Näkökohtia kapitalististen kriisien ymmärtämiseen ja nykyiseen globaaliin taloudelliseen kriisiin
18.12.2009
Miika Kabatan Tampereella 16.10.2009 pidetyn Talouskriisi ja Marxin paluu -seminaarin alustuksen pohjalta kirjoittama laajennettu artikkeli. Kabata tuo tekstissä monipuolisesti esiin niitä marxilaisten kriisiteorioiden käsitteellisiä ja teoreettisiä erotteluja, joita valtavirtakeskustelussa ei olla riittävästi otettu huomioon. Voiton suhdeluvun ja kriisien yleisen muodon tarkastelun lisäksi Kabata esittää negatiivisen teesin, joka kehoittaa välttämään formalistista tapaa soveltaa Marxin kriisiteoriaa pyrittäessä ymmärtämään nykyistä kriisiä, yhteiskunnallisia ilmiöitä ja historiallisia konjunktuureja.
Johdanto
Tämä laajempi
kirjoitus pohjautuu Tampereen yliopistolla 16.10.2009 pidettyyn
esitelmään. Tarkoituksena on lähinnä tuoda esiin joitain sellaisia
olennaisia näkökohtia marxilaisesta kriisiteoriasta, joita monissa
kriisiä käsittelevissä kirjoituksissa ei ehkä riittävästi tuoda esiin.
Aluksi tuodaan esiin joitain yleisiä käsitteellisiä erotteluja.
Seuraavaksi tarkastellaan Marxin teoreettista viitekehystä, jossa myös
kapitalististen kriisien mahdollisuus ja yleinen muoto on mahdollista
hahmottaa. Seuraavaksi tarkastelen voittoastetta (tai voiton suhdelukua,
kuten perinteinen suomennos kuuluu) kapitalismin ”terveyden” yleisenä
barometrina ja voittoasteen laskutendenssin todellisuutta. Lopuksi
esitän ”negatiivisen” teesin, jossa kehotan välttämään formalistista
tapaa soveltaa Marxin kriisiteoriaa tai käsitystä voittoasteen
laskutendenssistä. Molemmat prosessit on muotoiltu teoreettisesti niin
korkealla abstraktiotasolla, että niiden suora soveltaminen havaittavien
yhteiskunnallisten ilmiöiden ja tapahtumakulkujen selittämiseen voi
johtaa formalistiseen, jäykkään ja useimmissa tapauksissa luultavasti
virheelliseen tapaan analysoida historiallisia konjunktuureja. Tässä
kirjoituksessa ei ole valitettavasti juurikaan esillä käytettyjä
lähteitä. Toivon, että minulla on mahdollisuus myöhemmin täsmentää ja
korjata seuraavassa esitettyjä argumentteja sekä tuoda esille käytettyä
lähdemateriaalia.
I Kapitalismi ja kriisit Etymologisesti kriisi (kreikk. kri’sis) tarkoittaa ratkaisevaa käännettä, murroskautta, ahdinkotilaa tai puutetta. Esimerkiksi työväenliikkeen todellisten veteraanien puheessa 1930-luvun lamakautta muistellaan pula-aikana. Vakaa järjestelmä kykenee sulattamaan sekä ulkoiset että sisäiset epävakaustekijät, shokit. Ainoastaan, kun järjestelmästä on tullut epävakaa, voivat pienetkin epävakaustekijät ja häiriöt saada sen pois radaltaan. Järjestelmän kriisi ja epäonnistuminen sen kitkattoman toiminnan kannalta keskeisten edellytysten uusintamisessa kulkevat käsi kädessä.
Marxilaisen yhteiskunta- ja historiakäsityksen yksi keskeisimmistä elementeistä on juuri uusintamisen näkökulma. Tietyn yhteiskunnan tai järjestelmän kriisi viittaa epäonnistumiseen sille olennaisten yhteiskunnallisten edellytysten uusintamisessa. Kapitalismin kriisi siis merkitsee yleistä epäonnistumista kapitalismille ominaisten taloudellisten ja poliittisten suhteiden uusintamisessa. Toisin sanoen se merkitsee systeemin tilaa, jossa systeemin aikaisempi toimintatapa ei enää ole mahdollinen. Jatkaminen aiempaan tapaa johtaisi systeemin taantumiseen tai jopa romahtamiseen ja tuhoon. Kriisi edellyttää toimenpiteitä.
Nykyinen järjestelmän uusintamiskriisi tuo esiin yhtäällä kapitalismin eron aikaisempiin tuotantotapoihin, toisaalta kapitalistisen tuotantotavan perustavan irrationaalisuuden. Pulakausia on esiintynyt jo Vanhassa testamentissa. Tällaisilla kriiseillä ei kuitenkaan ollut erityistä kapitalistista muotoa. Kun egyptiläiset eivät päästäneet israelilaisia lähtemään luvattuun maahan, Jumala tarinan mukaan rankaisi Egyptiä monilla vitsauksilla: kuivuudella, heinäsirkoilla ja kulkutaudeilla. Pula ja väestön elinehtojen uusintamiskriisi oli suoraa seurausta tuotantokyvyn alenemisesta ja siitä johtuneesta tuotteiden vähyydestä. Tällainen ”ei-kapitalistinen” kriisi merkitsee pulaa tuotteista.
Kapitalistisen kriisin luonne on päinvastainen (kuten myöhemmin näemme tarkemmin): tuotantokapasiteetti on korkeampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta se seisoo käyttämättömänä, tuotantovälineet tyhjän panttina ja työläiset työttöminä; ovat kauppojen hyllyt kulutustavaroita pullollaan, mutta niille ei löydy maksukykyisiä ostajia. Yhteiskunnallisia resursseja ja ihmisten toimintakykyjä tuhlataan surottomasti pitämällä niitä käyttämättöminä. Kapitalistinen kriisi ilmenee pulana ostajista – rahan omistajista.
Kuinka vakaa järjestelmä kapitalismi on? Tästä kysymyksestä vallitsee tietysti laaja erimielisyys. Seuraavassa erottelen kolme keskeistä tapaa ymmärtää kapitalismin kriisien logiikkaa.
Markkinoiden autuaaksitekevään voiman uskovien ajattelijoiden näkemyksen mukaan kapitalismi kykenee uusintamaan itseään automaattisesti. Tämä uusintaminen on tehokasta ja kitkatonta. Kriisit eivät kuulu kapitalismin normaaliin toimintaan. Taloudellisessa toimeliaisuudessa saattaa kyllä esiintyä jaksottaista vaihtelua (business cycles), mutta tämä sisäsyntyinen syklisyys ei mitenkään aseta järjestelmän uusintamista vaakalaudalle. Markkinainstituutiot itse ovat oman uusintamisensa paras turva ja niiden välityksellä järjestelmä kykenee myös parhaiten vastaamaan ulkoisiin häiriöihin, kuten auringonpilkkuihin (jotka olivat Stanley Jevonsin suosima hypoteesi suhdanneilmiöille 1800-luvulla) tai työläisten lisääntyneeseen lomailuhalukkuuteen tai raudan kasvaneeseen ruostumisnopeuteen, joilla jotkut nykyajan johtavat ekonomistit selittävät taloussuhdanteiden syitä. Tietysti tällaiset selitysehdotukset ovat äärimmäisiä, mutta tuovat esiin sellaiset syyt, joiden alueelta teoreettinen näkökulma johdattaa etsimään vastauksia.
Edellä kuvaillusta markkinafundamentalistisesta näkökulmasta kapitalistisen tuotantotavan historialliselle olemassaololle ei ole mitään sisäisiä tai ulkoisia rajoja, jos sen annetaan toimia itsenäisesti. Valtion puuttuessa taloudelliseen toimintaan markkinatalouden luonnolliset kannustimet vääristyvät ja seurauksena voi olla vakavia häiriöitä, kuten taloudellisia kriisejä. Siksi on palattava markkinoiden vapaaseen toimintaan. Koska kaiken inhimillisen olemassaolon fundamentaalinen ristiriita on ihmisen pohjattomien halujen ja hänen käytettävissään olevien rajallisten resurssien ylittämätön kuilu, markkinatalous on ehdottoman tärkeä elementti rationaalisen taloudellisen järjestyksen säilymisessä. Tätä gospelia levittävät neoklassiseen taloustieteeseen nojaavat yliopistonprofessorit norsunluutorneistaan, ns. itävaltalaisen koulukunnan markkinaideologit rikkaiden lahjottajien kustantamista Think Tankeistaan ja useimmat talousjournalistit ilmastoiduista avokonttoreistaan.
1.2 Valtioreformistinen perinne
Ekonomistien ja yhteiskuntatieteilijöiden enemmistö ei ole ollut tyytyväinen markkinafundamentalistien argumentaatioon. Valtion roolia taloudessa on pidetty erinäisistä syistä ja erilaisessa laajuudessa välttämättönä elementtinä hyvinvoinnin tuottamisessa. Tällaisessa valtioreformistisessa näkökulmassa korostuu se, että vaikka kapitalismi kykenee talousjärjestelmänä uusintamaan itseään, tämä uusintaminen on usein epäsäännöllistä ja tuhlaavaista. Valtion puuttumista taloudelliseen toimintaan ja institutionaalista hienosäätöä tarvitaan, jotta järjestelmä toimisi kitkattomammin ja tehokkaammin. Tärkeitä tavoitteita ovat tyypillisesti työllisyydestä huolehtiminen (esim. julkiset investoinnit taantuman aikana), tulonjaon epäkohtien korjaaminen (esim. progressiivinen verotus) ja talouden vakautta lisäävien (esim. julkinen kulutus) ja sen kasvuedellytyksiä parantavien (esim. valtionyhtiöiden perustaminen) institutionaalisten ratkaisujen käyttö. Tässä valtioreformismia on kuvailtu sangen perinteisen sosiaalidemokratian sävyisenä, mutta painotus voi konservatiivisemmalla laidalla yltää valtion keskushallinnon uudistusbyrokraatteihin tai politiikassa nationalistishenkisiin populisteihin.
