AaK)Latvian vuoro yrittää: muuttuuko paperi kullaksi?

Analyysi Euro on kuin harkkomuotti, jonka avulla EU-maat yrittävät valaa paperirahaa kultarahan veroiseksi vakauden ankkuriksi. Länsimaisten valuuttojen klassinen kultakanta kesti kymmeniä vuosia mutta kariutui sata vuotta sitten ensimmäiseen maailmansotaan. Euro on nyt 15-vuotias ja viidettä vuotta velkakriisin kourissa – mutta ei hajalla. Vuoden alussa rahakoe laajeni Latvian verran.

Jan Hurri

5.1.2014

Latvia vaihtoi vuoden ensimmäisenä päivänä latinsa euroiksi, kun siitä tuli Euroopan unionin (EU) talous- ja rahaliiton Emun 18. jäsenmaa. Näin Latvia liittyi osaksi samaa historiallista rahakoetta, johon Suomi on ottanut osaa jo 15 vuotta.
Vain muutaman vuoden euroa vanhempi lati väistyi Latvian raha- ja talousolot mullistavalla rahauudistuksella, joka näyttää kansalaisille suunnatussa virallisessa viestinnässä lähinnä teknisluontoiselta käteisrahan vaihdolta.
Virallisen viestin perusteella näyttää kuin euroon siirtyminen olisi vain tavallista perusteellisempi seteli- ja kolikkouudistus mutta ei sen kummempaa.
Käteisen vaihtuminen ja hintojen vertailu ovat toki rahauudistuksen näkyviä piirteitä – mutta eivät likimainkaan raharemontin tärkeimpiä vaikutuksia.
Paljon tärkeämpi muutos on, että vuodenvaihteessa Latvia luopui raha- ja valuuttapoliittisesta itsenäisyydestä ja sitoutuu tinkimään merkittävällä tavalla myös talouspolitiikan itsenäisyydestä.
Latvia liittyi samaan ennen kokemattomaan rahakokeeseen kuin Suomi ja 16 muuta euromaata aiemmin.
Raha oli kultaa
eikä velkaa
Rahaliittoon liittyminen ja latien vaihtaminen euroiksi on Latvialle suunnilleen saman veroinen – ja ratkaisevalta osin jopa radikaalimpi – rahamullistus kuin jos maa olisi liittynyt länsimaisten valuuttojen klassiseen kultakantaan joskus vuosien 1870 ja 1914 välillä.
Suurin piirtein noin kauan kesti Länsi-Euroopan edellinen edes joten kuten euron kaltainen rahajärjestely. Britannian punnan kultakanta kesti vielä paljon kauemmin, Napoleonin sotien mittaista katkoa lukuun ottamatta aina 1720-luvulta asti.
Kultakantaan perustuvassa rahajärjestelmässä kultakolikot olivat varsinaista rahaa ja setelit olivat eräänlaisia kultatodistuksia, jotka olivat vapaasti vaihdettavissa kultaan.
Järjestelmän vakaus ei kuitenkaan perustunut vain kultaan, vaan lisäksi siihen, että pankeilla oli useimmissa maissa täysi tai likimain täysi varantovelvoite eikä mahdollisuutta luoda lisää rahaa tyhjästä niin runsaasti kuin huvittaa ja niin kuin nykyisin on asian laita.
Rahaa oli liikkeessä niin paljon kuin kultaholvien sisältö salli eikä niin paljon kuin tuhlailunhaluiset hallitukset, rahanahneet pankkiirit tai sen puoleen kulutusjuhlia himoavat kansalaiset halusivat. Raha oli kultaa eikä velkaa niin kuin nyt.
Rahaa syntyi ja lähti liikkeeseen lisää vain sitä mukaa kuin maan kamarasta löytyi uutta kultaa. Tämän takia kultakanta oli rahajärjestelmänä vakaa mutta erittäin jäykkä.
Automaattinen
talousohjaus
Kultakannassa olevien maiden pääomanliikkeet ja ulkomaankauppa olivat vapaita ja vilkkaita. Maailmantalous ja kansainvälinen tavarakauppa kasvoivat kovemmin ja kauemmin kuin milloinkaan ennen tai jälkeen kultakannan.
Kasvua vauhdittivat 1800-luvun teollinen vallankumous ja rahaolojen vakaus. Lyhytaikainen suhdannevaihtelu ja hintavaihtelut olivat hetkittäin rajuja, mutta pitkäaikainen kehitys oli vahvaa ja vakaata.
