Siirtyminen 2000-luvun sosialismiin Euroopan unionissa
Sosialismi.net
Teksti: Paul Cockshott, Allin Cottrell, Heinz Dieterich
Kirjoituksessa pyritään hahmottelemaan ne taloudelliset askeleet, jotka ovat välttämättömiä EU:n kaltaisen kapitalistisen talouden muuntamiseksi sosialistiseksi taloudeksi. Tutkiskelemme asiaa hyvin konkreettisesti ja teemme yksilöityjä toimenpide-esityksiä. Esittämämme toimenpiteet eroavat huomattavasti 1900-luvun eurooppalaisen sosiaalidemokratian perinteestä.
John Maynard Keynes huomautti aikanaan, että käytännölliset poliitikot, olivatpa he varovaisia tai rohkeita, soveltavat aina tietämättään jonkin kuolleen taloustieteilijän ajatuksia. Uusliberalismia kannattavat poliitikot toistavat, tietävätpä he sen tai eivät, taantumuksellisten itävaltalaistaloustieteilijöiden, Ludwig Misesin ja Friedrich Hayekin, ajatuksia. Sosialistiset politiikot puolestaan tarjoilevat yksinkertaistetussa muodossa kauan sitten kuolleiden saksalaisten sosiaalidemokraattitaloustieteilijöiden kuten Karl Kautskyn, Eduard Bernsteinin ja Otto Bauerin ajatuksia.
1. Tausta
Vallitseva sosialismin näköala on perustunut historiallisesti katsoen Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (SPD) ennen ensimmäistä maailmansotaa kehittämiin ajatuksiin. SPD oli sosialistisen internationaalin suurin ja vahvin puolue, ja sen aatteet vaikuttivat muihinkin puolueisiin, kuten Iso-Britannian työväenpuolueeseen[1] ja Euroopan kommunistipuolueisiin. Lars Lih (2006) on osoittanut, missä mitassa jälkimmäisten kannattama leninismi oli tosiasiassa vain uudelleenpaketoitua saksalaista sosiaalidemokratiaa.[2] Olemme tottuneet näkemään sosiaalidemokratian ja kommunismin toisistaan hyvin poikkeavina suuntauksina, mutta suurin osa kommunistisista puolueista hylkäsi kommunismin alkuperäisen ominaispiirteen, aseelliseen kansannousuun valmistautumisen, jo ajat sitten. Alkuperäisen tavoitteen ovat säilyttäneet vain Aasian ja Etelä-Amerikan maolaispuolueet, ja kaikki muut vasemmistopuolueet ovat tässä mielessä sosiaalidemokraattisia.
Kun käytämme sanaa "sosiaalidemokraattinen", viittaamme perinteeseen, joka oli olemassa ennen vuotta 1914. 1950-luvulla Saksan sosiaalidemokraatit hylkäsivät tavoitteensa tuotantovälineiden julkisesta omistuksesta, minkä jälkeen käsitteen "sosiaalidemokraattinen" jokapäiväinen merkitys muuttui ja tarkoitti nyt suuntausta, joka oli jonkin verran sosialismista oikealla. Sosialistit Iso-Britannian työväenpuolueessa ja Ranskan sosialistisessa puolueessa asettuivat 1960-luvulla tätä sosiaalidemokratian myöhäisempää merkitystä vastaan, mutta haluaisimme joka tapauksessa esittää, että Iso-Britannian työväenpuolue kadotti sosiaalidemokraattisen luonteensa vasta sen jälkeen, kun se luopui vuoden 1918 ohjelmallisista sitoumuksistaan:
"Sen varmistaminen, että käsillään tai aivoillaan työtä tekevät saavat työnsä kaikki hedelmät niin oikeudenmukaisesti jakautuneena kuin tuotannon, jakelun ja vaihdon välineiden yhteisen omistuksen ja kunkin teollisuus- ja palvelualan kansanvaltaisen, parhaimman saatavissa olevan hallinnointijärjestelmän perustuksella on mahdollista."
Tony Blairin poistettua tämän ohjelmallisen vaatimuksen ei työväenpuolueella enää ollut mitään yhteyttä sosiaalidemokratiaan sen alkuperäisessä merkityksessä.
Eurooppalainen sosiaalidemokratia – toisin kuin venäläinen – sai tilaisuuden yrittää taloudellisen järjestelmän muuttamista vasta 1940-luvulla. Iso-Britannia, äskettäin muodostettu Saksan demokraattinen tasavalta (DDR), Tšekkoslovakia, Puola ja muut maat ryhtyivät taloudellisiin uudistuksiin, joissa oli tiettyjä yhteispiirteitä:
- teollisuuden avainalat otettiin valtion omistukseen
- koulutuksesta ja terveydenhuollosta tehtiin valtion tarjoamia ilmaisia palveluita
- julkisomisteisista asunnoista tuli uuden rakentamisen vallitseva muoto
- suurmaaomistusta pyrittiin vähentämään joko takavarikoinnilla tai perintöveroilla
- valtio harjoitti täystyöllisyyspolitiikkaa
Teollisuuden kansallistaminen ei mennyt Iso-Britanniassa yhtä pitkälle kuin Itä-Euroopassa, mutta jopa 1970-luvun loppupuolella valtio omisti muun muassa
- energiantuotanto- ja jakelujärjestelmän: hiili-, öljy-, kaasu-, ydin- ja vesivoimalaitokset;
- suuren osan liikennejärjestelmästä: teitä, rautateitä, busseja, lentoyhtiöitä, lentokenttiä, satamia;
- viestintäjärjestelmän: radion, TV:n, postin, puhelinlaitokset;
- suurimman osan asunnoista; ja
- useita raskaan teollisuuden aloja: terästeollisuutta, laivanrakennusta, lentokoneteollisuutta, autoteollisuutta.
Työväenpuolueen halvautti päättämättömyys, ja se sai väistyä vuonna 1979 Margaret Thatcherin johtaman radikaalin uusliberaalin hallituksen tieltä. Tämä käänne johti monien vuoden 1945 jälkeen tehtyjen sosiaalidemokraattisten muutosten peruuttamiseen, ja sen julkilausuttuna tavoitteena oli paluu klassiseen liberaaliin kapitalistiseen talouteen.
Kymmenen vuoden sisällä uusliberaalista politiikasta oli tullut valtavirtaa Iso-Britannian ohella myös kaikissa muissa Euroopan maissa, joissa klassisen sosiaalidemokratian mukainen talouspolitiikka oli ollut vaikutusvaltaisinta. Paradoksaalisesti Saksan liittotasavalta, missä sosiaalidemokraattinen talouspolitiikka oli kyennyt etenemään vaatimattomasti, oli yksi viimeisistä uusliberalismiin siirtyjistä.
Nyt, 2000-luvulla, kun elämme kapitalismin vakavinta kriisiä sitten 1930-luvun, meillä on historiallinen tilaisuus nostaa sosialistisen ja demokraattisen työväenliikkeen alkuperäiset ihanteet ja tavoitteet uudelleen esiin. Tämä ei kuitenkaan voi olla pelkkää vanhan toistoa. Tässä esityksessä koetamme kehittää vaihtoehtoa, joka eroaa seuraavilla tavoilla aiemmasta eurooppalaisesta sosialismista:
- Emme aseta teollisuuden kansallistamista keskiöön; tämän sijaan korostamme yksilön oikeutta saada itselleen koko luomansa arvonlisä.
- Esitämme rahapolitiikan radikaalia uudelleenjärjestelyä, jotta koko taloudessa voitaisiin siirtyä kohti 'tasa-arvotaloutta' ('equivalence economy'), joka ei perustu rahaan, vaan työaikaan.
- Hahmottelemamme muutos ei tapahdu kansallisvaltion tasolla, vaan demokratisoidun Euroopan unionin puitteissa.
- Talous perustuu Adam Smithin ja Karl Marxin kehittämän työarvoteorian tietoiselle soveltamiselle. Tässä mallissa kulutushyödykkeet hinnoitellaan niiden valmistamiseen tarvittujen työtuntien ja -minuuttien perusteella, ja kullekin työläiselle maksetaan työseteleitä jokaisesta hänen tekemästään työtunnista. Tämän periaatteen johdonmukainen soveltaminen poistaa taloudellisen riiston.
- Teollisuus on julkisomisteista ja sitä käytetään suunnitelman toteuttamiseksi, ei voittojen realisoimiseksi. Esimerkiksi vähittäismyyntiyritykset pyrkisivät nollatulokseen eivätkä voittojen maksimointiin. Hahmotelmassamme siirtyminen julkisomisteisiin yrityksiin on asteittainen prosessi, joka tapahtuu pikemminkin palkkatyöjärjestelmän lakkautamisen jälkeen, ei ennen sitä.
- Päätökset tehdään demokraattisesti paikallisella, kansallisella ja unionin tasolla. Tämä pätee erityisesti päätöksiin verotuksen tasosta ja valtion menoista. Demokraattinen päätöksenteko on välttämätöntä, jos halutaan estää yksityisen riiston korvaaminen valtion harjoittamalla riistolla.
2. Raha ja riisto
Sosialistisen liikkeen noustessa valtaan perustuu Euroopan talous edelleen rahaan. Pääomassa Marx osoitti, kuinka raha on kapitalismissa kaiken pahan alku ja juuri. Kapitalismin olemus on siinä, että kun vuoden alussa aloittaa jollakin rahasummalla, on se vuoden lopussa kasvanut suuremmaksi. Marx kuvasi tätä kaavalla M-M', missä M on esimerkiksi miljoona puntaa ja M' kaksi miljoonaa puntaa.
Koska kapitalisteilla on enemmän rahaa kuin työläisillä, he voivat käyttää rahaansa työläisten palkkaamiseen. Kuten Adam Smith huomautti, työläiset ovat työnsä hinnasta neuvotellessaan aina kapitalistia heikommassa asemassa. Heidän palkkansa ovat paljon vähemmän kuin heidän työviikon aikana luomansa arvo. Koska kapitalistit voivat myydä tuotteen suuremmasta summasta kuin he ovat maksaneet palkkoina, he rikastuvat, samalla kun työläiset pysyvät yhtä köyhinä kuin ennenkin. Tämä prosessi on rikkaiden ja köyhien välisen eron perussyy.
Tämän lisäksi on myös toissijaista riistoa, joka sallii kapitalistin kasvattaa varallisuuttaan: rahan lainaaminen korkoa vastaan. Tämän prosessin avulla rahanlainaaja rikastuu vuosi toisensa jälkeen, vaikkei tee mitään, ja se on kapitalistisissa maissa muuttunut yhä tärkeämmäksi riiston muodoksi. Luoton laajeneminen viimeisen 30 vuoden aikana tarkoittaa, että suurin osa työväenluokasta ja alemmasta keskiluokasta on velkaantunut, ja pankit ja luottokorttiyhtiöt riistävät heitä. Viimeisten vuosikymmenten uusliberaali politiikka on leventänyt rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, ja suuri osa yhteiskunnan tuloista on keskittynyt harvojen käsiin. Rikkaat ovat taipuvaisia säästämään suuren osan tuloistaan, ja seurauksena on ollut, että ilman luoton laajenemista kulutuskysyntä ei olisi ollut riittävää talouden pitämiseksi pinnalla. Järjestelmä edellyttää, että työntekijät kuluttavat, mutta voittojen mahdollistamiseksi työntekijät voivat saada vain osan luomastaan arvosta. Varakkaat lainaavat työläisille takaisin osan näiden luomasta arvosta, mutta prosessin sisäiset rajoitukset merkitsevät, että velkataakka ei voi kasvaa enää lisää.
