Näkökulma: Merkel vai Trump – kumpi on isompi riski?

Euroeliitti huokaisi helpotuksesta, kun Angela Merkel ilmoitti halunsa jatkaa Saksan liittokanslerina. Eliitille hän on itse jatkuvuus, mutta monille muille jatkuvuus on vitsaus: lisää kriisejä ja protesteja. Trump voi pakottaa Saksan muutoksiin, joita Merkel kaihtaa, kirjoittaa Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurri.

Poliittisen vallan vakaus ja jatkuvuus ovat hyveitä ja tavoittelemisen arvoisia ihanteita, mutta itsestään selvästi vain niille, jotka ovat itse vallassa ja joiden valta-aseman säilymistä sekä muita pyrkimyksiä tuo jatkuvuus vahvistaa.

Niinpä euroeliitille oli suuri helpotus, kun euroalueen ja koko Euroopan unionin (EU) vaikutusvaltaisin päättäjä, Saksan liittokansleri Angela Merkel, ilmoitti alkuviikosta olevansa halukas jatkamaan liittokanslerina vielä ainakin yhden kauden.

Ilmoitus oli viimeaikaisia protestiliikkeitä ja -äänestyksiä säikkyneelle eliitille helpotus siksi, että Merkel edustaa vakiintuneen talous- ja europolitiikan vakautta ja jatkuvuutta.

Mutta euroalueella niin kuin muuallakin kulloinkin poliittista valtaa käyttävään kansanosaan, valtaeliittiin, kuuluu vain hyvin pieni vähemmistö koko kansasta. Tämän pienen valtaeliitin ulkopuolella on kaikkien muiden kansalaisten enemmistö, jolle jatkuvuus voi olla muutakin kuin itsestään selvästi tavoittelemisen arvoinen ihanne.

Muille kuin omasta asemastaan huolestuneelle eliitille jatkuvuus voi olla myös vitsaus tai suoranainen kirous.

Merkel on nyt ollut suurimman euromaan johtaja ja ”Euroopan talousveturin kuljettaja” runsaat kymmenen vuotta. Siksi hänen jatkokautensa ilmentäisi vakiintuneen valtajärjestyksen jatkumista, mutta sen voi helposti tulkita myös toisin.

Merkelin suurimmatkaan saavutukset eivät muuta muuksi sitä, että hänen kaudellaan euroalue on kärsinyt pahimmat finanssi-, velka- ja talouskriisinsä sitten viime vuosisadan maailmansotien ja suurlaman.

Eivätkä saavutukset muuta sitäkään muuksi, että hänen kaudellaan euro- ja EU-maat ovat kääntyneet yhdentymisen tieltä äkkijyrkällä U-käännöksellä kohti kansallishenkisiä protestiliikkeitä ja eriytymistä.

Tällaiset seikat eivät estä eliittiä kaipaamasta jatkuvuutta. Mutta tyytymätön kansa on jo alkanut epäillä, miksi kukaan kaipaisi jatkuvuutta, jos se tietää lisää kriisejä ja kituuttamista.

Merkel ei tunnista Saksan ongelmia

Olisi toki kohtuutonta sälyttää kaikki euroalueen ja EU:n ongelmat ja viat yksin Angela Merkelin syyksi, eikä moinen kohtuuttomuus ole ainakaan tämän kirjoituksen tarkoitus.

Ei edes Merkel ole sentään niin vaikutusvaltainen, että hän olisi yksin saanut kaikki viime vuosien ongelmat aikaan, vaikka olisi yrittänyt. Varsinkaan, kun hän on yrittänyt parhaansa mukaan ratkoa eikä suinkaan aiheuttaa euroalueen ja EU:n ongelmia.

Yritykset ovat toistaiseksi osoittautuneet turhiksi tai ainakin tehottomiksi, sillä Merkel tai kukaan muukaan ei ole onnistunut ratkaisemaan euroalueen vaikeuksia.

Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että euroalueen talousongelmat ovat keskeisiltä osin perua Saksan oman talous- ja europolitiikan epäsuorista ja mahdollisesti tahattomista heijastusvaikutuksista. Ne ovat olleet Saksalle edullisia mutta käytännössä kaikille muille euromaille ja koko euroalueelle haitallisia.

Merkel tai Saksan muu talouspoliittinen johto ei tunnista muille aiheuttamiaan ongelmia, sillä Saksan oma talous sujuu kuin rasvattuna. Se on kasvanut lujaa finanssikriisin lyhyeksi jääneestä ensinotkahduksesta lähtien, sen työttömyys on vuosikausiin matalin ja sen vaihtotaseen ylijäämä on kaikkien aikojen suurin ja suurempi kuin Kiinalla ja Japanilla yhteensä.

