Mitä vielä – pankkien pitäisi laihduttaa ja lihottaa
Analyysi:
Velkakriisin omituisiin sivuseurauksiin kuuluu, että
europäättäjät yrittävät pakottaa pankkeja samaan aikaan laihdutus- ja
lihotuskuurille. Näin käy, kun yhdet viranomaiset vaativat pankeilta
luottohanoja tiukemmalle ja toiset löysemmälle. Pankkiunionista tuskin
on tämän sekasotkun selkeyttäjäksi.
Yksi torjuu pankkien liian ronskia luotonantoa, toinen torjuu luottolamaa. Niinpä pankkien olisi tarkoitus samaan aikaan kyetä laihduttamaan ja lihottamaan taseitaan.
Samat päättäjät haluavat sekä vahvistaa että heikentää pankkien ja eurovaltioiden keskinäistä riippuvuutta. Niinpä pankkien olisi tarkoitus samaan aikaan ostaa ja olla ostamatta entistä enemmän valtioiden velkakirjoja.
Paha vain, että keskenään jyrkästi ristiriitaiset tavoitteet eivät voi samaan aikaan toteutua. Sen sijaan ristiriitaisten toimien yhteisvaikutuksesta syntyy todennäköisesti lisää sekasotkua.
Uutta pääomaa
vai jarrut pohjaan?
Laihdutuskuurille pankkeja patistavat EU:n ja etenkin eurovaltioiden päättämät ja osin jo toteen panemat lukuisat vakavaraisuusvaatimusten ja pankkivalvonnan kiristykset.
Uusien vaatimusten on tarkoitus vahvistaa pankkien taseita, jotta ne eivät ajautuisi niin helposti vaikeuksiin kuin nyt velkakriisissä on käynyt. Viranomaiset haluavat, että pankit kestävät tappioriskejä paremmin kuin tähän asti on ollut asian laita.
Taseiden vahvistaminen onkin osittain toteutunut – mutta ei aivan niin kuin päättäjät toivoivat.
Viranomaisten ajatus oli, että pankit vahvistaisivat taseitaan ensisijaisesti omistajiensa kustannuksella uutta osakepääomaa ja muunlaista omaa pääomaa hankkimalla. Tämä olisi vahvistanut taseita ilman tarvetta luottohanojen kiristämiseen.
Pankkien vakavaraisuuden tunnusluvut ovat vakavaraisuuspääoman ja taseen riskipitoisten saatavien suhdelukuja. Luku kohenee yhtä hyvin pääoman lisäyksellä kuin riskipitoisten saatavien supistuksin.
Kriisioloissa pankkien on ollut vaikeaa saada omistajiltaan tai uusilta sijoittajilta uutta pääomaa niin paljon kuin entistä tiukempien viranomaisvaatimusten täyttämiseksi olisi ollut tarvis.
Vakavaraisuuden kohentaminen on sujunut helpommin taseita supistamalla ja uutta luotonantoa rajoittamalla. Näin on käynyt toteen yksi kriisitoimien tahattomista sivuseurauksista.
Luottohanat
kireämmälle
Euroalueen pankit ovat pitäneet luottohanojaan kireällä tai kiristäneet niitä lisää suunnilleen kriisin ensi hetkistä alkaen. Näin on ollut keskimäärin koko euroalueella, mutta toki ennen kaikkea kriisimaissa.
Luottohanojen kireys käy ilmi esimerkiksi EKP:n kokoamista euroalueen pankki- ja luottotilastoista, joita löytyy esimerkiksi pankin tuoreesta kuukausikatsauksesta.
Tilastojen perusteella pankkien yksityisille asiakkaille tarjoamien luottojen määrä on joko kasvanut harvinaisen heiveröisesti tai suorastaan supistunut. Tämä on velkavetoisen talouden heikkoudesta kertova oire – joka voi johtaa uusiin ongelmiin.
Heikon taloussuhdanteen ja velkakriisin oloissa pankit olisivat joka tapauksessa karsineet riskinottoaan esimerkiksi uutta luotonantoa supistamalla. Yhtä tyypillistä on, että myös pankkien asiakkaat hillitsevät uusien luottojen kysyntää.
Näin on aina käynyt pankkikriisien aikaan ja näin epäilemättä käy myös tulevaisuuden kriiseissä. Silti osa pankkien luottohanojen kiristyksestä on perua viranomaisten uusista vakavaraisuusvaatimuksista.