Sen lisäksi, että rahaan perustuva markkinatalous tukee riistoa, se ei sovi yhteen myöskään sen kanssa, että voimavaroja käytettäisiin suunnitelmallisesti hyväksi yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseen. EU:ssa – toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa – markkinat säätelevät suurinta osaa hyödykkeiden ja palvelujen tarjonnasta. Tähän sisältyy osin hyviäkin asioita: se mahdollistaa rajallisessa määrin tarjonnan säätymisen vastaamaan ihmisten tarpeita. Kääntöpuoli on, että hyödykkeiden ja palveluiden saanti vääristyy järjestelmällisesti suosimaan rikkaiden tarpeiden tyydyttämistä. EU:ssa ei nykyisellään ole mekanismia, joilla talouden koko rakennetta voitaisiin säädellä tietoisella, yhteiskunnallisella tavalla ilmastonmuutoksen esittämään haasteeseen vastaamiseksi ja kaikkien kansalaisten tarpeiden tyydyttämiseksi oikeudenmukaisesti.
Siirrämme nyt painopistettä ja otamme käsittelyyn yksilöityjä politiikkaesityksiä. Esittelemme ne kohta kohdalta samalla selittäen, miten esittämiemme toimenpiteiden avulla saavutetaan kuvaamamme tavoitteet.
3.1. Rahauudistus
Euroopan rahapolitiikkaa hallitsee Euroopan keskuspankki (EKP). Tämän demokraattisen kontrollin ulkopuolella toimivan instituution vastuulla on varmistaa rahaolot, jotka mahdollistavat eurooppalaisen kapitalismin toimintaedellytykset. Pankin vapauttaminen demokraattisesta valvonnasta ja tiukkojen inflaationvastaisten velvoitteiden asettaminen edustavat yhtä 1900-luvun liberalismin keskeisistä voitoista. Sinällään inflaatio ei ole köyhien ja työtätekevien luokkien etujen vastainen, kunhan vain palkat pysyvät inflaation vauhdissa. Inflaatio iskee lujimmin koroillaeläjäluokkaan, jonka rahat ja korkoatuottava omaisuus menettävät arvoaan. Koska he vastustavat sosialismia joka tapauksessa, sosialistisen hallituksen ei ehkä tarvitse kantaa huolta heidän taloudellisista tappioistaan, mutta inflaatiolla on muitakin yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Epävarmuus tulevista hinnoista voi johtaa epävakauden psykologiaan, mikä taas johtaa luottamuksen heikkenemiseen yhteiskunnallista järjestystä kohtaan. Pelkästään jo tästä syystä on hyvä, jos Euroopan sosialistinen hallitus noudattaa hintavakauden politiikkaa. Esityksemme rahan korvaamisesta työseteleillä onkin sama asia kuin hintojen aleneminen pitkällä aikavälillä.
Kun tavoitteemme on sosialistinen talous, joka perustuu työn tasavertaiseen palkkaukseen, on rahauudistus askel kohti tätä tavoitetta. Esitämme, että EKP:lle asetetaan laillinen velvoite vakauttaa valuutta suhteessa työaikaan. Mallin prototyyppi voisi olla Iso-Britannian työväenpuolueen hallituksen menestyksekäs rahapolitiikka vuoden 1996 jälkeen. Tuolloin hallitus antoi rahapolitiikan talousasiantuntijoiden eikä poliitikkojen muodostaman komitean (Monetary Policy Committee) hoidettavaksi, ja antoi sille selvän laillisen velvoitteen saavuttaa tietty inflaatiotaso. Politiikan seurauksena olisi voinut odottaa voimakasta deflaatiota, mutta näin ei käynyt – osin siksi, että toisin kuin EKP:n kohdalla, komitean tulee lain mukaan välttää sekä deflaatiota että inflaatiota.[3]
Meidän esityksemme eroaa tästä politiikasta yhtäältä tavoitteen osalta – euro kiinnitetään työaikaan eikä elinkustannusindeksiin – ja toisaalta sikäli, että kannatamme EKP:tä kontrolloivan arvovakauskomitean (Value Policy Committee) demokraattista kokoonpanoa.
Tavoitteena olisi kiinnittää euro siihen keskimääräiseen tuntimäärään esineellistynyttä työaikaa, joka tunnin työllä voidaan ostaa. Kansantalouden panos-tuotos -taulukoiden käyttöön rahan ja työn suhteen laskemiseksi on olemassa vakiintuneita menetelmiä. Jos vuonna 2009 yksi työtunti oli suurinpiirtein 30 euron arvoinen ja arvovakauskomitea haluaisi vakauttaa tämän, sen tulisi säätää liikenteessä olevien eurojen määrää sen varmistamiseksi, että esineellistyneen työn ja eurojen suhde säilyy vakiona.
Kapitalistiset keskuspankit yrittävät hallita inflaatiota säätämällä korkotasoa. Jos inflaatio on korkea, korkotasoa nostetaan. Lopputuloksena on sijoitusten rajoittaminen, kysynnän vähentäminen ja näin inflaatiopaineiden lieventäminen. Jos korko kuitenkin kielletään, miten hintatasoa voidaan säännellä? Tai sen valossa mitä sanoimme aiemmin, miten arvovakauskomitea varmistaisi, että euron arvo suhteessa työhön säilyisi vakaana?
Vaihtoehtoinen kontrollimekanismi olisi lainojen kokonaismäärän ja/tai enimmäisajan säätely. Valtionpankki voi asettaa kokonaismäärätavoitteen ja lainojen enimmäisajan. Jos arvovakauskomitea esimerkiksi arvioisi, että valuutan arvo on vaarassa laskea, se voisi rajoittaa lainojen saatavuutta tai lyhentää aikaa, joksi lainaa on saatavilla. Jos laina-ajat lyhenisivät 10 vuodesta 5 vuoteen, niin kuukausittaiset takaisinmaksuerät nousevat, aivan kuten nykyisin tapahtuu koronnoston seurauksena.
Toinen sääntelytapa on veropolitiikka. Paperiraha, kuten euro, on itsessään arvotonta – vain painettua paperia. Sille annettu arvo perustuu siihen, että valtio (tai valtioiden liitto) hyväksyy omaa valuuttaansa verovelkojen vastineeksi. Ihmisten on pakko arvostaa paperirahaa, koska he tarvitsevat sitä verojensa maksuun. Jos hallitukset verottavat vähemmän kuin kuluttavat, liikkeellä olevan rahan määrä nousee ja johtaa inflaatioon. Toinen tapa säännellä hintoja sosialismiin siirtymisen kauden aikana on siis veroasteen hienosäätö.
Tavoitteen perustelut ovat:
- Kun työn tuottavuus nousee, työtuntimäärään kiinnitetyllä eurolla voi ostaa joka vuosi enemmän, mikä alentaa elinkustannuksia.
- Kun euron arvo on vakautettu suhteessa työarvoon, tulee euron työarvo painaa seteleihin tunteina ja minuutteina. Tämä merkitsisi askelta vallankumouksellisen pedagogiikan tiellä. Se paljastaisi työläisille selvästi sen, miten olemassaoleva järjestelmä huijaa heitä. Olettakaamme, että työläinen tekee 45-tuntista työviikkoa, saa siitä euroja palkaksi ja huomaa, että niihin painettu tuntimäärä vastaa vain 20 tuntia. Tällöin hän ymmärtää, että häneltä on huijattu 25 tuntia joka viikko. Tämä kohottaa hänen sosialistista tietoisuuttaan ja synnyttää suotuisaa yleistä mielipidettä muiden sosialististen toimenpiteiden tueksi.
- Viimeisessä vaiheessa euro nimettäisiin uudelleen ja määriteltäisiin uudelleen suhteessa työaikaan, ja se lakkaisi olemasta vapaasti kiertävä, fyysinen valuutta. Ihmisillä olisi sähköistä rahaa, jonka yksikkö olisi vaikkapa eurooppalainen standarditunti ja jonka voisi vaihtaa tuotemäärään, jonka valmistamiseen on tarvittu tunnin verran työaikaa. Yksityisen keinottelun välineenä sitä ei voisi käyttää.
Arvovakauskomitean tulisi teettää tutkimusta siitä, kuinka paljon työtä eri teollisuudenaloilla tehdään ja kuinka paljon rahamääräistä arvonlisää näillä teollisuudenaloilla on luotu, jotta voitaisiin tehdä asianmukaisia vakautustoimenpiteitä. Uuden rahamääräisen arvonlisän määritelmä olisi sama kuin se, jota nyt käytetään arvonlisäveron laskemiseen.
3.2. Kirjanpidon uudistaminen ja oikeudenmukaiset hinnat
Kaikkien yritysten täytyy nykyisellään laatia rahamääräinen kirjanpito toiminnastaan. Valtion tulisi asettaa niiden tilintarkastuksen hyväksymisen ehdoksi, että ne tekevät myös työaikakirjanpitoon perustuvan tilinpäätöksen ja että ne merkitsevät työarvon kaikkiin tuotteisiinsa.
Aluksi yrityksiä ei tarvitse velvoittaa lailla myymään tuotteitaan niiden todellisilla arvoilla. Ne voisivat yrittää myydä niitä hinnasta, joka olisi korkeampi tai matalampi kuin niiden todellinen arvo. Mutta koska kuluttajat voivat nyt nähdä, jos heiltä veloitetaan ylimääräistä, he välttävät yrityksiä, jotka myyvät tuotteita niiden todellista arvoa kalliimmasta. Tämä asettaa psykologisia ja kuluttajapaineita ylihinnoittelua harjoittaville yrityksille. Tämäkin on osa sosialistista joukkopedagogiaa.
Siirtymän aikaisessa vaiheessa, ennen kuin kaikkien tuotteiden hintalappuihin on merkitty niiden työarvot, yritysten on laskettava ostamiensa tuotteiden työarvot sen perusteella, mikä seteleihin painettu euron ja työajan välinen suhdeluku on. Ne lisäävät tuotantopanostensa arvoon työntekijöidensä tekemän työajan, ja saavat näin lopputuotteensa työarvon.
Myös kansallisen ja unionin kirjanpidon tasolla EU:n tulisi siirtyä kohti rinnakkaiskirjanpitoa, jossa työaikakirjanpito on rahakirjanpidon rinnalla, koska EU:n talouspolitiikan tasolla monista asioista saisi työaikakirjanpidon avulla enemmän tietoa. Esimerkiksi arvioitaessa täystyöllisyyden toteuttamiseksi vaadittavaa budjetin tasoa on tavoite helpompi saavuttaa, jos voidaan verrata työvoimakustannuksia tiedossa olevaan, työttömyyden muodossa esiintyvään työvoimareserviin. Materiaaliperustaisten panos-tuotos -taulukoiden lisäksi tarvittaisiin taulukoita, joissa tuotannon tuotosta mitataan hiilidioksidimääräisesti. Rahakirjanpito kätkee sen, että hallituksen talouspolitiikka todellisuudessa kohdentaa yhteiskunnan työtä uudelleen. Raha on verho, jonka takana uudelleenkohdentaminen tapahtuu.
Tieteellinen todistusaineisto osoittaa, että hyödykkeiden rahallinen arvo kapitalistisessa maailmassa määräytyy valtaosaltaan niiden työsisällöllä. Tutkimusten mukaan korrelaatio työarvojen ja hintojen välillä suurimmassa osassa talouksista on 95 prosenttia tai enemmän. Näin Adam Smithin tieteellinen hypoteesi siitä, että työ on arvon lähde, saa tilastollisen vahvistuksensa. Tämä tieteellinen tosiasia tulisi kirjata lakiin.
3.3.1. Oikeus vapauteen riistosta
Eurooppalaisen lainsäädännön tulisi tunnustaa, että työ on arvon ainoa lähde ja että sen vuoksi työläisillä ja heidän yhteenliittymillään tulee olla oikeus vedota lakiin työnantajiaan vastaan, jos heille maksetaan vähemmän kuin heidän työnsä koko arvo. Kun otamme huomioon aiemmin esitellyt toimenpiteet ja niiden valistusvaikutuksen, ei tällaisen lain hyväksyminen kansanäänestyksessä tuottane ongelmia.