Myöskään valtioreformistisessa lähestymistavassa kapitalistisen tuotantotavan historiallisella olemassaololla ei nähdä mitään sisäisiä tai ulkoisia rajoja. Valtiointerventio kyllä parantaa järjestelmän toimivuutta, mutta se kykenisi uusintamaan itsensä myös ilman puuttumista markkinoiden toiminnan edellytyksiin. Valtion taloudellisen aktiivisuuden tarkoituksena on ainoastaan helpottaa automaattisen uusintamisen sujuvaa ja kitkatonta etenemistä – korjata markkinoiden puutteita. Tässä perinteessä nykyistä kriisiä selitetään talouspolitiikan virheisiin pohjautuen. Kriisi on saanut alkunsa rahoituksen ja spekulaation piirissä. Se on syntynyt korkean velkatason ja valloilleen päässeen spekulaation, löysän rahapolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamisen tai muiden vastaavien talouspoliittisten virheiden seurauksena. Tämän näkemyksen opetus on, että toisenlaisella politiikalla kriisi olisi ollut vältettävissä (ainakin nykyisessä laajuudessaan).
Markkinafundamentalistinen näkökanta on näennäisesti hävinnyt nykyisen talouskriisin seurauksena. Luultavasti se kuitenkin palaa politiikan ja julkisuuden näyttämölle hieman uudistuneena ja entistä vihaisempana. Tähän paluuseen tulee luultavasti liittymään eräänlainen ”schumpeterilainen viritys”, jossa kriiseillä nähdään olevan tervehdyttävä vaikutus, kuten peräruiskeilla on Jari Sarasvuon mielestä: ne puhdistavat systeemin haitallisesta kuona-aineksesta. ”Tule lama kultainen!” Toisin sanoen kriisi edustaa ”luovaa tuhoa”: tuotannon heikot elementit karsitaan, jotta vahvoille versoille jää enemmän tilaa.
1.3 Liberalistinen ideologia ja uusintaminen
Porvarillista julkisuutta hallitsee markkinafundamentalistiseksi ja valtioreformistiseksi kutsumieni näkökantojen toisiaan täydentävä ”epäpyhä allianssi”. Näiden kahden perinteen välinen debatti ja kiistely ruokkii molempia näkökantoja. Ne mahtuvat molemmat sen kapitalismia oikettavan ideologian sisälle, jota Jacques Gouverneur (2005: 279-280) perustellusti kutsuu ”liberalistiseksi ideologiaksi”. Radikaalit kapitalismikriittiset näkemykset pääsevät esiin vain kriisiaikana, jos silloinkaan.
Yksi liberalistisen ideologian vaikutuksista – vaikka luultavasti ei useimpien sitä ylläpitävien henkilöiden tarkoitus – on yhteiskunnallisen todellisuuden olennaisten suhteiden peittäminen. Liberaali ideologia ohittaa yhteiskunnan jakautumisen luokkiin, joilla on vastakkaiset intressit. Sen sijaan yhteiskuntaa kuvaillaan vapaiden ja tasavertaisten yksilöiden kokoelmana aivan kuin tuotantovälineiden omistajat (kapitalistit) ja työvoiman myyjät (työläiset) kohtaisivat vapaasti ja tasavertaisin ehdoin. Aivan kuin työntekijä yleensä voisi valita työpaikkansa tai työaikansa vapaasti. Aivan kuin työntekijöiden palkkatason määrittäisi maaginen ”rajatuottavuus” eikä osapuolten välinen neuvotteluvoima ja valta-asema. Listaa intressien vastakkaisuudesta ja valta-aseman epätasaisuudesta voitaisiin jatkaa lähes loputtomasti.
Toiseksi liberaali ideologia tahtoo työntää syrjään työn ohittamattoman roolin talouden prosesseissa ja kieltää samalla palkkatyöläisten ilman korvausta suorittaman lisätyön todellisuuden. Se panee modernin talouden kaksi keskeisintä ns. tuotannontekijää, työn ja pääoman, samaan asemaan keskenään, vaikka voidaan todistaa, että kaikki tuotanto pohjimmiltaan lepää ainoastaan ihmistyön luontoa muovaavan vaikutuksen varassa (ks. Gouverneur 2005: 10-12, 67-71). Liberaali ideologia listaa erilaisia tulon lajeja (työ ansaitsee palkkaa, pääoma saa voittoja, maa tuottaa maankorkoa, raha antaa korkoa, kiinteistöt ansaitsevat vuokraa, teokset saavat tekijänoikeuspalkkioita, jne.) mutta kieltäytyy näkemästä, että kaikkein erilaisten tulojen ainoa lähde on tavarantuottajien tekemä työ. Mitä tahansa hienostuneita menetelmiä eri tulojen selittämiseksi otetaan käyttöön, niin kauan noita selityksiä muodostetaan liberaalin ideologian mukaisten abstraktioiden pohjalta, voidaan päätyä ainoastaan selityksiin, jotka nojautuvat ajattelumuotoihin, joita Marx osuvasti kutsui fetissistisiksi.
Poliittisen strategian ja taktiikan kannalta ehkä tärkein kapitalististen tuotantosuhteiden ylläpitämä fetissistinen ajattelumuoto on se liberalistisen ideologian tukema ajatus, että voitot (tai porvarien ”säästöt”) ovat investointien lähde ja investoinnit vuorostaan työllisyyden ylläpitäjä, joten voittojen (tai säästäjien aseman) turvaamiseen tähtäävä talouspolitiikka on kansallinen velvoite. Täten liberaali ideologia tyypillisesti peittelee valtiollisten interventioiden kapitalistista luonnetta. Sen lupaamat yleisen edun turvaaminen ja yksityisten etujen yhteensovittaminen paljastuvat lähemmässä katsannossa kapitalististen tuotantosuhteiden uusintamisen edellytysten turvaamiseksi ja näiden tuotantosuhteiden ristiriitojen sovitteluyrityksiksi.
1.4 Kapitalismikriittinen perinne
Kapitalismikriittisestä näkökulmasta järjestelmän uusintaminen edellyttää jatkuvaa kasvua, kapitalististen tuotantomenetelmien ekspansiota. Se tarvitsee kasvua säilyäkseen. Tästä kapitalistien vanha uskontunnustus: ”Kasatkaa, kasatkaa!” (Uusi uskontunnustus tosin lienee: ”Ottakaa yksityisesti, niin teille annetaan julkisesti!”) Termi ”kapitalisti” ei tietenkään nykypäivänä viittaa ensisijaisesti kehenkään silinterihattuiseen herrasmieheen, vaan moderniin osakeyhtiömuotoon ja sen tuottamista voitoista riippuvaisiin yksilöihin. Kapitalismikriittisessä perinteessä suhtaudutaan epäilevästi kapitalistisen tuotantotavan kykyyn ylläpitää niitä historiallisia edellytyksiä, jotka aikaisemmin ovat luoneet perustan sen kiistämättömille saavutuksille. On myös mahdollista argumentoida, että globaalin kapitalismi kyky vahvistaa sellaista universalistista arvoperustaa ja sellaisia yhteiskunnallisia instituutioita, jotka mm. ilmastonmuutoksen ja aseteknologian kehityksen myötä ovat tulleet ihmiskunnan säilymisenkin kannalta välttämättömäksi, on mahdotonta niin kauan kuin kapitalististen yhteiskunnallisten suhteiden luomat kannusteet vahvistavat yleisen kulutuskulttuurin ja niin yksilöllisellä kuin valtiollisellakin tasolla ilmenevän kilpataistelun leviämistä.
Yrittäessään uusintaa omia tuotantoedellytyksiään kapitalismi törmää välttämättömiin rajoihin. Nämä rajat voidaan käsittää järjestelmälle ulkoisiksi tai sille sisäisiksi. Alikulutusta selittävänä tekijänä painottavan käsityksen mukaan kapitalismi tarvitsee itselleen ulkoisen kysynnän lähteen ylläpitääkseen pääoman kasautumista. Esimerkiksi Rosa Luxemburg ajatteli, että kapitalismin uusintaminen voidaan selittää vain tuolle tuotantotavalle ulkoisten yhteiskunnallisten voimien perustalta. Ilman jotain järjestelmälle ulkoista kysynnän lähdettä, tässä tapauksessa imperialististen valtioiden haalia siirtomaita, seurauksena on järjestelmää vaivaama krooninen alikulutus. Kapitalistinen tuotantotapa ei kykene uusintamaan itseään ilman ekspansiota alueille, joilla se ei vielä ole edennyt olivat nämä kapitalistisenmaailmantalouden ulkopuolisia territorioita tai intensiivistä tunkeutumista uusille voittojen hankkimisen alueille (esim. julkisia palveluita yksityistämällä).
Marxin useimpien marxistien korostama näkemys kuitenkin on, että kapitalismin uusintamisen raja on viime kädessä järjestelmäimmanentti – järjestelmän omasta rakenteesta ja sen omista ristiriidoista johtuva. Marxin (1976) sanoin: ”Pääoman ainoa raja on pääoma itse.” Marx (1974b) tutki Pääoman toisessa kirjassa kapitalismin uusintamisen edellytyksiä. Yksi tärkeimmistä teoreettisista tuloksista on se, että pääoman uusintaminen laajennetussa mittakaavassa on periaatteessa mahdollista. Se viitekehys, jossa tämä teoreettinen mahdollisuus toteutuu, on kuitenkin erittäin hienovarainen. Itse asiassa kasautuminen näyttää jatkuvasti olevan kuin veitsen terällä: pienetkin heilahtelut talouden sektorien suhteissa saattavat heittää kasautumisprosessin tasapainosta.
Tässä työssä pyritään tuomaan esille joitain marxilaisen kriisiteorian lähtökohtia juuri yllä mainitun uusintamisen järjestelmäimmanentteja rajoja korostavan teoreettisen viitekehyksen sisältä. Olennaista on myös kysyä, miksi kapitalistisesta järjestelmästä aika ajoin tulee epävakaa ja miten tämä epävakaus syntyy, kehittyy ja laajenee sekä viimein puhkeaa avoimeksi kriisiksi. Seuraavassa pyrin hieman tarkemmin kehittelemään kapitalismikriittisen näkemyksen perusedellytyksiä näistä lähtökohdista.
