Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

torstai 23. helmikuuta 2012

Työläisten pakkoluovutus ja Kiinan tie kapitalismiin

 28.11.2011  Teksti: Joel Andreas
Poimittu sivustosta:  SOSIALISMI.net


Keskusteltaessa siitä, voidaanko Kiinaa siellä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana toteutettujen markkinauudistusten perusteella kutsua kapitalistiseksi, on päähuomio keskittynyt yksityisten ja valtion omistamien yritysten suhteelliseen painoarvoon ja valtion merkitykseen taloudessa. Kysymykset ovat tietenkin tärkeitä, sillä niiden puitteissa käsitellään kapitalismin keskeisimpiä piirteitä. Paljon vähemmän huomiota on kuitenkin suotu työelämän suhteille. Esitän tässä kaupungeissa toimivien yritysten uudelleenjärjestelyyn 1990-luvulla keskittyvässä artikkelissa, että vanhan “työyksiköihin” ja pysyviin työpaikkoihin perustuvan järjestelmän purkaminen on katkaissut siteet työn ja tuotantovälineiden väliltä. Tämä on muuttanut sekä työelämän suhteet että taloudellisen toiminnan perimmäisen tarkoituksen ja samalla laskenut kapitalistisen talousjärjestelmän perustuksen.
Analyysini kehittelyssä käytän hyödykseni Karl Marxin teorioita, jotka hän kehitti ymmärtääkseen niitä valtavia muutoksia, jotka teollisuuskapitalismi nousu 1800-luvun Euroopassa aiheutti. Prosessilla on tärkeitä vastaavuuksia nyky-Kiinassa, ja oman Marx-tulkintani mukaan kapitalismin nousun merkittävin piirre oli työn erottaminen tuotantovälineistä ja kapitalististyylisen palkkatyöjärjestelmän kehitys. Aikaisemmin talonpojat oli sidottu maahan ja käsityöläiset verstaaseen. Uusi järjestelmä pakkoluovutti tuotantovälineet talonpojilta ja käsityöläisiltä ja keskitti ne kapitalistin käsiin. Aikaisemmin tuotantosuhteita olivat määrittäneet monitahoiset sosiaaliset suhteet ja hienosäikeiset sukulaisuuden ja sosiaalisen aseman järjestelmät; Marxin mukaan kapitalismin nousu hävitti nämä suhteet ja korvasi ne markkinasuhteilla, “tunteettomalla käteismaksulla”. Monimutkaiset, yhteisiin käyttöoikeuksiin perustuvat omistussuhteet korvattiin selkeällä yksityisomistusoikeudella. Omaisuudettomiksi proletaareiksi muuttuneiden pientuottajien oli pakko myydä työvoimaansa pääoman omistajille palkkaa vastaan.
Marxin mukaan työn erottaminen tuotantovälineistä muutti taloudellisen toiminnan tarkoitusta ratkaisevasti. Aikaisemmin välittömät tuottajat – talonpoikien ja käsityöläisten kotitaloudet – olivat järjestäneet suurimman osan tuotannosta, jonka lopullinen päämäärä oli ollut kulutus. Kapitalismi antoi tuotannolle uuden tarkoituksen, voiton maksimoinnin pääoman kasaamiseksi. Siinä missä talonpoikien ja käsityöläisten kotitaloudet eivät voineet erottaa kotitalouden jäseniä ja olivat vastuussa heidän kulutustarpeidensa täyttämisestä, kapitalistisella yrityksellä ei ollut vastaavia pitemmän aikavälin velvoitteita työntekijöitään kohtaan. Näin se saattoi ottaa ja erottaa työvoimaa markkinoiden tarpeiden ja tuotannon teknisten vaatimusten mukaisesti ja tehdä voitonmaksimoinnista perimmäisen tavoitteensa.
Tässä artikkelissa käsittelen ensin työyksiköihin (danwei) perustuvaa järjestelmää, joka oli Kiinan kaupunkien talouden organisatorisena perustana 1950-luvulta 1990-luvun alkuvuosiin, ja sitten tämän järjestelmän purkamista ja työyksiköiden uudelleenjärjestelyä yhtiöiksi (gongsi). Kummassakin osiossa keskityn työntekijöiden ja yrityksen suhteeseen. Tämän jälkeen tarkastelen näiden järjestelmien pohjalta kehittyneitä, varsin erilaisia yhteiskunnallisia hierarkioita.
Artikkelin pohjana on osaltaan useita vuosia kestänyt tutkimus työelämän suhteiden muuttumisesta Kiinan tehtaissa viimeisen 60 vuoden aikana. Analysoidakseni koko mainitun ajanjakson aikana tapahtunutta muutosta olen päättänyt tutkia vanhempia tehtaita, jotka olivat joko valtion omistamia tai kollektiiveja jo kommunistivallan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Uudelleenjärjestelyn jälkeen jotkut näistä tehtaista on yksityistetty, kun taas toiset ovat osittain tai kokonaan valtion omistamia. En ole tutkinut uusia, viime vuosina osaksi kasvavaa yksityistä sektoria perustettuja tehtaita. Rajaamalla tutkimuksen alaa olen kyennyt keskittymään uudelleenjärjestelyn aikaansaamiin muutoksiin, jotka – kuten esitän – paljastavat siirtymän yhdestä tuotantotavasta toiseen.

