Mikä euroaluetta vaivaa?
Euroalueen jatkuvat ongelmat kertovat euron sairaudesta. Sen syyt ovat moninaiset.
Oliivivyöhykkeiden asukkaiden syyttäminen laiskoiksi siestan viettäjiksi on väärin. Kreikkalaiset tekevät työtä – ne joilla sitä vielä on – vuodessa paljon enemmän kuin suomalaiset. Yrittäjyys on yleistä ja työpäivät ovat pitkiä.
Alikehittyneisyyden vuoksi työn tuottavuus on heikkoa. Paikoin elämänmeno on lähempänä kehitysmaita kuin vauraan Euroopan tehotalouksia.
Tehottomuudessa on kyse myös perinteisistä elämäntavoista. Ranskakin puolustaa työvaltaista maatalouttaan ranskalaisilla arvoilla. Matkailijan silmin elämä näyttääkin mukavalta.
Huonotuottoisissa elämänmuotoammateissa ei ole vikaa, jos tyytyy vastaavasti alempaan kulutustasoon. Ennen yhteisvaluuttaa se sujui hyvin. Köyhästä, mutta mukavan elämän etelästä ei muutettu sankoin joukoin rikkaaseen ja tehokkaaseen pohjoiseen, vaikka rajat olivat auki.
Yhteisvaluutan piti siirtää pohjoisen Euroopan ylijäämiä kehittämään eteläistä Eurooppaa. Rahaa siirtyi, mutta ei tuottavia investointeja, vaan kiinteistökupla.
Ylenpalttinen lainan tarjonta nosti asuntojen ja tonttien hinnat tolkuttomuuksiin. Näin tapahtui Suomessakin rahamarkkinoiden vapautuessa 1980-luvulla, ja huonosti siinäkin kävi. Nyt kiinteistökauppaa rahoittaneet pankit ovat vaikeuksissa, koska asiakkaat eivät selviä veloistaan.
Vielä suuremmissa vaikeuksissa ovat kodeistaan häädetyt velalliset, joiden on vaikea selvitä kuiville elinaikanaan. Surullinen tarina!
Kreikan ja Italian poliitikot ovat toimineet vastuuttomasti, mutta Espanjassa ja Irlannissa on vaikea syyttää hallitusta kuin korkeintaan siitä, etteivät ne osanneet vahtia pankkiensa luotonantoa.
Suurempia syyllisiä ovat ne keskieurooppalaiset pankit, jotka voiton huumassa rahoittivat avokätisesti paikallisten pankkien asuntolainoitusta. Riskien analysointi kuului niille.
Keskuspankit tarkkailevat inflaatiota ja säätävät liikkeellä olevan rahan sen mukaan. Mittaavatko ne lainkaan oikeaa asiaa? Riisin hinnan nousu on inflaatiota, mutta asuntojen hintojen kaksinkertaistuminen ei ole. Matalat korot kehittävät paraikaa asuntokuplaa myös Helsingin seudulla.
Kiinteistökuplan ohella etelään virrannut raha nosti myös palkkoja. Kreikassa palkat kaksinkertaistuivat kymmenessä vuodessa. Tällaiseen palkkatasoon Kreikalla ei ole edellytyksiä, ellei taloutta modernisoida kovalla kädellä. Tässä ei pettänyt niinkään moraali kuin talousteoria.
Globalisaatio on kohdellut Euroopan eri osia eri tavalla. Kiinalainen duunari tekee kaiken halvemmalla, Euroopan etu on ollut osaamisessa ja laadussa. Italian nuorisosta vain 15 prosenttia suorittaa korkeakoulututkinnon, Suomessa liki 40 prosenttia. Etelä-Eurooppa on aseeton halpatuontimaiden edessä. Niiden pitäisi ehdottomasti devalvoida valuuttansa, mutta euromaalla ei tätä mahdollisuutta ole.
Moni varoitti euroa perustettaessa, että Eurooppa ei ole järkevä valuutta-alue, koska maiden kehityserot ovat niin suuret. Erot Suomen sisällä ovat suuremmat kuin euromaiden välillä, mutta Suomen sisällä tehdäänkin suuria aluepoliittisia tulonsiirtoja. Siitä huolimatta suuri osa Suomesta tyhjenee pikkuhiljaa kasvukeskuksiin.
