28.11.2011
Teksti: Joel Andreas
Poimittu sivustosta: SOSIALISMI.net
Keskusteltaessa siitä, voidaanko Kiinaa siellä viimeisen
kolmenkymmenen vuoden aikana toteutettujen markkinauudistusten
perusteella kutsua kapitalistiseksi, on päähuomio keskittynyt
yksityisten ja valtion omistamien yritysten suhteelliseen painoarvoon ja
valtion merkitykseen taloudessa. Kysymykset ovat tietenkin tärkeitä,
sillä niiden puitteissa käsitellään kapitalismin keskeisimpiä piirteitä.
Paljon vähemmän huomiota on kuitenkin suotu työelämän suhteille. Esitän
tässä kaupungeissa toimivien yritysten uudelleenjärjestelyyn
1990-luvulla keskittyvässä artikkelissa, että vanhan “työyksiköihin” ja
pysyviin työpaikkoihin perustuvan järjestelmän purkaminen on katkaissut
siteet työn ja tuotantovälineiden väliltä. Tämä on muuttanut sekä
työelämän suhteet että taloudellisen toiminnan perimmäisen tarkoituksen
ja samalla laskenut kapitalistisen talousjärjestelmän perustuksen.
Analyysini kehittelyssä käytän hyödykseni
Karl Marxin
teorioita, jotka hän kehitti ymmärtääkseen niitä valtavia muutoksia,
jotka teollisuuskapitalismi nousu 1800-luvun Euroopassa aiheutti.
Prosessilla on tärkeitä vastaavuuksia nyky-Kiinassa, ja oman
Marx-tulkintani mukaan kapitalismin nousun merkittävin piirre oli työn
erottaminen tuotantovälineistä ja kapitalististyylisen
palkkatyöjärjestelmän kehitys. Aikaisemmin talonpojat oli sidottu maahan
ja käsityöläiset verstaaseen. Uusi järjestelmä pakkoluovutti
tuotantovälineet talonpojilta ja käsityöläisiltä ja keskitti ne
kapitalistin käsiin. Aikaisemmin tuotantosuhteita olivat määrittäneet
monitahoiset sosiaaliset suhteet ja hienosäikeiset sukulaisuuden ja
sosiaalisen aseman järjestelmät; Marxin mukaan kapitalismin nousu
hävitti nämä suhteet ja korvasi ne markkinasuhteilla, “tunteettomalla
käteismaksulla”. Monimutkaiset, yhteisiin käyttöoikeuksiin perustuvat
omistussuhteet korvattiin selkeällä yksityisomistusoikeudella.
Omaisuudettomiksi proletaareiksi muuttuneiden pientuottajien oli pakko
myydä työvoimaansa pääoman omistajille palkkaa vastaan.
Marxin mukaan työn erottaminen tuotantovälineistä muutti
taloudellisen toiminnan tarkoitusta ratkaisevasti. Aikaisemmin
välittömät tuottajat – talonpoikien ja käsityöläisten kotitaloudet –
olivat järjestäneet suurimman osan tuotannosta, jonka lopullinen
päämäärä oli ollut kulutus. Kapitalismi antoi tuotannolle uuden
tarkoituksen, voiton maksimoinnin pääoman kasaamiseksi. Siinä missä
talonpoikien ja käsityöläisten kotitaloudet eivät voineet erottaa
kotitalouden jäseniä ja olivat vastuussa heidän kulutustarpeidensa
täyttämisestä, kapitalistisella yrityksellä ei ollut vastaavia pitemmän
aikavälin velvoitteita työntekijöitään kohtaan. Näin se saattoi ottaa ja
erottaa työvoimaa markkinoiden tarpeiden ja tuotannon teknisten
vaatimusten mukaisesti ja tehdä voitonmaksimoinnista perimmäisen
tavoitteensa.
Tässä artikkelissa käsittelen ensin työyksiköihin (
danwei)
perustuvaa järjestelmää, joka oli Kiinan kaupunkien talouden
organisatorisena perustana 1950-luvulta 1990-luvun alkuvuosiin, ja
sitten tämän järjestelmän purkamista ja työyksiköiden
uudelleenjärjestelyä yhtiöiksi (
gongsi). Kummassakin osiossa
keskityn työntekijöiden ja yrityksen suhteeseen. Tämän jälkeen
tarkastelen näiden järjestelmien pohjalta kehittyneitä, varsin erilaisia
yhteiskunnallisia hierarkioita.
Artikkelin pohjana on osaltaan useita vuosia kestänyt tutkimus
työelämän suhteiden muuttumisesta Kiinan tehtaissa viimeisen 60 vuoden
aikana. Analysoidakseni koko mainitun ajanjakson aikana tapahtunutta
muutosta olen päättänyt tutkia vanhempia tehtaita, jotka olivat joko
valtion omistamia tai kollektiiveja jo kommunistivallan ensimmäisinä
vuosikymmeninä. Uudelleenjärjestelyn jälkeen jotkut näistä tehtaista on
yksityistetty, kun taas toiset ovat osittain tai kokonaan valtion
omistamia. En ole tutkinut uusia, viime vuosina osaksi kasvavaa
yksityistä sektoria perustettuja tehtaita. Rajaamalla tutkimuksen alaa
olen kyennyt keskittymään uudelleenjärjestelyn aikaansaamiin muutoksiin,
jotka – kuten esitän – paljastavat siirtymän yhdestä tuotantotavasta
toiseen.
Sosialistinen työyksikköjärjestelmä
Marx oli julistanut että sosialismi yhdistäisi jälleen työn ja
tuotantovälineet, ja tämän ajatuksen elähdyttämät kommunistipuolueet
tekivät täsmälleen sen mukaisesti päästyään valtaan. Neuvostoliiton
mallia seuranneet kommunistivaltiot, mukaanlukien Kiina, rakensivat
nykyaikaiset teolliset järjestelmät, jotka perustuivat pysyviin
työpaikkoihin ja työpaikkojen kautta saatavilla oleviin laajoihin
hyvinvointipalveluihin ja muihin etuihin. Kiinan työyksikkömalli oli
näistä järjestelmistä kaikkein äärimmäisin työpaikan pysyvyyden suhteen.
Kun Kiinan kommunistinen puolue (KKP) nousi valtaan vuonna 1949, se
järjesteli uudelleen kaikki kaupunkien työpaikat – mukaan lukien
hallituksen virastot, koulut, sairaalat, tehtaat ja muut yritykset –
sittemmin työyksikkömallin nimellä tunnetun mallin mukaisesti.
