä tietenkään heillä ollut, joten se siitä. Jenkit maksoi velan taaloina, joita painokoneet painoi tonnikaupalla, en puhu nyt arvosta.

Tässä tulee huomata nyt yksi asia, se, että USA:n nykyinen vauraus perustuu juuri siihen, että se ostaa velaksi maailmalta tavaraa ja rahoittaa sen painokone tuotteella. Me muut saamme vastineena niistä paperia, jonka arvo on yksin herran käsissä, no tällä kertaa kahden.

Kiinan velka on hoidettavissa hetkessä pois. 20 000 miljardia euroa velkaa ei ole suuri, josta Kiinan osuus noin 25%. FED on tehnyt saman ennenkin historian saatossa. Nyt pitää vain muistaa se, säilyykö muiden luottamus tällaiseen tapaan hoitaa velkoja pois.
Onko dollarin mahti sittenkin liian suuri kun katsotaan USA:n asukaslukua. Tosin siitäkin on suurin osa ns.roskaväkeä, tässä on mukana nekin, joilla on rahaa kuin roskaa.