Suomella outo hinku maksaa muiden velkoja
Analyysi
Suomen sanavalta euroalueen pankkiunionissa jäänee luultua
pienemmäksi ja velvoite yhteisen kassan kartuttamiseksi voi koittaa
luultua aiemmin. Suomi päätynee maksamaan muiden velkoja ja kantamaan
muiden pankkiriskejä. Jostakin syystä kiire on silti kova, vaikka
kaavailtu pankkiunioni ei lopeta tätä kriisiä eikä estä seuraavaa.
Tältä ainakin näyttää niiden tietojen perusteella, joita on tihkunut julkisuuteen asti europäättäjien viime viikolla suljetuin ovin pitämästä peräti 16-tuntisesta maraton-kokouksesta.
Kokouksessa toisiaan väsyttivät euromaiden, EU:n parlamentin ja EU:n komission edustajat avustajineen. Kokousuutisten mukaan ensin väsyivät euromaiden edustajat, ja sitkeimpiä olivat parlamentin ja komission edustajat.
Kyse oli pankkiunionin toisen vaiheen eli niin sanotun kriisinratkaisumekanismin ja -rahaston perustamisen ja päätöksenteon periaatteista.
Kokouksesta tihkuneiden tietojen perusteella kriisimekanismin ja -rahaston on tarkoitus toimia aiottua keskitetymmin päätöksin, siirtyä yhteiselle vastuulle aiottua nopeammin ja saada tavoitellut rahastot koottua aiemmin aiottua nopeammin.
Euromaiden ministerineuvosto on julkaissut sopimuksista yhden niukkasanaisen tiedotteen, jota ovat kirjoituksillaan täydentäneet muun muassa talouslehti Financial Times, uutistoimisto Bloomberg sekä joukko rahakeskusten suurpankkeja.
Uutisten perusteella kriisimekanismi ja -rahasto voivat hyödyttää hieman aiottua nopeammin ja varmemmin suurten pankkiriskien jäsenmaita, finanssikeskusten suurpankkeja ja EU:n toimielimiä, kuten komissiota ja euromaiden keskuspankkia EKP:tä.
Suomi ei kuulu todennäköisiin hyötyjiin. Sen sijaan Suomi edustaa tässäkin järjestelyssä todennäköisiä maksajia, sillä Suomi pääsee entistä varmemmin ja nopeammin kantamaan muiden pankkiriskejä ja maksamaan muiden velkoja.
Pankeilla ehkä satojen
miljardien pääomatarve
Finanssikeskusten suurpankit, kuten ranskalainen Societe Generale, saksalainen Deutsche Bank ja yhdysvaltalainen Citigroup, ovat arvioineet tuoreissa markkinakatsauksissaan pankkiunionin edistymisen lievästi myönteiseksi uutiseksi.
Kriisimekanismin ja -rahaston kiirehtiminen ja päätösvallan keskittäminen jäsenmailta EU:n toimielimille ovat pankkien tulkinnoissa lievästi myönteisiä muutoksia, sillä ne nopeuttavat ja tehostavat aikanaan tarvittavia kriisitoimia.
Muutokset ovat kuitenkin vain lievästi myönteisiä eivätkä suinkaan todellisia ilouutisia, sillä kriisimekanismi tai -rahasto eivät edes teoriassa ehdi samaan tahtiin kuin EKP:n jo vireille panemat pankkien tehotarkastukset.
Kriisitoimia, kuten ongelmapankkien saattohoitoa, aikanaan toteuttava kriisimekanismi on tarkoitus panna alulle ensi vuoden alusta ja kriisitoimia aikanaan rahoittava kriisirahasto vuotta myöhemmin.
EKP toteuttaa omat pankkien tehotarkastuksensa yhdessä EU:n jo ennestään toiminnassa olevan pankkiviranomaisen EBA:n kanssa tämän vuoden lokakuuhun mennessä.