Järjestelmä oli olemassa lähes puolen vuosisadan ajan, kunnes se
1990-luvulla purettiin. Kaikki työyksiköt olivat julkista omaisuutta,
joita valtio ja puolueen kaaderit hallinnoivat. Käytännössä kaikki
työikäiset kaupunkilaiset olivat työssä työyksiköissä, ja työyksiköt
tarjosivat käytännössä pysyvän työpaikan. Henkilöt osoitettiin
työyksikköön koulusta valmistumisensa jälkeen, joissa he tavallisesti
työskentelivät koko elämänsä. Henkilön siirtäminen toiseen työyksikköön
oli käytännössä erittäin vaikeaa, sillä se vaati hänen itsensä lisäksi
kummankin yksikön hyväksynnän. Työyksikön oli myös erittäin vaikeaa
irtisanoa työntekijäänsä, ja käytännössä se olikin äärimmäisen
harvinaista. Silloinkin kun henkilö joutui vankilaan tekemänsä rikoksen
vuoksi, hän tavallisesti palasi samaan työyksikköönsä vapautumisensa
jälkeen.
Palkkojen lisäksi työyksiköt huolehtivat jäsentensä kulutustarpeiden
valtaosasta. Niiden odotettiin tarjoavan eläkkeen ja sairausvakuutuksen,
ja jos mahdollista, kanttiinin, asuntoja, lääkäripalveluita,
lastenhoitoa, koulun jäsenten lapsille, opiskelumahdollisuuksia
jäsenille jotta nämä voisivat osallistua peruskoulutukseen ja tekniseen
opetukseen, sekä kulttuuritoimintaa (kuten teattereja ja kirjastoja).
Työntekijöiden eläköitymisen jälkeen he tavallisesti jatkoivat asumista
työyksikkönsä tarjoamassa asunnossa ja säilyttivät jäsenyytensä
työyksikössä. Ajan mittaan työyksiköiden jäsenet pyrkivät saamaan
työpaikkoja ja asemia puolisoilleen ja lapsilleen, ja oli tavallista,
että nuoret menivät naimisiin samassa työyksikössä työskentelevien
työtovereidensa kanssa. Suurempien työyksiköiden pyörittämät
ammattikoulut usein kanavoivat työntekijöidensä lapset työhön samaan
yksikköön vanhempiensa kanssa, ja hetken aikaa valtion käytäntö
mahdollisti sen, että lapsi peri vanhempansa aseman työyksikössä tämän
eläköityessä.
Suuremmissa työyksiköissä oli tavallisesti tuotantotilojen lisäksi
toimistoja, kerrostaloja, koulutustiloja, terveys- ja vapaa-ajan
palveluja yhdellä suurella, muurin ympäröimällä alueella. Sen lisäksi,
että työyksiköt huolehtivat jäsentensä ja heidän perheittensä tarpeiden
valtaosasta, ne järjestivät myös poliittisia sekä kulttuuri- ja
urheilutilaisuuksia. Ne muodostuivat kaupunkilaisten elämän
organisatoriseksi keskukseksi ja heidän identiteettinsä keskeiseksi
tekijäksi. KKP kannusti työläisiä ajattelemaan tehdasta kotinaan (
yinchang weijia).
Vaikka kiinalaisille työläisille maksettiin palkkaa, ei todellisia
työmarkkinoita ollut, joten työvoima ei ollut tavara. Työvoimasta oli
aina ylitarjontaa, mutta henkilöiden liikkumista rajoitettiin tiukasti
kotitalousrekisteröinnin, ruoan säännöstelyn ja työmääräysten kautta.
Maaseudun asukkaat olivat kyliensä tuotantoprikaatien jäseniä,
kaupunkilaiset olivat työyksiköidensä jäseniä, ja niiden välillä oli
vain vähän liikettä. Tehtailla oli vain niukasti mahdollisuuksia palkata
työläisiä suoraan, ja yksilöillä vain niukasti mahdollisuuksia lähteä
työnhakuun.
Työläiset eivät omistaneet tehtaita, joissa he työskentelivät, sillä
ne olivat julkista omaisuutta, joita eri valtion elimet hallinnoivat
(näin oli myös nimellisesti kollektiivisten yritysten osalta, sillä
niitä hallinnoivat joko niiden emoyritykset tai paikallishallitukset,
eivätkä ne todellisuudessa olleet työntekijöidensä omaisuutta).
Työläiset kuitenkin omistivat työpaikkansa, ja nämä oikeuttivat heidät
kulutustarpeidensa tyydyttämiseen. He olivat työyksiköidensä elinikäisiä
jäseniä, ja työyksiköt olivat vastuussa heidän hyvinvoinnistaan.
Työntekijöillä oli eräänlaiset käyttöoikeudet, jotka muistuttivat
jossain määrin niitä epämääräisiä omistusoikeuksia, joita esiintyi monin
paikoin ennen kapitalistista aikakautta ja jotka tunnustivat
päällekkäisiä, perinteenmukaisia käyttöoikeuksia eikä niinkään
yksityistä omistusoikeutta.
Työyksikköjärjestelmä toimi monessa tärkeässä suhteessa kuten
perinteiset kotitalouteen perustuvat taloudet. Mittakaava oli tietysti
valtavasti suurempi. Tässä ei ollut kyseessä talonpoikien tai
käsityöläisten toiminta, jossa tuotannon organisoi välitön tuottaja.
Työyksiköt olivat paljon suurempia ja ne olivat osa nykyaikaista
teollisuusjärjestelmää, joka koostui toisistaan riippuvista yksiköistä,
joiden toiminta perustui jatkuvaan, laajamittaiseen tuotteiden vaihtoon.
Yksiköiden sisäisestä ja välisestä koordinaatiosta huolehti
kommunistisen puolueen pyörittämä byrokraattinen hierarkia. Joka
tapauksessa työ ja tuotantovälineet oli sidottu yhteen aivan kuten
perinteisessä talonpoikien ja käsityöläisten kotitalouksissa, mistä
syntyi samantapainen taloudellinen logiikka.
Kyseessä oli valtiokeskeinen järjestelmä, jossa valtio otti vastuun
kaikkien kaupunkilaisten työllistämisestä ja hyvinvoinnista. Se takasi
palkan kaikille valtion työntekijöille, riippumatta mihin työyksikköön
heidät oli osoitettu. Valtio sääti peruspalkat, ja yksilö säilytti saman
ammattiaseman ja palkkatason silloinkin, kun hänet siirrettiin toiseen
työyksikköön tai oli väliaikaisesti ilman yksikköä. Vaikka työllä oli
nimellinen hinta, ei se valtion tai työyksikön näkökulmasta ollut
joustava kuluerä, ja siksi oli mahdotonta laskea voittoja tai tappioita
siihen tapaan kuin kapitalistisissa yrityksissä. Koska valtio ja sen
työyksiköt olivat vastuussa kaikkien kaupunkilaisten kulutustarpeiden
tyydyttämisestä, oli pääasiallisena tavoitteena väestön pitäminen työssä
ja ravittuna voitonmaksimoinnin sijaan.
