آنکه از گرانی و تحریم می‌خندد، هنوز خبر هولناک را نشنیده است
بسیاری از ایرانیان داخل و خارج کشور، تصور درست و تحلیلی
از شرایط اقتصادی پیش‌روی ایران ندارند. به قول برتولت برشت: "آنکه می‌خندد،
هنوز خبر هولناک را نشنیده است". تراژدی را به کمدی تبدیل می‌کنیم. از تجاوز در
زندان‌ها، طنز می‌سازیم. از بطری نوشابه و کهریزک طنز می‌سازیم. از گرانی و کمیاب شدن مرغ طنز
می‌سازیم. از گشت‌ارشاد طنز می‌سازیم. گرانی ارز و سکه به سرگرمی خنده‌داری تبدیل شده..
این‌روزها همه می‌خندیم. به هم و با هم می‌خندیم. اما اتفاقی که باید بیفتند این است
که باید گریه کرد. به این مسخ شده‌گی. به این بی عملی.
تصور من این است که همیشه وضعیت به صورت طنز ادامه نخواهد
داشت. نمی‌توانیم برای همیشه سفسطه کنیم. تقصیر را به گردن دیگری بیندازیم و خودمان
را بری از تقصیر بدانیم. نمی‌توانیم برای همیشه فرافکنی کنیم. بلاخره یک‌جایی.. یک‌روزی..
گیر می‌کنیم و پتک واقعیت می‌خورد توی سرمان. آن‌وقت می‌گردیم سراغ مرهم روی زخم. خنده‌هایمان
زهرمارمان می‌شود.
تجربه‌های مشابه‌ای در سایر کشورها بوده که ما را به این
قطعیت برساند که تافته جدا بافته نیستم و وضعیت می‌تواند بسیار وخیم‌تر از شرایط حالا
باشد. کافی‌ست نگاهی به تاریخ چند دهه اخیر کشورهایی مثل برزیل و زیمبابوه و مجارستان
و یا آلمان بعد از جنگ دوم جهانی بیندازیم تا ببینیم چگونه فروپاشی اقتصاد یک کشور
می‌تواند ذلت و فلاکت را برای جامعه به ارمغان بیاورد. نگاهی به تصاویر جاروکردن اسکانس‌ها
در پیاده‌روهای مجارستان بیندازید. نگاهی به تصاویر سوزاندن و ریختن اسکناس‌ها در بخاری
در آلمان بیندازید. نگاهی به حمل اسکناس‌های چند ده بسته‌ای در زیمبابوه برای خرید
یک قرص نان بیندازید و تاریخ بیست سال گذشته برزیل را بخوانید و افت بیش از یک تریلیونی
ارزش پول این کشور را بین سال‌های ۱۹۸۰ تا ۱۹۹۷ بخوانید. آن وقت است که خنده روی لب‌هایمان می‌ماسد و چشمه طنزگویی‌مان خشک می‌شود.
وضعیت امروز ایران، اتفاقات چند هفته اخیر بازار معاملات
بورس و ارز و طلا، گران شدن هر روزه مواد خوراکی، اعتراض و اعتصاب روز گذشته بازار
تهران، تنها نشانه‌هایی از باز شدن دمل چرکین اقتصاد ایران است که نشانه تاثیر موفق
تحریم‌ها علیه جمهوری اسلامی بوده. موفقیت تحریم‌ها حقیقتی انکار نشدنی است.
باید از تحریم‌ها دفاع کرد. باید به شدیدتر شدن تحریم‌ها
کمک کرد. اما این تمام هدف نیست. قرار نیست هشتاد میلیون مردم را در وضعیت «هایپر اینفلیشن»
رها کنیم. وظیفه‌ای که این‌روزها به عهده ما، فعالان سیاسی و موافقان تحریم‌هاست، این است
که مردم را از عواقب تحریم مطلع کنیم. نشستن و نگاه‌کردن به طنز و خنده مردمی که عاجزاند
از تحلیل وقایع، کار درستی نیست. باید نتیجه مشخص و درستی گرفت از تحریم‌ها. آگاهی‌رسانی
کرد. تاریخ کشورهایی که وضعیت مشابه ایران را داشتند بازخوانی کرد و به تصویر کشید.
