Euro ja ero, yhden kirjaimen ero? |
Ero Emusta, mutta ei nyt, ei yksin eikä Kreikan kanssa / Esko Seppänen Kotkassa 26.9.2013
Olen esittänyt julkisuudessa, että Suomen ei pidä erota Emusta nyt. Paino sanalla ”nyt”.
Olen myös sanonut, että Suomen ei pidä erota Emusta yksin. Paino sanalla ”yksin”.
Sanon vielä, että Suomen ei pidä erota Emusta, vaikka Kreikka eroaisi. Se ei ole Suomen verrokkimaa.
Kun
vaaditaan eroa Emusta, pitää ennalta yrittää vastata kysymykseen, mitä
sen jälkeen. Jos uskotaan, että sillä tavalla yhteisvastuu muiden
veloista loppuu automaattisesti ja että sen jälkeen kaikki on paremmin,
todellisuus panee sen uskon koetteille. Ero Emusta on ennen muuta hyppy
tuntemattomaan.
Rahan
vaihtumisen käytännön ongelmat ovat ratkaistavissa. Uusien markkojen ja
pennien valmistus sekä niiden jakelu ja varastointi maan eri osiin
hoituisi pienellä viipeellä. Kaikkien työ- ja muiden laillisten
sopimusten palauttaminen markkakantaan aiheuttaisi vaivaa, mutta se
onnistuisi, samoin monien tietokoneohjelmien sekä kolikkoautomaattien ja
hintalappujen päivitys markkayhteensopiviksi. Vaikeampaa olisi ihmisten
päiden sisällön uudistaminen vastaamaan uutta rahaa ja uusia
kulutustavaroiden, asuntojen ja finanssituotteiden hintoja.
Jos
erottaisiin Emusta ja käyttöön tulisi oma markka, sille määräytyisi
arvo eli valuuttakurssi suhteessa muihin valuuttoihin. Se määräytyisi
markkinoilla sijoittajien euronjälkeisen ajan taloutta koskevien
odotusten perusteella, eikä Suomi voisi siihen itse vaikuttaa.
Uuden markan ulkoinen arvo on tärkein asia eroprosessin etujen ja haittojen arvioinnissa. Siitä riippuu kaikki muu.
Eron
yhteydessä olisi ratkaistava kaikkien Suomea koskevien laillisten
Emu-sitoumusten ja -vastuiden ongelma: tulisivatko velvoitteet maksuun
heti eron hetkellä vai hoidettaisiinko niitä entiseen malliin erosta
huolimatta. Jos ne tulisivat heti maksuun, eroamisen hinnan määrittäisi
suurelta osin avioeron jälkiselvittelyn luonteinen pesänjako, jossa
jaettavana olisi paljon velkaa. Se pitäisi diskontata nykyarvoon, eikä
se olisi helppo tehtävä markan ja euron uuden valuuttakurssin oloissa.
Jos
taas nykyiset – eurossa ilmaistut – velvoitteet jatkuisivat entiseen
malliin, silloin ero eurosta ei vapauttaisi Suomea yhteisvastuusta
vanhoista sitoumuksista eikä erosta saataisi tavoiteltua etua.
Suomi
on ollut mukana Emussa toistakymmentä vuotta. Sinä aikana Suomi on
kasvanut kiinni yhteiseen rahaan ja rahapolitiikkaan monin (myös
näkymättömin) sitein. Sen johdosta meillä ei ole samanlaista vapaata
toimintatilaa kuin Ruotsilla ja Tanskalla, jotka eivät koskaan
liittyneet Emuun ja jotka ovat vapaita Emu-sitoumuksista.
Tilanne
eroaa myös siitä Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena syntyneestä
pesänselvityksestä, jossa entiset neuvostotasavallat ottivat käyttöön
oman rahan. Siellä ei ollut haitaksi asti sellaisia rahamarkkinoita,
jotka olisivat reagoineet uusien valtioiden uuden rahan käyttöönottoon
varsinkin kun Venäjä otti vastattavakseen Neuvostoliiton vanhat velat.
EU:ssa ei ole sellaista maksajaa.
Suomen
eroa rahaliitosta ja oman rahapolitiikan sisäänajoa on niin ollen
tarkasteltava ilman ennakkotapauksia. Me emme voisi aloittaa markan
käyttöä ikään kuin emme koskaan olisi olleet Emussa, sillä siitä
seuraavat rasitteet tulevat meidän mukaamme.
On
mahdollista, että Suomen ero aiheuttaisi markkinoilla epäjärjestystä.
Alkaisi spekulointi sillä, onko Emussa muitakin potentiaalisia
lähtijöitä. Sen takia Emuun jäljelle jääneillä mailla olisi intressi
tehdä ero mahdollisimman kalliiksi, jotta mikään muu maa ei seuraisi
Suomea. Siitä saatiin kokemusta Suomen vaatiessa avun vastineeksi
Kreikalta vakuuksia. Saksan johdolla niistä tehtiin saajalleen
mahdollisimman epäedulliset.
