'Korporaatioiden
voittojen kultainen aikakausi' on Nelson D. Schwartzin artikkelin nimi,
jonka New York Times julkaisi 3. maaliskuuta. Vaikka Schwartz
kirjoittaa Yhdysvaltain tilanteesta, samat huomiot pätevät
pääpiirteissään Euroopassa ja Suomessakin.
Innoituksen lähde: New York Times, Nelson D. Schwartz
Talousblogi: Riikka Söyring
7.3.2013, Verkkomedia.org
Korporaatioilla kulta-aika, tavallisilla tallaajilla taantuma
Dow Jones -indeksi osoittaa pörssikurssien nousua, mitä on tarjoiltu merkkinä talouden toipumisesta. Kun rinnakkain asetaan korporaatioiden voitto-osuuden kokoa bruttokansantulosta (GNI, Gross National Income) kuvaava käyrä ja henkilökohtaisen tulon (PI) kehitystä kuvaava käyrä, huomataan, että talouden toipumisesta puhuminen on joutavaa puhetta.
Osakemarkkinoilla menee hyvin, koska muilla menee huonosti. "Kun
miljoonat ovat vailla työtä, yrityksillä ei ole mitään paineita nostaa
palkkoja; samalla tuottavuuden lisääntyminen on auttanut niitä
kasvattamaan voittoa lisäämättä työntekijöiden määrää", kirjoittaa
Schwartz.
Euroalueen virallinen työttömyysaste on viimeisen ilmoituksen mukaan ennätyskorkea 11,9 prosenttia. Työttömyysluvuissa ei kuitenkaan ole mukana työvoimapoliittisten palveluiden piirissä olevat eli työllistetyt, työharjoittelussa / työelämävalmennuksessa olevat, työ- eikä koulutuskokeiluissa, työvoimakoulutuksessa, vuorotteluvapaalla, kuntouttavassa työtoiminnassa, työnhaku- ja uravalmennuksessa olevat tai omaehtoisesti opiskelevat tai lomautetut.
Työllisyysluvuissa on mukana iso joukko epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleviä so. määräaikais-, projekti- ja osa-aikatyössä käyviä, joiden taloudellisen tulevaisuuden epävarmuus ei kaiketi kannusta kuluttamaan.
On siis olemassa melkoinen joukko, jolla ei ole taloudellisia resursseja ylläpitää kotimaan tai sisämarkkinoiden kysyntää, joka lisäisi työllistymisastetta. Toisin sanoen korporaatiot, eritoten mega-sellaiset, imuroivat varallisuudesta jättisuuren osan itselleen. Mitä korporaatioimuriin päätyneelle varallisuudelle tapahtuu?
Ainakaan sitä ei käytetä investointeihin, jotka lisäisivät tuotantoa. Tämän tiedämme siitä, että joka ainoa hallitus tuntuu ruikuttavan ulostuloissaan sitä, että "sijoittajia ei ole kyetty houkuttelemaan riittävästi" ja että investointien määrä on kääntynyt laskuun.
Epäsuorasti sen tietää myös siitä, että Euroopan ja Yhdysvaltain pankkikriiseissä valtiot pelastivat pankit veronmaksajien rahoilla myöntämällä niille laajoja tukipaketteja: pankrottipankeille ei ollut varoja tarjolla "markkinoilta". Myöskään ei kyetty järjestämään sellaisia osakeanteja, joita Suomessa järjestettiin 1990-luvun pankkikriisiä edeltäneenä aikana: ihmisillä ei ole säästöjä, joita sijoittaa.
Onkin jollain lailla surkuhupaisan loogista, että yritysten ei kannata tehdä investointeja, koska palkka"kehitys" on ollut sellainen, että kuluttajayhteiskunnan kuluttajilla ei ole varaa kuluttaa, edes velaksi. Ja siitäkin näppiin jääneestä ansiosta, joka palkansaajalle jää, inflaatio syö ostovoimaa so. rahan reaalinen ostovoima heikkenee samalla kun hinnat nousevat.
- Kiertoon lähtee siis rahaa, joka ei enää jaksa tukea kulutusyhteiskunnan rattaiden pyörimistä.
Mutta mihin raha sitten menee?