2 Kriisin yleinen muoto
Joskus korostetaan väitettä, että Marxilla ei ollut mitään täsmällisesti määritettyä yleistä kriisiteoriaa. Vaikka tämä väite, kapeassa mielessä, pitääkin paikkansa, Marxin kapitalisminäkemyksen yleisenä luonnehdintana se antaa väärän kuvan hänen käsityksistään. Se kapea merkitys, jossa on totta sanoa, että Marx ei esitä yleistä teoriaa kapitalistisista kriiseistä, on, että hän ei koskaan kirjoittanut kirjaa tai edes kirjan lukua otsikolla ”kriisiteoria kapitalismin oloissa” tai ”kapitalististen kriisien yleinen luonne” tai vastaavaa. Pikemminkin hänen käsityksensä kapitalismin kriisitendensseistä on ripoteltu eri kirjoituksiin ja moninaisten yksittäisten aiheiden alle.
Marxilta on kuitenkin luettavissa tai löydettävissä ”yleinen kriisiteoria”, vaikka hän ei kirjoitakaan esim. Pääomassa kriisien luonnetta koskevaa lukua. Itse asiassa yleinen teoria kapitalistisen kriisin mahdollisuudesta ja muodosta tulee esille jo Pääoman ensimmäisen kirjan kolmannessa rahan luonnetta käsittelevässä luvussa. Kaikkein puhtaimpana tämä teoria ”kapitalististen kriisien yleisestä muodosta” esitetään Lisäarvoteorioiden toisen kirjan 17. luvussa ”Ricardon kasautumisteoria ja sen kritiikki”. Lisäksi korostettava, että kapitalistinen tuotantotapa on kriisialtis, epävakaa järjestelmä on kaikkialla läsnä Pääomassa.
Kriisin yleistä muotoa tarkasteltaessa on korostettava tuotannon ja kiertokulun yhteyttä uusintamisen kokonaisprosessin perustalla. Viitekehys, jossa Marx tarkastelee kapitalismin uusintamista, on pääoman kiertokulkuprosessi. Tämä kiertokulku syntyy toisiaan seuraavista vaiheista, jotka muodostavat operationaalisesti suljetun kokonaisuuden. Kiertokulussa, toisin sanoen, määrätyt vaiheet seuraavat toisiaan määrätyssä järjestyksessä. Lähtökohtana ja päätepisteenä toimii raha, joka myös sulkee kiertokulkuprosessin. Marx käytti pääoman kiertokulun kuvauksessa kaaviota R – T(MP/LP) … (P) … – T’ – R’. Toisiaan samassa järjestyksessä seuraavat vaiheet siis ovat: 1. sijoittaminen tuotantovälineisiin ja työvoimaan (R – T(MP/LP)), 2. välitön tuotanto (P) ja 3. valmiin tuotteen myyminen (T’ – R’). Kutakin vaihetta luonnehtivat myös niille ominaiset yhteiskunnalliset välttämättömyydet:
1) Välttämättömyys omistaa riittävästi rahaa tuotantoon tarvittavan työvoiman ja tuotantovälineiden ostoon; välttämättömyys työvoimaa ja tuotantovälineitä on ostettavissa markkinoilta.
2) Välttämättömyys tuottaa yhteiskunnallisessa normaalityöajassa (muuten uhkana on häviö kapitalistien välisessä kilpailussa ja tuotannon kannattamattomuus).
3) Välttämättömyys saada tuote myytyä ja sen arvo realisoitua.
Puhtaan muodollisesti nämä yhteiskunnalliset pakot tai välttämättömyydet on siis mahdollista täyttää kasvavassa mittakaavassa ilman keskeytyksiä tai kriisejä. Mutta laajamittainen taloudellinen epäonnistuminen näiden päämäärien saavuttamisessa johtaa kiertokulkuprossin lyhyempään tai pitempään keskeytymiseen ja siten kapitalistisen uusintamisen ajautumiseen vaarantumiseen. Pääoman kiertokulun viitekehys siis myös tarjoaa mahdollisuuden tarkastella rahatalouden ja kriisien suhdetta täsmällisemmin.
Marx näkee rahan roolin kapitalististen kriisien mahdollisuuden muodostumisen olennaisena edellytyksenä. Välitön vaihtokauppa, jossa tavara vaihtuu suoraan toiseen tavaraan ja jossa rahaa ei ole tai se toimii ainoastaan arvon mittana, ei ole taipuvainen ajautumaan rahataloudelliseen kriisin. Päinvastoin koska tarjonnan ja kysynnän välillä ei voi olla kuilua, ei myöskään tuotannon ja kulutuksen välille pääse muodostumaan kuilua, joka on tyypillinen monille kriisiajoille. Marxin mukaan esimerkiksi antiikista ei tunneta tietoja sellaisista yleisistä taloudellisista kriiseistä, jotka ovat tyypillisiä kapitalistiselle tuotantotavalle (Marx 1968: 502-503). Mahdollisuus kriisien puhkeamiseen alkaa ilmetä vasta yksinkertaisen tavarantuotannon myötä.
Tavaran eriytyminen tavaraksi ja rahaksi, siis vaihtoprosessin eriytyminen myynti- ja ostoprosessiksi, ja rahan esiintyminen vaihdon välineenä mahdollistaa kapitalististen kriisien muodostumisen. Tätä kriisin muotoa voi kutsua vaihtokriisiksi, koska se perustuu rahan rooliin vaihdon välineenä. Marx korostaa, että rahan toimiessa vaihdon välineenä kenenkään ei tarvitse ostaa sen takia, että hän on jotain myynyt. Myynti- ja ostotapahtuma ovat erkaantuneet ajallisesti ja paikallisesti ja riippuu uusintamisedellytyksistä, kuinka joustavasti ne sulautuvat yhteen – tai ovat sulautumatta.
Marxin näkemys on vastakkainen ns. Sayn laille, jonka mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä. Jos raha olisi pelkkä arvon mitta, Sayn laki olisi hyvä arvio tavarankierron toimintaedellytyksistä. Marx (1974a: 113) polemisoi ankarasti Sayn lakia vastaan: ”Mikään ei voi olla typerämpää kuin dogmi, että tavaroiden kiertokulku edellyttäisi välittömästi tasapainoa myyntien ja ostojen välillä, koska jokainen myynti on ostamista ja vice versa.” On tautologiaa sanoa, että myyntien ja ostojen lukumäärä on markkinoilla aina sama. Sayn uskotellun lain avulla halutaan kuitenkin todistaa, että ”myyjä tuo omat ostajansa markkinoille” (Marx 1974a: 113).
Vastaväitteeksi Sayn laille, ja samalla perustaksi omalle teorialleen kapitalististen kriisien mahdollisuudesta, Marx kirjoittaa seuraavaa:
”Myyminen ja ostaminen ovat sama toimitus, kahden kohtiomaisesti vastakkaisen henkilön, tavaranomistajan ja rahanomistajan, vuorosuhde. Saman henkilön toimina ne ovat kaksi kohtiomaisesti vastakkaista toimitusta. Myynnin ja oston samaisuus sisältää siis sen, että tavara tulee hyödyttömäksi, jos se, heitettynä kiertokulun alkemistiseen sulattoon, ei tule sieltä ulos rahana, jos sitä tavaranomistaja ei myy ja rahanomistaja osta. Tuohon samaisuuteen sisältyy edelleen se, että vaihtoprosessi onnistuessaan synnyttää tavaran elämässä lepokohdan, välihetken, joka voi olla pidempi tai lyhyempi.” (Marx 1974a: 113-114, painotukset lisätty.)
Tullakseen hyödylliseksi tavaran on onnistuttava kuolonhypyssään, käytävä läpi ensimmäinen osamuodonvaihdos (T – R), tai pudottava ”kiertokulun alkemistiseen sulattoon” eli jäätävä myymättä. Myynti on muodonvaihdoksena itsenäinen prosessi siinä mielessä, että se ei edellytä ostoa toista muodonvaihdosta (R – T) uudelta rahanomistajalta. Rahan omistaja voi odottaa ja istua rahakasansa päällä. Tämän lepohetken pituus riippuu siitä, millaista käyttöä rahan uudella omistajalle rahalleen on. Tämä riippuu osaltaan rahan kulloisestakin tehtävästä.
Rahan funktio vaihdon välineenä (kierokulun välineenä) siis tekee Sayn lain ongelmalliseksi periaatteeksi. Näin on koska vaihdon välineen käytön myötä osto- ja myyntitoimitus erkaantuvat ajallisesti ja paikallisesti vastakkaisiksi toimituksiksi. Rahan esiintyminen maksuvälineenä laajentaa tavaran ja rahan välistä kuilua edelleen: ostajan ja myyjän suhteiden lisäksi vaihtoprosessiin limittyvät nyt velallisten ja velkojien suhteet. Rahan tehtävä maksuvälineenä kytkeytyy luotonantoon: maksuvälineenä toimiessaan rahan avulla lyhennetään aiemmin otettua lainaa.
Tarkastellaan yhteiskunnallisen työnjaon piirissä tapahtuvaa vaihtoprosessia. Maanviljelijä esim. ostaa uuden puvun. Sen sijaan, että hän maksaisi puvusta heti räätälille, maanviljelijä sitoutuu maksamaan myöhemmin, kerättyään sadon ja myytyään sen. Räätälistä tulee velkoja ja maanviljelijästä velallinen. Räätälin ja maanviljelijän välinen velkasuhde saattaa alkaa elää omaa elämäänsä tavaraa tuottavassa yhteiskunnassa: räätäli ostaa tehtailijalta uuden ompelukoneen, mutta koska hänellä ei ole käteistä, ”kovaa rahaa” hän vuorostaan käyttää maanviljelijän kanssa tekemäänsä velkasopimusta takuuna ompelukoneen ostolle. Räätäli on nyt velkoja suhteessa maanviljelijään ja velallinen suhteessa tehtailijaan.
Tässä esimerkissä luotto kytkee tavarantuottajat yhteen vastavuoroisin sitein. Jos maanviljelijän sato epäonnistuu ja hän ei kykene maksamaan velkaansa räätälille ajallaan, myös räätälin kyky maksaa tehtailijalle heikkenee. Maksuvelvoitteet muodostavat yhtenäisen ketjun, jossa yhden lenkin rikkoutuminen voi aiheuttaa koko ketjun kattavan katkoksen, jos shokki on riittävän luja tai maksuvelvoitteiden järjestelmä riittävän hauras. Mitä korkeampi velkaantuneisuus järjestelmässä vallitsee, sitä hauraammaksi maksuvelvoitteiden järjestelmällä on taipumus muodostua. Jos maanviljelijä ei kykene maksamaan velkaansa räätälille, voi käydä niin, että myöskään räätäli ei kykene maksamaan tehtailijalle. Tämän seurauksena tehtailijalla on vaikeuksia maksaa raudasta, hiilestä ja muista raaka-aineista näiden tuottajille. Koska tuotteita ei saada myytyä, niiden arvo ei realisoidu. Talous voi ajautua yleiseen kriisiin.