Jos euroalue toimisi samalla tavalla kuin Suomi sisäisesti, valtavia summia aluepoliittista tukea siirtyisi pohjoisesta etelään ja kymmeniä miljoonia asukkaita etelästä pohjoiseen.
Koska euron arvo kelluu, euromaiden yhteenlaskettu vaihtotase on suunnilleen tasapainossa. Itse asiassa sen pitäisi olla vähän alijäämäinen, sillä Euroopan paras vientiartikkeli ovat eurosetelit, joita ulkopuolisten maiden asukkaat ostavat satojen miljardien edestä säilöäkseen säästönsä patjan sisällä. Tätä ei lasketa vienniksi vaan euromaiden velanotoksi. Kun Saksan vaihtotase on ylijäämäinen, joidenkin muiden euromaiden vaihtotaseen on oltava alijäämäinen.
Voimme sanoa, että Saksan ylijäämä aiheuttaa Etelä-Euroopan alijäämät nostamalla euron kurssiin liian korkeaksi. Se ehti nousta yhdestä dollarista yli 1,50 dollarin.
Ulkomaanvaluutassa mitattuna kreikkalaisten palkkataso ei siis vain kaksinkertaistunut vaan peräti kolminkertaistui, mikä nyt ainakin oli liikaa. Nyt euro on onneksi vähän devalvoitunut ja kurssi on enää 1,25. Tämä helpottaa huomattavasti esimerkiksi Suomen vientiä.
Jos jokaisella maalla olisi oma euronsa, Saksan euro maksaisi varmaankin jotain 1,70, eikä Saksa oli mitenkään erityisen kilpailukykyinen. Kreikan euro olisi ehkä 0,70. Suomelle nykytaso on nyt ihan passeli.
Etelä-Euroopan räpiköinti on auttanut Saksan kilpailukykyä olennaisesti, koska se on estänyt euron liiallisen kallistumisen. Saksa on hyötynyt Etelä-Euroopan vaikeuksista huomattavasti, ja on Suomikin
Sääliksi käy Espanjaa. Maan hallitus ei ole tehnyt mitään väärin. Espanjalaiset ja saksalaiset pankit ovat. Nyt Espanja on joutunut nostamaan veroja ja leikkaamaan menoja velkojamaiden vaatimuksesta. Tämä ei ole auttanut mitään. Työttömyys on noussut 25 prosenttiin, ja se taas on romahduttanut verotulot. Kuripolitiikasta ei ole ollut valtiontaloudelle mitään hyötyä, mutta koko maa on kärsinyt.
Työttömyyttä lisäämällä ei Eurooppaa pelasteta. Taloustieteen nobelisti Paul Krugman sanoo Euroopan tekevän taloudellista itsemurhaa ja Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer sanoo Saksan olevan tuhoamassa Eurooppaa kolmatta kertaa. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF neuvoo jopa Suomea hillitsemään valtiontalouden säästöjä, jotta lama ei syvenisi.
Juuri nyt Euroopassa tarvittaisiin elvytystä, ei työttömyyden tahallista kasvattamista. Yhä useampi on päätynyt siihen, että Saksassa pitää nostaa palkkoja, jotta epätasapaino euroalueen sisällä helpottaisi.
Yhteisvaluutta vaatisi koordinoitua talouspolitiikkaa – ei vain köyhien kurittamista, vaan myös esimerkiksi Saksan ja Suomen politiikan sääntelyä. Olen kovin pessimistinen siitä, onko se poliittisesti mahdollista. Ellei ei ole, yhteisestä valuutasta muodostuu taakka, vaikka se tähän asti on tuottanut ainakin Suomelle paljon hyötyä.