Raha jaetaan osakkeenomistajille, joilta se ei tihku alaspäin riittävän suuressa mittakaavassa, että talous pyörisi. Siirtohinnoittelua käytetään verojen vähentämiseen, jopa siinä määrin, että Yhdysvalloissa nollaveroa maksavat yritykset saavat veronpalautuksia: niillä on siis negatiivinen veroprosentti.
Rahaa viedään myös makaamaan veroparatiiseihin, jossa se ei elvytä taloutta. Vastaavasti tämä taas aiheuttaa verotulot menettäneille valtioille painetta nostaa ansiotuloverotusta ja muuta verotusta - pyhään pääomaan ei verokarhun käpälillä voi koskea - sekä leikata menoja.
Menoleikkaukset kohdistetaan pitkän perinteen pyhittämänä julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin so. palveluihin, joihin pienituloisilla on varaa sekä sosiaaliturvaan. Leikkausten seurauksena pienituloiselle kansanosalle jää yhä vähemmän rahaa, jolla ylläpitää kulutusyhteiskuntaa hankkimalla tavaraa ja palveluita, mikä taas tarkoittaa valtiolle vähemmän verotuloja - ja lisää veronkorotuspaineita.
Suomessa valtionlainojen korkoihin meni vuonna 2012 euroja 2 185 miljoonaa. Katsokaa Tilastokeskuksen taulukkoa lähdeviitteistä ja verratkaa valtion muihin menoihin!
Yhdysvaltain hallitus suunnittelee liittovaltion budjettiin niin sanottuja sequester-leikkauksia, joilla pyritään nipistämään liittovaltion menoista $85 miljardia vuonna 2013. Sequester-leikkausten on arvioitu aiheuttavan jopa 700 000 työpaikan menetyksen.
Osittain työpaikkojen menetys johtuu sellaisistakin seikoista kuin automatisaation lisääntymisestä. Yritykset eivät tarvitse työntekijöitä tuotannon lisäämiseen tai ennallaan pitämiseen. Automatisaation lisääntyminen tulee vähentämään työpaikkoja entisestään. Valtiot eivät kuitenkaan ole tarttuneet mahdollisuuteen verottaa automatisointia.
Wall Streetiä sequester-leikkaukset eivät hetkauta, koska leikkaukset eivät vaikuta korporaatioiden voitto-odotuksiin.
"Sequester-leikkaukset aiheuttavat suurimpien yritysten voittoihin ehkä 1 prosentin menetyksen", arvioi investointipankki Merrill Lynchin strategi Savita Subramanian, ja lisää: "Markkinat haluavat lisää talouskuria."
Tarvitseeko vielä miettiä, mistä EU:n talouspoliittiset opit ovat peräisin?
"Markkinat" so. sijoittajat/pääoma/korporaatiot hyötyvät talouskurista päästessään ostamaan valtioiden, yritysten ja yksityisten kiinteää omaisuutta pakkohuutokauppahintaan. Euromaiden taantumaa pitävät Paul de Grauwe ja Yuemei Ji osittain itseaiheutettuna.
Talous supistui voimakkaasti maissa, joissa julkisen talouden sopeutus oli voimakasta, toisin sanoen talouskuria harjoitettiin raskaalla kädellä.
Prosenteissa esitettynä julkisen talouden sopeutus/bkt henkeä kohden 2011 oli: Kreikka noin 11%, Portugali noin 5% , Irlanti noin 3,8 %, Espanja noin 2,5% Italia noin 1,8% mistä seurasi, että talous supistui miinusmerkkiseksi talouskurin seurauksena: Espanja reilut -1%, Italia n.-2%, Portugali yli -4% ja Kreikka yli -12%. Irlannin talous kääntyi plussalle (+2%).
Taulukot löytyvät lähdeviitelinkeistä, kts. tarkemmin Grauwe & Ji.
Etelä-Euroopan maissa liian nopeasti ja liian raskaalla kädellä toteutettu talouskuripolitiikka on johtanut vain siihen, että velan suhde bkt:n on kasvanut, ja siten heikentänyt maiden velanmaksukykyä.
Yhteenvedossa de Grauwe ja Ji sanovat mahdollisimman nätisti, että "komissio on väärässä ajaessaan talouskuripolitiikkaa, ja että talouden alueen riskit ovat vain siirtyneet yhteiskunnalliselle puolelle" mikä näkyy esimerkiksi kriisimaissa vuodesta 2011 jatkuneissa mielenilmauksissa.
Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve on "elvyttänyt" taloutta kvantitatiivisella kevennyksellä (QE). Kvantitatiivinen kevennys tarkoittaa valtionvelkakirjojen osto-ohjelmaa sekä rahamäärän tarjonnan kasvattamista, rahapohjan laajentamista. Meneillään on parhaillaan neljäs kierros keventämistä, QE4.
Euroopan keskuspankki EKP:lla on joukko tukiosto-ohjelmia, joiden kautta Euroopan eurokanta on laajentunut. Rahapohjaa ovat laajentaneet myös monet muut keskuspankit.
Schwartzin arvion mukaan kvantitatiivinen kevennys ja nollakorkopolitiikka Yhdysvalloissa on lisännyt sijoittajien riskinottohaluja osakemarkkinoilla, mutta pörssin ulkopuolella taloudellinen aktiivisuus ei ole lisääntynyt.
Yhdysvallat on todennäköisesti sukeltamassa uudelleen.
Keskuspankit ovat pankkiirien pankkeja
Kvantitatiivista kevennystä voisi kuvata myös peitteleväksi nimitykseksi hyperinflaatiolle. Siitä voisi sanoa myös, että se on vaikutuksiltaan yhtenevä verojen korotuksen kanssa. QE vain menee viime kädessä pankeille rahareserviksi eikä kiertoon pk-yritystoiminnan luotottamisen tai infrastruktuurin rakentamisen kautta.
Professori Tim Canova selittää (pankkien omistamien) keskuspankkien itsenäisyyden merkitsevän nykyään sitä, että ne ovat itsenäisinä poliitikoista vapaita edistämään rahoitussektorin intressejä; keskuspankit eivät ole neutraaleja toimijoita. Ja kuitenkin niin vähän aikaa sitten kuin 1940-luvulla Yhdysvalloissa keskuspankin rahapoliittisesta toiminnasta määräsivät Valkoinen talo ja kongressi.
Kvantitatiivinen kevennys Yhdysvalloissa (TAF, TALF ja vastaavat ohjelmat) sekä Euroopassa (LTRO jne) palvelevat rahoitussektoria, eivät reaalitaloutta, valtioita tai yhteiskuntaa. Tämän Canova tekee selväksi: "FED:in täytyy jatkaa tätä rahanpumppausta pankeille, jos se aikoo pitää yllä tätä osakekurssibuumia tai toipumista (false stockmarket boom or recovery).
Eturistiriitanäkökulmasta motiivi on selvä: auttaa isoja pankkeja pitämään taseensa tasapainossa... FED:in entinen pääjohtaja Paul Volcker sanoi vuonna 2008 ennen Lehmanin romahdusta Wall Street Journalissa olevansa huolissaan siitä, että FED myönsi pankeille lainoja joiden vakuudeksi se kelpuutti (romahduksen aiheuttaneita, johdannaisiksi paketoituja) kiinteistöluottoja...FED ei ollut enää sosiaalisesti neutraali toimija vaan yhden entiteetin, yhden sektorin, rahoitussektorin edunvalvoja."
Katso Youtube, kohta 06:40:
Asiakokonaisuus voidaan esittää niinkin, että korporaatiot imevät rahaa reaalitaloudesta samalla kun ne kieltäytyvät "epäsuotuisien markkinanäkymien" vuoksi investoimasta, ja pankit kieltäytyvät luotottamasta pk-yrityksiä jolloin kuluttajayhteiskuntaruumis alkaa kuolla.
Liian epätasainen tulonjako aiheuttaa ennen pitkää väistämättä myös talousjärjestelmän romahduksen: Wealth inequality in America
On matemaattinen mahdottomuus, että reaalitalous voisi kasvaa tilanteessa, jossa taloudellinen toimeliaisuus on siirtynyt rahastosijoittamiseen ja pörssipelaamiseen. On matemaattinen mahdottomuus, että reaalitalous voisi kasvaa tilanteessa, jossa varallisuus keskittyy vain harvoihin käsiin.
Valtionvelkakirjat eivät enää ole riskittömiä sijoittajien kannalta, joten keskuspankit ostavat niitä rahoittaakseen valtioita. Euroalueella tilanteen kinkkisyyttä lisää se, että euroalueen maat ovat yhteisvaluutta euron käyttäjiä, eivät sen liikkeelle laskijoita. Velkaannumme vieraassa valuutassa, mikä tuo mukaan valtioille vararikon mahdollisuuden.