Nyt velkavetoisen talouden moottori jarruttaa lujemmin kuin ilman viranomaisvaatimusten aikaan saamaa ylimääräistä luottohanojen kiristystä olisi ollut asian laita.
Päättäjät toteuttavat nyt toimia, joilla olisi mahdollisesti voinut torjua velkakupan paisumista, mutta jotka nyt velkakuplan puhkeamisen jälkeen ovat kymmenkunta vuotta myöhässä ja lisäksi omiaan pahentamaan kriisiä.
Vakavaraisuusvaatimuksia kiristävät päättäjät ovatkin kuin puun ja kuoren välissä.
Talouden eri osissa on rutkasti liikaa velkaa ja pankeilla kelvottomia saatavia, joten luottohanojen kiristäminen ja liikojen velkamäärien karsiminen on helppo ymmärtää. Mutta velkariippuvaiselle taloudelle tämä on yhtä kuin luottolaman tilaus.
EKP huolissaan
luottolamasta
Euromaiden keskuspankki EKP ei ole kertaakaan julkisesti tai ainakaan kovin selkeästi vastustanut pankkisääntelyn kiristämistä. Ei, vaikka kyse on kesken velkakriisin toteen pantavista vakavaraisuusvaatimusten kiristyksistä.
Pankkisääntelyn arvosteleminen olisikin ollut EKP:ltä outo veto, ovathan euromaiden keskuspankkiirit keskeisiä päätöksentekijöitä vakavaraisuussuosituksia laativassa niin sanotussa Baselin komiteassa.
Tämän komitean suosituksiin perustuivat ennen eurooppalaisen velkakuplan paisumista voimassa olleet pankkien vakavaraisuusvaatimukset. Ja tämän komitean uusiin suosituksiin perustuvat paraikaa voimaan saatettavat uudet vaatimukset.
Suoranaisen arvostelun asemesta EKP on lukuisia kertoja ilmaissut suuren huolensa euroalueen pankkiluottojen tarjonnan ja kysynnän heikkoudesta.
EKP on lisännyt kriisin mittaan useilla poikkeuksellisilla operaatioilla rahan tarjontaa pankeille runsaammin kuin koskaan aiemmin. Mutta se ei ole saanut pankkeja välittämään tuoretta rahaa uusina luottoina reaalitalouteen.
Luottohanat eivät ole avautuneet niin kuin EKP olisi toivonut, vaikka se on laskenut ohjauskorkonsa nyt jo tasan puoleen prosenttiin. Pankit eivät anna eivätkä asiakkaat ota uusia luottoja tavalliseen tapaan, vaikka lainaraha on melkein ilmaista ja reaalisesti halvempaa kuin ilmaista.
Ilmeisesti EKP on tutkinut jo pankeille tarjoamansa talletuskoron laskemista negatiiviseksi, jotta pankit panisivat rahan ennemmin liikkeelle kuin pitäisivät ylimääräisiä varantotalletuksia EKP:n tileillä.
Näin EKP torjuu yhä rämäpäisemmin ja samalla epätoivoisemmin keinoin sen deflatorisen luottolaman uhkaa, jota muiden talousviranomaisten vakavaraisuusvaatimukset osaltaan aiheuttavat.
Valtioriskiä pitäisi
lisätä ja vähentää
Samanlainen ristiriita repii euroalueen pankkien ja eurovaltioiden keskinäistä rahoituksen riippuvuussuhdetta samaan aikaan kahteen eri suuntaan.
Pankkien pitäisi yhtäältä sijoittaa entistä suurempi osa varoistaan eurovaltioiden velkakirjoihin mutta toisaalta pankkien ja valtioiden välinen riippuvuussuhde pitäisi jotenkin purkaa.
Uusia kriisejä torjuvan uuden pankkisääntelyn mukaan pankkien on pidettävät entistä suurempi osa varoistaan kaikkein luotettavimmissa arvopapereissa, joita on kaikissa oloissa helppo muuttaa rahaksi.
Baselin komitean ja EU:n mielestä tällaisia arvopapereita ovat esimerkiksi – ja etenkin – eurovaltioiden velkakirjat. Tästä seuraa likimain automaattisesti pankkeja velvoittava pakko ostaa entistäkin runsaammin määrin eurovaltioiden velkakirjoja.
