Laman lyhyt historia, syyskuu 2009

     Esko Seppänen

Kapitalismi on oman edun tavoitteluun, ahneuteen ja keinotteluun perustuva talous. Valtiovalta säätää lait, jotka ovat laillisuuden savuverhoa markkinoiden diktatuurin ylle, vastaamaan hallitsevan luokan tahtoa. Reaalisesti olemassa olevan kapitalismin valtimo ja laskimo on raha- ja finanssijärjestelmä. Se on talouden toinen todellisuus reaalitalouden eli työn ja toimeentulon talouden rinnalla, ja se on alkanut elää siitä riippumatonta omaa virtuaalista elämää-nsä. Järjestelmän sydämessä pankit tahdistavat rahankiertoa pankkien välisillä markkinoilla, jotka pitävät kapitalismin käynnissä.

Oppikirjojen mukaan uuden rahan laskevat liikkeelle keskuspankit. Se on harhakäsitys. Keskuspankit laskevat kyllä liikkeelle setelistön, mutta yli 90 prosenttia kierrossa olevasta rahasta on pankkien liikkeelle laskemaa, niiden velkaa toinen toisilleen. Pankkijärjestelmä

pystyy luomaan (virtuaali)rahaa tyhjästä tuottamalla markkinoille finanssihyödykkeitä, joihin hirmuiset rahamassat kiinnittyvät mutta jotka ovat reaalitalouden näkökulmasta usein pelkkiä haitakkeita tai turhakkeita.

Kun kapitalismi ajautui syksyllä 2008 maailmanlaajuiseen systeemikriisiin, se oli velkaeli luottokriisi, luoton loppu. Pankit eivät luottaneet toistensa kykyyn vastata veloistaan ja lunastaa liikkeelle laskemiaan finanssituotteita.

Poliitikot keskittivät reaalikapitalismin pelastusoperaation järjestelmän ytimeen:

pankkikonkurssien ehkäisyyn. Valtiovallan käyttäjät pelastivat väärintekijät taloudelliselta tuholta julkisilla budjettivaroilla, kansalaisten kukkaroista. Kun yksityisiä velkoja otettiin

yhteiseen maksuun, systeemiin syntyi moraalikato (moral hazard): yhdet velalliset eivät joutuneet vastuuseen veloistaan, toiset joutuivat.

Hötörahaa tyhjästä

Kansantaloudessa taloudellisen kasvun välttämätön ehto on uusi velka. Vuosikymmenen puolivälissä julkinen raha oli halpaa ja löysää. Kapitalistinen rahakone tuotti voittoja, joita privatisoitiin veropara-tiiseissa. Kasvu, jota rahoitettiin pankkien tuottamalla velalla, johti kokonaisten maiden ylivelkaantumiseen, ja eritoten USA:ssa elettiin velaksi muiden maiden kustannuksella. Siellä syntyi hullun rahan tauti. ”Hullu raha” oli halpaa ja löysää velkaa. Globalisoiduilla finanssimarkkinoilla amerikantauti levisi maapallon joka ikiseen kolkkaan.

Reaalitaloudessa globalisaatio on ollut työn ja toimeentulon alennusmyyntiä: työn siirtämistä korkeiden standardien maista sosia-alisen dumppauksen ja ympäristön saastuttamisen salliviin maihin.

Finanssitaloudessa, pääomamarkkinoilla, globalisaatio on ollut rahan vapautta julkisesta valvonnasta, varallisuuden (kiinteistöjen, yritysten, pörssiomaisuuden) hintojen samanlaistumista ja yhdenmu-kaistumista sekä maailmanlaajuista keinottelua virtuaalisilla finanssituotteilla. Velka yhdisti taloudet toisiinsa.

Finanssimarkkinoilla (mutta ei vain julkisissa pörsseissä vaan myös pankkien kahdenvälisissä salaisissa operaatioissa) pääomille pyritään tuottamaan korkein mahdollinen tuotto. Paras tuotto on saatu virtuaalisten finanssituotteiden hinnannoususta, jonka edellytys on

ollut pankkien siittämä virtuaalinen raha, niiden keskinäinen velka.

Tätä ”hötörahaa” luotiin jakamalla jo kertaalleen omistettu omaisuus moneen uuteen osaan ja ketjuttamalla ”uusi” omistettava monen uuden tuotteen päähän kauas alkuperäisestä reaaliomaisuudesta, esineellistetystä työstä ja työn kasaumista.

Markkinoilla yksityinen (hötö)raha sekoittui keskuspankkien liikkeelle laskemaan julkiseen rahaan tavalla, joka ei ollut valtioiden hallinnassa eikä näkynyt keskuspankkien tilastoissa. Rahan liikkee-llelasku oli privatisoitu velan tuotannoksi kaikkinaisiin keinottelu-tarpeisiin.

Pääomamarkkinoiden inflaatio

USA:ssa keskuspankkijärjestelmän (Federal Reserve, Fed) ainoa tavoite oli taloudellinen kasvu. Markkinafundamentalisti Alan Greenspanin johdolla Fed reagoi kasvun kaikkinaiseen

takkuiluun alentamalla rahan hintaa. Markkinakorot seurailivat Fedin viitekorkoja, ja raha oli sekä halpaa että löysää.

Kun ei ollut normaalia niukkuutta rahasta, sekä todellisten että virtuaalisten finanssituotteiden hinnat nousivat. Syntyi pääomamar-kkinoiden inflaatio. Sitä ei kansantaloustieteessä tunneta eikä ole käsitteellistetty. Teoriavajeen johdosta standarditaloustieteilijät eivät osanneet varoittaa virtuaalisen finanssitalouden kuplasta, joka näkyi varallisuusarvojen inflatoitumisena, ja sen jälkeen seuranneesta katteettomien varallisuusarvojen poispyyhkiytymisen tsunamista. Käytäntö ylitti talousteorioiden rajat ja kuohitsi kansantalous-tieteilijät todellisuuden selittäjinä. Tiede kuvasi hallitsevan luokan etua ja tahtoa. USA:ssa elettiin pyhässä uskossa ikuiseen taloudelliseen kasvuun ja tyhjästä luotujen finanssituotteiden loputtomaan arvonnousuun. Se oli velallisten elämää sokaistuneina virtuaalisten arvonnousujen tuottamasta rahailluusiosta. Uuden velan innovoiminen oli edullista pankinjohtajille eli bankstereille, noille meidän aikamme gangstereille. Mitä enemmän aineetonta hötörahaa he kykenivät tuottamaan, sitä suuremmat aineelliset palkkiot eli bonukset he saivat siitä itselleen. Yleisestä edusta piittaamaton yksityinen etu ja ahneus olivat maailmantalouden laman katalyytit.

Sekundaa priimana

USA:n ylivelkaantumisen symboliksi ovat muodostuneet asuntoluottomarkkinat. Kun asuntojen hinnat olivat jatkuvassa nousussa, banksterit keksivät ruveta kasvattamaan bonuksiaan rekrytoimalla systeemiin kokonaan uuden, (maksukyvyttömistä kansalaisista koostuneen) asuntovelallisten joukon. Sitä varten kehiteltiin subprime-lainat (subprime = priimaa huonommat), joilla velallinen sai pankiltaan luottoa 100 %  ja enemmänkin asunnon hinnasta. Pari ensimmäistä vuotta olivat lyhennysvapaita, mutta sitten alkoi tapahtua: korko nousi sen jälkeen 6-7 prosenttiyksikköä yli hyvien lainojen koron.

Asuntojen jatkuvan hinnannousun uskottiin turvaavan pankkien saatavat; olihan pankin aina mahdollista myydä vakuutena ollut asunto kalliimmalla kuin oli sitä vastaan annettu luotto.

Innovointi jatkui niin, että pankit keräsivät yhteen tuhansia tai kymmeniätuhansia velkoja ja niputtivat ne arvopapereiksi, joita myytiin sijoittajille (eläke- ja muille rahastoille) täkynään subprime-luottoihin kirjatut korkeat korot ja suuret tuotto-odotukset. Sillä tavalla pankit jälleenrahoittivat antamansa roskaluotot.

Näiden uusien finanssituotteiden myyjiä auttoivat luottoluo-kitusyhtiöt, jotka antoivat maksua vastaanroskapapereille hyvät laatuluokitukset. Luottoluokittajat kuuluvat lamasyyllisten etujoukkoon.

Virtuaalista hötörahaa luotiin myös arvopaperistamalla eli siis jälleenrahoittamalla yrityksille annettuja luottoja. Niistä käärittiin läpinäkymättömiä miljardipaketteja (CDO:t, CLO:t).

Samoihin paketteihin hyvien yritysvelkojen kanssa käärittiin sitten huonoja subprime-luottoja, ja syntynyttä sekundaa sisältäneet uudet tuotteet myytiin taas luottoluokittajien avittamana priimana.

Velalla vivuttaminen

Ahneet banksterit eivät olleet vain rahan lainaksi antajia vaan myös ottajia. Myös pankit käyttivät - bankstereiden bonusten kasvattamiseksi - velkavipua.

Velkavivutuksessa idea on se, että finanssituotteita ostetaan pienellä omarahoitus- ja suurella velkarahoitusosuudella. Kun elettiin yleisessä uskossa pääomatuotteiden hintojen päättymättömään nousuun (eli pääomamarkkinoiden inflaation jatkumiseen), velkavipu toimi.

Kun arvossa kasvanut ja velaksi ostettu finanssituote myytiin pois ja velka maksettiin myynnin uotolla, arvonnousu kirjautui kokonaisuu-dessaan bankstereiden hallinnoiman pienen omarahoitusosuuden hyväksi.

Näitä osto- ja myyntitarkoituksia varten pankit perustivat veroparatiiseihin virtuaalipankkeja (SIV), jotka rahoittivat toimintansa pankkien välisiltä vakuudettomilta halvan rahan markkinoilta. Arvonnousua synnytettiin myymällä itselle ja ostamalla itseltä.

Veroparatiisit ovat kaikkien suurten pankkien (ja erityisesti keinottelusta ja veronkierrosta eläneiden hedge-rahastojen) virtuaalisten haarakonttoreiden julkinen kotipesä.

Systeemin levittäytymistä maailmalle kuvaa venäläisen oligarkin Oleg Deripaskan tapaus.

Venäjällä länsipankit rahoittivat oligarkkien toiminnan. Halvalla tuontirahalla Deripaska osteli yrityksiä ja antoi aina uuden ostoksen rahoituksen vakuudeksi edellisen oston omaisuuden. Kun amerikantauti tuli Venäjälle, omaisuusarvot sulivat mutta velat jäivät, ja sillä tavalla Deripaskan ja muiden miljardöörien velkavipu meni epäkuntoon. Kun eilisen voittajista tuli tämän päivän häviäjiä, monien läntisen kapitalismin maiden miljardöörien tapaan

oligarkkien kohtalo on valtiovallan (lue: Putinin) käsissä ja lisää Venäjällä valtiokapitalismia ja harvainvaltaista ”demokratiaa”. Vain valtio voi pelastaa hätään joutuneet kapitalistit.

Johdannaislottoa miljardeilla

Hullun rahan tauti paheni, kun rahamarkkinoiden osto- ja myyntiliikkeet rupesivat käymään kauppaa johdannaisilla. Ne olivat irti päästetty pullon paha henki, jota ei saatu tungetuksi takaisin pulloon.

Monet johdannaiset ovat vedonlyöntiin verrattavia arpalippuja, joilla ei käydä kauppaa pörsseissä vaan myös salassa niiden ulkopuolella. Kun niitä ostetaan ja myydään kahdenvälisesti ohi pörssien, julkisuuden ulottumattomissa tehtävien kauppojen seurauksena

yksikään valvoja tai sääntelijä (joiden toiminnot oli USA:ssa pyhitetyssä kasinokapitalismissa ajettu alas) ei tiedä, miten paljon pankkien taseissa on lottokuponkeja. Ne ovat systeemin Mustia Pekkoja siinä missä arvopaperistetut subprime-velatkin.

Johdannainen on aineeton finanssituote. Se ei ole itsessään mitään, millä olisi arvoa, mutta sillä, mistä se on johdettu, saattaa olla. Sillä on epäsuora yhteys reaalitalouteen, jos se johdetaan työn tuloksista, työn kasaumista tai käyttöarvoista, mutta finanssiturhake on myös

miljardiluokan panos arvaukseksi pörssikurssien tai reaaliomaisuuden arvon muutoksen suunnasta ilman mitään aineellista sisältöä.

Kapitalismin viimeisimpinä hulluina vuosina olemassa oleva omistettava ketjutettiin johdannaisilla niin kauaksi reaalitaloudesta, että johdannaistaloudella ei enää ollut yhteyttä työn ja tuotannon talouteen. Johdannaiset olivat suurimmalta osin hötörahaa, ja omistusketjujen loppupäässä alkuperäinen omistettava oli liudentunut kuvitteellisen rahan mössöksi.

Siitä, kuinka paljon johdannaisia synnytettiin tyhjästä, on vain sumeaa tietoa. Määrä oli niin iso, ettei sitä ihmisjärki käsitä.

Mustat Pekat

Banksterit kasvattivat bonuksiaan - ja tuottivat pankkijärjestelmään uusia Mustia Pekkoja sitomalla samoihin paketteihin finanssihaitakkeita: arvopaperistettuja subprime-luottoja,

yritysluotoista niputettuja arvopapereita (CDO:t, CLO:t) ja mitä eksoottisimpia johdannaisia.

Näistä synteettisistä ”arvopapereista” ketjutettiin uusia monipolvisia johdannaisten johdannaisia.

Toki tiedettiin, että tässä kaikessa oli riskinsä. Riskejä vastaan pankit ja rahastot saattoivat ottaa luottovakuutuksia, joilla vakuutuksen

antaja sitoutui korvaamaan finanssituotteen mahdollisen arvonalenemisen. Sen sijasta, että riskit olisi niillä katettu, nämä vakuutukset syvensivät kriisiä. Ne nimittäin tehtiin johdannaisina (CDS), joilla ei ollut katetta vakuutusten myyjien taseissa, ja niin

riskin poistoon tarkoitetuista vakuutuksista itsestään tuli systeemiin uusia Mustia Pekkoja.

Pankkien keskinäisen luottamuspulan oloissa kapitalismin sydämeen tuli tulppa, kun rahankierron ylläpitämisen sijasta pankit joutuivat vetämään pois kierrosta luomaansa katteetonta hötörahaa. Oli loppunut luotto finanssituotteisiin kiinnittyneiden arvojen

säilymiseen. Hötörahan sisäänveto vähensi merkittävästi pankkien lainanantoa työn ja tuotannon talouden käynnissäpitoon.

Hallitukset tuottavat moraalikadon

Yhdysvaltalaisen Lehman Brothersin konkurssi syyskuussa 2008 osoitti, että pankkien keskinäisistä suhteista ja finanssihyödykkeistä oli kutoutunut sellainen verkko, että Lehmanin jälkeen toisen suuren pankin päästäminen konkurssiin olisi tuhonnut kapitalismin

finanssijärjestelmän perusteet. Kun pankit eivät edes yhden ison konkurssin jälkeen luottaneet toinen toisiinsa eivätkä lainanneet toisilleen rahaa lyhyellä (yön yli) maksuajalla, maailman

rahankierto pysähtyi. Ilman pankkien välisiä markkinoita ei kapitalismi toimi.

Niinpä poliitikkojen suurin huoli onkin ollut suurten pankkien pelastaminen konkursseilta. Vain niin pieniä pankkeja on päästetty konkurssiin, että on voitu turvata niiden tallettajien säästöt julkisilla varoilla.