Rahan hinta on korko. Raha luodaan järjestelmään velasta, jota ei voida maksaa takaisin ilman loputonta talouskasvua.
Lopuksi,
Valtionvelkakirjakuplan, varallisuuskuplan ja osakemarkkinoiden romahdusta odotellessa on kenties lohdullista tietää, että Isossa-Britanniassa, EU:ssa ja Yhdysvalloissa luotto-osuuskunnat (cooperatives, credit unions) ovat kasvattaneet suosiotaan. Yhdysvalloissa niillä on lähes yhtä paljon pääomaa/varallisuutta kuin isoilla pankeilla.
Luotto-osuuskunnat ovat keskittyneet yhteiskunta- ja aluekehittämiseen rahoittaen yleishyödyllisiä projekteja. Kulujen jälkeen korkotuotto käytetään uusiin, reaalitalouteen tehtäviin investointeihin. Liiketoimintaideana on asettaa ihmiset voiton tavoittelun edelle. Tallettajat ovat siirtäneet pennosiaan pois suurista pankeista kyllästyttyään niiden vähemmän valoa kestäviin toimintamalleihin, ja siirtyneet luotto-osuuskuntien asiakkaiksi.
Eräs mahdollisuus on valtio-omisteinen keskuspankki, joka rahoittaa valtion projekteja ja luotottaa samalla asunnonostajia, opiskelijoita, maataloutta ja pk-yrityksiä matalakorkoisin luotoin. Tällöin korkotuotto jää valtiolle investoitavaksi uusiin projekteihin tai uusien luottojen myöntämiseen.
Keskuspankki voisi myös palkata suoraan työntekijöitä yleishyödyllisiin projekteihin, ehdottaa lakiprofessori Tom Campbell, eikä se lisäisi valtion alijäämää yhtään.
Lähteet:
New York Times - Norman D. Schwartz: Recovery in U.S. is lifting profits, but not adding jobs
Tilastokeskus: Julkinen talous
STM: Sosiaalimenot ja niiden rahoitus
Paul de Grauwe, Yuemei Ji: Panic driven austerity in the Eurozone and it´s implications
M3 - Eurozone
It´s Our Economy: Credit Unions on the rise
Financial Times - Izabella Kaminska: The base money confusion
Scott Fullwiler: QE3, Treasury Style: Go around, not over the debt ceiling limit
Innoituksen lähde: New York Times, Nelson D. Schwartz
Talousblogi: Riikka Söyring
7.3.2013, Verkkomedia.org
Korporaatioilla kulta-aika, tavallisilla tallaajilla taantuma
Dow Jones -indeksi osoittaa pörssikurssien nousua, mitä on tarjoiltu merkkinä talouden toipumisesta. Kun rinnakkain asetaan korporaatioiden voitto-osuuden kokoa bruttokansantulosta (GNI, Gross National Income) kuvaava käyrä ja henkilökohtaisen tulon (PI) kehitystä kuvaava käyrä, huomataan, että talouden toipumisesta puhuminen on joutavaa puhetta.
Euroalueen virallinen työttömyysaste on viimeisen ilmoituksen mukaan ennätyskorkea 11,9 prosenttia. Työttömyysluvuissa ei kuitenkaan ole mukana työvoimapoliittisten palveluiden piirissä olevat eli työllistetyt, työharjoittelussa / työelämävalmennuksessa olevat, työ- eikä koulutuskokeiluissa, työvoimakoulutuksessa, vuorotteluvapaalla, kuntouttavassa työtoiminnassa, työnhaku- ja uravalmennuksessa olevat tai omaehtoisesti opiskelevat tai lomautetut.
Työllisyysluvuissa on mukana iso joukko epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleviä so. määräaikais-, projekti- ja osa-aikatyössä käyviä, joiden taloudellisen tulevaisuuden epävarmuus ei kaiketi kannusta kuluttamaan.
On siis olemassa melkoinen joukko, jolla ei ole taloudellisia resursseja ylläpitää kotimaan tai sisämarkkinoiden kysyntää, joka lisäisi työllistymisastetta. Toisin sanoen korporaatiot, eritoten mega-sellaiset, imuroivat varallisuudesta jättisuuren osan itselleen. Mitä korporaatioimuriin päätyneelle varallisuudelle tapahtuu?
