Vartiainen on väärässä
Jaakko Kiander
1.2.2013
Tuleva työvoimapula on ollut talouspolitiikan keskeinen uhkakuva 1990-luvulta lähtien.
Huolen taustalla ovat väestöennusteet, jotka ovat ennakoineet työikäisen väestön supistumista. Väestön ikääntymisen on pelätty johtavan työvoimapulaan, taloudellisen kasvun pysähtymiseen ja julkisen talouden kriisiin. Ennusteet eivät kuitenkaan ole toteutuneet.
Sen sijaan korkea työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat jatkuneet jo yli 20 vuotta.
Tilanne oli kääntymässä paremmaksi vuonna 2008, mutta silloin alkoi globaali finanssikriisi, jonka seurauksista kärsimme yhä. Samalla ihmettelemme, miksi tilanne on parempi Saksassa ja Ruotsissa.
Historian valossa nykytilanteessa ei ole mitään outoa. Suomessa on vallinnut yli sadan vuoden ajan lähes jatkuva työttömyys tai vajaatyöllisyys. Tilanteemme on ollut pysyvästi heikompi kuin muissa Pohjoismaissa.
Pula kunnollisista työpaikoista on ollut Suomen samoin kuin monen muunkin periferisen maan pysyvä ongelma.
Vajaatyöllisyys on Suomessa liittynyt rakennemuutokseen ja maailmantalouden lamakausiin. Maaseudun liikaväestö purkautui muuttoliikkeenä: 1800-luvun lopulla Amerikkaan, 1960-luvulla Ruotsiin.
Työttömyyttä ovat aiheuttaneet myös globaalit lamakaudet 1930- ja 1970-luvuilla sekä finanssikriisit 1990-luvulla ja uudelleen vuoden 2008 jälkeen.
Täystyöllisyydestä Suomessa ehdittiin nauttia hetken aikaa 1980-luvulla. Myös sota ja jälleenrakennus takasivat täystyöllisyyden 1940- ja 1950-luvuilla, kun valtiovalta sääteli taloutta voimakkaasti.
Suomen taloushistoria on ollut jatkuvaa ja usein epäonnista kamppailua työttömyyttä vastaan. Hetkittäisiä onnistumisia ovat seuranneet uudet kriisit.
Tässä Suomi muistuttaa muita Euroopan periferioita kuten Irlantia, Espanjaa ja Etelä-Italiaa.
Talouden modernisaatio ja rakennemuutos tulivat meille myöhemmin kuin muualle Länsi-Eurooppaan. Suomen sisällä on ollut pitkään suuret alueelliset tuotanto- ja työllisyyserot. Työllisyys on ollut hyvällä tasolla Etelä-Suomen kasvukeskuksissa, Itä- ja Pohjois-Suomessa työllisyysaste on ollut muiden Euroopan syrjäseutujen tapaan matala.
Huoli tulevasta työvoimapulasta liittyy käsitykseen, jonka mukaan jatkossa työpanoksella olisi ratkaiseva vaikutus talouskasvuun ja julkiseen talouteen: mistä löytyvät hoitajat ja kuka maksaa verot?
Ikääntymisongelmaa ei voi Euroopassa sysätä syrjään. Suomi ei kuitenkaan ole erityisen huono maa. Meillä väestön huoltosuhde vakiintuu 2030-luvulla, eikä työikäisen väestön määrä romahda. Monessa Euroopan maassa demografinen näkymä on matalan syntyvyyden vuoksi paljon huonompi.
Toistaiseksi ennusteet ovat aliarvioineet Suomen väestönkasvun. Joidenkin ennusteiden mukaan työvoiman piti alkaa supistua jo 10 vuotta sitten. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Tärkein syy tähän on ollut ennakoitua suurempi maahanmuutto.
Työvoimapulan uhkakuvasta huolestuneet uskovat, että työvoiman tarjonnasta tulee lähivuosina talouden kasvua jarruttava rajoite. Heikentyvän työllisyyden seurauksena talouden kasvu hyytyy, julkinen talous ajautuu kriisiin ja lopulta sosiaaliturvaa pitää heikentää ja julkisia menoja hillitä. Ikääntyvän väestön maassa työllisyysasteen ei uskota paranevan, ellei muuteta työnteon kannustimia, jotka muodostuvat verojen ja sosiaaliturvan kautta.
Tällaisen ajattelun taustalla ovat klassisen taloustieteen teorialähtöiset oletukset ja suositukset, joita Vatt:n Juhana Vartiainen on ansiokkaasti viime aikoina edustanut. Niiden mukaan työmarkkinat ovat lähtökohtaisesti tasapainossa. Työtä uskotaan olevan kaikille halukkaille. Työntekoa rajoittaa lähinnä työhaluttomuus ja laiskuuden mahdollistava sosiaaliturva.