Monet hallitukset lisäsivät kansalaisten verovaroin oman maansa konkurssisuojaa: pankkien vakavaraisuutta. Sitä mitataan omien pääomien suhteella velkoihin. Pankkeja on pääomitettu joko kansallistamalla niitä tai antamalla niille sellaista uutta osakepääomarahaa, joka niiden on mahdollista maksaa takaisin valtiolle (ja sillä tavalla privatisoida itse itsensä

uudelleen).

Kun maailman suurimpiin kuuluvat pankit pelastettiin, ne säilytettiin vanhojen omistajien vallassa. Moraalikato (moral hazard) oli sitä, että kapitalistisen omistuksen subjektit eli osakkeenomistajat eivät joutuneet sanottavasti kärsimään pankkiensa keinottelusta ja

rengeistä isänniksi ryhtyneiden bankstereiden ahneudesta.

Valtiovallan pelastusoperaatioiden ansiosta banksterit maksavat kriisinkin oloissa itselleen bonuksia lähes entiseen tapaan. Kapitalismissa ei toimi itse- tai omavalvonta vaan ainoastaan pakko, jota ei ole.

Rahan alennusmyyntiä nollakorolla

Kun hallitukset keskittyivät kapitalismin pelastustalkoissa pankkijärjestelmän rakenteiden säilyttämiseen, rahajärjestelmän sydämen sulamisen tehohoito jäi keskuspankkien tehtäväksi.

Ensin USA:ssa ja sen jälkeen monissa muissa maissa keskuspankki lähes nollasi pankeille lainaksi annettujen pikavippien hinnan, ja pankit saivat lainaksi rajattomasti halparahaa.

Fedillä ei kuitenkaan ollut riittävästi omaa rahaa pankkien subventoimiseen, ja se lainasi rahaa USA:n hallitukselta. Kun hallituksellakaan ei ollut tarpeeksi rahaa (eikä se halunnut periä enemmän veroja), valtiovarainministeriö määrättiin tuottamaan rahaa tyhjästä lisäämällä liikkeellä olevan julkisen rahan määrää ns. setelirahoituksella (quantitative easing).

Sillä tavalla kylvettiin maailmantalouteen tulevan inflaation siemenet.

Monissa reaalikapitalismin maissa toimittiin USA:n mallin mukaan. Kun Euroopan Keskuspankki (EKP) turvasi euromaiden pankeille lyhyen rahan tarpeen lähes nollakorolla, sen seurauksena suomalaiset pankit vapautuivat maksamasta korkoa tallettajilleen ja voivat olosuhteisiin nähden paksusti.

Taloudellisen kasvun käynnistymistä ei kuitenkaan ratkaista lyhyen maksuajan rahan nollakoroilla, vaan yritysten on saatava rahaa lainaksi pitkällä maksuajalla. Sitä rahaa eivät hallitukset ja keskuspankit ole kyenneet tuottamaan omilla toimillaan.

Finanssipolitiikka ja velkaelvytys

Hullun rahan tauti, joka syntyi katteettomasta rahasta, maksamattomasta velasta, keinottelusta ja ahneudesta, on sairastuttanut myös reaalitalouden.

Luottolama on sitä, että reaalitaloudelle ei ole tarjolla riittävästi luottoja mihinkään hintaan.

Kun rahapolitiikka (korot, setelirahoitus, valuuttakurssitkin) on keskuspankkien vastuulla, finanssipolitiikan työvälineinä ovat valtioiden budjetit. Velkaelvyttävät hallitukset

kilpailevat yritysten kanssa samoista rahoista, ja lainojen kysynnän kasvu nostaa rahan hintaa kaikille. Pankit voivat luottolamasta huolimatta paksusti.

Finanssimarkkinoilta saatavan uuden velan puutteessa reaalitalouden kasvuluvut ovat romahtaneet. Lamaa on viime kädessä työttömyyden kasvu, mihin liittyy kansalaisten sosiaalisen voinnin huonontaminen.

Yhteiskuntarauhan turvaamiseksi hallitukset ovat alkaneet hokea poliittista mantrasanaa: ELVYTYS. Kun hallituksilla ei ole tarvittavia verotuloja - ns. keynesiläisen -julkisen kysynnän lisäämiseen, tarjolla on vain yksi vaihtoehto: elvytys uudella velalla.

Valtioiden vastuulle otetaan bankstereiden rikkoman kansantalous-koneen käynnissäpito.

Kuinka paljon valtio voi vapaasti velkaantua?

Valtioiden ja kansalaisten velkaantumiseen vaikuttavat eri säännöt, sillä valtioiden ei todellisuudessa tarvitse maksaa velkojaan takaisin. Riittää, että ne säilyttävät velanhoitokykynsä. Sillä tavalla ne voivat maksaa vanhaa velkaa uudella.

Valtioiden (yli)velkaantumisella on kuitenkin vaikutus kansallisen rahan sisäiseen ja ulkoiseen arvoon. USA:n tapauksessa esiin nousee dollarin asema maailman avainvaluuttana; koostuuhan monien maiden valuuttavaranto suurimmalta osin dollareista. USA:n etu on se, että se on velkaantunut omassa valuutassaan. Jos sen suurimmat lainanantajat (Kiina, Japani, Taiwan, Saudi-Arabia) hylkäävät dollarin, se devalvoituu rajusti, ja Yhdysvaltoihin annettujen

lainojen reaaliarvo romahtaa. Se on uhka, jonka varjossa dollari säilyttää erityisasemansa?

Mitä tapahtuu todella?

Lama on kapitalismin systeemikriisi, jonka synnyttivät pankkien liikkeelle laskema kuvitteellinen raha, halpa ja löysä velka.

Kapitalismin rakenteet ovat säilyneet laman maailmanlaajuis-tumisesta eli globalisoitumisesta huolimatta.

Ei ole tehty poliittista uskonpuhdistusta kyseenalaistamalla fundamentalistien mantra rahan tukkumarkkinoiden itsesääntelyn autuudesta ja yksityisomistajien ahneudesta taloutta käynnissä pitävänä voimana.

Hullun rahan taudin hoito tuotti laajamittaisen moraalikadon: voitot oli privatisoitu, mutta tappioita kansallistetaan.

Amerikantauti murensi USA:n maailmanlaajuista taloudellista hegemoniaa ja siirsi maailmantalouden kehityksen painopisteen Aasiaan.

Johtavissa kapitalistisissa maissa on deflaatiota muistuttava tilanne, jota tarvitaan yleisen kriisitietoisuuden synnyttämiseen ja yhteisvastuun hyväksyttävyyden lisäämiseen.

USA:n ylivelkaantuminen maksatetaan myös syyttömillä suomalaisilla lomauttamalla ja irtisanomalla työntekijöitä ja huonontamalla sosiaalisia turvaverkkoja.

Systeemikriisin tuottamaan luottolamaan eivät auta finanssipolitiikan velkaelvytys ja rahapolitiikan nollakorot (sekä setelirahoitus), koska ongelmaksi jää pitkän maksuajan velan saatavuus ja hinta.

Kun yksityistä ylivelkaantumista hoidetaan julkisella lisävelalla, velat eivät vähene, ja velkaongelman lopulliseksi ratkaisuksi tulee deflaatiokauden jälkeen köyhien kyykyttäminen

inflaatiolla?

Kapitalismi on hullun rahan taudin jäljiltä heikkouden ja pysähtyneisyyden tilassa, josta se kuitenkin selviää vaihtoehtojen puutteessa tai niiden huonon uskottavuuden takiaulos

vähin vaurioin

Kuolemanpelko leijuu pörssien päällä – EKP painaa rahaa

 Pörssien romahdukset ovat yleisesti tapahtuneet maanantai- tai perjantaipäivinä. Siitä on syntynyt termi ”musta maanantai”, joka kuvailee osakemarkkinoiden kertaromahdusta. Viime viikolla (vko 31) ja tämän viikon alussa näimme ennätyksellistä kurssilaskua kautta linjan ympäri maailmaa ja alalla kuin alalla. Yhdysvalloissa indeksit laskivat joulukuun 2008 tasolle. Lehman Brothersin konkurssia seurasi silloin maailmanlaajuinen taantuma ja lama, joka johti pankki- ja luottokriisiin. Nykyinen kriisi on edellistä paljon pahanlaatuisempi. Silloin valtiot tukivat pankkeja keskuspankkiensa kautta. Sen seurauksena kriisi sosialisoitiin, mikä sai valtiontaloudet vararikon partaalle. Nykyisessä tilanteessa ei ole voimaa, joka pelastaisi valtiontalouksia, ja kriisi ilmenee uutena pankkikriisinä, lamana ja pörssiromahduksena. Siitä kielii globaalitasolla valitseva paniikki ja lääkkeiden puute kriisistä poispääsemiseksi.

Reilun viikon sisällä osakemarkkinoilta katosi pääomia useamman tuhannen miljardin luokkaa, mikä on lähellä koko euroalueen valtioiden velkatasoa. Yhdysvalloissa pörssit kirjasivat tuhannenmiljardin dollarin tappiota yhden päivän aikana. Yhteensä tiistai (9.8.) iltapäivään mennessä maailmanlaajuisesti pääomia oli haihtunut 7800 miljardin edestä. Sytykkeenä kapitalismin kaaokseen syöksymiselle toimi tiedot Italian ja Espanjan kyvyttömyydestä maksaa velkaansa ja USA:n valtion luottoluokituksen laskeminen AAA –tasolta AA+ –tasolle. Euroopan keskuspankin päätös ostaa itse markkinoiden poismyymiä Italian ja Espanjan velkakirjoja saattoi jarruttaa pahempaa katastrofia, muttei se onnistunut estämään poismyymiseen (sell off) johtanutta paniikkia. Kapitalistit ja niiden ekonomistit ja poliitikot ovat syvästi jakautuneita suhteessa keinoihin kriisistä poispääsemiseksi.
Yhdessä asiassa porvaristo on kokonaisuudessaan samaa mieltä. Kaikkialla on sovitettava säästötoimenpiteitä ja matokuuria. Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, Israel mukaan lukien, on puhjennut kapinoita ja vallankumouksia. Etelä-Euroopassa ”suuttuneiden liike” valtaa keskusaukioita kuukausiksi ja ottaa yhteen poliisin kanssa. Kaikkialla ihmisjoukot vaativat hallitsevan eliitin poislähtöä. Englannissa täyssota on levinnyt Lontoosta maan ympäri. Säästötoimet eivät pysty kuromaan kiinni budjettivajeita, vaan niiden seurauksena kulutus ja kansantuote laskevat ja viimeiseen suhteutettu valtionvelan määrä kasvaa suhteellisesti entisestään. Säästötoimet ja muut toimenpiteet tähtäävät ainoastaan markkinoiden miellyttämiseen. Siihen niillä on kuitenkin vain tilapäistä vaikutusta. Sen jälkeen kun markkinat vapautettiin, nämä saivat aivan autonomisen aseman kansantaloudessa. Politiikka palvelee markkinoita, ja poliitikkojen käsissä ei juuri ole tehokkaita työkaluja.

Lisää rahaa painoon

Kansallisvaltiot ja keskuspankit käyttävät vähäisiä työkalujansa kuin aspiriinia laajasti levinneeseen syöpään. Korkotasolla pyritään torjumaan inflaatiopaineita, ja rahamäärällä yritetään säädellä likviditeettiä. Näin ollen kuplia paikataan kuplilla ja vajeita täytetään painamalla lisää rahaa. Viimeinen vaikuttaa inflaation vapaaseen laukkaamiseen samanaikaisesti kun korkea työttömyys kasvaa yhä. Stagflaation painajainen on Ateenan ja Lontoon kapinoiden kolikon toinen puoli. USA:ssa toinen 600 miljardin dollarin paketti ”määräinen helpotus” (Quantitative Easing, QE-2) loppui viime kesäkuussa.
Maanantaina (8.8.) Euroopan Keskuspankki EKP ilmoitti valmiutensa lunastaa jälkimarkkinoilta Italian ja Espanjan lainapapereita. Kreikan, Irlannin ja Portugalin tukipakettien jälkeen kyseinen EKP:n päätös merkitsee sitä, että toinen eurotehtailu on käynnistymässä runsaan vuoden sisällä. Vuosi sitten keväällä Kreikka oli käytännössä konkurssikypsämaa. Kolmen vuoden helpotukseksi tarkoitetun 110 miljardin lainan tarkoitus oli kattaa maan maksutarpeita siihen asti kun markkinat ovat taas vakuuttuneet Kreikan kyvystä maksamaan velkaansa pois. Sen jälkeen maa saisi uudelleen lainata matalalla korolla, kaikki palautuisi entiseen malliin ja markkinoiden hyökkäys ei siirtyisi muihin euromaihin. Nyt vuoden kuluttua osoittautui, että ensimmäinen paketti ei ole riittänyt alkumetreillekään, ja viime kesäkuussa Kreikka neuvotteli toista yli 150 miljardin lainaa.
Sen lisäksi samaan kerhoon olivat liittyneet Irlanti ja Portugali ja markkinat alkoivat epäröidä lisälainojen antamista Italialle ja Espanjalle. Siihen edesauttoi Italian luottoluokituksen alentaminen. Italian ja Espanjan korot kymmenen vuoden lainalle nousivat yli kuuden prosentin ts. vaaravyöhykkeeseen. Italian ja Espanjan velkakirjojen omistajat alkoivat poistaa roskalastiansa hinnalla millä hyvänsä, ja velkakirjojen hinta uhkasi laskea vaarallisesti. Euroalueen edessä avautui kaksi tietä ikään kuin Skylla tai Kharybdis siis oja tai allikko. Ensimmäinen on antaa Italia ja Espanja liittyä edellisten kolmen jonoon. Sellainen tie olisi euron tuho. Kreikan velan osuus koko euroalueen velasta on pari prosenttia. Yhteenlaskettuna Kreikan, Irlannin ja Portugalin velka on kuusi ja Espanjan kymmenen prosenttia euroalueen velasta. Yksinomaan Italian velka nousee 25 prosenttiin. Joka neljäs euro valtionvelkaa on Italian piikissä. Summana se tekee 1800 miljardia euroa. Mikään mekanismi ei Italian ja Espanjan pelastamiseen pysty. Toinen tie on meneillä oleva massiivinen lainakirjojen osto. Maanisena maanantaina (8.8.) EU:n keskuspankki osti ensimmäisen erän velkakirjoja viiden miljardin edestä. Jäljellä on lähes 195 000 miljardia. Painokoneiden on pyörittävä kuumana. EKP:n ”päättäväisyys” sai Italian ja Espanjan korot laskemaan vain prosentin verran. Seuraavassa markkinoiden iskussa EKP:n kassakaapit ovat täynnä arvottomia velkakirjoja ja maailma on täynnä inflatorisia euroja ilman että Italia tai Espanja olisi pelastettu.
Luottoluokitusyhtiö S&P:n USA:n luottoluokituksen pudottaminen ei tullut yllätyksenä, eikä se johtunut teekutsut –puolueen juonittelusta, vaikka sellainenkin on koko ajan taustalla. Luottoluokituksen alentamisesta Obaman hallintoa oli varoitettu jo kauan aikaisemmin. Tämä nostanee lähiaikoina korot, jonka seurauksena lainakaton nostamisesta saatu pieni marginaali hupenee pian. Maksukyvyttömyystilanne on silloin jälleen kerran päiväjärjestyksessä. Toinen seuraamus on se, että tähän asti markkinoiden turvana ollut Yhdysvaltain velkapapereiden asema on horjumassa. Tämä olisi kohtalokas isku Kiinan taloudelle, joka omistaa USA:n velkakirjoja 1100 miljardin dollarin edestä. Tästä kärsii myös Kiinan vienti ja dollarivarannot. Se yhdessä Kiinan korkeuksiin nousseen inflaation kanssa muodostavat räjähtävän seoksen koko Kaukoidän alueella. Obaman uhmauksiin luottoluokitusyhtiö ilmoitti, että se saattaa pudottaa USA:n luottoluokitusta edelleen. Tämä yhdessä valuuttasodan kanssa voi pakottaa Kiinaa myymään pois Yhdysvaltain velkakirjoja ajoissa, ennen kuin näiden arvo laskee lisää. Yhdysvaltain keskuspankki aloittanee pian kolmannen elvytyskierroksen, jonka teho on todennäköisesti heikompi kuin edellisen QE –kakkosen. Euroopan tavoin USA:n keskuspankki ostaa tällöin omia joukkovelkakirjojaan pois markkinoilta. Ensin siis myy niitä saadakseen lainoja, ja sen jälkeen painetaan rahaa ostaakseen niitä takaisin. Yhtälön mahdottomuus on ilmeistä. Kierrossa olevan rahan määrään lisääntyminen näkyy inflaation karkaamisella keskuspankin kontrollista, mikä ilmenee kullan ja raaka-aineiden hintojen maailmanlaajuisena nousuna.

