Kapitalismin muodot ja institutionaalinen muutos – kohti keskuspankkikapitalismia
Kapitalistinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä instituutioineen on dynaaminen, jatkuvasti muotoaan muuttava. Nyt keskuspankkien rooli talouden kannattelussa on suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Kapitalismin kehitys ei kuitenkaan pääty tähän, ja uusi institutionaalinen järjestys saattaa jo tehdä tuloaan.
Poliittisen talouden tutkimuksessa on viime vuosikymmeninä kiinnitetty paljon huomiota talousjärjestelmän instituutioihin ja niiden muutokseen. Institutionaaliset erot eri talouksien ja valtioiden välillä ovat nousseet tarkasteluun erityisesti kapitalismin muotoja käsittelevässä kirjallisuudessa.
Tällä saralla merkittävä teos oli vuonna 2001 julkaistu Peter A. Hallin ja David Soskicen Varieties of Capitalism, jossa etsittiin selitystä erityyppisten talous- ja yhteiskuntamallien lähes yhtäläiselle menestykselle globaalissa kilpailussa. Myöhemmin Hall on yhdessä Kathleen Thelenin kanssa pyrkinyt laajentamaan alkuperäistä melko staattista tarkastelutapaa siten, että tutkimuslinja huomioisi paremmin instituutioiden muutokset ja niiden seuraukset.
Tämä agendan laajennus on toivottava, sillä oletus instituutioiden pysyvyydestä ja muuttumattomuudesta kapitalismissa ei ole ongelmaton.
2000-luvulla kapitalismin jatkuva muodonmuutos, dynaamisuus, on näyttäytynyt sekä taloudellisena että poliittisten valtasuhteiden myllerryksenä. Nämä muutosprosessit ovat olleet paikoitellen niin voimakkaita, että aikalaisilla on ollut täysi työ pysyä tulkintoineen muutoksen perässä.
2000-luvulla muutosprosessit ovat olleet paikoitellen niin voimakkaita, että aikalaisilla on ollut täysi työ pysyä tulkintoineen muutoksen perässä.
Olisi mahdollista valita lukuisia kiinnostavia näkökulmia viime vuosien institutionaalisten dynamiikkojen tarkasteluun ja etsiä siten vastauksia ”kapitalismin muodonmuutokseen”. Tässä artikkelissa kiinnitän huomioni kuitenkin vain yhteen, joka kuitenkin nähdäkseni kuuluu poliittisen talouden kentällä tärkeimpien muutosprosessien joukkoon.
Tarkastelen rahapolitiikan tai laajemmin keskuspankkipolitiikan roolin muutosta kapitalismissa vuoden 2009 jälkeen. Globaali finanssikriisi oli taitekohta, jonka jälkeen monet rahapolitiikan instituutioita muovaavat prosessit ovat eriytyneet aikaisemmilta historiallisilta uriltaan.
Hyödynnän vielä toistaiseksi ”kapitalismin muodot” -kirjallisuudessa varsin vähän käytettyä näkökulmaa – Hyman P. Minskyn (1919–1996) finanssikapitalismin institutionaalisen muutoksen tarkastelukehikkoa.
Minsky huomautti, että ehkä voimakkaimmin muodonmuutos näkyy kapitalistisissa rahoitusrakenteissa – juuri niissä, joihin rahapolitiikka ja keskuspankit kytkeytyvät.
Erityisesti raha- ja rahoitustaloustieteilijänä ansioitunut Minsky lähestyi kapitalistista talousjärjestelmää instituutioiden ja niiden muutoksen kautta jo ennen viime vuosikymmenten yhteiskuntatieteiden institutionaalista käännöstä. Minskyn leikkisän ilmauksen mukaan kapitalismin muotoja on yhtä paljon kuin Heinzin säilykkeitä – eli 57 kuuluisan elintarvikeyhtiön vuonna 1896 lanseeraaman sloganin mukaisesti.
Tällä Minsky kuvasi nimenomaan kapitalismin jatkuvaa muutosta ja huomautti, että ehkä voimakkaimmin muodonmuutos näkyy kapitalistisissa rahoitusrakenteissa – juuri niissä, joihin rahapolitiikka ja keskuspankit kytkeytyvät.
