Maailman
varoista puolet veroparatiiseissa
Veroparatiisiin voi perustaa yhtiön päivässä. Maailman varallisuudesta jopa puolet on veroparatiiseissa. Suuryritysten ja rikkaiden yksityishenkilöiden verokapina koskettaa meitä kaikkia.
Mr. Hoffman
on vastannut sähköpostiini. Viesti on englanninkielinen, pitkä ja
sävyltään ystävällinen. Olen kertonut ongelmistani verottajan kanssa ja
todennut, että mittani on tullut täyteen.
Olen jättänyt mainitsematta olevani toimittaja, koska epäilen että hän lopettaisi viestittelymme lyhyeen.
Mr. Hoffman ymmärtää hyvin vaikeuksiani. Verottajan kanssa asioiminen ei ole miellyttävää.
Mutta ei huolta: hänellä on ratkaisu ongelmaani.
Mr. Hoffman työskentelee brittiläisessä yhtiössä, jonka toimialana on auttaa perustamaan yhtiöitä tai avaamaan pankkitilejä veroparatiiseihin.
Mr. Hoffman on sitä mieltä, että minun kannattaa suomalaisena perustaa yhtiöni ehdottomasti Kyprokseen.
Kyse on EU-maasta, verotus on alhaista, sääntely vähäistä ja salaisuus suurta.
Ihannekohde suomalaisyrittäjälle, joka olen kertonut olevani.
"Me voimme tarjota sinulle myös järjestelyn jonka avulla ei ole mitään mahdollisuutta selvittää, että olet yhtiön toimitusjohtaja ja omistaja. Tämä poistaa kaikki byrokraattiset ongelmat kotimaassasi", Mr. Hoffman kirjoittaa.
Mukana on hinnasto. Yhtiön saan vajaalla 2 000 eurolla. Jos haluan bulvaanin eli jonkun esiintymään yhtiön toimitusjohtajana tai omistajana minun on maksettava 395–690 euroa lisää.
Mr. Hoffman lupaa hoitaa kaikki paperityöt ja toimittaa minulle asiakirjat mihin osoitteeseen haluan. Pari viikkoa siinä menee eli jos on todella kiire, niin kannattaa vaihtaa veroparatiisia.
Seychellien saarille yrityksen saa perustettua alle vuorokaudessa.
Kerron miettiväni tarjousta ja palaavani parin päivän päästä asiaan.
Mr. Hoffman muistuttaa vielä, ettei tässä rikota mitään lakia, ja hyödyt ovat suuret.
Näin helppoa on nykyisin perustaa oma veroparatiisiyhtiö. Mr. Hoffman on töissä yrityksessä, jonka tapaisia on maailmassa tuhansittain. Niiden palveluvalikoima on laaja: jokainen voi räätälöidä yritysmuotonsa ja mieleisensä toimintatavan.
Veroparatiisialueita löytyy maailmalta kymmenittäin ja niillä kaikilla on omat kilpailuvalttinsa veroetujen lisäksi.
Sähköinen tiedonkulku ja pääomien liikkeiden vapauttaminen ovat tuoneet veroparatiisit kaikkien ulottuville.
Nyt jo eläkkeellä oleva suomalainen asianajaja muistelee, kuinka edellinen suuri murros veroparatiisien käytössä liittyi toiseen tekniseen kehitykseen: faksien yleistymiseen.
Helsinkiläisessä asianajotoimistossa oli uusinta uutta olevaa tekniikkaa eli faksi, jossa oli muisti. Paperit sinkoilivat Suomen sekä Luxemburgin ja Caymansaarten tapaisten veroparatiisien välillä.
Syntyi pöytälaatikkoyhtiöitä, joiden avulla varallisuutta haihtui verottajan ulottumattomiin.
Elettiin 1980-lukua ja veroparatiisitalous oli kehittymässä kohti kulta-aikaansa. Silti silloin veroparatiiseissa olleet varat olivat kuin ravintolassa jätettyjä tippejä nykytasoon verrattuna.