باید خبر هولناک را به گوش مردم رساند. آن‌وقت است که دیگر کسی نمی‌خندد. یاد قلیان
چاق کردن وسط اعتصاب و اعتراض نمیفتد! به خیابان آمدنش هدف‌مند می‌شود و تا رسیدن به
نتیجه در خیابان می‌ماند.
Tässä valuuttasodassa kaikki vaarassa hävitä
7.10.2012
Heini Karjanmaa
Kaikki keskuspankit eivät enää vaivaudu edes keksimään ennen kokemattomille rahakokeilleen kunnialliseen rahapolitiikkaan viittaavia tekosyitä. Ainakin Sveitsin keskuspankki tohtii sanoa rumatkin sanat niin kuin ne ovat.
Sveitsin Kansanpankki on jo hyvän aikaa "painanut
rahaa" pelkästään estääkseen omaa frangiaan vahvistumasta liikaa. Se on
kursailematta ilmoittanut olevansa valmis vaikka rajattoman suuriin
valuuttakauppoihin.
Ainoa olennainen ero Sveitsiin on, että useimmat muut keskuspankit selittävät toimiaan muilla syillä kuin halulla heikentää oman valuuttansa arvoa. Se lienee kuitenkin keskeisiä syitä rahapoliittiseen kilpavarusteluun.
Tämän rahapoliittisen kilpavarustelun toinen nimi on valuuttasota.
Meneillään on maailmanlaajuinen valuuttasota, joka voi aluksi tuntua vaarattomalta tai jopa kaikkia osapuolia hyödyttävältä, mutta jossa on suuri vaara koitua lopulta kaikkien muiden kuin keinottelijoiden tappioksi.
Kaikki keskuspankit
kasvattavat taseita
Maailman suurimpien teollisuusmaiden keskuspankit ovat kymmenen viime vuoden kuluessa kasvattaneet taseidensa koon yli nelinkertaiseksi. Keskuspankit ovat kasvaneet selvästi nopeammin kuin talous.
Ennen kriisiä kasvoivat voimakkaimmin Japanin sekä Kiinan ja muiden niin sanottujen kehittyvien maiden keskuspankit. Kriisin kuluessa railakkaimmin ovat taseitaan paisuttaneet Yhdysvaltain, euroalueen, Britannian ja pienempien länsimaiden, kuten Sveitsin, keskuspankit.
Kansainvälisistä pääomavirroista johtuu, että Aasian ja Latinalaisen Amerikan keskuspankit ovat "joutuneet" vastaamaan länsimaiden keskuspankkien "hyökkäykseen" ottamalla osaa tähänkin taseiden kasvatuskierrokseen.
Kaikkialle lisää
tuoretta rahaa
Keskuspankit ovat ehkä yrittäneet saada aikaan vain oman valuuttansa heikennyksen ja muita omaa taloutta koskevia vaikutuksia, mutta jokainen toimi vaikuttaa myös muihin valuuttoihin, ja niinpä muut keskuspankit ovat vastanneet samalla mitalla.
Kaikki valuutat eivät voi kuitenkaan heikentyä samaan aikaan.
Keskuspankkien toimet ovat kumonneet toistensa valuuttakurssivaikutuksia, mutta yhdessä ne ovat tarkoituksella tai tahattomasti saaneet aikaan maailmanlaajuisen likviditeettitulvan.
Bernanke haluaa
osakekurssit ylös
Valuuttasodan suopea tulkinta pitää koko sotaisaa termiä harhaanjohtavana, ja katsoo, että talouteen tulviva tuore raha ei vahingoita ketään vaan päinvastoin hyödyttää kaikkia.