Ainakaan sitä ei käytetä investointeihin, jotka lisäisivät tuotantoa. Tämän tiedämme siitä, että joka ainoa hallitus tuntuu ruikuttavan ulostuloissaan sitä, että "sijoittajia ei ole kyetty houkuttelemaan riittävästi" ja että investointien määrä on kääntynyt laskuun.
Epäsuorasti sen tietää myös siitä, että Euroopan ja Yhdysvaltain pankkikriiseissä valtiot pelastivat pankit veronmaksajien rahoilla myöntämällä niille laajoja tukipaketteja: pankrottipankeille ei ollut varoja tarjolla "markkinoilta". Myöskään ei kyetty järjestämään sellaisia osakeanteja, joita Suomessa järjestettiin 1990-luvun pankkikriisiä edeltäneenä aikana: ihmisillä ei ole säästöjä, joita sijoittaa.
Onkin jollain lailla surkuhupaisan loogista, että yritysten ei kannata tehdä investointeja, koska palkka"kehitys" on ollut sellainen, että kuluttajayhteiskunnan kuluttajilla ei ole varaa kuluttaa, edes velaksi. Ja siitäkin näppiin jääneestä ansiosta, joka palkansaajalle jää, inflaatio syö ostovoimaa so. rahan reaalinen ostovoima heikkenee samalla kun hinnat nousevat.
- Kiertoon lähtee siis rahaa, joka ei enää jaksa tukea kulutusyhteiskunnan rattaiden pyörimistä.
Raha jaetaan osakkeenomistajille, joilta se ei tihku alaspäin riittävän suuressa mittakaavassa, että talous pyörisi. Siirtohinnoittelua käytetään verojen vähentämiseen, jopa siinä määrin, että Yhdysvalloissa nollaveroa maksavat yritykset saavat veronpalautuksia: niillä on siis negatiivinen veroprosentti.
Rahaa viedään myös makaamaan veroparatiiseihin, jossa se ei elvytä taloutta. Vastaavasti tämä taas aiheuttaa verotulot menettäneille valtioille painetta nostaa ansiotuloverotusta ja muuta verotusta - pyhään pääomaan ei verokarhun käpälillä voi koskea - sekä leikata menoja.
Menoleikkaukset kohdistetaan pitkän perinteen pyhittämänä julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin so. palveluihin, joihin pienituloisilla on varaa sekä sosiaaliturvaan. Leikkausten seurauksena pienituloiselle kansanosalle jää yhä vähemmän rahaa, jolla ylläpitää kulutusyhteiskuntaa hankkimalla tavaraa ja palveluita, mikä taas tarkoittaa valtiolle vähemmän verotuloja - ja lisää veronkorotuspaineita.
Suomessa valtionlainojen korkoihin meni vuonna 2012 euroja 2 185 miljoonaa. Katsokaa Tilastokeskuksen taulukkoa lähdeviitteistä ja verratkaa valtion muihin menoihin!
Yhdysvaltain hallitus suunnittelee liittovaltion budjettiin niin sanottuja sequester-leikkauksia, joilla pyritään nipistämään liittovaltion menoista $85 miljardia vuonna 2013. Sequester-leikkausten on arvioitu aiheuttavan jopa 700 000 työpaikan menetyksen.
Osittain työpaikkojen menetys johtuu sellaisistakin seikoista kuin automatisaation lisääntymisestä. Yritykset eivät tarvitse työntekijöitä tuotannon lisäämiseen tai ennallaan pitämiseen. Automatisaation lisääntyminen tulee vähentämään työpaikkoja entisestään. Valtiot eivät kuitenkaan ole tarttuneet mahdollisuuteen verottaa automatisointia.
Wall Streetiä sequester-leikkaukset eivät hetkauta, koska leikkaukset eivät vaikuta korporaatioiden voitto-odotuksiin.
"Sequester-leikkaukset aiheuttavat suurimpien yritysten voittoihin ehkä 1 prosentin menetyksen", arvioi investointipankki Merrill Lynchin strategi Savita Subramanian, ja lisää: "Markkinat haluavat lisää talouskuria."
Tarvitseeko vielä miettiä, mistä EU:n talouspoliittiset opit ovat peräisin?