EKP:n ja EBA:n pankkitarkastuksissa mahdollisesti esiin tulevat pääomatarpeet eivät saa apua kriisimekanismilta tai -rahastolta, joten niiden kanssa jäsenmaat joutunevat painimaan omin voimin – tai muiden euromaiden rahoitustuen avulla.
Rahoitustutkijat ja markkinatoimijat ovat laatineet lukuisia arvioita EKP:n ja EBA:n testien mahdollisista lopputuloksista. Arvioiden perusteella euroalueen suurimpien pankkien taseista voi ilmetä yhteensä jopa satojen miljardien eurojen uuden pääoman tarve.
Suomesta testeihin päätyvät Nordea Pankki Suomi, OP-Pohjola ja Danske Bank Suomi. Yksikään Taloussanomien näkemä riippumaton arvio ei povaa tälle kolmikolle järin suuria pääomarästejä.
Tarkastukset vain niin
tiukkoja kuin on rahkeita
EKP valmistelee tasetarkastuksillaan omaa keskitetyn pankkivalvojan tehtäväänsä, jonka se ottaa vastuulleen ensi vuoden alussa. Pankkien laajojen tasetarkastusten tarkoitus on varmistaa, että pankkien vanhat piilotappiot ja pääomapuutteet siivotaan pois päiviltä ennen kuin EKP ottaa ne valvontaansa.
Tasetarkastusten merkitys on erittäin suuri, sillä läpivalaisun läpäisseet ja mahdolliset pääomapuutteensa paikanneet pankit ovat vastedes pankkiunionin eivätkä suinkaan oman kotivaltionsa vastuulla.
EKP:llä on tarkastuksissaan kaksi keskenään ristiriitaista ongelmaa. Uskottavuutensa vuoksi EKP:n on pakko "paljastaa" riittävän suuri määrä puutteita ja pakottaa riittävän monta pankkia pääoman korotuksiin tai jopa lopettamaan.
Se ei voi kuitenkaan vaarantaa euroalueen rahoitusvakautta vaatimalla enempää pääoman vahvistuksia kuin pankeilla on mahdollisuuksia hankkia uutta pääomaa.
EKP on määritellyt pankkitarkastusten keskeiseksi tavoitteeksi luottamuksen kohentamisen, joten se tuskin haluaa varta vasten vaarantaa tuota ennestään liian heikkoa luottamusta. Tämä on omiaan hillitsemään tarkastusten ankaruutta.
Tästä pankkiunionin perustamisvaiheen ristiriidasta koituu Suomelle erityinen lisäriski, sillä pankkiunionin vastuulle lipsahtaa melkoisen varmasti kohtalainen määrä pankkien "vanhoja syntejä" eli pankkien kotivaltioiden vastuulle kuuluvia riskejä.
Suomen sanavalta
jää pienemmäksi
EKP:n jo perusteilla oleva keskitetty pankkivalvonta ottaa vastuulleen ensin euroalueen suurimpien pankkien valvonnan, mutta se voi alusta asti määrätä myös pienten pankkien valvontatoimia.
Todennäköisesti EKP myös päättää, milloin sen valvontaan kuuluvissa pankeissa on tarpeen ryhtyä kriisitoimiin, kuten viranomaisohjaukseen, pääomien vahvistamiseen tai liiketoimintojen lopetuksiin.
Itse kriisitoimista päättää erityinen kriisinhallintaviranomainen, jonka hallintoa koskevat suunnitelmat ovat herättäneet markkinatoimijoiden parissa kauhunsekaista hilpeyttä kaikkiin jäsenmaihin ulottuvine päätösketjuineen. Ilmeisesti viime viikon sopimuksiin kuuluu hallinnon tehostaminen.
Suomelle ja muille pienille jäsenmaille kriisitoimiin liittyvien päätösten "tehostaminen" ja menettelyn "virtaviivaistaminen" tarkoittanee kansallisen päätösvallan siirtymistä EU:n toimielimille ja mahdollisesti suurimmille jäsenmaille.