Pitkäaikainen inflaatiovauhti oli keskimäärin nolla prosenttia eivätkä esimerkiksi keskuspankit juuri piitanneet saati yrittäneet ohjailla yleistä hintakehitystä. Eniten väliä oli raaka-aineiden hinnoilla ja nekin saivat nousta ja laskea niin kuin suhdanteet määräsivät.
Valtiontalouden ja muun julkisen talouden osuus kokonaistuotannosta oli sota-aikoja lukuun ottamatta yleisesti murto-osa nykyisestä. Keskuspankitkaan eivät sekaantuneet talouden ohjailuun yhtään enempää kuin oli kultavarantojen ylläpitämiseksi tarpeen.
Jos inflaatiovauhti karkasi muita maita nopeammaksi, alkoi tuonti kasvaa ja vienti supistua, ja ja vaihtotase painui alijäämäiseksi. Pääomaa – eli kultaa – alkoi virrata maasta ulos ja kansalliset rahoitusolot kiristyivät itsestään. Pian rahahanat kiristyivät lisää, kun keskuspankin oli nostettava korkoa saadakseen pääomavirran kääntymään takaisin.
Rahoitusolot kiristyivät, kunnes kultaa palasi riittävästi. Samalla talous jäähtyi, inflaatio hidastui ja lopulta vaihtotasekin vahvistui. Toki tämä tiesi myös konkursseja ja työttömyyttä, mutta vastaavasti seuraava nousukausikin alkoi nopeasti.
Rahapolitiikka kiristyi ja löystyi automaattisesti kulloisenkin suhdanteen mukaan eikä talouspäättäjien harkinnan tai mielihalujen mukaan.
Kultakytkös
osasyy lamaan
Maailmansotien välillä Suomi ja moni muu Euroopan maa samoin kuin Yhdysvallat sitoivat valuuttansa uudestaan – ja uudella tavalla – kultaan.
Enää kyse ei ollut klassisen kultakannan täydestä ja vapaasta vaihdettavuudesta, vaan kultaan perustuvasta valuuttakurssijärjestelystä. Ainoastaan Britannian punta ja Yhdysvaltain dollari olivat suoraan vaihdettavissa kultaan, kun taas muut valuutat oli sidottu ja vaihdettavissa näihin.
Sotien välisessä ja klassisessa kultakannassa oli yhteistä rahan kytkös kultaan mutta talous- ja rahapolitiikan automaattiohjaus oli mennyttä. Talous ja valtiot alkoivat velkaantua ilman rahapolitiikan automaattisia pidäkkeitä.
Tämä kiinteiden valuuttakurssien mutta osin säänneltyjen pääomaliikkeiden sekajärjestelmä osittain aiheutti 1920-luvun velkakuplan. Velkaantumiselle ei ollut klassisen kultakannan automaattisia pidäkkeitä, joten velkaantumisen oli sananmukaisesti hillitöntä.
Velkakuplaa ja sen puhkeamista seurasi 1930-luvun lama, joka katkaisi valuuttojen kultakytkökset. Maa toisensa jälkeen pyrki vuorollaan eroon lamasta vauhdittamalla vientivetoista kasvua valuuttansa heikentämisellä. Ensin valuuttansa kullasta irrottaneet maat nousivat lamasta ensin.
Saksa piti suurista maista pisimpään kiinni kultakannasta – ja kärsi lamasta eniten.
Saksalaispäättäjät pelkäsivät niin paljon 1920-luvun hyperinflaation toistumista, että he pitivät väkisin kiinni kultakannasta eivätkä sallineet devalvaatiota. Saksa suistui Yhdysvaltojakin syvempään deflatoriseen lamaan, joka osaltaan auttoi natseja valtaan ja vei näin Eurooppaa kohti seuraavaa kaaosta ja suursotaa.
Nixon sulki
kultaikkunan
Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat palasivat entistäkin löyhempään kultakytkökseen sopimalla Yhdysvaltain Bretton Woodsissa järjestelystä, jossa enää dollarin arvo perustui kultaan mutta sekään ei ollut enää kuin hyvin rajoitetusti vaihdettavissa kultaan.
Maailman päävaluuttojen viimeinenkin kytkös kultaan katkesi vuonna 1971, kun Vietnamin sodassa raskaasti velkaantuneen Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon ilmoitti yllättävässä televisiopuheessa "sulkeneensa kultaikkunan".
Sen jälkeen inflaatio kiihtyi kaksinumeroisiin prosenttilukuihin kautta länsimaiden. Inflaatiopyrähdyksen taltuttaminen kesti pari vuosikymmentä eikä inflaatio ole sen koomin täysin kadonnut vieläkään.