"Markkinat" so. sijoittajat/pääoma/korporaatiot hyötyvät talouskurista päästessään ostamaan valtioiden, yritysten ja yksityisten kiinteää omaisuutta pakkohuutokauppahintaan. Euromaiden taantumaa pitävät Paul de Grauwe ja Yuemei Ji osittain itseaiheutettuna.
Talous supistui voimakkaasti maissa, joissa julkisen talouden sopeutus oli voimakasta, toisin sanoen talouskuria harjoitettiin raskaalla kädellä.
Prosenteissa esitettynä julkisen talouden sopeutus/bkt henkeä kohden 2011 oli: Kreikka noin 11%, Portugali noin 5% , Irlanti noin 3,8 %, Espanja noin 2,5% Italia noin 1,8% mistä seurasi, että talous supistui miinusmerkkiseksi talouskurin seurauksena: Espanja reilut -1%, Italia n.-2%, Portugali yli -4% ja Kreikka yli -12%. Irlannin talous kääntyi plussalle (+2%).
Taulukot löytyvät lähdeviitelinkeistä, kts. tarkemmin Grauwe & Ji.
Etelä-Euroopan maissa liian nopeasti ja liian raskaalla kädellä toteutettu talouskuripolitiikka on johtanut vain siihen, että velan suhde bkt:n on kasvanut, ja siten heikentänyt maiden velanmaksukykyä.
Yhteenvedossa de Grauwe ja Ji sanovat mahdollisimman nätisti, että "komissio on väärässä ajaessaan talouskuripolitiikkaa, ja että talouden alueen riskit ovat vain siirtyneet yhteiskunnalliselle puolelle" mikä näkyy esimerkiksi kriisimaissa vuodesta 2011 jatkuneissa mielenilmauksissa.
Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve on "elvyttänyt" taloutta kvantitatiivisella kevennyksellä (QE). Kvantitatiivinen kevennys tarkoittaa valtionvelkakirjojen osto-ohjelmaa sekä rahamäärän tarjonnan kasvattamista, rahapohjan laajentamista. Meneillään on parhaillaan neljäs kierros keventämistä, QE4.
Euroopan keskuspankki EKP:lla on joukko tukiosto-ohjelmia, joiden kautta Euroopan eurokanta on laajentunut. Rahapohjaa ovat laajentaneet myös monet muut keskuspankit.
Schwartzin arvion mukaan kvantitatiivinen kevennys ja nollakorkopolitiikka Yhdysvalloissa on lisännyt sijoittajien riskinottohaluja osakemarkkinoilla, mutta pörssin ulkopuolella taloudellinen aktiivisuus ei ole lisääntynyt.
Yhdysvallat on todennäköisesti sukeltamassa uudelleen.
Keskuspankit ovat pankkiirien pankkeja
Kvantitatiivista kevennystä voisi kuvata myös peitteleväksi nimitykseksi hyperinflaatiolle. Siitä voisi sanoa myös, että se on vaikutuksiltaan yhtenevä verojen korotuksen kanssa. QE vain menee viime kädessä pankeille rahareserviksi eikä kiertoon pk-yritystoiminnan luotottamisen tai infrastruktuurin rakentamisen kautta.
Professori Tim Canova selittää (pankkien omistamien) keskuspankkien itsenäisyyden merkitsevän nykyään sitä, että ne ovat itsenäisinä poliitikoista vapaita edistämään rahoitussektorin intressejä; keskuspankit eivät ole neutraaleja toimijoita. Ja kuitenkin niin vähän aikaa sitten kuin 1940-luvulla Yhdysvalloissa keskuspankin rahapoliittisesta toiminnasta määräsivät Valkoinen talo ja kongressi.
Kvantitatiivinen kevennys Yhdysvalloissa (TAF, TALF ja vastaavat ohjelmat) sekä Euroopassa (LTRO jne) palvelevat rahoitussektoria, eivät reaalitaloutta, valtioita tai yhteiskuntaa. Tämän Canova tekee selväksi: "FED:in täytyy jatkaa tätä rahanpumppausta pankeille, jos se aikoo pitää yllä tätä osakekurssibuumia tai toipumista (false stockmarket boom or recovery).
Eturistiriitanäkökulmasta motiivi on selvä: auttaa isoja pankkeja pitämään taseensa tasapainossa... FED:in entinen pääjohtaja Paul Volcker sanoi vuonna 2008 ennen Lehmanin romahdusta Wall Street Journalissa olevansa huolissaan siitä, että FED myönsi pankeille lainoja joiden vakuudeksi se kelpuutti (romahduksen aiheuttaneita, johdannaisiksi paketoituja) kiinteistöluottoja...FED ei ollut enää sosiaalisesti neutraali toimija vaan yhden entiteetin, yhden sektorin, rahoitussektorin edunvalvoja."
