Pankkiirien uudet vaatteet

26.4.2013   Marko Terviö, Akateeminen talousblogi

Anat Admati ja Martin Hellwig kirjoittivat hiljattain huomionarvoisen kirjan “The Bankers’ New Clothes: What’s Wrong with Banking and What to Do about It.” (Princeton University Press, 2013). Heidän pääteesinsä on yksinkertainen uudistus: pankeilta vaadittavaa osakepääoman osuutta kokonaispääomasta on nostettava huomattavasti. Heidän mukaansa tämä yksinkertainen säännös lisäisi huomattavasti pankkitoiminnan ja koko talouden vakautta, ilman merkittäviä kustannuksia muille kuin pankkien nykyisille osakkeenomistajille.

Syy siihen, miksi juuri pankkisektorin pääomarakennetta tulee säädellä, on tämä. Mikään nykyaikainen valtio ei pysty sitoutumaan siihen, että se ei kriisin tullessa pelastaisi pankkeja. Pelastamatta jättämiseen ei voi uskottavasti sitoutua, koska muuten pankkikriisin vaikutus reaalitalouteen olisi niin paha, että se tulisi verottajalle ja koko yhteiskunnalle vieläkin kalliimmaksi. Pelastaminen tarkoittaa oikeastaan pankin velkojen hoitamista siinä vaiheessa kun pankilla ei ole enää jäljellä riittävästi omaa pääomaa, jotta se voisi maksaa velkojaan. Siinä tilanteessa pankin osakkeenomistajat menettävät sijoituksensa (joskus valtiot tosin pelastavat myös osakkeenomistajat, mutta se on kriisinhoidon kannalta tarpeetonta).
Pankeille rahaa lainaavat sijoittajat (kuten pankkien joukkovelkakirjojen ostajat) tietävät lainallaan olevan hiljaisen valtion takauksen - jos ei varmuudella niin ainakin suurella todennäköisyydellä. Pankkien omistajien näkökulmasta velkarahoitus on siksi erityisen edullista.
Pankkitoiminnassa on siten komponentti kruunu-minä-voitan klaava-veronmaksajat-häviävät tyyppistä uhkapeliä. Ja koska pankkien ongelmat usein myös leviävät muuhun talouteen, on veronmaksajille suoraan koituva tappio usein vain jäävuoren huippu pankin kaatumisen selvittelyn aiheuttamista menetyksistä.

Oma pääoma vakauttaa reaalitaloutta

Pankin oma pääoma toimii ikään kuin puskurina sen sijoitusten arvon laskua vastaan. Jos 3 prosentin oman pääoman osuudella toimivan pankin sijoitusten arvo laskee yli 3 %, se kaatuu. Tekeillä oleva päivitys kansainväliseen pankkisäätelyyn (ns kolmas Baselin sopimus) asettaisi oman pääoman minimiosuudeksi nimenomaan 3 %, alkaen vuodesta 2018 (minimum leverage ratio). Tämäkin vaatimaton alaraja on saanut pankkien lobbarit hermoilemaan. Admati ja Hellwig suosittavat minimiksi 20-30 %, mikä olisi lähempänä muilla toimialoilla tyypillisiä pääomarakenteita.
Pankkisektori, jossa oma pääoma on muutaman prosentin tasolla, on jatkuvasti kuilun reunalla, lähtökuopissaan hätämyyntien kierteeseen.
Kun pankki, jolla on 100 euroa sijoituksia ja 3 euroa omaa pääomaa, kokee 1 % arvon laskun sijoituksiensa arvossa, jää sen ja konkurssin väliin vain 2 euron puskuri. Päästäkseen takaisin 3 % pääoma-osuuteen pelkästään sijoituksiaan myymällä, sen täytyisi vähentää sijoituksensa 99:stä 67:ään euroon. Eli myydä kolmasosa sijoituksistaan, ja käyttää myyntitulot velkojen lyhentämiseen. Hädässä tapahtuva myynti voi johtaa sijoitusten arvon nopeaan laskuun, jolloin alkuperäinen ongelma tarttuu muihin kuilun reunalla oleviin pankkeihin, jotka sitten myös alkavat myydä sijoituksiaan, jolloin hinnat ennestään laskevat, ja pankkien täytyy myydä sijoituksiaan yhä lisää, uusi antolainaus yrityksille ja kuluttajille pysähtyy kuin seinään, sitten reaalitalouden investoinnit, ja pankkien sijoitusten arvot laskevat entisestään…
Suhteellisen pieni lisäys oman pääoman osuudessa tuo pankit huomattavasti kauemmas kuilun reunalta. Jos omaa pääomaa olisikin lähtötilanteessa 20 euroa 100:sta, niin 1 % lasku sijoitusten arvossa jättää omaa pääomaa puskuriksi 19 euroa. Tällöin osuuden palauttaminen 20 prosenttiin sijoituksia myymällä vaatisi nyt sijoitusten vähentämistä vain 95 euroon. Eli nyt riittäisi jos pankki myy 5 % sijoituksistaan. Näin suurempi oman pääoman osuus vakauttaa markkinoita, ja pienentää riskiä siitä, että yksittäisten pankkien ongelmat leviäisivät systeemin laajuiseksi kriisiksi. Pienentämällä hätämyyntien tarvetta ja kokoa pääomavaatimus vakauttaa taloutta silloinkin kun ongelmat eivät uhkaa viedä pankkeja aivan konkurssiin asti.