Ei
voida täysin kieltää sitä epätodennäköistä mahdollisuutta, että muut
emumaat ja markkinavoimat ”kostavat” Suomelle, jos ero Emusta aiheuttaa
muille ongelmia ja syntyy yleinen epäjärjestys. Jos Suomesta tehdään
niihin ongelmiin syntipukki, veneen keikuttaminen voisi johtaa viennin
vaikeutumiseen ja valtion velan korkojen nousuun. Tällaisilla
pelotteilla eurossa pysymisen puolesta voidaan spekuloida. Ne olisivat
mahdollisia, vaikka ne olisivat epätodennäköisiä.
Markkinoilla
tarkkailtaisiin Suomen euronjälkeistä taloutta ja sen hoitoa julmalla
pedon katseella. Meiltä vaadittaisiin nykyistä läpinäkyvämmin
kurinalaista politiikkaa, johon liittyisi sisäisen devalvaation aineksia
eli palkkojen ja eläkkeiden huononnuksia, työttömyyden kasvua ja uusien
reikien leikkaamista valtiovallan kutomaan sosiaaliseen turvaverkkoon.
Itse asiassa Suomella saattaisi olla vähemmän vapaata toimintatilaa Emun
ulkopuolella kuin Saksan peesissä sen sisässä.
Eron
etujen ja haittojen taseen ratkaisivat viime kädessä ns. dynaamiset
vaikutukset eli se, mitä sellaista tapahtuisi, mitä kukaan ei osaa
ennakoida. Kaikki uusi tapahtuminen olisi seurausta sitä edeltäneestä
tapahtumisesta, eikä se, mitä tapahtuisi, olisi meidän omissa pienen
maan kätösissämme. Jos huonosti kävisi, pääomat ottaisivat Emusta
eroamisen pelästyttäminä alleen näkymättömät jalkansa ja karkaisivat
maasta, ja ne tekisivät niin joka tapauksessa heti, jos Suomen ero
Emusta alkaisi vaikuttaa reaalisesti uskottavalta tapahtumalta.
Jos
joku pitää tärkeänä ulkomaisia sijoituksia Suomeen, ne antaisivat
ainakin aluksi odotuttaa itseään – vaikka antavathan ne odotuttaa
itseään Emussa oltaessakin.
Tilanteen päivitystä
Emu
oli alun perin poliittinen raha, joka otettiin käyttöön vastoin hyviä
taloudellisia perusteita ja ennen kuin kaikki mukaan lähteneet maat
olivat siihen valmiita. Saksalla oli kiire tehdä EU-yhdentyminen
peruuttamattomaksi. Siihen tarkoitukseen yhteinen raha oli paras
mahdollinen väline.
Mukaan
otettiin maita (Italia, Belgia), jotka eivät täyttäneet ennakolta
sovittuja Emu-kriteereitä tai jotka olivat väärentäneet taloutensa
tunnusluvut (Kreikka).
Emumaiden
ennakoitavissa olleen erilaisen talouskehityksen johdosta hyväksyttiin
ns. kasvu- ja vakaussopimus kurinalaisesta talouspolitiikasta. Kun
Ranska ja Saksa rikkoivat sopimusta budjettialijäämillään, ne olivat
liian suuria maita rangaistaviksi. Sen seurauksena myös niitä pienemmät
maat (Portugali, Kreikka) vapautettiin sopimuksen noudattamisesta.
Kaikki se ilmensi euron luonnetta poliittisena rahayksikkönä, jonka
taloudellinen perusta vuosi vuodelta mureni.
Pankit
kokivat tilanteen niin, että Emussa oli – vastoin EU:n perustuslakia –
tosiasiallinen yhteisvastuu muiden maiden veloista. Sen johdosta ne
lainasivat hulvattomasti rahaa samalla alhaisella korolla kaikkiin
emumaihin vaatimatta kattavia vakuuksia. Monet pankit ajautuivat
kriisiin, ja valtiovalta joutui eri maissa pelastamaan niitä
pääomittamalla ja/tai kansallistamalla. Siitä erityisen hyvä esimerkki
on Irlanti, jossa kansallistettiin viisi suurpankkia kuudesta. Kun
valtiot sosialisoivat pankkien velat, ne velkaantuivat siinä yhteydessä
itse. Irlannissa valtion velka oli kriisin alussa 15 prosenttia BKT:sta,
mutta pankkien rahoittaman kiinteistökeinottelun romahdus on sittemmin
nostanut julkisen velan lähes 100 prosenttiin. Kiinteistöjen arvo on
romahtanut puoleen löysän ja halvan rahan hypetyksen aikaan verrattuna.