Tällainen malli on epäuskottava, jos sitä tarkastelee suomalaista taloushistoriaa vasten.
Suomalaiset työmarkkinat ovat vain harvoin olleet tasapainossa. Työvoiman tarjonta ei näytä automaattisesti luoneen työvoimalle kysyntää eli työpaikkoja – ei ainakaan nopeasti.
Täystyöllisyyden esteenä ovat Suomessa olleet jyrkät suhdannevaihtelut, ajoittaiset kilpailukykyongelmat ja epäedullinen elinkeino- ja aluerakenne.
Kyseessä on tyypillinen periferiaongelma. Pääoma ja työpaikat pyrkivät hakeutumaan lähemmäksi keskuksia ja suuria markkinoita.
Suomi on syrjäinen ja alueellisesti hajanainen maa, jossa on vähän varallisuutta ja pula kotimaisista omistajista. Monilla alueilla on yksipuolinen tuotantorakenne, joka tekee työmarkkinat alttiiksi häiriöille.
Toisaalta historia osoittaa, että jos työvoimalle on kysyntää, tarjonta joustaa myös ylöspäin. Hyvinä aikoina ihmiset siirtyvät opinnoista ja hoitovapailta työmarkkinoille, huonoina aikoina he palaavat työvoiman ulkopuolelle. Myös maahanmuutto tasapainottaa työmarkkinoita entistä tehokkaammin.
Kokemuksen perusteella voi arvioida, että Suomeen ei tule työvoimapulaa.
1940-luvulla syntyneet suuret ikäluokat ovat jo siirtyneet eläkkeelle. Tämä pelätty muutos ei aiheuttanut työvoimapulaa. Työllisten määrä voi jopa kasvaa edelleen siitä huolimatta, että työikäisten kantasuomalaisten määrä alkaa supistua. Maahanmuutto kasvattaa jatkossakin työvoimapotentiaalia, ja käyttämätöntä työvoimareserviä on kotimaassakin runsaasti. Aluerakenteen keskittyminen ja koulutustason nousu alentavat rakenteellista työttömyyttä ja parantavat työllisyysnäkymiä.
Tulevaisuuden haasteena ei siksi ole työvoimapula, vaan pula hyvistä, korkeaa arvonlisäystä tuottavista työpaikoista.
Huolen taustalla ovat väestöennusteet, jotka ovat ennakoineet työikäisen väestön supistumista. Väestön ikääntymisen on pelätty johtavan työvoimapulaan, taloudellisen kasvun pysähtymiseen ja julkisen talouden kriisiin. Ennusteet eivät kuitenkaan ole toteutuneet.
Sen sijaan korkea työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat jatkuneet jo yli 20 vuotta.
Tilanne oli kääntymässä paremmaksi vuonna 2008, mutta silloin alkoi globaali finanssikriisi, jonka seurauksista kärsimme yhä. Samalla ihmettelemme, miksi tilanne on parempi Saksassa ja Ruotsissa.
Historian valossa nykytilanteessa ei ole mitään outoa. Suomessa on vallinnut yli sadan vuoden ajan lähes jatkuva työttömyys tai vajaatyöllisyys. Tilanteemme on ollut pysyvästi heikompi kuin muissa Pohjoismaissa.
Pula kunnollisista työpaikoista on ollut Suomen samoin kuin monen muunkin periferisen maan pysyvä ongelma.
Vajaatyöllisyys on Suomessa liittynyt rakennemuutokseen ja maailmantalouden lamakausiin. Maaseudun liikaväestö purkautui muuttoliikkeenä: 1800-luvun lopulla Amerikkaan, 1960-luvulla Ruotsiin.
Työttömyyttä ovat aiheuttaneet myös globaalit lamakaudet 1930- ja 1970-luvuilla sekä finanssikriisit 1990-luvulla ja uudelleen vuoden 2008 jälkeen.
Täystyöllisyydestä Suomessa ehdittiin nauttia hetken aikaa 1980-luvulla. Myös sota ja jälleenrakennus takasivat täystyöllisyyden 1940- ja 1950-luvuilla, kun valtiovalta sääteli taloutta voimakkaasti.
Suomen taloushistoria on ollut jatkuvaa ja usein epäonnista kamppailua työttömyyttä vastaan. Hetkittäisiä onnistumisia ovat seuranneet uudet kriisit.
Tässä Suomi muistuttaa muita Euroopan periferioita kuten Irlantia, Espanjaa ja Etelä-Italiaa.
