Tällä menolla euro pehmenee reunoilta
Heini Karjanmaa
Euron pitäisi olla joka euromaassa samaa rahaa, ja
muodollisesti näin onkin asian laita. Silti uutta rahaa syntyy ja lähtee
liikkeeseen eri euromaissa erilaisin perustein. Tavallista pehmeämmin
perustein syntyvät eurot ovat olleet kriisimaiden ilmiö, mutta nyt myös
Ranska näyttää lipsuneen. Pääjohtaja Liikasen tarkastuskomitea tutkii
asiaa.
Viime syksynä Espanjan keskuspankki Banco de España vahvisti myöntäneensä espanjalaispankeille keskuspankkirahoitusta niin ikään pehmeämmin perustein kuin olisi pitänyt.
Kummastakin tapauksesta kertoi ensimmäisenä saksalaislehti Die Welt, viimeksi Ranskan tapauksesta viime sunnuntaina. Ja kumpikin tapaus oli asianomaisten keskuspankkien mukaan vähäpätöinen erehdys, jolla ei ollut vaikutusta harjoitettuun rahapolitiikkaan.
Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin äärimmäisen vakavasta asiasta, joka ei koske pelkästään asianomaisia keskuspankkeja ja maita. Se koskee myös Suomen Pankkia ja Suomea.
Espanjan ja Ranskan keskuspankit kuuluvat samaan eurojärjestelmään kuin Suomen Pankki ja muidenkin euromaiden keskuspankit sekä niiden yhteinen EKP.
Espanjassa ja Ranskassa on liikkeessä aivan samoja euroja kuin Suomessa niin kuin kaikissa muissakin euromaissa. Tai näin ainakin pitäisi olla.
Rahaa syntyy eri
maissa eri perustein
Espanjan ja Ranskan keskuspankkien "erehdykset" ovat pääpiirteissään samaa lajia, vaikka yksityiskohdissa on eroja. Kumpikin keskuspankki on antanut liikepankeille keskuspankkiluottoa enemmän ja edullisemmin kuin olisi pitänyt.
Kummassakin keskeinen "erehdys" oli, että keskuspankki arvioi pankeilta saamansa vakuudet korkealaatuisemmiksi ja arvokkaammiksi kuin EKP:n mukaan olisi pitänyt.
Tästä seurasi, että jotkut pankit saivat keskuspankkiluottoa enemmän tai edullisemmin kuin olisi pitänyt.
Näiden "erehdysten" vaikutus muiden euromaiden keskuspankeille ja muille euromaille oli, että eurojärjestelmän yhteisvastuullinen riski kasvoi näissä kahdessa maassa "erehdysten" verran suuremmaksi kuin olisi pitänyt.
Samojen "erehdysten" takia Espanjan ja Ranskan keskuspankeista rahoitusta hakeneet pankit saivat käyttöönsä eurojärjestelmän yhteisellä riskillä olevaa keskuspankkirahoitusta runsaammin tai edullisemmin kuin olisi pitänyt.
Kaikissa niissä euromaissa, joiden keskuspankit ovat pitäneet kiinni yhteisistä keskuspankkirahoituksen ehdoista ja muista rahapolitiikan linjauksista, pankit ovat maksaneet omasta keskuspankkirahoituksestaan enemmän kuin "erehdyksissä" oli asian laita.
Näistä "erehdyksistä" ja muista keskuspankkirahoituksen kansallisista eroavuuksista osaltaan johtuu, että joissakin euromaissa on vertauskuvallisesti liikkeessä tavallista "pehmeämpiä" euroja.
Hätärahoitusta
kriisipankeille
Yhteisvaluutta euron ja rahaliitto EMUn keskeisiin peruspiirteisiin kuuluu, että kaikilla euromailla on yhteinen ja yhdenmukainen rahapolitiikka. Juuri siksi euromaat ovat luopuneet itsenäisestä rahapolitiikasta ja keskittäneet sen EKP:n vastuulle.
Kullakin euromaalla on toki kansallinen keskuspankkinsa, mutta ne ovat kaikki saman eurojärjestelmän osia ja toteuttavat EKP:n neuvoston linjaamaa ja päättämää yhdenmukaista rahapolitiikkaa.
Sen pitäisi olla kaikissa euromaissa yhtä ja samaa rahapolitiikkaa, ja keskuspankkirahoituksen ehtojen pitäisi olla alueen joka kolkassa samat.