Saksalaiset
ja ranskalaisten pankit pelastettiin yhteisvastuullisesti emumaiden
rahoilla vastuuttomasta rahanlainauksesta ylivelkaantuvien maiden
yksityiselle sektorille. Yhteisvastuu oli sitä, että yksityiset velat
sosialisoitiin julkiselle sektorille, ilman
sijoittajavastuuta, siis niin, että omistajat ja sijoittajat eivät
joutuneet täysimittaiseen vastuuseen vastuuttomasta lainanannosta.
Kun
Kreikassa tehtiin velkasaneeraus, se tapahtui auttamattoman myöhään.
Suuri osa yksityisistä veloista oli siinä vaiheessa jo siirretty
valtiolle ja rahoitettu muiden maiden veronmaksajien varoin.
Velkasaneerauksen viivyttämisen seurauksena ylivelkaantuneille maille
annettu rahoitustuki ohjautui valtioiden sijasta pankeille.
Kriisiapu
oli ensin muiden emumaiden Kreikalle antamaa kahdenvälistä lainaa. Kun
se ei riittänyt, lainaamista jatkettiin emumaiden Luxemburgiin
perustamasta – osakeyhtiötä muistuttavasta – vakausvälineestä (ERVV).
Sen kautta annettiin muiden emumaiden takaamaa halparahaa Kreikan,
Portugalin ja Irlannin valtionlainojen lisäämisen ja uusimisen
tarpeisiin. Lainauskapasiteettia kasvatettiin emumaiden – samaten
Luxemburgiin – perustamalla vakausmekanismilla (EVM), jota on käytetty
Espanjan ja Kyproksen pankkien pelastamiseen. Rahasummiin ja Suomen
ottamien sitoumusten suuruuteen palataan.
Kreikan ero
Olen
tarkastellut kirjassani Emumunaus (Into, 2012) sitä tilannetta, että
Kreikka eroaisi Emusta. Tässä yhteydessä esittelen mietteitä kirjan
pohjalta siinä hengessä, että samat asiat on otettava huomioon
arvioitaessa Suomen mahdollista eroa Emusta, vaikka Suomi ei olekaan
Kreikka.
Jos
Kreikka eroaa Emusta, se on sen oma päätös. Rahaliitosta ei nimittäin
voi mitään maata erottaa. Federalisteilla oli vuosituhanten vaihteen
eurokiireessä niin iso vaihde päällä ja niin kova vauhti, ettei heille
ollut tullut mieleen kirjata sopimusteksteihin erottamisen
mahdollisuutta. Käytännössä ero on kuitenkin vain järjestelykysymys.
Kreikan tapauksessa eurojen vaihtumisella takaisin kansallisiksi
drakmoiksi olisi kuitenkin niin drakmaattisia seurauksia, ettei niitä
mikään maa voi vapaaehtoisesti haluta.
Jos
Kreikka eroaisi Emusta, uusi drakma devalvoituisi suhteessa euron
arvoon. Drakman ulkoisen arvon heikentyminen olisi Kreikalle
tarpeellinen ja välttämätön taloudellisen kasvun katalyytti. Tänään
emumailla ei ole omaa kansallista valuuttaa, joka voisi devalvoitua ja
siten vauhdittaa taloudellista kasvua. Ne ovat ainoita valtioita
maailmassa, jotka eivät itse voi vaikuttaa maassaan käytössä olevan
rahan arvoon. Emussa ylivelkaantuneiden maiden ainoa talouspoliittinen
vaihtoehto on sisäinen devalvaatio, joka on talouden deflaatiota eli
jolla luodaan kasvuton talous.
Paljonko
olisi drakman kuvitteellinen devalvaatioprosentti palkka- ja hintatason
alentamiseksi suhteessa ulkomaihin? Ehkä 40-50 %. Drakman
devalvoitumisella suhteessa euroon ei kuitenkaan lisättäisi
merkittävästi tavaravientiä, sillä Kreikassa ei ole paljoakaan
uusvientikelpoista tuotantoa, mutta muuten se sopeuttaisi Kreikan
talouden muiden EU-maiden palkka- ja hintatasoon kerralla ilman sisäisen
pakkodevalvaation sekä IMF:n, EKP:n ja EU:n komission muodostaman
troikan määräämän sopeutusohjelman yhteisvaikutuksesta syntyvää hidasta
kurjistumista. Maailman kaikkien aikojen tiukimmalla säästö- ja
kieltäymysohjelmalla on vaikea päästä ulos sillä tuotetusta
mahdottomasta ja toivottomasta tilanteesta.
Drakman
devalvoitunut arvo huonontaisi kansan ostovoimaa ulkomaisten tavaroiden
hankinnassa, mutta se suosisi ulkomaisten tuontitavaroiden korvaamista
kotimaisilla tuotteilla. Tuonnin kallistuminen lisäisi inflaatiota,
jonka kasvu ei kuitenkaan helpottaisi ulkomaisten euromääräisten
velkojen maksua, mutta kotimaisia velkoja se aikaa myöten kyllä söisi.