Kriisirahasto pysynee jo aiemmin suunnitellun 55 miljardin euron pääomatavoitteessa, joskin tuo summa on tarkoitus koota hieman aiemmin kaavailtua nopeammin. Sekin on ennallaan, että summa kootaan pankeille määrättävillä maksuilla, joskaan niiden laskentaperusteita ei ole tiedossa.
Summa on maksuja maksavien pankkien mielestä suuri mutta samalla se on niin pieni, että seuraavassa suuressa pankkikriisissä veronmaksajat maksavat yhtä varmasti kuin ovat maksaneet viiden viime vuoden kriisissä.
Sillä erotuksella, että seuraavassa suuressa pankkikriisissä suomalaiset veronmaksajat pelastavat muiden maiden pankkeja ja näiden rahoittajia vielä "tehokkaammin" ja "virtaviivaisemmin" kuin tämän kriisin "niskalenkkejä" ja "palomuureja" rahoittamalla ovat tehneet.
Toiveajattelua
ja pilvilinnoja
Pankkiunionin muskeleiksi kaavaillun kriisirahaston sekä kriisipankeille määrättävän "sijoittajavastuun" avulla on tarkoitus varmistaa kaksi asiaa: että pankkikriisejä ei enää ilmaannu, ja jos kuitenkin ilmaantuu, että veronmaksajat eivät joudu maksamaan viuluja.
Kaavailut vaikuttavat toiveajattelulta tai suorastaan lapsellisilta pilvilinnoilta, sillä moista itse itsensä pinteestä pelastavaa pankkijärjestelmää ei ole milloinkaan esiintynyt missään edes etäisesti markkinatalouteen viittaavassa talousjärjestelmässä.
Sen sijaan maailman suurimman pankkiunionin – ja sen puoleen ihka aidon liittovaltion – Yhdysvaltain varsin sakea finanssi- ja pankkikriisien historia kertoo täysin vastakkaisesta kehityksestä kuin kriisien torjumisesta tai pankkien ja valtion kohtalonyhteyden katkeamisesta.
Yhdysvaltain esimerkki vihjaa, että omalla vastuullaan toimivia osa- tai jäsenvaltioita suurempi ja vahvempi pankkiunioni tai liittovaltio tarjoaa turvaverkkoineen pankeille tilaisuuden kasvaa entistäkin suuremmiksi. Niinpä myös pankkiriskit – ja aika ajoin koittavat uudet kriisit – paisuvat entistä suuremmiksi.
Sijoittajavastuu
jäänyt uhoamiseksi
Pankkiunionille kaavailtu 55 miljardin euron kriisirahasto ei olisi tämänkertaisessa kriisissä riittänyt edes Irlannin pankkien pelastamiseen, saati kaikkien kriisimaiden kaikkien kriisipankkien pystyssä pitämiseen.
Sijoittajavastuulla uhoaminen on sekin epäuskottavaa, eikä se tepsine suureen pankkikriisiin sen paremmin kuin ennenkään.
Sijoittajavastuusta uhoavat nyt samat europäättäjät, jotka ovat viiden viime vuoden ajan tehneet kaikkensa kriisimaita rahoittaneiden pankkien ja pankkien rahoittajien suojelemiseksi – veronmaksajien kustannuksella. Toki päättäjätkin voivat muuttua, mutta tuskin sitä varmana kannattaa pitää.
Siksi vaikuttaa ennemmin oudolta kuin luontevalta, että Suomi näyttää kiirehtivän suurten pankkimaiden tavoin pankkiunionin valmistelua.
Aivan kuin Suomi varmistelisi omaa paikkaansa jonossa, kun seuraavan kerran on aika maksaa muiden velkoja ja pelastaa muiden maiden pankkeja.