Sittemmin rahaolot ovat vakiintuneet pelkästään luottoon perustuvien niin sanottujen paperirahojen sekalaiseksi ja epävakaaksi järjestelmäksi. Keskuspankit säilyttävät holveissaan yhä suuria kultavarantoja, mutta nykyisillä valuutoilla ei ole enää mitään tekemistä kullan tai kullan hinnan kanssa.
Valtioilla tai pankeilla eikä oikeastaan juuri muillakaan talouden toimijoilla ei ole enää minkäänlaisia automaattisia tai luonnollisia rajoituksia velkaantua kuinka paljon tahansa.
Nyt velkaantumiselle asettavat minkäänlaisia pidäkkeitä ainoastaan talouspäättäjien sopimukset ja säännöt – ja pankkiirien kekseliäisyys ja päättäjien itsensä julkeus sääntöjen kiertämisessä.
Eurosta ei erota
niin kuin kullasta
Nixonin kultayllätyksestä selvittyään eurooppalaiset keskuspankkiirit ja poliitikot ovat koetelleet omaa ja kansalaistensa onnea lukuisilla erilaisilla rahajärjestelyillä. Niissä on ollut paljon eroja mutta myös yhteistä.
Mikään niistä ei ole perustunut kultaan tai muuhun luonnonvoimaan kuin poliittiseen tahtoon, hallinnolliseen kokeilunhaluun ja luottoon. Toinen yhteinen piirre on, että tähänastiset kokeilut ovat päättyneet toinen toistaan sekavampaan sekasotkuun.
Nyt rahakoe on euro, joka on toistaiseksi ylivoimaisesti kunnianhimoisin EU:n rahaprojekti. Se on enemmän kuin kiinteiden tai sidottujen valuuttakurssien järjestelmä ja tietyssä mielessä se on jopa enemmän kuin klassinen kultakanta oli.
Euro on kokonaan uusi valuutta, joka on syrjäyttänyt vanhat kansalliset valuutat, kuten viimeksi Latvian latin. Kulta oli vahvimmillaan luja side ja painava ankkuri – mutta se ei syrjäyttänyt kansallisia valuuttoja.
Siksi kullasta irtautuminen oli helppoa siihen verrattuna, mitä euromaan pitäisi tehdä erotakseen rahaliitosta ja vaihtaakseen euron takaisin ikiomaan kansalliseen valuuttaan.
Ei edes ankarimman kriisin koettelema Kreikka ole tohtinut yrittää eroon eurosta. Niinpä euro ei ole hajonnut eikä "tuomiopäivän profeettojen" povaama loppu ole koittanut.
Euro kuin ristinpuu
tai tie talouskuriin
Niin kauan kuin rahaliiton ja euron loppua ei synkistä enteistä huolimatta näy, jatkuu rahakokeilu vailla vertaa. Ja niin kauan euromaat ovat mukana järjestelyssä, jonka keskeiset tavoitteet muistuttavat yli sadan vuoden takaista kultakantaa.
Kultakanta rajoitti kansallisen talous- ja rahapolitiikan harjoittamista hyvin tehokkaasti. Niin yrittää tehdä myös euro.
Kultakanta piti rahan vakaana ja vahvana pakottaen talouden – ja työllisyyden – joustamaan ja mukautumaan suhdanteiden vaihteluun. Samaa yrittää euro.
Talousprofessorit Kevin O'Rourke ja Alan Taylor ovat verranneet euroa kultakantaan ja varoittaneet päättäjiä "naulaamasta kansaa eurosta tehdylle ristille". Heidän mielestään rahaliitto pitäisi uhrata ennemmin kuin se jäsenet.
Talousprofessori Jésus Huerta de Soto puolestaan kiittelee niin sanotun itävaltalaisen talousopin hengessä juuri niitä samoja euron talous- ja rahapolitiikkaa kahlitsevia piirteitä, joita O'Rourke ja Taylor moittivat ristinpuuksi.
Tosin de Sotokin myöntää, että euro tarjoaa teoriassa tehokkaita kurinalaisen politiikan keinoja – joita euromaat ja niiden keskuspankki EKP eivät ole kuitenkaan käyttäneet.
Sen sijaan euromaat ja EKP ovat rikkoneet omia periaatteitaan ja sääntöjään – ja tehneet juuri niitä virheitä, joita olisivat voineet euron avulla välttää. Niinpä euromaat ovat korviaan myöten veloissaan ja velkakriisin kourissa.
Kultakanta teki tehokkaammin sen, mitä euro kompuroiden yrittää.
Tervetuloa koelaboratorioon, Latvia.