Keskuspankkien pääjohtajat edustavat itse luontevasti tulkintaa, jonka mukaan heidän toimistaan on taloudelle, yhteiskunnalle ja epäilemättä koko luomakunnalle enemmän hyötyä kuin haittaa.
Maailman vaikutusvaltaisin keskuspankkiiri, Yhdysvaltain Fedin pääjohtaja Ben Bernanke, on ilmoittanut, että Fed kasvattaa tasettaan ja tuoreen rahan tarjontaa niin kauan ja niin paljon kuin on tarvis talouden elvyttämiseksi ja työllisyyden kohentamiseksi.
Senkin hän on ilmoittanut, että Fed suuntaa rajoittamattoman raharuiskunsa pankkien kautta finanssijärjestelmään saadakseen arvopapereiden, kuten velkakirjojen ja pörssiosakkeiden, hinnat pysymään korkeina ja nousemaan lisää.
Bernanke uskoo, että arvopapereiden kurssinousu kohentaa kansakunnan finanssikriisissä ja taantumassa kärsinyttä vakuuskelpoisen varallisuuden arvoa ja itse kunkin vaurauden tunnetta ja näin rohkaisee kansaa takaisin velkavetoiseen kulutukseen.
Samantyyppisiä tavoitteita ja uskomuksia on muillakin keskuspankeilla, mutta kansalaisten suurella enemmistöllä lienee hieman arkisempi käsitys pörssien likviditeettijuhlien hyödystä.
Epäluuloon antavat aihetta arkiset havainnot uuden rahan määränpäästä ja vaikutuksista – sekä kelju aavistus, kuka lopulta kantaa näidenkin kokeiden riskit ja kustannukset.
Varallisuusvaikutus
väisti enemmistön
Finanssitaloudella, kuten arvopaperipörsseillä, on sujunut hetkittäin perin mallikkaasti, kun keskuspankkien toimet ovat syöttäneet pankeille tuoretta rahaa ja ylläpitäneet kurssinousua.
Mutta reaalitalous on suuressa osassa maapalloa uupunut tai uupumaisillaan uuteen taantumaan.
Tuhansien miljardien elvytystoimet ovat ehkä estäneet
taloutta voipumasta vielä kehnompaan kuntoon, mutta eivät ne kestävää
kasvua ole saaneet alkuun.
Tarkoituksestaan ja lopullisesta määränpäästään
riippumatta suurin osa keskuspankkien kriisin kuluessa tuottamasta
tuoreesta rahasta lainehtii edes takaisin arvopaperiluokasta toiseen eri
puolilla finanssitaloutta eikä suinkaan reaalitaloudessa.
Keskuspankkirahan tarjonta pankeille on kasvanut hurjasti, mutta seuraava vaihe on jumissa. Pankkien luotonanto yksityiseen talouteen ei ole kasvanut niin kuin keskuspankit olisivat halunneet.
Ennestäänkin velkaiset asiakkaat ovat ennemmin keskittyneet vanhojen velkojensa maksamiseen kuin ottaneet uutta tilalle, vaikka uutta lainarahaa on tarjolla melkein ilmaiseksi.
Arvopaperimarkkinoiden kurssinousu ei olekaan palauttanut kansalaisten vaurauden tunnetta ja kannustanut alkuun uusia velkavetoisia kulutusjuhlia niin kuin keskuspankit luulivat.
Ehkä keskuspankkiireilta unohtui, että ihmiskunnan suurella enemmistöllä ei ole minkäänlaista suoraa yhteyttä arvopaperipörsseihin tai niiden kurssinousuun.
Ehkä sekin unohtui, että valuuttasodan ja muiden raharuiskeiden esimerkiksi raaka-ainepörsseissä aikaan saama hintojen nousu tarkoittaa ylivoimaisen suurelle enemmistölle entistä kalliimpaa ruoka- ja polttoainelaskua ja vain erittäin pienelle vähemmistölle antoisaa kurssinousua.
