Commonsit, kommonerit ja uusi yhteinen
Kuuntele radiossa tai internetissä: http://www.totuusradio.fi | http://moreeni.uta.fi.
Commonsit ovat yksi viime aikojen puhutuista käsitteistä. Mitä ne ovat?
Yksinkertaisimmillaan commons kääntyy yhteisresurssiksi ja yhteiseksi. Puhutaan myös vertaistuotannosta, yhteistekemisestä ja P2P:stä. Erilaisia esimerkkejä commonseista ovat vapaat ohjelmistot, avoin data, p2p-verkot, yhteiset luonnonresurssit, osuuskunnat, yhteisviljelmät, kylätalot, talkoot, vallatut tilat, katutaide ja niin edelleen.
Commonsit ovat “kolmas omistusmuoto”, joka eroaa niin yksityisestä kuin julkisestakin omistuksesta. Entä sitten?
Sitä sitten, että nykyinen yhteiskuntamuotomme, kapitalismi, ei ole itsestäänselvyys. Historiallisesti sen muodostuminen oli avointen yhteiskunnallisten kamppailujen tulosta. Tänään sen tulevaisuus on vaakalaudalla syvenevän talouskriisin, ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin seurauksena.
Tämä historian ehkä merkittävin sosiaalinen innovaatio luotiin varhaisen uuden ajan alun englantilaisella maaseudulla. Jos eivät nykyisetkään innovaatiot tupsahtele kasvuyritysten rattaista kuin känniset kalsarihovifilosofit Kisahallin putkaan, niin tuli pääomakin tunnetusti maailmaan ”tihkuen verta ja likaa kaikista huokosistaan”.
Sen perusta luotiin aitaamalla, eli yksityistämällä yhteisessä käytössä olleet maat, metsät ja vedet, sekä repimällä väki irti elämästään ja toimeentulostaan. Ihmiset irrotettiin silloisista tuotantovälineistään, yhteisestä, jonka perustalta elämää järjestettiin. Näin syntyi markkinoista riippuvainen ”vapaasti” työvoimaansa kauppaava työläinen ja tuotantovälineet omistava kapitalisti. Lopulta “yhteisen” käsite lähes katosi yhteiskunnan näyttämöltä yksityisen ja julkisen dikotomian paineessa.
Tarina ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Historia kertoo myös kieltäytymisen, alistumattomuuden, vapaan elämän tarinaa. Kesti vuosisatoja ennen kuin väen ihmismieli- ja ruumis kyettiin alistamaan palkkatyösuhteeseen. Christopher Hillin kaltaisten historioitsijoiden työ osoittaa, kuinka esimerkiksi englantilaiset kommonerit tekivät jatkuvaa vastarintaa yhteisen aitaamista vastaan, kieltäytyivät työskentelemästä ”vapaana” työvoimana, ja pakenivat rakentamaan yhä uusia elämänmuotoja ja poliittisia kokeiluja.
Klassisen poliittisen taloustieteen edustajien väkivoimin ajamaa yksityisomaisuuden yhteiskuntaa vastaan asettui voimakas ja moninainen radikaali ajattelu. Ei siis ihme, että kommonerien uhka kummitteli niin taantumuksellisten voimien, kruunun ja aateliston, kuin nousevan porvaristonkin päiväunissa.
Kieltäytyminen ja toisenlaisen elämän mahdollisuus levisivät kapitalististen markkinoiden edellä yli Atlantin tummien vesien. Tavanomaisessa historian kirjoituksessa näitä maailmoja kutsutaan piratismiksi, merirosvoudeksi tai orjakapinoiksi. Ja kuitenkin, juuri nämä maailmat asettivat kapitalistisen maailmanjärjestyksen alusta alkaen kyseenalaiseksi. Pohjois-Amerikan uudisasukkaiden, orjien ja alkuperäiskansojen yhteiselämä pääomasuhteen ulkopuolella lienee yksi historian välittömimmistä uhkista kapitalistiselle järjestykselle.
Jo kauan ennen teollista tehdasta, josta tuli paitsi teollisen kapitalismin symboli myös keskeinen paikka muodostaa työläisten yhteenliittymiä kapitalisteja vastaan, valtamerilaivat olivat autonomisen organisoitumisen tukikohtia. Kuten nykyinen prekaari omalla tavallaan, myös laivojen kommonerit kantoivat mielissään ja ruumiissaan, edellisten sukupolvien ilmentämää oman elämän haltuunoton mahdollisuutta. Historian monipäinen hirviö nostaa päänsä yhä uudelleen.