Sosialistinen työyksikköjärjestelmä

Marx oli julistanut että sosialismi yhdistäisi jälleen työn ja tuotantovälineet, ja tämän ajatuksen elähdyttämät kommunistipuolueet tekivät täsmälleen sen mukaisesti päästyään valtaan. Neuvostoliiton mallia seuranneet kommunistivaltiot, mukaanlukien Kiina, rakensivat nykyaikaiset teolliset järjestelmät, jotka perustuivat pysyviin työpaikkoihin ja työpaikkojen kautta saatavilla oleviin laajoihin hyvinvointipalveluihin ja muihin etuihin. Kiinan työyksikkömalli oli näistä järjestelmistä kaikkein äärimmäisin työpaikan pysyvyyden suhteen.
Kun Kiinan kommunistinen puolue (KKP) nousi valtaan vuonna 1949, se järjesteli uudelleen kaikki kaupunkien työpaikat – mukaan lukien hallituksen virastot, koulut, sairaalat, tehtaat ja muut yritykset – sittemmin työyksikkömallin nimellä tunnetun mallin mukaisesti. Järjestelmä oli olemassa lähes puolen vuosisadan ajan, kunnes se 1990-luvulla purettiin. Kaikki työyksiköt olivat julkista omaisuutta, joita valtio ja puolueen kaaderit hallinnoivat. Käytännössä kaikki työikäiset kaupunkilaiset olivat työssä työyksiköissä, ja työyksiköt tarjosivat käytännössä pysyvän työpaikan. Henkilöt osoitettiin työyksikköön koulusta valmistumisensa jälkeen, joissa he tavallisesti työskentelivät koko elämänsä. Henkilön siirtäminen toiseen työyksikköön oli käytännössä erittäin vaikeaa, sillä se vaati hänen itsensä lisäksi kummankin yksikön hyväksynnän. Työyksikön oli myös erittäin vaikeaa irtisanoa työntekijäänsä, ja käytännössä se olikin äärimmäisen harvinaista. Silloinkin kun henkilö joutui vankilaan tekemänsä rikoksen vuoksi, hän tavallisesti palasi samaan työyksikköönsä vapautumisensa jälkeen.
Palkkojen lisäksi työyksiköt huolehtivat jäsentensä kulutustarpeiden valtaosasta. Niiden odotettiin tarjoavan eläkkeen ja sairausvakuutuksen, ja jos mahdollista, kanttiinin, asuntoja, lääkäripalveluita, lastenhoitoa, koulun jäsenten lapsille, opiskelumahdollisuuksia jäsenille jotta nämä voisivat osallistua peruskoulutukseen ja tekniseen opetukseen, sekä kulttuuritoimintaa (kuten teattereja ja kirjastoja). Työntekijöiden eläköitymisen jälkeen he tavallisesti jatkoivat asumista työyksikkönsä tarjoamassa asunnossa ja säilyttivät jäsenyytensä työyksikössä. Ajan mittaan työyksiköiden jäsenet pyrkivät saamaan työpaikkoja ja asemia puolisoilleen ja lapsilleen, ja oli tavallista, että nuoret menivät naimisiin samassa työyksikössä työskentelevien työtovereidensa kanssa. Suurempien työyksiköiden pyörittämät ammattikoulut usein kanavoivat työntekijöidensä lapset työhön samaan yksikköön vanhempiensa kanssa, ja hetken aikaa valtion käytäntö mahdollisti sen, että lapsi peri vanhempansa aseman työyksikössä tämän eläköityessä.
Suuremmissa työyksiköissä oli tavallisesti tuotantotilojen lisäksi toimistoja, kerrostaloja, koulutustiloja, terveys- ja vapaa-ajan palveluja yhdellä suurella, muurin ympäröimällä alueella. Sen lisäksi, että työyksiköt huolehtivat jäsentensä ja heidän perheittensä tarpeiden valtaosasta, ne järjestivät myös poliittisia sekä kulttuuri- ja urheilutilaisuuksia. Ne muodostuivat kaupunkilaisten elämän organisatoriseksi keskukseksi ja heidän identiteettinsä keskeiseksi tekijäksi. KKP kannusti työläisiä ajattelemaan tehdasta kotinaan (yinchang weijia).
Vaikka kiinalaisille työläisille maksettiin palkkaa, ei todellisia työmarkkinoita ollut, joten työvoima ei ollut tavara. Työvoimasta oli aina ylitarjontaa, mutta henkilöiden liikkumista rajoitettiin tiukasti kotitalousrekisteröinnin, ruoan säännöstelyn ja työmääräysten kautta. Maaseudun asukkaat olivat kyliensä tuotantoprikaatien jäseniä, kaupunkilaiset olivat työyksiköidensä jäseniä, ja niiden välillä oli vain vähän liikettä. Tehtailla oli vain niukasti mahdollisuuksia palkata työläisiä suoraan, ja yksilöillä vain niukasti mahdollisuuksia lähteä työnhakuun.
Työläiset eivät omistaneet tehtaita, joissa he työskentelivät, sillä ne olivat julkista omaisuutta, joita eri valtion elimet hallinnoivat (näin oli myös nimellisesti kollektiivisten yritysten osalta, sillä niitä hallinnoivat joko niiden emoyritykset tai paikallishallitukset, eivätkä ne todellisuudessa olleet työntekijöidensä omaisuutta). Työläiset kuitenkin omistivat työpaikkansa, ja nämä oikeuttivat heidät kulutustarpeidensa tyydyttämiseen. He olivat työyksiköidensä elinikäisiä jäseniä, ja työyksiköt olivat vastuussa heidän hyvinvoinnistaan. Työntekijöillä oli eräänlaiset käyttöoikeudet, jotka muistuttivat jossain määrin niitä epämääräisiä omistusoikeuksia, joita esiintyi monin paikoin ennen kapitalistista aikakautta ja jotka tunnustivat päällekkäisiä, perinteenmukaisia käyttöoikeuksia eikä niinkään yksityistä omistusoikeutta.
Työyksikköjärjestelmä toimi monessa tärkeässä suhteessa kuten perinteiset kotitalouteen perustuvat taloudet. Mittakaava oli tietysti valtavasti suurempi. Tässä ei ollut kyseessä talonpoikien tai käsityöläisten toiminta, jossa tuotannon organisoi välitön tuottaja. Työyksiköt olivat paljon suurempia ja ne olivat osa nykyaikaista teollisuusjärjestelmää, joka koostui toisistaan riippuvista yksiköistä, joiden toiminta perustui jatkuvaan, laajamittaiseen tuotteiden vaihtoon. Yksiköiden sisäisestä ja välisestä koordinaatiosta huolehti kommunistisen puolueen pyörittämä byrokraattinen hierarkia. Joka tapauksessa työ ja tuotantovälineet oli sidottu yhteen aivan kuten perinteisessä talonpoikien ja käsityöläisten kotitalouksissa, mistä syntyi samantapainen taloudellinen logiikka.
Kyseessä oli valtiokeskeinen järjestelmä, jossa valtio otti vastuun kaikkien kaupunkilaisten työllistämisestä ja hyvinvoinnista. Se takasi palkan kaikille valtion työntekijöille, riippumatta mihin työyksikköön heidät oli osoitettu. Valtio sääti peruspalkat, ja yksilö säilytti saman ammattiaseman ja palkkatason silloinkin, kun hänet siirrettiin toiseen työyksikköön tai oli väliaikaisesti ilman yksikköä. Vaikka työllä oli nimellinen hinta, ei se valtion tai työyksikön näkökulmasta ollut joustava kuluerä, ja siksi oli mahdotonta laskea voittoja tai tappioita siihen tapaan kuin kapitalistisissa yrityksissä. Koska valtio ja sen työyksiköt olivat vastuussa kaikkien kaupunkilaisten kulutustarpeiden tyydyttämisestä, oli pääasiallisena tavoitteena väestön pitäminen työssä ja ravittuna voitonmaksimoinnin sijaan.
Koska työpaikat olivat pysyviä, työläiset ja johtavat kaaderit kehittivät pitkäkestoiset suhteet, joihin sisältyi molemminpuolisia velvoitteita, paljolti kuten perinteisissä kotitalouksissa. Koska jäsenten elämä pyöri työyksikön ympärillä, he olivat riippuvaisempia yrityksestä ja johtavista kaadereista kuin kapitalististen yritysten tapauksessa. Puoluesihteerit, joilla tavallisesti oli eniten valtaa yksikössä, esiintyivät isällisinä hahmoina, jotka huolehtivat alaisistaan. Työläiset ylläpitivät hyviä suhteita johtajiin ja johtajat haalivat seuraajajoukkoja, mikä synnytti hierarkkisia verkostoja, joita oli mahdollista käyttää etujen saamiseksi yksilöiden kamppaillessa mieluisammista työtehtävistä, ylennyksistä, palkankorotuksista sekä työyksikön jakamista hyödykkeistä ja mahdollisuuksista (mukaanlukien asunto- ja koulutusmahdollisuudet). Samanaikaisesti johtavien kaadereiden oli työskenneltävä säilyttääkseen hyvät suhteet työyksikkönsä jäseniin. Koska työläisiä ei ollut mahdollista erottaa ja koska ideologiset syyt ehkäisivät voimakkaasti sakkojen ja bonusten käyttöä, oli johtajien nojauduttava pitkälti suostutteluun, arvosteluun ja kiitoksiin ylläpitääkseen työkuria ja tunnollista työskentelyä. Vaikka päätösvalta oli keskitetty johtavien kaaderien käsiin, heidän oli työpaikkojen pysyvyyden vuoksi pakko tiedustella alaistensa mielipiteitä ja ottaa näiden näkemykset huomioon yhteistyöhalukkuuden saavuttamiseksi.

