Tämän takia Suomeakin hoputetaan pankkiunioniin
EU-komissio, EKP ja finanssikeskusten suurpankit haluavat
euromaiden pankkiunionin valmiiksi mahdollisimman pian. Ne haluavat,
että yhteinen tukipiikki on valmiina avattavaksi, kun pankkien pääomia
on taas paikattava. Mutta miksi Suomi hosuu pankkiliittoa euromaiden
eikä Pohjoismaiden kanssa?
Euromaiden nykyistä merkittävästi laajempi yhteisvastuu koko alueen pankeista on kolmikon tavoite, sillä se vähentäisi pankkijärjestelmän riippuvuutta varsinkin heikoimpien euromaiden ja suurimpien pankkimaiden kyvystä pitää omat pankkinsa pystyssä.
Omalla tavallaan kiirehtiminen on johdonmukaista ja helppo ymmärtää. Komissio, EKP ja suurpankit haluavat pankkiunionin pian valmiiksi, jotta luottamus euroalueen pankkeihin vahvistuisi ja epätietoisuus pankkien pääomien vahvistajasta kaikkoaisi.
Pankkiunionin kiirehtiminen on johdonmukaista myös niille euromaille, joiden vastuulla on nyt suurempia ja heikkokuntoisempia pankkeja kuin ne itse pystyvät pitämään pystyssä. Pankkiunionissa taakka jakautuisi kaikkien euromaiden kesken.
Mutta se, miksi Suomi tai muutkaan euroalueen pienet pankkimaat hosuvat isompiensa mukana pankkiunionin takaajiksi, on outo arvoitus.
Vaikeat neuvottelut
kriisimekanismista
Suomen Jutta Urpilainen ja muiden euromaiden talousministerit ovat jatkaneet tämän viikon tiistaina ja jatkavat vielä keskiviikkona Brysselissä viime viikolla kesken jääneitä neuvottelujaan pankkiunionin yksityiskohdista.
Neuvottelut ovat olleet vaikeita, sillä euromaiden tavoitteet ovat olleet varsin hajanaisia ja pyrkimykset osin ristiriitaisia. Kolmen vaiheen projektista on vasta ensimmäinen ja helpoin vaihe sovittu.
Se on EKP:n yhteyteen perustettava koko euroalueen suurimpien pankkien keskitetty valvontavirasto, jonka on tarkoitus aloittaa toimintansa vuoden kuluttua. Sitä ennen EKP panee pankit tehotarkastukseen selvittääkseen, onko taseissa aukkoja ja onko pankkien syytä vahvistaa pääomiaan.
Viime ja tämän viikon ministerineuvotteluja ovat pitkittäneet ja vaikeuttaneet seuraavaa vaihetta koskevat kysymykset kriisinhallintakeinoista ja siitä, miten kustannuksia ja päätösvaltaa on tarkoitus jakaa mahdollisessa kriisitilanteessa.
Kiperä kysymys on toisin sanoen, kuka maksaa ja kuka päättää, kun pankkeja on taas pelastettava tai pantava pakettiin. Nämä ovat oleellisesti vaikeampia kysymyksiä kuin valvonnan järjestelyt, sillä nyt puhe on ennalta tuntemattomista mutta mahdollisesti erittäin suurista rahatarpeista.
Kuka maksaa ja
kuka päättää?
Suomen ja esimerkiksi Saksan tavoite oli neuvottelujen alussa, että pankkiunionissa kriisipankkien pääomittamisesta vastaavat ensin pankkien yksityiset rahoittajat, sitten kriisipankkien kotimaiset veronmaksajat ja vasta vihoviimeiseksi kaikkien euromaiden veronmaksajat yhdessä. On epävarmaa, toteutuuko tavoite.
Neuvotteluista tihkuneiden ennakko- ja väliaikatietojen perusteella isoimmat euromaat ovat tunnustelleet yhteisymmärrystä jonkinlaisesta välimuodosta pitkine siirtymäaikoineen. Ensin kriisitoimet perustuisivat keskitettyyn päätöksentekoon ja kansallisiin kriisirahastoihin ja vasta tulevaisuudessa "yhteisiin" varoihin.
Pankkien turvaksi on tarkoitus koota pankkien itsensä ennalta rahoittama puskurirahasto. Sille kaavaillut varat olisivat tämän kriisin koitoksissa riittäneet esimerkiksi Kreikan pankkien pääomittamiseen – mutta eivät Kreikan ja Irlannin pankkien pelastamiseen.
Koko euroalueen pankkijärjestelmän todennäköisten pääomatarpeiden rinnalla kaavailtu pankkien puskurirahasto onkin ennemmin huonoa huumoria kuin uskottava turvamuuri tappioiden ja veronmaksajien välissä.
Näin ollen veronmaksaja avaa tukipiikin seuraavassakin kriisissä melkoisen varmasti. Pankkiunionin järjestelyistä riippuu, missä järjestyksessä eri euromaiden veronmaksajat avaavat lompakoitaan ja kuinka pian yksityisten rahoittajien jälkeen on veronmaksajien vuoro.
