Kumpaa nyt pelkäisi, inflaatiota vai deflaatiota?
Analyysi
Keskuspankit ovat vuosien ajan pelotelleet kansaa
inflaatiopeikon ilkeyksillä. Nyt inflaatio on miltei kadonnut eikä se
ole enää paha peikko vaan turva uutta vitsausta vastaan. Nyt peikon
avulla pitäisi torjua "inflaatiotakin vaarallisempi" deflaatiomörkö.
Tällainen pelottelu perustuu osin harhaanjohtaviin ja jopa vääriin
väitteisiin rahan ja hintojen luonteesta.
Analyysi
Koronlaskua todennäköisesti aikaistanut uusi huolenaihe on euroalueen inflaatiovauhdin hidastuminen olennaisesti hitaammaksi kuin sen EKP:n tavoitteen mukaan pitäisi olla.
EU:n tilastoviranomainen Eurostat kertoi vain viikkoa ennen EKP:n korkopäätöstä, että euroalueen kuluttajahintojen vuotuinen nousuvauhti oli lokakuussa hidastunut 0,7 prosenttiin.
Hintakehitys on ollut vaisuinta sitten talouskriisin ensirytinän, jolloin euroalueen kuluttajahinnat lakkasivat nousemasta ja painuivat vuonna 2009 lyhyeksi aikaa laskuun.
Suomeksi sanottuna euroalueella myytävien tuotteiden ja palveluiden hinnat ovat nyt vuoden ajan pysyneet poikkeuksellisen vakaasti aloillaan. Tämä ei kuitenkaan ole sellaista hintavakautta kuin EKP haluaa.
Virallinen hintavakaus
tavoittelee inflaatiota
EKP vaalii hintavakautta niin kuin EU:n perussopimuksen sille määräämä tehtävä vaatii. Tehtävä vaikuttaa täsmälliseltä mutta on kuitenkin epämääräinen, sillä perussopimus ei ole mitenkään määritellyt hintavakauden käsitettä.
EKP on saanut määritellä hintavakauden käsitteen ja ihanteen niin kuin on parhaaksi katsonut.
EKP:n ylin toimielin, neuvosto, päätti ennen euron käyttöön ottamista vuoden 1998 syksyllä, mitä euroalueen hintavakaus tarkoittaa. Se tarkoittaa keskimäärin vajaan kahden prosentin vuotuista inflaatiota.
Euroalueen virallinen hintavakaus ei toisin sanoen tarkoita yleisen hintatason vakautta, vaan se tarkoittaa hintojen alituista ja vakaata kohoamista. Osuvampi ilmaisu EKP:n rahapolitiikan tavoitteelle olisikin inflaatiovakaus eikä hintavakaus.
Tämän virallisen hintavakauden on EU:n perussopimuksen mukaan tarkoitus suojella euron ostovoimaa. Mutta tämäkin tarkoittaa muuta kuin miltä kuulostaa, sillä EKP:n tavoittelema hintavakaus tarkoittaa käytännössä euron ostovoiman vakaata mutta varmaa heikkenemistä.
EKP:n inflaatioihanne tarkoittaa, että yleinen hintataso kaksinkertaistuu ja euron ostovoima puolittuu tasaisen varmasti 40 vuoden välein. Hintojen nousu on yhtä kuin rahan ostovoiman heikkenemistä eikä suinkaan aitoa talouskasvua saati elintason kohoamista.
Edes lievän inflaation
edut kiistanalaisia
Euroalueen inflaatiovauhdin hidastuminen 0,7 prosenttiin ilmentänee EKP:n tulkinnan mukaan jo liian heikkoa hintojen nousua. Seuraavaksi EKP pelkää inflaation taittumista deflaatioksi.
Suomeksi sanottuna kansalaisten ostamat tuotteet ja palvelut ovat kallistuneet vähemmän kuin EKP:n mukaan olisi tarpeen, ja seuraavaksi yleinen hintataso "uhkaa" painua laskuun.
EKP:n ja euromaiden kansallisten keskuspankkien kanssa samaan eurojärjestelmään kuuluva Suomen Pankki luonnehtii deflaatiota "inflaatiotakin vaarallisemmaksi" talouden ilmiöksi.
Tämä on samalla tavoin hämmentävä väite kuin alituisen inflaation kuvaaminen hintavakaudeksi.