Mutta moni muu euromaa on Suomea myöten vuosien mittaiseksi pitkittyneen talousanemian tai suoranaisen talouskriisin kourissa. Koko euroalueen talous kasvaa kituliaasti ja on vasta saavuttanut finanssikriisiä edeltäneet mittansa. Työttömiä on yhä miljoonittain runsaammin kuin kymmenen vuotta sitten – muualla kuin Saksassa.

Euro ja surullisenkuulut valuviat

Saksan menestyksellä ja sitä heikompien euromaiden vaikeuksilla on joukko yhteisiä selittäviä seikkoja, jotka eivät liity mitenkään eri Euroopan kansoille ”ominaisiin” luonteenpiirteisiin, vaan ne liittyvät sitäkin enemmän euroalueen surullisenkuuluisiin valuvikoihin.

Euroalueen jyrkästi kaksijakoinen talouskehitys on keskeisiltä osin seurausta siitä, että euromailla on yhteinen valuutta, yhteinen rahapolitiikka ja yhteiset talouspolitiikan kurinpitosäännöt – mutta ei aidosti yhteistä taloutta tai talouspolitiikkaa.

Käytännössä kaikki euromaat tekevät parhaansa vetääkseen kotiinpäin, mutta Saksa on toistaiseksi onnistunut siinä ylivoimaisesti tehokkaimmin. Saksa on hyötynyt pitkälti muiden euromaiden kustannuksella.

Euroajan alussa Saksa oli ”Euroopan sairas mies”, jolla riitti vaikeuksia Saksojen yhdistymisen kustannuksista, heikosta vientimenestyksestä, mittavasta työttömyydestä ja vuosituhannen vaihteen teknokuplan krapulasta. Italiakin talous oli Saksan rinnalla kovassa vedossa.

Sitten tuli euro, joka yhdisti kaikkien euromaiden valuutat ja rahapolitiikat yhdeksi. Yksi valuutta ja yksi korko oli eurohaaveiden mukaan yhtä kuin vakaus ja kasvu, mutta tällaiset harhat haihtuivat pian euron alkujuhlien jälkeen.

Vakaalta kasvulta katosi pohja, kun Saksa teki muista piittaamatta historiallisen työmarkkinareformin ja painoi maan palkkakehityksen ja inflaatiovauhdin vuosien ajaksi selvästi muita euromaita heikommaksi. Siitä alkoi eurokriisiin johtanut kehitys.

Saksa rahoitti kriisimaiden ylivelkaantumisen

Saksan vuosituhannen alun suuri työmarkkinauudistus oli vuosien mittainen valtaisa tulonsiirto-ohjelma palkansaajakotitalouksilta maan vientiteollisuudelle ja muille yrityksille. Palkansaajien ansiokehitys ja kotimainen kulutuskysyntä jäivät heikoiksi, mutta yritysten voitot kasvoivat voimakkaasti.

Vienti sai kustannuskehityksen vaimeudesta vauhtia, ja pian vienti veti vahvemmin kuin vuosikausiin. Saksaan alkoi virrata vientituloja enemmän kuin yrityksillä oli rahan tarvetta kotimaassa, joten yritykset alkoivat kierrättää ylijäämiään pankkien välityksellä ulkomaille.

Näin alkoi saksalaisen pääoman virta Saksaa nopeammin kasvaneisiin euromaihin, kuten Irlantiin, Espanjaan ja Italiaan. Ja Kreikkaan. Käytännössä Saksa rahoitti oman teollisuutensa vientituotteiden velkavetoista kysyntää muissa euromaissa. Samalla se vauhditti näiden velkaantumista.

Saksan vienti-ihme tuskin olisi onnistunut ilman euroa, sillä muiden euromaiden alijäämät estivät euroa vahvistumasta niin paljon kuin Saksan oma valuutta olisi vahvistunut. Saksa sai ja saa yhä etua itselleen keinotekoisen edullisesta valuutasta.
Saksan vaihtotaseen ylijäämän vastapuoli oli samaa tahtia kasvaneet alijäämät Kreikan, Espanjan ja muiden tulevien kriisimaiden vaihtotaseissa.

Kuluneen tulkinnan mukaan kriisimaat olivat itse syypäitä velkaantumiseensa eikä Saksa tai kukaan muukaan pakottanut niitä ottamaan liikaa velkaa katteettomaan kerskakulutukseen, järjettömiin rakennushankkeisiin tai holtittomaan julkisen talouden paisuttamiseen.

Tämä on kuitenkin liian yksioikoinen tulkinta.

On totta, ettei kukaan pakottanut yksittäisiä velallisia velkaantumaan liikaa, mutta kokonaisina kansantalouksina Kreikalla tai muilla reunamailla ei ollut vaihtoehtoja. Niiden velkaantuminen oli enemmän Saksan kuin niiden oma valinta.