Marx korostaa, että tällaisesta tilanteesta kumpuava rahakriisi rakentuu vaihtokriisin pohjalle: ”Kriisit ovat mahdollisia luotosta riippumatta, ilman rahan toimimista maksuvälineenä. Mutta toinen kriisin muoto ei ole mahdollinen ilman ensimmäistä, ts., ilman että osto ja myynti eriytyvät.” (Marx 1968: 514.) Oleellista on samalla huomata, että rahan funktio maksuvälineenä lisää tavarantuotantoon ja pääoman kiertokulun ylläpitoon liittyvien yhteiskunnallisten välttämättömyyksien pakottavuutta. Tätä voi havainnollistaa tarkastelemalla pääoman kiertokulkua tilanteessa, jossa pääoman kiertokulku on alistettu finanssisuhteille, kuten asiat modernissa pankkien kontrolloimassa ja velkavivulla viritetyssä kapitalismissa pitkälti ovat.
Kun rahoituksen osuus huomioidaan pääoman kiertokulun kaavio voidaan kirjoittaa tällöin muotoon: R – R – T(MP/LP) … (P)… T’ – R’ – R+. Ensimmäisessä vaiheessa rahoituslaitos myöntää lainan yritykselle (R – R). Tätä vaihetta seuraavat samat kolme vaihetta eli tuotantovälineiden ja työvoiman osto (R – T(MP/LP)), varsinainen tuotanto (P) sekä tuotteen myynti (T’ – R’) kuin yksinkertaisemmassakin pääoma kiertokulkutilanteessa. Lopuksi yrityksen on kuitenkin maksettava korko rahoittajalle (R’ – R+). Kierron sujuessa kitkatta finanssikapitalisti saa palkinnokseen lainasopimuksen mukaisen korkotulon ja tuotantoon osallistunut kapitalisti tietyn liikevoiton, josta velanhoitokustannukset on vähennetty.
Edellä kuvatussa skeemassa pääoman kokonaiskiertoon liittyvät yhteiskunnalliset välttämättömyydet syvenevät ja samalla monimutkaistuvat tässä tilanteessa huomattavasti: 1. rahoitus pitää järjestää ennen tuotannon käynnistämistä, 2. tavaran myynnin on tapahduttava määrätyn aikaperiodin sisällä, jotta velkavelvoitteet pystytään hoitamaan ja 3. tavarasta on saatava markkinoilla hinta, jolla pystytään maksamaan korkovelvoite riittävän voiton ansaitsemisen lisäksi. Rahoitusjärjestelmä kyllä joustavoittaa tuotannon ylläpitämistä, koska pääomankierron rajat ja epätasapainot voidaan työntää taustalle: tavaroita voidaan myydä tai ostaa velaksi ja velkaa voidaan lyhentää ottamalla lisää velkaa. Mutta kriisien mahdollisuuden kannalta tämä ei kuitenkaan tule ilmaiseksi, sillä kerran puhjettuaan kriisit voivat nyt myös olla mittakaavaltaan entistä suurempia.
Finanssijärjestelmään alaisuuteen alistettu pääoman kierron järjestelmä ei sinänsä tee kriiseistä välttämättömiä. Vasta kapitalistiselle tavarantuotannolle ominaiset kasautumisprosessien ristiriidat luovat Marxin mukaan olosuhteet, joissa tavarantuotannon luoma kriisien mahdollisuus muuttuu niiden todellisuudeksi (tai välttämättömyydeksi). Rahan tehtävien moninaistuessa, sen toimiessa ensin arvon mittana, sitten vaihdon välineenä ja lopulta maksuvälineenä järjestelmän kriisipotentiaali moninkertaistuu. Raha kehittää yhteiskunnallisia muotoja, jotka helpottavat tavarantuotannon ja -vaihdon etenemistä. Samalla ristiriidat (taloudelliset epätasapainot) voivat kasvaa moninkertaisiksi, jolloin niiden esiinpurkautuminen synnyttää ”yleisen kriisin”.
2.2 Reaalinen yhteys: ristiriita ja kriisi
Taloudelliset kriisit liittyvät Marxin näkemyksen mukaan kapitalismin ristiriitojen purkautumiseen. Marx tuo asian esiin Lisäarvoteorioissa korostamalla, että yksikään kriisi ei voi syntyä ilman, että osto ja myynti tulevat erilliseksi vaiheiksi kiertokulkuprosessissa ja asettuvat ristiriitaan keskenään. Marxin kriisiteoria on läheisessä yhteydessä hänen käsitykseensä kapitalistiselle tuotantotavalle ominaisista ristiriidoista. Jotta voimme saada selkeämmän kuvan Marxin kriisiteoriasta, meillä tulee myös olla käsitys siitä, mitä hän tarkoitti ristiriidoilla ja kuinka hän niitä käytti teoreettisissa selityksissään. (Tässä kirjoituksessa ristiriita-teemaan ei kuitenkaan ole mahdollista syventyä sen edellyttämällä syvyydellä. Todettakoon ainoastaan latteasti, että Marx katsoi Hegelin tavoin todellisten ristiriitojen perustuvan maailmassa vallitseviin asiantiloihin. ”Tosien ristiriitojen” teorian nykyisestä filosofisesta tilasta ks. Priest (2008).)
Yksi Marxin selkeimmistä muotoiluista löytyy Pääoman ensimmäisen kirjan rahaa käsittelevästä kolmannesta luvusta:
”Olemme huomanneet, että tavaroiden vaihtoprosessiin sisältyy ristiriitaisia ja toisiaan poissulkevia suhteita. Tavaran kehittyminen ei poista näitä ristiriitaisuuksia, mutta se synnyttää muodon, jossa ne voivat liikkua. Tämä on yleinen menettelytapa, jolla todelliset ristiriitaisuudet ratkeavat. Ristiriitaisuushan on esim. siinä, että kappale alati putoaa toista vastaan ja yhtä alituisesti pakenee sitä. Ellipsi on sellainen liikunnan muoto, jossa tämä ristiriitaisuus sekä toteutuu että ratkeaa.” (Marx 1974a: 105, painotukset lisätty, suomennosta korjattu, MK.)
Tämä lainaus on kenties selkein ja tiiviimmin muotoiltu näkemys ”todellisista ristiriidoista”, joka ”kypsältä Marxilta” löytyy. Tämän näkökannan mukaan kapitalistisen tuotantotavan taloudellisissa suhteissa, tuotanto- ja vaihtosuhteissa, piilee joukko ”sovittamattomia ristiriitoja”. Vastaankaltaisia ristiriitaisuuksia esiintyy myös luonnossa todellisina asiantiloina, kuten Marxin viittaus planeettojen liikkeisiin osoittaa. Yhteiskunnallisille ristiriidoille voidaan löytää osittainen ratkaisu erinäisten käytäntöjen kautta, mutta samalla ristiriidoille tulee lisää tilaa liikkua ja ne saavat uusia yhä moninaistuvia muotoja. Kriisin mahdollisuus, joka sisältyy yksinkertaisen tavarantuotannon järjestelmään, uusiutuu uudella tasolla, entistä kehittyneempänä: tasolla ”jossa mahdollisuus voi kehkeytyä todellisuudeksi.” (Marx 1968: 511-512.)
Kysymys ”sopivasta” palkkatasosta tarjoaa hyvän esimerkin kriisien taustalla olevista ristiriidoista. Yhden toisinaan esitetyn ”vastuuttoman” eli vasemmistolaisen näkemyksen mukaan taloudellisten ongelmien syynä on pitkän aikavälin lasku reaalipalkkatasossa. Tämä lasku aiheuttaa kroonisen puutteen kulutuskysynnän puolella. Jos tämä kritiikki olisi täysin pätevä, se muodostaisi vahvan perustan uusliberalismin kritiikille. Täysin päinvastaisen ja lama- ja kriisiaikoina usein kuultavan ”vastuullisen” eli oikeistolaisen kannan mukaan kriisin syynä voidaan nähdä liian korkeat reaalipalkat. Nämä palkat ovat johtaneet voittojen kutistumiseen eli kannattavuuden laskemiseen, kuten miellyttävämpi muotoilu kuuluu. Tämän ajattelutavan mukaan palkkavaatimukset ja luokkataistelu ovat irrationaalista rähinöintiä.
Edellisten yksipuolisten argumenttien sijaan marxilaisesta näkökulmasta on oleellisinta huomata, että nämä molemmat vastakkaiset näkemykset omalla tavallaan heijastavat totuudenmukaisesti kriisin todellisuutta: reaalipalkkataso todella on samanaikaisesti liian korkea ja liian matala. Tilanne on siis oikeastaan huomatavasti ikävämpi kuin ”vasemmistolaiset” tai ”oikeistolaiset” näkemykset myöntävätkään. Tämä voidaan jälleen kerran tuoda esiin pääoman kokonaiskierron, R – T(MP/LP) … (P) … – T’ – R’, tarkastelun kautta. Nimittäin palkkataso on liian korkea tuotantoon sijoittamisen (R – T) näkökulmasta ja liian matala tuotteiden kysynnän (T’ – R’) näkökulmasta. Ongelmana on, ettei varsinaisessa tuotannossa (P) tapahdu tarpeeksi arvonlisäystä ja lisäarvon tuotantoa. (Tämä argumentti yksinkertaistaa tosiasioita jossain määrin, sillä kysynnän vajavaisuus koskee kriisien varhaisvaiheessa useimmiten pelkästään tuotantovälineitä. Palkkataso on kuitenkin keskeinen muuttuja kriiseistä ulospääsyn ongelmassa.) Kapitalististen kriisien yleinen muoto on siis ymmärrettävissä pääoman kiertokulun viitekehyksen avulla. Vaikka tämä kehä on operationaalisesti suljettu, se on kuitenkin avoin siinä mielessä, että kiertokulun jatkumisen edellytyksenä on myös monia kehän ulkopuolisia tekijöitä, kuten perhe-elämä, koulutusjärjestelmä tai verotus. (Historiallisesti pääomasuhteen uusintaminen on tullut yhä enemmän riippuvaiseksi julkisen sektorin toimista, mikä näkyy julkisen kulutuksen kasvuna ja valtion taloudellisten interventioiden lisääntymisenä kaikkialla kapitalistisessa maailmassa poliittisista konjunktuureista riippumatta.)