Inflaatio tarkoittaa SP:n mukaan "yleensä tavaroiden ja palveluiden yleistä hinnannousua, joka johtaa rahan arvon alenemiseen".
Deflaation SP määrittelee inflaation vastakohdaksi, jossa "yleinen hintataso yhtäjaksoisesti laskee". Keskuspankin mukaan on vaarallista, jos hinnat ja palkat laskevat yleisesti ja rahan arvo nousee.
Nämä ovat kiistanalaisia tulkintoja eivätkä taloustieteen tai -historian yksiselitteisesti todistamia tosiasioita. Toki tällaiset tulkinnat tukevat virallista inflaatioihannetta ja velkaantumista kannustavaa talousmallia.
Taloustutkijat ovat väitelleet vuosikymmeniä, onko edes lievä inflaatio taloudelle eduksi vai sittenkin haitaksi. EKP:n ja useimpien muidenkin keskuspankkien mukaan lievä inflaatio kannustaa kasvua, mutta tämä on tulkinta eikä tosiasia.
Vai pysyvät hinnat
ajan mittaan vakaina?
Suomen Pankin tulkinnat inflaation vaikutuksista ovat hieman hämmentäviä. SP:n mukaan "inflaatio ja deflaatio ovat tärkeitä talouden ilmiöitä, joilla on haitallisia vaikutuksia talouteen".
Inflaatiosta on sen mukaan "monia haittoja", kuten taloudellisten päätösten vääristäminen, talouskasvun hidastaminen ja epäoikeudenmukaisuus. Inflaatio "syö rahamääräisten säästöjen arvoa ja vahingoittaa varsinkin piensäästäjien asemaa".
Tällaiset tulkinnat vaikuttavat johdonmukaisilta ja totuudenmukaisilta, mutta ne saattavat virallisen hintavakauden edellyttämän inflaatiopyrkimyksen erikoiseen valoon.
Deflaation oloissa sen sijaan yleisen hinta- ja palkkatason lasku ja rahan ostovoiman kohoaminen on SP:n mukaan erityisen vaarallista siksi, että "velat pitää maksaa takaisin arvokkaammalla rahalla kuin ne on otettu".
Tämä velkojen maksaminen entistä arvokkaammalla rahalla on SP:n mukaan "monesti johtanut velkakriiseihin ja konkurssien määrän kasvuun".
Saman Suomen Pankin kuvauksen mukaan haitallisen inflaation ja vielä vaarallisemman deflaation välissä on kapea tavoitetila, johon EKP pyrkii:
"Hintavakaus vallitsee silloin, kun inflaatiota tai deflaatiota ei juuri ole eli kun hinnat eivät keskimäärin nouse eivätkä laske merkittävästi, vaan pysyvät ajan mittaan vakaina".
Kyseinen Suomen Pankin kuvaus näyttää olevan melkoisen kaukana EKP:n virallisesta hintavakauden tulkinnasta. Hintojen tuplaantuminen muutaman vuosikymmenen välein vaikuttaa tyystin muulta kuin hintojen pysyminen "ajan mittaan vakaina".
Hyvää ja huonoa
deflaatiota
Markkinatalouden perusvire on pohjimmiltaan deflatorinen, sillä vapaa ja aito kilpailu yritysten välillä, tuottajien erikoistuminen ja vaikkapa entistä tehokkaampien tuotantomenetelmien kehittäminen ovat kaikki omiaan laskemaan hintoja.
Osa rahan luonteeseen ja talouden hintailmiöihin paneutuneista taloustutkijoista tunnistaakin erikseen "hyvän deflaation" ja "huonon deflaation".
Teollisen vallankumouksen ja talouskasvun voimakkaan kiihtymisen 1800-luku oli valtaosin "hyvän deflaation" aikaa, jolloin talous ja kansakuntien varallisuus kasvoi voimakkaasti siitä huolimatta – tai osin sen ansiosta – että yleinen hintataso ennemmin laski kuin nousi tai pysyi edes ennallaan.
Edes 1930-luvun lamavuosien "huono deflaatio" ei ollut alkuperäinen syy velkakriisiin, vaan kriisi alkoi velkakuplan puhkeamisesta, pörssiromahduksesta ja vararikoista. Deflatorinen noidankehä oli velkakriisin seuraus eikä syy.