Näin ei kuitenkaan ole kaiken aikaa ollut asian laita. EKP on kriisin kuluessa sallinut useita kansallisia poikkeamia rahapolitiikan toteutukseen, kuten keskuspankkirahoituksen tarjontaan ja ehtoihin.
Virallisesti kansallisissa poikkeamissa on ollut kyse koko euroalueen hinta- ja rahoitusvakauden varmistamisesta tai niillä on kohennettu "rahapolitiikan välittymistä".
Käytännössä kansalliset poikkeamat rahapolitiikan toteutuksessa ovat kuitenkin esimerkiksi tarjonneet hätärahoitusta sellaisille pankeille, jotka olisivat ilman "omien" keskuspankkiensa erityiskohtelua olleet suuressa vaarassa kaatua.
Satunnaiset "erehdykset" keskuspankkirahoituksen vakuuksien arvonmäärityksessä ovat vain yksi esimerkki rahapolitiikan kansallisista muunnelmista – ja pientä sen rinnalla, mitä kriisin mittaan on tapahtunut ja yhä tapahtuu EKP:n neuvoston luvalla.
Mikä käy vakuudeksi,
on yhtä kuin rahaa
Nykyaikaisen luottoon ja velkaan perustuvan rahajärjestelmän aivan keskeinen kysymys on, minkälaisin perustein uusia luottoja myönnetään ja uutta velkaa saadaan.
Luotonvaraisen "paperirahan" perusolemus kiteytyy kysymykseen, minkälaisia ja -laatuisia vakuuksia vastaan luotonantajat, kuten pankit, ovat halukkaita myöntämään uusia luottoja.
Luottoja tarjoavalle pankkijärjestelmälle samaan tapaan keskeisen tärkeä kysymys on, minkälaisia ja -laatuisia vakuuksia vastaan pankit voivat itse saada keskuspankista luottoa.
Jos kivenmurikat kelpaisivat keskuspankkirahoituksen vakuudeksi, olisivat kivenmurikat käytännössä yhtä kuin rahaa.
Yhdenkään euromaan keskuspankki ei kuitenkaan kelpuuta kivenmurikoita vakuudeksi, mutta EKP:n luettelo vakuuskelpoisista omaisuuseristä on silti kriisin kuluessa pidentynyt pidentymistään.
Luettelossa on pisimmillään ollut yli 40 000 erikseen nimettyä vakuuskelpoista omaisuuslajia. Viimeksi tämän viikon maanantaina ajan tasalle saatetussa luettelossa on tällä haavaa noin 39 000 yksilöityä omaisuuslajia.
Keskuspankkirahoituksen vakuusvaatimukset ja muut ehdot ovat kriisin kuluessa muuttuneet moneen kertaan. Lisäksi ehdoista on ollut aika ajoin voimassa vaihteleva määrä kansallisia muunnelmia. Siis muitakin kuin "erehdyksiä".
Kansalliset järjestelyt
suurelta osin arvoitus
Kriisin aikana on vaihdellut euromaasta toiseen, minkälaisia ja -laatuisia vakuuksia vastaan ja minkälaisin ehdoin pankit ovat saaneet rahoitusta eri euromaiden keskuspankeilta.
Yhteisten ehtojen rinnalla on EKP:n neuvoston luvalla ollut mahdollista soveltaa kansallisia järjestelyjä. Näiden kansallisten järjestelyjen kenties näkyvin piirre on ollut niiden perin heikko näkyvyys tai suoranainen näkymättömyys.
Tietoa kansallisista järjestelyistä löytyy perin niukasti, pääasiassa kunkin maan oman keskuspankin sivuilta ja omalla kielellä eikä keskitetysti juuri ollenkaan.
Rahapolitiikan kansallisia järjestelyjä on toteutettu EKP:n neuvoston luvalla ja näin ollen neuvoston tuntemin ehdoin, mutta pääosin kunkin keskuspankin itse määrittelemin julkisuusperiaattein.
Näin ollen on jäänyt epäselväksi, kuinka suuri osa koko eurojärjestelmän pankeille tarjoamasta yli tuhannen miljardin euron keskuspankkirahoituksesta on liikkeessä yhdenmukaisten ja kuinka suuri osa kansallisten vakuuskäytäntöjen perusteella.