Eikä ollut helppoa kuuluisalla Herra Peelilläkään, joka pakkasi, halvempien tuotantokustannusten toivossa, Australiaan seilaavaan valtamerilaivaansa kaikki tehtaan pyörittämiseen tarvittavat resurssit. Suuri oli kuitenkin Peelin hämmästys kun siirtolaiset uudella mantereella pakenivat mieluummin omaehtoisen elämän pariin vapaalle maaseudulle sen sijaan, että olisivat työskennelleet “vapaasti” hänen tehtaassaan. Vaikka Peel onnistuikin rahtaamaan tuotantovälineet Australiaan, englantilaisten kapitalististen tuotantosuhteiden ottaminen laivaan ei ihme kyllä onnistunut.
Toisaalta on hyvä kiinnittää huomiota siihen, mistä feministinen naisliike on puhunut palkattomana uusintamistyönä. Ei pakoa tai seikkailua, vaan paikallaanoloa ja arkea, yhteisestä huolehtimista lattiatasolla ilman taloudellista ja yhteiskunnallista tunnustusta. Palkkatyöyhteiskunta synnytti myös palkattoman yhteiskunnan, joka muodosti välttämättömän edellytyksen tuottavaksi lasketun työn suorittamiselle ja tuloksen ulosmittaamiselle työvoiman uusintamisen piiristä.
Pääoma on sosiaalinen suhde, joka voidaan irtisanoa. Kuten mikä tahansa muukin sosiaalinen suhde, sitä voidaan vastustaa ja sen yli voidaan rakentaa vaihtoehtoa. Näin tekivät Englannin kommonerit, Atlantin piraatit ja Herra Peelin kuviteltu työvoima. Ja näin tekee myös nykyinen prekaari väki, kokeillen, hapuillen, eläen. Yhteinen on juuri tämän vastarinnan keskiössä. Yhteinen, yhteisresurssien luominen ja yhteistekeminen ovat mahdollisuus rakentaa pomoista, abstraktista työstä ja rahanomistajista riippumatonta elämää.
Kannamme kaikki sisällämme kommonerien tarinoita, toisenlaisen maailman mahdollisuutta, toisin tekemisen mahdollisuutta. Keskiajalla englannin kielen sana ”commons” ei viitannut niinkään resurssiin, vaan sitä käytettiin verbinomaisesti kuvaamaan väen keskinäistä vuorovaikutusta ja jokapäiväistä elämää. Näin lienee nytkin. On jonkin kadonneen käytännön löytämisen aika, on uuden yhteisen luomisen, tuottamisen ja rakentamisen aika.
Commonsit ovat yksi viime aikojen puhutuista käsitteistä. Mitä ne ovat?
Yksinkertaisimmillaan commons kääntyy yhteisresurssiksi ja yhteiseksi. Puhutaan myös vertaistuotannosta, yhteistekemisestä ja P2P:stä. Erilaisia esimerkkejä commonseista ovat vapaat ohjelmistot, avoin data, p2p-verkot, yhteiset luonnonresurssit, osuuskunnat, yhteisviljelmät, kylätalot, talkoot, vallatut tilat, katutaide ja niin edelleen.
Commonsit ovat “kolmas omistusmuoto”, joka eroaa niin yksityisestä kuin julkisestakin omistuksesta. Entä sitten?
Sitä sitten, että nykyinen yhteiskuntamuotomme, kapitalismi, ei ole itsestäänselvyys. Historiallisesti sen muodostuminen oli avointen yhteiskunnallisten kamppailujen tulosta. Tänään sen tulevaisuus on vaakalaudalla syvenevän talouskriisin, ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin seurauksena.
Tämä historian ehkä merkittävin sosiaalinen innovaatio luotiin varhaisen uuden ajan alun englantilaisella maaseudulla. Jos eivät nykyisetkään innovaatiot tupsahtele kasvuyritysten rattaista kuin känniset kalsarihovifilosofit Kisahallin putkaan, niin tuli pääomakin tunnetusti maailmaan ”tihkuen verta ja likaa kaikista huokosistaan”.
Sen perusta luotiin aitaamalla, eli yksityistämällä yhteisessä käytössä olleet maat, metsät ja vedet, sekä repimällä väki irti elämästään ja toimeentulostaan. Ihmiset irrotettiin silloisista tuotantovälineistään, yhteisestä, jonka perustalta elämää järjestettiin. Näin syntyi markkinoista riippuvainen ”vapaasti” työvoimaansa kauppaava työläinen ja tuotantovälineet omistava kapitalisti. Lopulta “yhteisen” käsite lähes katosi yhteiskunnan näyttämöltä yksityisen ja julkisen dikotomian paineessa.