Edellä esitetty esimerkki voidaan ilmaista sanomalla, että Marx ymmärtää kapitalismin taloudelliset kriisit tuon tuotantotavan sisäisten ristiriitojen ilmauksena: ”Kaikki porvarillisen tuotannon ristiriidat purkautuvat yhteisesti maailmanmarkkinoiden yleisessä kriisissä.” (Marx 1968: 534.) Toisin sanottuna kapitalismi kehittää yhteiskunnallisia muotoja, joissa järjestelmän sisäisillä ristiriidoilla on tilaa liikkua. Samalla kuin tämä tila lisääntyy, ristiriidan vastakkaiset kohtiot saattavat eriytyä yhä kauemmas toisistaan ja niiden sisäinen yhteys saattaa muuttua yhä monimutkaisemmaksi ja välittyneemmäksi sekä samalla vaikeammin tavoitettavaksi ja epämääräisemmäksi.
Koska viimekädessä kulutus ja tuotanto sekä ostot ja myynnit muodostavat ykseyden, mikään yhteiskunnallinen järjestely tai muoto ei kuitenkaan voi hävittää tätä yhteyttä, ellei se samalla hävitä koko sitä yhteiskunnallista muotoa, josta ristiriita alun perin kumpuaa. Tämä lähestymistapa on metodologisesti erittäin voimakas ja Marx noudattaa sitä varsinkin Pääoman ensimmäisen kirjan esityksessä johdonmukaisesti, vaikkakaan ei yhtä avonaisesti kuin esimerkiksi Grundrisse-käsikirjoituksissa.
3 Onko kriisillä ”perussyytä”?
Työarvoteorian mukaan uusi arvo syntyy vain (abstraktin) työn tuloksena. Samanaikaisesti työn tuottavuus kasvaa. Tämän seurauksena yhä pienempi määrä lisäarvoa kiteytyy yhä suuremmassa määrässä käyttöarvoja. Siksi uutta arvoa syntyy tuotannossa yhä pienempi määrä suhteessa tuotantovälineistä tuotteisiin siirrettyyn arvoon. Tämä on kapitalistiselle kasautumiselle ominaisen teknologisen kehityksen ristiriitainen tulos ja Marxin mukaan taloudellisten kriisien perussyy. Tämä ristiriitainen tulos on seurausta työn kaksinaisluoteesta: abstraktin työn arvoa luova osuus vähenee suhteessa konkreettisen työn arvoa siirtävään osuuteen.
Pääomassa Marx liittää edellä kuvaillun tendenssin kapitalistisen kasautumisen erityisluonteeseen. Hän pyrkii osoittamaan, että ”työtä säästävä” ja ”kiinteää pääomaa käyttävä” tekninen kehitys on yleinen tulos, jos tekninen kehitys noudattaa kapitalismille historiallisesti ominaista kasautumistapaa. Kapitalistisessa tuotantotavassa ns. suhteellista lisäarvoa (työläisen kapitalistille työskentelemän lisätyöajan osuutta nostetaan kohottamalla tuottavuutta ja siten lyhennetään työvoiman uusintamiseen tarvittavaa välttämätöntä työaikaa) tuotetaan koneita ja suurteollisuutta soveltamalla. Tämä Marxin mukaan pääasiallinen lisäarvon tuottamistapa kehittyneessä kapitalismissa (Marx 1974a: luku 13), jossa työpäivän pidentämiselle ja palkkojen alentamiselle on asetettu yhteiskunnalliset rajat.
Koneiden käyttöönotto kuitenkin vähentää työn osuutta tuotteen arvossa, koska se nostaa työn tuottavuutta. Näin koneiden käyttöönotto syö pohjaa lisäarvon tuotannolta. Marx toteaa tästä antinomiasta:
”Koneiden käyttämisessä lisäarvon tuottamiseen on siis sisäinen ristiriita, koska koneet suurentavat tietynsuuruisen pääoman tuottaman lisäarvon kahdesta tekijästä toista, lisäarvon suhdelukua, vain pienentämällä toista tekijää, työläisten lukua. Tämä sisäinen ristiriita tulee esiin niin pian kuin jossain teollisuudenhaarassa koneet tulevat yleisiksi ja siten koneilla tuotettujen tavaroiden arvo tulee kaikkien samanlaatuisten tavaroiden vallitsevaksi yhteiskunnalliseksi arvoksi; ja juuri tämä ristiriita puolestaan vie pääomaa, sen itsensä olematta siitä tietoinen, pitkittämään rajattomasti työpäivää, jotta sekä suhteellisen että absoluuttisen eteneminen tasoittaisi riistettyjen työläisten suhteellisessa lukumäärässä tapahtuneen vähentymisen.” (Marx 1974a: 368.)
Suhteellisen lisäarvon tuottaminen kapitalistien välisen kilpailun aseena ajaa kapitalisteja luokkana myös ajamaan absoluuttisen lisäarvon tuottamisen voimistamista, työpäivän pidentämistä. Tätä tendenssiä rajoittaa yhtäällä yhteiskunnallinen kilpailu: työntekijät hakeutuvat parempiin työoloihin ja -paikkoihin. Toiseksi, ja mikä on olennaisempaa, työpäivän pidentämispyrkimykselle ja palkan laskemispyrkimyksille on asetettu juridiset ja yhteiskunnalliset rajat. Siksi työn tuottavuuden parantaminen eri keinoin (”suhteellisen lisäarvon” tuotanto) muotoutuu keskeisimmäksi kilpailuvaltiksi. Työtä säästävä ja pääomaa käyttävä tekninen kehitys on kapitalistisen kasautumisen yleinen tulos, jos työn tuottavuuden kasvattamisessa noudatetaan sellaisia menetelmiä, jotka Marx taloushistorialliseen aineistoon nojautuen näki kapitalistiselle tuotantotavalle ominaisiksi (so., tuotannon koneellistaminen, mekanisoiminen, mittakaavaetujen hyödyntäminen, jne.). Varsinkin Pääomassa analyysi, jonka pohjalta tendenssi voittoasteen laskemiseen diagnosoitiin on luonteeltaan konjunkturaalinen: se liittyy tiettyyn koneellistamiseen ja automaatioon nojaavaan historialliseen tapaan lisätä työn tuottavuutta, mikä on ominainen kapitalismin tuotantovoimia kehittävälle luonteelle. Grundrissen muotoiluissa voittoasteen laskutendenssi perustellaan filosofisesti johdetulla käsitteistöllä, mutta Pääomassa teoreettinen käsitteistö sidotaan tilastollisen ja muun empiirisen aineiston viitoittamaan yleiskuvaan. Tämä on eräs ratkaiseva teoreettinen edistysaskel Pääomassa ja sitä ei tule väheksyä.
Kapitalismin – joka samalla on yleistettyä tavarantuotantoa – olosuhteissa sellainen ylituotanto ei ole mahdollista, joka ei samalla ole pääoman ylituotantoa (ylikasautumista). Kapitalistinen ylituotantokriisi kytkeytyy elimellisesti yhteen yleisen voittoasteen laskutendenssin kanssa. Koska kapitalismin olosuhteissa vaihtelut keskimääräisessä voittoasteessa ovat seismografi koko järjestelmän toiminnalle, yleinen lasku on ilmausta vakavasta ”terveysuhasta”. Jos kuitenkin pidetään mielessä Marxin kriisiteorian ”yleinen muoto”, ajatus kiertokulun ja tuotannon ristiriitaisesta ykseydesta, jonka puitteissa tuotannon rajat tulevat vastaan kiertokulun äkillisen katkeamisen kautta, kun järjestelmä ei enää tuota pääoman kasaamisen jatkuvuuden kannalta tarvittavaa kokonaiskysyntää. Sama huomio kuitenkin myös alleviivaa seuraavaa näkökulmaa: voiton suhdeluvun laskun ei tarvitse johtaa taloudelliseen uusintamiskriisiin – loogisesta aivan yhtä reaalinen mahdollisuus on päätyminen yleiseen stagnaatioon ja kapitalistisen kasvukoneen sakkaamiseen.
4 Kriisien ilmeneminen maailmannäyttämöllä
Sekä kapitalistisen kriisin yleinen muoto että sen ”perustava syy” esitetään Pääomassa niin korkealla abstraktiotasolla, että niiden konkreettinen ilmeneminen maailmantalouden tai yksittäisten kansantalouksien piirissä on väistämättä moninaisten yhteiskunnallisten instituutioiden ja rakenteiden välittämää. Siten myös ristiriitojen syvenemisen ja puhkeamisen vaikutukset tulevat välttämättä esille epätasaisesti. Joskus tämä tapahtuu erittäin hitaasti, vuosikymmenten saatossa, toisinaan salamaniskun tai maanjäristyksen kaltaisina finanssikatastrofeina. Koska globaali kapitalismi on myös epätasaisuuksien ja ristiriitojen repimä järjestelmä, seuraukset ja reaktiot ovat erilaisia eri puolilla maapalloa. Leo Tolstoin romaani Anna Karenina alkaa kuuluisalla aforismilla: ”Kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia; sen sijaan jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Samaan tapaan voidaan sanoa taloudellisista kriiseistä kapitalismissa: jokainen kriisi on omalla tavallaan erityinen.