Brittiläinen kansalaisjärjestö Tax Justice Network on arvioinut, että maailman varallisuudesta kolmasosa tai jopa puolet on veroparatiiseissa.
Pelkästään yksityishenkilöillä on veroparatiiseissa arviolta 11 000 miljardin euron omaisuus.
Summalla pyörittäisi Suomen valtiota parinsadan vuoden ajan.
Veroparatiisitaloudessa Mr. Hoffmanin tapaiset miehet ovat työmuurahaisia. Alimmalla portaalla olevia duunareita, jotka eivät pääse koskaan tekemisiin isojen pelureiden kanssa.
Kun Googlen tapaiset jättiyritykset alkavat tehdä verosuunnittelua, saman pöydän ääreen istuvat maailman terävimmät veroasiantuntijat ja juristit. Heidän käsissään syntyy yritysrakennelmia, joiden ansiosta voitot kasvavat ja verot kaikkoavat.
Rikkaiden maiden kerho G20 teetti hiljattain tutkimuksen suurten kansainvälisten yritysten maksamista veroista. Tulokset olivat karua kerrottavaa: isot kansainväliset jätit maksoivat keskimäärin viisi prosenttia veroja maailmanlaajuisista voitoistaan.
Pienet ja keskisuuret yritykset maksoivat veroja 20–30 prosenttia eli viisi kuusi kertaa enemmän.
Ei voi kuin ihmetellä, miksi niiden etujärjestö Suomen Yrittäjät ei vaadi kovin sanoin veroparatiisien vastaista taistelua.
Näin räikeää kilpailun vääristämistä näkee harvoin.
Suomalainen törmää arjessaan jatkuvasti veroparatiisiyhtiöihin, usein tietämättään.
Kun ostat ruokaa, googletat, olet Facebookissa, lennät Finnairin tai SAS:n lentokoneilla, käyt yksityisellä työterveysasemalla, ostat lääkkeitä, maksat työeläkemaksuja, tankkaat Nesteen huoltoasemilla, syöt McDonald'sissa, katsastat auton tai kyselet kadonnutta numeroa Fonectalta olet vähintään välillisesti mukana veroparatiisitaloudessa.
Verosuunnittelu ei estä yrityksiä ottamasta vastaan verovaroin maksettuja yritystukia, hyödyntämästä yhteiskunnan varoilla rakennettua toimivaa infrastruktuuria tai palkkaamasta verovaroin koulutettua työväkeä.
1970-luvun iskelmän iskulause alkaa olla totta jättiyrityksille: verot valtion maksettavaksi.
Jos veroparatiisien käyttäjien eliitti pantaisiin istumaan samaan lentokoneeseen, olisi koolla hyvin sekalainen seurakunta. Suurin osa paikoista menisi bisneseliitille.
Googlen toimitusjohtaja Eric Schmidt siemailisi samppanjaa, vieressään Facebookin perustaja ja suuromistaja Mark Zuckerberg. He selailisivat rauhassa The Economist -lehteä, tietäen ettei verottaja hengitä niskaan.
Yhdysvaltain veroviranomaisten koura ei yllä Caymansaarille tai Bermudaan.
Riviä taaempana istuisi suurten rahastojen hoitajia, joiden miljardien arvoisia sijoitussalkkuja hoidetaan Luxemburgin, Sveitsin, Brittiläisten Neitsytsaarien ja muiden veroparatiisien kautta.
Heidän suuria asiakkaitaan ovat eläkeyhtiöt eri puolilta maailmaa. Myös suomalaisten eläkerahoja päätyy Varman, Ilmarisen ja muiden työeläkeyhtiöiden kautta miljardien eurojen arvosta eri veroparatiiseihin.
Iso siivu koneen paikoista kuuluisi miehille, joiden kanssa bisneseliitti ei normaalisti halua seurustella tai liikkua samoissa piireissä.
Huumekartellien pomot, laittoman asekaupan konkarit, rahanpesun ammattilaiset ja muu maailman rikoseliitti on tottunut asioimaan veroparatiiseissa.