Lain hyväksymisestä seuraisi valtava työläisaktivismin aalto, kun työläiset pyrkisivät estämään huijauksen ja petoksen, jonka uhreja he ja heidän edeltäjänsä ovat. Seurauksena olisi myös huomattava lisäys reaalipalkkoihin, mikä vahvistaisi sosialistisen hallituksen kannatusta.
Toisaalta työnantajaluokan ansaitsemattomat tulot laskisivat jyrkästi. Työnantajat, jotka toimivat aktiivisesti tehtaanjohtotehtävissä, olisivat tietenkin edelleen oikeutettuja lailliseen korvaukseen niistä tunneista, jotka he käyttävät yrityksen johtamiseen, siinä missä muutkin työntekijät.
On huomattava, että tässä vaiheessa työläisen oikeus työnsä koko arvoon ei merkitsisi palkkaerojen lakkauttamista. Oikeus työn koko arvoon olisi kunkin yksittäisen yrityksen työntekijöiden kollektiivinen oikeus. Järjestelmä synnyttäisi varmasti voimakkaan moraalisen paineen palkkahaitarin kaventamiseksi, mutta prosessi, jonka kautta tämä tapahtuisi, olisi tulevien työehtosopimusneuvotteluiden ja tulevan kansalaisoikeuslainsäädännön asia. Aivan kuten on olemassa laki sukupuolen perusteella tapahtuvaa palkkasyrjintää vastaan, tulisi eurooppalainen yhteiskunta todennäköisesti säätämään lain muunkinlaista palkkojen epätasa-arvoa vastaan.
Ylläolevassa paino on siinä, että valtio luo työläisille mahdollisuudet kollektiiviseen toimintaan riiston estämiseksi. Jos ammattiliitot voittaisivat oikeusjuttuja, jotka antaisivat työläisille heidän työnsä koko arvon, olisi vaara, että yritykset yrittäisivät lakkauttaa toimintansa sen sijaan että jatkaisivat sitä. Työntekijöiden oikeuksia suojaavien lakien tulisi sisältää työntekijöiden oikeus valita enemmistö minkä tahansa yrityksen johdosta.
Tähän mennessä kuvattujen toimenpiteiden kokonaisvaikutus olisi lakkauttaa kapitalistinen riisto työpaikoilla lyhyellä aikavälillä melkein kokonaan. Pitkällä aikavälillä kohdataan ongelmia, ellei säädetä lisätoimenpiteistä, joita käsittelemme tuonnempana.
Sen lisäksi, että työnantajat riistävät työntekijöitä, on muitakin ansaitsemattomien tulojen muotoja, joista tärkeimpiä ovat korko ja maankorko.
3.4.1. Koronkiskonta
Korkoa, rahan tekemistä rahalla, pidettiin tuhansia vuosia syntinä. Filosofit kuten Aristoteles tuomitsivat sen, paavin kiertokirjeet kielsivät sen, ja islamilainen laki muslimimaissa kieltää sen nykyisinkin. Mutta kapitalistimaissa pankkien ja muiden rahanlainaajien yhteiskunnallinen valta oli niin suuri, että tämä moraalinen vastustus unohdettiin.Nopeaa teollistumista läpikäyvissä kapitalistimaissa kuten esimerkiksi Japanissa 1950- ja 1960-luvuilla rahan lainaamisella korkoa vastaan oli välttämätön taloudellinen rooli, sillä sen avulla ihmisten säästöt voitiin kanavoida pankkien kautta teollistamisen rahoittamiseen. Mutta siinä vaiheessa, kun jokin maa on teollistunut, yritykset rahoittavat suurimman osan sijoituksistaan omista voitoistaan, ja tavallisesti ne tekevätkin enemmän voittoa kuin kykenevät sijoittamaan. Pankeilta lainaamisen sijaan yrityksillä on ylimääräistä rahaa, ja niinpä ne itse lainaavatkin pankeille. Pankit vuorostaan kanavoivat yritysten finassiylijäämän kuluttajille tai hallituksille. Lainaaminen korkoa vastaan kadottaa hetkellisen edistyksellisen merkityksensä, joka sillä oli teollistamisen aikana, ja muuttuu siksi, jona moraali ja uskonto sen alunperin tuomitsi: koronkiskonnaksi.
Sosialismi lakkauttaa koron tulon muotona. Sosialismissa ei ole koroillaeläjäluokkaa, jota ei tee työtä vaan elää rahojensa tuottamasta korosta. On siis selvää, että jossakin vaiheessa sosialismiin vakavasti suhtautuvan hallituksen on hyväksyttävä laki, joka kieltää rahan lainaamisen korkoa vastaan. Laki voisi määrät esimerkiksi, että lainojen korkosaatavia ei voisi hakea oikeusistuinten kautta, ja se voisi säätää ankaria rangaistuksia niille, jotka käyttävät väkivallan tai vahingon uhkaa korkojen perimiseksi.
Ennen tällaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä sosialistisen hallituksen tulee pystyttää korvaavia rakenteita lainaamisen ja koronperimisen toistaiseksi ylläpitämille taloudellisille funktioille.
3.4.2. Maankorko
Myös maankorko on eräs riiston tyyppi. Sosialistit pitävät sitä moraalittomana, sillä maanomistaja ei rikastu omalla vaan muiden työllä ja luonnon saituuden vuoksi. Maankorko on kuitenkin väistämätön ilmiö tavaroita tuottavassa yhteiskunnassa. Jos jonkin tuotteen – olkoonpa se raakaöljy tai maissi – tuotannon tehokkuus on riippuvainen maaperän ominaisuuksista, ovat maankorkotulot väistämättömiä.
Sosialistisessa taloudessa valtion tulee saada kaikki maankorkotulot, jotka käytetään yhteiseksi hyväksi. Sosialistiset valtiot ovat tavallisesti kansallistaneet maan, mutta ne eivät aina ole perineet maankorkoa sen käyttämisestä. Kaivosteollisuudessa tällä ei ollut merkitystä, sillä teollisuutta harjoittivat ainoastaan valtion yritykset, ja maankorko oli vain kuvitteellinen siirto valtion eri sektorien välillä. Jos maatiloilta kuitenkaan ei peritä maankorkoa, merkitsee se, että tuloerot hedelmällisten ja vähemmän hedelmällisten maatalousalueiden välillä kasvavat.
Ei ole olennainen kysymys, olisiko maan kansallistamisen suosittu tunnus nyky-Euroopassa. Pitkällä aikavälillä täsmälleen saman lopputuloksen tuottava taloudellinen vaihtoehto olisi se, että otettaisiin käyttöön maan vuokra-arvon verotus. Kyseessä on vanha populistinen tavoite, jota alunperin esitti Henry George. Verotuskynnys voitaisiin asettaa niin korkealle, että pienviljelijät maksaisivat tosiasiassa vain nimellisen summan tai eivät mitään, mutta suurempien ja hedelmällisempien tilojen osalta se voitaisiin asettaa tasolle, joka veisi suurimman osan niiden tuloista. Tämä veisi suurmaanomistajilta heidän ansaitsemattomat tulonsa, jotka vapautuisivat yhteiskunnalliseen käyttöön. Jos he kieltäytyisivät, olisi kyseessä veronkierto, mutta Athollin herttuan ja hänen kaltaistensa olisi vaikeampi asettua johtamaan liikettä, joka kannattaa veronkiertoa, kuin liikettä, joka vastustaa maan pakkolunastusta.
3.5. Sijoittaminen
Uusien sijoitusten rahoittaminen on edelleen välttämätöntä. Vuonna 2008 alkaneen kriisin aikana joidenkin Euroopan valtioiden on täytynyt ottaa suuria osia pankkijärjestelmästä haltuunsa. Tältä pohjalta on selvää, että sijoitukset voitaisiin periaatteessa rahoittaa julkisomisteisten pankkien korottomilla lainoilla. Taantuman aikana on kuitenkin välttämätöntä varmistaa luoton saatavuus, joten jopa kapitalististen hallitusten on asetettava rajoja pankkijärjestelmälle. Jos tätä kuitenkaan ei tehdä huolellisesti, johtaa rahan määrän lisääminen samanlaiseen hitaaseen inflaatioon kuin Neuvostoliitossa.
Luoton voimalla tehtävät sijoitukset perustuvat siihen harhakuvaan, että sijoittamisen kustannukset voidaan siirtää tulevaisuuteen. Vaikka tämä voikin pitää paikkansa yksittäisen lainaajan kohdalla, yhteiskunta kokonaisuudessaan on pakotettu toteuttamaan tämän päivän sijoitukset käyttäen nyt saatavilla olevaa työvoimaa. Yhteiskuntana emme voi pyytää tulevia sukupolvia matkustamaan ajassa taaksepäin tekemään työtä meidän hyväksemme. Sosialististen talouksien tulisi siis nojautua valtaosaltaan verotukseen sijoitusten rahoittamiseksi.
3.6. Velka ja luottokriisi
Kypsissä kapitalistisissa talouksissa on sisäänrakennettuna laskukauden vaara, koska omistavilla luokilla on useimmiten enemmän tuloja kuin he kykenevät kuluttamaan. Teollisuuden kehityksen alkuvaiheessa nämä tulot kanavoituvat pankkijärjestelmän kautta reaalisijoitusten rahoittamiseen. Kun kaikki työvoimareservit tulevat käyttöön, enenevässä määrin pääomaintensiiviset sijoitukset alkavat kärsiä pienenevistä tuotoista ja muuttuvat aiempaa kannattamattomammiksi. Jos sijoitukset eivät yllä samalle tasolle kuin säästäminen, seuraa laskukausi.
Keynesiläinen ratkaisu tähän ongelmaan oli verottaa omistavaa luokkaa ja käyttää verotuksen tuotto julkisiin hankkeisiin talouden pitämiseksi pinnalla. 1980-luvulta lähtien uusliberaalimmalla politiikalla on pienennetty omistavan luokan veroja, kun samanaikaisesti kulutusluottojen sääntelyä on helpotettu huomattavasti. Kumpikin ratkaisu toimi aikansa.
Vuonna 2008 alkanut luottokriisi merkitsi uusliberaalin mallin taitekohtaa. Luottoa oli myönnetty niin paljon, että velan ja reaalitulojen suhde muuttui kestämättömäksi. Seurauksena oli yleinen pankkikriisi. Pankkien kaatumisen sallimisen sijaan valtiot pelastivat ne. Hallitukset olivat helpottuneita, että niiden toimet estivät dominoefektin, mutta hintana oli julkisen velan kasvu, jonka laajuus oli rauhan aikana ennennäkemätön. Oliko mikään muu tie mahdollinen?
Kyllä oli. Pankkien olisi voitu vain antaa kaatua. Talletussuojat olivat hyvin anteliaita, ja vain pienellä osalla tallettajista oli enemmän talletuksia kuin mitä talletussuoja kattaa. Suurin osa ei olisi menettänyt mitään, jos pankit olisivat kaatuneet. Suurimmalla osalla pankkien asiakkaista on vain vaatimattomia summia, mutta muutamilla rikkailla asiakkailla on pankeissa miljoonia. Heille talletussuoja oli käytännössä merkityksetön.
Tuhannen miljardin euron pelastuspaketti kasattiin näiden muutamien superrikkaiden omaisuuden suojelemiseksi. Jos kaikki talletussuojan ylittävät talletukset olisivat hävinneet, olisi se merkinnyt luokkajärjestelmän joutumista vaaraan. Adam Smithin sanoin: mitä muuta raha on paitsi valtaa määrätä toisten työstä? Pankkitileillä makaavat miljardit merkitsevät samaa, mitä aatelisarvo merkitsi feodalismissa. Nykyajan suurherttuoiden kuten Lakshmi Mittalin tai Albrechtin veljesten arvonimet on kirjoitettu pankkien kiintolevyille eikä pergamentille, mutta kuten edeltäjänsäkin, hekin määräävät satojen ja tuhansien ihmisten elämästä ja työstä.