Pääjohtaja Liikanen
tutkii epäselvyydet
Keskuspankkirahoituksen vakuuskäytännöt, kuten vakuuksien arvonmäärittely, ovat EKP:n tärkeimpiä toimintoja. Siksi EKP:n neuvosto on antanut tarkastuskomitealleen tehtäväksi selvittää juurta jaksain Espanjassa ja Ranskassa sattuneet "erehdykset".
Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on EKP:n neuvoston jäsen ja kyseisen tarkastuskomitean puheenjohtaja.
EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kertoi neuvoston marraskuun korkokokouksen jälkeen, että EKP suhtautuu vakuuskäytännöissä ilmenneisiin epäselvyyksiin erittäin vakavasti, ja että juuri siksi tarkastuskomitea tutkii epäselvyydet.
EKP:n neuvoston seuraava kokous on jo tämän viikon torstaina, joten vakuuskysymyksiin voi tulla lisävalaisua hyvinkin pian.
Aihe pysynee kuitenkin ajankohtaisena ja joiltakin osin arvoituksellisena, sillä ilmeisesti pääjohtaja Liikasen tarkastuskomitea on keskittynyt "erehdysten" selvittämiseen eikä suinkaan kaikkien kansallisten järjestelyjen tarkasteluun.
Muut kansalliset järjestelyt kuin "erehdykset" lienevät seikkaperäisesti neuvoston tiedossa ilman erillisiä tarkastuksiakin, sovelletaanhan niitä neuvoston luvalla.
Mikä enää estää euroa murtumasta ruplan tavoin?
Yksikään yhteisvaluutta ei ole ennen euroa pysynyt koossa ilman
pelkän rahaliiton muuttumista liittovaltioksi. Viimeksi itsenäisten
valtioiden yhteisvaluutta murtui 1990-luvun alussa, kun runsas tusina
entistä neuvostotasavaltaa hylkäsi ruplan ja otti tilalle omat
rahayksikkönsä. Nyt euroaluetta ja euroa repivät osin aivan samat
ristipaineet, jotka mursivat yhteisruplan.
Tarkalleen ottaen rinnastukset eivät ole vain heikkoa huumoria, vaan ne ovat myös vääriä. Neuvostoliitto oli liittovaltio ja rupla liittovaltion valuutta. Emu sitä vastoin on itsenäisten valtioiden muodostama talous- ja rahaliitto ja euro itsenäisten valtioiden yhteisvaluutta.
Eurossa ja ruplassa saattaa silti olla enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja – ruplan kohtalo voi jopa olla enne euron tulevaisuudesta.
Oikea vertailuvaluutta eurolle ei kuitenkaan ole Neuvostoliiton rupla, vaan Neuvostoliiton hajoamisessa itsenäistyneiden entisten neuvostotasavaltojen rupla.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen rupla oli 15 entisen neuvostotasavallan yhteisvaluutta niin kuin euro nyt on itsenäisten euromaiden yhteisvaluutta.
Näin ruplavertaus muuttuu kehnosta huumorista varoittavaksi enteeksi, sillä itsenäisten valtioiden yhteisvaluuttana rupla ei kestänyt edes kahta vuotta. Yhteisrupla murtui pitkälti samanlaisiin ristipaineisiin, jotka nyt osaltaan repivät euroaluetta hajalle.
Rupla-alue rakoili
syntymästään asti
Rupla kesti Viron ja muiden itsenäistyneiden neuvostotasavaltojen yhteisvaluuttana 1990-luvun alussa vain puolisentoista vuotta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja entisen liittovaltion tilalla oli itsenäisten valtioiden talous- ja rahaliitto.
Lyhyen aikaa rupla oli kuin nykyinen euro, itsenäisten valtioiden yhteinen valuutta. Saman lyhyen aikaa rupla-alue oli kuin nykyinen euroalue, rahaliitto ilman liittovaltiota.
Ruplan tarina yhteisvaluuttana katkesi, kun Viro, Latvia ja Liettua sekä kymmenkunta muuta entistä neuvostotasavaltaa havaitsi Moskovan rahapolitiikasta ja yhteisruplasta olevan niille enemmän haittaa kuin hyötyä.
Samaan johtopäätökseen päätyi hieman myöhemmin myös Venäjä, jonka keskuspankki jatkoi entisen Neuvostoliiton keskuspankin Gosbankin roolia ja määräsi raha- ja valuuttapolitiikasta koko rupla-alueen puolesta.