Stagflaation kauhuskenaario

Tähän asti EKP on ostanut vain pieniä määriä Irlannin ja Portugalin lainoja. Italian ja Espanjan lainojen ostot muuttavat Euroopan keskuspankin historian suurimmaksi roskapankiksi. Muutenkin EKP ei ole koskaan toiminut muiden kansallisvaltioiden keskuspankkien tavoin. EKP ei ilmaise jonkun valtion yhtenäisen talouden dynamiikkaa. Näin ollen EKP ei ole verrattavissa Fed-pankkin samalla logiikalla kun euro ei ole verrattavissa dollariin. Euro on EKP:n painama keinotekoinen luottotuote, joka tavoittelee finanssisektorin laajentamista. Euro ei heijasta tietyn maan (EU:n) talouden todellista dynamiikkaa. Se on sinällään valuutan muodossa oleva velkakirja. Lainojen ostamiseksi, jotta markkinat rauhoittuisivat, EKP painaa lisää rahaa. Sellainen pitää sisällään inflaation kiihtymisen riskin. Samaan aikaan yritysten kustannusten nousu hiljentää kysyntää ja kilpailukyvyn aleneminen tyrehdyttää vientiä. Hintojen ja työttömyyden nousu orastavan taantuman aikana on ilkeämpi kuvio nimeltään stagflaatio.
Italia ja muut periferian maat yrittävät vakuuttaa markkinoita aloittamalla laajoja säästöohjelmia ja EKP painamalla lisää euroja. Onko kyseessä inflatorista vai deflatorista politiikkaa? Tähän paradoksiin voi vastata niin, että kumpikin tai ei kumpikaan; kyseessä on markkinoiden hämäämisen temppu. Valtion menoja leikkaa samalla kun levittää rahaa, ja ostovoimaa leikkaa samalla kun kehottaa kuluttamaan lisää. Kansa pakotetaan palkanalennuksiin, kuten Kreikassa, kilpailukyvyn parantamiseksi ja kauppavajeiden tasoittamiseksi samalla kun Saksan kauppatase on pidettävä ylijäämäisenä. Yhtä mahdoton on kysymys siitä, kumpaan suuntaan korkotaso menee; alhainen korko päästää inflaatiota riehumaan ja korkea tappaa kasvun. Pitkällä tähtäyksellä markkinoita on mahdotonta hämätä, varsinkin jonkun jäykän byrokratian toimesta. Ennen pitkää ne käsittävät mistä on kyse ja kostavat entistä kovemmin. Näin tapahtuu viimeistään silloin kun seuraavan euromaan luottoluokitus laskee. Standard & Poors’ –yhtiö on jo viitannut kintaalla Ranskan suuntaan. S&P vaatii Ranskalta ryhtymistä julkisen sektorin typistämisen reformiin heti. Ranskan julkinen velka on suurin jäljellä olevista maista, eli Saksasta, Itävallasta, Hollannista, Suomesta ja Luxemburgista. Markkinoiden tähän asti pätevällä logiikalla Ranska on seuraava maa, joka jättää AAA –kerhon.
Euroopan keskuspankki ei ole kertonut vielä minkä suuruisella summalla se aikoo ostaa kyseisten valtioiden joukkolainoja. Todennäköisesti sellaisesta ei ole edes päätetty Merkelin kovan vastustuksen vuoksi. RBS –rahoituskonserni arvioi, että kyseessä on 850 miljardin suuruinen summa. Osan ostoista suorittaisi uunituoreet eurot ja osan Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV). Nyt EKP omistaa eurojoukkolainoja 74 miljardin euron edestä. Kaikki ovat viime vuoden sisällä ostetut. Harppaus 850 miljardiin on liian suuri tapahtuakseen ilman poliittista riitaa. Yhteenlaskettuina Italian ja Espanjan velat nousevat kuitenkin yli 2,5 biljoonaan, tarkemmin 2540 miljardiin euroon (Italia 1800 + Espanja 740). Sellaisen summan kerralla painamiseen millään valtiolla ei ole edellytyksiä. Pian markkinat päättävät jatkaa hyökkäyksiään nostamalla uudelleen Italian ja Espanjan korkotason. Silloin kyseiset maat menettävät kykynsä ottaa lisää lainaa ja kääntyvät euromaiden puoleen pyytääkseen apua. Konkurssitilassa on silloin käytännössä euro ja euroalue sekä EU hajoavat. Paljon mainostettu eurovelkakirja on vielä huonompi vaihtoehto EKP:n kannalta. Se siirtäisi kaikkien maiden velkaongelmat Berliinin keskustaan.
Tuleeko totaaliromahdus nyt vai hieman myöhemmin? Oja vai allikko, siinä on kapitalismin valinnanvarat. Vaihtoehto myöhemmin taasen tarkoittaa ehkä viikkoja tai kuukausia, ehkä vuosi, muttei missään nimessä vuosikausia. Niin tai näin, työkansalla ja nuorisolla on vain yksi todellinen varteen otettava vaihtoehto; valmistautua heittämään kapitalismi pois historian näyttämöltä ja vaihtaa se sosialismiin.
Dimitris Mizaras

Kirjoitettu: Aug 11, 2011

Velkasaneeraus syöstäisi Euroopan pohjattomaan kuiluun

Kreikan tai jonkun muun euroalueen valtion joutuminen velkasaneeraustilaan syventäisi EU:n kriisiä niin, että vaikutukset olisivat pahempia kuin ne, joita aiheutti Lehman Brothers vararikko. Tätä mieltä on Euroopan Keskuspankin (EKP) johtokunnan jäsen Jürgen Stark. Maailman suurimman investointipankin konkurssi syyskuussa 2008 jäädytti pankkien välistä rahanvirtausta ja käynnisti maailmanlaajuisen finanssi- ja luottokriisin. Pankkien pelastamiseksi kapitalismin suurkeskukset ovat pumpanneet pankeille rahaa enemmän kuin kolmasosa koko maailman bruttokansantuotteesta. Omalla vuorollaan tämä sai valtiontalouksia konkurssin partaalle ilman että pankkikriisiä olisi ratkaistu.

Velkakriisi on tämän hetken kuumin asia euroalueella. Sen konkreettisempi nimi on Kreikka, Irlanti ja Portugali. Kuten valtiovarainministeri tunnusti, vuoden 2012 sisällä Kreikan valtion pitää lainata 25-30 miljardia dollaria troikan (EU, EKP, IMF) myöntämän 110 miljardin dollarin pelastuslainan lisäksi. Sama ministeri sanoi, että jos rahan lainaaminen käy mahdottomaksi korkeiden korkojen vuoksi, maa voi lainata vakausrahastolta (EFSF). Epävakaat poliittiset olot Ranskassa, Merkelin vaalitappiot ja varsinkin äärioikeiston nousu Suomessa voivat kuitenkin kaataa EFSF:n mahdollisuuden.
Portugalin tukemisesta päätetään 16. toukokuuta. Sen jälkeen kuukauden sisällä erääntyvät lainojensa takaisinmaksut, joiden hoito on täysin mahdotonta ilman vakausrahaston apua. Sellainen skenaario veisi Espanjan samaan tilanteeseen. Espanja omistaa paljon portugalilaista velkaa. Näihin prosesseihin voi vaikuttaa kielteisesti tulevien pankkien kuntotestien tulokset. Ko. testit paljastavat miten suuria summia pankit tarvitsevat tukea lisää pystyäksensä pitämään ovensa auki. Tilannetta hankaloittaa EKP:n päätös nostaa korkotasoa. Espanjassa on suuria määriä uusia asuntoja myymättä. Samanaikaisesti maassa vallitsee Euroopan korkein työttömyys. Nuorisotyöttömyys Espanjassa on yli 40 prosenttia, mikä on verrattavissa arabimaiden työttömyyteen. Espanja ja Italia ovat tulossa Portugalin perästä samaan vielä epävarmaan EU:n vakausmekanismin piiriin. Edellisen kauden harjoitettu rahanpumppauspolitiikka on saanut inflaation mörön nousemaan uhkaavaksi tekijäksi. Nyt on korkein aika jarruttaa sitä ennen kuin se saa hillittömiä piirteitä.
Kreikan kapitalismin osalta tilanne huononee tunti tunnilta. Raaka-aineiden, öljyn ja ruuan hintataso nousee kansainvälisten tekijöiden seurauksena. Sen lisäksi kansan kukkarossa käy paikallinen inflaatio, joka on Euroopan korkeimpia jatkuvasti asetettujen uusien verojen vuoksi. Korkeampi korkotaso EU:ssa on taasen vahvistanut euroa niin, että se tekee mahdottomaksi turistien tuloa maahan varsinkin EU:n ulkopuolelta. Lama nostaa työttömyyslukuja, mikä yhdessä palkka- ja eläkeleikkausten kanssa supistaa kansan tuloja ja sitä kautta myös kulutuksen. Tilanne pyörii noidankehässä spiraalissa, joka kehittyy alaspäin. Pienempi kulutus lisää työttömyyttä ja verotuloja. Valtion romahtaneista tuloista täytyy rahoittaa vanhojen lainojen yhä korkeampia korkoja. Kun tulojen ja menojen haarukka kasvaa, lisääntyy tarve kattaa vajetta lisävelkaantumisella. Kreikan talous on pohjattoman kaivon uumenissa. Lama ylittää -3,5 prosentin rajan, ja tämä tulee viime vuoden -4,5 prosentin kansantuotteen laskun jälkeen. Työttömyys lähentelee Espanjan tasoa.
Samanaikaisesti päivä päivältä kasvaa pätevien tahojen vaatimus Kreikan velan uudelleenjärjestelystä, velkasaneerauksesta. Brysselin institutionaaliset tahot kieltävät sitä virallisesti, ilman että sulkisivat pois mahdollisuudet pidentää takaisinmaksuaikoja. Sellainen toimenpide yksistään antaisi kansantaloudelle tekohengitystä pärjäämään muutaman kuukauden tai korkeintaan pari vuotta. Sama toimenpide saisi korkokustannukset nousemaan taas kestämättömiin sfääreihin. Pöydälle on nostettu myös ns. vapaaehtoinen velkasaneeraus, joka perustuisi kahdenkeskiseen sopimukseen Kreikan ja velkojien välillä. Silloin pitäisi repiä vanhat velkakirjat pois ja allekirjoittaa uusia niiden sijasta. Ongelmana edelleen on se, että kuka voisi antaa uusille velkakirjoille takauksia. EU:n viimeinen huippukokous ei hyväksynyt ehdotusta EFSF:n tarjoamiin takauksiin. Näin viimeinenkin vapaaehtoisuuteen perustuva velkasaneeraus on mahdoton. Joka tapauksessa se ei ratkaisisi kriisiä, siirtäisi vain lopullisen romahduksen määräajan hieman eteenpäin.
Kreikassa yhteiskunta on pisteessä vähän ennen uppoamista. Kivenheiton päässä odottamassa on velkojat, jotka haluavat rahansa takaisin ja kulman takana on spekulantit, jotka ovat lyöneet vetoa maan vararikon puolesta. Rappioajat nostavat esille rappiopoliitikkoja. Pääministeri Papandreou käyttäytyy niin kuin johtaisi, ei valtiota vaan kansalaisjärjestöä aikana, jolloin kansalaiset taistelevat oman tuskan, vaihtoehdottomuuden, masennuksen ja jopa vihansa kanssa. Näin ollen, pakollisen velkasaneerauksen vaihtoehto valtaa tilaa kansainvälisessä keskustelussa ja kirjoittelussa. Sellainen saneeraus (haircut = tukanleikkuu) poistaisi velkakirjojen nimellisarvosta 40-50 prosenttia. Luottoluokitusyhtiö Standard & Poor’s nostaa leikkausmarginaalin 70 prosenttiin. Kaikki faktorit kielivät siitä, että velkasaneerauksesta ei voi välttyä, ei ainakaan Kreikka. Yhtälö on mahdoton. Kreikka saa verotuloista n. 60 miljardia euroa vuodessa. Melkein saman verran 45-60 miljardia on maksettava lainalyhennyksiin ja korkoihin. Hyvin vähän pelivaraa on jos toinen mokoma 60 miljardia on pakollisia menoja, palkat, eläkkeet, sosiaalimenot, koulutus yms. Monet analyytikot näkevät sen velkajärjestelyn tapahtuvan kesäkuun 25.-26. päivinä, jolloin pidetään EU:n uusi huippukokous. Toiset näkevät, että Kreikka voi sinnitellä vuoden loppuun tai jopa vuodeksi eteenpäin, mutta vain sillä edellytyksellä, ettei vaaravyöhykkeeseen tipu lisää maita. Nämä synkät näköalat ovat jakaneet hallitsevan puolueen moneen ryhmään.
Työväenluokka valmistautuu uuteen taistelukierrokseen. Sen lisäksi kansalaistottelemattomuus on saanut myyttisiä mittoja. Nostetuille tietullimaksuille kansalaiset vastasivat perustamalla ei makseta –liikettä. Kun hallitus kaksinkertaisti bussilippujen hintoja, ei makseta –liike puuttui siihenkin. Nykyään yhä useammat ihmiset nousevat linja-autoon eivätkä maksa edes sitä mitä maksettiin ennen. Protesti laajenee pikku hiljaa muuallekin. Nykyään poliitikot eivät uskalla kulkea ulkoilmassa edes vartijoiden saattamina. Joka paikassa heitä odottaa jotkut maalien, jugurttien tai kananmunien kanssa. Ei ole ollenkaan harvinaista että hallituksen edustajia estetään puhumasta julkisissa tilaisuuksissa huutamalla iskulauseita. Hallituksen ”määrätietoisuus” vastata kansalaistottelemattomuuteen väkivallalla on törmännyt seinään. Keratean kaupunki oli taistelemassa pysyvästi sitä piirittäneen mellakkapoliisin kanssa miltei neljä kuukautta. Lopulta kävi niin että hallitus antoi periksi kun ilmiö oli vaarassa siirtyä muuallekin. Keratealaiset voittivat, ja se oli suurvoitto. Taloudellinen umpikuja johtaa poliittiseen umpikujaan. Muuta tietä ulos tästä katastrofiin johtavasta tilanteesta ei ole, mikäli työväenluokka ei ota kohtalonsa omiin käsiin. Ainoastaan joku työväenvaltaan perustuva hallitus voi pakkolunastaa pankit ja suurpääoman, vetää maan pois EU:sta, kieltäytyä maksamasta vanhoja velkoja ja suunnitella taloutta ja tuotantoa niin, että työtä ja leipää riittää kaikille. Sellaisen hallituksen aikaansaamiseksi tarvitaan vallankumouksellisia menetelmiä.
Kun epäoikeudenmukaisuus muuttuu pysyväksi ilmiöksi, vastarinnasta tulee kansalaisvelvollisuus.
_Dimitris Mizaras

Kirjoitettu: Apr 30, 2011

Kriisin seuraava nimi on Eurovaluutta

Kriisi on tänä päivänä yksi hyvin yleisessä käytössä oleva sana. Eri kirjoittajat antavat sanalle erilaisia määreitä vaivautumatta miettimään, mitä yhteistä kaikilla noilla eri vaihtoehdoilla on. Näin ollen puhutaan pörssikriisistä, öljykriisistä, Kreikan tai Irlannin kriisistä, asuntolainakriisistä, velkaantumisesta tai viimeksi myös euron kriisistä. Lontoon yliopiston RMF:n (1) mielestä kyseessä ovat saman kriisin eri ilmenemismuodot. Eri kriisit ovat kapitalismin rakenteellisen kriisin konkreettiseksi tulemisen välitysmuotoja. Kapitalismin kriisin eri vaiheessa eri muodossa ilmenevat muodot ovat järjestelmän kuolinkamppailun kouristusten konkretiaa. Kriisin edetessä ristiriidat kärjistyvät ja keinot sovitella niitä hupenevat.