Jos pankit olisivat kaatuneet, luottokorttien ja šekkien käyttö muuttuisi mahdottomaksi. Mutta kaatumisen sallimisen sijaan olisi voitu julistaa yleinen velkojen anteeksiantaminen. Julistus olisi mitätöinyt kaikki ennen sitä syntyneet velat, kohtuullista talletussuojaa lukuunottamatta. Asuntolainan ja luottokortivelkojen maksamiseksi raatavat olisi vapautettu. Veronmaksaja olisi vapautunut kansallisen velan musertavasta taakasta, ja yllättäen myös pankit olisivat saaneet maksu- ja toimintakykynsä takaisin. Niiden velat suhteessa käteisreserveihin olisivat kutistuneet. Teollisuus olisi jäänyt yksityiseen omistukseen, mutta velan lakkauttaminen – joka on ollut radikaali vaatimus jo antiikin ajoista asti – olisi iskenyt raha-aristokratiaa samaan tapaan kuin Ranskan vallankumous iski maa-aristokratiaa.
Venäläiset tekivät sen vuoden 1917 jälkeen, ja vähän myöhemmin Saksan sosiaalidemokraatit tuottivat samanlaisen tuloksen hyperinflaation kautta. Nykyään jotkut hallitukset ovat astuneet askeleen kohti Saksan ratkaisua 1920-luvulla, kohti rahan painamista velkojen maksamiseksi. Tästä seuraava inflaatio voisi iskeä sekä pien- että suursijoittajia. Velkojen lakkauttaminen on hyödyksi yleisen mielipiteen kärjistämisessä kansan päävihollista, koronkiskojan etua, vastaan, samalla kun se hyödyttää enemmistöä.
3.7. Valtion rahoitus
Tästä pääsemme valtion rahoitusta käsittelevään aihepiiriin. Sosialistisissa talouksissa valtion menot ovat tyypillisesti korkeampia kuin kapitalistisissa talouksissa vastaavalla taloudellisella kehitystasolla. On olennaista, että valtiolla on tehokas tapa hankkia tuloja verojen avulla, jotka on helppo kerätä ja joita on vaikea kiertää. Ruotsin kaltaiset sosiaalidemokraattiset valtiot nojautuivat suurimmaksi osaksi tuloveroihin ja tehokkaaseen julkiseen sektoriin. Neuvostoliitto nojautui suurimmaksi osaksi teollisuuden liikevaihtoveroon ja valtionyritysten tuottamiin voittoihin. Oikean verotusmallin valinta on yksi suurista strategisista kysymyksistä, joka joudutaan ratkaisemaan, kun taloudessa ollaan siirtymässä kohti sosialismia.
Meidän näkemyksemme mukaan neuvostomallin mukaisessa verotuksessa oli useita heikkouksia, jotka pitkällä aikavälillä osaltaan vaikuttivat Neuvostoliiton sosialistisen talouden romahdukseen.
a. Välillinen verotus, kuten liikevaihto- tai arvolisäverot sekä nojautuminen yritysten voittoihin tekee valtiosta kollektiivisen kapitalistin suhteessa työläisiin.
b. Sosialistit ovat perinteisesti vastustaneet välillistä verotusta, sillä se on regressiivinen eikä progressiivinen verotuksen muoto.
c. Neuvostomalli vaikutti osaltaan vääristyneen hintajärjelmän muodostumiseen, joka järjestelmällisesti aliarvosti työvoimaa, mikä taas johti taloudelliseen tehottomuuteen.
d. Valtion omistaman teollisuuden voittoihin nojautuminen merkitsee piilevää tuloa, jota ei ole helppo valvoa demokraattisesti.
Tästä johtuen kannatamme voimakkaasti nojautumista tulo- ja varallisuusveroihin välillisten verojen asemesta. Unionin veropohja tulisi muuttaa arvonlisäverosta progressiiviiseen tulo- ja varallisuusveroon. Euroopan parlamentin tulisi voida säätää unionin veroastetta, joka toimenpide vaatii hyväksynnän unioninlaajuisessa kansanäänestyksessä.
Tällä hetkellä parlamentti ei voi päättää verojen keräämisestä, mikä kuuluisi aidosti demokraattisen eduskunnan toimivaltaan. Mutta kun tiedetään unionia kohtaan tunnetut epäilykset, ei olisi järkevää sallia parlamentin säätää uusia veroja tai muuttaa vanhoja ilman kansalaisten tukea.
1. Joko parlamentin tai kansalaisaloitteen tulisi voida esittää uusia veroja kuten tuloveroja, tulleja tai omaisuusveroja, sillä edellytyksellä että ne hyväksytään kansanäänestyksessä.
2. Budjetin pääpiirteet tulisi alistaa kansanäänestykseen.
3. Euroopan keskuspankin tulee olla parlamentin alaisuudessa.
4. EU:n demokratisointi
Päätösvallan ja taloudellisen vallan jako EU:n ja kansallisvaltioiden kesken on ainakin osittain estänyt taantuman hoitamisen perinteisillä sosiaalidemokraattisilla tai keynesiläisillä menetelmillä. Budjettipolitiikan rajoitukset, itsenäisen rahapolitiikan mahdollisuus ja pääoman liikkeet estävät kansallisvaltioita seuraamasta klassista keynesiläistä politiikkaa. Samaan aikaan EU:lla itsellään ei ole riittävää budjettia tai valtaa astua kansallisvaltioiden sijaan tässä tilanteessa. Seurauksena puuttuu poliittinen muoto, jossa Euroopan työväenliike voisi ilmaista itsensä klassisen sosiaalidemokraattisen politiikan mukaisesti.
Kun klassista sosiaalidemokraattista politiikkaa ei voi harjoittaa, ei myöskään muodostu euroopanlaajuista työväenluokkaa, sillä luokka ei voi muodostua ilman poliittista puoluetta sanan laajassa merkityksessä.
Tästä johtuen esitämme, että Euroopan työväenliikkeiden on välttämätöntä alkaa kannattaa omaa demokraattista eurooppalaisen internationalismin versiotaan, koska EU:n omat teknokraatit tai Euroopan omistavat luokat eivät siihen pysty.
Esittämämme demokratisointi on paluu eurooppalaisen demokratian alkuperäisiin periaatteisiin, antiikin Kreikkaan[4], ja se sisältää pyrkimyksen poistaa roomalaisen tasavallan elementit, jotka valtasivat alaa Ranskan vallankumouksen jälkeen. Kansan itsemääräämisen ja aidosti edustavan demokratian tulee olla sen sydämessä.
1. Kansan itsemäärääminen on kirjattava aloite- ja kansanäänestysoikeudeksi koko Euroopan laajuisesti mistä tahansa kysymyksestä, jonka taakse saadaan riittävä määrä allekirjoituksia tarpeeksi monesta maasta. Suora osanotto sitoviin kansanäänestyksiin Euroopan eikä kansallisvaltioiden kansalaisina muodostaisi unionista todellisen politiikan areenan. Aloiteoikeus kannustaisi unionin laajuisten poliittisten kampanjoiden ja liikkeiden syntymiseen. Euroopan ammattiyhdistysliike voisi käyttää sitä heti edukseen, ja se antaisi sille kimmokkeen yhdistyä käytännössä.
2. Omaksumme tietoisesti jakobinistisen näkökannan voimakkaasta demokraattisesta keskuksesta, koska vain sillä on voimaa kohdata kansainvälisesti organisoitunut suurteollisuus ja finanssisektori.
3. Esitämme, että parlamentti on kokoonpantu kansalaisista, sen sijaan että se on korkeapalkkaisten eliittipoliitikkojen muodostama elin. Vähintäänkin vaadimme jäsenten valintaa vuosittain ja kausien rajoittamista enimmillään kahteen vuoteen, jotta estettäisiin kansasta erillisen ammattipoliitikkokerroksen syntyminen. Puolet parlamentista tulisi valita arvalla eikä puoluelistoihin perustuvalla vaalilla kuten nykyisin. Tämäkin pyrkii lisäämään kansalaisten osanottoa, luokkaan ja sukupuoleen katsomatta.
4. EU-komission valinnan tulisi olla parlamentin tehtävä ja sen jäsenten olla parlamentin jäseniä, sen sijaan että he ovat puolueiden suosikkeja.
5. Parlamentti voi säätää lakeja mistä tahansa asiasta, ja jos ministerineuvosto käyttää veto-oikeuttaan sitä vastaan, parlamentti voi vaatia kansanäänestystä kansallisvaltioiden edustajien päätöksen kumoamiseksi.
5. Toimenpiteiden järjestys
Ylläkuvatut toimenpiteet vaarantavat useita kapitalismin toiminnallisia osia, ja seuraukset olisivat vakavia, ellei niiden tilalle aseteta vaihtoehtoisia mekanismeja.
Liikevoiton lakkauttaminen antamalla työläisille oikeus koko luomaansa arvoon tekisi työnantamisesta kannattamatonta. On vaara, että näissä oloissa kapitalistit pitäisivät kannattavampana jättää rahansa pankkiin korkoa tuottamaan sen sijaan, että käyttäisivät sitä työläisten palkkaamiseen. On tärkeää, että koronmaksu lakkautetaan ennen kuin taataan täysi oikeus työllä luotuun arvoon.
Kannattamattomaksi muuttuneiden yritysten toiminnan lakkauttamisen estämiseksi olisi välttämätöntä säätää työntekijöiden oikeudesta äänestää, tulisiko heidän yrityksessään noudattaa yhteispäätöksentekomenettelyä, jossa päätöksiä tekevän komitean enemmistö olisi työläisiä.
Tämän vaiheen jälkeen siirtymäkauden talous olisi edelleen kapitalistinen, mutta yksityisten kapitalistien omistajaroolin merkitys olisi huomattavasti pienentynyt. Vakavin taloudellinen mullistus olisi nähty finanssisektorilla, missä osakevälityksen ja sijoituspankkien kannattavuus olisi vähentynyt dramaattisesti. Lasku olisi kuitenkin hallittavissa, sillä se ei olisi sen pahempi kuin monien raskaan teollisuuden alojen viimeisen 20 aikana kokemat rakenteelliset muutokset.
Siirtymän toiseen vaiheeseen sisältyy yksityiskohtaiseen suunnitteluun kykenevän koneiston rakentaminen – hallintojärjestelmä, demokraattiset kontrollimekanismit, tietokoneverkot ja ohjelmistot, jotka vaadittaisiin kirjassamme (2012) esitettyä suunnittelua varten. Aluksi suunnitelmat olisivat suuntaa-antavia, mutta muuttuisivat velvoittaviksi järjestelmän vakiintuessa.
6. Johtopäätökset
Olemme luonnostelleet mallin EU:lle tyypillisten talouksien muuttamiseksi, joka poikkeaa saksalaisen sosiaalidemokratian ja siitä johdettujen suuntausten perinteestä. Siirtymän kolme vaihetta on koottu allaolevaan taulukkoon.
Vaihe 1 kuvaa nykyisen tilanteen. Vaiheessa 2 mainitaan tilanne, joka vallitsee, kun tämän kirjoituksen esittämää politiikkaa pannaan toimeen. Kolmas vaihe kuvaa kirjassamme Uusi sosialismi esitettyä järjestelmää.
