Keskuspankkirahoitus ja demokratia

 rahajatalous : helmikuu 15, 2013

 

Valtioiden kulutuksen suora keskuspankkirahoitus on noussut viime viikkojen aikana myös laajempaan julkiseen keskusteluun. Keskustelun avaajana Euroopassa toimi Britannian finanssivalvonnan johtaja Adair Turner, joka kiisti valtioiden kulutuksen keskuspankkirahoituksen välttämättömän turmiollisuuden. Erityisesti syvissä taantumissa, jossa yritysten ja kotitalouksien luottamus talouteen on romahtanut ja velanvähentäminen leikkaa jatkuvasti talouden rahavirtoja, julkista kulutusta tulisi Turnerin mukaan rahoittaa suoraan keskuspankista negatiivisen kierteen katkaisemiseksi. 
Tällä viikolla Financial Times -lehden arvostettu kolumnisti Martin Wolf jatkoi (ja jatkoi) Turnerin viitoittamalla tiellä esittäen, että on hyvin vaikea löytää moraalisia perusteita sille, miksei valtio voisi hyödyntää rahanluontioikeuttaan myös oman kulutuksensa ja investointiensa rahoittamiseksi. Kun yksityiset luottolaitokset eivät ole valmiita lainaamaan eivätkä taloudelliset toimijat investoimaan ja velkaantumaan, on valtioiden kulutuksen keskuspankkirahoitus tarpeellista. Kuten olemme blogissamme useaan otteeseen todenneet, on keskuspankkirahoitus välttämätöntä silloin, kun rahoitusmarkkinat kasvavilla korkovaatimuksillaan tekevät valtioiden markkinaehtoisen lainaamisen syvässä taantumassa mahdottomaksi.
Luonnollisesti alkaneeseen keskusteluun on vastattu hyperinflaatioargumentilla, jonka esittämisen keskeisenä polttoaineena toimii epäluottamus valtiokoneistoon ja poliittisiin päätöksentekijöihin. Väitetään, että jos institutionaaliset kulutusrajoitteet purettaisiin ja päätöksentekijät ymmärtäisivät, ettei mitään luonnollisia kulutusrajoitteita, kestävyysvajetta tai julkisen talouden tasapainotuspakkoa ole, poliitikot ja virkamiehet lisäisivät julkista kulutusta määrättömästi. Mahdollisesti julkista rahaa pyrittäisiin jakamaan ensisijaisesti omille eturyhmille ja äänestäjille ja koko poliittinen järjestelmä korruptoituisi (entisestään). Toisin sanoen luonnollisen kulutusrajoitteen ja valtiontalouden tasapainotuspakon poistaminen ajaisi yhteiskunnan moraaliseen rappioon ja talousjärjestelmän tuhoon.
Jos kuitenkin edelleen uskotaan demokraattiseen järjestelmään ja sen kykyyn tuottaa millään tavalla järkeviä ja oikeudenmukaista hyvinvointiyhteiskuntaa tavoittelevia päätöksiä, edelliset kehityskulut tuntuvat kaukaisilta. Ainakin suomalaisessa politiikassa vastuulliseen politiikkaan ovat sitoutuneet kaikki poliittiset puolueet. Kun nykyjärjestelmässä vastuullisuuden rajat kulkevat valtiontalouden tasapainossa ja julkisen talouden 4 prosentin ylijäämässä suhteessa BKT:hen, funktionaalisen rahoituksen olosuhteissa rajana toimisi demokraattisesti valittu työttömyysasteen ja inflaatioasteen yhdistelmä. Jos tätä rajaa ei saavutettaisi, olisi talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa muutettava tavalla tai toisella.
Rahoituksen puutteen tai rahoituksen kallistumisen pelosta nousevan kulutusrajoitteen sijalle tulisikin avoimesti ja aidosti poliittinen rajoite. Keskeisessä asemassa olisi edelleen budjettimenettely, jossa valtion kulutus- ja verotussuunnitelmat lyötäisiin lukkoon parlamentaarisessa järjestyksessä. Jos puolueet sortuvat tekemään sovituista tavoitteista lipsuvaa talouspolitiikkaa, äänestäjillä on edelleen mahdollisuus vaihtaa tilalle uudet päätöksentekijät. Koska kansalaiset kuitenkin haluavat vakaita taloudellisia olosuhteita, kannusteita äänestää esimerkiksi kulutusta inflaatiosta riippumatta lupaavia puolueita on vähäinen. Myös työllisyystavoitteesta lipsuvia puolueita olisi helppo näpäyttää.
Valtion kulutuksen keskuspankkirahoitukseen siirtyminen ei johtaisikaan mielivallan ja turmiollisen politiikan tielle, vaan kasvattaisi poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksia ja siten demokratian tilaa yhteiskunnassamme. Kun nykyään kansalaisten valintamahdollisuuksia ja yhteiskuntapolitiikkaa hallitsevat tuotetut pelot julkisen velkaantumisen vaaroista ja näitä vaaroja aktuaalisestikin tuottavat instituutiot (esim. eurojärjestelmä), voidaan perustellusti puhua demokratian alennustilasta. Viimeaikaiset keskustelunavaukset Euroopassa antavat jonkinlaista toivoa tilanteen muuttumisesta ja demokratiaa sitovien talouspoliittisten kahleiden murtumisesta.  Ehkä deliberatiivisen demokratian teoriassa on sittenkin jotain perää.
Jussi Ahokas