Minsky ja kapitalismin evoluutio toisen maailmansodan jälkeen
Toisen maailmansodan jälkeistä kapitalismia länsimaissa Minsky nimitti yleisnimellä ”finanssikapitalismi”. 1950-luvun talousmalli kapitalismin ydinalueilla oli Minskyn mukaan kuitenkin aivan toisenlainen kuin 1990-luvun alussa. Finanssikapitalismin sisällä oli tapahtunut vähitellen siirtymä ”paternalistisesta kapitalismista” (paternalistic capitalism) ”rahastonhoitajakapitalismiin” (money-manager capitalism).
Ensimmäistä vaihetta olivat määrittäneet valtiojohtoisuus, interventionismi, vahva ammattiyhdistysliike, rahoitusmarkkinoiden sääntely sekä aikaisempaa toimintakykyisemmät keskuspankit. Toista puolestaan määrittivät rahoitusmarkkinoiden vapautuminen, työntekijöiden neuvotteluaseman heikentyminen, finansoituminen eli rahoituksen sekä rahoitusmarkkinoiden merkityksen vahvistuminen taloudessa ja yhteiskunnassa, suuria rahastoja hoitaneiden sijoitusalan ammattilaisten roolin suurentuminen sekä yksityisen velan määrän nopea kasvu.
Keskeistä 2000-luvulle tultaessa oli ennen kaikkea sääntelyn ulkopuolisen rahoituksen kasvu eli niin sanotun varjopankkisektorin syntyminen. 2000-luvulla rahastonhoitajakapitalismin ydinrakenteiden kehitys jatkui entistäkin voimakkaampana.
Jos Minsky olisi elänyt vielä vuonna 2008, hän ei olisi juuri yllättynyt tapahtumien kulusta ja Yhdysvalloista alkaneen kriisin leviämisestä globaaliksi rahoitusmarkkinakriisiksi.
Minsky ei pitänyt 1900-luvun lopun kapitalismin kehitystä toivottavana, sillä hän uskoi talousjärjestelmän sisäisen epävakauden kasvaneen. Ennen kaikkea ongelma piili rahoitusrakenteissa, jotka sisälsivät Minskyn terminologiaa käyttäen koko ajan enemmän ”Ponzi-rakenteita”. Charles Ponzi oli yksi 1900-luvun kuuluisimmista pyramidihuijareista Yhdysvalloissa.
Minsky ei viitannut Ponzi-rakenteella varsinaisesti huijaukseen vaan tilanteeseen, jossa sijoitusoperaatioiden tuottamat rahavirrat eivät riitä kattamaan velkojen lyhennyksiä eivätkä edes korkoja. Mitä suuremmaksi tällaisten tilanteiden määrä rahoitusmarkkinoilla kasvaa, sitä lähempänä on rahoitusmarkkinoiden kriisiytyminen.
Jos Minsky olisi elänyt vielä vuonna 2008, hän ei olisi juuri yllättynyt tapahtumien kulusta ja Yhdysvalloista alkaneen kriisin leviämisestä globaaliksi rahoitusmarkkinakriisiksi. ”Minsky-hetki”, suuren yhdysvaltalaisen sijoitusyhtiö Pimcon johtaja Paul McCulleyn vuoden 1998 Venäjän talouskriisin yhteydessä lanseeraama termi, nousi jälleen kaikkien taloutta seuraavien huulille.
Kuten yhdysvaltalaiset taloustieteilijät Randall Wray ja Eric Tymoigne ovat todenneet, oikeammin pitäisi puhua ”Minsky-puolivuosisadasta”. Tähänkin kapitalismin kriisiin päädyttiin nimittäin pitkän evolutionaarisen kehityskulun kautta.
Kohti keskuspankkikapitalismia
Vaikka jotkut olivat vuoden 2009 alussa vakuuttuneita kapitalismin lopusta, lopullista romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut. Sen jälkeen, kun Lehman Brothers -investointipankin annettiin vuoden 2008 lokakuussa kaatua, tilanne toki näytti hetken aikaa erittäin heikolta.
Silloin kuitenkin ne instituutiot, joiden varaan Minsky omassa ajattelussaan pitkälti laski – eli ”suuri valtio” ja ”suuri pankki” –, astuivat esiin ja ottivat talouden kannateltavakseen.
Suurella pankilla Minsky tarkoitti keskuspankkia – ja erityisesti sellaista keskuspankkia, joka toimisi kriisin tullen järjestelmän viimekätisenä lainaajana ja huolehtisi siitä, ettei varsinkin läpikotaisin velkaantuneessa taloudessa keskeinen likviditeetti eli maksuvalmius pääsisi liiaksi vähenemään.