Koska työpaikat olivat pysyviä, työläiset ja johtavat kaaderit
kehittivät pitkäkestoiset suhteet, joihin sisältyi molemminpuolisia
velvoitteita, paljolti kuten perinteisissä kotitalouksissa. Koska
jäsenten elämä pyöri työyksikön ympärillä, he olivat riippuvaisempia
yrityksestä ja johtavista kaadereista kuin kapitalististen yritysten
tapauksessa. Puoluesihteerit, joilla tavallisesti oli eniten valtaa
yksikössä, esiintyivät isällisinä hahmoina, jotka huolehtivat
alaisistaan. Työläiset ylläpitivät hyviä suhteita johtajiin ja johtajat
haalivat seuraajajoukkoja, mikä synnytti hierarkkisia verkostoja, joita
oli mahdollista käyttää etujen saamiseksi yksilöiden kamppaillessa
mieluisammista työtehtävistä, ylennyksistä, palkankorotuksista sekä
työyksikön jakamista hyödykkeistä ja mahdollisuuksista (mukaanlukien
asunto- ja koulutusmahdollisuudet). Samanaikaisesti johtavien
kaadereiden oli työskenneltävä säilyttääkseen hyvät suhteet
työyksikkönsä jäseniin. Koska työläisiä ei ollut mahdollista erottaa ja
koska ideologiset syyt ehkäisivät voimakkaasti sakkojen ja bonusten
käyttöä, oli johtajien nojauduttava pitkälti suostutteluun, arvosteluun
ja kiitoksiin ylläpitääkseen työkuria ja tunnollista työskentelyä.
Vaikka päätösvalta oli keskitetty johtavien kaaderien käsiin, heidän oli
työpaikkojen pysyvyyden vuoksi pakko tiedustella alaistensa
mielipiteitä ja ottaa näiden näkemykset huomioon yhteistyöhalukkuuden
saavuttamiseksi.
Yritysten uudelleenjärjestely
1990-luvun alkuvuosina alkaneessa ja edelleen jatkuvassa prosessissa
Kiinan valtio-omisteisia ja kollektiivisia yrityksiä on järjestelty
radikaalisti uudelleen siten, että ne toimivat nyt enemmän
kapitalististen yritysten tapaan. Uudelleenjärjestelylait ja siihen
liittyvät käytännöt ovat perustuneet avoimesti kapitalistiseen malliin,
ja prosessia on viety eteenpäin “yhtiöittämisen” (
gongsihua)
nimikkeellä. Markkinauudistajat olivat valittaneet jo pitkään, että
valtion omistamia ja kollektiivisia yrityksiä rasittavat “moninaiset
tavoitteet” estivät niitä keskittymästä vain voitonmaksimointiin.
Näkökulman kaventamisen mahdollistamiseksi ne oli vapautettava pysyvien
työpaikkojen ja hyvinvointivelvoitteiden aiheuttamista rasitteista.
Uudelleenjärjestelyprosessi on käsittänyt kaksi pääasiallista
elementtiä: omistuksen uudelleenjärjestely ja hankkiutuminen eroon
pysyviin työpaikkoihin perustuvasta järjestelmästä.
Uudelleenjärjestelyn kaikkein traumaattisin osa on ollut pysyvien
työpaikkojen hävittäminen. Tämä kiistanalainen tavoite on toteutettu
“rautaisen riisikulhon murskaamisen” (
za tiefanwan) iskulauseen alla. Työntekijöille on tyypillisesti annettu kertaluonteinen irtisanomiskorvaus (
maiduan gongling), minkä jälkeen he ovat menettäneet asemansa elinikäisinä valtion työntekijöinä (
guojia quanmin gong).
Monet jatkavat työskentelyä allekirjoitettuaan määräaikaisen
työsopimuksen, kun taas toiset on erotettu. Yksi uudelleenjärjestelyn
tärkeimmistä tavoitteista on ollut “vähentää työntekijöitä ja
tehottomuutta” (
jianyuan zengxiao) ja lähes kaikissa
yrityksissä tämä on tarkoittanut huomattavia irtisanomisia. Kymmenet
miljoonat työläiset ovat menettäneet työpaikkansa, ja nykyisin vain
hyvin harva työläinen pitää työpaikkaansa turvattuna.
Uudelleenjärjestellyt yritykset ovat kuitenkin tehneet muutakin kuin
vain erottaneet tarpeettomiksi katsomiaan työläisiä. Tehtaat ovat
entistä enemmän suuntautuneet tietyn ydintyöläismäärän – hallinto- ja
teknisen henkilökunnan sekä joidenkin avainasemassa olevien
ammattitaitoisten työläisten – säilyttämiseen samalla kun ne palkkaavat
työläisiä tarpeen mukaan tekemään suurimman osan tuotanto- ja muusta
ruumiillisesta työstä. Monet yritykset ovat jakaneet työvoimansa
vakituiseen ja väliaikaiseen osaan ja palkkaavat suuria määriä
väliaikaisia työläisiä työvoimanvuokrausyritysten kautta, kun taas
toiset yritykset ovat korvanneet suurimman osan työvoimastaan
nuoremmilla, tyypillisesti maaseudulta muuttaneilla työläisillä.
Ääritapauksissa kaikki tuotantotyövoima hankitaan työvoimavuokrauksen (
baogongtou) kautta. Esimerkiksi suuret valtion omistamat hiilikaivokset myöntävät sopimuksia
baogongtou-yrityksille,
jotka lupaavat louhia tonnin hiiltä halvimmalla hinnalla värväämällä
maaseudun siirtolaisia tekemään työt; vastaavanlaiset sopimukset ovat
nykyisin vallitsevina myös muunlaisessa kaivostoiminnassa,
metsäteollisuudessa, rakennuksilla ja rakennustarviketeollisuudessa.
Yritysten ei enää tarvitse huolehtia eläkkeistä tai
sairausvakuutuksesta, ne ovat myyneet kerrostalonsa, ulkoistaneet tai
lakkauttaneet terveysasemansa, päiväkotinsa, koulunsa,
koulutuskeskuksensa, teatterinsa ja vapaa-ajantilansa. Nykyisin
yrityksillä on jäljellä vain yksi velvoite työntekijöilleen – palkkojen
maksu (ja, halutessaan noudattaa lakia, maksaa osuus hallituksen
käynnistämään, toimintaansa aloittelevaan vakuutusrahastoon).
Julkisten yritysten omistusrakenteen muuttaminen on ollut sekava ja
hämäräperäinen prosessi. Selvä valtaosa valtion omistamista ja
kollektiivisista yrityksistä – mukaanlukien lähes kaikki pienet ja
keskisuuret firmat – on yksityistetty kokonaan tai osittain. Useimmiten
tähän on liittynyt yrityksen myyminen sen ylimmälle johdolle
(englanninkielistä käsitettä
management buy-out ja sen
lyhennettä MBO käytetään legitimiteetin saavuttamiseksi), mutta myös
ulkopuolisia yrityksiä – joko koti- tai ulkomaisia – on kutsuttu mukaan.