Kokaiinin myynnillä ansaittu raha pitää pestä jossain ja saada käyttöön ilman, että viranomaiset pääsevät sen jäljille.
Tämä onnistuu mukavasti vaikka Bermudalla tai Panamassa.
Suurinta ääntä koneessa pitäisivät miehet, jotka ovat tottuneet siihen, että heille ei sanota ei. Diktaattorit tai puoliautoritääriset maansa johtajat, jotka ovat varastaneet valtionsa varoja ja piilottaneet ne veroparatiiseihin.
Pohjois-Korean edesmenneen diktaattorin Kim Jong-ilin, Chilen sotilasjuntan johtajan Augusto Pinochetin ja Libyan itsevaltaisen Muammar Gaddafin tapaiset omia kansalaisiaan sortaneet valtionpäämiehet ovat aina kelvanneet suurten kansainvälisten pankkien asiakkaiksi.
Ikäviä kysymyksiä pankkien toiminnasta esitetään harvoin, sillä diktaattorit lastaavat rahojaan tiukan salaisuuskäytännön maihin, kuten vaikkapa Sveitsiin.
Alppimaassa pankkisalaisuuden rikkominen voi tietää vankeustuomiota.
Silloinkin, kun tilitietoja kyselee viranomainen, joka yrittää jäljittää varastettua omaisuutta.
Turistiluokassa istuisivat taas pienten ja keskisuurten yritysten omistajat. Tuhannet yrittäjät käyttävät nykyisin veroparatiiseja hyväkseen ja seuraavat näin isojen firmojen esimerkkiä.
Veroparatiiseja tutkivat ihmiset ovat sitä mieltä, että koko termi on huono. Eikä tällä viitata ainoastaan siihen, että kyse on monessa kielessä – myös suomessa – käännösvirheestä.
Termi kuuluu englanniksi tax haven, mikä viittaa turvasatamaan, ei paratiisiin (heaven).
Parempi olisikin puhua salaisuusvaltioista tai salaisuusalueista.
Usein yrityksiä ja rikollisia houkuttelevat veroparatiiseihin juuri tiukat salaisuuskäytännöt ja vähäinen säätely. Veroparatiisit viis veisaavat muiden maiden lainsäädännöstä tai toimintansa haitallisuudesta sadoille miljoonille tai miljardeille ihmisille.
Ei ole sattumaa, että Yhdysvaltain historian suurimpiin kuuluvan konkurssin tehneellä Enron-energiayhtiöllä oli veroparatiiseissa useita satoja yhtiöitä.
Veroparatiisiyhtiöihin oli piilotettu Enronin velkoja, mikä sai yhtiön taloudellisen tilanteen näyttämään todellista paremmalta.
Veroparatiiseja tutkinut brittiläinen entinen toimittaja ja nykyinen kansalaisaktivisti Nicholas Saxon onkin esittänyt, että vuonna 2007 Yhdysvalloista alkanut talouskriisi johtui osittain salaisuusvaltioista.
Kenelläkään ei ollut tarkkaa kuvaa talouden riskeistä ja yhtiöiden toiminnasta, koska ikävät salaisuudet oli kätketty veroparatiiseihin.
"Joko kyse on maailman suurimmasta toimistotalosta tai maailman suurimmasta verohuijauksesta."
Lause on Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman ja hän viittasi sillä Caymansaarilla olevaan kuuluisaan The Ugland House -nimiseen keskikokoiseen toimistorakennukseen.
Rakennuksessa on kirjoilla 19 000 yhtiötä.
Caymansaarten rahoitusvalvontaviranomainen huomautti pian Obaman kommentin jälkeen, että Amerikassa kaikki on suurempaa.
Delawaren osavaltiossa osoitteeseen 1209 North Orange Street, Wilmington on rekisteröitynyt lähes 300 000 yritystä, kuten Coca-Cola, Ford ja Wal-Mart.
Delaware on eräänlainen Yhdysvaltojen sisäinen veroparatiisi, jossa on alhainen verotus ja tiukat salaisuuskäytännöt. Tämä on houkutellut osavaltioon paitsi lukuisia suuryrityksiä, myös muun muassa terroristeja hoitamaan rahoituskuvioitaan.