Eurokriisin ennustajat puhuivat Taloussanomille Ateenassa

Paavo Teittinen, Ateen

Vuonna 1998 joukko sijoittajia, tutkijoita ja finanssialan ammattilaisia kokoontui Lontooseen puimaan Euroopan tulevaa valuuttaunionia. Konferenssissa paikalla olleet jälkikeynesiläiset professorit Randall Wray ja Jan Kregel ennustivat tuolloin eurokriisin syntymisen hyvin suoraan.
Wray on modernin rahatalouden ja keskuspankkijärjestelmän toimintaan erikoistunut tutkija. Kregel taas akateemisen maailman lisäksi pitkän uran YK:lla tehnyt talouskehityksen ja finanssimarkkinoiden ekspertti. Heidän taustansa näkyy vahvasti heidän yhteneväisissä selityksissään kriisille.
Taloussanomat tapasi kaksikon Ateenassa yhdysvaltalaisen Levy-tutkimusinstituutin järjestämässä eurokriisiä käsittelevässä konferenssissa. He kertoivat näkemyksiään kriisistä nyt viisitoista vuotta ennustustensa jälkeen.
Lue Wrayn haastattelu täältä ja Kregelin täältä.
Ennustukset
vuonna 1998
Ettei kyse olisi vain jälkiviisaudesta, professorit eivät piilotelleet näkemyksiään tuolloin vuosituhannen vaihteessakaan.
Oheiset Kregelin sitaatit on koottu Lontoon konferenssin pohjalta julkaistusta The Launch of the Euro -kirjasta sekä samana vuonna toisessa tilaisuudessa esitetystä puheesta, joka julkaistiin artikkelina vuonna 1999:
– Saksa näyttää irrottavan nimellispalkkojen kasvun tuottavuuden kasvusta. [--] Tällaista politiikkaa ei yksi maa voi soveltaa samaa valuuttaa käyttävien maiden joukossa ilman muihin kohdistuvia negatiivisia vaikutuksia [--] Saksa tulee imemään kotimaista kysyntää muualta EU:sta. [--] Vaihtoehtoisesti voimme sanoa, että Saksa vie työttömyyttä muihin EU-maihin. [--] Yhteisvaluutta vapauttaa eurotaloudet tarpeesta puolustaa valuuttakurssiaan suhteessa Saksan markkaan, mutta se pakottaa ne leikkaamaan nimellisiä palkkojaan puolustaakseen kotimaisen tuotantonsa kilpailukykyä suhteessa Saksan halpeneviin tuotteisiin. [--] Erittäin kovat deflationaariset paineet palkoissa aiheuttavat riskin joko nollainflaatiosta tai jopa deflaatiosta.
Oheiset Wrayn sitaatit taas ovat hänen vuonna 1998 julkaistusta Understanding Modern Money -kirjastaan:
– EMU:ssa rahapolitiikka erotetaan finanssipolitiikasta. [--] Tilanne on analoginen Yhdysvaltoihin, jos siellä olisi keskuspankki mutta vain yksittäisten osavaltioiden valtiovarainministeriöt. [--] Louisianan osavaltio voi aina tarvittaessa luottaa Yhdysvaltain liittovaltion apuun, mutta ei ole lainkaan selvää että yksittäiset EMU-maat ovat yhtä onnekkaita. [--] Jokainen euromaa toteuttaa finanssipolitiikkaa ikään kuin vieraassa valuutassa; budjettivajeiden kerryttäminen vaatii lainaamista tässä vieraassa valuutassa, yksityisten markkinoiden ohjenuorien mukaan.