Julkisen omaisuuden muuntaminen yksityiseksi, johon on usein liittynyt
pankkilainojen saaminen, tulevaisuuden voitto-odotusten toimiessa
vakuuksina (suurimmalla osalla valtion kaadereista on hyvin vähän omaa
pääomaa sijoitettavaksi), on saanut osakseen laajalle levinneitä
väitteitä petoksista, kultaisista kädenpuristuksista, keinotekoisen
alhaisista hinnoista, sisäpiirisopimuksista, sukulaisten suosimisesta ja
lahjuksista.
Valtio on säilyttänyt omistuksessaan kouralliseen hyvin suuria
yrityksiä strategisiksi arvioimillaan sektoreilla, joihin lukeutuvat
pankkitoiminta, energiateollisuus ja keskeiset mineraalivarat. Näissä
yrityksissä – kuten monissa muissakin joissa valtio on säilyttänyt
osaomistuksen – omistuksen uudelleenjärjestelyyn on liittynyt
“omistusoikeuksien selkiyttäminen” muuttamalla yrityksen varallisuus
osakkeiksi, joita valtion eri tasoisiin elimiin kytkeytyneet
omistusyhtiöt omistavat. Näiden omistusyhtiöiden johto on edustettuna
pöydissä, joissa valvotaan uudelleenjärjesteltyjen yritysten toimintaa,
ja heidät on pääasiassa ohjeistettu hallinnoimaan hallussaan olevia
osakkeita kuten kapitalistit – maksimoimaan pääoman tuotto.
Käytännössä kuitenkin kommunistinen puolue edelleen nimeää jäljellä
olevien valtion omistamien yritysten keskeiset johtajat, ja hallituksen
elimet puuttuvat edelleen uudelleenjärjesteltyjen yritysten toimintaan
tavoilla, joissa on kapitalistisen talouslogiikan sijaan poliittista
sävyä. Keskushallituksella on maailmanlaajuisten strategioiden ohella
huolia sisäisestä vakaudesta (sekä poliittisessa että taloudellisessa
mielessä), kun taas paikallistason hallitukset toimivat paikallisen
kehityksen edistäjinä, ja molemmat reagoivat toisinaan tyytymättömien
työläisten, eläkeläisten ja työttömien vaatimuksiin näiden käyttäytyessä
edelleen aivan kuin he omistaisivat työpaikkansa.
1990-luvun alkupuolella yritysten uudelleenjärjestelyn päästyä
vauhtiin oli yksi virallisesti hyväksytyistä omistuksen
uudelleenjärjestelyn malleista “osakkeenomistajien osuuskunta” (“
shareholder cooperative system“,
gufen hezuozhi).
Tässä järjestelmässä osakkeet jaettiin tasan kaikkien työntekijöiden
kesken, niitä ei ollut mahdollista myydä ulkopuolisille ja
osakkeenomistajien kokouksessa päätökset tehtiin henkilö ja ääni
-periaatteella. Mallia kannattivat ne puoluejohtajat, jotka esiintyivät
“talousdemokraatteina” ja esittivät, että yrityksiä tulisi pitää
työntekijöidensä yhteisomaisuutena, ei pääomana. 1990-luvun alussa monet
pienet kollektiiviset ja valtion omistamat yritykset omaksuivat tämän
uudelleenjärjestelymallin, mutta vuosikymmenen loppupuolella se oli
menettänyt suosionsa, ja useimpien osakkeenomistajaosuuskuntien johto
alkoi keskittää osakkeenomistusta harvempiin käsiin. Järjestelmän
arvostelijoiden mukaan työläisten ei tulisi sallia omistaa
osake-enemmistöä, sillä heillä oli etuja, jotka firman etuihin nähden
olivat vastakkaisia. Toisin sanoen siinä missä firman pääasiallinen
tehtävä oli voitonmaksimointi, työläisiä kiinnosti työpaikkojensa
säilyttäminen, työolojensa parantaminen sekä palkkansa ja muiden
etujensa kasvattaminen. Virallisissa piireissä tuomio oli, että
osakkeenomistajaosuuskunta oli “toinen rautainen riisikulho”, siis että
se ei ollut onnistunut erottamaan työtä tuotantovälineistä.
Työn pakkoluovutus
Marxin käsitteistöä käyttämällä voidaan sanoa, että yritysten
uudelleenjärjestely on pakkoluovuttanut tuotantovälineet työläisiltä.
Vanhassa järjestelmässä työläiset olivat työyksikkönsä jäseniä, mikä soi
heille moninaisia oikeuksia ja takasi heidän kulutustarpeidensa
tyydyttämisen; vaikka he eivät omistaneet tehdastaan, heillä oli pysyvä
käyttöoikeus. Yritysten uudelleenjärjestely pakkoluovutti työläiset
ottamalla pois heidän jäsenoikeutensa ja alentamalla heidän asemansa
sopimustyöläisten tasolle.
Uudelleenjärjestely on muuttanut työyksikköihin perustuvat yhteisöt
kapitalististyylisiksi yrityksiksi. Vanhat työyksiköt koostuivat
aineellisesta omaisuudesta ja joukosta ihmisiä, ja nämä kaikki olivat
yksikön elimellisiä osia. Uudelleenjärjestely muunsi aineellisen
omaisuuden pääomaksi (osakkeiksi) ja ihmisjoukon palkkatyöläisiksi,
jotka eivät enää olleet osa yritystä. Tämä pätee – enemmän tai vähemmän –
kaikkiin uudelleenjärjesteltyihin yrityksiin, ovatpa ne sitten
yksityistettyjä tai edelleen valtion omistamia.
Lopputuloksena työläiset on vapautettu yrityksestä; heidän
työvoimansa on muuttunut kaupiteltavaksi tavaraksi, mikä on antanut
heille liikkuvuuden ja mahdollisuuden kilpailla työpaikoista uudelleen
synnytetyillä työmarkkinoilla. Myös yritys on vapautettu
työntekijöistään ja mahdollistanut työvoiman kohtelemisen joustavana
kulueränä, joka voidaan palkata (tai jättää palkkaamatta) jos tekniset
tai markkinaolosuhteet niin vaativat. Kun uudelleenjärjesteltyjä
yrityksiä eivät enää rasita vastuut pysyvän työvoiman kulutustarpeista
huolehtimisesta, voivat ne nyt keskittyä tuloksensa parantamiseen.