Britannian alaisuuteen kuuluva Caymansaaret on taas kovin tuttu paikka Obaman syksyiselle vastaehdokkaalle, republikaanien Mitt Romneylle. Liikemiestaustan omaava Romney on sijoittanut yli 80 miljoonaa euroa kahteentoista Caymansaarilla toimivaan rahastoon.
Veroparatiiseista puhuttaessa mielikuva siirtyy yleensä palmuihin ja pitkiin hiekkarantoihin, joiden äärellä toimii hämärämiesten perustamia yhtiöitä.
Todellisuus on tästä kaukana. Veroparatiisit kytkeytyvät maailman suurimpiin talousmahteihin, kuten Yhdysvaltoihin, ja niiden suurimpia hyötyjiä ovat maailman arvostetuimmat ja rikkaimmat suuryhtiöt sekä vauraat yksityishenkilöt.
Suurimpia häviäjiä ovat köyhien maiden kansalaiset.
Suomessa helmikuussa vieraillut yhdysvaltalainen Raymond Baker on pitkän linjan bisnesmies. Viime vuodet hän on kuitenkin saarnannut perustamansa kansalaisjärjestön kautta veroparatiiseja ja veronkiertoa vastaan.
Baker on huomauttanut, että kehitysmaista viedään vuosittain sata kertaa enemmän pääomia pois kuin ne saavat kehitysapua.
Rahat pumpataan ulos esimerkiksi vääristyneellä siirtohinnoittelulla, jossa yritys maksaa ylihintaa tuotteesta yhtiön sisäisessä kaupassa. Räikeimmissä esimerkeissä kuulakärkikynistä on maksettu tuhansien eurojen kappalehintoja.
Mallin avulla voidaan välttää verot, ja usein voitot siirretään veroparatiiseihin.
Pääomien ulos pumppaaminen pitää maita köyhinä, estää niitä kehittymästä ja pitää maat riippuvaisina ulkopuolisesta avusta.
Veroparatiisit eivät ole enää vain kehitysmaiden ongelma.
Eurokriisin myötä verosuunnittelusta on alettu puhua laajasti mediassa ja päätöksentekijöiden pöydissä myös Euroopassa. EU arvioi viime joulukuussa, että sen jäsenmaat menettävät vuosittain jopa tuhat miljardia euroa verotuloja erilaisten veronkiertomekanismien takia.
Poliitikot ovat tajunneet, että kun veroapina loikkii karkuun verokarhua, muiden taakka kasvaa.
Kaikissa länsimaissa vauraiden kansalaisten ja yritysten verotusta on viime vuosikymmeninä kevennetty. Tämä on tapahtunut osittain ideologisten syiden, mutta myös pakon edessä, kun verokapinaan ryhtynyt eliitti voi helposti minimoida maksamansa verot.
Keskiluokan verotaakkaa poliitikot eivät voi kasvattaa tai edessä on vaalitappio.
Siksi päättäjät pohtivat vakavasti veroapinoiden kuriin panemista.
Mr. Hoffman on lähettänyt minulle jälleen viestin.
Se alkaa totutun kohteliaasti: Dear Sir.
Mr. Hoffman kysyy, olenko jo ehtinyt pohtia yrityksen perustamista. Hän ehdottaa soittamista minulle, jotta voisimme jutella Kyproksen-yhtiöstäni tarkemmin.
Tapaaminenkin onnistuu Mr. Hoffmanin yrityksen edustajan kanssa esimerkiksi Britanniassa, Hongkongissa, Panamalla, Seychelleillä tai "muissa vastaavissa paikoissa".
Hän on pohtinut tilannettani ja ehdottaa, että ostaisin sittenkin kuoriyhtiön. Sillä tarkoitetaan jo aiemmin perustettua yhtiötä, joka ei ole harjoittanut liiketoimintaa viime vuosina.
Kuoriyhtiön avulla ulospäin näyttäisi siltä, että olen toiminut jo pitkään Kyproksella.