Jos
euromääräiset talletukset muutettaisiin drakman käyttöönotossa
heikentyneellä valuuttakurssilla euroista drakmoiksi, tallettajien
säästöt olisivat poliittisia pelinappuloita. Ennalta ei voi tietää,
mihin valuuttakurssiin ne muutettaisiin drakmoiksi. Siihen liittyvien
riskien pelossa on ollut pitkään käynnissä talletuspako pankeista, ja
rikkaat ovat jo osanneet viedä suuret rahansa ulkomaisiin turvasatamiin.
Kreikkalaiset
pankit, jotka eivät pitkään aikaan ole saaneet rahaa lainaksi
”vapailta” kansainvälisiltä markkinoilta mutta jotka Kreikan hallitukset
ovat pelastaneet konkursseilta ja kansallistamisilta muiden euromaiden
rahoin, olisivat ensimmäisiä drakman paluun uhreja. Niiden luottotappiot
kasvaisivat, kun asiakkaiden euromääräisten velkojen reaaliarvo
kasvaisi devalvoituneen drakman paluun seurauksena. Se lisäisi
kotimarkkinoiden pienyritysten ongelmia. Suomessakin oman pankkikriisin
aikaan pienten ja keskisuurten yritysten konkurssien määrä vuosina
1992-1994 kolminkertaistui ”normaaliajan” noin 2 500 konkurssista 6
000-7 500 konkurssiin.
Välikaudella
euron käytön lopun ja oman rahan tulon välissä olisi kaoottinen tilanne
ihmisten säästäessä arvon säilyttäviä euroja vähempiarvoisten drakmojen
valmistumisen ja käyttöönoton odotuksessa. Kreikassa käytettäisiin
kuukausien ajan virallisena maksuvälineenä väärentämissuojaleimalla
varustettua rahaa tai leikattuja euroja (joista vain setelin toinen
puoli olisi käypää rahaa). Siinä tilanteessa ihmisten olisi edullista
säilyttää leikkaamattomat eurot sukan varressa niin pitkään kuin
mahdollista, sillä ne kelpaisivat täydestä arvosta muissa emumaissa.
Vähitellen vanhat eurot kuitenkin vaihtuisivat uusiin, kun palkat ja
eläkkeet maksettaisiin euroa huonompiarvoisissa drakmoissa.
Mahdollisesti otettaisiin käyttöön valuuttasäännöstely. Argentiina ja Islanti tekivät niin vastaavissa ongelmissa.
Etsittäessä
drakmalle uutta kelluvaa vaihtokurssia olosuhteet olisivat pitkään niin
epävarmat, että maahan olisi vaikea saada uusia investointeja ja
lainarahaa.
Jos muille EU:n perifeerisille maille syntyisi paineita tehdä ”kreikat”, se saattaisi johtaa kilpaileviin devalvaatioihin.
Olisi
kaiken edellä kuvatun perusteella suuri yllätys, jos Kreikka eroaisi
Emusta tai rahaliitto muuten murenisi. Se olisi EU:n suurille maille
suuri (maailman)poliittinen katastrofi. Siksi Angela Merkel ei kuuntele
niitä, jotka haluavat erottaa Kreikan Emusta, eikä niitä, jotka haluavat
Saksan palaavan omaan markkaan. Saksalle paluu demariin (D-markkaan)
merkitsisi ehkä 30 prosentin revalvaatiota, joka markkinoiden nopeassa
tempossa heikentäisi Saksan kilpailukykyä revalvoitumisprosentin verran
ilman että Saksa voisi sitä estää. Jos euro kaatuu, Merkelille se
merkitsee suurvaltapolitiikassa sitä, että ”Eurooppa kaatuu”. Saksan
vaalien suurvoittaja ei ymmärrä niitä, jotka sanovat, että parempi
kauhuton loppu kuin loputon kauhu.
Edellä
olevan perusteella arvioin, että ei ole näköpiirissä jonkun muun maan
kuin Kreikan lähtö Emusta, eikä Kreikkakaan ole lähdössä ilman että se
painostetaan lähtemään.
Jos
Kreikka lähtee, Suomen ei pidä sitoa itseään sen lähtöön. Kreikan
tapauksessa uusi drakma heikkenisi devalvoitumalla suhteessa euroon, kun
taas Suomen uusi markka saattaisi vahvistua revalvoitumalla. Se
huonontaisi vientiyritysten kilpailukykyä esimerkiksi Ruotsiin
verrattuna. Suomen kansantalous on riippuvainen tavaroiden viennistä,
eikä valuutan arvon vahvistuminen nykyistä liian kovaa euroa vielä
kovemmaksi valuutaksi ole kansallinen etu.