Tämä erityisyys on seurausta siitä, että kussakin historiallisessa tilanteessa taloudellisen ja poliittisen järjestelmän epätasapainot ja jänniteet ovat syventyneet eri laajudessa ja eri paikoissa samalla kuin järjestelmä on kehittänyt yhä uudenlaisia tapoja ylläpitää ristiriitoja kuitenkaan ratkaisematta niitä. Ristiriidat syvenevät ja järjestelmän osien epätasapaino kasvaa, mutta kuitenkin järjestelmä kehittää tapoja jatkaa omaa uusintamistaan. Se ei kuitenkaan kykene ratkaisemaan tai ylittämään mainittuja ristiriitoja tai epätasapainoja. Olennaista on ymmärtää, mitkä ristiriidat syvenevät ja mihin mahdollisesti löydetään ratkaisu. Toisaalta mitkä ratkaisut palauttavat järjestelmän kykyä uusintaa itseään ja mitkä luovat sen ylittämisen näkymiä?
Lopuksi esitettävien huomioiden joukon tarkoituksena on varoittaa kriittistä marxilaista yhteiskuntateoriaa vaanivasta vaarasta: teorian taantumisesta tyhjäksi formalismiksi, jonka tehtävä ei ole taloudellisen rakenteen ristiriitojen ymmärtäminen ja analyysi, vaan historiallisten tapahtumaketjujen ahtaminen ennaltamäärättyyn loogiseen skeemaan. Paras väline, jolla tältä voi välttyä lienee valpas tietoisuus globaalin kapitalismin ristiriitaisesta ja yllätyksellisestä luonteesta. Suurinkaan ”nero” tai parhaitenkaan rahoitettu tutkimuslaitos ei voi tavoittaa kaikkia merkittäviä kehityskulkuja ja potentiaaleja, joita tietty historiallinen, taloudellinen ja poliittinen konjunktuuri pitää sisällään. Formalismin vaarasta huolimatta on kuitenkin syytä pitää mielessä se pääoman kiertokulun yleinen muoto, jossa kapitalistista uusintamisprosessia voi analysoida ja toisaalta pääoman liikakasautumistendenssi ja siihen johtavat rakenteelliset syyt. Näitä teoreettisia perusvälineitä hyödyntämällä kriisin ymmärtämisen kokonaiskuva ei jää hämäräksi erinäisten samanaikaisten kehityskulkujen risteytyessä ja muodostaessa globaalin tilanteen.
Seuraavassa tarkastellaan, miten Pääomassa varsin korkealla abstraktiotasolla kuvatut taloudelliset ja poliittiset mekanismit ovat yhdistettävissä ja sovellettavissa sellaisten melko konkreettisten historiallisten muutosten, kuten rahoitusjärjestelmän kasvaneen vaikutusvallan, lisääntyneiden ja muuntuneiden valtiointerventioiden ja hajautuneen valtiojärjestelmän puitteissa toimivien globaalien maailmanmarkkinoiden kasvaneen roolin huomioimisen kanssa.
4.1 Rahoitusjärjestelmä
Viimeiset kolme vuosikymmentä ovat merkinneet länsimaissa yksityisen velan radikaalia kasvua. Eri maissa velkakuplan mittakaava on erilainen, mutta suunta on ollut käytännössä kaikkialla sama. Samanaikaisesti yksityisen velan räjähdyksen kanssa on luotu uusi finanssiarkkitehtuuri, joka on mahdollistanut tuottamattoman ja haitallisen keinottelutalouden ennennäkemättömän kasvun. Tätä prosessia on kutsuttu finansialisaatioksi. Tässä kehityksessä rahoitusmarkkinat saavat entistä merkittävämmän aseman talouden kokonaisuudessa, mikä muokkaa talouspolitiikan reunaehtoja ja vaikuttaa yhteiskunnallisiin tuloeroihin. Velasta tulee taloudellisen kasvun lähde ja mitattu talouskasvu muuttuu yhä enemmän näennäiskasvuksi. Finansialisaation seurauksena rahoitusalan osuus kokonaisvoitoista kasvaa erityisesti Yhdysvalloissa radikaalisti suhteessa ”reaalitalouden” sektoreihin 1980-luvulta eteenpäin. Talouden uusliberaali kasvumalli toi palkkojen stagnaation globaalin kapitalismin keskuksiin. Tämä loi tilanteen, jossa reaalipalkkojen kasvun sijaan kysyntää ylläpiti samanaikainen lainanannon lisääntyminen ja varallisuusarvojen (kiinteistöjen, osakkeiden, yms. arvopapereiden) ansioton arvonnousu.
Luoton yhä laajamittaisempi antaminen yrityksille ja kotitalouksille mahdollistaa sen, että kapitalistinen järjestelmä voi väliaikaisesti myydä enemmän tavaroita kuin nykyisen tuotannon luoman reaalitulon ja vanhojen säästöjen summa mahdollistaisivat. Samoin luotonannon laajeneminen mahdollistaa väliaikaisesti suuremmat investoinnit tuotantoon kuin mitä aiemmin on kasattu lisäarvona. Kotitaloudet voivat kasata varallisuutta esimerkiksi kiinteistöjen muodossa ja siten tuoda kansantalouden kiertoon lisää rahaa. Mutta kaikki tämä varallisuusarvojen paisutus yli niiden historiallisen arvon on vain väliaikaista. Myös syviä finanssikriisejä voidaan – ja perimmäisessä merkityksessä niitä myös pitää – tarkastella tuotannon kehityksen, ja erityisesti voittoasteen liikkeiden, kontekstissa.
Olennaista yksityisen velan ennennäkemättömässä kasvussa on se, että uusi finanssiarkkitehtuuri on myös tarjonnut ylärakenteen, jossa ja jonka välittämänä talouden epätasapainot saattoivat kasvaa hallitsemattomiksi. Pääomalla näyttää olevan pyrkimys kohottaa voittoastetta, vaikka fiktiivistymällä – tuottamalla kapitalististen kriisien räjähdysainetta fiktiivistä pääomaa (Marx 1976: 396-410). Ottamalla yhä enemmän velkaa velan päälle keinottelutalouden pannukakkua on voitu paisuttaa ja hienostuneilla johdannaisinstrumenteilla tähän operaatioon liittyvät riskit kätkeä. Rahoitusmarkkinoiden säätelyn purkamisella ja uusilla finanssi-instrumenteilla globaalin kriisin puhkeamista kyettiin viivyttämään yllättävän pitkään. Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan: rahoitusjärjestelmä ei voi poistaa kapitalismin perustalla olevia ristiriitoja, vaan ainoastaan tarjota muodon, jossa nämä ristiriidat voivat liikkua.
Finansialisaatio on siis ennan kaikkea kapitalismin kasautumiskriisin seuraus ja pyrkimykset säädellä ja suitsea käsistä karannutta rahoitusjärjestelmää eivät suinkaan tuo läntisiin teollisuusmaihin takaisin toisen maailmansodan jälkeistä taloudellisen kasvun kultakautta, vaan kapitalismin nykyistä kehitysvaihetta luonnehtivan ylituotantokriisin ja kasvupotentiaalin kuihtumisen, yleisen taloudellisen stagnaation. Rahoitusmarkkinoiden ylilyöntien paikkaamisen tai velkaantumisen suitsimisen näkeminen ratkaisuina nykyiseen taloudelliseen kurimukseen johtavat väärään diagnoosiin tilanteesta. Puutteiden ja ylilyöntien korjaaminen pelkästään rahoitussektorilla ja reaalitalouden ja tuotannon rakenteellisen heikkouden korjaamisen laiminlyönti johtaa todennäköisesti etupäässä järjestelmän stagnaatio-taipumuksen syvenemiseen.
Kapitalistisen markkinajärjestelmän osoittautuessa läpeensä hauraaksi valtio ilmoittautuu takaisin pelinjohtajaksi. Eikä ainoastaan pelinjohtajaksi, vaan koko pelin takaajaksi. Vuoden 2008 finanssiromahdus ja sen aikana kokoon kyhätyt pelastuspaketit loivat käsitteen ”sitruunanhappamasta sosialismista” (lemon socialism): koska rahoituslaitokset ovat ”liian suuria kaatumaan”, niiden tappiot on sosialisoitava. Sen sijaan omistajien pyhiä voittoja ei saa kyseenalaistaa. Mikään Yhdysvalloissa ja Euroopassa käytävästä hallitsevien poliittisten voimien keskusteluissa esittämistä kannoista ei viittaa, että tätä ilmeistä moraalikadon (moral hazard) tilannetta oltaisiin korjaamassa keskeisissä kapitalistisissa maissa kriisin seurauksena. Kun pankkisektori kriisin vaikutuksesta entisestään keskittyy ja muuttuu yhä ylikansallisemmaksi, veronmaksajat voivat odottaa kapitalismin yhä katkerampaa oppia myös tulevaisuudessa.
4.2 Valtiointerventio
Yksi nykyisen globaalin talouskriisin yllättävämpiä käänteitä on ollut valtioiden aggressiivinen suuntautuminen elvytykseen ja taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitöön. (Tässä yhteydessä on kuitenkin todettava valtiovarainministeri Jyrki Kataisen sanoin: Ei koske Suomea. Kuitenkin Suomen tilanne on rakenteellisesti yksi Länsi-Euroopan kehnoimpia ja tarve sekä kyky elvytykseen parhaita.) Tässä suhteessa reaktio poikkeaa voimakkaasti 1930-luvun laman tilanteesta, jolloin valtioiden toimet olivat laimeita ja keskuspankit monesti pahensivat tilannetta kultakantaan ja rahan arvon ylläpitämiseen sitoutuneella markkinafundamentalistisella politiikallaan.
Valtiointerventio liittyy läheisesti velkakuplan synnyttämään ongelmaan: valtioiden lisätessä julkista velkaa yksityisen sektorin ja kotitalouksien on mahdollista vähentää velkataakkaansa ilman, että kokonaiskysyntä kokonaan sakkaa. Valtion puuttuminen peliin estää suuremman romahduksen. Samalla kuitenkin yhä suurempia verotuksella kerättyjä varoja kanavoidaan tukiaisten, pelastuspakettien, veronalennusten yms. avulla yksityisen pääoman taskuun. Tämä julkilausutun ideologian vastainen reaktio on kuitenkin huomattavasti ymmärrettävämpi, kun sitä peilataan taloushistorian muutoksiin, joita teollistuneet länsimaat ovat käyneet läpi.
Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa koitti ennen näkemättömän taloudellisen kasvun aika – ”kulta-aika”. Kasvuluvut olivat yleisesti vuosikymmeniä korkeammalla kuin koskaan ennen. Useimmissa maissa tuloerot tasoittuivat. Valtio oli aktiivinen suhdanne-, raha- ja elinkeinopolitiikassa. Talouden kultakausi oli syönyt eväänsä kehittyneissä kapitalistisissa talouksissa 1960-luvun lopulle tultaessa. 1970-luku toi mukanaan stagflaation: samanaikaisen työttömyyden ja inflaation. Mikä jäi monilta taloudellisilta kommentaattoreilta näkemättä, oli voittoasteen laskeminen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa voittoaste laski 1950-1975 noin 50 prosenttia. Tämä kannattavuuskriisi, joka ilmeni taloudessa stagnaationa, on ymmärrettävä sitä seuranneen uusliberalistisen vaiheen taloudellis-poliittiseksi taustaksi.
Siirtymä uusliberalismiin tapahtui vähitellen, kun toisen maailmansodan jälkeinen voimakkaan talouskasvun kausi hiipui teollisissa länsimaissa 1960-luvun lopulle tultaessa. Matala voittoaste ei antanut kapitalistiluokalle investointimahdollisuuksia. Korkea inflaatio käänsi reaalikorot paikoittain negatiivisiksi. Erityisen tukalaksi tunsi olonsa rahoitussektori. Esillä oli vaatimuksia entistä radikaalimmista poliittisista ratkaisuista, jotka olisivat tehneet kapitalistiluokan enemmän tai vähemmän tarpeettomaksi. Vastareaktio tapahtui ensimmäisenä Yhdysvalloissa ja Britanniassa, joissa valtaan nousivat poliitikot, jotka olivat valmiita murtamaan toisen maailmansodan jälkeisen konsensuksen.
Tilanteeseen reagoitiin vaihtelevasti eri länsimaissa, mutta 1980-luvun loppuun mennessä uusliberalismista eli kapitalistien luokkavallan palauttamisen poliittisesta projektista oli tullut yleinen lähestymistapa globaalisti. Tämä voittoasteen laskutendenssi selittää hyvin 1970-luvun puolivälin ja 1980-luvun alun stagnaation siihen liittyneen ”keynesiläisen” kasautumismallin kriisiytymisen. Uusliberalistinen politiikka oli kapitalistiluokan offensiivi luokka-asemansa turvaamiseksi, siis voittojensa turvaamiseksi, kuten esimerkiksi David Harvey on kirjassaan Uusliberalismin lyhyt historia (2008) seikkaperäisesti argumentoinnut.
Tarkasteltaessa uusliberalistista kehitystä seuraava yleinen sääntö moninaisten muutosten keskellä on kuitenkin pidettävä mielessä: valtion osallisuus taloudessa ei välttämättä vähentynyt, vaan ennen kaikkea muutti muotoa. Talouden pelisääntöjen uudelleenasettajana valtio tuli entistä välttämättömämmäksi pääoman kasaamisen kannalta: työlainsäädäntöä rapautetetaan, yrityskauppojen ja konkurssien yhteydessä otetaan käyttöön huonommat sopimukset, työvoiman neuvotteluasemaa heikennetään, jne. Samalla reaalipalkat jäävät jälkeen tuottavuuden kehityksestä joko inflaation avulla (erityisesti 70-luvulla) tai rahapalkkoja laskemalla (erityisesti 90- ja 2000-luvuilla). Uusia toimialoja siirretään lisäarvon tuotannon perustalta tapahtuvan tuotantotavan piiriin; pääoma tarvitsee sijoituskohteita – paikkoja joissa tuottaa voittoa. Valtion omaisuuden voitoilla saaduilla kertaerillä voidaan rahoittaa veronalennuksia yms. Yksityistäminen tuo markkinoille kokonaisia uusia tuotannonaloja, joilta kääriä voittoja ja ”nyppiä rusinat pullasta” eli valita alueet, joilla tavalla tai toiselle (työehtoja heikentämällä, markkina-asemaa hyödyntäen, palveluja rikkaille suuntaamalla, jne.) kerärä lisävoittoja. Rahapolitiikka institutionalisoitiin finanssijärjestelmän yritysten ja niiden voittojen paisuttamispeliksi.
4.3 Maailmamarkkinat ja valtiojärjestelmä
Koska valtio ei ole kapitalismin olosuhteissa neutraali, yhteiskunnassa ilmenevien moninaisten intressien demokraattisesti tasapainoitettu kiteytymä, kuten porvarillinen valtiokäsitys asiaa tulkitsee, vaan toiminnoissaan orgaanisesti pääoman ja sen edellytysten uusintamiseen kytkeytynyt koneisto, tällä koneistolla on myös sen tehtäviin ankkuroitunut rationaaliteetti eikä se voi olla neutraali suhteessa erilaisiin luokkaintresseihin. Erityisen ristiriitaiseksi valtion rooli muodostuu globaalissa järjestelmässä, jonka perustana ovat hajanaisen valtiojärjestelmän puitteissa toimivat globaalit maailmanmarkkinat. Tässä maailmantaloudessa erityisesti rahapääoma, ja vähemmässä määrin myös tavarat, liikkuvat vapaasti, mutta työvoiman liikkuvuutta rajoitetaan moninaisin pakkokeinoin.
Tuotantoketjujen globalisoimisen kautta voidaan joskus nostaa työn tuottavuutta, mutta erityisesti sillä leikataan kustannuksia. Samalla globalisaatio tukee palkkojen ja työehtojen juostavoittamista: työläiset ovat valmiimpia hyväksymään hitaan palkkakehityksen, jos kehitysmaista voidaan tuoda yhä halvempia kulutushyödykkeitä ja jos korkeammista palkkavaatimuksista on seurauksena tuotannon kehittyviin maihin siirtymisen lisääntyvä uhka. Varsinkin maailmanmarkkinoilla operoivat yritykset ottavat toimintastrategiakseen matalien palkkojen etsinnän. Tämä tapahtuu korkeampien voittojen toivossa. Tavaroiden kasvava tuonti kehittyviltä markkinoilta, erityisesti Kiinasta, mahdollistaa aluksi inflaation taittumisen ilman kireätä rahapolitiikkaa länsimaissa, joissa inflaatio saadaan kuriin. Tilanne ei voi jatkua ikuisesti, koska jossain vaiheessa kehittyvien maiden korkeampi inflaatio alkaa ”siirtyä” teollisuusmaihin.
Yksittäisten kansallisvaltioiden pelivara on tässä tilanteessa rajallinen. Kansallisen itsekkyyden hengessä ne voivat tukea strategisesti tärkeinä pitämiään tuotannonalojaan, mutta globaalisesti vaikutukset olisivat todennäköisesti haitallisia: se ylläpitää globaalia ylikapasiteettia ja siirtää verotuksella kerättyjä voimavaroja kansallisvaltioiden väliseksi kääntyneen kilpailun raaka-aineeksi. Veropolitiikassa sama vaikutus on nähtävissä vielä selvemmin. Veronalennuksilla voidaan parantaa liikeyritysten kannattavuutta, mutta samalla kuristetaan julkisen sektorin rahoituspohjaa ja työpaikkoja samalla kun julkisilla varoilla kustannetut palvelut (koulutus, sosiaaliturva, tms.) ovat tulleet entistä tärkeämmiksi työvoiman (ja myös pääoman) uusintamisen edellytyksiksi. Kansalliset ratkaisut, joissa ”meidän työpaikkoja” puolustetaan uusilla rajat ylittävien väestöliikkeiden rajoituksilla ovat pitkällä aikavälillä ainoastaan haitallisia: niiden kautta varmistetaan, että vanheneva ja heikkenevä väestörakenne muuttuu yhä huonompaan suuntaan.
On tärkeätä painottaa, että kansallisten näkökulmien puutteellisuus ja riittämättömyys koskee paitsi politiikkaa myös marxilaisten teoreettisten käsitteiden soveltamista. Esimerkiksi voiton suhdeluvun laskustendenssin ajatuksen soveltaminen Yhdysvaltain kansantalouden viime vuosikymmenten kehitykseen johtaa tarkastelun paljolti harhapolulle. Ensinnäkin tekninen kehitys ei ole viime vuosikymmeninä Yhdysvalloissa yleisesti ollut sellaista, että tuotanto olisi muuttunut työtä säästävään ja pääoman (koneiden ja raaka-aineiden) osuutta arvonlisäyksestä kasvattavaan suuntaan. Toiseksi Simon Mohunin (2009) tutkimuksen mukaan ns. pääoman orgaaninen koostumus (koneisiin ja raaka-aineisiin sitoutuneen pysyvän pääoman ja tuottavaan työvoimaan sitoutuneen vaihtelevan pääoman suhdeluku) on pysynyt vuodesta 1982 eteenpäin suurin piirtein vakiona. Samanaikaisesti työn tuottavuus on kasvanut samassa tahdissa kuin 1960- ja 70-luvuilla, jolloin pääoman orgaaninen koostumus kasvoi merkittävästi, kuten kapitalistisen kasautumisen olosuhteissa on luonnollista odottaa käyvän. Myöskään voittoaste ei ole laskenut, vaan pikemminkin noussut uusliberalismin aikakautena 1980-luvulta eteenpäin. (Sen sijaan esim. Saksassa ja Japanissa voittoaste on todella laskenut, kuten mm. Robert Brennerin taloushistorialliset tutkimukset osoittavat. Tässä empiirisessä argumentaatiossa, kuten läpi kirjoituksen, nojataan mm. sellaisten tutkijoiden kuin Anwar Shaikh, Ahmet Tonak, Gerard Dumenil, Dominique Levy, Fred Moseley, Guglielmo Carchedi ja Elmar Altvater analyyseihin. On tietysti oma hankala kysymyksensä kuinka marxilaisia teoreettisia käsitteitä operationalisoidaan nykyisen pitkälti valtiolliseen näkökulmaan rajoittuneen tilastontuotannon synnyttämän datan avulla.)