Taloustutkimus tai -historia eivät tuekaan EKP:n ja Suomen Pankin tulkintaa, jonka mukaan kuluttajahintojen lasku olisi yksiselitteisen haitallinen tai varsinkaan vaarallinen talouden ilmiö.
Japanin kokemus ei
pelkästään huono
Japanin niin sanotut kadotetut vuosikymmenet eivät nekään ole kiistaton todiste deflaation vaarallisuudesta, vaikka Japanin talous on ollut valtaisan velkakuplan puhkeamisen jälkeen nyt runsaat 20 vuotta lievästi deflatorisessa taantumassa.
Velkakupla tai sen puhkeaminen eivät johtuneet deflaatiosta, vaan sattuivat päin vastoin japanilaisittain epätavallisen nopean inflaation aikaan. Inflaatio hidastui ja taittui lievähköksi deflaatioksi vasta velkakuplan puhkeamisen jälkeen.
Kuplan puhjettua Japanin yritykset ja kotitaloudet ryhtyivät maksamaan liian suuria velkojaan, jolloin taloudesta poistui rahaa enemmän kuin keskuspankki onnistui syöttämään uutta tilalle. Näin velkakriisi painoi kuluttajahintoja lievään laskuun eikä toisinpäin.
Japanin viime vuosikymmenet eivät yksiselitteisesti osoita sitäkään, että lievä deflaatio olisi ollut pelkästään haitallinen ilmiö.
Maan työttömyys on alle puolet euroalueen työttömyysasteesta, ja lievistä nimellispalkkojen laskuista huolimatta rahan ostovoiman kohoaminen on kasvattanut kotitalouksien reaaliansioita. Säästäjät ovat nollakoroista huolimatta nauttineet kehittyneen maailman korkeimpia reaalikorkoja.
Eläkeläisten ja säästäjien rahat ovatkin Japanissa riittäneet jokapäiväiseen elämiseen entistä paremmin eivätkä suinkaan huonommin niin kuin käy euroalueella, jos EKP:n tavoittelema hintavakaus toteutuu.
Keskuspankki päättää
tulojen ja varojen jaosta
Siinä Suomen Pankin tulkinta deflaation haitoista osuu oikeaan, että rahan arvon kohoaminen tekee velkojen maksamisesta entistä raskaampaa. Sekin on totta, että inflaation oloissa velkojen maksaminen on entistä keveämpää.
Rahan arvon kohoaminen suosii säästäjiä ja velkojia mutta rasittaa velkaisia. Vastaavasti rahan arvon heikkeneminen rasittaa säästäjiä ja velkojia mutta suosii velallisia.
Inflaatio suosii muiden velallisten lisäksi erityisesti valtiota ja kuntia, jotka hyötyvät velkataakan ja velanmaksun kevenemisen lisäksi toisellakin tapaa: inflaatio kasvattaa verotuloja.
Verotus kohdistuu nimellisiin tuloihin ja hintoihin, joten inflaation hintoja ja palkkoja nostava vaikutus kasvattaa automaattisesti myös verotettavia tuloja ja hintoja. Näin ennallaan pysyvät veroasteet tuottavat lisää verotuloja sitä mukaa kuin hinnat ja palkat nousevat.
Inflaatio ja deflaatio eivät olekaan pelkästään rahatalouden ilmiöitä. Ne ovat myös yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat huomaamatta mutta vääjäämättä tulojen ja varallisuuden jakoon kansanosien välillä.
Osaltaan EKP:n viimeviikkoinenkin hintavakauden nimissä tekemä korkopäätös siirsi hitusen varallisuutta säästäjiltä velallisille.
Tämä rahan yhteiskunnallinen ulottuvuus on virallisen rahapolitiikan sivutuote – ja yllättävän tärkeä jäädäkseen osin harhaanjohtavien hintavakaustavoitteiden taakse piiloon.
Deflaatio ajaisi asuntovelkaiset ahtaalle
Deflaatiota on ainakaan asuntovelkaisten turha toivoa entistä
halvempien hintojen toivossa, sillä talouden ajautuminen deflatoriseen
lamaan vaarantaisi kasvavan määrän työpaikkoja ja lisäksi deflaatio
kasvattaisi velkojen reaaliarvoa.