Tällä
nykyisellä valtion taloudenpidolla Suomen markan potentiaalinen
revalvoituminen on sulamassa, kun valtion ja kuntien jatkuva
lisävelkaantuminen sen mahdollisesti aiheuttamine koronnousuineen
saattaa suistaa Suomen saksalaiselta politiikan valtatieltä Kreikan
kuoppaiselle velkatielle. Siinä tilanteessa Suomen ero Emusta saattaisi
vaikuttaa sijoittajien odotuksiin niin, että uusi lainaraha valtion
budjetin katteeksi ja vanhojen velkojen hoitoon kallistuisi ja lisäisi
valtiontalouden leikkaustarpeita (ja heikentäisi edelleen kunnallisia
palveluja).
Suomen sitoumukset
Menemättä
yksityiskohtiin voidaan laskea, että Suomen eduskunta on myöntänyt
ERVV:lle takausvaltuuksia kaikkien apua saavien (eikä siis vain Kreikan)
maiden lainoille ja niiden 65 prosentin suuruisille ylitakauksille
13 974 miljoonan euron arvosta. Suomen omasta lainanotosta noiden
velvoitteiden maksamiseksi aiheutuvat korot ja kulut sekä niiden
ylitakaukset eivät sisälly tuohon summaan. Kun ne otetaan huomioon,
eduskunnan myöntämä ja hihasta vedettyjen korkoarvioiden perusteella
laskettu tosiasiallinen takausvastuu nousee 18 200 miljoonaan euroon.
Summan suuruus riippuu ratkaisevasti koroista ja kasvaa edelleen, jos
Suomi joutuu maksamaan sellaisten maiden avustamisen, jotka uusina
avunsaajina vapautuvat omista takauksistaan.
Jos
käytössä on koko ERVV:lle annettu takausvastuu, jos sille joudutaan
maksamaan korkoa 30 vuotta ja jos lainasta ei saada euroakaan takaisin,
kyseessä on pahin mahdollinen tilanne. Siinä ääritapauksessa hallitus
näkee eduskunnan valtuuden ulottuvan yli 30 miljardin euron menetysten
takaamiseen.
Tätä täydentää suurin mahdollinen tappio EVM:n kautta sen pääomaan sijoitettavalla 12 582 miljoonalla eurolla.
Kun
kyseessä eivät kuitenkaan ole ongelmamaille annettavat suorat lainat
vaan osin toteutumattomat takaukset ja tekniset ylitakaukset, jotka
eivät – ainakaan seuraavan kymmenen lyhennysvapaan vuoden aikana – ole
maksamattomia velkoja, muiden maiden tukemisesta ERVV:n ja EVM:n kautta
ei ole tulossa kymmenien miljardien eurojen menetyksiä Suomelle.
Miljardeja voi tulla, ja niiden lisäksi saattaa tulla rahanmenoa
Euroopan keskuspankin kautta.
Toisen
Kreikka-paketin yhteydessä otettiin ensimmäinen hapuileva askel siihen
suuntaan, johon olisi pitänyt kulkea alun alkaen. Silloin ruvettiin
puhumaan velkasaneerauksesta eli velkojen leikkaamisesta, niiden
osittaisen maksamatta jättämisen sallimisesta. Markkinoilla myytiin
silloin Kreikan velkapapereita puoleen hintaan.
Velkasaneerauksen
toimeenpanoa edeltäneenä aikana onnekkaimmat yksityiset velkojat saivat
rahansa täysimääräisesti takaisin muiden maiden avustuksista, jos juuri
heidän luottojensa eräpäivä oli sattunut aikaan ennen velkasaneerausta.
Päivänkin verran liian myöhäinen eräpäivä leikkasi lainasta 53,5 %,
tuotti 15 prosentin käteiseen verrattavan kannustimen ja siirsi 31,5
prosentin loppuosuuden takaisinmaksun mahdollisesti jopa 30 vuoden
päähän.
Kun
nämäkään avustustoimet eivät näytä riittävän Kreikan talouden
käynnistymiseen, on ruvettu ehdottelemaan velkojen lopullista
anteeksiantoa. Se voidaan toteuttaa tyylikkäimmin lisäämällä velkojen
lyhennysvapaita vuosia ja lykkäämällä niiden takaisinmaksu hamaan
tulevaisuuteen.
Kun
1990-luvun lopussa monet maat maailmalla olivat Kreikan kaltaisessa
toivottomassa tilanteessa, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) pakotti
apunsa ehtona niitä aloittamaan matokuurin, joka tuotti parin vuoden
ajan tuskaa ja epätoivoa. Sen jälkeen Argentiinassa kasvu oli pitkään
keskimäärin 8 prosenttia vuodessa. Etelä-Koreassa kasvu oli yhdeksän
vuoden ajan keskimäärin 6 prosenttia vuodessa ja Indonesiassa 5
prosenttia. Jeltsinin hallinnon tuhoama Venäjäkin nousi alennustilastaan
keskimäärin 7 prosentin vuosikasvuun.
