Marx, lama ja voiton suhdeluvun laskutendenssi

4.04.2017

Oskari Jokinen

Kirjottaja on historian pääaineopiskelija.

"1930-luvun lamassa ja 2000-luvun talouskriisissä vellottiin ja on vellottu vuosikaudet ilman, että markkinat ovat korjanneet itseään. Niin 1930-luvulla kuin 2000-luvun talouskriisissä on tarvittu valtion interventiota. 1930-luvun Yhdysvalloissa oli interventio New Deal ja myöhemmin sotakeynesiläisyys, 2000-luvulla taas talouskuri."
Alustus!

 Vuonna 2007 Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilta alkanutta finanssikriisiä on pidetty suurena tappiona uusklassisen taloustieteen arvovallalle. Tulevaisuudessa ehkä ikoniseksi muodostuva osoitus tästä on tarina Iso-Britannian kuningatar Elisabet II:n vierailusta London School of Economicsissa marraskuussa vuonna 2008, kun kriisi oli kuumimmillaan. Kuningatar tiedusteli arvovaltaisilta taloustieteilijöiltä, miten he eivät onnistuneet aavistamaan niin vakavaa kriisiä. Vastaus oli yksinkertaisesti, ettei valtavirtainen taloustiede kaikessa viisaudessaan pitänyt kriisiä edes mahdollisena. (Roberts 2016, 1.)
Tosiaan, miten 1970-luvulta lähtien vallalla ollut uusklassinen talousdoktriini ei onnistunut aavistamaan jotain, mikä jälkikäteen tuntuu täysin itsestäänselvältä? Täysin kirkkaalta taivaalta finanssikriisin salama ei voinut iskeä. Myös uusklassisen taloustieteen aiemmin haastanut keynesiläisyys nousi finanssispekulaation tuhojen takia Wall Streetin pörssiromahduksessa vuonna 1929. Vapaa markkinatalous osoitti jo tuolloin riskialttiutensa.
Kriisiä on pyritty analysoimaan jälkikäteen myös uusklassisessa taloustieteessä. Useimmiten tulokseksi on saatu, että kriisin todennäköisyys oli niin pieni, että se oli lähes sattumaa (Blyth 2013, 31). Uusklassisen talousopin moittiminen ”voodoo-taloustieteeksi” (Roberts 2016, 2) ei välttämättä ole kaukaa haettua, jos sen saavutukset vuoden 1929 lamasta nykypäivään ovat kaksi historiallisen suurta talouslamaa ja lukuisia pienempiä niiden välissä samalla, kun tämä oppi piti niitä mahdottomina.
Kaikille teoriaperinteille talouslamat eivät kuitenkaan tule yllätyksinä. Karl Marx kirjoitti aiheesta jo 1800-luvulla. Vahvasti empiriaan itsensä perustavalla marxilaisella teorialla on terävä sanottavansa toistuvista laskusuhdanteista (Roberts 2016, 3). Uusklassisten talousmallien ennustuskyvystä kielii taas jotain olennaista poliittisen taloustieteilijän Mark Blythin tekemä rinnastus pankkien riskinhallintamenetelmien ja venäläisen ruletin välillä. Pankkien menneisiin tapahtumiin perustuvat menetelmät ovat Blythin mukaan kuin venäläisen ruletin pelaaja, joka uskoo selviämismahdollisuuksiensa nousevan jokaisella liipaisimen painalluksella, mikäli iskuri on lyönyt tyhjää (Blyth 2013, 36).

Finanssikriisistä valtionvelan kriisiin

Miksi kansainvälisten rahoituslaitosten finanssispekulaatiosta alkanut kriisi muistetaan nykyään lähinnä valtioiden painina julkista velkaa vastaan? Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilta alkunsa saanut finanssikriisi muuttui pian valtionvelkakriisiksi, kun riskialttiit pankit pelastettiin valtion tuella Yhdysvalloissa ja Euroopassakin.
Kun valtionvelka on tuotu kriisin keskiöön, on myös luonnollista, että ulospääsyksi tarjotaan menoleikkauksia, joilla velkaa voidaan pienentää. Tällaista politiikkaa kutsutaan talouskuriksi. Tarkemmin talouskuri tarkoittaa finanssipolitiikkaa, jolla pyritään palauttamaan kansantalouden kilpailukyky sisäisen devalvaation avulla (Blyth 2013, 2). Tärkeä talouskurin osa on yksikkötyökustannusten laskeminen, jotta työllistäminen taloudessa tulee halvemmaksi. Talouskurilla on voimakkaan luokkapoliittinen luonne, sillä valtion menojen vähentäminen vahingoittaa usein sosiaalituista riippuvaisia (Blyth 2013, 7–10).
Monet merkittävät taloudet, kuten Kiina, Brasilia ja Yhdysvallat, lääkitsivät talouskriisiä aluksi keynesiläisin opein (Blyth 2013, 55). Silti G20-maiden kokouksessa kesällä 2010 päädyttiin valitsemaan talouskurilinja yhteiseksi kannaksi. Talouskuria ajoivat voimakkaasti niin Euroopan keskuspankki kuin Saksan valtiokin, joka oli etunenässä poistumassa elvytysrintamasta (Blyth 2013, 60–61). Myös Suomessa vuodesta 2011 eteenpäin toimineen Kataisen hallituksen ohjelmassa alkoi olla viitteitä talouskurista. Erityisen voimakkaasti leikkauspolitiikka on noussut poliittiseksi paradigmaksi Juha Sipilän hallituksen noustua valtaan vuonna 2015. Keskeisenä perusteena politiikan tarpeellisuudelle on käytetty juuri paisunutta julkista velkaa. Sipilän hallituksen solmima kilpailukykysopimus on hyvä esimerkki sen talouskuripoliittisista toimista.