Toisin kuin klassisessa sosiaalidemokraattisessa prosessissa, ei malliimme sisälly selkeää ja erillistä yritysten kansallistamisen vaihetta, johon liittyisi sen pohdiskelu, tulisiko pakkolunastuksesta maksaa korvauksia vai ei. Tämän sijaan lainsäädäntöä muutetaan siten, että pääoman sijaan työ saa oikeuden arvonlisään. Näin valtiolla ei ole tarvetta pakkoluovuttaa osakkeenomistajia tai maksaa heille korvauksia. Tämä vertautuisi Yhdysvaltain perustuslakiin tehtyyn 13. lisäykseen, joka lakkautti orjuuden ilman orjanomistajille maksettavia korvauksia. Esitämme että unioni lakkauttaa palkkaorjuuden samalla tavoin. Osakkeenomistajat voisivat edelleen omistaa yritysten osakkeita, mutta heillä ei olisi oikeutta saada niistä tuloja.
Olemme tietoisia siitä, että kuvaamamme uusi historiallinen projekti kapitalisminjälkeisen sivilisaation rakentamiseksi on pitkä ja monimutkainen, ja sen ongelmia on ratkottava vähitellen, demokraattisesti ja kaikkien niiden ihmisten myötävaikutuksella, jotka haluavat elää eettisessä ja demokraattisessa maailmassa. Haluamme tarjota tämän ohjelman ensimmäisenä askeleena, joka kutsuu kaikki mukaan keskustelemaan sen kehittämisestä, jotta voisimme turvata paremman elämän kaikille sekä säilyttää planeettamme elinkelpoisena.
Kirjoitus on alunperin julkaistu vuonna 2010 (pdf). Se on julkaistu myös vuonna 2011 teoksessa Heinz Dieterich (toim.). EU am Ende? Unsere Zukunft jenseits von Kapitalismus und Kommandowirtschaft. Berlin: Edition Ost.
Viitteet
[1] Esitämme, että 1950-luvun puolivälissä Iso-Britannian työväenpuolue oli sosiaalidemokraattisempi sanan klassisessa merkityksessä kuin silloinen SPD.
[2] Käsittelemme aihetta pitemmin kirjassamme. Paul Cockshott & Allin Cottrell. 2012. Uusi sosialismi. Suora demokratia ja suunnitelmatalous. Tampere: Sosialismi.net.
[3] Emme täysin allekirjoita näitä tavoitteita. Erityisesti se, että komitean vastuisiin ei sisältynyt mitään kauppataseesta, johti ulkomaisen velan valtavaan kasvuun.
[4] Tiedämme tietenkin, että naiset ja orjat eivät saaneet äänestää Ateenassa, mutta 1900-luvun alkuun saakka naiset ja työläiset eivät saaneet äänestää Euroopan parlamentaarisissa järjestelmissäkään. Emme tietenkään kannata paluuta orjuuteen ja patriarkaatin valtaan. Haluamme sanoa vain, että nykyiset EU-valtiot johtivat perustuslaillisen mallinsa Ranskan vallankumouksen kautta Rooman tasavallasta, ja näin tietoisesti valitsivat valtiomuodon, joka sopi parhaiten omistavien luokkien vallan välineeksi. Juuri tästä syystä antiikin Kreikan omistavat luokat pettivät sen, kun se joutui Rooman imperiumin hyökkäyksen kohteeksi. Tasavaltaa pidettiin silloin ja pidetään edelleen ihanteellisena rikkaiden vallan muotona.
Lähteet
Cockshott, Paul & Allin Cottrell. 2012. Uusi sosialismi. Suora demokratia ja suunnitelmatalous. Tampere: Sosialismi.net. (2012).
Lih, Lars T. 2006. Lenin Rediscovered: What is to be Done? in context. Leiden: Brill Academic Publishers.
Avainsanat:
Adam Smith, Aristoteles, demokratia, EKP, EU, Eurooppa, Henry George, Iso-Britannia, kapitalismin kriisi, Karl Marx, kommunismi, korko, Lakshmi Mittal, Lars T. Lih, Margaret Thatcher, osallistava demokratia, raha, sosiaalidemokratia, sosialismi, suora demokratia, talous, talouskriisi, talouspolitiikka, työaika, uusliberalismi, verotus
18 kommenttia
Kommentoi »
- Pääoma 7.5.2012 23.43 :Vaikutelmani on, että Marx tyrmäsi tuollaisen tuntiseteliehdotuksen jo Pääomassa. Hänen perustelunsa oli se, että ei riitä, että jokainen saa riittävästi seteleitä käteensä, vaan niillä seteleillä pitää voida myös ostaa riittävästi ja oikean tyyppisiä tavaroita.
Miten siis teollisuus voisi kasvattaa investointeja samalla kun työläiset saavat palkkana koko työnsä arvon? Se, että pankki lainaa kapitalisteille rahaa investointeihin, ei auta tippaakaan, ellei työläiset ole rakentaneet niitä tuotantovälineitä, joita kapitalistit sillä lainatulla rahalla haluaisivat ostaa. Kokonaistuotannon arvohan on vain palkat plus se osa pysyvästä pääomasta, joka kului tuotannossa. Lisäarvoa ei ole, jos työläiset saavat palkkana koko työnsä arvon.
Kun siis työläiset ostavat tavaroita palkkansa arvolla, niin kapitalisteille jää ostettavaksi vain sen verran tuotantovälineitä kuin kului tuotannossa. Enempää tavaroita ei nimittäin ole valmistettu. Vai onko tarkoituksena, että työläiset pakotetaan säästämään osan palkastaan ja lainaamaan sen pankin kautta kapitalisteille? Sitähän voisi yrittää saada tapahtumaan valmistamalla kulutustavaroita niin vähän, että niiden arvo on alempi kuin palkkojen arvo. Tällöin työläinen kohtaa kaupassa tyhjät hyllyt jo ennen kuin palkka on kulutettu loppuun, ja ainoa käyttö rahalle on tallettaa se pankkiin.
Mutta entäpä jos työläinen haluaisi nimenomaan ostaa kulutustavaroita eikä säästää? Äkkipäätään luulisi, että rahan arvo alenisi; yhden tunnin tavarasta haluttaisiin ehkä maksaa kahden tunnin palkka. Vai miksi työläinen haluaisi säästää tilanteessa, jossa säästämisestä ei makseta korkoa, eikä rahalla ole ostettavissa tuotteita ilman että maksaa "ylihintaa"? - Torpeedo 8.5.2012 8.16 :Kreikkalaisilla on nyt mahdollisuus ottaa askel kohti sosialismia ja oikeastaan viedä myös koko Eurooppa askeleen vasemmalle heittämällä hiekkaa veronmaksajien rahoilla tuetun riiston rattaisiin.
Kuinkahan vaan käy kreikkalaisten jos näin tapahtuu? Aika näyttää tuleeko pannukakku. - lainej 8.5.2012 8.31 :Jos hän mielestäsi hylkäsi tässä kuvatun tuntiseteliehdotuksen, niin mitä hän kannatti?
En tiedä mihin Pääoman (suora lainaus olisi hyvä) kohtaan viittaat, mutta Gothan ohjelman arvostelussa Marx kannattaa työseteleihin perustuvaa järjestelmää "kommunismin ensimmäisen vaiheen" aikana:
Tämän mukaisesti kukin erillinen tuottaja saa yhteiskunnalta ― näiden vähennysten jälkeen ― takaisin täsmälleen niin paljon, kuin hän sille antaa. Se, minkä hän on sille antanut, muodostaa hänen yksilöllisen työosuutensa. Esimerkiksi yhteiskunnallinen työpäivä on yksilöiden työtuntien summa; kunkin tuottajan yksilöllinen työaika on hänen suorittamansa osa yhteiskunnallisesta työpäivästä, hänen osuutensa siihen. Hän saa yhteiskunnalta kuitin siitä, että hän on suorittanut niin ja niin paljon työtä (sen jälkeen kun hänen työstään on vähennetty yhteiskunnalliseen varantoon menevä osa), ja esittämällä tämän kuitin hän saa yhteiskunnan varastosta kulutushyödykkeitä aivan yhtä suuren työmäärän arvosta. Sen työmäärän, jonka hän on tietyssä muodossa antanut yhteiskunnalle, hän saa takaisin toisessa muodossa."
http://sosialismi.net/kirjasto/marx/Gothan%20ohjelman%20arvostelua.pdf
Käsillä olevassa artikkelissakaan ei väitetä, että työläiset saavat työnsä arvon vähentämättömänä käteensä, vaan osa siitä verotetaan pois kollektiivisesti käytettäväksi (esimerkiksi tuotantovälineihin sijoitettavaksi). Sikäli kuin yleinen veroaste on hyväksytty esim. kansanäänestyksessä, voidaan kuitenkin hyvin puhua siitä, että työläiset ovat (kollektiivisesti) omasta päätöksestään päättäneet luopua osasta välitöntä kulutustaan esim. lisätuotantovälineiden rakentamisen mahdollistamiseksi (ja siten tulevaisuudessa tapahtuvan kulutuksen hyväksi). Siinäkin tapauksessa että veroastetta ei heti päätettäisi kansanäänestyksillä, on ns. hyvinvointivaltiolla laaja kannatus, jolloin voidaan ainakin olettaa, että tämä sisältää ymmärryksen myös veroasteen tietystä tasosta. Näin esim. julkisia sijoituksia varten kerättävällä verolla on vankka legitimiteetti.
Ainakin siinä yrityksessä, jossa minä olen töissä, ei säilytetä metallintyöstökoneiden ohjauskeskuksia hyllyssä, vaan niitä valmistetaan tilauksen mukaan. Samoin telakalla ei säilytetty loistoristeilijöitä satama-altaassa, vaan niitäkin rakennettiin tilauksesta. Jos joku firma siis tarvitsee metallintyöstökoneen (tai loistoristelijän) ja ottaa pankista lainan sitä varten, ei suinkaan ole mikään ongelma, ettei mainittua esinettä ole valmistettuna samalla hetkellä kun laina myönnetään. Olennaista on, onko yhteiskunnan tuotantokapasiteettia vapaana tilauksen täyttämiseksi.
Lisäksi ne toimenpiteet, joihin tässä artikkelissa on keskitytty, voivat olla vain siirtymäkauden toimenpiteitä, joiden varaan ei ole tarkoituskaan rakentaa mitään pysyvää järjestelmää, vaan päinvastoin tarkoitus on sysätä kehitystä kohti talouden kokonaisvaltaisempaa yhteiskunnallista suunnittelua, jossa toisistaan riippumattomien itsenäisten yritysten päätöksenteko vähenee, ja valtion koordinoitu päätöksenteko lisääntyy. - Pääoma 8.5.2012 13.17 :Mielessäni oli alla mainittu kohta Pääomasta.
http://marxists.org/archive/marx/works/download/pdf/Capital-Volume-I.pdf
Alaviite sivulla 90:
"1 The question — Why does not money directly represent labour-time, so that a piece of paper may represent, for instance, x hours' labour, is at bottom the same as the question why, given the production of commodities, must products take the form of commodities? This is evident, since their taking the form of commodities implies their differentiation into commodities and money. Or, why cannot private labour — labour for the account of private individuals — be treated as its opposite, immediate social labour? I have elsewhere examined thoroughly the Utopian idea of "labour-money" in a society founded on the production of commodities (l. c., p. 61, seq.). On this point I will only say further, that Owen's "labour-money", for instance, is no more "money" than a ticket for the theatre. Owen pre-supposes directly associated labour, a form of production that is entirely in consistent with the production of commodities. The certificate of labour is merely evidence of the part taken by the individual in the common labour, and of his right to a certain portion of the common produce destined for consumption. But it never enters into Owen's head to pre-suppose the production of commodities, and at the same time, by juggling with money, to try to evade the necessary conditions of that production."
Tuo lainattu alaviite liittyy sivulla 66 olevaan tekstiin:
"Throughout this work, I assume, for the sake of simplicity, gold as the money-commodity.
The first chief function of money is to supply commodities with the material for the expression of their values, or to represent their values as magnitudes of the same denomination, qualitatively equal, and quantitatively comparable. It thus serves as a universal measure of value. And only by virtue of this function does gold, the equivalent commodity par excellence, become money.