Yksittäisten tuotteiden tai tuoteryhmien halpeneminen voi ollakin useimpien kuluttajien mieleen, mutta koko talouden kattavana yleisenä ilmiönä deflaatiosta on velkaisessa taloudessa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Avainsana on velka, sillä varoissaan olevalle deflaatio voi parhaimmillaan olla jopa hyödyksi, mutta velkaiselle se voi pahimmillaan olla painajainen.
Deflaatio kasvattaa
rahan ja velkojen arvoa
Pelkistetyn perustulkinnan mukaan deflaatio tarkoittaa yksinkertaisesti yleisen hintatason laskemista. Se on inflaation vastakohta, sillä vastaavan perustulkinnan mukaan inflaatio tarkoittaa yleisen hintatason kohoamista.
Yleisen hintatason tahdissa muuttuu myös rahan ostovoima eli rahan niin sanottu reaaliarvo. Inflaatio merkitsee rahan ostovoiman eli reaaliarvon heikkenemistä, kun taas deflaatio merkitsee rahan ostovoiman eli reaaliarvon kasvamista.
Rahan arvon muutokset koskevat täsmälleen samalla tavalla kaikkea rahaa, olipa kyse omasta rahasta tai velkarahasta. Inflaatio nakertaa yhtä hyvin säästöjen kuin velkojen reaaliarvoa, deflaatio kasvattaa sitä. Tästä syystä deflaatio voi jopa osittain hyödyttää velatonta, mutta haitata velkaista.
Kahden prosentin vuosi-inflaatio syö satasen arvon kymmenessä vuodessa vähän päälle kahdeksaan kymppiin. Sen sijaan kahden prosentin vuotuinen deflaatio kasvattaa satasen kymmenessä vuodessa vähän päälle sataankahteenkymppiin. Näin siitä riippumatta, onko kyse omasta vai lainarahasta.
Nollakin prosenttia
voi olla kova korko
Velkaiselle deflaation haastavuutta pahentaa lainapääoman reaaliarvon kasvun lisäksi se, että myös lainasta maksettava reaalikorko kasvaa. Japanin esimerkki 1990-luvulta osoittaa, että velallisen maksamat reaalikorot pysyvät positiivisina, vaikka nimelliskorot painuisivat jopa nollaan.
Klikkaa graafi suuremmaksi
Vaikkapa kaksi prosenttia voi äkkipäätä tuntua matalalta, mutta deflaation oloissa kaksikin prosenttia voi olla erittäin korkea korko.
Talous tuskin ajautuu deflaatioon eivätkä keskuspankit luultavasti turvaudu nollan prosentin ohjauskorkoihin, ellei talous ole jo lipsunut todella apeaan jamaan. Kun näin kävi viimeksi Japanissa, oli yleisen hintatason lisäksi myös talouskasvu miinusmerkkistä.
Kun talous supistuu, on velallisella suurempiakin riskejä kuin pelko velan reaaliarvon kasvusta.
Taloudessa muuttuu moni
muukin seikka kuin hinnat
Inflaation ja deflaation todelliset vaikutukset yleiseen talouskehitykseen tai itse kunkin kukkaroon ovat paljon mutkikkaampia kuin pelkistävien nyrkkisääntöjen perusteella voisi luulla, sillä arkitodellisuudessa taloudessa on miljoona muutakin muuttujaa kuin vain hintataso.
Jos deflaation aikana ainoastaan yleinen hintataso eli rahan arvo muuttuisi, tarkoittaisi se velallisille "vain" deflaation verran lisää maksettavaa. Mutta valitettavasti deflaation aikana moni muukin seikka kääntyy herkästi velallista vastaan kuin velan reaaliarvon kasvu.
Yleinen hintataso voi laskea esimerkiksi siksi, että talousnäkymien heikkeneminen säikäyttää kuluttajat karsimaan kuluttamistaan ja pihistelemään rahankäyttöään.
Rahan säästäminen pahan päivän varalle on tällaisissa oloissa yksittäisen säästäjän näkökulmasta perusteltua, mutta kun useimmat ryhtyvät pihistelemään samaan aikaan, voi pihistely painaa koko talouden taantumaan.
Kysynnän heikkeneminen ja hintojen lasku heikentää hyvin nopeasti yritysten kannattavuutta – varsinkin, jos kustannukset kuten palkkamenot pysyvät ennallaan tai jopa kohoavat.
Yritysten nopein sopeutumiskeino on toiminnan ja samalla henkilökunnan supistaminen. Tämä on monessa suomalaisessakin yrityksessä jo käynnissä, mistä kertovat lukuisat lomautus- ja irtisanomisuutiset.