Tällä rahalla ei
pitkälle pötkitä
Ennakkoarviot pankeilta koottavan kriisirahaston pääomatavoitteesta vaihtelevat 50 ja 70 miljardin euron välillä. Kumpi tahansa summa on riittävän suuri, jos vaikka Suomen pankit olisivat jostakin syystä yhtäkkiä tarpeen pääomittaa uudestaan eikä pankkien rahoittajilla tai Suomen valtioilla olisi tarkoitukseen tarvittavia varoja.
Mutta kumpikaan summa ei riitä varmistamaan koko euroalueen pankkijärjestelmän vakautta uuden kansainvälisen pankkikriisin oloissa.
Viiden viime vuoden finanssi- ja velkakriisin aikana EU-valtiot ovat käyttäneet pankkien tappioiden kattamiseen ja pääomien vahvistamiseen lähemmäs 500 miljardia euroa julkisia varoja.
Osa tähänastisesta pankkituesta on euromaiden yhteisin kriisitoimin pulittamaa hätärahaa ja osa kriisipankkien kotivaltioiden maksamaa pääomatukea.
Tähänastiset kriisitoimet muistuttavat, että kansainvälisen rahoituskriisin tuoksinassa pankkien tukemiseen tarvittavat summat ovat helposti kymmenkertaisesti suurempia kuin pankkien puskurirahastoon on nyt tarkoitus koota.
Puskurirahasto liian
pieni ja liian suuri
Pankeilta koottava puskurirahasto on aivan liian pieni laajan pankkikriisin taltuttamiseen mutta se voi olla riittävän suuri rohkaisemaan yksittäisiä pankkeja holtittomaan riskinottoon.
Se voi olla juuri ja juuri riittävän suuri myös synnyttämään pankkivalvontaan himpun liian rauhoittavaa turvallisuuden tunnetta.
Ja vahinkojen sattuessa yhteen koottua rahaa siirtyy rahaston kautta riskejä karttavilta pankeilta riskejä ahmineiden pankkien tarpeisiin.
Tämä nurinkurisen kannustuksen ja epäreilun yhteisvastuun piirre on ennalta ärsyttänyt esimerkiksi suomalaisia pankkiireja, jotka ovat muistuttaneet näidenkin pankkimaksujen päätyvän jokseenkin sellaisenaan asiakkaiden maksettaviksi.
Joka tapauksessa pankeilta koottavaksi aiottu kriisirahasto on liian pieni ja kertyy liian hitaasti, jotta siitä olisi apua EKP:n ensi vuoden pankkitarkastuksissa paljastuviin pääomatarpeisiin.
Yksityistenkin rahoittajien pääomitusvastuu alkaa nykykaavailujen mukaan vasta vuodesta 2016 alkaen eli vuosi sen jälkeen, kun EKP:n tarkastusten osoittamat pääomatarpeet on paikattava.
Ensi hätään pääomaa kaapivat kupeistaan euromaiden veronmaksajat – yhdessä tai erikseen.
Maailman suurin
velkaongelma
Arviot euroalueen suurimpien pankkien taseissa muhivien piilotappioiden ja näin ollen pankkien tarvitseman uuden pääoman määrästä vaihtelevat kymmenistä miljardeista euroista satoihin miljardeihin ja äärimmillään jopa pariin tuhanteen miljardiin euroon.
Euroalueen pankkien kaikkien saatavien tasearvo on yhteensä vähän yli 31 000 miljardia euroa. Pankeilla on tappioiden vastaanottamiseen kykenevää omaa pääomaa ja varauksia vajaat 2 400 miljardia euroa.
Luvut ovat lokakuun lopulta ja ilmenevät esimerkiksi EKP:n tuoreimman kuukausikatsauksen tilastoista.
Pankkien taseet ovat massiivisia, ja tappiopuskureitakin on yhteensä suuri summa. Mutta ei likimainkaan niin suuri kuin pitäisi.
Euroalueen pankit ovat yhteensä maailman suurimpia ja ilmeisesti ainakin niin sanotun kehittyneen maailman heikoimpia. Suomeksi sanottuna euroalueen pankeilla on taseissaan yhteensä maailman suurin ja maailman riskipitoisin velkaongelma.
Uuden pääoman
tarve hirmuinen
Maailman suurin varainhoitoyhtiö BlackRock arvioi tuoreessa katsauksessaan, että pelkästään euroalueen kriisimaiden pankeilla on taseissaan 1 500–2 000 miljardin euron verran hoitamattomia ja näin ollen epävarmoja saatavia.
Maailman suurimpiin kuuluva yksityinen sijoitusyhtiö Carlyle Group on arvioinut euroalueen pankkien tarvitsevan todennäköisten luottotappioiden ja muiden menetysten sulattamiseen jopa 2 000 miljardia euroa uutta pääomaa.
Osan uuden pääoman tarpeestaan pankit ovat paikanneet EKP:n mittavalla taustatuella tienaamillaan voitoilla. Osan taseiden vahvistustarpeesta ne ovat kuitanneet yksinkertaisesti taseitaan kutistamalla.