Talouden modernisaatio ja rakennemuutos tulivat meille myöhemmin kuin muualle Länsi-Eurooppaan. Suomen sisällä on ollut pitkään suuret alueelliset tuotanto- ja työllisyyserot. Työllisyys on ollut hyvällä tasolla Etelä-Suomen kasvukeskuksissa, Itä- ja Pohjois-Suomessa työllisyysaste on ollut muiden Euroopan syrjäseutujen tapaan matala.
Huoli tulevasta työvoimapulasta liittyy käsitykseen, jonka mukaan jatkossa työpanoksella olisi ratkaiseva vaikutus talouskasvuun ja julkiseen talouteen: mistä löytyvät hoitajat ja kuka maksaa verot?
Ikääntymisongelmaa ei voi Euroopassa sysätä syrjään. Suomi ei kuitenkaan ole erityisen huono maa. Meillä väestön huoltosuhde vakiintuu 2030-luvulla, eikä työikäisen väestön määrä romahda. Monessa Euroopan maassa demografinen näkymä on matalan syntyvyyden vuoksi paljon huonompi.
Toistaiseksi ennusteet ovat aliarvioineet Suomen väestönkasvun. Joidenkin ennusteiden mukaan työvoiman piti alkaa supistua jo 10 vuotta sitten. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Tärkein syy tähän on ollut ennakoitua suurempi maahanmuutto.
Työvoimapulan uhkakuvasta huolestuneet uskovat, että työvoiman tarjonnasta tulee lähivuosina talouden kasvua jarruttava rajoite. Heikentyvän työllisyyden seurauksena talouden kasvu hyytyy, julkinen talous ajautuu kriisiin ja lopulta sosiaaliturvaa pitää heikentää ja julkisia menoja hillitä. Ikääntyvän väestön maassa työllisyysasteen ei uskota paranevan, ellei muuteta työnteon kannustimia, jotka muodostuvat verojen ja sosiaaliturvan kautta.
Tällaisen ajattelun taustalla ovat klassisen taloustieteen teorialähtöiset oletukset ja suositukset, joita Vatt:n Juhana Vartiainen on ansiokkaasti viime aikoina edustanut. Niiden mukaan työmarkkinat ovat lähtökohtaisesti tasapainossa. Työtä uskotaan olevan kaikille halukkaille. Työntekoa rajoittaa lähinnä työhaluttomuus ja laiskuuden mahdollistava sosiaaliturva.
Tällainen malli on epäuskottava, jos sitä tarkastelee suomalaista taloushistoriaa vasten.
Suomalaiset työmarkkinat ovat vain harvoin olleet tasapainossa. Työvoiman tarjonta ei näytä automaattisesti luoneen työvoimalle kysyntää eli työpaikkoja – ei ainakaan nopeasti.
Täystyöllisyyden esteenä ovat Suomessa olleet jyrkät suhdannevaihtelut, ajoittaiset kilpailukykyongelmat ja epäedullinen elinkeino- ja aluerakenne.
Kyseessä on tyypillinen periferiaongelma. Pääoma ja työpaikat pyrkivät hakeutumaan lähemmäksi keskuksia ja suuria markkinoita.
Suomi on syrjäinen ja alueellisesti hajanainen maa, jossa on vähän varallisuutta ja pula kotimaisista omistajista. Monilla alueilla on yksipuolinen tuotantorakenne, joka tekee työmarkkinat alttiiksi häiriöille.
Toisaalta historia osoittaa, että jos työvoimalle on kysyntää, tarjonta joustaa myös ylöspäin. Hyvinä aikoina ihmiset siirtyvät opinnoista ja hoitovapailta työmarkkinoille, huonoina aikoina he palaavat työvoiman ulkopuolelle. Myös maahanmuutto tasapainottaa työmarkkinoita entistä tehokkaammin.
Kokemuksen perusteella voi arvioida, että Suomeen ei tule työvoimapulaa.
1940-luvulla syntyneet suuret ikäluokat ovat jo siirtyneet eläkkeelle. Tämä pelätty muutos ei aiheuttanut työvoimapulaa. Työllisten määrä voi jopa kasvaa edelleen siitä huolimatta, että työikäisten kantasuomalaisten määrä alkaa supistua. Maahanmuutto kasvattaa jatkossakin työvoimapotentiaalia, ja käyttämätöntä työvoimareserviä on kotimaassakin runsaasti. Aluerakenteen keskittyminen ja koulutustason nousu alentavat rakenteellista työttömyyttä ja parantavat työllisyysnäkymiä.
Tulevaisuuden haasteena ei siksi ole työvoimapula, vaan pula hyvistä, korkeaa arvonlisäystä tuottavista työpaikoista.