Pääoman liikakasautuminen ja fiktiivisen sektorin ylivoimainen kasvu alkoi oireilla vuodesta 2007 alkaen. Ongelma ilmeni alussa USA:n asuntolainojen arvojen romahtamisella. Pian koko pankki- ja luottojärjestelmä olivat yleismaailmaisen kriisin yhteinen nimittäjä. Pankkien tuki ja painettujen rahojen pumppaukset eivät parantaneet pankkien tauteja, vaan saivat valtiotalouksiakin samaan konkurssitilaan. Näin kävi Kreikan ja Irlannin tapauksissa. Näiden maiden ja mukaan joukkoon tulevien Portugalin ja Espanjan tukeminen saa EU:n rikkaatkin maat ongelman ytimeen. Euron rooli kriisin välittymiselle koko euroalueelle on ollut ratkaiseva. Euroalueen (ja EU:n) periferiassa kriisi välittyy velkakirjojen arvon rajulla alentamisella. Euroalueen ytimessä joudutaan puskuroimaan periferiasta siirtyvät paineet. Eurovaluutta on kyllä yhteistä rahaa, mutta talouspolitiikka, velkaantuminen ja siitä syntyvät tappiot ovat kansallisia. Tämä on ristiriita, jota euro ei kykene sovittelemaan. Valtava osa periferian velkakirjoista on ytimessä olevien pankkien kassakaapeissa.

Velan kokoonpano Periferiassa

RMF tutki mielenkiintoisella tavalla velan laatua, eli suhdetta julkisen ja yksityisen velkaantumisen välillä. Tutkimuksessa (2) saadaan selville, mikä maa on velkaa millekin taholle, velkaantumisen historiikkia euron lyhyen iän aikana ja pankkien roolia ko. prosessissa. Yleensä talousartikkeleissa toimittajat viittaavat vain julkisen velan määrään. Yksityinen velka, so. pankkien, yritysten ja kotitalouksien velkaantuminen on paljon julkista velkaa suurempi. Kreikassa valtionlainat nousevat 273 miljardiin euroon, mutta maan kokonaisvelka on 700 miljardia euroa (v. 2009 lopussa). Kokonaisvelka n. saman väkiluvun Portugalissa on 780 miljardia euroa. Irlannissa kokonaisvelka on tähtitieteelliset 2 000 ja Espanjassa 5 300 miljardia euroa. Liittyen euron ja velkaantumisen väliseen suhteeseen mielenkiintoisia ovat tutkimuksen taustatiedot.
Periferian systemaattinen ylivelkaantuminen alkoi 1990 –luvun loppupuolella. Liikavelkaantumisen historia (3) ajallisesti on siis euron historia. Vähän yli kymmenen vuoden aikana velka suhteessa bkt:seen yli kaksinkertaistui. Suurin osa velasta on yksityissektorin aikaansaamaa. Esimerkiksi Espanjassa valtionvelka on vain 15 prosenttia ja sen osuus bkt:sta on yhä vähenemässä. Jopa Kreikassa, jossa valtionvelka on huomattavasti suurempi kuin muualla, sillä on tässä ajassa laskutaipumuksia. Luonteenomaista periferiassa on se, että suurin osa velasta on saatu ulkomailta. Periferian velan suurin omistaja on EU:n ytimessä, Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa vaikka viimeinen ei kuulu euroalueeseen. Ratkaisematonta velkaantumisen yhtälössä on se, että velan kokonaismäärä on niin suurta, että sitä on mahdotonta maksaa pois. Sen seurauksena velan takaisinmaksun kykenemättömyys murskaa velkaantuneita talouksia. Vararikko on päiväjärjestyksessä myös maissa, jotka omistavat murskattujen talouksien velkakirjoja. USA:ssa ja Japanissa velka liikkuu myyttisellä tasolla. Toisin kuin EU:ssa näissä maissa velan taustalla on tasainen talouspolitiikka ja keskuspankki, joka tukee valuuttansa.
Euron taustalla on keskuspankki (EKP) ja löysä mutta kuitenkin yhteinen valuuttapolitiikka. Sen heikkoutena taasen on mainittava julkisen sektorin kirjavat politiikat eri maissa. Kun euro tarvitsi joustavuutta, se hoidettiin työn joustavuudella. EU:n maat kilpailivat keskenään työnolojen kiristämisellä. Juoksun voitti Saksa jo Schröderin aikana. Kilpailukyky Saksassa parantui enemmän kuin muualla. Tämän ansiosta saksalainen pääoma synnytti ylijäämää, joka ei johtunut periferian alijäämästä vaan – kiitos demareiden palvelusta kapitalismille – kilpailukyvyn kohottamisesta Saksassa. Ajatellen vajeiden, euron ja velan välisiä suhteita esille nousee kaksi tosiasiaa.

1. Vajeet ovat vaatineet rahoitusta. Vajeet katettiin velanotolla, joka oli hankittu euroalueen ytimen pankeista.
2. Halpa lainan saanti euroalueen markkinoilta antoi periferian pankeille mahdollisuuden levittää lainanantoa muille maille. Suuriman osan saamistaan lainoista esim. Kreikan tai Itävallan pankit ”kierrättivät” eteenpäin Itä-Euroopan maille. Lainatun rahan eteenpäin lainaaminen tapahtui tietysti korkeammalla korolla, ja kohdistui asuntomarkkinoille ja kuluttamisen kohottamiseen.

Kilpailukyvyn romahdettua periferiassa lainojen kotimainen kysyntä kasvoi, ja näin ollen pankit ylivelkaantuivat.

Euroalueen politiikan vaihtoehdot

Siirtovaihtoehtojen kirjo shakkiottelussa supistuu pelin edetessä. Pelin alussa kaikki vaihtoehdot ovat auki. Kun kaikki strategiat on käytetty loppuun asti, mikäli tuloksia ei synny, ollaan lähellä tappiota. EU:n talouspolitiikka tähän asti on tähdännyt: 1. pankkien suojelemiseen a) niiden likviditeetin takaamisella ja b) niiden luotettavuuden varmistamisella sekä 2. saksalaisten intressien suojelemiseen. EU ei ole koskaan ollut samanarvoisten maiden kerho. Kriisin kärjistyminen pakottaa tilanteeseen, jossa päätöksiä toimenpiteistä tehdään yhä suppeammassa piirissä. Sarkozy ja Merkel ovat kokoontuneet salaisissa istunnoissa, jopa Atlantin toisella puolella. EU:n kovan ytimen määräävä asenne on vahva piiska europerheen ihanteita ihailevien poskelle. Tilanne on aina ollut tällainen, nyt se vaan näkyy selkeämmin kuin ennen.
Likviditeetin takaaminen EKP:n toimesta – vastoin EU:n omia sääntöjä – siirtää riskin keskuspankille ja valtioille, jotka ylläpitävät niitä. EU:n talouspolitiikkaa määrittelee pankkien ja velkakirjojen omistajien allianssi. Tämä on ilmiselvästi näkyvissä Irlannissa. Tuleeko sellainen politiikka onnistumaan? Tähän ei ole vaikea vastata kieltävästi. Säästötoimet aiheuttavat uutta lamaa, sahaavat siis oksaa, jossa itsekin istuvat. Säästöjen, vakautumisen ja kovan kurin jälkeen seurannee pitkä pysähtyneisyyden kausi, joka kestää monta vuotta. Optimismi haihtuu ja yhteiskunnalliset yhteenotot tihenevät. Kun jonkun maan itsenäinen velan takaisinmaksu käy mahdottomammaksi, moodykset laskevat sen luottoluokituksen ja pian kaikki on samalla lähtöviivalla Irlannin kanssa.
Luotettavuus ei palaudu ennen kun on kuulunut 2-3 vuotta ja vain sillä edellytyksellä, että kaikki muut faktorit pysyvät vakaina. Tämä on pitkä aika markkinoille, joilla on aina kiire saada taseensa tasapainoon. Tässä tapauksessa täytyy siirtää omistamansa velka muualle. Kyse on sitten siitä, kuka tulee kantamaan taakkaa. Periferian taakka on liian suuri jopa Saksalle, joka ei ole edes oikeutettu ryhtymään siihen.

Skenaariot

Loppulaman loppuvaiheessa vaihtoehdotkin ovat vähissä. Viime päivinä keskustelussa esillä on ollut kolme spekulaatiota. Ongelmana on se, ettei niiden taakse löydy tarvittavaa yksinmieleisyyttä. Toinen ongelma on se, että vaikka ottaisi käyttöön kaikki kolme ”taikatemppua”, mikään niistä ei ratkaise EU:n luotettavuuden / uskottavuuden puutetta markkinoiden suhteen.

1. Ensimmäinen ehdotettu toimenpide on, että EKP jatkaa suuremmalla mittakaavalla periferian velkakirjojen ostamista, niin kuin yhdysvaltalainen Fed tekee. On ehdotettu, että näihin ostoihin pitäisi käyttää kahdesta jopa neljään tuhanteen miljardiin euroon.
2. Eurovelkakirjan painaminen yhtäältä tarkoittaisi kattavaa vastausta ja koordinoitua liittovaltiomaista käyttäytymistä. Toisaalta se tarkoittaisi, että periferian vararikko on adoptoitu kovan ytimen vararikkona, ja sellaisena on kohdattava. Yhteiset joukkovelkakirjat edellyttävät sopivaa EU:n elintä, joka laskisi niitä liikkeelle. Siitä hankittu raha jaettaisiin sitten periferian maille, jotka hyötyisivät siitä. Kovan ytimen maat (johon Suomikin kuuluu) riskeeraisivat tällä tavalla omat matalat korkonsa.
3. Monet vaativat yhteistä julkista taloutta EU:ssa. Tällainen tarkoittaisi federaatiositeiden kiristämistä ja koko EU:ta koskevan talouspolitiikan harjoittamista pienen juntan toimesta. Edelleenkin pysyy kysymys, kuka joutuu kantamaan taakan periferian tappioista.

Mikään näistä skenaarioista ei pysty palauttamaan mennyttä luottamusta tai löytää kadonnutta uskottavuutta. Kovan ytimen maiden ns. terveempien joukkovelkakirjojen – esim. Saksan – korot ovat alkaneet nousta. Olli Rehnin vakuutukset ja ecofinin hätäkokoukset eivät saa markkinat uskomaan. Kun markkinat näkevät velkasaneerauksia kaikkialla, eivät oikeutetusti halua olla mukana prosessissa, jossa niiden omistamista velkakirjoista leikataan suurin osa pois.
Tosiasia on, että kapitalismin tässä vaiheessa pankit ovat kansainvälisiä eläessään mutta kansallisia kuolleessaan. Ylikansallisia mekanismeja pankkien pelastamiseksi ei ole vielä keksitty. Eurovelkakirja olisi sellaisen mekanismin irvikuva. Se merkitsisi sitä, että Saksan (ja Suomen) veronmaksaja joutuisi maksamaan pelastaakseen espanjalaisia ja irlantilaisia pankkeja. Kukaan poliitikko ei tietenkään halua olla se, joka kertoisi näille kansoille tästä uutisesta. Sen vuoksi toisin kuin Dominique Strauss-Kahn, Jean-Claude Juncker tai Jean-Claude Trichet, Merkel on vastustanut satsaamista euron pelastamiseen.
Näin ollen, yhteinen eurovaluutta ei pysty rakentamaan siltoja periferian ja keskuksen välillä. Yhteenvetona on todettava ennustus: a) jos euroalue muuttuu kovaksi pienen päättäjäryhmän liittovaltioksi, koko EU:sta tulee yksi suuri Kreikka tai Irlanti, b) jos jäsenvaltioiden väliset suhteet säilyvät entiseen malliin, euroon kohdistuu niin kestämättömiä paineita, että koko euroalue hajoaa. Joka tapauksessa perspektiivit ovat eurokapitalismille synkät; siksi ne ovat oikein hyviä perspektiivejä.
_DIMITRIS MIZARAS
(1)    Research on Money and Finance
(2)    THE EUROZONE BETWEEN AUSTERITY AND DEFAULT
(3)    Liikavelkaantumisen prosessi alkaa 1990-luvun puolestavälistä lähtien eri tahdissa eri maissa.
Kirjoitettu: Jan 3, 2011

LOPPULAMA HISTORIAN PARAMETRINA

Sana kriisi on aiheuttanut suurta hämmennystä ennen muuta niille, jotka sitä käyttävät. Suurin osa asiantuntijoista määrittelee sanaa tarkemmin; on velkakriisejä, asuntolainakriisejä, fiskaalisia kriisejä, teknologiankuplakriisejä, pankkikriisejä, luottokriisejä, valuuttakriisejä, pörssikriisejä, öljykriisejä jne. Sen lisäksi on eri maiden kriisejä: on Kreikan, Latinalaisen Amerikan, Venäjän, Irlannin ja Kaukoidän kriisejä. Valtiotieteen tohtori Juha Tarkan mukaan eri kriisien taustalla voi olla yhteisiä tekijöitä, mutta kriisit eivät ole ”veljiä keskenään”. On totta että mikään kriisi ei ole identtinen tapaus toisen kriisin kanssa, ei edes samassa maassa eri aikana. Mitä porvarilliset analyytikot eivät näe on se, että kapitalismissa voi olla laadultaan kahdenlaisia eri kriisejä. On järjestelmän kasvuvaiheen ns. toistuvat (sykliset) kriisit ja rappiovaiheen rakenteelliset systeemikriisit.

Kapitalismi on yhteiskunnallinen järjestelmä täynnä ratkaisemattomia ristiriitoja. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin, nykyään empiirisestikin huomaa, että suurien muutosten aikoina historian kulku ei ole lineaarista. Kehitys kulkee välillä asteittaisin askelin ja välillä jatkuvuuteen tapahtuu murroksia, kuiluja, äkillisiä käänteitä, zikzak -liikettä, kehityksen pysähtymistä ja taantumista. Kehitys on rauhanomaista kun kapitalismi löytää välitysmekanismeja ristiriitojensa sovittelemiseksi. Muutoin kaikkialla syntyy otollisia olosuhteita kapitalismin kumoamiseksi. Kapitalistisella tuotantotavalla on globaali dynamiikka, joka heijastuu kansalliselle tasolle aika pitkällä määrää sitä. Kyseessä on maailman kapitalismin ongelmat, jotka heijastuvat paikallisiin kriiseihin, pankki- ja luottosektoriin sekä valtiotalouksiin eikä päinvastoin. Kapitalismin ketju rikkoutuu eri lenkkien kohdalla, so. rikki on ketju eikä yksittäiset lenkit.
Heijastuessaan eri valtioihin ja sektoreihin kriisi muotoutuu vuorovaikutuksessa paikallisten, historiallisten ja jopa kulttuuristen olosuhteiden kanssa. Siksi se saattaa näyttää erilaiselta kuin joku muu kriisi jossain muualla. Pitää esimerkiksi paikkansa väite, että Irlannin kriisi on erilainen kuin Kreikan. Kuitenkin kyseessä on vain eri taudit järjestelmän kaikin puolin yli-ikääntyneessä ruumiissa. Kun yksi elin lakkaa toimimasta, kaikki muut seuraavat perästä. On väärin siis ajatella, että pelastamalla Kreikan, Irlannin ja muut jäljessä tulevat maat estetään kriisiä leviämästä ja tulemasta meillekin. Pelastamalla näitä kriisipesäkkeitä saadaan aikaan vain se, että välitön totaaliromahdus siirtyy vähäksi aikaa eteenpäin. Joka kerta kun loppupamaus on siirretty tulevaisuuteen, a) siitä on tullut äänekkäämpää ja b) siirtokausi on joka kertaa edellistä lyhyempi. Tällä hetkellä kapitalismin tilaa voi määritellä näin: järjestelmän kaikki ristiriidat ovat räjähtäneet käsin. Samanaikaisesti kaikki tähän asti käytetyt lääkkeet ovat toimineet pikemminkin niin, että ristiriitojen sovittamattomuus on kärjistynyt. Nyt maailmanlaajuisesti ajaudumme suurmittakaavan vallankumouksellisiin konflikteihin.