Kaikki
nämä maat devalvoivat valuuttansa kasvun käynnistämiseksi. Emussa se ei
ole Kreikalle mahdollista, eikä se selviä EU:n sisäisen
pakkodevalvaation opeilla ulos kriisistään. Aina ovat maat kuitenkin
tavalla taikka toisella kriisinsä selättäneet, ja niin tulee tekemään
myös Kreikka. Miten se tapahtuu, on suuri arvoitus kaikille.
Euroopan keskuspankin (EKP) rooli
Emumaiden
velkakriisiä on toistaiseksi hoidettu pelkällä ajanpeluulla. Siinä
tehtävässä on onnistunut Euroopan keskuspankki, joka loi pankkien
käyttöön LTRO-ohjelmalla (”lotroilla”) seteli- eli bittirahoitusta
tyhjästä lisäämällä taseensa molemmille puolille saman summan: yli
biljoona euroa. Se oli pankeille halparahaa, jonka ne lainasivat
edelleen reaalitalouden sijasta keinotteluun, joka taas nosti
pörssikurssit uuteen kukoistukseen. Heti ensimmäisenä maanantaina Saksan
syysvaalien jälkeen EKP ilmoitti valmistautuvansa uusien lotrojen
liikkeellelaskuun entiseen malliin eli pankeille. Yhdysvaltojen
keskuspankki Fed jakaa kuukausittain runsaan 60 miljardin euron arvosta
omia lotrojaan puoliksi liittovaltiolle ja puoliksi pankeille. Myös se
on kasvattanut pankkien voittoja, mutta EKP:n lotroilla on kasvatettu
vain niitä ja niitä myös valtioiden kustannuksella.
Tärkeä
psykologinen efekti Euroopassa oli sillä pääjohtaja Mario Draghin
lausunnolla kesällä 2012, jolloin hän sanoi julkisuuteen, että ”EKP on
valmis tekemään kaiken, mitä tarvitaan euron säilyttämiseksi. Pyydän
uskomaan, että se riittää.
Toistaiseksi se on riittänyt rauhoittamaan pankkimarkkinat.
Perusongelmat
ovat silti ratkaisematta. Ylivelkaantuneet maat ovat edelleen
vaikeuksissa, EU:ssa on ennätystyöttömyys, reaalitalouden pieniin
yrityksiin kohdistuu luottolamaa ja kansantuote on useissa emumaissa,
Suomessakin, vielä alle vuoden 2008 tason. Saksa se vain porskuttaa
kasvua.
Avaimet
talouskriisin hoitamiseen ovat yksinomaan Euroopan keskuspankin
käsissä. EU:sta ei ole siihen apua, eikä sillä ole siihen
toimivaltaakaan. Komissio käyttää kriisiä hyväksi EU:n
liittovaltioimisen tarkoituksiin tavalla, joka ei suuresti palvele
kriisistä ulospääsyä.
Jos
halutaan tehostettua velanhoitoa, EKP:n on luovuttava pankkien
tukemisesta ja siirryttävä luotottamaan suoraan valtioita. Sillä tavalla
se rikkoisi EU:n perustuslakia, mutta se olisi vain yksi laiton
toimenpide lisää kriisinhoidossa jo käytettyjen laittomuuksien joukossa.
EKP:n
olisi myös luovuttava – Japanin mallin mukaan – ylitiukasta
inflaatiotavoitteesta. Se on välttämätön edellytys kasvun puutteen
tuottaman deflaation torjumiselle. Tämän sanon täysin tiedostaen ne
kaikki ongelmat, joita inflaation kasvu tuottaa. Se on rahatalouden
dopingia ja pitää sisällään rahailluusion: on mukavampi olla, kun on
enemmän rahaa, vaikka sen ostovoima olisi huonontunut. Inflaation
vastakohta on nykyinen deflaatiopolitiikka, joka on kasvun ja
velanmaksun myrkkyä sen kokemuksen perusteella, jonka olemme saaneet
EU:n ja EKP:n linjasta välttää valtioiden velkaantumista pakottamalla
maat ottamaan lisää velkaa.
Emusta eroamisen keskuspankkiriskit
Riskejä,
joiden kypsymisestä EKP:n tappioiksi Suomen Pankin vastuu on 1,8 %, voi
syntyä neljästä eri lähteestä. Seuraavassa riskien aihiot, jokainen
erikseen.