Kuulostaa mielenkiintoiselta tarjoukselta.
HS kertoo Kyprokseen perustettavan yhtiön vaiheista lähiviikkoina.
Jyri Hänninenو Helsingin Sanomat
Olen jättänyt mainitsematta olevani toimittaja, koska epäilen että hän lopettaisi viestittelymme lyhyeen.
Mr. Hoffman ymmärtää hyvin vaikeuksiani. Verottajan kanssa asioiminen ei ole miellyttävää.
Mutta ei huolta: hänellä on ratkaisu ongelmaani.
Mr. Hoffman työskentelee brittiläisessä yhtiössä, jonka toimialana on auttaa perustamaan yhtiöitä tai avaamaan pankkitilejä veroparatiiseihin.
Mr. Hoffman on sitä mieltä, että minun kannattaa suomalaisena perustaa yhtiöni ehdottomasti Kyprokseen.
Kyse on EU-maasta, verotus on alhaista, sääntely vähäistä ja salaisuus suurta.
Ihannekohde suomalaisyrittäjälle, joka olen kertonut olevani.
"Me voimme tarjota sinulle myös järjestelyn jonka avulla ei ole mitään mahdollisuutta selvittää, että olet yhtiön toimitusjohtaja ja omistaja. Tämä poistaa kaikki byrokraattiset ongelmat kotimaassasi", Mr. Hoffman kirjoittaa.
Mukana on hinnasto. Yhtiön saan vajaalla 2 000 eurolla. Jos haluan bulvaanin eli jonkun esiintymään yhtiön toimitusjohtajana tai omistajana minun on maksettava 395–690 euroa lisää.
Mr. Hoffman lupaa hoitaa kaikki paperityöt ja toimittaa minulle asiakirjat mihin osoitteeseen haluan. Pari viikkoa siinä menee eli jos on todella kiire, niin kannattaa vaihtaa veroparatiisia.
Seychellien saarille yrityksen saa perustettua alle vuorokaudessa.
Kerron miettiväni tarjousta ja palaavani parin päivän päästä asiaan.
Mr. Hoffman muistuttaa vielä, ettei tässä rikota mitään lakia, ja hyödyt ovat suuret.
Näin helppoa on nykyisin perustaa oma veroparatiisiyhtiö. Mr. Hoffman on töissä yrityksessä, jonka tapaisia on maailmassa tuhansittain. Niiden palveluvalikoima on laaja: jokainen voi räätälöidä yritysmuotonsa ja mieleisensä toimintatavan.
Veroparatiisialueita löytyy maailmalta kymmenittäin ja niillä kaikilla on omat kilpailuvalttinsa veroetujen lisäksi.
Sähköinen tiedonkulku ja pääomien liikkeiden vapauttaminen ovat tuoneet veroparatiisit kaikkien ulottuville.
Nyt jo eläkkeellä oleva suomalainen asianajaja muistelee, kuinka edellinen suuri murros veroparatiisien käytössä liittyi toiseen tekniseen kehitykseen: faksien yleistymiseen.
Helsinkiläisessä asianajotoimistossa oli uusinta uutta olevaa tekniikkaa eli faksi, jossa oli muisti. Paperit sinkoilivat Suomen sekä Luxemburgin ja Caymansaarten tapaisten veroparatiisien välillä.
Syntyi pöytälaatikkoyhtiöitä, joiden avulla varallisuutta haihtui verottajan ulottumattomiin.
Elettiin 1980-lukua ja veroparatiisitalous oli kehittymässä kohti kulta-aikaansa. Silti silloin veroparatiiseissa olleet varat olivat kuin ravintolassa jätettyjä tippejä nykytasoon verrattuna.
Brittiläinen kansalaisjärjestö Tax Justice Network on arvioinut, että maailman varallisuudesta kolmasosa tai jopa puolet on veroparatiiseissa.
Pelkästään yksityishenkilöillä on veroparatiiseissa arviolta 11 000 miljardin euron omaisuus.
Summalla pyörittäisi Suomen valtiota parinsadan vuoden ajan.