"Kreikka ei tule ikinä maksamaan velkojaan"

Haastattelu Professori Jan Kregel näkee euron kriisissä yhteneväisyyksiä taannoisen Argentiinan rahoituskriisin kanssa. Kreikan kaltaisille, käytännössä varattomille euromaille on pakko antaa paljon anteeksi.

4.1.2014

Edessäni istuvasta, rusettia käyttävästä herrasmiehestä piti tulla taloustieteen seuraava suuri nimi.
Jan Kregelin paikka John Maynard Keynesin, Joan Robinsonin ja Nicholas Kaldorin kaltaisten Cambridgen yliopiston tuotosten manttelinperijänä oli taattu. Sen sijaan uusklassisen taloustieteen hyökyaalto hukutti 1970-luvun kiihtyvän inflaation ja työttömyyden seurauksena alleen Kregelin koulukunnan.
Vaikka talouspolitiikka lähti toiseen suuntaan, Kregelistä tuli kysytty asiantuntija ympäri maailman. 1990-luvulla hän ennusti euron ajautuvan kriisiin.

– Minulle se oli ilmiselvää, Kregel sanoi Taloussanomille Ateenassa.
Hän työskenteli aikanaan Saksojen yhdistymisen parissa ja katsoi vierestä, kun maa alkoi jäädyttää palkkoja.
– Ei tarvinnut olla nero ymmärtääkseen, että Saksan sisäinen devalvointi johtaisi välittömästi mukautumisongelmiin.
Nämä ongelmat näyttäytyivät vaihtotaseiden epätasapainoina: Saksa alkoi kerryttää suuria ylijäämiä suhteessa muihin. Se johti Etelä-Euroopassa joko kotimaisen yksityisen sektorin tai valtion budjettivajeisiin, Kreikan tapauksessa molempiin.
Mallia
Argentiinasta
Se, mitä seuraavaksi tapahtui, muistuttaa Kregeliä Argentiinan vuosituhannen vaihteen kriisistä. YK:n kauppa- ja kehityskonferenssin pääekonomistina hän seurasi sitä läheltä.
Argentiina oli sitonut valuuttansa dollariin ja avannut rajansa. Paikallinen teollisuus näivettyi ja vaihtotase painui pakkaselle. Ulkomailta tulevat pääomavirrat kuitenkin rahoittivat maan budjettivajetta ja estivät maksutasekriisin syntymisen, Kregel kertoo.
Hänen mukaansa oli selvää, että näin kävisi myös euroalueella. Matalat korot pahensivat tilannetta.
– Euron takia kriisimaiden korkoerot Saksaan käytännössä romahtivat. Monet sijoittajat rikastuivat suunnattomasti, itsekin hedge-rahastossa tuohon aikaan työskennellyt Kregel sanoo.
Jossain vaiheessa sijoittajat ymmärtävät maiden olevan kykenemättömiä maksamaan velkojaan ja kääntävät rahahanat pois päältä. Argentiinakin ajautui konkurssiin 2001, euroalueella kehitys olisi voinut jatkua vielä 3–5 vuotta.
Investointipankki Lehman Brothersin kaatuminen yhdistettynä Kreikan luultua isompiin budjettivajeisiin aiheutti paniikkireaktion. Kävi "todella huono tuuri", sanoo Kregel.
Euro oli EU-komission
epätoivoinen kasvuyritys
Rahaliitto oli syntyessään täysin poliittinen hanke, sanoo Kregel. Euroopan taloudet eivät enää kasvaneet, ja poliittis-taloudellisesta yhdentymisestä oli saatu kaikki mahdollinen irti.
– Komissiossa Jacques Delors ja muut yrittivät rahaliiton avulla pelastaa poliittisen projektin, joka oli kuolemassa. He sanoivat, että euro saa ihmiset taas kiinnostumaan Euroopasta, Kregel kuvailee yhteisvaluutan syntyä.