Kriisin ilmaisimet tässä vaiheessa

Kapitalismin taudin diagnoosi on pääoman liikakasaantuminen. Vanhaa yhteiskunnallista järjestelmää on kiusannut jatkuvasta tuottavuuden kasvusta johtuva voiton suhdeluvun laskun laki. Kun liikapääomaa ei voitu sijoittaa tuottaviin aloihin, se ohjautui mielikuvituksellisiin sfääreihin. Se on synnyttänyt fiktiivisiä tuotteita ja on paisuttanut olemassa olevia taloudellisia arvoja monikertaisesti suuremmiksi. Paiseita sanotaan kupliksi. Kapitalistinen järjestelmä on täynnä jättiläismäisiä kuplia. Yksien tuotteiden, asuntolainojen kuplat puhkesivat kesällä 2007 Yhdysvalloissa. Se aiheutti välittömästi pankkikriisin maassa ja pian koko maailmassa. USA:n valtio kansallisti joitakin pankkeja siinä määrin, että kun Lehman Brothers joutui samaan tilaan, rahaa sen pelastamiseksi ei löytynyt. Historian suuriman investointipankin konkurssi syksyllä 2008 veti koko yhteiskunnallisen järjestelmän vararikkojen kuiluun.
Tuhansien miljardien rahanpumppaukset saivat pian valtiot samaan tilanteeseen pankkien kanssa. On tärkeää ymmärtää, että pankkikriisi sai valtiot konkurssin partaalle eikä päinvastoin. Valtioiden velkaongelmat omalla vuorollaan kärjistivät entisestään niin pankki- ja finanssikriisiä. Rahan tarjonta, l. luotto on suhteessa julkisen rahan injektointiin vähentynyt huomattavasti. Pankit lakkaavat lainaamasta toinen toiselle ja nyt olemme syksyä 2008 muistuttavassa tilanteessa joskin kärjistyneemmällä tasolla, koska valtiot sosialisoivat tappiot. Työväenluokka vaaditaan pankkien tappioiden maksajaksi. Lehman Brothersin konkurssin jälkeen joulukuussa 2008 Kreikassa puhkesi nuorisokapina. Melkein kaksi kuukautta ihmiset taistelivat kadulla. Uutta vuotta juhlittiin barrikadeilla ja seiniin kirjoitettiin “MERRY CRISIS AND HAPPY NEW FEAR”. Kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtaja Strauss-Kahn määritteli tilannetta näin: ”tämä on ensimmäinen poliittinen kansannousu globaalin pankkikriisin seurauksena”. Samaan aikaan me totesimme: ”Tämä kapina tulee tulevaisuudesta”.
Suomessa ja muualla porvariston torvet vakuuttivat, että kyse on kriisistä, joka ei koske omaa maatamme. Vasemmisto puhui keinotekoisesta kriisistä, jota porvaristo käyttää hyväkseen ajakseen hyvinvointivaltiota alas. Tässä vaiheessa kriisiä romahtaa kokonaisia valtioita, tai niitä joutuu IMF:n protektoraatiksi. IMF laatii muistioita, so. välillisiä käskyjä, joita sen syliin joutuneiden maitten on pakko noudattaa. Muistiot ovat suoranainen hyökkäys työväenluokan elintasoa vastaan, ja merkitsevät työelämän turvamekanismien purkua ja julkisten yritysten halvalla myymistä yksityisille. Voisimme kiteyttää johtopäätökset seuraavasti: a) Kreikan tai Irlannin valtion konkurssi on osa kapitalismin maailmanlaajuista konkurssia. b) Vuonna 2010 elämme uutta vaihetta, joka on järjestelmän kannalta paljon synkempi kuin mitä se oli LB:n konkurssin jälkeen. c) Kaikki suunnitelmat tilanteen pelastamiseksi valtioiden välityksellä ovat epäonnistuneet. Valtioiden puuttuminen peliin on kärjistänyt kriisiä entisestään ja laukaissut luokkataistelun dynamiikkaa kaikkialla.

Miksi ongelmamaita on pakko pelastaa

Kreikan bruttotuote edustaa vain 2,7 prosenttia koko Euroopan bkt:sta. Jos, kuten väitetään, tämä olisi Kreikan kriisi, lilliputtitalouden olisi mahdotonta vetää mukaansa EU:ta ja koko maailmaa romahduksen mustaan aukkoon. Presidentti Obama sanoi äskettäin, että Yhdysvallat oli toipumassa vuoden 2007 asuntolainakriisistä kun tuli Kreikan konkurssi ja upotti USA:n takaisin laman suohon. Sellainen on vähintään naurettavaa. Kuitenkin on muita kytköksiä, jotka levittävät kriisiä, ja tekevät siitä pandemian. Yksinomaan Kreikka, Espanja ja Portugali ovat velkaa 3000 miljardia dollaria pelkästään saksalaisille pankeille. Sen lisäksi Ranskan ja Saksan pankit omistavat 80 prosenttia ”arvottomista” Kreikan velkakirjoista.
Nykyisessä tilanteessa olemme olleet viimeksi 2000 –luvun alussa. Takana oli ns. Aasian tiikereiden, Venäjän ja Brasilian vararikot. Kriisi oli siirtymässä alalle, jossa on pääoman korkein orgaaninen koostumus, teknologiateollisuudelle. Silloinkin puhuttiin IT-alan eikä kapitalismin kriisistä. Alueellisesti kriisi siirtyi Argentiinaan. Pankkiromahdus aiheutti kansannousun (argentinazo), joka kaatoi viisi presidenttiä puolen vuoden aikana. Argentiinan konkurssin jälkeen helvetin portit olivat auki kapitalismille. Kriisi oli koputtamassa Wall Streetin ovea. Maailmanlaajuisesti totaaliromahdus estettiin kasvattamalla ulkomaavelkaa, jolla rahoitettiin budjettivajeita. Vajeita läntisessä maailmassa oli kattamassa Kiina valtavalla ylijäämällään. USA:lle lainaaminen hoitui osittain myös Saksan ja Japanin pääomalla. Kiina–ilmiö yhtäältä siirsi totaaliromahduksen tuonnemmaksi, mutta toisaalta se laukaisi kaikki velkaantumisen trendit ympäri maailmaa. Nykyisen kriisin alusta asti (2007) alkoi esiintyä murtumia USA – Kiina – akselilla. Ristiriitojen tasapainottavana tekijänä Kiina–ilmiö on nyt loppunut.
Kiinan ylijäämällä Bush rahoitti sodat Afganistanissa ja Irakissa. Vastapalvelukseksi suurelle palvelukselleen Kiinan tuotteet saivat valittamatta jyrätä lännen markkinoilla. Se onnistui halvan valuutan (yuan) politiikalla. Nyt Kiinaa ei enää nähdä ystävänä, vaan vaaditaan siitä, että se vahvistaa valuuttansa, jonka heikkous on edellytys Kiinan viennille. Yhdysvallat painaa tähtitieteellisiä summia inflatorista rahaa pakottaakseen yuanin sitä kautta vahvistumaan. Juuri ennen G20–kokousta Soulissa Fed laski liikkeelle uuden satsin 600 miljardia dollaria. Dollarin tahallinen heikentäminen saa Kiinan dollarivarannot hupenemaan. Vastaavasti Kiina uhkailee myydä pois länsivaltioiden velkakirjoja. Niitä on Kiinan halussa kolmen biljoonan (3000 miljardin) dollarin edestä. Soulissa eliitti sopi siitä, ettei heidän välisiä ristiriitojaan pysty sovittelemaan. Näin ollen, protektionismi nostaa päätään. Kapitalismin kriisin tämän muodon nimikin on lanseerattu; se on valuuttakriisi.
Pörssit Aasiassa sahaavat ylös ja alas kun leviävät skenaariot ja huhut siitä, että Kiina nostaa korkotason. Inflaatiopaineet kasvavat ympäri maailmaa sen jälkeen kun USA:n keskuspankki Fed on avannut rahahanansa. Kiinassa inflaatiota vastaan voi taistella tukemalla ruokavarantojen myymistä tai hintavalvonnalla. Koron noston seurauksena kasvu Kiinassa tyrehtyisi tyystin. Talousanalyytikot ennustavat ettei koron nostolta voida välttyä, ei ainakaan vuoden loppuun mennessä. Fedin pääjohtaja tietää hyvin, että hyökkäys ja vastahyökkäys ovat paras puolustus. Ben Bernanke kertoi että työttömyys on noussut yli 10 prosentin rajan (reaaliluku on yli 40 miljoonaa) samanaikaisesti kun inflaatiopaineet ovat laskussa. ”Tämä pakottaa meitä elvyttämään lisää”, hän sanoi välittämättä puuttua toimenpiteensä seuraamuksiin. Kiina ja Yhdysvallat asettuvat paikoillensa ja ottavat puukot tupesta näkyviin. Kuka iskee ensin ja miten; emme voi tietää, mutta siihen ryhtyminen on vain lyhyen ajan kysymys.
Sen jälkeen jotkut tulevat sanomaan, että kriisin syy on tuossa vastakkainasettelussa. Tämä niin kuin muutkin seuraukset ovat vain oireita. Sairaana on toisen maailmansodan jälkeinen järjestelmä. Hallitsevan luokan intressit sanelevat sen, että kaikki mitä kovalla työllä ja taistelulla on suursodan jälkeen saavutettu pitää riistaa pois. Mahdottomuus piilee siinä, että tällainen ei onnistu ilman silmitöntä väkivaltaa. Projektin tekee mahdottomaksi sekin, ettei kukaan pystyisi sen jälkeen enää kuluttamaan. Tuottajana nähtynä työläinen on oltava halpa, mutta kuluttajana hänellä pitää olla ostokyky. Lääke on kokeiltu ja se on epäonnistunut. Siispä toistaiseksi lääkkeeksi kokeillaan kuplien paisuttamista entistä suurimpiin mittoihin. Sekään ei näytä tepsivän. Nykykriisin alkamisesta eri tukien muodossa (bail-out) on yhteensä pumpattu 20 biljoonaa (20 000 miljardia) dollaria. Summa on kolmasosa koko maailman bruttokansantuotteesta. Silti vuoden 2007 jälkeen esim. USA:n ulkomaanvelka on yli kaksinkertaistunut. Kreikan budjettivaje viime keväänä oli noin 13 prosenttia. Jouduttuaan troikan valvontaan maa joutui leikkaamaan julkisen sektorin työntekijöiden palkkoja kovalla kädellä, välillä 50 ja 60 prosenttia. Lopputuloksena puolen vuoden kuluttua vaje nousi miltei 15 prosenttiin. Tämä on sodanjälkeisen kapitalismin ja myös tässä muodossa esiintyvän globalisaation lopun alkua.

Kolmas askel toden sanoo – tai keitä tulee perästä

Helsingin Sanomien mukaan kuilu euroalueelle ja sen seurauksena koko EU:lle on lähellä. ”Euroalueen rahaliitto ja euro ovat enää kolmen harha-askeleen päässä kuilusta”. Ihan varmaa on se, että Irlannin jälkeen kuiluun hyppää Portugali. Analyytikkojen mukaan tähän asti ulottuvat rahaliiton rahkeetkin. Sekin sillä edellytyksellä, että muut euroalueen maat suostuisivat osallistumaan talkoisiin. Kreikan ja Irlannin olisi hieman vaikeata osallistua siihen, joten niiden osuudet tulisi hoitaa muiden jäljellejäävien.
Jos – olisi todennäköisempi sanoa kun – kuilussa olevien seuraksi siirtyy Espanja, EU alkaa olla historiaa. Saman lehden mukaan ”…tämä kolmas harha-askel olisi jo liikaa. Siihen loppuisivat tukirahkeet – ja ehkä myös rahaliitto […] jos kaatuu vielä Espanja, peli on saman tien pelattu” (HS 14.11.2010). Porvarilliset taloustieteilijät eivät ole totuttaneet meitä tällaiseen karuun kielenkäyttöön. Pääoma pakenee reunavaltioita pikavauhtia. Kovassa ytimessä nähdään, että eurokriisin toinen näytös siirtyy valonnopeudella periferiasta keskuksiin. Kapitalismin suurin dilemma tänä päivänä Euroopassa on tässä: jos pelastaa reunatalouksia voi käydä niin, että itsekin on pian samassa tilanteessa. Jos antaa niiden mennä saneeraukseen, sen jälkeen pitää linnoittautua omien rajojen sisään, hyväksyä protektionismin säännöt ja alkaa teroittaa omiakin puukkoja.
Käytännössä kaikki kolme maata ovat kuilussa, koska niiden rahoitus ei onnistu markkinoiden kautta. Sen jälkeen kun julkinen valta tuki pankkien likviditeettiä, se menetti oman likviditeettinsä lisäksi myös mahdollisuuden lainata markkinoilta. Vaikka pankkituet saivat valtiot vararikon partaalle, se ei helpottanut pankkien likviditeettiä. Kun velkakirjamarkkinat haistavat riskiä, niiden myöntämien lainojen korko nousee pilviin. Pian mikään näistä maista ei pysty itsenäisesti lainaamaan ja joutuu maksukyvyttömäksi. Jotkut sijoittajat tienaavat vielä miljardeja eurovaltioiden velkasaneerauksista ja muista luottovahingoista. Luottoriskijohdannaiset (Credit Default Swap – CDS) siirtävät miljardit sijoittajien taskuihin. Olemme siis tilanteessa, jossa tukirahkeita riittää vain pienille valtioille ja seuraava potilas on Espanja, joka on liian suuri pelastettavaksi. Sijoituskonsulttiyhtiö GaveKal Research’n mukaan, koko rahaliitto vetelee viimeisiään.