Veroparatiisitaloudessa Mr. Hoffmanin tapaiset miehet ovat työmuurahaisia. Alimmalla portaalla olevia duunareita, jotka eivät pääse koskaan tekemisiin isojen pelureiden kanssa.
Kun Googlen tapaiset jättiyritykset alkavat tehdä verosuunnittelua, saman pöydän ääreen istuvat maailman terävimmät veroasiantuntijat ja juristit. Heidän käsissään syntyy yritysrakennelmia, joiden ansiosta voitot kasvavat ja verot kaikkoavat.
Rikkaiden maiden kerho G20 teetti hiljattain tutkimuksen suurten kansainvälisten yritysten maksamista veroista. Tulokset olivat karua kerrottavaa: isot kansainväliset jätit maksoivat keskimäärin viisi prosenttia veroja maailmanlaajuisista voitoistaan.
Pienet ja keskisuuret yritykset maksoivat veroja 20–30 prosenttia eli viisi kuusi kertaa enemmän.
Ei voi kuin ihmetellä, miksi niiden etujärjestö Suomen Yrittäjät ei vaadi kovin sanoin veroparatiisien vastaista taistelua.
Näin räikeää kilpailun vääristämistä näkee harvoin.
Suomalainen törmää arjessaan jatkuvasti veroparatiisiyhtiöihin, usein tietämättään.
Kun ostat ruokaa, googletat, olet Facebookissa, lennät Finnairin tai SAS:n lentokoneilla, käyt yksityisellä työterveysasemalla, ostat lääkkeitä, maksat työeläkemaksuja, tankkaat Nesteen huoltoasemilla, syöt McDonald'sissa, katsastat auton tai kyselet kadonnutta numeroa Fonectalta olet vähintään välillisesti mukana veroparatiisitaloudessa.
Verosuunnittelu ei estä yrityksiä ottamasta vastaan verovaroin maksettuja yritystukia, hyödyntämästä yhteiskunnan varoilla rakennettua toimivaa infrastruktuuria tai palkkaamasta verovaroin koulutettua työväkeä.
1970-luvun iskelmän iskulause alkaa olla totta jättiyrityksille: verot valtion maksettavaksi.
Jos veroparatiisien käyttäjien eliitti pantaisiin istumaan samaan lentokoneeseen, olisi koolla hyvin sekalainen seurakunta. Suurin osa paikoista menisi bisneseliitille.
Googlen toimitusjohtaja Eric Schmidt siemailisi samppanjaa, vieressään Facebookin perustaja ja suuromistaja Mark Zuckerberg. He selailisivat rauhassa The Economist -lehteä, tietäen ettei verottaja hengitä niskaan.
Yhdysvaltain veroviranomaisten koura ei yllä Caymansaarille tai Bermudaan.
Riviä taaempana istuisi suurten rahastojen hoitajia, joiden miljardien arvoisia sijoitussalkkuja hoidetaan Luxemburgin, Sveitsin, Brittiläisten Neitsytsaarien ja muiden veroparatiisien kautta.
Heidän suuria asiakkaitaan ovat eläkeyhtiöt eri puolilta maailmaa. Myös suomalaisten eläkerahoja päätyy Varman, Ilmarisen ja muiden työeläkeyhtiöiden kautta miljardien eurojen arvosta eri veroparatiiseihin.
Iso siivu koneen paikoista kuuluisi miehille, joiden kanssa bisneseliitti ei normaalisti halua seurustella tai liikkua samoissa piireissä.
Huumekartellien pomot, laittoman asekaupan konkarit, rahanpesun ammattilaiset ja muu maailman rikoseliitti on tottunut asioimaan veroparatiiseissa.
Kokaiinin myynnillä ansaittu raha pitää pestä jossain ja saada käyttöön ilman, että viranomaiset pääsevät sen jäljille.
Tämä onnistuu mukavasti vaikka Bermudalla tai Panamassa.