Euroja tulvi Kreikkaan ja muihin reunamaihin Saksasta ja muista rahoittajamaista niin kovalla korkeapaineella, että korot laskivat jyrkästi koko nopean velkaantumisen ajan. Jos velkaantuminen olisi ollut kysyntälähtöistä ja varsinkin, jos rahoittajat olisivat olleet vastahakoisia, olisivat reunamaiden korot nousseet.

Kukaan ei pakottanut rahoittajiakaan tunkemaan eurojaan joka kolkkaan, mutta niin kuitenkin Saksan ja Ranskankin pankit halusivat tehdä. Riskit eivät pelottaneet, kun euro oli poistanut valuuttakurssiriskit eikä muissa eurovaltioissa pitänyt olla Saksaa kummempia riskejä.

Kriisille otolliset olot olivat toki ennemmin euron ja rahaliiton valuvikojen ja Merkelin edeltäjien kuin Merkelin syytä. Mutta hänellä ja hänen johtamallaan Saksan talous- ja europolitiikalla on ollut iso osa kriisin kärjistymisessä, pitkittymisessä ja seurauksissa.

Trump voi pakottaa Saksan muuttumaan

Saksan hallituksen voimakaksikko, liittokansleri Merkel ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble, ovat eurokriisin alusta asti tulkinneet saksalaisen talouskurin hengessä, että eurokriisi on yksipuolisesti ylivelkaisten kriisimaiden syytä.

Saman talouskurin hengessä he ovat tulkinneet, että ylivelkaisten euromaiden kriisi on vakava varoitus muidenkin euromaiden julkisen talouden velkaantumisen vaaroista.

Kolmas heidän keskeisistä talousopeistaan on, että kaikkien euromaiden olisi paras kaihtaa alijäämiä, kasvattaa ylijäämiä ja pyrkiä muutenkin toimimaan kuin Saksa.

Nämä opit ovat menneet täydestä EU-komissioon ja monen euromaan päättäjiin Suomea myöten, joten tällaisiin tulkintoihin perustuvat viime vuosien keskeiset talouslinjaukset – ja mahdollisesti kohtalokkaat eurotalouden vikatikit.

Esimerkiksi se, että kriisimaiden ”pelastustoimet” ovat olleet kriisimaiden talouksille ja niiden kansalaisille kuin talouden rangaistusleirejä. Ja se, että kaikki euromaat ovat pitkittäneet ja syventäneet koko alueen talousvaikeuksia kesken kriisin alulle pantujen talouden vyönkiristysten rasituksilla.

Tällaisiin tulkintoihin perustuu sekin, että Saksa pitää kiinni omista vaihtotaseen ylijäämistään ja julkisen talouden tasapainostaan eikä suostu tinkimään niistä muiden euromaiden alijäämäongelmia ja koko alueen talousanemiaa helpottaakseen, kun muiden pitäisi sen mukaan pyrkiä ja pystyä samanlaisiin ylijäämiin ominkin voimin.

Tällaiset tulkinnat ja niihin perustuva talous- ja europolitiikka voivat olla keskeisiä syitä myös siihen, että erilaiset oikean ja vasemman laidan ääriliikkeet ja muunlaiset protestipuolueet ovat kasvattaneet kannatustaan kautta euromaiden.

Merkelin edustama jatkuvuus tuskin enteilee olennaisia muutoksia eurotalouden ongelmiin. Ei ainakaan niin kauan kuin Saksan taloudella ”menee paremmin kuin milloinkaan”.

Ehkä Saksan talous- ja europolitiikan muutokseen tarvitaan muuan protestiliike Atlantin takaa. Se on Donald Trump, joka voitti Yhdysvaltain presidentinvaalit lupaamalla tehdä ”Yhdysvallat taas suureksi” esimerkiksi kauppapoliittisin kovin ottein.

Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä on maailman suurin ja Saksankin ylijäämälle välttämätön edellytys. Jos Trump panee lupauksiaan toteen ja kuroo kauppapoliittisin pakkokeinoin maansa vaihtotaseen alijäämän umpeen, kuuluu Saksa suurimpiin häviäjiin.

Saksan viennin sakkaaminen sulattaisi vaihtotaseen ylijäämän, sysäisi teollisuuden konkurssiaaltoon ja räjäyttäisi työttömyyden kasvuun.

Siihen loppuisi yhden lajin jatkuvuus, yksisilmäisen talouskurin kultti. Siitä alkaisi uudenlainen talouskriisi – joka voi olla tarpeen koko eurotalouden tulevaisuudelle.

Jan Hurri