Tämä taas tarkoittaa pankkien ja valtioiden välisen riippuvuussuhteen voimistumista eikä suinkaan purkautumista tai edes heikkenemistä. Tuo pankkien ja valtioiden välinen kohtalonside on kriisin aikana osoittautunut riskipitoiseksi.
Irlannissa ja Espanjassa suhteellisen vähävelkaiset valtiot ajautuivat kriisiin pian sen jälkeen, kun niiden syliin kaatui liian raskas lasti kriisipankkeja. Muissa kriisimaissa taas valtion ajautuminen rahoituskriisiin laukaisi tuota pikaa myös pankkikriisin.
Vaikka pankkisääntely patistaa pankkeja sijoittamaan lisää varoja valtioiden velkakirjoihin, on tämän yhteyden purkaminen keskeisiä perusteita niin sanotun pankkiunionin toteuttamiselle.
Velkasuhteeseen
yksi lenkki lisää
Euromaiden talousministerit olivat tämän viikon maanantaina ja tiistaina Brysselissä muun muassa pankkiunionia perustamassa.
Talousministereiden niin sanottu euroryhmä hioi pankkiunionin ensivaiheiden toteutusta. Tarkoitus on, että EKP:n yhteyteen perustettava euroalueen keskitetty pankkivalvontavirasto olisi valmis perustettavaksi ennen kesälomakautta.
Toinen tärkeä tavoite on, että eurovaltiot pääsisivät ennen kesää sopuun pysyvän vakausmekanismin EVM:n oikeudesta ryhtyä pääomittamaan ongelmapankkeja suoraan.
Esimeriksi Espanjalle lupaamansa korkeintaan sadan miljardin euron pankkituen EVM lainaa Espanjan valtiolle eikä suoraan pankeille. Näin Espanjan valtion ja maan kriisipankkien välinen kohtalonyhteys voimistuu eikä heikkene.
Europäättäjien mielestä olisi parempi, jos EVM voisi myöntää rahoitusta suoraan kriisipankeille eikä ensin kriisipankkien kotivaltiolle. Tämä on yksi pankkiunioninkin tavoitteista.
Pyrkimys pankkien ja valtioiden välisen yhteyden katkaisemiseksi on suhteen riskipitoisuuden takia ymmärrettävä. Mutta eron tavoittelu juuri pankkiunionin avulla on erikoista. Se ei nimittäin onnistu. Ketjuun tulee vain yksi lenkki lisää.
Suomi maksaa taas
enemmän kuin saa
Pankkiunionin valmistelussa on toistaiseksi jäänyt vähäiselle huomiolle se, että pankkien ja valtioiden välinen velkaside heikkenee vain velkamäärää vähentämällä. Kokonaan pankkien ja valtioiden välinen velkasuhde katkeaa vain velat maksamalla.
Sen sijaan pankkien ja valtioiden velkasuhde ei heikkene samoja velkakirjoja taskusta toiseen siirtelemällä ja samoja saatavia ja velkavastuita uudella tavalla kierrättämällä, niin kuin EVM:n ja myöhemmin pankkiunionin avulla käy.
Pankit toimittavat pääosan EVM:n ja aikanaan todennäköisesti myös pankkiunionin kriisimekanismin rahoituksesta. Eurovaltiot puolestaan takaavat EVM:n ja aikanaan myös pankkiunionin rahoituksen.
Rahoitusketjun alku- ja loppupäässä on aivan samoja pankkeja ja valtioita kuin ennenkin. Tai tarkalleen ottaen ketjun päissä on samat pankit ja valtiot vain koko euroalueen tarkkuudella.
Hienojakoisemmassa tarkastelussa erottuu pieniä muutoksia. Yksittäiset pankit ja valtiot eivät ole täsmälleen samoja eikä niiden osuus yhteisistä riskeistä pysy täsmälleen samana kuin nyt.
EVM:n rahoittajana ja takaajana sekä aikanaan myös pankkiunionin takaajana esimerkiksi Suomen valtio päätyy mukaan jakamaan ja kantamaan isompien pankkimaiden riskejä. Suomi maksaa siitä, että jonkun muun riski kevenee.
Näin ollen pankkien ja eurovaltioiden yhteys ennemmin voimistuu kuin heikkenee. Pankkisääntely vahvistaa yhteyttä eikä pankkiunionikaan vähennä sitä.
Sen siitä saa, kun yrittää samaan aikaan laihduttaa ja lihottaa.