1)Luen
EKP:n tasetta niin, että EKP on ostanut ongelmavaltioiden velkaa noin
250 miljardilla eurolla. Kun velkakirjat on ostettu markkinoilta,
EKP:llä ei ole niille vakuuksia. Riski on se, että jos velkakirjojen
arvo alenee niistä maksettua hintaa alhaisemmaksi, niistä kirjautuu
EKP:lle tappioita. EKP:n oman ilmoituksen mukaan näitä velkapapereita on
ostettu niin alhaisiin markkinahintoihin, että ne tuottavat sille
voittoa. Huomen voi kuitenkin pyyhkäistä tämän päivän voitot
olemattomiin yhdestä rahan mannerlaattojen liikahduksesta syntyneellä
epäluottamuksen tsunamilla. Suomen riski on 4-5 miljardia euroa siinä
tapauksessa, että kaikki ostetut velkakirjat nollataan, mutta ei niitä
kaikkia koskaan nollata, vaikka osa niiden arvosta leikattaisiinkin.
On epäselvää, vapautuisiko Suomi Emusta eroamalla näistä vastuista lyhyellä aikavälillä.
2)Draghin
lausunto ”tehdä kaikki, mitä tarvitaan euron pelastamiseksi” on
poikinut erityisen OMT-ohjelman, jolla materialisoidaan mainittu kaikki,
mitä tarvitaan. Sen mukaan EKP on valmis ilman ylärajaa ostamaan
markkinoilta valtioiden velkakirjoja julkisen vallan lainojen koron
alentamiseksi. Mitä ilmeisimmin markkinapapereilla ei ole vakuuksia. Sen
johdosta tähän ohjelmaan sisältyy riskejä, jotka eivät kuitenkaan ole
vielä ajankohtaisia. OMT on varalla kuin munkilla munat.
3)Target
2-järjestelmä on Emu-maiden keskuspankkien sponsoroima kansallisten
pankkien, pörssien ja muiden rahan suurkäyttäjien maksusiirtojen
selvitysjärjestelmä, jossa maksut ohjataan maiden välillä maksajien
tileiltä saajien tileille. Se on automaatti, josta ongelmamaa saa
luottoa ilman vakuuksia vaihtotasevajeidensa rahoitukseen (ja jonka
avulla maa voi hidastaa sisäisen pakkodevalvaation
stagflaatio-vaikutusta). Saksan, Hollannin, Suomen ja Luxemburgin
Target-järjestelmän kautta ongelmamaille antamat maksusuoritusluotot,
talletuspako niistä maista sekä EKP:n näiden maiden pankeille antamien
halpaluottojen paluu ylijäämämaiden keskuspankkien tileille säilöön
alijäämämaiden maksukyvyttömyyden varalta pitävät sisässään riskin, joka
realisoituu koko systeemin kaatuessa. Suomen Pankin taseessa on
tällainen 30 miljardin euron saatava EKP:n pääkonttorilta. Enimmillään
se oli lähes 80 miljardia euroa siihen aikaan, kun pankit säilyttivät
EKP:ltä saamiaan lotroja AAA-maiden keskuspankkien turvasatamissa.
On
epäselvää, vapautuisiko Suomi Emusta eroamalla näistä Target-vastuista
lyhyellä aikavälillä. Suomi jäisi joka tapauksessa edelleen
Target-järjestelmän jäsenmaaksi.
4)EKP
on antanut Kreikan ja Irlannin (ja sitä ennen pankkien
kansallistamistarkoituksiin myös Belgian ja Saksan) kansallisille
keskuspankeille luvan antaa omien maidensa pankeille kansallista
ELA-hätäapulainaa (ELA = ”Emergency Liquidity Assistance”). Siinä
tarkoituksessa nämä EKP:n haarakonttorit saivat painaa, antaa pankeille
ja sillä tavalla laskea koko Emu-alueelle liikkeelle kansallisia euroja.
ELA-päätökset, joiden ehdot ovat salaiset ja joilla ei ole riittäviä
vakuuksia, tehdään EKP:n neuvostossa. EKP ei kerro haarakonttorilleen
annetun ELA-hätäavun liikkeellelaskuoikeuden suuruutta. Se joudutaan
arvaamaan EKP:n ja haarakonttoreiden tase-erien perusteella. Kyseessä
eivät ole ihan pienet summat, sillä Irlannin keskuspankilla on ollut
tällaista setelirahoitusvelkaa pääkonttorille 40-50 miljardia ja Kreikan
keskuspankilla 50-100 miljardia euroa. EU:n budjettikurisopimuksesta
Irlannissa käydyn kansanäänestyksen KYLLÄ-tulos palkittiin keväällä 2013
hyväksymällä kalliin ja lyhytaikaisen ELA-avun muuttaminen halvoiksi
pitkäaikaisemmiksi valtion velkapapereiksi.