It is not money that renders commodities commensurable. Just the contrary. It is because all commodities, as values, are realised human labour, and therefore commensurable, that their values can be measured by one and the same special commodity, and the latter be converted into the common measure of their values, i.e., into money. Money as a measure of value, is the phenomenal form that must of necessity be assumed by that measure of value which is immanent in commodities, labour-time.1″
Toinen kysymys, joka nousi mieleeni artikkelista, on se, että miten yritykset, joilla ei ole lupa tuottaa voittoa, voivat maksaa takaisin pankilta investointeihin lainaamansa rahat? Ilmeisesti tarkoitus ei olekaan, että yritykset maksaisivat velkansa pois, vaan että ne velkaantuisivat valtion omistamalle pankille aina vain enemmän ja enemmän? - Minulla on ollut mielikuva, että Marx olisi kohdentanut kritiikkinsä nimenomaan tähän Owenin versioon (kritikoiko hän muuten jossain myös Proudhonilta jotain vastaavaa, luulisi että Filosofian kurjuudessa, jos hän niin teki, en muista yhtään?). Gothan ohjelmaa hän arvosteli 1875, Pääoma julkaistiin 1868. Tämä kysymys liittyen rahaan/"työseteleihin" sosialismissa on selvitettävien asioiden listalla (pitäisi kommentoida erästä käsikirjoitusta) enkä itse vielä tiedä mitä mieltä Marx oikein oli. Onko jollain heittää enemmän lähdevinkkejä?
- Pääoma 8.5.2012 14.30 :Vielä yksi huomio. Väite, jonka mukaan nykyisin käytössä oleva fiat-raha saa arvonsa siitä, että sillä voi maksaa veroja, perustuu kehäpäätelmään.
Veroina maksetaan osa ansaitusta rahasta. Jos rahan arvo perustuisi vain siihen, että sillä voi maksaa veroja, ylimenevä rahanosa (eli nettotulo) olisi arvoton. Tällöin ei tulojen hankkimisella olisi muuta tarkoitusta kuin verojen maksaminen, ja koska veroja ei tarvitse maksaa ellei ole tuloja, ei tulojen hankkimisessakaan olisi mitään mieltä.
Se, että veroja maksetaan myös kulutuksesta, ei muuta johtopäätöstä. Tosiasiassa rahan arvo perustuu siihen, että sillä voi ostaa reaalisia hyödykkeitä. Jos rahalla olisi arvoa vain siksi, että sillä voi maksaa ostoksiin liittyvän arvonlisäveron, ostokset jätettäisiin tekemättä ja rahat hankkimatta. - Pääoma 8.5.2012 15.01 :Löysin netistä hyvältä tuntuvan puheenvuoron siitä, miten Marxin kantaa tuntisetelihin voisi tulkita: http://libcom.org/forums/theory/questions-marxs-critique-labour-money-16042012#comment-477748
Äkkipäätään näyttäisi yhtenä pointtina olevan ainakin se, että yhteiskunnallisesti välttämätön työmäärä on jotain aivan muuta kuin yksittäisen työläisen yksittäisessä tehtävässä tekemä työmäärä. - lainej 8.5.2012 15.02 :Kysymykseen lainojen takaisinmaksusta, kun voittojenteko ei ole mahdollista. Luulen että siihen pätee tämä kohta:
Kannattamattomaksi muuttuneiden yritysten toiminnan lakkauttamisen estämiseksi olisi välttämätöntä säätää työntekijöiden oikeudesta äänestää, tulisiko heidän yrityksessään noudattaa yhteispäätöksentekomenettelyä, jossa päätöksiä tekevän komitean enemmistö olisi työläisiä.
Jotakin yritystä esim. ylläkuvatun nojalla hallinoivat työntekijät voinevat ottaa yrityksen nimissä velkaa esim. lisäinvestointeja varten ja sitoutua velan takaisinmaksuun niistä tuloista, joita heidän työnsä yrityksessä tuottaa. Tämä muistuttaisi kai pitkälti David Schweickartin hahmotelmaa osuuskuntapohjaisesta sosialismista, jota käsittelimme sosialismi-sarjamme yhdessä osassa (Schweickart tosin tarkoitti tämän mallin pysyväksi, toisin kuin käsillä olevassa tekstissä).
http://sosialismi.net/blog/2012/02/21/sosialistinen-talousjarjestelma-osa-23/
Pääoma-sitaattiin. En löydä siitä ainakaan suoraan Marxille esittämääsi perustelua, että "ei riitä, että jokainen saa riittävästi seteleitä käteensä, vaan niillä seteleillä pitää voida myös ostaa riittävästi ja oikean tyyppisiä tavaroita". Joka tapauksessa lainaamassasi Pääoman kohdassa Marx nimenomaan puolustaa yhdenlaista työ[aika/raha]järjestelmää toisenlaisia vastaan, ts. puolustaa Robert Owenia muita (John Gray'ta, Proudhonia ym.) vastaan. (Aivan kuten myöhemmin Gothan ohjelman arvostelussa.)
Kohta ("l. c., p. 61, seq."), jossa Marx sanoo "toisaalla" arvostelleensa utopistisia työrahahahmotelmia löytyy Poliittisen taloustieteen arvostelusta (Valitut teokset IV, luulisin että tarkoitetaan sivuja 74-77.) Siinä hän arvostelee enimmäkseen John Gray'ta (ja ohimennen Proudhonia) siitä, että Gray haluaa että "tuotteet pitää tuottaa tavaroina, mutta niitä ei pidä vaihtaa tavaroina" (s. 76), että "tavaraan sisältyvä erillisen yksilön erityistyö on välittömästi yhteiskunnallista työtä" (s. 77) – seikka, johon Owen ei Marxin mukaan syyllistynyt, sillä kuten hän Pääoman alaviitteessä sanoi, "it never enters into Owen's head to pre-suppose the production of commodities". Juuri siksi Owenin ""labour-money", for instance, is no more "money" than a ticket for the theatre".
(Sivuhuomautus: siteeraamasi kohta lienee suomenkielisessä Pääomassa käännetty osin virheellisesti. Kun saksaksi jälkimmäinen Owenia koskeva kohta kuuluu, että "Aber es fällt Owen nicht ein, die Warenproduktion vorauszusetzen" (Owenille ei tule mieleen[kään] edellyttää tavarantuotantoa) niin suomennoksessa lukee: "Mutta Owenin mieleen ei johdu, että hän edellyttää tavarantuotantoa", vaikka juuri paria riviä aiemmin on sanottu, että "Owen edellyttää välittömästi yhteiskunnallistettua työtä". [Pääoma I, s. 97, alaviite 50.])
Käsillä olevassa artikkelissa, jossa hahmotellaan siirtymäkauden toimenpiteitä, ei edellytetä "työrahaa", ei Gray'n eikä Owenin/Marxin tarkoittamaa, vaan tuotteita tuottavat edelleen suurelta osin yksityiset yritykset (olivatpa ne sitten kapitalistisesti tai osuuskunnallisesti johdettuja), jotka voivat yrittää myydä niitä haluamillaan hinnoilla. Samoin palkat maksetaan edelleen rahassa (euroissa, joissa vain lukee setelin edustama työaika). Tätä ei kuitenkaan tarkoiteta pysyväksi olotilaksi, vaan suunta on kohti jutun lopussa mainittua kolmatta vaihetta. - lainej 8.5.2012 15.37 :On huomautettu, että Marx oli "työrahan" ankara arvostelija, ja emmekö me siis syyllisty juuri sen esittämiseen, mitä hän kritisoi. Katsokaamme pikaisesti "työrahaan" perustuvien suunnitelmien marxilaista kritiikkiä. Saattaa ilmetä, että mainitun kritiikin ja Marxin omien esitysten välillä on tietty jännite. [...]
Marxin ja Engelsin kritiikin peruskohteeksi voidaan nimetä ricardolaisen arvoteorian "naivistis-sosialistinen" ymmärtäminen. Jos vain voisimme luoda olosuhteet, joissa tavarat todella vaihtuvat niiden sisältämän työmäärän mukaan, niin silloin riisto ei olisi mahdollista. Tälle reformistiselle ajattelulle perustuvat moninaisten "ricardolaisten sosialistien" suunnitelmat valvoa, että tavarat vaihdetaan niiden työarvojen mukaan (John Gray Englannissa, Proudhon Ranskassa, Rodbertus Saksassa). [...]
Marxin ja Engelsin oppitunti työrahasosialisteille kapitalismin kysyntä-tarjonta -mekanismin kauneudesta ja hintojen keinotekoisen työarvoja vastaavaksi määräämisen hölmöydestä selvästikin miellyttää sosialismin arvostelijoita. Terence Hutchinson (1981, 14-16) esimerkiksi kiittää Engelsiä tämän tunnustaessa "kilpailuun perustuvan markkinamekanismin tärkeän roolin" arvostellessaan Rodbertusta. "Mises ja Hayek tuskin olisivat pystyneet esittämään asiaa paremmin", hän sanoo. Ylistys on kuitenkin vain Engelsin arvostelun valmistelua, sillä Hutchinsonin mielestä Engels ei ymmärrä kritiikkinsä kaivavan maata juuri sen sosialistisen suunnitelmatalouden alta, jota tämä on Marxin kanssa esittänyt. Tästä syystä meidän on oltava tarkkana määritellessämme marxilaisen työrahan kritiikin rajoja. Historiallisesti merkittävämpää asiasta käydyn keskustelun kannalta on se, että myös Karl Kautsky näkyy tulkinneen työrahan kritiikin heittäneen varjon marxilaisten tavoitteiden ylle, joiden mukaan hyödykkeiden työsisällöt tulisi laskea suoraan. Tästä johtuen Kautsky, jota pidettiin laajalti marxilaisen perinteen tärkeimpänä vaalijana lännessä, oli 1920-luvulle tultaessa hylännyt tämän klassisen marxilaisuuden keskeisen osan. Tätä taustaa vasten voidaan ymmärtää, miksi Mises selvisi niin vähällä esitettyään työarvoihin perustuvaa suunnittelua kohtaan ainoastaan lyhyen ja pintapuolisen arvostelun.
Yllä esittämästämme työrahan arvostelusta pitäisi selvitä myös tämän arvostelun rajat. Marx ja Engels torjuivat ajatuksen hintojen määräämisestä vastaamaan tavaroiden todellista työsisältöä tavaroita tuottavassa yhteiskunnassa, missä tuotanto on yksityistä. Taloudessa, jossa tuotantovälineet ovat yhteiskunnan hallinnassa, työstä kuitenkin tulee "välittömästi yhteiskunnallista", siinä merkityksessä, että se on keskitetysti laaditun suunnitelman alaista. Tällöin hyödykkeiden työsisällön laskeminen on tärkeä osa suunnitteluprosessia, eikä voimavarojen uudelleenkohdentaminen muuttuvien yhteiskunnallisten tarpeiden mukaisesti tapahdu sitä kautta, että voittoa hakevat yritykset reagoivat markkinahintojen poikkeuksiin pitkän aikavälin tasapainoarvoista. Näin työrahan kritiikki menettää merkityksensä. Tätä Marx tarkoitti, kun hän esitti, että kulutushyödykkeet tulisi jakaa "työtositteiden" avulla.
Esitys löytyy täydellisimmässä muodossaan Marxin kriittisistä kommenteista Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen vuonna 1875 hyväksyttyyn Gothan ohjelmaan. [...]
Marxin mainitsemat työtositteet toimivat varsin eri tavalla kuin raha. Ne eivät kierrä, vaan ne mitätöidään hankittujen kulutushyödykkeiden työsisältöä vastaavasti, ja niitä voi käyttää vain ja ainoastaan kulutushyödykkeisiin. Niillä ei voi ostaa tuotantovälineitä tai työvoimaa, eivätkä ne siksi voi toimia pääomana.