Vuoden 2010 jälkeen talouden vakaus ja kasvun ylläpito annettiin pääsääntöisesti keskuspankkien hoidettavaksi.
Kun suuren valtion mittava finanssipoliittinen elvytys päättyi länsimaissa vuoden 2010 jälkeen, talouden vakaus ja kasvun ylläpito annettiin pääsääntöisesti keskuspankkien hoidettavaksi. Tämä ei ollut siinä mielessä yllättävää, että valtavirtaisessa makrotaloustieteessä viime vuosikymmeninä muodostuneen konsensusnäkemyksen mukaan rahapolitiikka on ensisijainen väline talouden ohjauksessa.
Keskuspankit joutuivat kuitenkin nyt uudenlaiseen tilanteeseen, sillä enää talouden kasvua ei tukenut edellisten vuosikymmenien tavoin yksityisen velkaantumisen kiivas kasvu.
Kun elvyttävän finanssipolitiikan aika jäi taakse, Yhdysvaltojen ja Euroopan taloudet eivät olleetkaan vielä siinä tilanteessa, että yksityinen sektori olisi pystynyt niitä kannattelemaan. Päinvastoin esimerkiksi Euroopassa euroalueen rakenteellinen kriisiytyminen ja finanssipolitiikan kiristäminen söivät kasvun edellytykset usean vuoden ajaksi.
Näissä olosuhteissa keskuspankit olivat pakotettuja etsimään kokonaan uusia ratkaisuja ja rahapoliittisia välineitä. Enää inflaation hienosäätö ohjauskorkoa muuttamalla ei näyttänyt tuovan haluttuja tuloksia. Ongelmana oli inflaation sijaan hintojen nousun pysähtyminen ja deflaatio.
Keskuspankit olivat pakotettuja etsimään kokonaan uusia ratkaisuja ja rahapoliittisia välineitä.
Suurimmat läntiset keskuspankit, Fed Yhdysvalloissa, Euroopan keskuspankki EKP sekä Englannin ja Japanin keskuspankit, päätyivät tulevina vuosina hyvin samantyyppisiin ratkaisuihin. Reseptinä oli ohjauskorkojen lasku nollaan tai jopa negatiiviseksi sekä mittavat määrälliset elvytystoimet eli erilaiset arvopapereiden osto-ohjelmat. Kaikkia edellä mainittuja keinoja voidaan pitää jopa vallankumouksellisina edellisten vuosikymmenien rahapoliittiseen ajatteluun suhteutettuna.
Finanssikriisin jälkeen rahoitusmarkkinoiden perusrakenteita ei lähdetty purkamaan ja velkakuormat, roskapaperit sekä epäluottamus vastapuolia kohtaan olivat edelleen olemassa. Siksi keskuspankkien valinta oli vanhan ja reistailevan moottorin perusteellinen öljyäminen likviditeetillä – käytännössä edullisella ja rajattomasti tarjolla olevalla keskuspankkirahalla.
Vaikka varsinaisesti keskuspankit eivät ulottaneet laajentuneita viimekätisen lainaajan toimiaan valtioiden rahoittamiseen, esimerkiksi euroalueella valtioiden velkakirjojen osto-ohjelmat antoivat epäsuorasti ja talousalueen sääntöjä koetellen liikkumavaraa monien eurovaltioiden finanssipolitiikalle.
Näiden valintojen myötä finanssikapitalismissa on siirrytty rahastonhoitajakapitalismista keskuspankkikapitalismiin. On selvää, että ilman keskuspankkien epäsovinnaisia toimia läntiset taloudet eivät olisi viime vuosina päässeet nauttimaan tyydyttävästä talouskasvusta ja työttömyyden alenemisesta. Ehkei euroaluettakaan olisi enää olemassa ilman EKP:n väliintuloa.
Ilman keskuspankkien epäsovinnaisia toimia läntiset taloudet eivät olisi viime vuosina päässeet nauttimaan tyydyttävästä talouskasvusta ja työttömyyden alenemisesta.
Yhtä lailla on selvää, etteivät keskuspankkien toimet ole kokonaan poistaneet globaalin talouden epävakautta, mikä on nähty erityisesti kehittyvissä talouksissa viime vuosina. Kun suurin elvytysvaihe oli silmässä Yhdysvalloissa, dollarivirrat suuntautuivat suurempien voittojen toivossa kehittyviin talouksiin, jotka tuolloin hyötyivät rahoitustilanteen muutoksesta.