Yritysten uudelleenjärjestely

1990-luvun alkuvuosina alkaneessa ja edelleen jatkuvassa prosessissa Kiinan valtio-omisteisia ja kollektiivisia yrityksiä on järjestelty radikaalisti uudelleen siten, että ne toimivat nyt enemmän kapitalististen yritysten tapaan. Uudelleenjärjestelylait ja siihen liittyvät käytännöt ovat perustuneet avoimesti kapitalistiseen malliin, ja prosessia on viety eteenpäin “yhtiöittämisen” (gongsihua) nimikkeellä. Markkinauudistajat olivat valittaneet jo pitkään, että valtion omistamia ja kollektiivisia yrityksiä rasittavat “moninaiset tavoitteet” estivät niitä keskittymästä vain voitonmaksimointiin. Näkökulman kaventamisen mahdollistamiseksi ne oli vapautettava pysyvien työpaikkojen ja hyvinvointivelvoitteiden aiheuttamista rasitteista. Uudelleenjärjestelyprosessi on käsittänyt kaksi pääasiallista elementtiä: omistuksen uudelleenjärjestely ja hankkiutuminen eroon pysyviin työpaikkoihin perustuvasta järjestelmästä.
Uudelleenjärjestelyn kaikkein traumaattisin osa on ollut pysyvien työpaikkojen hävittäminen. Tämä kiistanalainen tavoite on toteutettu “rautaisen riisikulhon murskaamisen” (za tiefanwan) iskulauseen alla. Työntekijöille on tyypillisesti annettu kertaluonteinen irtisanomiskorvaus (maiduan gongling), minkä jälkeen he ovat menettäneet asemansa elinikäisinä valtion työntekijöinä (guojia quanmin gong). Monet jatkavat työskentelyä allekirjoitettuaan määräaikaisen työsopimuksen, kun taas toiset on erotettu. Yksi uudelleenjärjestelyn tärkeimmistä tavoitteista on ollut “vähentää työntekijöitä ja tehottomuutta” (jianyuan zengxiao) ja lähes kaikissa yrityksissä tämä on tarkoittanut huomattavia irtisanomisia. Kymmenet miljoonat työläiset ovat menettäneet työpaikkansa, ja nykyisin vain hyvin harva työläinen pitää työpaikkaansa turvattuna.
Uudelleenjärjestellyt yritykset ovat kuitenkin tehneet muutakin kuin vain erottaneet tarpeettomiksi katsomiaan työläisiä. Tehtaat ovat entistä enemmän suuntautuneet tietyn ydintyöläismäärän – hallinto- ja teknisen henkilökunnan sekä joidenkin avainasemassa olevien ammattitaitoisten työläisten – säilyttämiseen samalla kun ne palkkaavat työläisiä tarpeen mukaan tekemään suurimman osan tuotanto- ja muusta ruumiillisesta työstä. Monet yritykset ovat jakaneet työvoimansa vakituiseen ja väliaikaiseen osaan ja palkkaavat suuria määriä väliaikaisia työläisiä työvoimanvuokrausyritysten kautta, kun taas toiset yritykset ovat korvanneet suurimman osan työvoimastaan nuoremmilla, tyypillisesti maaseudulta muuttaneilla työläisillä. Ääritapauksissa kaikki tuotantotyövoima hankitaan työvoimavuokrauksen (baogongtou) kautta. Esimerkiksi suuret valtion omistamat hiilikaivokset myöntävät sopimuksia baogongtou-yrityksille, jotka lupaavat louhia tonnin hiiltä halvimmalla hinnalla värväämällä maaseudun siirtolaisia tekemään työt; vastaavanlaiset sopimukset ovat nykyisin vallitsevina myös muunlaisessa kaivostoiminnassa, metsäteollisuudessa, rakennuksilla ja rakennustarviketeollisuudessa.
Yritysten ei enää tarvitse huolehtia eläkkeistä tai sairausvakuutuksesta, ne ovat myyneet kerrostalonsa, ulkoistaneet tai lakkauttaneet terveysasemansa, päiväkotinsa, koulunsa, koulutuskeskuksensa, teatterinsa ja vapaa-ajantilansa. Nykyisin yrityksillä on jäljellä vain yksi velvoite työntekijöilleen – palkkojen maksu (ja, halutessaan noudattaa lakia, maksaa osuus hallituksen käynnistämään, toimintaansa aloittelevaan vakuutusrahastoon).
Julkisten yritysten omistusrakenteen muuttaminen on ollut sekava ja hämäräperäinen prosessi. Selvä valtaosa valtion omistamista ja kollektiivisista yrityksistä – mukaanlukien lähes kaikki pienet ja keskisuuret firmat – on yksityistetty kokonaan tai osittain. Useimmiten tähän on liittynyt yrityksen myyminen sen ylimmälle johdolle (englanninkielistä käsitettä management buy-out ja sen lyhennettä MBO käytetään legitimiteetin saavuttamiseksi), mutta myös ulkopuolisia yrityksiä – joko koti- tai ulkomaisia – on kutsuttu mukaan. Julkisen omaisuuden muuntaminen yksityiseksi, johon on usein liittynyt pankkilainojen saaminen, tulevaisuuden voitto-odotusten toimiessa vakuuksina (suurimmalla osalla valtion kaadereista on hyvin vähän omaa pääomaa sijoitettavaksi), on saanut osakseen laajalle levinneitä väitteitä petoksista, kultaisista kädenpuristuksista, keinotekoisen alhaisista hinnoista, sisäpiirisopimuksista, sukulaisten suosimisesta ja lahjuksista.
Valtio on säilyttänyt omistuksessaan kouralliseen hyvin suuria yrityksiä strategisiksi arvioimillaan sektoreilla, joihin lukeutuvat pankkitoiminta, energiateollisuus ja keskeiset mineraalivarat. Näissä yrityksissä – kuten monissa muissakin joissa valtio on säilyttänyt osaomistuksen – omistuksen uudelleenjärjestelyyn on liittynyt “omistusoikeuksien selkiyttäminen” muuttamalla yrityksen varallisuus osakkeiksi, joita valtion eri tasoisiin elimiin kytkeytyneet omistusyhtiöt omistavat. Näiden omistusyhtiöiden johto on edustettuna pöydissä, joissa valvotaan uudelleenjärjesteltyjen yritysten toimintaa, ja heidät on pääasiassa ohjeistettu hallinnoimaan hallussaan olevia osakkeita kuten kapitalistit – maksimoimaan pääoman tuotto.
Käytännössä kuitenkin kommunistinen puolue edelleen nimeää jäljellä olevien valtion omistamien yritysten keskeiset johtajat, ja hallituksen elimet puuttuvat edelleen uudelleenjärjesteltyjen yritysten toimintaan tavoilla, joissa on kapitalistisen talouslogiikan sijaan poliittista sävyä. Keskushallituksella on maailmanlaajuisten strategioiden ohella huolia sisäisestä vakaudesta (sekä poliittisessa että taloudellisessa mielessä), kun taas paikallistason hallitukset toimivat paikallisen kehityksen edistäjinä, ja molemmat reagoivat toisinaan tyytymättömien työläisten, eläkeläisten ja työttömien vaatimuksiin näiden käyttäytyessä edelleen aivan kuin he omistaisivat työpaikkansa.
1990-luvun alkupuolella yritysten uudelleenjärjestelyn päästyä vauhtiin oli yksi virallisesti hyväksytyistä omistuksen uudelleenjärjestelyn malleista “osakkeenomistajien osuuskunta” (“shareholder cooperative system“, gufen hezuozhi). Tässä järjestelmässä osakkeet jaettiin tasan kaikkien työntekijöiden kesken, niitä ei ollut mahdollista myydä ulkopuolisille ja osakkeenomistajien kokouksessa päätökset tehtiin henkilö ja ääni -periaatteella. Mallia kannattivat ne puoluejohtajat, jotka esiintyivät “talousdemokraatteina” ja esittivät, että yrityksiä tulisi pitää työntekijöidensä yhteisomaisuutena, ei pääomana. 1990-luvun alussa monet pienet kollektiiviset ja valtion omistamat yritykset omaksuivat tämän uudelleenjärjestelymallin, mutta vuosikymmenen loppupuolella se oli menettänyt suosionsa, ja useimpien osakkeenomistajaosuuskuntien johto alkoi keskittää osakkeenomistusta harvempiin käsiin. Järjestelmän arvostelijoiden mukaan työläisten ei tulisi sallia omistaa osake-enemmistöä, sillä heillä oli etuja, jotka firman etuihin nähden olivat vastakkaisia. Toisin sanoen siinä missä firman pääasiallinen tehtävä oli voitonmaksimointi, työläisiä kiinnosti työpaikkojensa säilyttäminen, työolojensa parantaminen sekä palkkansa ja muiden etujensa kasvattaminen. Virallisissa piireissä tuomio oli, että osakkeenomistajaosuuskunta oli “toinen rautainen riisikulho”, siis että se ei ollut onnistunut erottamaan työtä tuotantovälineistä.