Viimeksi velkakupla
yllätti keskuspankit
Raaka-aineiden kallistuminen voi toki johtua muistakin seikoista kuin keskuspankkien mittavista likviditeettioperaatioista. Valuuttasodan suurimpia riskejä lienee kuitenkin rahan yltäkylläiseen tarjontaan väistämättä liittyvä inflaatioriski.
Niin kauan kuin uusi raha pysyy finanssitaloudessa ja hintoja nostava vaikutus koskee vain arvopapereita, raaka-aineita, kehittyvien markkinoiden kiinteistöjä tai vaikka Yhdysvaltain keskilännen viljelymaita, voivat kuluttajahintoja seuraavat viralliset inflaatioluvut pysyä aloillaan tai jopa laskea.
Patoutunut inflaatiopaine ja iso joukko uusia finanssikuplia voi kuitenkin syntyä "pinnan alla" ilman, että keskuspankit huomaavat asiaa tai varsinkaan puuttuvat siihen.
Juuri näin kävi ennen finanssikriisiä, kun maltillisen inflaatiokehityksen taustalla syntyi taloushistorian suurin velkakupla ilman, että keskuspankit huomasivat sitä.
Keskuspankit uskoivat talouden pysyvän niiden hallinnassa, kun inflaatiovauhti pysyi niiden tavoitteiden mukaisena. Kriisi kertoo muuta. Ja kriisitoimet vihjaavat, että samat sokeat pisteet ovat ennallaan.
Inflaatio tai uusien
kuplien poksahdus
Yhdysvaltain Fed, euromaiden EKP ja muut suuret länsimaiset keskuspankit ovat tarjonneet pankeille likviditeettiä jopa viisi kertaa sen määrän kuin pankeilla on tarvetta luotonantonsa ylläpitämiseksi.
Näin arvioi japanilaispankki Nomuran tutkimusyksikön pääekonomisti Richard Koo tuoreessa raportissaan. Hänen mukaansa keskuspankeilla on meneillään hyvässäkin lykyssä hyödytön mutta ennen pitkää erittäin riskipitoinen kokeilu.
Hän ei käytä ilmaisua "valuuttasota", mutta hänen analyysinsä perusteella keskuspankkien kilvan toteuttamista raharuiskeista koituu lopulta sanavalinnoista riippumatta kaikille jonkinlaista haittaa – tai erittäin vakavaa haittaa.
Koo epäilee keskuspankkiirien kykyä havaita ajoissa rahapolitiikan kiristämisen tarve. Hän pelkää, että rahahanojen kiristäminen on aikanaan aivan liian vaikeata ja vastenmielistä, jotta keskuspankit tohtisivat ryhtyä siihen ennen kuin on jo myöhäistä.
Mitä kauemmin rahahanat pysyvät apposen avoimina sitä suuremmaksi paisuvat uudet finanssikuplat ja sitä vaikeampaa hanojen kiristäminen aikanaan on.
Vaihtoehdot ovat Koon mukaan inflaation karkaaminen keskuspankkien hallinnasta tai finanssikuplien puhkaiseminen rahahanojen rajulla kiristämisellä.
Kumpikaan vaihtoehto ei vaikuta valuuttasodan voitolta sen enempää kuin rahakokeiden onnistumiseltakaan.
Keskuspankkirahan tarjonta pankeille on kasvanut hurjasti, mutta seuraava vaihe on jumissa. Pankkien luotonanto yksityiseen talouteen ei ole kasvanut niin kuin keskuspankit olisivat halunneet.
Ennestäänkin velkaiset asiakkaat ovat ennemmin keskittyneet vanhojen velkojensa maksamiseen kuin ottaneet uutta tilalle, vaikka uutta lainarahaa on tarjolla melkein ilmaiseksi.
Arvopaperimarkkinoiden kurssinousu ei olekaan palauttanut kansalaisten vaurauden tunnetta ja kannustanut alkuun uusia velkavetoisia kulutusjuhlia niin kuin keskuspankit luulivat.
