Liikaa velkaa (velkasotku) ja liian vähän kasvua

Velkaantuminen alkoi kiihtyä pian sen jälkeen, kun maailman päävaluuttojen viimeinen kytkös kultaan katkesi 1970-luvun alussa. Sen jälkeen luotonantoa ja rahan tarjontaa ovat hillinneet ainoastaan hallitusten budjettikuri ja pankkiirien harkintakyky.

Velkamäärän kasvu on sen koomin ollut toisin sanoen likimain hillitöntä.

Euromaiden velkaantuminen kiihtyi jopa muiden länsimaiden velkaantumisvauhtia vielä hillittömämmäksi sen jälkeen, kun euro poisti euromaiden välisten rahavirtojen valuuttariskin ja EKP määräsi kaikkiin euromaihin samat korot.

Saksasta ja muista ylijäämäisen vaihtotaseen euromaista virtasi pääosin pankkien välityksellä alijäämäisen vaihtotaseen mutta houkuttelevien kasvuodotusten euromaihin hullunhalpaa lainarahaa kuin saavista kaatamalla (pohjoisen pankit luotottivat etelän kulutusta).

Vasta kriisissä paljastui, että velkaisimmilla euromailla oli rutosti runsaammin velkaa kuin kykyä maksaa – ja se, että velkaraha oli suurimmaksi osaksi palanut turhiin kiinteistöprojekteihin ja silkkaan kulutukseen.

Kriisissä paljastui myös, että Saksan, Ranskan ja muiden suurten pankkimaiden liikepankeilla oli kriisimaissa uhanalaisia riskisaatavia rutosti runsaammin kuin niillä oli pääomia tappioiden vastaanottamiseen.