Keskinäiset velvollisuudet on purettu ja korvattu yksinkertaisella –
ja ohuella – palkkatyösopimuksella. Tämä muutos on muuttanut työvoiman
ja työnjohdon suhdetta ratkaisevasti. Vanhassa järjestelmässä, missä
työläisillä oli pysyvä työpaikka ja yksityiset, aineelliset kannustimet
olivat rajallisia, kaaderien oli ylläpidettävä hyviä suhteita työläisiin
näiden yhteistyöhalukkuuden varmistamiseksi, ja he saattoivat vedota
yhteisiin etuihin ja työyksikköuskollisuuteen ahkeruuden
kasvattamiseksi. Nyt tällaisilla vetoomuksilla on vain vähän painoarvoa,
mutta nykyisessä järjestelmässä johdolla on käytössään voimakkaita
markkinaperustaisia kannustimia, joita heidän edeltäjillään ei ollut –
sakot, bonukset, erottamisen uhka. Uudelleenjärjestely on vapauttanut
työläiset niistä siteistä, jotka kiinnittivät heidät tehtaaseen ja
samalla se on johtanut suurempaan pakkoon perustuviin työelämän
suhteisiin.
Siinä missä suurin osa työntekijöistä on alennettu palkkatyöläisen
asemaan, ovat monet yksityistettyjen yritysten ylimmässä johdossa
muuttuneet omistajiksi. Erään yleisen, keskisuurten yritysten kohdalla
sovellettavan MBO-järjestelyn mukaan yrityksen johtaja ostaa 51 %
osakkeista, pieni joukko alempia johtajia ostaa suurimman osan
loppuosasta (ehkäpä 5 % kukin), ja keskitason kaaderien ja muiden
“avaintyöntekijöiden” odotetaan ostavan jonkin nimellisen määrän, joka
riittää antamaan heille osuuden yhtiössä ja syyn olla lähtemättä. Joskus
työläisetkin saavat ostaa osakkeita, mutta heiltä ei odoteta tätä,
eivätkä he useimmiten niitä ostakaan. Jakauma heijastaa uutta
luokkahierarkiaa, jota yritysten osakkeiden määrä kuvaa; osakkeiden
määrä myös ilmentää tuotantovälineisiin kiinnittymisen astetta.
Jopa valtion omistamissa yrityksissä johtavat kaaderit ovat tottuneet
suhtautumaan yritykseen välineenä omien taskujen täyttämiseen. Tämä ei
ollut
Maon aikana mahdollista, sillä kaaderit
työskentelivät ankaran valvonnan alaisina, eikä henkilökohtaisen
omaisuuden kasaaminen ollut sallittua. Asiantila alkoi muuttua
merkittävästi 1980-luvun loppupuolella sen jälkeen, kun valtio alkoi
ulkoistaa (
chengbao) julkisia yrityksiä (ja yritysten osia)
yksittäisille kaadereille, joilta odotettiin tietyn suuruista tuottoa ja
jotka saattoivat pitää itse loput. Näin kehittyi uusi mentaliteetti,
jossa johtavat kaaderit – tehtaanjohtajista aina yksittäisen
verstashallin ja jopa työvuorojen johtajiin asti – alkoivat suhtautua
alaisuudessaan oleviin tuotantolaitteisiin ja työläisiin
henkilökohtaisen kasaamisen välineinä, mikä synnytti leviävän korruption
ja kateuden ilmapiirin.
Koska tutkimukseni on käsitellyt julkisten yritysten
uudelleenjärjestelyjä, olen rajoittanut tämän kirjoituksen sisällön
vanhemmissa, työyksikköjen aikaisissa tehtaissa tapahtuneiden
luokkasuhteiden muutosten tarkasteluun. Aihetta on kuitenkin mahdotonta
käsitellä mainitsematta uusia yksityisiä yrityksiä, jotka eivät
milloinkaan ole olleet osa julkista sektoria. 1990-luvun alussa, samaan
aikaan kun Kiinan valtio aloitti julkisten yritysten
uudelleenjärjestelyn, se alkoi myös edistää suurimittaisten, yksityisten
yritysten perustamista, joihin liittyi sekä koti- että ulkomaisia
sijoituksia. Nämä yritykset – joiden koko ulottuu pienistä tehtaista
valtaviin komplekseihin joissa on työssä satoja tuhansia ihmisiä – ovat
näytelleet keskeistä osaa uusien normien muodostumisessa, jotka ovat
merkinneet määräaikaiseen työhön perustuvan palkkatyöjärjestelmän
syntyä. Uudelleenjärjesteltyjä julkisia yrityksiä houkuteltiin – ja
pakotettiin – vanhojen työyksikkönormien murtamiseen niiden alkaessa
kilpailla yksityisen sektorin kanssa.
Kiinan teollisuuden piirissä on edelleen hyvin laaja valikoima
erilaisia käytäntöjä. Yhdessä ääripäässä ovat valtion omistamat
yritykset, jotka edelleen ovat jokseenkin markkinoilta suojattuja ja
joissa vanhan työyksikköjärjestelmän ja “rautaisen riisikulhon”
jäännöksiä edelleen on olemassa – ainakin osalle työvoimaa. Toisessa
ääripäässä ovat yksityiset, erityisesti vientiin suuntautuneet
teollisuusyritykset, jotka ovat kehittäneet huippuunsa nopeaan työvoiman
vaihtuvuuteen perustuvan mallin, johon kuuluu äärimmäinen työtahti,
alhaiset palkat ja pakkoon nojautuvat työvoiman kontrollin menetelmät.
Juuri tämä jälkimmäinen sektori on määrännyt tahdin, kun työelämän
suhteita on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana muutettu.
Vuonna 2007 hyväksyttiin työsopimuslaki, joka – sikäli kuin sitä
aiotaan valvoa – kääntäisi suuntauksen, joka on vienyt kohti yhä
lyhytaikaisempia työsuhteita. Lain mukaan kahden määräaikaisen
sopimuksen jälkeen työntekijä voi pyytää sopimusta, jonka
päättymisajankohtaa ei ole määrätty. Näin työläiset voisivat jälleen
kerran vaatia työpaikkojaan itselleen. Laki on osa viimeaikaista lakien
ja säännösmuutosten sarjaa, jotka heijastavat Kiinan poliittisen johdon
keskuudessa elävää huolta yhteiskunnallisesta epävakaudesta,
tyytymättömyydestä ja mielenosoituksista, joita 1990-luvun radikaalit
markkinauudistukset ovat synnyttäneet. On kuitenkin epäselvää, tullaanko
työpaikkavarmuutta takaavien lainkohtien toteutumista valvomaan.
Tavoitteenaan varmistaa Kiinan kansainvälinen kilpailukyky ja
“työllistämisvapaus” (“
employment freedom“,
yonggong ziyou)
työnantajat ja viranomaiset ovat käynnistäneet suuren kampanjan näiden
lainkohtien kumoamiseksi tai niiden merkityksen vähentämiseksi.
Ulkomaisia sijoituksia saaneet yritykset ovat olleet erityisen
kovaäänisiä ja varoittaneet että niiden saattaa olla pakko siirtää
toimintansa työvoimavaltaiset osat muihin maihin.