Miksi Saksan kilpailukyky on muilta pois
18.6.2012
Osmo Soininvaara
Aloitetaan ensin vaihtotaseella, joka kertoo kansantalouksien velkaantumisesta (alijäämäinen vaihtotase) tai säästämisestä.Oletetaan ensin, että jokaisella maalla on oma valuuttansa. Markkinatalousmaa ei voi pitkään pitää yllä keinotekoista valuuttakurssia. Suomi yritti parikymmentä vuotta sitten, ja huonosti siinä kävi. Jos maan vaihtotase on alijäämäinen, se joutuu ostamaan ulkomaanvaluuttaa enemmän kuin myy sitä ja maksaa tuon kaupan omalla valuutallaan. Siksi sen oma valuutta halpenee. Jos vaihtotase on ylijäämäinen, maan valuutan arvo vastaavasti nousee. Alijäämäisen maan valuttaa siis devalvoituu parantaen sen kilpailukykyä ja ylijäämäisen revalvoituu heikentäen sen kilpailukykyä. Näin valuuttakurssin vaihtelut pyrkivät tasapainottamaan vaihtotaseet.
Tästä on muutama poikkeus: jos maan valuuttaa käytetään laaja-alaisesti reservivaluuttana, se voi ”myydä seteleitä” (ja bittejä) ja näin rahoittaa alijäämänsä (USA). Jos maa ei ole markkinatalous, se voi manipuloida kurssia (Kiina) ja jos maassa on tarve säästää rahaa pahan päivän varalle, koska eläkejärjestelmä ei ole kunnossa tai eläkejärjestelmä on rahastoiva (Japani, Kiina, osin Suomi), se voi ylläpitää pitkäänkin ylijäämäistä vaihtotasetta ilman valuutan revalvoitumista.
Euroalueen vaihtotase on tämän takia keskimäärin jokseenkin tasapainossa. Jos yksi euromaa (Saksa) hankkii huomattavan vaihtotaseen ylijäämän, euron kurssi nousee ja koko alueen yhteenlaskettu vaihtotase tasapainottuu. Suhteessa Yhdysvaltain dollariin euron kurssi ehti nousta yli 50 prosenttia, ennen kuin eurokriisi on sitä onneksi vähän laskenut. Saksan ja Suomen ylijäämistä johtunut kurssin nousu leikkaa kilpailukykyä tasaisesti kaikilta euromailta, myös niiltä, joiden kilpailukyky ei ollut järin hyvä alun perinkään. Euron 50 prosentin revalvaatio on suurena syynä oliivivyöhykkeen vaikeuksiin, ja on se haitannut myös Suomen vientiä. Vastaavasti Saksan talous on hyötynyt huomattavasti siitä, että oliivimaiden alijäämien ansiosta euron kurssi nousi niin vähän. Ilman euroa ja oliivivyöhykkeen räpiköimistä euron sisällä Saksan parantunut kilpailukyky olisi valunut valuutan rajuun revalvoitumiseen.
Saksan tuottavuutta ja muun maailman inflaatiota alemmat palkankorotukset ovat suurena syynä oliivivyöhykkeen maiden VAIHTOTASEIDEN alijäämiin. Oliivivyöhykkeen alijäämät ovat vastaavasti tehneet mahdolliseksi Saksan ylimäämät.
Tässä oli siis kyse vaihtotaseen alijäämästä. Se on eri asia kuin julkisen talouden alijäämä, mutta yhteys näiden alijäämien välillä vallitsee.
Vaihtotaseen alijäämä tarkoittaa, että jonkun on kansantalouden sisällä velkaannuttava, kotitalouksien, yritysten tai valtion. Kaikissa maissa, jopa Kreikassa, yksityissektori velkaantui ensin. Itse asiassa yksityissektorin velkaantumien ja siihen liittynyt kuplatalous tuotti petollisen paljon verotuloja valtioille. Kun velka alkoi hirvittää ja kotitaloudet sekä yritykset alkoivat karsia menojaan, ne tulivat karsineeksi myös toistensa tuloja (kansantaloudessa toisen meno on toisen tulo) ja sitä kautta valtion tuloista saamia verotuloja samalla, kun työttömyys nousi ja synnytti menoja valtiolle. Vaihtotaseen alijäämä kääntyy lähes aina lopuksi julkisen talouden alijäämäksi. Tai jos velka ei alkanut hirvittää velallista, se alkoi hirvittää pankkeja, jotka joutuivat vaikeuksiin, kun velalliset eivät pystyneet maksamaan velkoja eivätkä edes korkoja. Kun pankit kaatuivat valtioiden niskoille, valtiot joutuivat suuriin vaikeuksiin (Irlanti, Espanja).