Työpaikka on lainan
reaaliarvoa tärkeämpi
Työpaikan menettäminen voi tehdä lainan hoitamisen käytännössä mahdottomaksi, ja pahimmillaan pakkohuutokauppaan ajautuminen lamaantuneilla markkinoilla olisi aivan eri luokan katastrofi kuin pelkkä velan reaaliarvon kasvaminen.
Tämän tietää surullisen moni suomalainenkin, sillä 1990-luvun alun lamavuosina yrityksiä kaatui solkenaan vararikkoon ja kymmenet tuhannet ihmiset jäivät työttömiksi. Asuntoja päätyi pakkohuutokauppoihin sadoittain ja tuhansittain, kun lainojen hoitaminen ei enää onnistunut päivärahoilla.
Vararikkojen määrä kasvoi 1990-luvun alun Suomessa erittäin suureksi, koska laman iskiessä suomalaiset yritykset olivat erittäin suurissa veloissa.
Samoin kotitaloudet olivat laman alkaessa jopa velkaisempia kuin nyt, jos velan määrää suhteutetaan kansantalouden kokoon tai kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin.
Suomessa opittiin lamavuosina samoin kuin 1990-luvun Japanissa, mitä tarkoittaa velkadeflaatio. Viimeksi vastaavaa on maailmanmitassa koettu 1930-luvun suuren laman aikana.
Pahimmassa tapauksessa reaaliarvoaan kasvattaneen velan hoitaminen käy ylivoimaiseksi aikana, jolloin velalla hankitun omaisuuden arvo on laskenut. Näin kävi monelle asuntovelkaiselle 1990-luvun alussa, jolloin pakkohuutokaupoissa asuntoja oli parempien hintojen puutteessa myytävä puoleenkin hintaan velan määrästä. Velkaa myyntitappiot eivät vähentäneet, vaan siitä jäi monelle vuosikausien maksutaakka.
Viimeksi deflaatiotapelättiin vuonna 2002
Maailman taloustunnelma oli viimeksi näin huono vuonna 2002, jolloin teknokuplan puhkeaminen oli romahduttanut osakemarkkinat, terroristit olivat iskeneet World Trade Centerin kaksoistornit New Yorkissa maan tasalle ja Enronin ja WorldComin jättikonkurssit olivat vieneet luottamuksen rippeetkin maailman sijoittajilta.
Vuonna 2002 ekonomistit ja jopa länsimaiden keskuspankkiirit pelkäsivät tosissaan talouden ajautuvan Yhdysvalloissa ja Euroopassa samanlaiseen deflatoriseen taantumaan, jossa Japani oli tuolloin kompuroinut oman kuplansa jäljiltä jo kymmenen vuotta.
Tuolloin keskuspankit onnistuivat torjumaan deflaation painamalla korkotason erittäin matalaksi ja pitämällä korot poikkeuksellisen kauan poikkeuksellisen alhaalla. Moni talouskriitikko pitää juuri tuota erittäin matalien korkojen "torjuntavoittoa" keskeisenä syynä velkavetoisen asuntokuplan paisumiseen useissa eri maissa.
Tämän tulkinnan mukaan deflaatiota vuonna 2002 torjuneet keskuspankit kylvivät nyt käsillä olevan kriisin siemeniä.
Nyt tunnelmat ovat taas yhtä synkkiä, ja maailman arvopaperimarkkinat näyttävät jo hinnoittelevan ankaraa lamaa ja inflaation vaihtumista deflaatioksi. Vielä eivät keskuspankkiirit ole ehtineet julkisesti varoitella deflaation vaaroista, mutta inflaation nopeasta hellittämisestä ovat puheissaan maininneet jopa Euroopan keskuspankin johtajat.
Aivan kuten vuonna 2002, deflaatio on tälläkin hetkellä ainoastaan yksi mahdollinen talouden kehityskulku, edes korkomarkkinoiden noteerauksissaan hinnoittelemat odotukset eivät muuta odotuksia tai ennusteita tosiasioiksi.
Silti deflaationkin merkitystä ja mahdollisia seurauksia on aiheellista puntaroida viimeistään nyt, kun ennusteet kallistuvat deflaation suuntaan mutta tilanne ei ole vielä niin sanotusti päällä.