Tosiasiassa työnantajat ovat tyytyväisiä siinäkin tapauksessa, että
työsopimuslain työpaikkavarmuutta koskevia kohtia ei kumota, kunhan
niiden toteutumista vain ei valvota. Suurinta osaa Kiinan
työlainsäädännön toteutumisesta ei valvota. On vielä liian aikaista
arvioida, millainen vaikutus lailla tulee olemaan, mutta vaikutelmani
on, että toistaiseksi se ei ole kääntänyt tai merkittävästi rajoittanut
suuntausta kohti työvoiman joustavuutta. Yritykset ovat tottuneet
tarpeettomina ja hankalina pitämiensä työläisten irtisanomiseen,
työläisten palkkaamiseen
baogongtou-järjestelmän ja
työvoimavuokrausyritysten kautta ja niin edelleen, eivätkä ne
todennäköisesti ole valmiita luopumaan näistä käytännöistä – varsinkin
kun niillä on vastassaan kotimainen ja kansainvälinen kilpailu, joka
pakottaa ne pienentämään työvoimakustannuksia. Tämän lisäksi
uudelleenjärjestelyn höyryjyrä etenee edelleen minkään estämättä. Hanke,
joka aloitettiin pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, on viime
vuosina ylettynyt jo Kiinan suurimpiin valtion omistamiin yrityksiinkin,
mikä on pakottanut pelastumiseensa uskoneet työläiset allekirjoittamaan
irtisanomissopimuksia ja kohtaamaan välittömän tai tulevaisuudessa
seuraavan työsuhteen päättämisen. Vaikutelmani on, että nykyinen virta
vie Kiinaa edelleen työn pakkoluovuttamisen suuntaisesti.
Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden muuttuvat muodot
Yhtiömuotoisen yrityksen malli on synnyttänyt yhteiskunnallista
eriarvoisuutta, joka on hyvin erilaista työyksikkömalliin verrattuna.
Seuraavassa osiossa keskityn eroihin, jotka liittyvät kiinteästi tämän
artikkelin keskeisiin teoreettisiin kiinnostuksen kohteisiin –
työyksikköjärjestelmän puitteissa vallinnut käytäntö pysyvistä
työpaikoista ja sen purkaminen yhtiömalliin perustuvassa järjestelmässä.
Työyksikköjärjestelmässä pysyvä työpaikka merkitsi, että yksikköjen
välillä oli vain vähän liikettä, ja tuloerot johtuivat pääosin valtion
päätöksistä eivätkä markkinavoimista. Aion tässä käsitellä näiden erojen
kahta keskeistä piirrettä: ensimmäinen perustui työyksikköjen väliseen
ja toinen niiden sisäiseen eriarvoisuuteen.
Työyksiköiden välillä vallitsi selvä hierarkia, ja keskeisten
ministeriöiden hallinnoimat, suurimmat yksiköt – erityisesti
tärkeimmillä teollisuudenaloilla – olivat paljon paremmin varusteltuja
kuin paikallisten viranomaisten hallinnoimat pienemmät yksiköt.
Kaupunkien hierarkian pohjalla ovat pienet, katukomiteoiden tai
emoyritysten luomat kollektiivit, joiden tarkoitus oli enimmäkseen
työllistää kotirouvia ja nuoria joille valtio ei ollut tarjonnut työtä
valtion omistamissa yksiköissä. Kaupunkien koko väestö oli paremmassa
asemassa kuin maaseutuväestö, jonka kulutustaso riippui yksittäisen
kylän tuotantoprikaatin tuottavuudesta. Työ oli sidottu
tuotantovälineisiin, ja yksilön luokka-asema määräytyi suurelta osin
niiden tuotantovälineiden perusteella, johon hänet oli sidottu.
Valtio säänteli työyksiköiden välistä eriarvoisuutta. Kommunistinen
puolue sai perinnökseen valtavat erot alueiden ja talouden eri
sektoreiden välillä. Yhtäältä puolue suuntautui näiden erojen
pienentämiseen säätämällä peruspalkkojen suuruuden, järjestämällä
kaupunkien hyvinvointipalveluita, kehittämällä sisämaan maakuntia ja
maaseudun teollisuutta, rakentamalla terveydenhuollon ja koulutuksen
peruspalveluita sekä jakamalla viljaa köyhemmille maaseudun alueille.
Toisaalta se sääti hinnat siten, että maatalous tuki teollisuuden
kehitystä ja loi uusia alakohtaisia hierarkioita antamalla joillekin
teollisuudenaloille (tavallisesti raskaalle teollisuudelle) etusijan.
Myös työyksiköiden sisällä vallitsi selvä hierarkia. Jäsenet oli
jaettu muodollisesti joko kaadereihin tai työläisiin, ja kullakin
kategorialla oli oma hierarkiansa ja palkkataulukkonsa. Kaadereihin
sisältyivät poliittiset johtajat, hallintohenkilökunta ja tekniset
työntekijät. Kaadereiden merkitystä valtiolle pidettiin keskeisenä, ja
valtio kiinnitti erityistä huomiota heidän nimittämiseensä,
ylennyksiinsä, siirtämiseensä, koulutukseensa ja poliittiseen
koulutukseensa. Ylimmät poliittiset ja hallinnolliset kaaderit johtivat
yrityksen toimintaa, ja päivittäisten toimintojen osalta he nojautuivat
keskitason kaadereihin. Poliittiset ja hallinnolliset kaaderit olivat
lähes poikkeuksetta puolueen jäseniä, mikä tarkoitti, että heidän
odotettiin jakavan puolueen hengen (
esprit de corps), seuraavan
sen vaativia eettisiä ja poliittisia periaatteita ja alistuvan
järjestökuriin. Puolueen jäsenet saivat osallistua kokouksiin ja lukea
asiakirjoja, joihin muilla ei ollut pääsyä, ja heidän odotettiin ottavan
vastuuta työyksikkönsä asioista. Alunperin työyksiköiden ylimmät
poliittiset ja hallinnolliset johtajat olivat vallankumouksellisia
kaadereita (
geming ganbu), siis kommunistisen kansannousun
veteraaneja, kun taas ylin tekninen henkilökunta oli vanhan järjestelmän
peruja. Nuoremmat poliittiset ja hallinnolliset kaaderit olivat
tavallisesti kotiutettuja upseereja tai sorvin äärestä rekrytoituja
puolueen jäseniä, kun taas nuoremmat tekniset kaaderit olivat
tavallisesti yliopistosta ja teknisistä korkeakouluista valmistuneita
opiskelijoita.