Voiton suhdeluvun laskutendenssi ja lama marxilaisessa talousteoriassa

Marxilainen näkemys laman synnystä kietoutuu kapitalismin peruspilarin, voiton tavoittelun, ympärille sekä Marxin Pääoman kolmannessa osassa esittämään teoriaan voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Voiton suhdeluvun lasku edelsi niin 1930-luvun lamaa kuin nykyistäkin finanssikriisiä (Roberts 2016, 26–27). Tämä ilmiö perustuu marxilaiseen käsitykseen arvoteoriasta, jossa yhteiskunnallinen arvonlisäys perustuu työhön ja sen riistämiseen. Tässä arvoteoriassa tuotantoon käytetystä pääomasta vain työ tuottaa lisäarvoa eli voittoa, koneet ja raaka-aineet vain siirtävät arvoa eteenpäin. Työtä voidaan riistää, koska työläinen kykenee työskentelemään myös sen jälkeen, kun on tuottanut oman palkkansa. Tämän työläisestä riistetyn lisäarvon kapitalisti ottaa itselleen. Voiton suhdeluku on lisäarvon suhde sen tuottamiseen käytettyyn kokonaispääomaan (Marx 1979, 187–197).
Marxin mukaan tällä voitolla on tendenssi laskea, sillä kapitalisti joutuu kannattavuutensa säilyttämiseksi kahdelle taistelukentälle: omia työläisiään ja muita kapitalisteja vastaan. Kamppailu työläisiä vastaan rajoittaa kapitalistin kykyä riistää lisäarvoa työstä, sillä työaikaa ei voi muitta mutkitta lisätä ja palkkaa alentaa. Toisaalta kamppailu toisia kapitalisteja vastaan ajaa heidät lisäämään työn tehokkuutta, jotta työstä saataisiin puristettua lisäarvoa kilpailijoita enemmän (Roberts 2016, 14–15). Tämä dynamiikka suosii työn tehostamista koneiden avulla ja työntekijöiden kustannuksella, joka nostaa tuotantovälineiden määrän suhdetta työhön kokonaispääomasta. Tätä suhdetta kutsutaan pääoman orgaaniseksi koostumukseksi. Kun tämä koostumus kasvaa eli koneiden määrä nousee, on voiton suhteellisella määrällä tendenssi laskea, sillä lisäarvo ei yleensä kasva samassa suhteessa (Roberts 2016, 17). Innovaatioiden levitessä työn tehostuminen jää tilapäiseksi, sillä kilpailuetu häviää muiden kapitalistien omaksuessa vastaavan tehokkuuden asteen.
Voitot synnyttävät kriisejä, kun kaikki tuottajat eivät kykene vastaamaan kilpailuun. Kilpailukyvyttömät tuottajat menevät konkurssiin, mikä saa aikaan tuotannon laskua ja työttömyyttä. Yllä kuvattu kapitalistin taistelu saa myös aikaan laskevan spiraalin, kun hintakilpailu laskee hintoja. Hintojen lasku luo taas palkkojen laskupaineen, jolla on tuhoisa vaikutus ostovoimaan. Myös työttömyys aiheuttaa työn hinnalle laskupainetta, vapautunut pysyvä pääoma laskee tuotantohyödykkeiden hintaa ja konkurssit vähentävät kilpailua. Näin syntyneet kriisit tuottavat korjausliikkeen, jossa suuremman voiton tuottamisen edellytykset kasvavat. Tällaisten kapitalismin korjausliikkeiden vuoksi voiton suhdeluvun laskua kutsutaankin tendenssiksi lain sijaan. Pitkällä tähtäimellä tarkasteltuna entisiin voiton suhteisiin ei kuitenkaan päästä, vaan keskimääräinen voiton suhde on Marxin teorian mukaisesti laskenut tasaisesti teollistumisesta lähtien (Roberts 2016, 21).
Suhteellisten voittojen laskulla on potentiaali edistää finansialisaatiota, eli pääoman voitontavoittelun siirtymistä reaalitaloudesta finanssimarkkinoille. Tämä tapahtuu siksi, että reaalitalouden voittoihin pettynyt pääoma lähtee hakemaan korjausta voitoilleen finanssimarkkinoilta, joilla spekulaation potentiaaliset voitto-odotukset voivat olla hyvinkin suuret. Hajaantuneet pääomat saattavat lisäksi ajautua finanssimarkkinoille, jos markkinoille pääsylle vaadittavan alkupääoman määrä nousee. Tällä vähimmäispääomalla taas on tendenssi nousta aiempana kuvatun tehokkuuskamppailun vuoksi (Marx 1980, 253–254).
Vaikka voiton suhdeluvun laskulla on Marxinkin mukaan vastatendenssejä, joiden pitäisi säännöllisesti palauttaa voitonteon (ja samalla koko markkinatoiminnan) edellytykset, eivät laskusuhdanteet ole aina korjautuneet itsestään. Niin 1930-luvun lamassa kuin nykyisessäkin kriisissä vellottiin ja on vellottu vuosikaudet ilman, että markkinat ovat korjanneet itseään. Niin 1930-luvulla kuin nykypäivänä on tarvittu valtion interventiota, joka 1930-luvulla koostui esimerkiksi Yhdysvalloissa New Dealista ja myöhemmin sotakeynesiläisyydestä, 2000-luvulla taas talouskurista.