Työn pakkoluovutus

Marxin käsitteistöä käyttämällä voidaan sanoa, että yritysten uudelleenjärjestely on pakkoluovuttanut tuotantovälineet työläisiltä. Vanhassa järjestelmässä työläiset olivat työyksikkönsä jäseniä, mikä soi heille moninaisia oikeuksia ja takasi heidän kulutustarpeidensa tyydyttämisen; vaikka he eivät omistaneet tehdastaan, heillä oli pysyvä käyttöoikeus. Yritysten uudelleenjärjestely pakkoluovutti työläiset ottamalla pois heidän jäsenoikeutensa ja alentamalla heidän asemansa sopimustyöläisten tasolle.
Uudelleenjärjestely on muuttanut työyksikköihin perustuvat yhteisöt kapitalististyylisiksi yrityksiksi. Vanhat työyksiköt koostuivat aineellisesta omaisuudesta ja joukosta ihmisiä, ja nämä kaikki olivat yksikön elimellisiä osia. Uudelleenjärjestely muunsi aineellisen omaisuuden pääomaksi (osakkeiksi) ja ihmisjoukon palkkatyöläisiksi, jotka eivät enää olleet osa yritystä. Tämä pätee – enemmän tai vähemmän – kaikkiin uudelleenjärjesteltyihin yrityksiin, ovatpa ne sitten yksityistettyjä tai edelleen valtion omistamia.
Lopputuloksena työläiset on vapautettu yrityksestä; heidän työvoimansa on muuttunut kaupiteltavaksi tavaraksi, mikä on antanut heille liikkuvuuden ja mahdollisuuden kilpailla työpaikoista uudelleen synnytetyillä työmarkkinoilla. Myös yritys on vapautettu työntekijöistään ja mahdollistanut työvoiman kohtelemisen joustavana kulueränä, joka voidaan palkata (tai jättää palkkaamatta) jos tekniset tai markkinaolosuhteet niin vaativat. Kun uudelleenjärjesteltyjä yrityksiä eivät enää rasita vastuut pysyvän työvoiman kulutustarpeista huolehtimisesta, voivat ne nyt keskittyä tuloksensa parantamiseen.
Keskinäiset velvollisuudet on purettu ja korvattu yksinkertaisella – ja ohuella – palkkatyösopimuksella. Tämä muutos on muuttanut työvoiman ja työnjohdon suhdetta ratkaisevasti. Vanhassa järjestelmässä, missä työläisillä oli pysyvä työpaikka ja yksityiset, aineelliset kannustimet olivat rajallisia, kaaderien oli ylläpidettävä hyviä suhteita työläisiin näiden yhteistyöhalukkuuden varmistamiseksi, ja he saattoivat vedota yhteisiin etuihin ja työyksikköuskollisuuteen ahkeruuden kasvattamiseksi. Nyt tällaisilla vetoomuksilla on vain vähän painoarvoa, mutta nykyisessä järjestelmässä johdolla on käytössään voimakkaita markkinaperustaisia kannustimia, joita heidän edeltäjillään ei ollut – sakot, bonukset, erottamisen uhka. Uudelleenjärjestely on vapauttanut työläiset niistä siteistä, jotka kiinnittivät heidät tehtaaseen ja samalla se on johtanut suurempaan pakkoon perustuviin työelämän suhteisiin.
Siinä missä suurin osa työntekijöistä on alennettu palkkatyöläisen asemaan, ovat monet yksityistettyjen yritysten ylimmässä johdossa muuttuneet omistajiksi. Erään yleisen, keskisuurten yritysten kohdalla sovellettavan MBO-järjestelyn mukaan yrityksen johtaja ostaa 51 % osakkeista, pieni joukko alempia johtajia ostaa suurimman osan loppuosasta (ehkäpä 5 % kukin), ja keskitason kaaderien ja muiden “avaintyöntekijöiden” odotetaan ostavan jonkin nimellisen määrän, joka riittää antamaan heille osuuden yhtiössä ja syyn olla lähtemättä. Joskus työläisetkin saavat ostaa osakkeita, mutta heiltä ei odoteta tätä, eivätkä he useimmiten niitä ostakaan. Jakauma heijastaa uutta luokkahierarkiaa, jota yritysten osakkeiden määrä kuvaa; osakkeiden määrä myös ilmentää tuotantovälineisiin kiinnittymisen astetta.
Jopa valtion omistamissa yrityksissä johtavat kaaderit ovat tottuneet suhtautumaan yritykseen välineenä omien taskujen täyttämiseen. Tämä ei ollut Maon aikana mahdollista, sillä kaaderit työskentelivät ankaran valvonnan alaisina, eikä henkilökohtaisen omaisuuden kasaaminen ollut sallittua. Asiantila alkoi muuttua merkittävästi 1980-luvun loppupuolella sen jälkeen, kun valtio alkoi ulkoistaa (chengbao) julkisia yrityksiä (ja yritysten osia) yksittäisille kaadereille, joilta odotettiin tietyn suuruista tuottoa ja jotka saattoivat pitää itse loput. Näin kehittyi uusi mentaliteetti, jossa johtavat kaaderit – tehtaanjohtajista aina yksittäisen verstashallin ja jopa työvuorojen johtajiin asti – alkoivat suhtautua alaisuudessaan oleviin tuotantolaitteisiin ja työläisiin henkilökohtaisen kasaamisen välineinä, mikä synnytti leviävän korruption ja kateuden ilmapiirin.