Uusia työläisiä rekrytoitiin kylistä ja kaupunkien keskikouluista
valmistuneiden joukosta, joiden ei odotettu ottavan niin paljon osaa
yrityksen toimintaan. Ideologisista ja poliittisista syistä
kommunistinen puolue kuitenkin asetti ensimmäisten vallassaolon
vuosikymmeniensä aikana erityistä painoa työläisten rekrytoimiseksi
puolueeseen; se kannusti heitä ottamaan osa tehtaan asioihin ja suosi
työläisiä ylennyksissä johtaviin asemiin teknisen henkilökunnan
kustannuksella. Lisäksi työläisten ja kaaderien välistä eroa hämärsi
1960- ja 1970-luvuilla useiden työläisten ylentäminen kaaderin tehtäviin
(
yigong daigan) antamatta heille muodollista kaaderin asemaa (tai muuttamatta heidän palkkaustaan).
Palkat olivat työyksikköaikana yleensä alhaiset, osaksi siitä syystä,
että maan hallitus piti kasaamista ja uudelleeninvestointia
teollisuuden kehittämiseksi tärkeämpänä. Myös palkkahaitari oli
suhteellisen kapea. Tehtaissa palkkataulukon huipulla olevat työläiset
ansaitsivat eniten lukuunottamatta kaikkein korkeimpia kaadereita
(1980-luvulla tämä kuitenkin alkoi muuttua). Maon aikana puolue pakotti
kaaderit ottamaan säännöllisesti osaa ruumiilliseen työhön ja “syömään,
elämään ja työskentelemään” joukkojen rinnalla (
tongchi tongzhu tonglaodong).
Arvovalta-aseman eroista huolimatta työläiset ja kaaderit yleensä
pukeutuivat samoin, asuivat samoissa kerrostaloissa, söivät samoissa
kanttiineissa ja käyttivät samoja terveysasemia ja muita tiloja. Kun
tuotantovälineiden yksityisomistusta ei ollut, alhaiset palkat ja ankara
kommunistis-askeettinen etiikka esti kaadereita kasaamasta omaisuutta
ja näyttämästä sitä.
Kuten voidaan odottaa, uudelleenjärjestelyt ovat lisänneet
taloudellista eriarvoisuutta yritysten sisällä dramaattisesti. Vanhassa
järjestelmässä palkka-asteikosta määräsi hallitus, ja erot olivat
kohtuullisen pieniä; 1980-luvulla, vaikka ylimmän johdon palkkioita
lisättiin, he olivat edelleen julkisen sektorin työntekijöitä ja valtion
säännökset sekä työyksiköiden normit rajoittivat heidän saamiaan
palkkioita. Nykyisin kaikkein menestyksekkäimmät yksityistettyjen
yritysten johtajat, jotka kykenevät panemaan omistamiensa yritysten
voitot suoraan omaan taskuunsa, ovat rikastuneet huomattavasti – jopa
uusliberaalin aikakauden kansainvälisillä mittapuilla arvioiden.
Julkisen sektorin piiriin jääneet suurten yritysten johtajat ovat
vaatineet vastaavia korvauksia kuin yksityisellä sektorilla maksetaan,
ja he paikkaavat muodollisia palkkioitaan ja bonuksiaan (jotka nykyisin
ovat kymmnen tai jopa sata kertaa enemmän kuin tuotantotyöläisillä)
epävirallisesti, mikä on laitonta mutta mitä nykyisin pidetään
johtaja-asemasta seuraavina normaaleina etuina. Ylin johto sekä
yksityistetyissä että julkisissa yrityksissä on muuttanut pois tehtaan
kerrostaloista, jotka he kerran jakoivat työläisperheiden kanssa,
hienostuneille ja muureilla ympäröidyille asuinalueille tai
pilvenpiirtäjien kalliisiin yksityisasuntoihin.
Yritykset voivat nyt itse asettaa johtajiensa, teknisen
henkilökuntansa ja työläistensä palkat yrityksen taloudellisten ja
markkinoiden asettamien standardien mukaisesti; palkkahaitari tehtaissa
on näin kasvanut hyvin leveäksi. Muutamat erityisen pätevät työntekijät
ovat hyötyneet työmarkkinoiden avautumisesta, kun yritykset ovat
kilpailleet heidän kyvyistään (tosin nykyisin jopa yliopistosta
valmistuneet saavat vastaansa masentavat uranäkymät). Vähemmän päteville
työntekijöille työmarkkinakilpailulla on ollut käänteinen vaikutus,
sillä heidän työnsä voidaan nyt helposti korvata maaseudulta loputtomana
virtana saapuvien siirtolaisten ja kaupunkien keskikouluista
valmistuneiden työllä. Kun tehdastyössä ansaitsi aikaisemmin enemmän
kuin valtion virastossa, kouluissa, sairaaloissa tai muissa julkisissa
instituutioissa, nykyisin totta on päinvastainen. Koska
uudelleenjärjestelystä on seurannut raskaita budjettirajoitteita
voittoatavoitteleville yrityksille, on niillä nyt valtavia paineita
pienentää palkkakustannuksia. Lopputuloksena tehdastyöstä saa
tavallisesti vähemmän palkkaa kuin muualla, ja teollisuustyöläiset,
joiden arvoasema Maon aikaisen kommunistisen teollistamiskauden aikana
oli korkea, saavat nyt osakseen lähinnä myötätuntoa tai halveksuntaa.
Uudelleenjärjesteltyjen yritysten sisällä tapahtunut kehitys
heijastaa laajempaa yhteiskunnallista suuntausta. Vanha järjestelmä,
joka loi ja ylläpiti yhteiskunnallisia hierarkioita valtion sääntelyn ja
alueellisen liikkuvuuden rajoitusten avulla ja joka sitoi ihmiset
työyksiköihin ja kyliin ja sitä kautta erisuuruisiin tuloihin, oli
selvästikin epäreilu. Sen purkaminen ja korvaaminen markkinakilpailulla
ei kuitenkaan ole saanut aikaan suurempaa tasa-arvoa, vaan päinvastoin
markkinavoimien käyttöönotto on synnyttänyt entistä suurempaa
eriarvoisuutta.
Yhtäältä, kuten olen huomauttanut, avoimet työmarkkinat ovat
synnyttäneet paljon suuremmat tuloerot kuin aiempi hallituksen säätämä
kapea palkkataulukko. Pohjatasolla kilpailu työpaikoista on ollut
raivokasta. Maaseudun asukkaat, joiden olisi voinut odottaa hyötyvän
kaupunkien työpaikkojen avautumisesta joihin heille ei aiemmin ollut
pääsyä, ansaitsivat kaupunkien töissä 1990-luvulla vähemmän kuin he
olivat ansainneet työskennellessään kylien yrityksissä 1980-luvulla;
kilpailu on laskenut palkkatasoa teollisuudessa ja muilla sektoreilla,
joista he nyt ovat päässeet osalliseksi. Toisaalta tuloerot kaupunkien
ja maaseudun välillä sekä yleensä alueiden välillä ovat kasvaneet
huomattavasti 1990-luvun alussa tapahtuneen kapitalistisen käänteen
jälkeen. Tämä johtuu lukuisista syistä, joihin kuuluu mm. koti- ja
ulkomaisen pääoman virtaaminen suuriin, edullisilla paikoilla
sijaitseviin rannikkokaupunkeihin.