Marxilaisen näkökannan logiikka on selvä: tavaroita tuottavassa yhteiskunnassa "työraha" on utopistinen ja ilmentää ymmärtämättömyyttä talouden toiminnasta, mutta kulutushyödykkeiden jako työtositteiden perusteella sosialismissa on eri asia: se on eräs mahdollinen yhteiskunnallisen tuotteen (osan) jakotapa järjestelmässä, missä itse tuotantotapa on muutettu tuotantovälineiden sosialisoinnin ja suunnittelun käyttöönoton kautta.
Paul Cockshott & Allin Cottrell: Uusi sosialismi (2012), s. 363-368. Korostukset alkuperäisessä. - lainej 8.5.2012 15.55 :@ Pääoma. Fiat-rahasta. Uskon että käsillä olevassa artikkelissa mainittu kohta on poleeminen yksinkertaistus, enkä oikein tiedä, kuka pitemmälle menevässä keskustelussa väittäisi, että vaihtuvuudella reaalihyödykkeisiin ei ole merkitystä.
Sinänsä olen kumminkin taipuvainen uskomaan, että pakko maksaa valtiolle veroja tekee valtion (tai valtioiden liiton) liikkeelle laskemasta rahasta paljon todennäköisemmän rahayksikkökandidaatin kuin esim. meikäläisen omissa nimissäni liikkeelle laskemistani maksusitoumuksista, vaikka sinänsä jälkimmäisilläkään ei ole mitään teknisiä esteitä toimia rahana.
Koska raha on käytännössä yhden toimijan toiselle toimijalle antama maksusitoumus eli velkasopimus, voi kuka tahansa meistä luoda rahaa halutessaan. Kuten Hyman P. Minsky on todennut, ei rahan luonti ole koskaan ongelma yhdellekään taloudelliselle toimijalle. Ongelma on saada toiset toimijat hyväksymään luotu raha maksuvälineenä.
http://rahajatalous.wordpress.com/2012/04/17/rahahierarkiasta/
Mitä rahateoriaan tulee, niin Cockshott & Cottrell ovat olleet mukana kirjoittamassa kirjaa Classical Econophysics, jossa "Money is analysed using tools drawn both from computer science and the recent Chartalist school of financial theory". En ole vielä ehtinyt lukea kovin pitkälle.
http://www.amazon.com/Classical-Econophysics-Routledge-Experimental-Computable/dp/0415478480
- lainej 8.5.2012 16.00 :@ Pääoma. Libcomin artikkelista. Minusta tässä sanotaan se, mitä minäkin olen sanonut:
Owen is exempted from Marx's criticisms on this issue because he presupposes "directly associated labor" – i.e. producers consciously organized in a way that puts them in control of social production, as opposed to a system of private labor, where social production is regulated in a roundabout, ex post sort of way, via exchange on the market. (Korostus minun.)
http://libcom.org/forums/theory/questions-marxs-critique-labour-money-16042012#comment-477748
- Mikko Aalto 9.5.2012 16.31 :Kirjoituksessa on paljon hyvää. Nimenomaan velkojen mitätöinti on hyvin tärkeä osa raha-aristokratian, suomeksi kapitalistien vallan lakkauttamisessa.
Huonointa kirjoituksessa on nationalistinen helmasynti eli "edistyminen" brittiläisestä nationalismista eurooppalaiseen nationalismiin.
On todennäköistä ettei sosialismia yksinkertaisesti voi rakentaa kansallisvaltioiden pohjalle sillä kansallisvaltioiden perusajatus on nimenomaan ihmisten jakaminen eriarvoisiin joukkoihin.
Suurin ongelma kansallissosialismissa on tietysti se että raha-aristokratia voi aina vetäytyä muualle kun jossain sen valtaa rajoitetaan ja sieltä käsin aseilla, mediaylivallalla ja lahjonnalla hävittää orastavan kansan vallan missä se vain päätään nostaa.
Todellinen "viimeinen taisto" harvainvallan lakkauttamiseksi voi syntyä vain siten että eurooppalainen ja amerikkalainen työväki, tavalliset ihmiset liittoutuvat yhteen Kiinan ja Intian ja koko maailman ihmisten kanssa harvain vallan lakkauttamiseksi ja kaikille hyvän elämän turvaamiseksi.
Tietysti toiminta Euroopan Unionin demokratisoimiseksi on välttämätön osa tätä toimintaa mutta perustan täytyy olla ehdottoman internationalistinen ja ihmisten vapaa liikkuvuus koko maailmassa täytyy olla kaikkien edistyksellisten liikkeiden yksi tärkeimpiä tavoitteita.
Ja demokratia ja sosialismi eivät käytännössä ole mahdollisia niin kauan kuin on asevaltaa. Kaikkien aseiden ja asevoimien hävittäminen on yksi keskeisimmistä tehtävistä sosialismiin siirtymisessä.
Mikko Aalto - Partisaani 10.5.2012 18.15 :En toistaiseksi ota kantaa taloustieteellisiin kysymyksiin, vaikka artikkelin pääpaino onkin niissä. Oletan linjausten olevan suunnilleen samat, kuin sosialisminetin suomeksi julkaisemassa teoksessa 'Uusi sosialismi'. En ole sitä vielä lukenut, mutta selaillessa on tullut vastaan paljon sosialismi-keskustelulle hedelmällistä ja vähintäänkin mielenkiintoista. Taloustieteellisistä kysymyksistä onkin täällä jo käyty keskustelua, eikä minulla ole siihen ainakaan tässä vaiheessa lisättävää. Otan tässä vain kantaa artikkelin yhteen, sanoisinko "valtiopoliittiseen" puoleen. Tahdon vielä korostaa, että kaikki seuraavaksi sanomani ei oleta artikkelilta sataprosenttisen päinvastaista kantaa. Toivottavasti nämä nyanssit ovat pääteltävissä.
Aivan kuten on aina ollut utopistista tavoitella sosialismin rakentamista "demokratisoidusta" porvarillisesta kansallisvaltiosta käsin, on vähintään yhtä utopistista tavoitella samaa vielä niidenkin yläpuolelle rakennetusta EU:sta käsin. Sitä mukaa kun EU ei ole enää vain näiden meille tavoittamattomissa olevien kansallisvaltioiden liitto, vaan jo jossain määrin valtio itsessään, tavoite karkaa jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Jos ylikypsät porvarilliset kansallisvaltiot eivät ole demokratisoitavissa, miten voisi olla demokratisoitavissa niiden ylikansallinen imperialistinen liitto?
Sosialismiin tähtääminen EU:n kautta on tavoite, joka ohjaisi työväenliikettä EU:n säilyttämiseen siihen hamaan tulevaisuuteen kun kaikki kansat olisivat valmiita tähän "paneurooppalaiseen vallankumoukseen". Käytännössä se tarkoittaisi vallankumouksen lykkäämistä silloin, kun siihen jossakin EU:n kolkassa tarjoutuisi tilaisuus.
Kansallisuuksia on enemmän kuin kansakuntia, ja kansakuntia on enemmän kuin kansallisvaltioita. Eurooppa koostuu useista kansakunnista ja kansallisuuksista ja niiden välisissä hierarkioissa eri tasoille asettuvista taloudellisista alueista. Ne ja niiden välinen taloudellinen ym. hierarkia eivät vähene, vaikka kaikki kansallisvaltiot sulautettaisiin EU:iin. EU ei edusta edistystä kansainvälisyydenkään suhteen ja EU:n sisäisestikin tarkasteltuna sen rooli on samassa mielessä kaksisuuntainen kuin oli Jugoslavian liittotasavallalla (Orwellia mukaillen, rauha on sotaa). Kansat kypsyvät eri tahtiin, eikä esim. kreikkalaisten tule odottaa poliittisen kriisin kypsymistä EU:n laajuisesti samalle tasolle. Mikseivät Euroopan kansat voisi yhtyä EU:sta eroamisen tai EU:n hajallelyömisen kautta?
Mikäli halutaan säilyttää EU siihen asti kunnes poliittinen kriisi on riittävän kypsä riittävän monessa jäsenvaltiossa, päädytään käytännössä eurosentristiseen sosiaali-imperialismiin. EU:n demokratisoimisen strategia on eurosentristinen ja sosiaali-imperialistinen, koska odottamaan ei pistettäisi vain Euroopan, vaan koko maailman kansat.
Ajatus imperialistisen järjestön demokratisoimisesta sosialistiseksi on vaarallinen utopia. Ajatus, että näin olisi synnytettävissä EU, joka ei enää olisi imperialistinen vaan sosialistinen, on sosiaali-imperialismin loukku. Näin varsinkin, kun jätetään auki kysymys EU:n taloudellisista suhteista ulospäin. Siellä on sellainen paikka, kuin "maailma".
Tässä esittämäni arvostelu kiellä artikkelin taloustieteellisiä ansioita. Sosialismiin siirtyminen EU:n nykyisin hallitsemalla alueella on hyvä tavoite, kunhan sitä ei tavoitella EU:ssa. Syytän artikkelissa esitettyä strategiaa poliittisesti utopistiseksi, mutta en sinällään sosiaali-imperialistiseksi. Katson jälkimmäisen siihen kiinteästi liittyväksi vaaraksi, johon esitetty strategia työväenliikkeessä sovellettuna gravitoi. Utopismin ja sosiaali-imperialismin välttämiseksi on ehtona sosialismin rakentamiselle EU:n alueella nähtävä EU:n kumoaminen. Sosialismia ei rakenneta sen enempää EU:ssa kuin yksittäisissä kansallisvaltioissakaan. Ensimmäinen este sosialismin rakentamiselle EU:ssa ovat sen jäsenvaltiot. Sosialismin rakentaminen EU:n alueella edellyttää vallankumousta kussakin kansallisvaltiossa, joko yhdessä tai erikseen. Kumpikaan tie ei merkitse "paluuta kansallisvaltioihin", kuten eurosentrikot saattavat pelotella. Kumpaakin tietä tai niitä yhdistellen tulos on sama; EU:n hävittäminen. Mikään ei sen jälkeen tai siinä samalla estä kansojen yhdistymistä vallankumouksen perustalta. - Pääoma 11.5.2012 20.40 :Kunpa sosialismiin (tai ylipäätään oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan) siirtyminen oliskin yhtä helppoa kuin tietokoneohjelman ohjemoiminen…
"The job we face shapes the form of socialist organisation. If all we had to do was make general propaganda in favour of socialism, then the loosest form of association would be enough. But that would mean sitting on the sidelines, only commentating on real struggles and actual movements.
The real problem for socialists is finding ways to connect today's immediate struggles with the battle for a socialist world. To do that, we can't abstain from involvement in strikes, demonstrations, protests and movements. Once we practically engage with real battles, questions about socialist organisation take on new life and meaning.
If movements all trundled along neat tracks, like trams, where nothing unpredictable happens, we could all sit back and enjoy the ride, making the odd helpful comment about the scenery and which route to take at clearly marked junctions.
Real struggles are more difficult-and exciting. They're more like a journey on a switchback that suddenly becomes a mass parade and then a plunge in icy water. The world changes, new movements arise unexpectedly, there are great victories and defeats. Struggles reverse and alter, going through critical turning points. It's often hard to keep our bearings in swiftly changing conditions, under different pressures and demands."
http://www.socialistworker.co.uk/art.php?id=305
- Matti Aalto 11.5.2012 23.27 :Otan tässä esille yhden viimeaikoina Oulussa esillä olleen poliittisen teeman. Siinä yhdistyy mielenkiintoisella tavalla päivittäisen elämän politiikka, luokkataistelu ja sosialismin perspektiivi. Esillä oleva aihe kuvastui hyvin vappubanderollissa: Halpatyövoimalla Fennovoimaa ?