Uutta pääomaa tarvittaneen parin lähivuoden aikana joka tapauksessa rutkasti runsaammin kuin on valmiiksi missään varta vasten tähän tarkoitukseen varattuna. Isoja summia olisi paras olla varalla jo ensi vuonna ja viimeistään, kun EKP saa valmiiksi suurten pankkien tehotarkastuksensa.
Siksi Suomeakin patistetaan kovalla kiireellä pankkiunioniin.
Saksalla monta syytä
haluta pankkiunionia
Saksa on ylläpitänyt pankkiunionia koskevissa neuvotteluissa tiukkaa linjaa, vaikka sillä on erittäin monta hyvää syytä toivoa hartaasti pankkiunionin pikaista varmistumista. Itse asiassa Saksalla on noin 4 000 syytä haluta pankkiriskien jakamista kaikkien euromaiden kesken.
Sattumoisin noin puolet euroalueen kaikkiaan suunnilleen 8 000 pankista on saksalaisia. Sattumoisin myös erittäin suuri osa euroalueen heikoimmista ja riskipitoisimmista pankeista on saksalaisia. Saksan paikallis- ja aluepankit ovat enimmäkseen pieniä ja niiden taseet ovat enimmäkseen erittäin huterissa kantimissa. Vastaavasti Saksan suurin pankki Deutsche Bank on läntisen maailman mahtipankeista velkaisimpia.
Euroalueen kriisimaissa taas huteria saatavia on kaikista euromaista runsaimmin Saksan, Ranskan ja kotimaiset saatavat mukaan luettuna toki Italian ja Espanjan pankeilla. Kaikilla niillä on omissa pankkiriskeissään erittäin hyvä syy pyrkiä pankkiunioniin niin pian kuin suinkin.
Suomella sitä vastoin ei pitäisi olla pienintäkään pankkiriskeihin perustuvaa syytä pyrkiä mukaan tähän pankkiunioniin niin pian kuin suinkin eikä välttämättä lainkaan.
Riskien uusjako
rasittaa Suomea
Suomen pankeilla ei ole sanottavammin saatavia euroalueen kriisimaissa eikä merkittäviä määriä muissakaan euromaissa. Vastaavasti muiden euromaiden pankeilla ei ole Suomessa mainittavaa määrää saatavia tai muutakaan liiketoimintaa.
Niinpä Suomen valtiolla ei ole samanlaista oman maan pankkien riskeihin suoraan perustuvaa syytä pyrkiä pankkiriskien jakamiseen muiden euromaiden kesken.
Pankkiunioni ei sinänsä vaikuta euroalueen pankkiriskien kokonaismäärään, vaan sen on ainoastaan tarkoitus jakaa riskejä uudella tavalla euromaiden kesken.
Pankki- ja luottoriskien uudelleen jakaminen hyödyttää keskimääräistä velkaisempia euromaita sekä keskimääräistä suurempien ja heikkokuntoisempien pankkien kotimaita. Suomi ei kuulu kumpaankaan ryhmään.
Sen sijaan Suomi on niitä keskimääräistä pienemmän velkataakan ja keskimääräistä pienempien pankkiriskien euromaita, joita tarvitaan jakamaan isompien pankkimaiden liian suuria pankkiriskejä.
Pohjoismaisessa
liitossa olisi itua
Pankkiriskien perusteella Suomen olisi perustellumpaa puuhata pankkiliittoa Ruotsin ja Tanskan ja jopa Norjan kanssa kuin muiden euromaiden kanssa. Tätä voisi perustella yksinkertaisella havainnolla Suomen pankkioloista.
Suomen kolmesta suurimmasta pankista ja pankkiryhmästä ylivoimaisesti suurin on ruotsalaisperäinen Nordea ja kolmanneksi suurin on tanskalaisperäinen Danske. Suurimmista vain keskimmäinen eli OP-Pohjola on supisuomalainen.
Nordean päätoiminnot ovat Ruotsissa, Suomessa, Tanskassa ja Norjassa. Danskella on mittavaa pankkitoimintaa muun muassa Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa. Näistä maista ainoastaan Suomi kiirehtii mukaan pankkiunioniin.
Mahdollisten tulevaisuuden pankkikriisien vaikutukset kurottavat ulkomailta Suomeen todennäköisemmin, jos ongelmat koskevat Nordeaa tai Danskea kuin jos ongelmat koskevat Santander-pankkia Espanjassa tai BNP-pankkia Ranskassa tai edes Commerzbank-pankkia Saksassa.
Ja mitä ankarammiksi Nordean tai Dansken mahdolliset ongelmat osoittautuvat sitä varmemmin Suomikin päätyy tavalla tai toisella kärsimään osansa kustannuksista, oli euromaiden pankkiunioni toiminnassa tai ei.
Pankkiunionissa Suomella on suuri riski päätyä aikanaan maksamaan osansa myös muiden euromaiden pankkiongelmista.