Koska tutkimukseni on käsitellyt julkisten yritysten uudelleenjärjestelyjä, olen rajoittanut tämän kirjoituksen sisällön vanhemmissa, työyksikköjen aikaisissa tehtaissa tapahtuneiden luokkasuhteiden muutosten tarkasteluun. Aihetta on kuitenkin mahdotonta käsitellä mainitsematta uusia yksityisiä yrityksiä, jotka eivät milloinkaan ole olleet osa julkista sektoria. 1990-luvun alussa, samaan aikaan kun Kiinan valtio aloitti julkisten yritysten uudelleenjärjestelyn, se alkoi myös edistää suurimittaisten, yksityisten yritysten perustamista, joihin liittyi sekä koti- että ulkomaisia sijoituksia. Nämä yritykset – joiden koko ulottuu pienistä tehtaista valtaviin komplekseihin joissa on työssä satoja tuhansia ihmisiä – ovat näytelleet keskeistä osaa uusien normien muodostumisessa, jotka ovat merkinneet määräaikaiseen työhön perustuvan palkkatyöjärjestelmän syntyä. Uudelleenjärjesteltyjä julkisia yrityksiä houkuteltiin – ja pakotettiin – vanhojen työyksikkönormien murtamiseen niiden alkaessa kilpailla yksityisen sektorin kanssa.
Kiinan teollisuuden piirissä on edelleen hyvin laaja valikoima erilaisia käytäntöjä. Yhdessä ääripäässä ovat valtion omistamat yritykset, jotka edelleen ovat jokseenkin markkinoilta suojattuja ja joissa vanhan työyksikköjärjestelmän ja “rautaisen riisikulhon” jäännöksiä edelleen on olemassa – ainakin osalle työvoimaa. Toisessa ääripäässä ovat yksityiset, erityisesti vientiin suuntautuneet teollisuusyritykset, jotka ovat kehittäneet huippuunsa nopeaan työvoiman vaihtuvuuteen perustuvan mallin, johon kuuluu äärimmäinen työtahti, alhaiset palkat ja pakkoon nojautuvat työvoiman kontrollin menetelmät. Juuri tämä jälkimmäinen sektori on määrännyt tahdin, kun työelämän suhteita on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana muutettu.
Vuonna 2007 hyväksyttiin työsopimuslaki, joka – sikäli kuin sitä aiotaan valvoa – kääntäisi suuntauksen, joka on vienyt kohti yhä lyhytaikaisempia työsuhteita. Lain mukaan kahden määräaikaisen sopimuksen jälkeen työntekijä voi pyytää sopimusta, jonka päättymisajankohtaa ei ole määrätty. Näin työläiset voisivat jälleen kerran vaatia työpaikkojaan itselleen. Laki on osa viimeaikaista lakien ja säännösmuutosten sarjaa, jotka heijastavat Kiinan poliittisen johdon keskuudessa elävää huolta yhteiskunnallisesta epävakaudesta, tyytymättömyydestä ja mielenosoituksista, joita 1990-luvun radikaalit markkinauudistukset ovat synnyttäneet. On kuitenkin epäselvää, tullaanko työpaikkavarmuutta takaavien lainkohtien toteutumista valvomaan. Tavoitteenaan varmistaa Kiinan kansainvälinen kilpailukyky ja “työllistämisvapaus” (“employment freedom“, yonggong ziyou) työnantajat ja viranomaiset ovat käynnistäneet suuren kampanjan näiden lainkohtien kumoamiseksi tai niiden merkityksen vähentämiseksi. Ulkomaisia sijoituksia saaneet yritykset ovat olleet erityisen kovaäänisiä ja varoittaneet että niiden saattaa olla pakko siirtää toimintansa työvoimavaltaiset osat muihin maihin.
Tosiasiassa työnantajat ovat tyytyväisiä siinäkin tapauksessa, että työsopimuslain työpaikkavarmuutta koskevia kohtia ei kumota, kunhan niiden toteutumista vain ei valvota. Suurinta osaa Kiinan työlainsäädännön toteutumisesta ei valvota. On vielä liian aikaista arvioida, millainen vaikutus lailla tulee olemaan, mutta vaikutelmani on, että toistaiseksi se ei ole kääntänyt tai merkittävästi rajoittanut suuntausta kohti työvoiman joustavuutta. Yritykset ovat tottuneet tarpeettomina ja hankalina pitämiensä työläisten irtisanomiseen, työläisten palkkaamiseen baogongtou-järjestelmän ja työvoimavuokrausyritysten kautta ja niin edelleen, eivätkä ne todennäköisesti ole valmiita luopumaan näistä käytännöistä – varsinkin kun niillä on vastassaan kotimainen ja kansainvälinen kilpailu, joka pakottaa ne pienentämään työvoimakustannuksia. Tämän lisäksi uudelleenjärjestelyn höyryjyrä etenee edelleen minkään estämättä. Hanke, joka aloitettiin pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, on viime vuosina ylettynyt jo Kiinan suurimpiin valtion omistamiin yrityksiinkin, mikä on pakottanut pelastumiseensa uskoneet työläiset allekirjoittamaan irtisanomissopimuksia ja kohtaamaan välittömän tai tulevaisuudessa seuraavan työsuhteen päättämisen. Vaikutelmani on, että nykyinen virta vie Kiinaa edelleen työn pakkoluovuttamisen suuntaisesti.

Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden muuttuvat muodot

Yhtiömuotoisen yrityksen malli on synnyttänyt yhteiskunnallista eriarvoisuutta, joka on hyvin erilaista työyksikkömalliin verrattuna. Seuraavassa osiossa keskityn eroihin, jotka liittyvät kiinteästi tämän artikkelin keskeisiin teoreettisiin kiinnostuksen kohteisiin – työyksikköjärjestelmän puitteissa vallinnut käytäntö pysyvistä työpaikoista ja sen purkaminen yhtiömalliin perustuvassa järjestelmässä.
Työyksikköjärjestelmässä pysyvä työpaikka merkitsi, että yksikköjen välillä oli vain vähän liikettä, ja tuloerot johtuivat pääosin valtion päätöksistä eivätkä markkinavoimista. Aion tässä käsitellä näiden erojen kahta keskeistä piirrettä: ensimmäinen perustui työyksikköjen väliseen ja toinen niiden sisäiseen eriarvoisuuteen.
Työyksiköiden välillä vallitsi selvä hierarkia, ja keskeisten ministeriöiden hallinnoimat, suurimmat yksiköt – erityisesti tärkeimmillä teollisuudenaloilla – olivat paljon paremmin varusteltuja kuin paikallisten viranomaisten hallinnoimat pienemmät yksiköt. Kaupunkien hierarkian pohjalla ovat pienet, katukomiteoiden tai emoyritysten luomat kollektiivit, joiden tarkoitus oli enimmäkseen työllistää kotirouvia ja nuoria joille valtio ei ollut tarjonnut työtä valtion omistamissa yksiköissä. Kaupunkien koko väestö oli paremmassa asemassa kuin maaseutuväestö, jonka kulutustaso riippui yksittäisen kylän tuotantoprikaatin tuottavuudesta. Työ oli sidottu tuotantovälineisiin, ja yksilön luokka-asema määräytyi suurelta osin niiden tuotantovälineiden perusteella, johon hänet oli sidottu.
Valtio säänteli työyksiköiden välistä eriarvoisuutta. Kommunistinen puolue sai perinnökseen valtavat erot alueiden ja talouden eri sektoreiden välillä. Yhtäältä puolue suuntautui näiden erojen pienentämiseen säätämällä peruspalkkojen suuruuden, järjestämällä kaupunkien hyvinvointipalveluita, kehittämällä sisämaan maakuntia ja maaseudun teollisuutta, rakentamalla terveydenhuollon ja koulutuksen peruspalveluita sekä jakamalla viljaa köyhemmille maaseudun alueille. Toisaalta se sääti hinnat siten, että maatalous tuki teollisuuden kehitystä ja loi uusia alakohtaisia hierarkioita antamalla joillekin teollisuudenaloille (tavallisesti raskaalle teollisuudelle) etusijan.
Myös työyksiköiden sisällä vallitsi selvä hierarkia. Jäsenet oli jaettu muodollisesti joko kaadereihin tai työläisiin, ja kullakin kategorialla oli oma hierarkiansa ja palkkataulukkonsa. Kaadereihin sisältyivät poliittiset johtajat, hallintohenkilökunta ja tekniset työntekijät. Kaadereiden merkitystä valtiolle pidettiin keskeisenä, ja valtio kiinnitti erityistä huomiota heidän nimittämiseensä, ylennyksiinsä, siirtämiseensä, koulutukseensa ja poliittiseen koulutukseensa. Ylimmät poliittiset ja hallinnolliset kaaderit johtivat yrityksen toimintaa, ja päivittäisten toimintojen osalta he nojautuivat keskitason kaadereihin. Poliittiset ja hallinnolliset kaaderit olivat lähes poikkeuksetta puolueen jäseniä, mikä tarkoitti, että heidän odotettiin jakavan puolueen hengen (esprit de corps), seuraavan sen vaativia eettisiä ja poliittisia periaatteita ja alistuvan järjestökuriin. Puolueen jäsenet saivat osallistua kokouksiin ja lukea asiakirjoja, joihin muilla ei ollut pääsyä, ja heidän odotettiin ottavan vastuuta työyksikkönsä asioista. Alunperin työyksiköiden ylimmät poliittiset ja hallinnolliset johtajat olivat vallankumouksellisia kaadereita (geming ganbu), siis kommunistisen kansannousun veteraaneja, kun taas ylin tekninen henkilökunta oli vanhan järjestelmän peruja. Nuoremmat poliittiset ja hallinnolliset kaaderit olivat tavallisesti kotiutettuja upseereja tai sorvin äärestä rekrytoituja puolueen jäseniä, kun taas nuoremmat tekniset kaaderit olivat tavallisesti yliopistosta ja teknisistä korkeakouluista valmistuneita opiskelijoita.
Uusia työläisiä rekrytoitiin kylistä ja kaupunkien keskikouluista valmistuneiden joukosta, joiden ei odotettu ottavan niin paljon osaa yrityksen toimintaan. Ideologisista ja poliittisista syistä kommunistinen puolue kuitenkin asetti ensimmäisten vallassaolon vuosikymmeniensä aikana erityistä painoa työläisten rekrytoimiseksi puolueeseen; se kannusti heitä ottamaan osa tehtaan asioihin ja suosi työläisiä ylennyksissä johtaviin asemiin teknisen henkilökunnan kustannuksella. Lisäksi työläisten ja kaaderien välistä eroa hämärsi 1960- ja 1970-luvuilla useiden työläisten ylentäminen kaaderin tehtäviin (yigong daigan) antamatta heille muodollista kaaderin asemaa (tai muuttamatta heidän palkkaustaan).
Palkat olivat työyksikköaikana yleensä alhaiset, osaksi siitä syystä, että maan hallitus piti kasaamista ja uudelleeninvestointia teollisuuden kehittämiseksi tärkeämpänä. Myös palkkahaitari oli suhteellisen kapea. Tehtaissa palkkataulukon huipulla olevat työläiset ansaitsivat eniten lukuunottamatta kaikkein korkeimpia kaadereita (1980-luvulla tämä kuitenkin alkoi muuttua). Maon aikana puolue pakotti kaaderit ottamaan säännöllisesti osaa ruumiilliseen työhön ja “syömään, elämään ja työskentelemään” joukkojen rinnalla (tongchi tongzhu tonglaodong). Arvovalta-aseman eroista huolimatta työläiset ja kaaderit yleensä pukeutuivat samoin, asuivat samoissa kerrostaloissa, söivät samoissa kanttiineissa ja käyttivät samoja terveysasemia ja muita tiloja. Kun tuotantovälineiden yksityisomistusta ei ollut, alhaiset palkat ja ankara kommunistis-askeettinen etiikka esti kaadereita kasaamasta omaisuutta ja näyttämästä sitä.