Siirtymävaihe

Vaadittu oman pääoman minimiosuus voidaan saavuttaa uusilla osakeanneilla ja tulorahoituksella. Rajan alle jäävät pankit (alkuvaiheessa käytännössä kaikki) eivät saisi maksaa osinkoja, vaan voitot täytyisi käyttää oman pääoman kartuttamiseen. Zombi-pankit, jotka tekevät tappiota eivätkä pysty keräämään uutta osakepääomaa mihinkään hintaan, kannattaisi sulkea heti, eikä antaa niiden kumuloida tappioitaan ihmepelastusta odotellessa.
Siirtymävaiheeseen liittyy kertaluonteinen menetys pankkien nykyisille osakkeenomistajille, sekä niille joiden tulospalkkiot on sidottu pankkien osakekursseihin. Kun velkavipua rajoitetaan, niin pankit eivät pääse käyttämään yhtä paljon hyväksi valtioiden hiljaisia takuita pankkien velalle. Totta kai pienempi määrä julkista tukea vähentää minkä tahansa toimialan odotettuja voittoja, mutta koko talouden kannalta tämä “tappio” on toisaalla säästynyttä rahaa. Ja koska pankkitoiminnan vakaus on kokonaisuuden kannalta plussaa, on sääntelyn vaikutus kokonaisuuteen positiivinen, Anatin ja Hellwigin sanoin “kuin ilmainen lounas.”

Oma pääoma ≠ kassavaranto

Kirjan viihdyttävä puoli ovat hauskat lainaukset pankkilobbareiden kootuista selityksistä ja pelotteluista. Tyypillisessä selityksessä sekoitetaan keskenään osakepääoman ja kassavarannon käsitteet. Annetaan ymmärtää, että pankki voi antaa yrityksille ja kuluttajille lainaa vain velkapääomastaan, kun taas osakkeiden muodoissa hankitun pääoman täytyy seisoa kassaholvissa siisteissä setelinipuissa. Selitys on talousihmisen suusta sikäli jopa riemastuttavan typerä, että siinä sekoitetaan taseen vasen ja oikea puoli (tosin lobbaajan kannaltahan typerä selitys on vain se jota poliitikkokaan ei usko).

Riskipainotuksista

Oman pääoman osuuden minimivaatimusta ei pidä sekoittaa sellaisiin vakavaraisuusvaatimuksiin, joissa oman pääoman määrää ei verrata velkaan vaan ns “riskipainotettuihin sijoituksiin”. Riskipainotusten idea on, että matalariskisiin kohteisiin tehdyt sijoitukset (antolainaus) eivät vaadi yhtä paljon omaa pääomaa puskuriksi kuin korkeariskiset. Matalariskisten sijoitusten arvo kun ei voi laskea kovin paljon, ei ainakaan kovin nopeasti… 2007/8 pankkikriisin laukaisseet asuntolainapohjaiset sijoitustodistukset (mortgage backed securities) laskettiin viime hetkille asti matalariskisiksi.
Pankkilobbarit ovat suhtautuneet myönteisemmin tällaisiin joustaviin vakavaraisuusvaatimuksiin kuin kovaan oman pääoman minimivaatimukseen. Jotkut perustavat toivonsa siihen, että eri sijoituksille määritellyt riskipainotukset perustuvat tulevaisuudessa paljon parempiin malleihin.
Riskipainoilla pelailu on ikuista pankkiirien ja säätelijöiden kilpajuoksua. Tällaisissa kilpajuoksuissa säätelijät ovat yleensä askeleen pari jäljessä. Ja jos säätelyviranomaisen joukossa joku sitten näyttäisi pysyvän pankkien vauhdissa, niin hänet pian palkataan liikepankin palvelukseen.

Lopuksi

Anati ja Hellwig ovat selvästi turhautuneet siihen miten pankkilobbarit ovat yleensä niskan päällä säätelystä päätettäessä. Edes politiikkaa aktiivisimmin seuraavat kansalaiset eivät kiinnostu tai tiedä pankkitoiminnasta ja sen säätelystä kovin paljoa. Kirja on valistuneelle maallikolle ja poliitikolle suunnattu johdanto pankkitoimintaan ja sen ongelmiin, sekä ehdotus ratkaisuksi. Se valottaa myös pankkitoiminnan historiaa, ja tekee hyvin selväksi sen, että massiivinen velkavipu ei ole pankkitoiminnan elinehto.
Täysiä pisteitä en kirjalle kuitenkaan anna, koska siinä on liikaa toistoa ja maneereita. Mutta jos pitäisi suositella yhtä kirjaa pankkisäätelystä, niin en parempaakaan tietäisi.