Ehkä keskuspankkiireilta unohtui, että ihmiskunnan suurella enemmistöllä ei ole minkäänlaista suoraa yhteyttä arvopaperipörsseihin tai niiden kurssinousuun.
Ehkä sekin unohtui, että valuuttasodan ja muiden raharuiskeiden esimerkiksi raaka-ainepörsseissä aikaan saama hintojen nousu tarkoittaa ylivoimaisen suurelle enemmistölle entistä kalliimpaa ruoka- ja polttoainelaskua ja vain erittäin pienelle vähemmistölle antoisaa kurssinousua.
Viimeksi velkakupla
yllätti keskuspankit
Raaka-aineiden kallistuminen voi toki johtua muistakin seikoista kuin keskuspankkien mittavista likviditeettioperaatioista. Valuuttasodan suurimpia riskejä lienee kuitenkin rahan yltäkylläiseen tarjontaan väistämättä liittyvä inflaatioriski.
Niin kauan kuin uusi raha pysyy finanssitaloudessa ja hintoja nostava vaikutus koskee vain arvopapereita, raaka-aineita, kehittyvien markkinoiden kiinteistöjä tai vaikka Yhdysvaltain keskilännen viljelymaita, voivat kuluttajahintoja seuraavat viralliset inflaatioluvut pysyä aloillaan tai jopa laskea.
Patoutunut inflaatiopaine ja iso joukko uusia finanssikuplia voi kuitenkin syntyä "pinnan alla" ilman, että keskuspankit huomaavat asiaa tai varsinkaan puuttuvat siihen.
Juuri näin kävi ennen finanssikriisiä, kun maltillisen inflaatiokehityksen taustalla syntyi taloushistorian suurin velkakupla ilman, että keskuspankit huomasivat sitä.
Keskuspankit uskoivat talouden pysyvän niiden hallinnassa, kun inflaatiovauhti pysyi niiden tavoitteiden mukaisena. Kriisi kertoo muuta. Ja kriisitoimet vihjaavat, että samat sokeat pisteet ovat ennallaan.
Inflaatio tai uusien
kuplien poksahdus
Yhdysvaltain Fed, euromaiden EKP ja muut suuret länsimaiset keskuspankit ovat tarjonneet pankeille likviditeettiä jopa viisi kertaa sen määrän kuin pankeilla on tarvetta luotonantonsa ylläpitämiseksi.
Näin arvioi japanilaispankki Nomuran tutkimusyksikön pääekonomisti Richard Koo tuoreessa raportissaan. Hänen mukaansa keskuspankeilla on meneillään hyvässäkin lykyssä hyödytön mutta ennen pitkää erittäin riskipitoinen kokeilu.
Hän ei käytä ilmaisua "valuuttasota", mutta hänen analyysinsä perusteella keskuspankkien kilvan toteuttamista raharuiskeista koituu lopulta sanavalinnoista riippumatta kaikille jonkinlaista haittaa – tai erittäin vakavaa haittaa.
Koo epäilee keskuspankkiirien kykyä havaita ajoissa rahapolitiikan kiristämisen tarve. Hän pelkää, että rahahanojen kiristäminen on aikanaan aivan liian vaikeata ja vastenmielistä, jotta keskuspankit tohtisivat ryhtyä siihen ennen kuin on jo myöhäistä.
Mitä kauemmin rahahanat pysyvät apposen avoimina sitä suuremmaksi paisuvat uudet finanssikuplat ja sitä vaikeampaa hanojen kiristäminen aikanaan on.
Vaihtoehdot ovat Koon mukaan inflaation karkaaminen keskuspankkien hallinnasta tai finanssikuplien puhkaiseminen rahahanojen rajulla kiristämisellä.
Kumpikaan vaihtoehto ei vaikuta valuuttasodan voitolta sen enempää kuin rahakokeiden onnistumiseltakaan.