Kuten voidaan odottaa, uudelleenjärjestelyt ovat lisänneet taloudellista eriarvoisuutta yritysten sisällä dramaattisesti. Vanhassa järjestelmässä palkka-asteikosta määräsi hallitus, ja erot olivat kohtuullisen pieniä; 1980-luvulla, vaikka ylimmän johdon palkkioita lisättiin, he olivat edelleen julkisen sektorin työntekijöitä ja valtion säännökset sekä työyksiköiden normit rajoittivat heidän saamiaan palkkioita. Nykyisin kaikkein menestyksekkäimmät yksityistettyjen yritysten johtajat, jotka kykenevät panemaan omistamiensa yritysten voitot suoraan omaan taskuunsa, ovat rikastuneet huomattavasti – jopa uusliberaalin aikakauden kansainvälisillä mittapuilla arvioiden. Julkisen sektorin piiriin jääneet suurten yritysten johtajat ovat vaatineet vastaavia korvauksia kuin yksityisellä sektorilla maksetaan, ja he paikkaavat muodollisia palkkioitaan ja bonuksiaan (jotka nykyisin ovat kymmnen tai jopa sata kertaa enemmän kuin tuotantotyöläisillä) epävirallisesti, mikä on laitonta mutta mitä nykyisin pidetään johtaja-asemasta seuraavina normaaleina etuina. Ylin johto sekä yksityistetyissä että julkisissa yrityksissä on muuttanut pois tehtaan kerrostaloista, jotka he kerran jakoivat työläisperheiden kanssa, hienostuneille ja muureilla ympäröidyille asuinalueille tai pilvenpiirtäjien kalliisiin yksityisasuntoihin.
Yritykset voivat nyt itse asettaa johtajiensa, teknisen henkilökuntansa ja työläistensä palkat yrityksen taloudellisten ja markkinoiden asettamien standardien mukaisesti; palkkahaitari tehtaissa on näin kasvanut hyvin leveäksi. Muutamat erityisen pätevät työntekijät ovat hyötyneet työmarkkinoiden avautumisesta, kun yritykset ovat kilpailleet heidän kyvyistään (tosin nykyisin jopa yliopistosta valmistuneet saavat vastaansa masentavat uranäkymät). Vähemmän päteville työntekijöille työmarkkinakilpailulla on ollut käänteinen vaikutus, sillä heidän työnsä voidaan nyt helposti korvata maaseudulta loputtomana virtana saapuvien siirtolaisten ja kaupunkien keskikouluista valmistuneiden työllä. Kun tehdastyössä ansaitsi aikaisemmin enemmän kuin valtion virastossa, kouluissa, sairaaloissa tai muissa julkisissa instituutioissa, nykyisin totta on päinvastainen. Koska uudelleenjärjestelystä on seurannut raskaita budjettirajoitteita voittoatavoitteleville yrityksille, on niillä nyt valtavia paineita pienentää palkkakustannuksia. Lopputuloksena tehdastyöstä saa tavallisesti vähemmän palkkaa kuin muualla, ja teollisuustyöläiset, joiden arvoasema Maon aikaisen kommunistisen teollistamiskauden aikana oli korkea, saavat nyt osakseen lähinnä myötätuntoa tai halveksuntaa.
Uudelleenjärjesteltyjen yritysten sisällä tapahtunut kehitys heijastaa laajempaa yhteiskunnallista suuntausta. Vanha järjestelmä, joka loi ja ylläpiti yhteiskunnallisia hierarkioita valtion sääntelyn ja alueellisen liikkuvuuden rajoitusten avulla ja joka sitoi ihmiset työyksiköihin ja kyliin ja sitä kautta erisuuruisiin tuloihin, oli selvästikin epäreilu. Sen purkaminen ja korvaaminen markkinakilpailulla ei kuitenkaan ole saanut aikaan suurempaa tasa-arvoa, vaan päinvastoin markkinavoimien käyttöönotto on synnyttänyt entistä suurempaa eriarvoisuutta.
Yhtäältä, kuten olen huomauttanut, avoimet työmarkkinat ovat synnyttäneet paljon suuremmat tuloerot kuin aiempi hallituksen säätämä kapea palkkataulukko. Pohjatasolla kilpailu työpaikoista on ollut raivokasta. Maaseudun asukkaat, joiden olisi voinut odottaa hyötyvän kaupunkien työpaikkojen avautumisesta joihin heille ei aiemmin ollut pääsyä, ansaitsivat kaupunkien töissä 1990-luvulla vähemmän kuin he olivat ansainneet työskennellessään kylien yrityksissä 1980-luvulla; kilpailu on laskenut palkkatasoa teollisuudessa ja muilla sektoreilla, joista he nyt ovat päässeet osalliseksi. Toisaalta tuloerot kaupunkien ja maaseudun välillä sekä yleensä alueiden välillä ovat kasvaneet huomattavasti 1990-luvun alussa tapahtuneen kapitalistisen käänteen jälkeen. Tämä johtuu lukuisista syistä, joihin kuuluu mm. koti- ja ulkomaisen pääoman virtaaminen suuriin, edullisilla paikoilla sijaitseviin rannikkokaupunkeihin.
Tulokset voidaan nähdä yleisen tason arvioissa tuloeroista. Maon aikana – huolimatta maan laajuudesta ja sen kaupunkien ja maaseutualueiden erilaisuudesta – Kiina lukeutui maailman tasa-arvoisimpiin maihin, ja vaikka tuloerot alkoivat kasvaa 1980-luvulla, ne olivat edelleen varsin pieniä. Tämä muuttui nopeasti 1990-luvun alun kapitalistisen käänteen jälkeen: Kiina on nyt ohittanut Yhdysvallat ja liittynyt niiden maiden joukkoon, jossa tuloerot ovat kaikkein suurimmat.