Aikansa Venäjän keskuspankki yritti pitää rupla-aluetta koossa jopa rahoittamalla heikoimpien ruplavaltioiden ammottavia alijäämiä, mutta vain aikansa.
Vuoden 1992 alussa Neuvostoliiton hajottua syntynyt rupla-alue alkoi rakoilla vain muutamaa kuukautta syntymisensä jälkeen, kun jäsenmaa toisensa perään alkoi paikata rahapulaa laskemalla liikkeeseen omia "korvikerupliaan".
Kokonaan uusiin – ja ennen kaikkea itsenäisiin – valuuttoihin useimmat ruplamaat siirtyivät yksi toisensa perään vuonna 1993.
Yhteinen valuutta
oli rasite kaikille
Useimmat entiset neuvostotasavallat aloittivat itsenäisinä valtioina sekasortoisissa talous- ja rahaoloissa. Kaaoksesta tuskin voi pelkästään syyttää yhteisvaluutta ruplaa tai edes Moskovan määrittelemää yhteistä rahapolitiikkaa.
Ruplamaiden talouskunto samoin kuin niiden julkisen talouden kunto vaihtelu suuresti. Kenties vielä enemmän vaihteli eri ruplamaiden hallinnon ja päättäjien kyky ja halu saattaa julkinen talous edes joten kuten kestävälle tolalle.
Viro ja muut Baltian maat lähtivät itsenäisyyden alusta asti päättäväisesti kohti kurinalaista taloudenpitoa, kun taas moni muu entinen neuvostotasavalta lähti entistäkin löysemmin rantein tuhlailun ja paisuvien alijäämien tielle.
Pian yhteensopivuusongelmat alkoivat repiä ruplaliittoa hajalle, kun maasta ja tulkinnasta riippuen ruplia oli liikkeessä liikaa tai liian vähän. Yhden koon rahapolitiikka oli joko liian tiukkaa tai liian löysää, eikä kohdallaan edes Moskovassa.
Lopulta Venäjän keskuspankki vihelsi kaoottisen ruplapelin poikki kesällä 1993 toteuttamalla mittavan raharemontin. Moskova veti vanhat ruplat pois liikkeestä, laski uusia tilalle. Uusien ruplien lisäksi ruplamaat joutuivat hyväksymään entistä tiukemmat raha- ja taloussäännöt – tai eroamaan.
Useimmat erosivat.
Liika valtionvelka
kaataa rahaliittoja
Virolle ja muille Baltian maille ruplasta luopuminen merkitsi pelastuskeinoa rupla-alueen yhä holtittomammaksi karkaavan rahapolitiikan seurauksilta. Esimerkiksi Viron uusi kruunu alkoi vahvistua suhteessa Venäjän ruplaan ja maan korkotaso laskea suunnilleen samaa tahtia, kun sen julkinen talous hivutti ylijäämää suuremmaksi ja maan inflaatiovauhti talttui yksinumeroiseksi.
Monelle muulle maalle oma uusi valuutta tarjosi keinon entistä railakkaampaan talous- ja rahahurjasteluun setelirahoituksineen. Suruton rahan tarjonta karautti inflaatiovauhdin esimerkiksi Valko-Venäjällä yli 2 000 prosenttiin ja Ukrainassa jopa yli 10 000 prosenttiin.
Alijäämillä tai velkamäärillä ei tuntunut olevan väliä, kunhan maalla oli oma valuutta, oma keskuspankki ja setelipainoissa riitti painomustetta ja paperia.
Liian suuret julkisen talouden alijäämät ja valtioiden painuminen liian raskaisiin velkoihin ja lopulta noiden alijäämien ja velkojen kattaminen keskuspankin setelirahoituksella on ennen yhteisruplaa koitunut muidenkin eurooppalaisten rahaliittojen kohtaloksi.
Näin kävi Latinalaiselle rahaliitolle, jonka Ranska, Belgia, Italia, Kreikka, Bulgaria ja Sveitsi perustivat vuonna 1865 ja ajoivat karille vuonna 1914. Näin kävi myös Ruotsin, Norjan ja Tanskan vuosien 1872–1924 Skandinaaviselle rahaliitolle.