Hänen mukaansa euro nähtiin myös vastauksena iänikuiseen vaihtotaseiden epätasapainoon Saksan ja Italian välillä. Niillä ei olisi enää väliä, koska vajeet olisivat "sisäisiä", eli samassa valuutassa nimettyjä.
Velkakikkailua
komission siunauksella
Taloudellisia kriteerejä katsottiin euron luomisessa läpi sormien. Esimerkiksi Italialla ei olisi ollut Kregelin mukaan mitään asiaa euroon, mutta poliittisesti se ei voinut jäädä ulkopuolelle.
Maa toimi Kreikan tavoin ja kutsui finanssinikkarit paikalle saadakseen valtion rahoitusaseman näyttämään sopivalta.
– Nämä olivat hyvin yksinkertaisia temppuja. Kvartaaleittain korkoa maksava sadan miljoonan liiran velkakirja muutettiin alennetun nimellisarvon velkakirjaksi. Yhdellä kynänsutaisulla velan arvoa oli vähennetty viidenneksellä ja korot lähetetty 20 vuoden päähän, Kregel sanoo.
– Italialaiset sanoivat avoimesti komission tilastoviranomaiselle Eurostatille toimivansa näin. He taas sanoivat "selvä, se on täysin okei". Kaikki tiesivät tämän. Sinun täytyi olla idiootti, jos et epäillyt mitään.
Tie kriisistä ulos
käy Saksan kautta
Kregelin mukaan kriisiin on useita erilaisia teoreettisia ratkaisuja yhteisestä valtiovarainministeriöstä Euroopan keskuspankin mandaatin muutokseen.
– Lyhyellä tähtäimellä nämä eivät toteudu.
Niin kauan kuin euroon ei tehdä rakennemuutoksia, ratkaisu voi Kregelin mukaan lähteä vain yhdestä paikasta: Saksasta.
Olennaista on ymmärtää, että iso osa Euroopan erinäisiä rahoitusvälineitä "rahoittavista" maista tulee itse tarvitsemaan rahoitusta tulevaisuudessa.
– Onko todennäköistä, että Espanja rahoittaa muita, kun se tulee itse tarvitsemaan rahaa? Ei. Kun käy listaa läpi, jäljelle jäävät Saksa, Suomi, ehkä Itävalta ja Hollanti, Kregel sanoo.
Kreikka ei tule
ikinä maksamaan velkojaan
Nykyisessä eurorakenteessa saksalainen veronmaksaja tulee lopulta kantamaan taakan.
– Pitäisi ymmärtää, ettei sitä voi välttää. Silloin keskustelu muuttuisi täysin nykytilanteesta, jossa Saksa yrittää kaikin keinoin vältellä omien veronmaksajiensa kuormittamista. Ja siitä pääsemme olennaiseen kysymykseen: miten järjestämme asiat niin, että Saksan pitää maksaa mahdollisimman vähän?
Professori epäilee avoimesti Kreikan takaisinmaksukykyä.
– Kreikka ei tule ikinä maksamaan velkojaan. Ei koskaan. Ei ole yksinkertaisesti mitään mahdollisuutta, että näin tulisi käymään.
Kregelin mukaan Saksa voi saada rahojaan takaisin vain antamalla Kreikan hengittää, juuri niin kuin Argentiinan tapauksessa on käynyt. Maa keskeytti maksut velkojille ja keskittyi työllisyyden ja talouskasvun palauttamiseen. Mitä enemmän se kasvoi, sitä enemmän velkojat saivat rahojaan takaisin.
Kregelin mukaan ainoa syy keskustelun välttelemiseen on pelko siitä mitä tapahtuu, kun saksalaiset veronmaksajat ymmärtävät joutuvansa maksumiehiksi.
– Nyt on tälle keskustelulle jo korkea aika.