Mikäli Pyhäjoen atomivoimalan rakentaminen toteutuu siitä tulee nykyisillä yhteiskuntaluokkien vaikutusvaltasuhteilla historiallinen ns. työmarkkinoiden pelisääntöjen romuttamisen projekti, ennen näkemättömän laaja halpatyövoiman ghetto näillä lakeuksilla. Palkka-alella, verojen pimityksillä yms. harmaalla taloudella Fennovoima tulee saavuttamaan jopa miljardin euron kustannussäästön. Kysymys on siis miljardin euron tulonsiirrosta.
Olemme ajatelleet, vaikkapa aluksi vain Pyhäjoen atomivoimalan työmaata koskevaa lakia ja sen toimeenpanoa jossa tilaaja eli rakennuttaja vastuullistettaisiin 150 prosenttisesti kaikista projektista syntyvistä työnantajavastuista.
Toteutuessaan se asettaisi yksityisomistuksen merkityksen uuteen valoon. Vanhassa ajatusmallissa omistajat saavat elää niinkuin sika vatukossa ja heille voidaan vain huomautella asiasta, uudessa mallissa kaikki rötökset pitäisi maksaa sileillä seteleillä.
Tietenkään tuollainen ei ole mikään sosialismin malli, se vain avaa näkökulmaa siihen millainen yksityisen pääoman hyväksyttävissä oleva rooli voisi olla sosialismissa.
Toisaalta on ilmeistä ettei työtätekevä kansa voi vallata johtajuutta yhteiskunnassa, ellei se pysty ottamaan pääoman toimintaa minkäänlaisen valvonnan alle kapitalismin aikana. - lainej 14.5.2012 11.51 :@ Partisaani:
Sosialismiin tähtääminen EU:n kautta on tavoite, joka ohjaisi työväenliikettä EU:n säilyttämiseen siihen hamaan tulevaisuuteen kun kaikki kansat olisivat valmiita tähän "paneurooppalaiseen vallankumoukseen". Käytännössä se tarkoittaisi vallankumouksen lykkäämistä silloin, kun siihen jossakin EU:n kolkassa tarjoutuisi tilaisuus.
En näe tässä mitään väistämättömyyttä, sen enempää kuin siinäkään että – esimerkiksi – tulopolitiikka johtaa aina työväenluokan tappioon, että armeija on aina kapitalistien puolella tai että toiminta kansallisvaltion puitteissa pelaa aina porvarillisen nationalismin pussiin. Se riippuu ihan tilanteesta.
Mikseivät Euroopan kansat voisi yhtyä EU:sta eroamisen tai EU:n hajallelyömisen kautta?
Totta kai voivat – niinkuin ne voivat yhtyä EU:n (tai "EU:n", jos halutaan) kauttakin, ilman että tähän sisältyy mitään tarvetta "odotella" ketään. Kyse on minusta vain siitä, millaisen "painoarvon" maat jäävät "uuden EU:n" piiriin ja mitkä jäävät sen ulkopuolelle. Se, kumpaa – "eroon EU:sta" tai "EU:n kautta" – kannattaa tavoitella, riippuu tilanteesta, enkä tiedä miksi jälkimmäisen ja käsilläolevassa artikkelissa painotetun vaihtoehdon esilläpitäminen olisi huono asia. EU:sta eroamiseenkin liittyy suuria vaaroja, joista vähin ei ole eristyksiin jääminen, joutuminen kapitalistimaiden boikotoimaksi ym.
Esim. juuri nyt Kreikan osalta näyttäisi siltä että "EU:n kautta" -taktiikalle ei ole paljon saumaa, ellei Espanja (ehkä ihan mahdollinen) ja sitten ehkä joku Ranska (epävarmaa spekulaatiota, jonka varaan ei kannata laskea) lähde messiin. Sekään ei vielä mitään tarkoittaisi, mutta avaisi edes mahdollisuuden jonkunlaiseen suuntaan sinne päin. Mutta ei näytä todennäköiseltä juuri nyt, ja sikäli tuntuu että "Kreikka yksin ensin" on järkevämpää kuin "odotetaan koko EU:ta (tai sen keskeisiä maita) yhdessä" tms. Tästäkään huolimatta en tyrmää "EU:n kautta" -taktiikka periaatteellisesti, kun taas sinä tuntuisit olevan tämän suhteen kategorinen.
Utopismin ja sosiaali-imperialismin välttämiseksi on ehtona sosialismin rakentamiselle EU:n alueella nähtävä EU:n kumoaminen.
Tunnut perustavan näkemyksesi määrittelyeroon "EU:n" ja "EU:n alueen" välillä, missä en näe poliittista hyötyä.
Ajatus imperialistisen järjestön demokratisoimisesta sosialistiseksi on vaarallinen utopia. Ajatus, että näin olisi synnytettävissä EU, joka ei enää olisi imperialistinen vaan sosialistinen, on sosiaali-imperialismin loukku. Näin varsinkin, kun jätetään auki kysymys EU:n taloudellisista suhteista ulospäin. [...] Syytän artikkelissa esitettyä strategiaa poliittisesti utopistiseksi, mutta en sinällään sosiaali-imperialistiseksi. Katson jälkimmäisen siihen kiinteästi liittyväksi vaaraksi, johon esitetty strategia työväenliikkeessä sovellettuna gravitoi.
Minusta tämä on täsmälleen sama ongelma kuin se, minkä missä tahansa johtavassa kapitalistimaassa valtaan nouseva vallankumouksellinen liike saa eteensä, eikä liityy EU-kysymykseen mitenkään elimellisesti. Johtavan kapitalistimaan vallankumoushallitus perii vanhan tuotantorakenteen, mihin todennäköisesti liittyy monimutkaisia toimitusverkostoja ulkomaille ym., joiden uudelleenjärjestely proletaarisen internationalismin hengessä ei liene yksinkertainen asia, eikä ole itsestäänselvää että se saadaan järjestettyä onnellisesti. -
Työseteleihin liittyen Pääoman toisesta osasta:
"Yhteiskunnallisessa tuotannossa rahapääoma jää pois. Yhteiskunta jakaa työvoiman ja tuotantovälineet eri liikealoille. Tuottajat saattavat kernaasti saada paperisia maksuosoituksia, joiden arvosta he ottavat yhteiskunnan kulutusvarastoista työaikaansa vastaavan tuotemäärän. Nämä maksuosoitukset eivät ole rahaa. Ne eivät kierrä." (PO II, 331.) - Partisaani 14.5.2012 23.39 :Lainej:
"En näe tässä mitään väistämättömyyttä, sen enempää kuin siinäkään että – esimerkiksi – tulopolitiikka johtaa aina työväenluokan tappioon, että armeija on aina kapitalistien puolella tai että toiminta kansallisvaltion puitteissa pelaa aina porvarillisen nationalismin pussiin. Se riippuu ihan tilanteesta."
-Noihin muihin esimerkkeihin kantaa ottamatta, minusta kausaatiosuhde on melko yksinkertainen. Jos tavoitteena on EU:n "sosialisoiminen", niin silloin on suuntauduttu sen säilyttämiseen.
"Totta kai voivat"
-Paitsi että silloin toimitaan EU:n "sosialisoinnin" tavoitetta vastaan. EU:n demokratisoinninkaan tavoitteeseen ei sovi EU:n särkemisen tavoite. Esimerkiksi Euroopan Vasemmiston Puolueessa ei ole yhtään varsinaisesti EU-vastaista puoluetta, siis sellaista joka hylkäisi EU:n legitimiteetin. Kaikki strategiset suuntaukset eivät sovi yhteen.
"Se, kumpaa – "eroon EU:sta" tai "EU:n kautta" – kannattaa tavoitella, riippuu tilanteesta, enkä tiedä miksi jälkimmäisen ja käsilläolevassa artikkelissa painotetun vaihtoehdon esilläpitäminen olisi huono asia."
-Se on huono asia, koska se ei riipu vain tilanteesta. Kyse on reformistisesta vs. vallankumouksellisesta EU-käsityksestä, eli siitä, katsotaanko EU:n olevan periaatteessakaan uudistettavissa demokraattiseksi tai peräti sosialistiseksi poliittiseksi järjestelmäksi. Jos katsotaan, ettei porvarillisia kansallisvaltiota eikä siten niiden imperialistisia liittoumiakaan voida uudistaa demokraattisiksi saati sosialistisiksi, on sellaisen vaihtoehdon esilläpitäminen huono asia strategisten valintojen kannalta.
"EU:sta eroamiseenkin liittyy suuria vaaroja, joista vähin ei ole eristyksiin jääminen, joutuminen kapitalistimaiden boikotoimaksi ym."
-Tätä tarkoitin "odotuttamisella". EU koostuu porvarillisista kansallisvaltioista. Sosialistinen vallankumous tarkoittaa porvarillisen valtiovallan kumoamista kussakin maassa yhdessä tai vuorotellen. Kyse ei ole enää EU:sta eroamisesta, vaan vallankumouksen kohteeksi joutuneen jäsenvaltion poistamisesta kartalta. Tämä johtaa suuriin vaaroihin kuten joutumiseen imperialististen blokkien kuten EU:n eristämäksi ja boikotoimaksi, mutta näitä vaaroja ei vältetä muuten kuin odottamalla, lykkäämällä tai vähintään jarruttamalla sosialistista vallankumousta yhdessä maassa siksi kunnes "riittävän moni" kansa on siihen valmis. Samat vaarat odottavat sosialistista vallankumousta siinäkin tapauksessa, että ko. maa on ehtinyt jo kapitalistien vallan säilyessä erota EU:sta. Samat vaarat kohtaavat yksinäistä maata sosialismissa, vaikka se ei olisi koskaan kuulunutkaan EU:iin.
"Tästäkään huolimatta en tyrmää "EU:n kautta" -taktiikka periaatteellisesti, kun taas sinä tuntuisit olevan tämän suhteen kategorinen."
-Kyllä, suunnilleen yhtä kategorinen, kuin "Naton kautta sosialistiseen sotilasliittoon"-taktiikan suhteen olisin jos joku sellaisen kehtaisi esittää.
"Tunnut perustavan näkemyksesi määrittelyeroon "EU:n" ja "EU:n alueen" välillä, missä en näe poliittista hyötyä."
-Erottelu on hyödyllinen jo senkin ymmärtämiseksi, ettei tavoite sosialismista EU:n alueella vielä ota mitään kantaa EU:iin. Politiikka ja maantiede eivät ole yksi ja sama asia. Tuo erottelu on nähdäkseni läsnä myös aiheena olevassa artikkelissa. Ensinnäkin puhutaan EU:sta poliittisena järjestönä ja toisaalta ilmeisesti suunnilleen nykyisessä maantieteellisessä laajuudessaan. Artikkelissa esitetään tavoite demokraattisesta ja sosialistisesta EU:sta, mikä rajaa poliittista strategiaa enemmän kuin yleinen tavoite sosialismista nykyisen EU:n alueella keinolla millä hyvänsä. En väitä että oma kantani olisi vähemmän rajaava, vaan ainoastaan että se rajaa toiselta suunnalta eli EU:n hyläten. Sosialismia voi tavoitella ko. maantieteellisellä alueella, vaikka EU olisikin strategisesti "hylätty". Se ei tarkoita Euroopan hylkäämistä, ellei "Eurooppa" ole kiertoilmaus EU:lle.
"Johtavan kapitalistimaan vallankumoushallitus perii vanhan tuotantorakenteen, mihin todennäköisesti liittyy monimutkaisia toimitusverkostoja ulkomaille ym., joiden uudelleenjärjestely proletaarisen internationalismin hengessä ei liene yksinkertainen asia, eikä ole itsestäänselvää että se saadaan järjestettyä onnellisesti."
-Ei olekaan. Itsestäänselvänä pidänkin vain sitä, ettei se onnistu kuvitellen että sosialismia voidaan rakentaa imperialististen liittoumien jäsenyys säilyttäen tai että niitä voisi luotsata proletaarisen internationalismin hengessä.