Roubini: Ranska niin kuin Kreikka

Kuuluisa talousasiantuntija Nouriel Roubini väittää, että Ranskan julkisen talouden tila ei ole parhaimmassa kunnossa euroalueella. CNBC –kanavalle antamassaan haastattelussa Roubini arvioi, että monessa suhteessa Ranskassa luvut ovat samansuuntaiset kuin Kreikassa tai Irlannissa, vaan ei vielä ole vajonnut yhtä syvälle kuiluun. Roubinia huolestuttaa Sarkozyn päättämättömyys kohdata poliittinen vastuunsa ja ryhtyä radikaaleihin reformeihin. Viimeinen on helpommin lausuttu kuin tehty. Äskettäin näimme miten mahtava työväenluokan vastarinta taisteli kadulla. Mitä porvarilliset analyytikot eivät voi ymmärtää on se, että luokkataistelu on osa taloudellisia prosesseja.
Ranskan valtiolainojen korkoero Saksan vastaaviin verrattuna on viime päivinä kasvusuunnassa. Maan velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on aika korkea (84%) ja budjettivaje on kasvamassa yhä suuremmaksi. Se on onnistuttu pitämään kuuden prosentin tasolle yllättävien leikkaustoimien jälkeen. Barclays Capitalin strategin Huw Worthingtonin mukaan, Ranskalla ei kuitenkaan ole paljon näyttöä näiden lukujen supistamisesta. Ranska joutuu maksamaan lainoistaan enemmän kuin Chile tai Malesia, joille on annettu alempi luottoluokitus.
Saksan keskuspankki kertoi (20.11.) että maan rahalaitokset tarvitsevat 50 miljardia euroa lisäpääomaa jos aikovat täyttää vakavaraisuussäädökset. Arviot perustuvat Bundesbankin vakausraporttiin, joka julkaistaan 25.11.2010. Elvyttävänä toimena pidetty alhainen korkotaso on lisäännyt pankkiriskejä euroalueella ilman että paljon kaivattua piristystä olisi nähty.
Äänensävy eliitin retoriikassa on muuttunut niin ikään. Silloin kun Kreikassa soivat hälytyskellot, EU:ssa vihellettiin muina miehinä. Siiten markkinat alkoivat kohdella Kreikkaa kaltoin. Maan luottokelpoisuutta laskettiin ja korot, millä Kreikka sai lainata rahamarkkinoilta, nousivat pilviin. Eri johdannaisten kautta investoitiin maan konkurssiin. Kreikka kääntyi EU:n puoleen. Pitkään sen jälkeenkin liittokansleri Merkel kieltäytyi neuvottelemasta apupakettilainasta Kreikalle. Nyt puolisen vuotta myöhemmin EU:n eliitti rukoilee Irlantia pyytämään mukaan tukimekanismiin. Erityisesti Soulin jälkeen Katainen mutta myös muut kuten Rompuy eivät säästele synkkiä ennusteitaan. Tämä on merkki kahdesta asiasta. Ensinnäkin totaaliromahdus on lähempänä kuin luulemme. Toiseksi valuutta- ja mahdollisesti kauppasotakin kapitalismin eri keskusten välillä on näkyvissä. Tällä tavalla yritetään valmistella omia kansalaisia niin, että propaganda syntipukkien etsimisessä myöhemmin purisi paremmin. Aikaisemmin on yritetty rauhoittaa kansalaisten mielialoja ja vaalia optimismia. Nyt Jyrki Kataisen suusta kuulee: “Pankkien stressitestit epäonnistuneet” ja että ”Irlanti todennäköisesti ei jää viimeiseksi”. Näin siis Katainen itki 17.11.2010: ”Joka päivä on tartuntavaara, ja riski on edelleen hyvin suuri”. Van Rompuy on yhtä suorasukainen: ”EU taistelee henkiinjäämisestään”.

Fiskaalinen kriisi johtaa kansallisvaltioiden luhistumiseen

Pitkässä juoksussa valtioiden interventio pankkien pelastamiseksi pahensi pankkikriisiä sen sijaan, että olisi parantanut sitä. Sinällään tämä kertoo siitä, että kyseessä on järjestelmän rakennekriisi, eikä yksinomaan kapitalismin johonkin osa-alueeseen kohdistuva epäkohta. Vuosikymmeniä on esitetty talouslukuja käymällä kauppaa fiktiivisen pääoman alueella, ja vieläpä kasvattamalla sitä. Fiktiivinen pääoma ei tuota lisäarvoa. Sen kasvava pyramidi kuitenkin vaatii omansa yhä enemmän supistuvasta tuottavasta pääomasta. Huutava epäkohta nykykapitalismissa on johdannainen nimeltä ”naked short selling”. Siinä kaupataan arvoja, joita ei edes tarvitse omistaa. Kyseessä ovat lainatut arvot, joita kaupatessa myyjä panee kaiken panoksensa siihen, että pian myymisen jälkeen näiden hinta romahtaa. Silloin myyjä saa ostaa ne takaisin halvemmalla, ja vetää välistä mittavia voittoja. Rappiovaiheessaan oleva kapitalismi raatelee omia nahkojaan investoimalla omaan tappioonsa. Kreikan Pankki on naked short selling -menetelmällä kaupannut maan velkakirjoja vapailla markkinoilla. Jopa keskuspankit ovat ristiriidassa niitä omistavien valtioiden kanssa. Kapitalismi raatelee omia nahkojaan.

Exit strategies

Marxin mukaan pääoma on itse kehittyvä arvo, joka itse arvoistuminen tietyn rajan jälkeen vääjäämättömästi johtaa pääoman tuhoon (Grundisse). Pääoma on liikkeellä oleva ristiriita. Pääomalla on sisäänrakennettu mekanismi, joka pakotta sen levittäytymään. Kun Pääoma on luonut maailmanlaajuiset markkinat, työnjaon ja tuotantovoimat, silloin alkaa rappeutuminen. Pääoma yrittää tavoittaa äärettömiä päämääriä mitä halpamaisimman motiivin, rahan vuoksi (Saksalainen Ideologia). Kapitalismi valloittaa koko maailman laittaakseen sen taskuunsa ja lompakkoonsa. Silloin äärettömän ja äärellisen välinen ristiriita muuttuu absoluuttiseksi, so. sovittamattomaksi, ja se aiheuttaa järjestelmälle kouristuksia joista syntyvät suuret historialliset järistykset.
Bernanke vannoo olemassa olevan tilanteen säilyttämisen ja jatkumisen puolesta. Atlantin tällä puolella Merkel vannoo deflaation jumalan nimeen. Menoja, palkkoja ja palveluita pitää leikata. Muun muassa Kreikassa, Italiassa, Irlannissa ja Englannissa raaka peli on alkanut. Suurin osa vasemmistosta siellä vaatii uudelleen neuvottelemista velanmaksunehdoista, siis ratkaisua kapitalismin raameissa. Sellainen on mahdoton ilman, että kansa tuomittaan elämään absoluuttisessa kurjuudessa. Toiset vaativat tulonsiirtoa, enemmän liksaa työläisille ja kovempaa verotusta rikkaille. Vasemmistosta jotkut haluavat pois euroalueesta, mutta ei EU:sta, ja paluuta vanhaan valuuttaan ja devalvaatiopolitiikkaan. Realistisimmat skenaariot kriisistä poispääsemiseksi kapitalismin viitekehyksessä on vielä kerran esitetty porvariston leiristä.
Stratford –instituutti on yksityinen think-tank, jonka henkilökunta koostuu entisistä CIA:n asiantuntijoista. Se analysoi Kreikan näköalat seuraavasti: umpikujasta päästään kahdella tavalla. Joko Saksa jättää euron, mikä ei olisi sen etujen mukaista. Euro on luotu Saksaa varten, ja monet puhuivat aikanaan eurosta naamioituna Saksan markkana. Toinen vaihtoehto olisi se, että Kreikka jättää euron taakseen. Tämäkään ratkaisu ei olisi helppo, koska drakhman pitäisi silloin devalvoitua 50 – 60 prosenttia. Teoriassa kansa tulisi siis saman verran köyhemmäksi. Käytännössä kurjistuminen tulisi olemaan paljon suurempaa luokkaa, koska kreikkalaiset joutuisivat maksamaan velkaansa euroissa, joita eivät omistaisi. Tämä siksi että maa ei juuri tuota paljon, ja sen vienti on muutenkin tyrehtynyt laman vuoksi. Arvojen mittana (store of value) drakhmaa ei hyväksyttäisi kaikkialla, ei välttämättä edes Kreikan sisällä. Drakhman saaminen kiertokulkuun olisi kallis prosessi. Ja CIA:n ex-agentit jatkavat: ainoa tapa saada devalvoitu drakhma liikkeelle on väkipakko (The only way to quarantee the currency circulation is BY FORCE).
Sellainen by force-ratkaisu olisi pankkien sulku muutamaksi päiväksi ennen devalvaatiota. Tähtäimessä ei silloin olisi ainoastaan talletusten hallussa pitäminen muutamaksi päiväksi, vaan myös niiden osittainen anastaminen. Takavarikoiduilla talletuksilla rahoitettaisiin drakhman kiertokulkua. Stratford kertoo myös, että tällaisessa toimessa pitää ottaa huomioon kaksi seikkaa: a) takavarikoituja talletuksia on pyrittävä minimoimaan ja b) väkivaltavoimia tulisi vahvistaa, koska kadut tulevat vääjäämättä levottomiksi. Tällainen on drakhman devalvoinnin kauhuskenaario.

Stressitestit

Kaikki luottokelpoisuutta mittaavat luokituslaitokset ovat amerikkalaisia. Nykyään myös Kiinalla on mahdollisuus luokitella toisten maiden luottokelpoisuutta. Eurooppalaiset ovat USA:n luokituslaitosten armolla. Tästä syntyi ajatus siitä, että omien pankkien tila voitaisiin itse arvioida EU:sta käsin. Näin ollen, päätettiin (23.7.) aloittaa pankkien stressitestit. Todellisuudessa haluttiin viestittää markkinoille myönteisiä uutisia. Tällä menetelmällä siis on vain psykologinen merkitys markkinoiden suuntaan. Luottoluokitustalot antavat puolueellisia raportteja. Lehman Brothers’lle oli annettu parhaat suosituksen juuri pankin konkurssin aattona. Mutta miten eurooppalaiset luokittelevat itse omien pankkiensa sairautta?
Ensinnäkin pankeista valittiin vain pieni ote, aluksi vain 91 pankkia. Niistä sairaiksi todettiin vain viisi pankkia Espanjassa, yksi pankki Kreikassa ja yksi pankki Saksassa. Ennen sitä pankeille oli annettu mahdollisuus ryhtyä uuteen temppuun. Ne jakoivat omistamiansa velkakirjoja kahteen kategoriaan. Niihin, jotka ovat kaupattavaksi ja niihin, jotka varastoidaan. Näin ollen, ”sairaat” arvot suljettiin erilliseen kassakaappiin kuin ”terveemmät”. Sairaisiin ei sallittu stressitestiä. Vaikka ote oli niin pieni (91 pankkia), ja vaikka niitä tutkittiin vain terveiden arvojensa osalta, silti niistä seitsemän todettiin sairaiksi. Sairaiden pankkien alkuperä on myös mielenkiintoinen. Kuvio Kreikka – Espanja – Saksa on sanottu Bermudan kolmioksi.
Heinäkuun 30. päivänä 2010 neuvoteltiin siitä, miten voitaisiin ajaa eri valtioita ns. kontrolloituun konkurssiin. Tämäkin menettely on uutta, ja se luo viitekehystä valtiokonkurssien saamiseksi legitiimiksi. Osana sitä suunnitelmaa on vakaussopimuksen uusiminen. Eletään Maastrichtin jälkeistä aikaa. Europiiriin jäisivät vain maat, jotka noudattavat uuden vakaussopimuksen ehtoja. Muut maat lentäisivät ulos tai ne voisivat muodostaa toisen luokan euromaita. Toisen luokan maat voisivat ottaa käyttöön valuutaksi euro n:o 2.n. Samassa yhteydessä ollaan luomassa uusia rakenteita. Sellaisella Pariisin klubin tapaiselle kuviolla olisi oikeus tarvittaessa viedä yksipuolisesti osa jäsenmaiden tuloista.
Kriisin laajentuminen poliittiselle tasolle sai aikaan kaksi ilmiötä. Kriisi saavutti vaiheen, jossa romahtaa kokonaisia valtioita ja valtiokomplekseja. Talouspolitiikan teko ei ole poliitikkojen, vaan markkinoiden käsissä; se on fakta. Markkinat saavat sijoittaa tai olla sijoittamatta, siirtää pääomia reaaliajassa paikasta toiseen, päättää tietyn maan luottoluokituksista, ostaa tietyn maan velkakirjoja tai ei, määrittää korkotasoa, hyökätä räikeästi valuuttoihin, lyödä vetoa kokonaisten maiden vararikosta. Sen lisäksi nämä näkymättömät haamudiktaattorit määräävät IMF:n kautta ”lääkekuuria” sekä lakia ja kuria niin, että tietyt maat pakotetaan yksityistämään yhteistä omaisuutta. ”Markkinat” tulevat sen jälkeen ostamaan puoli-ilmaiseksi lentoyhtiöitä, satamia, rautateitä tai kokonaisia saaria. Sen jälkeen kun kaikki on takavarikoitu, markkinoiden luottamus näiden maiden kansantalouksiin saattaa taas nousta.
Niin sanotut markkinavoimat eivät kuitenkaan niin näkymättömiä ole. Toimiessaan ne ovat yhtenäiset ja hyvin koordinoidut. Ne eivät kommunikoi keskenään muuten, vaan niitä yhdistää joukkopsykoosin massapsykologia. Siksi psykologia on tärkeä tekijä nykykapitalismissa. Pari väärää lausetta väärään aikaan voi heilauttaa järjestelmää maailmanlaajuisesti. Avioliitto USA:n ja Kiinan välillä on kestänyt uskomattoman pitkään. Avioero aiheuttaa ketjureaktioita ympäri maailmaa tavalla, jossa protektionismi vahvistuu. Avioero ei myöskään voi olla rauhanomainen. Financial Times -lehden mukaan avioero tulee olemaan vaarallisempi kuin kylmä sota konsanaan. Sen lisäksi Kiinalla on omatkin USA:n avioliitosta riippumattomat ongelmansa. Kansantalous on täynnä puhkeamattomia kuplia, erityisesti asuntomarkkinoilla. Edellisen kriisivaiheen aikana Kiinassa elvytettiin tähtitieteellisillä summilla. Tällä hetkellä Kiinan kansantaloudessa piilee kolme aikapommia. a) Se joka johtuu kapitalismin kriisistä sinällään. b) Velan kasvu, mieletön seteleiden painattaminen yms. ovat elvyttämisestä johtuva pommi. c) Elvytys ei kohdistunut reaalitalouteen. Näiden lisäksi avioero USA:sta sinällään on omaa luokkaansa, joka on verrattavissa loppuräjähdykseen.
Yleisesti ottaen kapitalismin jättiläismäinen elvytys ei tuottanut odotettuja tuloksia. Korko on edelleen nollatasolla ja ”markkinat” vaativat lisää miljardeja. Nyt kuitenkin eletään aikaa, jolloin viimein pitäisi kerätä aikaisemmin jaetut miljardit. Exit strategy –politiikka on kauan ollut edessäpäin kaikkialla. Tilanne on kestämätön, eikä tunnelin päässä ole valoa näkyvissä. Nyt on luokkataistelun vuoro sanoa oma sanansa. Niin sanottu ”luova kirjanpito” osoittautuu bumerangiksi ja lyö takaisin kapitalismia silmien väliin. Kreikka joutui markkinoiden vihan kohteeksi paljastettuaan, että budjettivajeensa oli 13 prosenttia kuuden prosentin sijasta. Nyt paljastuu, että Irlannin vaje on miltei 34 prosenttia. Vaje syntyi siitä, kun julkinen valta yritti pelastaa pankit ja erityisesti yhden niistä, Angloirish –pankin. Viime kesänä irlantilaiset pankit läpäisivät EU:n stressitestit. Neljä kuukautta myöhemmin samat pankit eivät saa lainaa kansainvälisiltä markkinoilta. Stressitestit osoittautuvat epäluotettavaksi, niiden tarkoitus on kaunistaa kapitalismin karmeaa todellisuutta.