Tulokset voidaan nähdä yleisen tason arvioissa tuloeroista. Maon
aikana – huolimatta maan laajuudesta ja sen kaupunkien ja
maaseutualueiden erilaisuudesta – Kiina lukeutui maailman
tasa-arvoisimpiin maihin, ja vaikka tuloerot alkoivat kasvaa
1980-luvulla, ne olivat edelleen varsin pieniä. Tämä muuttui nopeasti
1990-luvun alun kapitalistisen käänteen jälkeen: Kiina on nyt ohittanut
Yhdysvallat ja liittynyt niiden maiden joukkoon, jossa tuloerot ovat
kaikkein suurimmat.
Kiinan kapitalistinen muutoskehitys
Olen esittänyt, että Kiinan talous on nykyisin kapitalistinen, koska
työelämän suhteet on muutettu kapitalistista mallia vastaaviksi.
Työyksikön jäsenet on pakkoluovutettu; he ovat menettäneet
jäsenoikeutensa ja ovat nyt pelkkää sopimuspohjaista työvoimaa. Tämä
ratkaiseva muutos on mahdollistanut Kiinan yritysten toimia
kapitalististen yritysten tavoin. Ne ovat vapautuneet pitkän aikavälin
velvoitteistaan työntekijöitään kohtaan ja voivat nyt kohdella työvoimaa
joustavana kulueränä, mikä mahdollistaa keskittymisen
voitonmaksimointiin. Tämä ei päde ainoastaan yksityisiin yrityksiin,
vaan myös jäljelläoleviin valtion omistamiin yhtiöihin ja kaikkiin
julkisen ja yksityisen omistuksen sekoituksiin.
Vanha työyksikköjärjestelmä perustui työn ja tuotantovälineiden
välisiin kestäviin siteisiin – piirre, jonka se jakoi käytännössä
kaikkien muiden tuotantojärjestelyiden kanssa, jotka ihmiskunta
vuosituhansien aikana on luonut ja joista suurimman osan perusyksikkönä
on ollut kotitalous. Vain harvoin – joidenkin palkkatyön ja (siellä
missä oli aitoja orjamarkkinoina) orjatyön muotojen tapauksessa – työ on
ollut erotettuna tuotantovälineistä. Vaikka tuotteiden markkinavaihto
on ollut yleistä läpi vuosisatojen, työvoiman osto ja myynti on ollut
paljon harvinaisempaa, ja ennen teollisen kapitalismin nousua palkkatyö
ei ollut koskaan ollut tuotannon organisoinnin pääasiallinen muoto. Tämä
oli kapitalismin tavaramerkki, ja se mullisti yhteiskunnallisen
järjestyksen läpikotaisin.
Toisin kuin useimmat esiteolliset tuotantojärjestelmät, Kiinan
työyksikköjärjestelmä perustui laajamittaiseen tuotantoon ja työläisille
maksettiin palkkaa, mutta koska he olivat työyksiköidensä elinikäisiä
jäseniä, työvoima ei varsinaisesti ollut tavara. Uudelleenjärjestely
muutti tämän, ja Kiina on nyt omaksunut täysin tämän kapitalismin
elimellisen piirteen. Itse asiassa työvoiman joustavuuden osalta suuri
osa Kiinan teollisuudesta toimii nyt tavalla, joka muistuttaa enemmän
ideaalikapitalismia kuin monissa muissa maissa, joissa kapitalistinen
perinne on paljon pitempi.
Muilta osin Kiinan järjestelmä on tietysti eri linjoilla
ideaalikapitalistisen mallin kanssa. Kuten markkinafundamentalistit
mielellään huomauttavat, Kiinan valtio näyttelee edelleen merkittävää
roolia talouden ohjaamisessa ja sääntelyssä, ja valtion omistamat
yritykset hallitsevat edelleen joitakin talouden avainsektoreista. Nämä
piirteet eivät kuitenkaan ole ristiriidassa kapitalismin kanssa.
Todellisessa maailmassa – vastakohtana abstrakteille malleille –
kapitalismi on osoittautunut erittäin joustavaksi, ja siteet
kapitalismin ja valtion välillä ovat aina olleet monimutkaisia ja usein
varsin läheisiä. Oman arvioni mukaan nyky-Kiinan järjestelmä tulisi
erikoisuuksistaan huolimatta laskea yhdeksi kapitalismin monista
muodoista. Sitä määrittävät ratkaisevasti kapitalististyyliset työelämän
suhteet, joiden pohjalle rakentuvat nykyisin Kiinan kaikkien yritysten
toiminta, olivatpa ne yksityisiä tai julkisia.
Huomautettakoon, että Kiinan työyksikköjärjestelmän tuho on osa
laajempaa kansainvälistä suuntausta. 1970-luvulta lähtien maailman läpi
pyyhkäissyt taloudellinen liberalisaatio on jatkanut entistä
voimakkaammin pääoman pitkäaikaista pyrkimystä erottaa työ
tuotantovälineistä, hävittää sosialistiset järjestelmät, purkaa
korporatistiset järjestelyt, murtaa ammattiliitot, hävittää
pitkäaikaiset työsopimukset ja edistää työelämän suhteiden
tilapäistymistä kaikkialla maailmassa. Tämä suuntaus on sisältänyt
suuren määrän työpaikkojen pakkoluovutusta, jota työntekijät aiemmin
pitivät omaisuutenaan. Uusliberalismin lipun alla palkkatyönormeja
muokataan uudelleen tavoilla, jotka vastaavat puhtaampia kapitalistisia
suhteita ja ovat lähempänä Marxin teoreettisen mallin ankaraa
yksinkertaisuutta. Tulokset ovat kaikkialla olleet samantapaisia kuin
Kiinassa. Työvoima on muuttunut liikkuvammaksi taloudellisen
turvallisuuden kustannuksella, työelämän suhteet ovat muuttuneet enemmän
pakkoon perustuviksi, ja varallisuus- ja tuloerot ovat kärjistyneet.
Lisäksi palkkatyön tilapäistyminen on kulkenut yhtä jalkaa
jäljelläolevan pientuotannon pakkoluovutuksen kanssa, kun kapitalismi
edelleen valtaa alaa kehittyvien maiden – myös Kiinan – maataloudessa,
pienkaupassa ja pienen mittakaavan tehdastuotannossa ja myös osassa
kehittynyttä maailmaa, missä valtio on aiemmin suojellut joitakin
pientuotannon sektoreilta kapitalistisilta tunkeutumisyrityksiltä.
Joel Andreas opettaa Johns Hopkins -yliopistossa sosiologian laitoksella Baltimoressa Yhdysvalloissa. Kirjoitus Expropriation of Workers and Capitalist Transformation in China on alunperin julkaistu China Left Review‘n numerossa 4.
http://sosialismi.net/