Pääoman kasautumista on tarkasteltava globaalista perspektiivistä eikä suurintakaan kansantaloutta pidä tarkastella erillään kansainvälisestä työnjaosta ja sen kehityksestä. Yhdysvaltain erityistä kehitystä voi alkaa ymmärtämään paremmin huomioimalla Yhdysvalloissa tapahtunut merkittävä deindustrialisaatio. Tämä on ollut voimakasta monilla tuotantosektoreilla, joissa globaali ylikapasiteetti on ollut suurta tai joilla on tapahtunut merkittävää tuotannon siirtymistä halvan työvoiman alueille, kuten Kiinaan. Sen sijaan uusilla ja kasvavilla tuotannonaloilla, kuten tietotekniikassa, rahoituspalveluissa, jne. voitto-osuudet ovat kasvaneet Yhdysvalloissa. Näillä aloilla pääoman orgaaninen koostumus matala, mutta tuotteet usein vielä kalliita, koska markkinat ovat vasta syntyneet ja kapitalistinen kilpailu ei ole välttämättä vielä vakiintunut. Näin ollen työn tuottavuus on voinut kasvaa yhteiskunnallisen työnjaon rakennemuutoksen pikemminkin kuin perinteisen kapitalistisen kasautumisen ansiosta. Yhdysvaltain asema maailmanmarkkinoilla ja valtiojärjestelmässä on muuttunut. (Toisen esimerkin tarjoaa erilaisten yhteisomistuksenalueiden, ns. commonsien, yksityistäminen.)
Tämä tilanne ja edellä luonnostellut selitykset toivottavasti ainakin osoittavat erilaisten formalististen tarkastelujen heikkouden ja tarpeen analysoida globaalin järjestelmän jännitteitä historialliset reunaehdot huomioiden. Marxin Pääoma ei ole kristallipallo, jota tulkitsemalla voi ennustaa talouden yksityiskohtaisia liikkeitä. Sen sijaan Pääomassa esitetään teoreettisesti perusteltu näkemys kapitalismin ristiriitaisesta luonteesta, eritellään erilaisia ristiriitoja ja niille ominaisia liikemuotoja. Esimerkiksi nykyistä Yhdysvalloista tapahtuneesta finanssimarkkinoiden kataklysmista alkanutta ja kaikkialle maailmantalouteen levinneestä taantumaa on vaikea selittää vetoamalla pelkästään voittoasteen laskutendenssiin. Tarina on välttämättä paljon kompleksisempi. (Sama pätee 1930-luvun suureen lamaan, mutta tästä asiasta ei sen enempää nyt.)
4.4 Imperialismi
Marx tuo esiin Pääomassa kapitalistisen kasautumisprosessien ristiriitaisen luonteen. Kyseessä ei ole tasainen ja harmoninen prosessi, vaan päinvastoin epätasainen ja yhdistetty prosessi, jossa kapitalistit eli suuremmat yritykset keskinäisen kilpailun kautta syövät pientuottajia maalla ja kaupungissa. Samoin suuret kapitalistit syövät toisia kapitalisteja – yleensä pienempiä yrityksiä. Marx (1976) luonnehti Pääoman kolmannessa osassa kapitalisteja ”vihamielisiksi veljeksiksi”. Tämä luonnehdinta viittaa siihen, että vaikka kapitalisteja yhdistää samat luokkaintressit, ovat he samalla toistensa kilpailijoita. Tämä kilpailu muuttuu erityisen julmaksi tilanteessa, jossa maailmanmarkkinoilla vallitsee yleinen ylikapasiteetti.
Kapitalistinen kilpailu pakottaa tuottajat kasaamaan pääomaa. Pääoman kasautuminen on historiallisesti kahden toisistaan analyyttisesti erotettavan prosessin yhteistulosta. Nämä prosessit ovat pääoman keskittyminen (konsentraatio) ja pääoman yhteenkokoutuminen (sentralisaatio). Yhteenkokoutumisessa pääoma paisuu sitä kautta, että toiset kapitalistit menettävät pääomansa. Fuusiot ja yritysvaltaukset sekä toisaalla konkurssipesien realisointi ovat tyypillisiä pääoman yhteenkokoutumisen mekanismeja. Pääoman keskittyminen tarkoittaa tuotantovälineiden valumista yksityistuottajilta, talonpojilta ja käsityöläisiltä, kapitalisteille, jotka komentavat alaisuudessaan pienempiä tai suurempia palkkatyöläisten joukkoja. Kapitalistien on kasattava kasaamisen vuoksi, jotta he turvaisivat oman säilymisensä pääomien välissä kilpailussa. Samalla he luovat markkinoille ylikapasiteettia ja kumoavat pientuotannon säilymisen edellytykset. (Suurtuotanto on usein tuottavampaa, mutta syynä sen parempaan menestykseen saattaa olla myös parempi pääsy käsiksi rahoitukseen tai valtion tukiin ja veronalennuksiin.)
Marxilaiset imperialismiteoriat kumpuavat perinteisesti juuri edellä hahmotelluista pääoman kausautumisprosessin ristiriitaisuuksista. Tämä on kuitenkin vain imperialismi-käsitteen ymmärtämisen ensimmäinen teoreettinen perusedellytys. Toinen edellytys on kapitalismin tarkasteleminen maailmanjärjestelmänä. Vaikka maailma on territoriaalisesti jakautunut moniin valtiomuodostelmiin, on olemassa vain yksi hyödykkeiden tuotannon ja jaon kapitalistinen maailmanjärjestelmä, jonka osina valtiot joutuvat tavalla tai toisella toimimaan. Tätä maailmantaloutta olennaisesti luonnehtiva piirre on jatkuva pakko löytää ja ylläpitää pääoman kasautumisen paikkoja. Näiden paikkojen ylläpitämisen kannalta on lokeroitava työvoimaa erilleen toisistaan.
Pitäisikö imperialismin tarkastelu aloittaa valtiosta? Pääoma on alistanut valtiot, jolloin pääoman kilpailulogiikka alkaa toimia valtioiden välityksellä (ja valtioiden välillä). Menemättä syvällisemmin sisään marxilaisiin debatteihin imperialismia voidaan laveasti luonnehtia valtiolliset rajat ylittäväksi politiikaksi, jolla pyritään luomaan, vahvistamaan tai ylläpitämään kapitalistisen kasaamisen jatkuvuutta edistäviä globaaleja tuotantosuhteita. Siirtomaiden anastaminen tai valtioiden väliset sodat ovat tämän poliittisen ja taloudellisen suuntauksen äärimmäinen muoto. Hienostuneemmassa muodossa se ilmenee valtioiden monenkeskisissä kauppaneuvotteluissa, kansainvälisten rahoitusjärjestöjen päätöksentekokoneistoissa tai yrityksissä luoda valtioita sitovia kansainvälisiä järjestelyitä. Pohjimmiltaan imperialismissa on kyse osin taloudellisen,osin valtiollisen kilpataistelun välittämästä globaalin kapitalismin sääntelytavasta.
Kapitalismi on ekspansiivinen tuotantotapa ja sen mahdollisuudet säilyä ovat siten sidoksissa sen mahdollisuuteen laajentua uusille elämänalueille tai maantieteellisille alueille. Tähän ekspansiivisuuteen liittyy kuitenkin erottamattomasti epätasainen alueellinen ja taloudellinen kehitys. Siksi 2008 globaaliksi yltynyt finanssikriisi ja sitä seurannut taloudellinen sukellus ja pitkittyvä taantuma tulevat välttämättä näkymään eri tavoin eri puolilla maailmaa. Samoin ratkaisuyritykset tulevat olemaan erilaisia.
Kapitalismin ideologiset puolustajat tulevat juhlimaan järjestelmän kykyä ”luovaan tuhoon”, mutta näin tehdessään he unohtavat muutamia olennaisia kysymyksiä: Missä ylikapasiteetti puretaan? Mutta ennen kaikkea: Miksi ”meidän” pitäisi luopua elinkeinoistamme, jotta globaalia ylikapasiteettia voidaan vähentää ja ”nuo tuolla” voisivat jatkaa taloudellista toimintaansa ja tuotantokoneistonsa hienosäätöä kannattavalta pohjalta? 1990-luvulla entisen Neuvostoliiton ja sen vanhojen sateliittivaltioiden tuotantokapasiteetin romauttaminen ”shokkiterapialla” ja niiden työvoiman samanaikainen liittäminen osaksi maailmanmarkkinoita tarjosi uutta tilaa pääoman kasaamiselle. Missä osissa maailmaa liikatuotantoa aletaan karsimaan nykyisen kriisin olosuhteissa? Vapaaehtoisia tuskintulee nousemaan esiin, mutta vahvojenvoi olettaa miettivän erilaistenpakkokeinojen käyttöönottoa.
Tämän kaltaiset kysymykset kuitenkin pakottavat vasemmiston ottamaan nykyisen maailmantilanteen huomattavan vakavasti. Kenties vasemmiston valtiolliseen kompromissipolitiikkaan osallistumisen ehdoiksi voisi asettaa seuraavat kohdat: 1) valtion taloudellisen roolin merkittävä uudelleenmäärittely (so. valtion osallistuminen rahoitustoimintaan, valtionyritysten perustamiseen uusille tuotannonaloille, oman liiketoiminnan laajentamiseen ja osuustoiminnallisten liiketoimintamallien tukemiseen, jne.); 2) sitoutuminen tasa-arvoisen, universalistisiin periaatteisiin nojaavan yhteiskunnan vaalimiseen ja kriisin kustannusten tasaamiseen (sosiaaliturvan, terveydenhuollon, koulutuksen ja kulttuuripalveluiden tasosta ja maksuttomuudesta kiinnipitäminen; verorasituksen kohdistaminen maksukykyisille, commonsien yksityistämisen vastustus, jne.); 3) osallistumattomuus imperialialistisiin sotiin, kuten Afganistanin miehitykseen.
Kirjallisuus
Gouverneur, Jacques (2005) The Foundations of Capitalist Economy, Diffusion Universitaire Ciaco
Harvey, David (2008) Uusliberalismin lyhyt historia, Vastapaino
Marx, Karl (1968) Theories of Surplus Value, Part 2, Progress
Marx, Karl (1974a) Pääoma 1, Progress
Marx, Karl (1974b) Pääoma 2, Progress
Marx, Karl (1976) Pääoma 3, Progress
Mohun, Simon (2009) ”Aggregate capital productivity in the US economy, 1964–2001”, Cambridge Journal of Economics 33 (5)
Priest, Graham (2008) ”Dialetheism”, Stanford Encyclopedia of Philosophy (http://plato.stanford.edu/entries/dialetheism/)