"Valuutan erottaminen valtiosta oli valtava virhe"

Haastattelu Professori Randall Wray uskoo, että eurokriisissä on kyse valtion ja valuutan erottamisesta. Hän haluaisi isoja muutoksia valuuttaunionin rakenteisiin. Rahapolitiikan itsenäisyyden tärkeys pitää ymmärtää uudelleen.

4.1.2014

Kun euroa hierottiin kasaan 1990-luvulla, se herätti valtavaa innostusta uutena askeleena Euroopan yhdentymisessä. Professori Randall Wray taas näki synkkiä pilviä horisontissa.
– Valuutan erottaminen valtiosta oli valtava virhe. Se oli lähes ennenkuulumatonta ja näytti ehdottomasti siltä, että se tulisi epäonnistumaan, Wray sanoi Taloussanomille Ateenassa.
– Jos otat euron tai minkä tahansa vieraan valuutan käyttöön, tarvitset vero- tai lainarahaa pysyäksesi toiminnallisena.
Markkinat
heräsivät lopulta
Niin kauan kuin markkinat olivat halukkaita rahoittamaan budjettivajeita, rahaliiton rakenne pysyi kasassa.
– Ongelma oli aina se, että jos markkinat alkaisivat ymmärtää että Kreikka ei voi luoda euroja, ne ostaisivat sen velkaa vain korkealla korolla.
Kun euro otettiin käyttöön, nykyisten kriisimaiden korkoerot suhteessa turvallisempaan Saksaan alkoivat laskea.
– Sijoittajat sanoivat: "kappas, nyt Italialla, Kreikalla ja muilla on sama valuutta kuin Saksalla. Riskikin on siis sama". Lopulta ne ymmärsivät päätelmän olleen virhe. Me tiesimme sen alusta asti, ja yllätyimme että markkinoilla kesti kymmenen vuotta tulla samaan johtopäätökseen.
"Finanssikriisi
tappoi euron"
Wrayn mukaan finanssikriisi lopulta paljasti keisarin olevan alasti.
– Finanssikriisi tappoi euron, se paljasti sen ongelmat. Markkinat ymmärsivät lopulta, että Saksa ja Kreikka eivät ole samankaltaisia.
– Koko peli oli ohi. Yksikään maa ei voi maksaa niin korkeita korkoja, jos sen talous kasvaa hyvin heikosti tai jopa negatiivisesti.
Wrayn mukaan Kreikan kaltaisten maiden on "täysin mahdotonta" maksaa velkojaan takaisin nykyisellä politiikalla.
Valuutalla
on väliä
Wray on yksi jälkikeynesiläisen "modernin rahateorian" koulukunnan perustajista, jonka mukaan raha on modernissa rahataloudessa pelkkä julkinen monopoli.
Rahapoliittisen itsenäisyyden hylkääminen muuttaa valtion valuutan liikkeellelaskijasta sen käyttäjäksi.
– Ihmisten on vaikea ymmärtää tätä, koska he luulevat valtion "käyttävän" omassa valuutassaan kerättyjä maksuja. On looginen harha sanoa että veronmaksajat tai lainoittajat rahoittavat valtiota, koska mistä he saisivat rahat? He eivät voi laskea sitä liikkeelle, valtion on tehtävä se ensin jotta he voivat saada sitä.
Ei ole kyse
rahan painamisesta
Perinteisen käsityksen mukaan valtiolla on kolme vaihtoehtoa: verotus, lainaaminen tai "rahan painaminen". Jälkimmäisen väitetään olevan banaanitasavalloille tyypillinen inflaatiota aiheuttava toimenpide.
– Emme puhu "rahan painamisesta". Fedin pääjohtaja Ben Bernanke käyttää termiä "napin painallus". Kyseessä on vain kuvaus siitä miten järjestelmä toimii, ei politiikkasuositus.