Suurinta ääntä koneessa pitäisivät miehet, jotka ovat tottuneet siihen, että heille ei sanota ei. Diktaattorit tai puoliautoritääriset maansa johtajat, jotka ovat varastaneet valtionsa varoja ja piilottaneet ne veroparatiiseihin.
Pohjois-Korean edesmenneen diktaattorin Kim Jong-ilin, Chilen sotilasjuntan johtajan Augusto Pinochetin ja Libyan itsevaltaisen Muammar Gaddafin tapaiset omia kansalaisiaan sortaneet valtionpäämiehet ovat aina kelvanneet suurten kansainvälisten pankkien asiakkaiksi.
Ikäviä kysymyksiä pankkien toiminnasta esitetään harvoin, sillä diktaattorit lastaavat rahojaan tiukan salaisuuskäytännön maihin, kuten vaikkapa Sveitsiin.
Alppimaassa pankkisalaisuuden rikkominen voi tietää vankeustuomiota.
Silloinkin, kun tilitietoja kyselee viranomainen, joka yrittää jäljittää varastettua omaisuutta.
Turistiluokassa istuisivat taas pienten ja keskisuurten yritysten omistajat. Tuhannet yrittäjät käyttävät nykyisin veroparatiiseja hyväkseen ja seuraavat näin isojen firmojen esimerkkiä.
Veroparatiiseja tutkivat ihmiset ovat sitä mieltä, että koko termi on huono. Eikä tällä viitata ainoastaan siihen, että kyse on monessa kielessä – myös suomessa – käännösvirheestä.
Termi kuuluu englanniksi tax haven, mikä viittaa turvasatamaan, ei paratiisiin (heaven).
Parempi olisikin puhua salaisuusvaltioista tai salaisuusalueista.
Usein yrityksiä ja rikollisia houkuttelevat veroparatiiseihin juuri tiukat salaisuuskäytännöt ja vähäinen säätely. Veroparatiisit viis veisaavat muiden maiden lainsäädännöstä tai toimintansa haitallisuudesta sadoille miljoonille tai miljardeille ihmisille.
Ei ole sattumaa, että Yhdysvaltain historian suurimpiin kuuluvan konkurssin tehneellä Enron-energiayhtiöllä oli veroparatiiseissa useita satoja yhtiöitä.
Veroparatiisiyhtiöihin oli piilotettu Enronin velkoja, mikä sai yhtiön taloudellisen tilanteen näyttämään todellista paremmalta.
Veroparatiiseja tutkinut brittiläinen entinen toimittaja ja nykyinen kansalaisaktivisti Nicholas Saxon onkin esittänyt, että vuonna 2007 Yhdysvalloista alkanut talouskriisi johtui osittain salaisuusvaltioista.
Kenelläkään ei ollut tarkkaa kuvaa talouden riskeistä ja yhtiöiden toiminnasta, koska ikävät salaisuudet oli kätketty veroparatiiseihin.
"Joko kyse on maailman suurimmasta toimistotalosta tai maailman suurimmasta verohuijauksesta."
Lause on Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman ja hän viittasi sillä Caymansaarilla olevaan kuuluisaan The Ugland House -nimiseen keskikokoiseen toimistorakennukseen.
Rakennuksessa on kirjoilla 19 000 yhtiötä.
Caymansaarten rahoitusvalvontaviranomainen huomautti pian Obaman kommentin jälkeen, että Amerikassa kaikki on suurempaa.
Delawaren osavaltiossa osoitteeseen 1209 North Orange Street, Wilmington on rekisteröitynyt lähes 300 000 yritystä, kuten Coca-Cola, Ford ja Wal-Mart.
Delaware on eräänlainen Yhdysvaltojen sisäinen veroparatiisi, jossa on alhainen verotus ja tiukat salaisuuskäytännöt. Tämä on houkutellut osavaltioon paitsi lukuisia suuryrityksiä, myös muun muassa terroristeja hoitamaan rahoituskuvioitaan.
Britannian alaisuuteen kuuluva Caymansaaret on taas kovin tuttu paikka Obaman syksyiselle vastaehdokkaalle, republikaanien Mitt Romneylle. Liikemiestaustan omaava Romney on sijoittanut yli 80 miljoonaa euroa kahteentoista Caymansaarilla toimivaan rahastoon.