Talouskuri voittojen säilyttäjänä – valtio pääoman sätkynukkena

Suomen hallitukset ovat siis viime vuosina sitoutuneet talouskuriin ja talouden kilpailukyvyn kohentamiseen. Tärkeä kysymys kuitenkin on, onko markkinaympäristö todella muuttunut pääoman kannalta niin vihamieliseksi viimeisinä vuosikymmeninä, että julkisesta taloudesta on Suomessa leikattava, yksikkötyökustannuksia ehdottomasti karsittava ja kilpailukyky palautettava? Seuraavaksi esitetään erinäisiä tilastoja voiton suhdeluvun kehityksestä, voitonjaosta, suomalaisista yritysvoitoista ja tuloerojen kehityksestä, jotka tuntuvat ennemmin maalaavan kuvaa runsaista voitoista nauttineesta yksityisestä sektorista, jonka syvät taskut vaativat entistä suurempaa täyttöä.
Taloustieteilijä Andrea Vaona esittää voiton suhdeluvun Suomessa nousseen valtavasti koko 1990-luvun ja tasoittuneen 2000-luvulla korkealle tasolle, 1980-lukuun nähden kaksinkertaistuneena. Syiksi Vaona esittää muun muassa voitonjaon painottumisen voimakkaasti pääoman suuntaan ja tuottavuuden kasvun moninkertaistumisen palkkatasoon nähden (Vaona 2011).
Yrittäjätulojen kehityksestä Suomessa voi vetää samantyylisiä johtopäätöksiä. Yrittäjätulot lähtivät voimakkaaseen kasvuun 1990-luvun laman jälkeen, ja saivat vielä piikin ennen vuoden 2008 romahdusta. Samasta Tilastokeskuksen artikkelista näemme, miten yritysten maksamat verot eivät kuitenkaan nousseet likimainkaan samassa suhteessa voittojen kanssa.
Tuloerojen kehitys vuodesta 1995 eteenpäin osoittaa, miten 1990-luvulta nykypäivään kasvaneesta kakusta ovat enenevässä määrin päässeet nauttimaan jo valmiiksi hyvätuloiset. Vaikka jo varakkaimman viiden kymmenyksen tulot ovat kasvaneet selvästi edeltäviin nähden, on etenkin varakkaimman kymmenyksen tulojen nousu täysin omaa luokkaansa. Vuoden 2016 keväällä myös maksettiin ennätysosingot, joka ei tietysti automaattisesti kanavoidu pelkästään suurituloisten hyväksi, hyötyihän Suomen valtiokin tästä suurella summalla. Yleisellä tasolla ennätysosingot kuitenkin viittaavat, että ainakin suurimmilla osinkojen antajilla menee taloudellisesti oikein hyvin, mutta tulosta ei koeta tarpeelliseksi kanavoida investointeihin ja näin esimerkiksi työllisyyteen. Tulonjaon kääntyminen pääoman hyväksi on tapahtunut myös ainakin Yhdysvalloissa uusliberaalin kehityksen myötä 1970-luvulta lähtien (Streeck 2015, 79–80).
Suomessa pääoman voitonteon edellytykset ovat siis nousseet jatkuvasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Puhe ongelmissa painivasta yritys- ja vientisektorista asettuu kyseenalaiseen valoon, kun huomataan, että tulonjako on kääntynyt enenevässä määrin pääoman puoleen ja palkansaajilta pois. Tämä muutos näyttäytyy erityisen viheliäisenä siksi, että 1970-luvulla kiihtymään lähteneellä kehityksellä on vahva epädemokraattinen lataus (Streeck 2016, 25–26). 1970-luvulla lähti purkautumaan sodanjälkeinen ”sosiaalisen kapitalismin” järjestelmä, jossa valtiot pitivät ainakin periaatteessa markkinoita tiukemmassa hihnassa. Pääoma kuitenkin pyristeli kontrollista irti ja onnistui lyömään yhteiskunnassa läpi markkinalogiikan, joka pyritään mahdollisimman hyvin eristämään demokraattiselta vaikuttamiselta, onhan ”markkinat hyvä, interventiot huono” keskeinen opinkappale uusklassisessa ajattelussa. Tästä toimii loistavana esimerkkinä euromaita velvoittava vakaus- ja kasvusopimus, jonka budjettirajoitteet oikein noudatettuina pakottavat laskusuhdanteiden aikana talouskuriin. Sopimuksen ehtoihin ei pysty mikään yksittäinen valtio varsinaisesti nykyisellään vaikuttamaan.
Myös demokratian piirissä olevaa toimintaa pyritään vahvasti asettamaan talouskurin raiteille toistamalla jatkuvasti, miten toiminnalle ei vain ole vaihtoehtoja. Tätä teki esimerkiksi pääministeri Juha Sipilä varsin selvästi televisiopuheessaan syksyllä 2015 väittäessään, että Suomella on valittavanaan vain menoleikkaukset tai ”Kreikan tie”.