Tarina ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Historia kertoo myös kieltäytymisen, alistumattomuuden, vapaan elämän tarinaa. Kesti vuosisatoja ennen kuin väen ihmismieli- ja ruumis kyettiin alistamaan palkkatyösuhteeseen. Christopher Hillin kaltaisten historioitsijoiden työ osoittaa, kuinka esimerkiksi englantilaiset kommonerit tekivät jatkuvaa vastarintaa yhteisen aitaamista vastaan, kieltäytyivät työskentelemästä ”vapaana” työvoimana, ja pakenivat rakentamaan yhä uusia elämänmuotoja ja poliittisia kokeiluja.
Klassisen poliittisen taloustieteen edustajien väkivoimin ajamaa yksityisomaisuuden yhteiskuntaa vastaan asettui voimakas ja moninainen radikaali ajattelu. Ei siis ihme, että kommonerien uhka kummitteli niin taantumuksellisten voimien, kruunun ja aateliston, kuin nousevan porvaristonkin päiväunissa.
Kieltäytyminen ja toisenlaisen elämän mahdollisuus levisivät kapitalististen markkinoiden edellä yli Atlantin tummien vesien. Tavanomaisessa historian kirjoituksessa näitä maailmoja kutsutaan piratismiksi, merirosvoudeksi tai orjakapinoiksi. Ja kuitenkin, juuri nämä maailmat asettivat kapitalistisen maailmanjärjestyksen alusta alkaen kyseenalaiseksi. Pohjois-Amerikan uudisasukkaiden, orjien ja alkuperäiskansojen yhteiselämä pääomasuhteen ulkopuolella lienee yksi historian välittömimmistä uhkista kapitalistiselle järjestykselle.
Jo kauan ennen teollista tehdasta, josta tuli paitsi teollisen kapitalismin symboli myös keskeinen paikka muodostaa työläisten yhteenliittymiä kapitalisteja vastaan, valtamerilaivat olivat autonomisen organisoitumisen tukikohtia. Kuten nykyinen prekaari omalla tavallaan, myös laivojen kommonerit kantoivat mielissään ja ruumiissaan, edellisten sukupolvien ilmentämää oman elämän haltuunoton mahdollisuutta. Historian monipäinen hirviö nostaa päänsä yhä uudelleen.
Eikä ollut helppoa kuuluisalla Herra Peelilläkään, joka pakkasi, halvempien tuotantokustannusten toivossa, Australiaan seilaavaan valtamerilaivaansa kaikki tehtaan pyörittämiseen tarvittavat resurssit. Suuri oli kuitenkin Peelin hämmästys kun siirtolaiset uudella mantereella pakenivat mieluummin omaehtoisen elämän pariin vapaalle maaseudulle sen sijaan, että olisivat työskennelleet “vapaasti” hänen tehtaassaan. Vaikka Peel onnistuikin rahtaamaan tuotantovälineet Australiaan, englantilaisten kapitalististen tuotantosuhteiden ottaminen laivaan ei ihme kyllä onnistunut.
Toisaalta on hyvä kiinnittää huomiota siihen, mistä feministinen naisliike on puhunut palkattomana uusintamistyönä. Ei pakoa tai seikkailua, vaan paikallaanoloa ja arkea, yhteisestä huolehtimista lattiatasolla ilman taloudellista ja yhteiskunnallista tunnustusta. Palkkatyöyhteiskunta synnytti myös palkattoman yhteiskunnan, joka muodosti välttämättömän edellytyksen tuottavaksi lasketun työn suorittamiselle ja tuloksen ulosmittaamiselle työvoiman uusintamisen piiristä.
Pääoma on sosiaalinen suhde, joka voidaan irtisanoa. Kuten mikä tahansa muukin sosiaalinen suhde, sitä voidaan vastustaa ja sen yli voidaan rakentaa vaihtoehtoa. Näin tekivät Englannin kommonerit, Atlantin piraatit ja Herra Peelin kuviteltu työvoima. Ja näin tekee myös nykyinen prekaari väki, kokeillen, hapuillen, eläen. Yhteinen on juuri tämän vastarinnan keskiössä. Yhteinen, yhteisresurssien luominen ja yhteistekeminen ovat mahdollisuus rakentaa pomoista, abstraktista työstä ja rahanomistajista riippumatonta elämää.
Kannamme kaikki sisällämme kommonerien tarinoita, toisenlaisen maailman mahdollisuutta, toisin tekemisen mahdollisuutta. Keskiajalla englannin kielen sana ”commons” ei viitannut niinkään resurssiin, vaan sitä käytettiin verbinomaisesti kuvaamaan väen keskinäistä vuorovaikutusta ja jokapäiväistä elämää. Näin lienee nytkin. On jonkin kadonneen käytännön löytämisen aika, on uuden yhteisen luomisen, tuottamisen ja rakentamisen aika.