Veroparatiiseista puhuttaessa mielikuva siirtyy yleensä palmuihin ja pitkiin hiekkarantoihin, joiden äärellä toimii hämärämiesten perustamia yhtiöitä.
Todellisuus on tästä kaukana. Veroparatiisit kytkeytyvät maailman suurimpiin talousmahteihin, kuten Yhdysvaltoihin, ja niiden suurimpia hyötyjiä ovat maailman arvostetuimmat ja rikkaimmat suuryhtiöt sekä vauraat yksityishenkilöt.
Suurimpia häviäjiä ovat köyhien maiden kansalaiset.
Suomessa helmikuussa vieraillut yhdysvaltalainen Raymond Baker on pitkän linjan bisnesmies. Viime vuodet hän on kuitenkin saarnannut perustamansa kansalaisjärjestön kautta veroparatiiseja ja veronkiertoa vastaan.
Baker on huomauttanut, että kehitysmaista viedään vuosittain sata kertaa enemmän pääomia pois kuin ne saavat kehitysapua.
Rahat pumpataan ulos esimerkiksi vääristyneellä siirtohinnoittelulla, jossa yritys maksaa ylihintaa tuotteesta yhtiön sisäisessä kaupassa. Räikeimmissä esimerkeissä kuulakärkikynistä on maksettu tuhansien eurojen kappalehintoja.
Mallin avulla voidaan välttää verot, ja usein voitot siirretään veroparatiiseihin.
Pääomien ulos pumppaaminen pitää maita köyhinä, estää niitä kehittymästä ja pitää maat riippuvaisina ulkopuolisesta avusta.
Veroparatiisit eivät ole enää vain kehitysmaiden ongelma.
Eurokriisin myötä verosuunnittelusta on alettu puhua laajasti mediassa ja päätöksentekijöiden pöydissä myös Euroopassa. EU arvioi viime joulukuussa, että sen jäsenmaat menettävät vuosittain jopa tuhat miljardia euroa verotuloja erilaisten veronkiertomekanismien takia.
Poliitikot ovat tajunneet, että kun veroapina loikkii karkuun verokarhua, muiden taakka kasvaa.
Kaikissa länsimaissa vauraiden kansalaisten ja yritysten verotusta on viime vuosikymmeninä kevennetty. Tämä on tapahtunut osittain ideologisten syiden, mutta myös pakon edessä, kun verokapinaan ryhtynyt eliitti voi helposti minimoida maksamansa verot.
Keskiluokan verotaakkaa poliitikot eivät voi kasvattaa tai edessä on vaalitappio.
Siksi päättäjät pohtivat vakavasti veroapinoiden kuriin panemista.
Mr. Hoffman on lähettänyt minulle jälleen viestin.
Se alkaa totutun kohteliaasti: Dear Sir.
Mr. Hoffman kysyy, olenko jo ehtinyt pohtia yrityksen perustamista. Hän ehdottaa soittamista minulle, jotta voisimme jutella Kyproksen-yhtiöstäni tarkemmin.
Tapaaminenkin onnistuu Mr. Hoffmanin yrityksen edustajan kanssa esimerkiksi Britanniassa, Hongkongissa, Panamalla, Seychelleillä tai "muissa vastaavissa paikoissa".
Hän on pohtinut tilannettani ja ehdottaa, että ostaisin sittenkin kuoriyhtiön. Sillä tarkoitetaan jo aiemmin perustettua yhtiötä, joka ei ole harjoittanut liiketoimintaa viime vuosina.
Kuoriyhtiön avulla ulospäin näyttäisi siltä, että olen toiminut jo pitkään Kyproksella.
Kuulostaa mielenkiintoiselta tarjoukselta.
HS kertoo Kyprokseen perustettavan yhtiön vaiheista lähiviikkoina.
Jyri Hänninenو Helsingin Sanomat
porvarihallitukset ja "HS":t palkansaajien kimppussa!!