Elämmekö kainalosauvakapitalismissa?

Laskusuhdanteiden marxilaisen tulkinnan keskeinen sanoma piilee näkemyksessä, että tällaiset kriisit ovat keskeinen osa kapitalistisen järjestelmän toimintaa, eivät vain markkinahäiriö. Lamat ovat sen sijaan ”valuvirhe”, keskeinen osa sitä logiikkaa, jolla kapitalismi toimii, eivätkä näin ole pitkällä tähtäimellä estettävissä, ainoastaan lykättävissä (Potts 2011, 466). Mitä pidempään ylitse kiehuvan kattilan kantta painaa alas, sitä suuremmaksi paine kasvaa. Järjestelmän ”ihmiskasvoistaminen” poliittisena tavoitteena on sikäli ongelmallista, että kriisit eivät ole seurausta moraalikadosta tai markkinoiden häiriintyneestä hintasignaalista, vaan yksityisen voitontavoittelun logiikan lopputuloksista. Tämä logiikka johtaa toistuviin kriiseihin.
Voimakkaan kapitalismikriittiset näkemykset nykykeskustelussa johtavat helposti julkisesta keskustelusta syrjäyttämiseen. Nykyisen tuotantojärjestelmän kriisialttiudesta sekä työn ja pääoman tulonjaon muutoksesta olisi kuitenkin ajankohtaista käydä keskustelua, kun taloutta yhä ravistelee vuoden 2008 kriisi ja työmarkkinoillekin on odotettavissa muutoksia, jos ja kun esimerkiksi automatisaatio alkaa enenevässä määrin syödä työpaikkoja. Kapitalismin keskeisiä opinkappaleita on ajatus yksityisomaisuudesta suorastaan ihmisoikeutena, jota pahimmillaan verotuskin rikkoo (”verotus on varkautta”). Vallitsevan järjestelmän puitteissa kuitenkin myös kannattavaan työhön ja vakaaseen elinympäristöön tulisi suhtautua irrottamattomana ihmisoikeutena. Näiden molempien edellytyksenä ovat vakaat markkinat.

Lähteet:

Blyth, Mark, Austerity. Oxford University Press: Oxford, 2013.
Marx, Karl, Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen kirja: pääoman tuotantoprosessi. Kustannusliike Progress: Moskova, 1979.
Marx, Karl, Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas kirja: kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Progress: Moskova, 1980.
Potts, Nick, ’Marx and the Crisis’, Capital & Class, 35:3, 2011.
Roberts, Michael, The Long Depression. Haymarket Books: Chicago, 2016.
Streeck, Wolfgang, Ostettua aikaa: demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Vastapaino: Tampere, 2015.
Vaona, Andrea, ’Profit rate dynamics, income distribution, structural and technical change in Denmark, Finland and Italy’, Structural Change and Economic Dynamics 22:3, 2011.