Näköalat

Saavutettuaan äärirajansa kriisin ytimessä on ns. kapitalismin globalisaatio. Ei siis vain finanssiglobalisaatio ja uusliberalismi, vaan kaikki kapitalismin rakenteet ja sitä ylläpitäneet poliittiset tasapainot kuten esim. Maastrichtin sopimus. Näin ollen, päättymässä on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen aikakausi.
Käynnistymässä on prosesseja, mihin EU ei voi vaikuttaa. Siinä jokainen EU:n maa pyrkii auttamaan vain itseänsä. Saksan rooli orastavassa tilanteessa on ratkaiseva. Merkelin Saksa ei ole sama maa kuin Kohlin Saksa. Euroopan integraatio oli Kohlin tarjous muille eurooppalaisille Saksojen yhdentymisen hyväksymiseksi. Vastaavasti Maastricht oli muiden tarjous Saksalle, joka vaati, että rahaunioni toteutuisi Saksan ehdoin. Muita EU:n maita ei ole helppo erottaa euroalueesta. Tilanne muuttuu vaikeammaksi sitten kun ns. Kreikan kriisi leviää muuallekin kuin Irlantiin. Siksi monet tahot – jopa Merkelin puolueen sisällä – vaativat, että Saksa eroaa itse vapaaehtoisesti eurosta, ja siirtyy taas vanhaan markkaan. Morgan Stanley näytti melko varmalta väittäessään, että ”Saksa jättää euron”. Soros oli samalla aallonpituudella: ”EU on hajoamisen partaalla”.
Enää ei ole epäilystä siitä, että keskipakoisvoimat ovat ottamassa voiton kädenväännössä integraatiovoimien kanssa. Yhtenäisyys on vaarassa, ei vain EU:ssa, vaan myös Saksan ja jokaisen maan sisällä. Yhteiskunnallisen kudoksen eheyttä uhkaa yksi toinenkin seikka. Kehityskulkua yhteiskunnassa eivät määrää vain hallitsevan luokan järjestelyt, sovittelut tai vastakkainasettelut. Historian kulkuun vaikuttaa myös luokkataistelu kokonaisuudessaan. Se, että miten helposti proletariaatti tulee alistumaan kohtaloonsa esim. Kreikassa, Ranskassa, Italiassa tai muualla ei ole lainkaan kirkossa kuulutettu. Luokkataistelu tulee näyttelemään pääroolia kansallisvaltion hajottamisprosessissa. Kansallisvaltio syntyi kapitalismin synnyn yhteydessä ja kuolee sen mukana.
Yhteiskunta esittää vastarintansa luokkataistelun kautta. Siihen tarvitaan kokonaisohjelmaa siitä, miten kriisi on hoidettava. Ei riitä se, että porvariston hyökkäyksiä vain vastustetaan ja/tai väliaikaisesti mahdollisesti jopa estetään. Jos vastarinta jää vain protestoinnin tasolle proletariaatti väsyy tuloksettomista taisteluista, ja näköalojen puutteesta johtuen se ennen pitkää passivoituu. Silloin vasemmistolle on myöhäistä puuttua asiaan. Tänä päivänä edessämme avautuu kaksi barbarianvaaraa. Ensimmäisen skenaarion mukaan proletariaattia yritetään kääntää toisen maan proletariaattia vastaan. Saksassa kriisiin syypäinä ovat Kreikan työläiset ja Kreikassa romahtamisesta syytellään saksalaisia, jotka eivät ole halukkaita auttamaan. Kurjuudesta Yhdysvalloissa sormi nousee osoittamaan kiinalaisia, jotka ovat vallanneet markkinat halvalla valuutallaan. Protektionismin ainekset yhdessä syntipukkien etsimisen kanssa muodostavat sodalle haisevaa seosta. Toinen suuri vaara avautuu jokaisen maan sisällä. Pikkuporvariston vararikosta syypääksi nimitetään työväenluokkaa, joka lakkoilee tms. Kun vanhan yhteiskunnan tasapainot järkkyvät, vanhoista puolueista tulee epäluotettavia. Siihen vaikuttavat myös lisääntyneet skandaalit. Jollei vasemmisto esitä NYT HETI omaa itsenäistä poliittista vaihtoehtoaan, lähitulevaisuudessa äärioikeisto tulee todenteolla jyräämään.

Analyysin teoreettiset lähtökohdat historiankulun kannalta

Jos tarkastelisi kapitalismia sen teoreettista taustaa vasten, pitäisi ensiksi todeta, että tuottajana tai kuluttajana ihminen on ennen muuta sosiaalinen olento. Se erottuu muista eläimistä siitä, ettei tee työtä ainoastaan biologisten tarpeiden tyydyttämiseen, vaan se työn tekeminen tuottaa myös lisää tarpeita. Saksalainen Ideologia -kirjassaan Marx analysoi, että riippumatta siitä, missä tuotantotavassa ihminen toimii, se menee biologisten tarpeidensa yli ja luo sosiaalisia tarpeita. Ensimmäisen uuden tarpeen luominen on samalla ollut ensimmäinen historiallinen teko. Marx selittää, että tarve on eri asia kuin toive. Tarpeiden tyydyttäminen on aina elämän vain yhden osa-alueen tyydyttämistä. Toiveen alueen rajat taasen ovat äärettömiä. Kapitalismi on yksittäisten kansalaisten/yksilöiden yhteiskunta. Kapitalismia ei voi kumota, ilman että kumoaisi yksilöiden yhteiskunnan.
Yhdellä puolella on Valtio ja toisella on yksittäisten yksilöiden massa. Massa koostuu rikkaista ja köyhistä, riistäjistä ja riistetyistä, mutta kaikki ovat olevinaan samanarvoiset, ainakin lain edessä. Talous taas on suhde ihmisten välillä, suhde, joka jää pinnan alle piiloon. Kyseessä on vieraantunut suhde. Ihminen tuottaa siis elämiseensä välttämättömiä tuotteita, mutta samalla luo tarpeita, ei poimi ravintoaan luonnosta niin kuin muut eläimet. Tuotantoprosessissaan ihminen tuottaa aina ylijäämää. Yhteiskunnallisesta järjestelmästä riippumatta valtion kontrolli on sen tahon käsissä, joka valvoo ylijäämää. Tämän ylijäämän yhteiskunnallinen muoto kapitalismissa on lisäarvo. Kaikki yhteiskunnalliset vallankumoukset tähän saakka ovat korvanneet vanhan tuotantotavan uudella. Uusi yhteiskunnallinen luokka on tullut vanhan tilalle ja anastanut tuotannon ylijäämän. Toisin sanoen kaikki tähänastiset vallankumoukselliset ryhmät ovat korvanneet luokkayhteiskunnan toisella luokkayhteiskunnalla. Jakobiinit tekivät legendaarisen vallankumouksen, josta syntyi hirvittävä järjestelmä, kapitalismi. Robespierre, Saint-Just ja muut jättiläiset synnyttivät bonaparteja ja muita lilliputtipoliitikkoja. Sosialistinen vallankumous on luonteeltaan erilainen ja siksi myös vaikeampi toteutumisessaan, koska sen pitää kumota kaikki luokat, työväenluokka mukaan lukien ja sitä kautta myös valtio. Jatkuva vallankumous on taukoamaton vallankumous, joka pysähtyy vain silloin kun tämä luokkien välinen ristiriita on ratkaistu.
Yleisen (julkisen) ja yksityisen välisen ristiriidan ratkaiseminen (ristiriidan ylittäminen) vaatii sovittelumekanismeja. Hegel näki valtion ja yksilön (perhe) ristiriidan välittäjäksi osuuskunnat ja muut taloudelliset yksiköt. Välittäjä sovittelee ristiriidan yhdistämällä kokonaisuuden ja sen osa-alueita samaan yhteyteen. Niin kauan kun valtio ja yksilöiden yhteiskunta säilyttävät asemansa vastakkainasettelussa erillisinä pooleina, ristiriita on ratkaisematon. Se kärjistyy yhä enemmän siihen asti, kunnes Leviathan -valtio nielaisee kansalaisensa, jotka kamppailevat olemassaolostaan. Hegel näki ratkaisun ristiriitaan näiden kahden poolin kompromississa. Marx taasen näki ratkaisun poolien konfliktissa. Ristiriidan välittäjänä Hegelillä toimivat osuuskunnat ja Marxilla konfliktista syntyvä ylimenoyhteiskunta, jota hän alussa kutsui liberaalidemokratiaksi ja myöhemmin, kommuunin jälkeen, proletariaatin diktatuuriksi. Välttämätön edellytys ristiriidan ratkaisemiselle ei ole vain valtion vaan myös yksilöistä koostuvan yhteiskunnan kuolettaminen. Molempien poolien on kadottava. Myöhemmin stalinistit ja kaikki valtaa palvovat tahot opettivat työväenluokalle, että työläiset ottavat valtion haltuunsa ja hallitsevat yhteiskuntaa. Stalinismin opin mukaan, se että valtio omistaa tuotantovälineet tarkoittaisi sosialismia.
Asia ei ole näin. Kommunismiin johtava ylimenokauden toteutumisen mitta on se, kuinka valtio ja individualistien kansalaisten yhteiskunta katoavat. Marxin mukaan kommunismissa ihminen tarkoittaa kaikkien toiveiden toteuttamisen kokonaisuutta. Ei siis vain tarpeiden tyydyttämistä, se on vain yksi osa ihmisen itsensä toteuttamisesta. Kapitalismin väistyttyä proletariaatin diktatuurin tavoite ei ole nousta yhteiskunnan ylläpuolelle tai muuttua fetissiksi niin kuin NL:ssa kävi, eikä hallita jumalajohtajan mandaatilla. Sen tehtävä ei ole nousta taivaaseen vaan toimia paratiisin ja helvetin välimaastossa. Proletariaatin diktatuuri toteuttaa jatkuvaa vallankumousta, jotta valtion ja yksilöiden ja niiden yksittäisten intressien yhteiskunnan välillä oleva jako lakkaisi olemasta. Ei ole niin kuin Jean-Jacques Rousseau väitti, että yksilöllisen intressin on alistuttava julkiseen.
Päästäkseen tähän tulokseen Marx laati jatkuvan vallankumouksen teorian. Jatkuva vallankumous -teoria ei ole joku hieno lisäys aikaisemman teoreettisen perinteemme päälle. Se on välttämätön työkalu, joka ei lakkaa toimimasta proletariaatin diktatuurissa. Siksi tätä, alun perin Marxin lanseeraamaa, termiä vainottiin niin paljon Stalinin toimeksiannosta. Monet demonit katoavat vähitellen jatkuvien kumousten kautta senkin jälkeen kun proletariaatti murskaa porvareiden vallan ja luo oman väliaikaisen uudentyyppisen valtansa. Alkoholismi, uskonnollisuus, patriarkaalisuus eivät katoa väkivalloin. Ne katoavat vähitellen sitten, kun niitä ylläpitävä tekijä, individualismi katoaa. Samassa yhteydessä Marx sanoi uskontoa kansan oopiumiksi, mutta myöhemmin määritteli sitä näin: “uskonto on sydän ja sielu maailmassa, joka on ilman sydäntä ja sielua”.
Vanhan järjestelmän tilalle asettuu yhteiskunnallisen yksilön yhteiskunta. Se ei tarkoita, että meistä kaikista tulee toistemme muotteja tai janoamme samoja nautintoja. Jokaisella meistä on potentiaali kehittyä ihmisenä. Sitä edistävät voimat vapautuvat kun ihminen vapautuu rajoitteista, joita aiheutti jako henkiseen ja ruumiilliseen työn välillä. Meistä kaikista tulee runoilijoita, ei samannäköisiä runoilijoita, mutta jonkunlaisia. Jokaisessa meistä asuu enemmän tai vähemmän nero, sitten kun loppuu se, että toinen tekee työt ja toinen nauttii sen hedelmistä. Kommunistinen manifesti loppuu näin: “jokaisen ihmisen potentiaalin ääretön kehitys on edellytys kaikkien ihmisten potentiaalin äärettömälle kehitykselle”. Kööpenhaminan puheessaan Trotski toteaa, että jokaisen ihmisen sisällä on jonkunlainen nerouden liekki. Vallankumouksen tekevät ihmiset itse. Vallankumouksen rooli on ihmisen emansipaatio ilman ehtoja ja ilman rajoja. Kaikilla tasoilla vallankumouksen on oltava jatkuva, tai muuten se häviää. Tässä juuri piilee vallankumouksen libertaarinen luonne.