Jos
ELA-maiden haarakonttorit (tällä hetkellä vain Kreikka) eivät pysty
vastaamaan ELA-sitoumuksista pääkonttorille, niistä tulee myös Suomen
Pankille epäsuoria laskuja. Epädemokraattista siinä on se, että osan
näistä vastuista on ottanut yksi henkilö: Suomen edustajana EKP:n
keskuspankin neuvostossa toimiva Suomen Pankin pääjohtaja.
Suomen ero Emusta saattaisi pelastaa meidät näiltä vastuilta.
5)Luotottaessaan
pääosin yksityisiä pankkeja biljoonalla LTRO-eurolla EKP sai niiltä
vakuudet, joiden arvo riittää normaalioloissa kattamaan luottoa saavan
pankin maksukyvyttömyyden. Riski on se, että tulee koko systeemin
kattava kriisitilanne ja että monet vakuudet sulavat yhtä aikaa.
Systeemikriiseihin ei voi varautua ennalta millään vakuuksilla. Pankkien
velkaantuessa niiden antamat vakuudet huononevat velan kasvun myötä.
Suomen Pankin itsenäistyminen saattaisi pelastaa meidät näiltä vastuilta.
Johtopäätökset
Suomi
on Emussa eikä meillä ole mitään pehmennyksiä sen jäsenyyden tuottamiin
velvoitteisiin. Emu-puskurit olivat europropagandaa ja ne rahat on
käytetty toisiin tarkoituksiin.
Emu
pakottaa kaikki sen jäsenmaat kilpailemaan kilpailukykynsä
säilyttämisen puolesta tavalla, joka vaatii aina vain lisää vapauksia
pääomille, julkisen vallan privatisointia ja valtioiden interventioita
veronmaksajiensa varoilla raha- ja finanssijärjestelmään kiinnittyvän
kroonisen keinottelun aikaansaaman tuhohakuisuuden torjumiseen. On
todennäköistä, että sama politiikka jatkuisi, vaikka Suomi eroaisi
Emusta. Poliittinen tyytymättömyys joutuu silloin etsimään ja löytämään
uusia tapoja ilmaista itsensä, eivätkä ne tavat aina olisi totutulla
tavalla demokraattisia. Kapina alkaa Euroopassa kuitenkin niistä maista,
joiden on pakko noudattaa sisäisen devalvaation politiikkaa. Suomen ei
ole – vielä – pakko.
Ero Emusta olisi hyppy tuntemattomaan, ja sen hinnan määrittäisi ennen muuta uuden markan valuuttakurssi.
Markkinoiden
paineessa lisävelkaa tarvitseva Suomi ei voisi harjoittaa olennaisesti
toisenlaista talouspolitiikkaa kuin Emussa ollessaan.
Suomen
Pankki ei ole Suomen pankki vaan EKP:n haarakonttori. Suomen
sitoumukset on tehty ilman, että niiden kaikista epäsuorista
taloudellisista vaikutuksista olisi päätetty eduskunnassa. Sitä kautta
ero Emusta saattaisi aiheuttaa arvaamattomia kuluja Suomelle.
Eduskunnan
päätöksillä Suomi on mukana ERVV:ssä ja EVM:ssä, joiden kautta tehdyt
juridiset sitoumukset saattavat – Suomen mahdollisesti erotessa Emusta –
olla kallein osa siitä maksuun tulevaa hintaa.
Komission
ehdottaman pankkiunionin velvoitteilta osallistua muiden maiden
konkurssipankkien saneeraukseen ja niiden tallettajien säästöjen
pelastamiseen Suomi voi välttyä myös Emun jäsenenä, jos hallituksella on
siihen poliittinen tahto.
Järjestelmäkriisin
perusongelma on se, että ei uskalleta tunnustaa virtuaalisten
markkinavoimien liikkeelle laskeman katteettoman virtuaalirahan
reaalitaloudelle aiheuttamaa ongelmaa. Sen määrä on ajettava alas. Siinä
kyllä sitten pankkien taseet paukkuvat, mutta suurpankeille ovat
valtiot antaneet turvatakuut: maailman suurimmat pankit, joiden
muodostama mafia on maailman vaarallisin rikollisjärjestö (esimerkiksi
juuri tällä viikolla Yhdysvaltain suurin pankki JPMorgan Chase sai lähes
miljardin dollarin sakot keinottelusta), ovat ns. SIFI-pankkeja, joita
ei päästetä konkurssiin. (SIFI = Systematically Important Financial
Institution”) Virtuaalisen
rahavallan hegemonia estänee rahapolitiikan paradigman vaihdoksen, ja
kriisi jatkuu. Ostettu aika ei ratkaise systeemikriisiä – jonka oloissa on vähitellen totuttu toimimaan ja josta on tulossa pysyvä olotila.
Euro vai ero?
Edellä lienee käynyt selväksi, että näiden vaihtoehtojen välillä on suurempi kuin vain yhden kirjaimen ero.
|