Katso Youtube, kohta 06:40:
Asiakokonaisuus voidaan esittää niinkin, että korporaatiot imevät rahaa reaalitaloudesta samalla kun ne kieltäytyvät "epäsuotuisien markkinanäkymien" vuoksi investoimasta, ja pankit kieltäytyvät luotottamasta pk-yrityksiä jolloin kuluttajayhteiskuntaruumis alkaa kuolla.
Liian epätasainen tulonjako aiheuttaa ennen pitkää väistämättä myös talousjärjestelmän romahduksen: Wealth inequality in America
On matemaattinen mahdottomuus, että reaalitalous voisi kasvaa tilanteessa, jossa taloudellinen toimeliaisuus on siirtynyt rahastosijoittamiseen ja pörssipelaamiseen. On matemaattinen mahdottomuus, että reaalitalous voisi kasvaa tilanteessa, jossa varallisuus keskittyy vain harvoihin käsiin.
Tämän ymmärtää heti, kun ajattelee monopolipeliä: kun lähes kaikki rahat ja omaisuus on yhdellä pelaajalla, peli loppuu.
Valtionvelkakirjat eivät enää ole riskittömiä sijoittajien kannalta, joten keskuspankit ostavat niitä rahoittaakseen valtioita. Euroalueella tilanteen kinkkisyyttä lisää se, että euroalueen maat ovat yhteisvaluutta euron käyttäjiä, eivät sen liikkeelle laskijoita. Velkaannumme vieraassa valuutassa, mikä tuo mukaan valtioille vararikon mahdollisuuden.
Rahan hinta on korko. Raha luodaan järjestelmään velasta, jota ei voida maksaa takaisin ilman loputonta talouskasvua.
Lopuksi,
Valtionvelkakirjakuplan, varallisuuskuplan ja osakemarkkinoiden romahdusta odotellessa on kenties lohdullista tietää, että Isossa-Britanniassa, EU:ssa ja Yhdysvalloissa luotto-osuuskunnat (cooperatives, credit unions) ovat kasvattaneet suosiotaan. Yhdysvalloissa niillä on lähes yhtä paljon pääomaa/varallisuutta kuin isoilla pankeilla.
Luotto-osuuskunnat ovat keskittyneet yhteiskunta- ja aluekehittämiseen rahoittaen yleishyödyllisiä projekteja. Kulujen jälkeen korkotuotto käytetään uusiin, reaalitalouteen tehtäviin investointeihin. Liiketoimintaideana on asettaa ihmiset voiton tavoittelun edelle. Tallettajat ovat siirtäneet pennosiaan pois suurista pankeista kyllästyttyään niiden vähemmän valoa kestäviin toimintamalleihin, ja siirtyneet luotto-osuuskuntien asiakkaiksi.
Eräs mahdollisuus on valtio-omisteinen keskuspankki, joka rahoittaa valtion projekteja ja luotottaa samalla asunnonostajia, opiskelijoita, maataloutta ja pk-yrityksiä matalakorkoisin luotoin. Tällöin korkotuotto jää valtiolle investoitavaksi uusiin projekteihin tai uusien luottojen myöntämiseen.
Keskuspankki voisi myös palkata suoraan työntekijöitä yleishyödyllisiin projekteihin, ehdottaa lakiprofessori Tom Campbell, eikä se lisäisi valtion alijäämää yhtään.
Lähteet:
New York Times - Norman D. Schwartz: Recovery in U.S. is lifting profits, but not adding jobs
Tilastokeskus: Julkinen talous
STM: Sosiaalimenot ja niiden rahoitus
Paul de Grauwe, Yuemei Ji: Panic driven austerity in the Eurozone and it´s implications
M3 - Eurozone
- http://www.ecb.int/home/html/index.en.html
- http://www.esta-cash.eu/en/newsletters/newsletter-no.-68.html (taulukot)
It´s Our Economy: Credit Unions on the rise
Financial Times - Izabella Kaminska: The base money confusion
Scott Fullwiler: QE3, Treasury Style: Go around, not over the debt ceiling limit