Globalisaation historiallisia käännekohtia

Mitä joulukuussa 2008 näimme tapahtuvan Kreikassa, oli uuden aikakauden ensimmäinen metropolien kansanousu. Kyseessä ei ole Kreikan eikä Euroopan, vaan maailmankapitalismin konkurssi. Financial Times kirjoitti 8.5.2010: “Kun PIIGS – maat hukkuvat velkojensa mereen, ei ole varmaa, että pelastajat auttaisivat muita, vaan ihan hyvin voivat hukkua siihen itsekin”. Amerikkalaiset onnistuivat kattamaan talousvajettaan lainaamalla Kiinasta, Japanista ja Saksasta. Kiina-ilmiö – nimellä tunnetussa kaksinapaisessa järjestelmässä ilmeni säröjä jo keväästä 2007 lähtien. Kiinan talouden ylijäämä syntyi siitä kun maailman markkinat täytettiin halvoilla tuotteilla. Prosessi kiihdytti velkaantumisen tendenssiä kaikilla tasoilla. Valtiot tukivat pankkeja myyttisillä summilla. Se sai aikaan vain sen, etteivät pankit luhistuneet ihan heti. Yhteiskunnan tuki ei parantanut pankkikriisiin johtaneita syitä, vaan päinvastoin kriisi muuttui fiskaaliseksi, eli valtiotalouden kriisiksi. Nyt talouden käsikranaatti on vielä kerran pankkien käsissä. Lama on tulossa takaisin, ja tällä kertaa ei ole mahdollista elvyttää samoilla keinoin kuin ennen. Silloin puhutaan kaksoistaantumasta ja loppulamasta, totaalisesta romahduksesta.
Kriisin analyysin on kiteydyttävä kolmeen kohtaan. a) kyseessä on maailmanlaajuinen eikä kreikkalainen, irlantilainen tai eurooppalainen kriisi. b) Euroopan Bermudan kolmion ilmiö (Kreikka-Espanja-Saksa) alkoi ilmetä 9.8.2007 Northern Rock-pankin vararikosta. Pankeille pumpattiin suuria summia, mutta pankkien kesken luotto ei vieläkään pelaa. Pankit ovat kapitalismin sydän, eli meillä on infarktitilanne. c) Vallankumous on tulossa – vihollinen on kuin zombi ja siksi vaarallinen. Kriisin luonnetta ei voi ymmärtää ennen kun ymmärtää aikakauden luonteen. Siihen tarvitaan klassikkoja. Tämä ei vapauta meitä velvollisuudesta analysoida tämän ajan kriisiä, mutta nykyhetken analyysin teko on mahdotonta ilman esim. Leninin imperialismin analyysia. Imperialismi oli finanssipääoman herruuden aika. Samalla kun pääoma sitoo yhteen sen eri alueellisia osiaan, samanaikaisesti se kärjistää kaikki ennestään jo vallitsevat epätasaisuudet. Historian kehityksen yhteydessä nämä korostuvat molemmat sekä epätasaisuudet että yhtenäisyysaspektit. Muinainen sekoittuu moderniin, jotkut kehitysvaiheet keskeytyvät ja esiintyy kuiluja ja taantumista.
Mitään homogeenista aikaa ja paikkaa ei ole olemassakaan. Kun imperialismi yhdistää pääoman eri osat, on siinä ensisijaisen tärkeänä itse kokonaisuus eikä mikään yksittäinen osa. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa ja sillä on oma dynamiikkansa.  Tämän dynamiikan ketju ensisijaisesti rikkoutui vuonna 1917 ja vain toissijaisesti sen murtui yksi sen lenkistä. Lenin viittaa J. A. Hobsoniin, joka tutki kapitalismin loismaista luonnetta ja Rudolf Hilferdingiin, joka tutki finanssipääomaa. Näiden teorioiden arvostelun pohjalta Lenin rakensi imperialismin kritiikkinsä.
Ekspansio on sisäänrakennettu mekanismi kapitalismissa. Ensimmäinen suuri globalisoimisen aalto oli silloin kun kapitalismi oli vielä lasten kengissä, Kolumbuksen ajoista (v. 1492) alkaen. Löytöretkien kautta Länsi-Eurooppa yritti valloittaa maailmaa levittääkseen kauppatavaraansa. Globalisaation toinen aalto tapahtui 1800-luvun toisella puoliskolla. Vuonna 1848 tapahtuneen yleiseurooppalaisen vallankumouksen jälkeen Saksa alkoi teollistua. SPD perustettiin Bismarckin maassa. Yhdysvallat sisällissodan jälkeen ja Japani nousivat Saksan rinnalla kyseenalaistamaan Britannian kauppamonopolia. Siihen hätään oikeita ehdotuksia kapitalismille teki herra Cecil John Rhodes: ”jos aiomme säilyä maailman herroina, meidän tulisi teollistaa siirtomaamme”. Ei enää siis tavaroiden, vaan pääoman vientiä. Rhodes palkittiin antamalla hänelle oma maa, joka nimettiin Rhodesiaksi – nykyinen Zimbabwe.
Etenkin vuosina 1873–1896 esiintyy rajua voiton suhdeluvun laskua. Tämä kapitalismin Nemesis toimi järjestelmän koko olemassaolon ajan. Kyseisenä aikakautena kapitalismi siirtyy kultakantajärjestelmään, josta alkaa armoton hintasota, deflaatio. Kolmannen maailman siirtolaistaminen kiihtyy. Kolmannessa globalisaation aallossa 1900-luvulla imperialismissa luonteenomaista on pankkitalouden dominoiva rooli. Muutamassa vuodessa se johtaa uuteen historialliseen ilmiöön, maailmansotaan. Sodan jälkeen taloustieteilijä Keynes neuvoi Churchillia siirtymään pois kultakannasta, mutta hän ei noudattanut neuvoa. Vanha armoton Nemesis syöksi kapitalismin ennen näkemättömään vuoden 1929 kriisiin. Samassa kriisissä vararikkoon meni amerikkalaisia pankkeja, jotka olivat lainanneet Britannialle sodan jälkeen. Tästä haavasta ei toivuttu New Dealin eikä Bretton Woodsin avulla.
Toisen suursodan jälkeen kapitalismi sai uusia liittolaisia, yhtenä stalinistinen byrokratia. Maailman jako periferioihin ja yhteiskunnallinen rauha metropoleissa oli neuvostojohdon antama tae. Bretton Woods sopimuksen olisi mahdotonta toteutua sisällissodan raatelemassa Kreikassa, aseellisten partisaanien hallinnassa olevassa Jugoslaviassa, patavasemmistolaisessa Italiassa ja Ranskassa. Maurice Thorez meni De Gaullen ja Palmiro Togliatti entisen fasistin Badoglion hallituksiin.
Näitä taloudellisia tapahtumia on mahdotonta erottaa poliittisista tapahtumista ja erityisesti luokkataistelusta, joka on historian mobilisoiva tekijä. Tarkemmin sanottuna, Marxin mukaan, mobilisoivana tekijänä ei toimi luokkataistelu yleisesti ottaen vaan vallankumous (Saksalainen ideologia). Vallankumouksen uhka oli tekijä, joka pakotti imperialisteja siirtymään kultakannasta dollarin vaihdettavuuteen. Se oli heikkouden eikä vahvuuden merkki.
Grundrissessa Marx selittää miten jokainen kriisi pitää sisällään edeltäjänsä kriisit ja samalla ylittää ne. Nykyinen kriisi sisältää niin vuosien 1929 kuin 1873 kriisit. Kaikkien kolmen kriisin takana 1800-, 1900- ja 2000-luvuilla on sama syy, voiton suhdeluvun laskutendenssi. Bretton Woodsin loppu alkaa De Gaullen neuvoista, joka vaatii paluutta kultakantaan. Ranska otti käyttöön kahden kerroksen kultamarkkinat. Ensimmäisellä käytiin kauppaa virallisella hinnalla (35 $/unssi) ja toisella hinta määräytyi kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Tämän seurauksena puhkesivat “punaisen toukokuun” tapahtumat, joilla oli suuri merkitys siihen, ettei kultakantaan sitten palattu. Sellainen paluu olisi tarkoittanut paluutta deflaatiopolitiikkaan ja miljoonia työttömiä sekä palkkojen ainakin puolittamista. Myös Vietnamin sota näytteli suurta roolia Bretton Woodsin hautaan saattamisessa. Vuodet 1971–1979 oli stagflaation aika, hinnat nousivat, työttömyys kasvoi ja dollarin hinta laski. Vuosina 1980–2007 nostettiin ensin korot pilviin ja sitten laman puhkeamisen jälkeen laskettiin ne miltei nollaan. Samanaikaisesti velka kasvoi (varsinkin 2000-luvulla omalle historialliselle tasolle). Nyt kapitalistien edessä on kaksi dilemmaa. Bernanke haluaa elvyttää lisää kasaamalla yhä enemmän paineita luhistumiseen suunnalle. Tämä vaihtoehto siirtää konfliktin lähitulevaisuuteen. Merkel on päättänyt kallistua deflaation suuntaan. Se tarkoittaa jättiläispääomien tuhoamista, joista yksi on työväenluokka sinällään. Jos – niin  kuin Marx väitti – pääoma  on suhde ihmisten välillä, niin sitten pääomien tuho merkitsee ihmisten tuhoamista tavalla tai toisella.
Me olemme jo siirtymävaiheessa. Hegelin ystävä, runoilija Hölderlin painotti, että sinällään kriisi on siirtymistä. Jokin kuolee siksi että joku muu on syntymässä. Jonkin ruumiin mätäneminen on elämän laboratorio, ei vain kuolema (Marx). Tarvitsemme vanhan rappiota ja uuden syntymää koskevaa kokonaisteoriaa. Siirtymä on ristiriitainen prosessi ja samalla pyrkimys ratkaista ristiriitoja: a) työn ja pääoman välillä, b) maailmanlaajuisen työnjaon ja kansallisvaltion olemassaolon välillä ja c) julkisen ja yksityisen välillä (valtio ja kansalaisyhteiskunta). Tavasta, kuinka ristiriidat ratkaistaan, riippuu se, että millainen siirtymästä tulee. Ristiriitoja esiintyy enemmänkin: 1. kapitalismi tarvitsee epätoivoisesti ammentaa lisäarvoa työväenluokalta, mutta toisaalta se joutuu vähentämään koko ajan työläisten määrää. Viimeinen on välttämätön edellytys tuotantovoimien kasvulle, johon alinomainen kilpailu pakottaa. Tästä muodostuu kapitalismin hautakivi.
Venäjän vallankumous ei tapahtunut turhaan. Ennen vallankumousta Venäjä oli kansainvälisen taantumuksen poliisi. Sen jälkeen maasta tuli maailmanvallankumouksen panttivanki. Samassa tilanteessa on tänä päivänä Kiina. Kiina ei ole kapitalismin toivo kriisistä poispääsemiseksi. Kiinasta on tullut kapitalismin kriisin ja sitä kautta myös maailmanvallankumouksen panttivanki. Kiinan tuloista 2/3 osa syntyy viennistä. Dollarin romahtaminen aiheuttaa romahtamisen Kiinan dollarivarannoille, joissa ”lepää” 3000 miljardia dollaria. Näin ollen, Kiina on myös dollarin sekä USA:n ja Euroopan markkinoiden panttivanki eikä niiden pelastaja. Jos tai kun Euroopan markkina-alue romahtaa lopullisesti, niin Kiina romahtaa perässä. Tämän vuoksi Kiina tuki Espanjaa ostamalla sen valtion velkakirjoja. Edellisten esimerkkien lisäksi viime vuosina on havaittavissa iso määrä kapinoita ja liikehdintöjä Kiinassa, mikä kertoo luokkataistelun kärjistymisestä.
Vielä kerran kapitalismin kuolemankouristusten takana on se, että työn ja pääoman välistä ristiriitaa ei voida enää sovitella perinteisin keinoin. Tämä on merkki järjestelmän vanhenemisesta ja rappeutumisesta. Mikään ei pysty sitä elvyttämään, ei Kiina tai vielä vähemmän Intia tai muut britit. Kapitalismia ei voinut pelastaa edes järjestelmän restauraatio Venäjällä tai Itä-Euroopassa. Kukaan kapitalismin apologeetoista ei voi vastata kysymykseen: miksi kapitalismi on historiallisessa kriisissä, jos sen historiallista vastustajaa, NL:a ei enää ole.
Kapitalismin mätänemisen olosuhteissa ei rappeudu vain järjestelmä tai sen valtapuolueet (hallitus- ja oppositiovoimat), vaan myös kaikki muutkin vaihtoehtoiset voimat, joiden vaihtoehtoisuus ei mene kapitalismin rajoja pidemmälle. Näin ollen, kapitalismin kriisi ilmenee kapitalismin hallitsemisen kriisinä. Koskaan ei ollut ajankohtaisempi Trotskin fraasi, millä siirtymäohjelma alkaa: “Maailmanpoliittiselle tilanteelle kokonaisuudessaan on luonteenomaista ennen kaikkia proletariaatin johdon historiallinen kriisi”. Nyt olisi ponnistettava kriisin ratkaisemiseksi, ja uuden vallankumouksellisen puolueen rakentamiseksi. Tämä on ehdoton edellytys ihmiskunnan poispääsemiseksi tästä umpikujasta.

Loppufaktat loppulamasta

Huolimatta retoriikasta, että kyseessä on Kreikan kriisi, viimeistään viime keväänä EU tiesi mitä on tulossa. Sen vuoksi varattiin 750 miljardin euron hätärahasto tulevia kreikkoja varten. Uutistoimisto Bloombergin mukaan rahasto on jo loppumassa kesken jos euromaiden ongelmat jatkuvat Irlannin jälkeenkin. Irlannin noin sadanmiljardin apupaketti vastaa 60 prosenttia koko talouden tuotteesta. Kreikka sai suurin piirtein saman verran avustuslainaa, mikä vastasi 47 prosenttia bkt:sta. Monien arvioiden mukaan Portugali on monenkertaisesti pahemmassa tilanteessa kuin Irlanti. Jos Portugalille myönnettäisiin samansuuruisen hätäavustuksen (60 prosenttia bkt:sta), sen koko olisi myös 100 miljardia euroa. Siihen loppuu sitten rahaston avustuskyky. Vaikka ei tapahtuisikaan muita kansantalouksia mullistavia tapahtumia, kuten pörssiromahdusta, osakkeiden loppuunmyyntipaniikkia, valuuttasotaa, markkinoiden poispäin valumista, seuraavan maan maksukykyongelma roikkuisi kuin kirves euron niskan päällä.
Jos Espanjalle – kuten on veikattu – kävisi samalla tavalla kuin Kreikalle, Irlannille tai Portugalille, sen bkt:n 60 prosenttisen paketin suuruus on 632 miljardia euroa. Bloomberg on laskenut, että Italian tapauksessa kyseinen summa olisi 912 miljardia euroa. 750 miljardin avustuspaketti ei riitä minkään maan pelastamiseen Portugalin jälkeen. Sitä paitsi, sitäkään ei ole missään edes mihinkään talteen kerätty. Paketti oli vain lupaus silloin kun haluttiin rauhoittaa markkinoita viime keväänä. Vasta nyt avautuu edessämme todellinen perspektiivi. Sen vuoksi eliittiin on iskenyt tekopyhärehellisyyden kärpänen.
Euroalue hajoaa pian. Se joko sirpaloituu tyngiksi ja heikoiksi kansantalouksiksi tai supistuu pieneen ytimeen, joka yrittää dominoida sen ulkopuolelle eloonjääneiden valtioiden taloudellista ja poliittista kehitystä. On todennäköistä, että markkinat reagoivat aikaisemmin massiivisella arvopapereiden myynnillä tai joukkopaolla euroalueelta. Loppu orastaa siis ennen Portugalin konkurssiakin. Professori Holtham kirjoittaa Financial Times –lehdessä: “Irlannille annettava paketti on vain kallis laastari, joka ei edes tyrehdytä verenvuotoa”. Eräiden huhujen mukaan euron kaatumista parastaikaa valmistellaan euromaissa. Kannattaa muistaa EU:n presidentti Rompuyn lausahduksen viime viikolta: ”Jos euro kaatuu, koko EU kaatuu”. Siinä ei ollut lipsahduksesta kysymys, sellaisia kömmähdyksiä ei tuon tason poliitikko tee. Tuo lausahdus selittää, miksi Britannia osallistuu Irlannin avustuspakettiin, so. jotta Irlanti pysyisi euroalueella.

Ratkaisuna maailman sosialismi – maailmanvallankumous

Marxin Pääomassa on diagnoosi, että maailmanlaajentumisen tendenssi (universalizing) syöksee kapitalistisen järjestelmän kriisiin, kumoukseen ja siirtymiseen uudenlaiseen tuotantotapaan ja luokattomaan yhteiskuntaan. Nykyinen kriisi ei sisällä vain vanhan yhteiskunnan hajoamisen elementtejä, vaan tulevan yhteiskunnan siemenet.
Yhteiskunnan sosialistinen reformaatio tarjoutuu nykyisessä kriisissä koko sivilisaation pelastajaksi. Tämä ei ole vain propagandaa, vaan välttämättömyys. Reformaation alullepano on mahdottomuus, mikäli hegemonia yhteiskunnassa säilyy porvariston käsissä. Ennen kuin pakkolunastaa tuotantovoimat ja tuottaa kollektiivisesti hyväksytyn suunnitelman mukaan, porvaristo on riisuttava poliittisesta vallastaan. Se taasen tarkoittaa vallanriisumista porvaristolta niiltä vallanelimiltä osin, johon porvariston hegemonia perustuu. Sellaisia ovat väkivaltamekanismit, l. poliisit, armeijat, byrokratiat. Vasemmiston tukea proletariaatilta ei saisi tulevissa muutoksissa kohdistaa prosessiin, jossa vasemmisto tulisi hallinnoimaan kapitalismia joko yksin tai yhteistyössä porvareiden kanssa. Yksi elintärkeä dilemma yhteiskunnassa tänään ei ole siinä, että mikä puolue on vallassa, vaan että minkä luokan käsissä yhteiskunnalliset asiat ovat. Muutoksen prosessi on vallankumouksellinen siksi, että se kyseenalaistaa porvariston johdon yhteiskunnassa. Samalla se kyseenalaistaa porvarillisen tuotantotavan, lainsäädännön, väkivallan monopolin porvariston toimesta jne.
Tällä hetkellä on mahdotonta määrittää, missä maassa vallankumouksellinen prosessi alkaisi. Se riippuu kriisin etenemisestä, imperialistien keskeisistä tappeluista, proletariaatin luokkatietoisuudesta ja luokkataistelun määrätietoisesta offensiivista. Yksi asia on varma. Globalisaatio on huolehtinut siitä, että se ja vallankumous eivät voi jäädä yhden valtion rajojen sisälle, vaan se leviää kaikkialle raketin vauhdilla. Porvariston etulyöntiasema piilee siinä, että porvaristo suurin piirtein tietää missä mennään. Proletariaatin etu on siinä, että eri maiden työläisten välillä ei ole erilaisia saati vastakkaisia intressejä. Proletariaatti ei vielä tiedosta tilanteen vakavuutta. Porvaristo sen sijaan on jo ottanut puukot esiin ja yrittää kohdistaa ne eri maiden porvaristojen ja saman maan porvariston eri osien sekä proletariaatin selkään.
Dimitris Mizaras
Kirjoitettu: Dec 28, 2010