Kiinan kapitalistinen muutoskehitys

Olen esittänyt, että Kiinan talous on nykyisin kapitalistinen, koska työelämän suhteet on muutettu kapitalistista mallia vastaaviksi. Työyksikön jäsenet on pakkoluovutettu; he ovat menettäneet jäsenoikeutensa ja ovat nyt pelkkää sopimuspohjaista työvoimaa. Tämä ratkaiseva muutos on mahdollistanut Kiinan yritysten toimia kapitalististen yritysten tavoin. Ne ovat vapautuneet pitkän aikavälin velvoitteistaan työntekijöitään kohtaan ja voivat nyt kohdella työvoimaa joustavana kulueränä, mikä mahdollistaa keskittymisen voitonmaksimointiin. Tämä ei päde ainoastaan yksityisiin yrityksiin, vaan myös jäljelläoleviin valtion omistamiin yhtiöihin ja kaikkiin julkisen ja yksityisen omistuksen sekoituksiin.
Vanha työyksikköjärjestelmä perustui työn ja tuotantovälineiden välisiin kestäviin siteisiin – piirre, jonka se jakoi käytännössä kaikkien muiden tuotantojärjestelyiden kanssa, jotka ihmiskunta vuosituhansien aikana on luonut ja joista suurimman osan perusyksikkönä on ollut kotitalous. Vain harvoin – joidenkin palkkatyön ja (siellä missä oli aitoja orjamarkkinoina) orjatyön muotojen tapauksessa – työ on ollut erotettuna tuotantovälineistä. Vaikka tuotteiden markkinavaihto on ollut yleistä läpi vuosisatojen, työvoiman osto ja myynti on ollut paljon harvinaisempaa, ja ennen teollisen kapitalismin nousua palkkatyö ei ollut koskaan ollut tuotannon organisoinnin pääasiallinen muoto. Tämä oli kapitalismin tavaramerkki, ja se mullisti yhteiskunnallisen järjestyksen läpikotaisin.
Toisin kuin useimmat esiteolliset tuotantojärjestelmät, Kiinan työyksikköjärjestelmä perustui laajamittaiseen tuotantoon ja työläisille maksettiin palkkaa, mutta koska he olivat työyksiköidensä elinikäisiä jäseniä, työvoima ei varsinaisesti ollut tavara. Uudelleenjärjestely muutti tämän, ja Kiina on nyt omaksunut täysin tämän kapitalismin elimellisen piirteen. Itse asiassa työvoiman joustavuuden osalta suuri osa Kiinan teollisuudesta toimii nyt tavalla, joka muistuttaa enemmän ideaalikapitalismia kuin monissa muissa maissa, joissa kapitalistinen perinne on paljon pitempi.
Muilta osin Kiinan järjestelmä on tietysti eri linjoilla ideaalikapitalistisen mallin kanssa. Kuten markkinafundamentalistit mielellään huomauttavat, Kiinan valtio näyttelee edelleen merkittävää roolia talouden ohjaamisessa ja sääntelyssä, ja valtion omistamat yritykset hallitsevat edelleen joitakin talouden avainsektoreista. Nämä piirteet eivät kuitenkaan ole ristiriidassa kapitalismin kanssa. Todellisessa maailmassa – vastakohtana abstrakteille malleille – kapitalismi on osoittautunut erittäin joustavaksi, ja siteet kapitalismin ja valtion välillä ovat aina olleet monimutkaisia ja usein varsin läheisiä. Oman arvioni mukaan nyky-Kiinan järjestelmä tulisi erikoisuuksistaan huolimatta laskea yhdeksi kapitalismin monista muodoista. Sitä määrittävät ratkaisevasti kapitalististyyliset työelämän suhteet, joiden pohjalle rakentuvat nykyisin Kiinan kaikkien yritysten toiminta, olivatpa ne yksityisiä tai julkisia.
Huomautettakoon, että Kiinan työyksikköjärjestelmän tuho on osa laajempaa kansainvälistä suuntausta. 1970-luvulta lähtien maailman läpi pyyhkäissyt taloudellinen liberalisaatio on jatkanut entistä voimakkaammin pääoman pitkäaikaista pyrkimystä erottaa työ tuotantovälineistä, hävittää sosialistiset järjestelmät, purkaa korporatistiset järjestelyt, murtaa ammattiliitot, hävittää pitkäaikaiset työsopimukset ja edistää työelämän suhteiden tilapäistymistä kaikkialla maailmassa. Tämä suuntaus on sisältänyt suuren määrän työpaikkojen pakkoluovutusta, jota työntekijät aiemmin pitivät omaisuutenaan. Uusliberalismin lipun alla palkkatyönormeja muokataan uudelleen tavoilla, jotka vastaavat puhtaampia kapitalistisia suhteita ja ovat lähempänä Marxin teoreettisen mallin ankaraa yksinkertaisuutta. Tulokset ovat kaikkialla olleet samantapaisia kuin Kiinassa. Työvoima on muuttunut liikkuvammaksi taloudellisen turvallisuuden kustannuksella, työelämän suhteet ovat muuttuneet enemmän pakkoon perustuviksi, ja varallisuus- ja tuloerot ovat kärjistyneet. Lisäksi palkkatyön tilapäistyminen on kulkenut yhtä jalkaa jäljelläolevan pientuotannon pakkoluovutuksen kanssa, kun kapitalismi edelleen valtaa alaa kehittyvien maiden – myös Kiinan – maataloudessa, pienkaupassa ja pienen mittakaavan tehdastuotannossa ja myös osassa kehittynyttä maailmaa, missä valtio on aiemmin suojellut joitakin pientuotannon sektoreilta kapitalistisilta tunkeutumisyrityksiltä.

Joel Andreas opettaa Johns Hopkins -yliopistossa sosiologian laitoksella Baltimoressa Yhdysvalloissa. Kirjoitus Expropriation of Workers and Capitalist Transformation in China on alunperin julkaistu China Left Review‘n numerossa 4.


http://sosialismi.net/