– Velkapapereiden liikkeellelasku, verotus ja rahan luonti tapahtuvat kaikki aina, ne eivät ole vaihtoehtoja. Varsinainen rahankäyttö taas on aina vain elektroninen transaktio, ei ole mitään muuta keinoa käyttää rahaa.
Elektroniset transaktiot taas eivät voi loppua, Wray sanoo. Ne ovat kuin numeroita Excel-vihossa.
Mikä merkitys veroilla ja velkapapereilla sitten on? Wrayn mukaan verot luovat kysynnän valuutalle ja sääntelevät kokonaiskysyntää.
Velkapaperit taas ovat rahapolitiikan työkalu: keskuspankki asettaa ohjauskorkotavoitteen ja pitää huolta että järjestelmässä on oikea määrä pankkireservejä. Jos niitä on liikaa, valtio "imee" niitä järjestelmästä myymällä velkapapereita.
Vastaavasti se voi lisätä niitä järjestelmään ostamalla pankkien omistamia arvopapereita.
Pitäisikö Suomen
palata markkaan?
Wray ei kannata euron purkamista vaan sen rakenteiden muuttamista. Tarvitaan muun muassa yhteinen fiskaalinen auktoriteetti. Hän kuitenkin painottaa, miten oman valuutan merkityksen ymmärtämisen on oltava pohjana muutoksille.
– Rahapoliittisesti itsenäiselle maalle budjettivaje itsessään ei ole merkityksellinen, se ei varsinaisesti kerro mitään. Pitää tarkastella asioita joilla on väliä: inflaatio, työttömyys, valuuttakurssi, köyhyys, julkinen infrastruktuuri ja niin edelleen.
– Jos olet rahapoliittisesti itsenäinen, voit viitata kintaalla luottoluokittajille. Ovatko Yhdysvaltain ja Japanin korot nousseet? Eivät, Wray sanoo.
Mutta mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi Suomi palaisi markkaan?
– Jos Suomi lähtisi eurosta, valuuttakurssinne heilahtelisi enemmän. Maahantuontia varten pitäisi myös kerryttää vaihtotaseen ylijäämiä tai muussa tapauksessa kärsiä heikkenevästä valuutasta. Mutta mielestäni Suomen pitäisi työskennellä euroalueen rakenteiden muuttamiseksi.
Ajattelun
vallankumous
Wrayn mukaan juuri kukaan ei tarkastellut euromaiden rahapoliittista itsenäisyyttä valuuttaunionin luonnin yhteydessä. Jostain syystä se unohdettiin.
– 1940-luvulla Abba Lernerin kaltaiset ekonomistit ymmärsivät täysin, että raha on valtion luomus. Näin teki myös Milton Friedman. Sekä oikeisto että vasemmisto ymmärsivät oman valuutan merkityksen.
– Ymmärrys katosi toisen maailmansodan jälkeen. Lopulta olimme siinä tilanteessa, että väittäessämme mitä väitimme eurosta, ihmiset pitivät meitä hulluina.
Unohdusta selittää erityisesti 1970-luvun stagflaatio, joka yhdistettiin pääasiassa väärin perustein valtion rahankäyttöön.
– Tämä ruokki siirtymistä euroon. Monet ajattelivat että valtion ja valuutan erottaminen on hyvä asia, koska silloin valtiot eivät enää kykene käyttämään rahaa vapaasti.
Wray myöntää käsittelemiensä asioiden olevan hankalia. Ajattelu muuttuu hitaasti.
– Ongelmana on asioiden selittäminen niin, että ihmiset eivät pelästy kuoliaaksi. Ajattelu on käännettävä päälaelleen, koska valtavirtainen käsitys on täysin nurinkurinen. Tarvitsemme ajattelun vallankumouksen