Nyt euroa ja euromaiden rahaliittoa Emua koettelevat pohjimmiltaan aivan samat liian suurten velkamäärien ja liian raskaiden alijäämien ristipaineet, jotka ovat aiemmin repineet rahaliittoja hajalle.
Ottivatko europäättäjät
yhteisruplasta opikseen?
Yhteisruplan ja vanhempien eurooppalaisten epäonnisten rahaliittojen kohtalo on sakeassa velkaliemessa kiehuvalle eurolle aito ja vakava uhka.
Raskaimmin ylivelkaisten euromaiden velat ja niiden maksamisesta muita uhkaavat kustannukset voivat milloin tahansa alkaa repiä euromaita erilleen – ja mahdollisesti takaisin omiin valuuttoihin.
Näin arvelee Euroopan suurpankkien terävimpiin ekonomisteihin kuuluva brittipankki HSBC:n pääekonomisti Stephen King.
Hän puntaroi 1990-luvun alun väliaikaisen yhteisruplan ja euron useita yhtäläisyyksiä laajassa analyysiraportissaan Fixing the Eurozone (Euroalueen korjaus), jonka pankki on tällä viikolla jakanut suurasiakkailleen.
King käsitteli samaa rupla-euro-vertausta suppeammin talouslehti Financial Timesin keskiviikkona julkaisemassa kirjoituksessa.
Vielä laajemmin lyhytikäisen rupla-alueen kohtaloa ja opetuksia käsitteli yhdysvaltalainen talousprofessori Patrick Conway jo vuonna 1995 laatimassaan tutkimuksessa Currency Proliferation – The Monetary Legacy of the Soviet Union (Valuutan jakautuminen – Neuvostoliiton rahaperintö).
Conway neuvoi jo ennen euroaikaa laatimansa tutkimuksen perusteella, että Euroopan talouspäättäjät ottavat rupla-alueen virheistä opikseen ennen kuin käynnistävät omia valuuttakokeitaan.
Onnettoman ruplakokeen tärkein läksy niin Conwayn kuin HSBC:n Kingin mukaan on, että rahaliitto ja yhteisvaluutta vaativat tuekseen myös talouspolitiikan keskittävän "fiskaalisen liiton".
King tosin muistuttaa, ettei rahaliiton tiivistäminen liittovaltioksi ole ainoa keino taltuttaa velkakriisi tai pitää euroalue koossa.
Sama voi hänen mukaansa vielä onnistua ainakin muodollisesti ilman liittovaltiotakin, kunhan maksukykyiset euromaat kasvattavat rutkasti velkaisimpien kriisimaiden tukemista ja kuittaavat kiltisti kulut, kertyivätpä ne sitten euroalueen keskuspankin tai vakausrahastojen kautta.
| Rupla ei kestänyt yhteisvaluuttana kahtakaan vuotta | ||||
|---|---|---|---|---|
| Entisten neuvostotasavaltojen siirtyminen yhteisestä ruplasta omiin valuuttoihin Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa. * Viro vaihtanut kroonin euroon. | ||||
| Valtio | Yhteinen rupla | Korvikerupla | Irti ruplasta | Uusi raha |
| Armenia | 1/1992 | - | 11/1993 | Dram |
| Azerbaidzan | 1/1992 | 8/1992 | 6/1993 | Manat |
| Valko-Venäjä | 1/1992 | 5/1992 | 11/1993 | Rupla |
| Viro | 1/1992 | - | 6/1992 | Kroon* |
| Georgia | 1/1992 | 4/1993 | 8/1993 | Menati |
| Kazakstan | 1/1992 | - | 11/1993 | Tenge |
| Kirgisia | 1/1992 | - | 5/1993 | Som |
| Latvia | 1/1992 | 5/1992 | 6/1993 | Lats |
| Liettua | 1/1992 | 5/1992 | 6/1993 | Litas |
| Moldova | 1/1992 | 7/1992 | 11/1993 | Leu |
| Venäjä | 1/1992 | - | - | - |
| Tadzikistan | 1/1992 | - | - | - |
| Turkmenistan | 1/1992 | - | 11/1993 | Manat |
| Ukraina | 1/1992 | 1/1992 | 11/1993 | Karbovanets |
| Uzbekistan | 1/1992 | 11/1993 | 1/1994 | Som |
| Lähde: Conway (1995): Currency Proliferation | ||||