Yhdysvaltojen keskuspankki Fedin aloitettua rahapolitiikan kiristämisen vuonna 2017 kehitys on kuitenkin kääntynyt päälaelleen ja nyt yhä enemmän dollaririippuvaisissa kehittyvissä talouksissa ollaan vaikeuksissa dollarilikviditeetin pakenemisen kanssa.
Kiinnostava uusi ilmiö on rahoitusmarkkinoiden ja keskuspankkien välinen kissanhännänveto, jossa markkinat pyrkivät ennakoimaan jokaisen pienenkin käänteen rahapolitiikassa ja keskuspankit yhä enemmän huomioimaan myös markkinareaktiot muun muassa omassa viestinnässään.
Esimerkiksi tällä hetkellä osakemarkkinoilla rikotaan ennätyksiä keskuspankkien uuden elvytyskierroksen toivossa, kun reaalitaloudessa näkymät ovat heikentyneet ympäri maailman merkittävästi. Reaalitalouden niin sanotut perusmuuttujat kuten hintakehitys, talouskasvu sekä työllisyyden kehitys ja yleinen rahoitusmarkkinakehitys näyttävät siis irtautuneen entistä vahvemmin toisistaan – asia, jota on muun muassa finansoitumiskirjallisuudessa aiemminkin pohdittu.
Mitä Minsky sanoisi?
Hyväksyisikö Minsky edellä esittämäni tulkinnan vuoden 2009 jälkeen tapahtuneesta siirtymästä keskuspankkikapitalismin vaiheeseen? Mahdollisesti, ja hän saattaisi pitää kehitystä myös odotettuna reaktiona siinä tilanteessa, jonka eteen finanssikriisissä ja sen jälkeen jouduttiin.
Minsky piti ”suurta pankkia” tärkeänä kapitalismin instituutiona, jonka avulla kriisit on mahdollista selättää. Silti hänen mukaansa vakaiden rahoitusolosuhteiden takaaminen edellyttäisi nykyistä selvästi tiukempaa sääntelyä ja sitä, että lähempänä reaalitaloutta toimivilla rahoituslaitoksilla olisi investointipankkeja ja suuria sijoitusyhtiöitä suurempi rooli taloudessa.
Minsky oli kuitenkin pessimistinen sen suhteen, pystyisikö sääntely koskaan vakauttamaan kapitalistista taloutta pysyvästi. Hän näki vakauttamiskysymyksen päättymättömänä instituutioiden reagointina. Uusia sääntelytoimia seuraisivat uudet finanssi-innovaatiot eikä poliittinen paine rahoitusmarkkinoiden vapauttamiseen katoaisi minnekään.
Nykyinen – melko vähäisen sääntelyn – institutionaalinen järjestys rahoituksen alueella ja keskuspankkivetoisuus ovatkin loogista jatkoa aikaisempien vuosikymmenien kehitykselle.
Viimeaikaista talouspoliittista keskustelua seuraamalla näyttää mahdolliselta, että ”suuren pankin” rinnalle nousee tulevina vuosina jälleen myös ”suuri valtio”.
On kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan evoluutio seuraavaksi johtaa. Viimeaikaista talouspoliittista keskustelua seuraamalla näyttää mahdolliselta, että ”suuren pankin” rinnalle nousee tulevina vuosina jälleen myös ”suuri valtio”.
Yhtäältä poliitikot – etunenässä Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump – ovat alkaneet esittää vaatimuksia keskuspankeille. Toisaalta keskuspankkiirit ovat esittäneet suoria toiveita hallituksille elvyttävämmästä finanssipolitiikasta tulevaisuudessa.
Kun rahapolitiikka on viritetty länsimaissa ääriasentoon ja siltikin reaalitaloudellinen taantuma uhkaa kansainvälistä taloutta, ei finanssipolitiikan aktivoituminen olisi odottamatonta. Silti sekä rahastonhoitajat että keskuspankkiirit pysynevät jatkossakin kapitalismin keskeisinä toimijoina, sillä merkittävää poliittista painetta rahoitusinstituutioiden muuttamiseksi tuskin syntyy.
YTM Jussi Ahokas työskentelee pääekonomistina SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:ssä ja kirjoittaa parasta aikaa tietokirjaa John Maynard Keynesistä. Poliittisen talouden alueella Ahokas on ollut kiinnostunut suomalaisesta keynesiläisyydestä sekä suomalaisen talouspolitiikan eri vaiheista.
