Marxilainen talous

Kirjoittanut Peter Green

25.03.2010

Johdanto Nämä artikkelit on kirjoitettu pitäen kaksi asiaa mielessä. Yksi on antaa taustamateriaalia taloustieteen opintokokouksille. Toinen on luoda siltaa marxilaisuuden yleisesitysten ja klassikkojen, kuten Marxin Pääoman, lukemisen välille. Toisen vuoksi artikkeleissa on paljon marxilaisten käyttämien tärkeiden termien määritelmiä. Ei ole välttämätöntä käydä näitä kaikkia tarkasti läpi opintokokouksessa, ne ovat mukana hakusanoina (kuten tietosanakirjassa) Artikkelit ovat varsin tiiviitä. Ne on suunnattu niille, jotka jo ovat tutustuneet sosialismin perusteisiin ja joilla on käsitystä työväenluokan roolista ja siitä, mitä tarkoitamme kapitalismilla. Oletuksena on, että lukijat ovat lukeneet johdantoteoksen, kuten Callinicosin "The Revolutionary Road to Socialism" ja toivottavasti Marxin ja Engelsin "Kommunistisen puolueen manifestin". Kirjanen jakautuu kahteen: ensimmäinen osa käsittelee marxilaisen kansantaloustieteen yleisimpiä käsitteitä; toinen "järjestelmän dynamiikkaa", kasaantumista ja kriisejä. Jokaisen osan lopussa on kysymyksiä. Aineisto vie todennäköisesti kahden kokouksen ajan, mutta se voidaan jakaa useammallekin kokoukselle. Kirjanen ei käsittele nykykriisiä, joka vaatisi ainakin kolmannen kokouksen, ehkä enemmänkin, mikäli on tarkoitus kattaa sellaisia aiheita, kuten imperialismi ja pysyvä asetalous. Nämä kirjoitukset voidaan lukea yhdessä jonkin Marxin lyhyen kirjoituksen kanssa, kuten "Palkkatyö ja pääoma" tai "Työpalkka, hinta ja voitto". Niistä kumpikaan ei kuitenkaan käsittele kriisejä kovin tarkasti. Kannattaa huomauttaa (etenkin niille, jotka tarjoavat sitä aina johdantolukemisten listaan), että "Työpalkka, hinta ja voitto" kirjoitettiin poleemisena vastauksena John Weston -nimisen miehen typeryyksille, eikä ole helppoa luettavaa. Ehkä Engelsin "Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi" olisi huomattavasti parempi johdantotekstiä se tuo esille myös Marxin ajatusten poliittisen tärkeyden. 1 osa. Tuotanto, tavarat ja lisäarvo Tuotanto on kaikkien ihmisyhteisöjen perusta. Tuotanto on ennen kaikkea ihmisten työtä luonnosta saatavan raaka-aineen suhteen. Avain kaikkeen historiaan tähän päivään saakka on tuon inhimillisen työn muuttuvassa luonteessa. Koulussa opetetaan kuninkaiden ja keisareiden, sotien ja uskonnon historiaa. Kuitenkaan ei ilman herkeämätöntä suuren enemmistön päivittäistä raatamista olisi mikään muu ollut mahdollista. Ilman orjien, talonpoikien ja työläisten tuottamaa lisätuotetta eivät kuninkaat olisi voineet sotia eivätkä papit saarnata. Sellaiset luokat, jotka eivät tee työtä, saattoivat ilmestyä vasta, kun inhimillisen työn tuottavuus oli noussut tietylle tasolle. Elämän perustarpeet ylittävän lisätuotteen luominen teki mahdolliseksi yhteiskunnan jaon luokkiin. Yli 90 % siitä ajasta, jonka ihminen on vaeltanut tällä planeetalla, hän on eläneet tilassa, jota Marx kuvasi "alkukommunismiksi" - ilman luokkia. Kriittinen läpimurto tapahtui vasta noin 8000 vuotta sitten, kun kehitettiin työkaluja, joilla saatettiin viljellä Lähi-Idän ja Aasian hedelmällisiä laaksoja. Sellaisilla työkaluilla ihmiset saattoivat luoda lisätuotteen yli omien selviytymistarpeidensa. Kun pieni ryhmä oli monopolisoinut ylimääräisen lisätuotteen, mahdollistui jatkokehitys: hallitseva luokka saattoi käyttää tuotannon kontrolliaan maksimoidakseen toisten työn. Kaupungit saattoivat syntyä, ja "sivilisaatio" kehittyä. Historiaa voidaan ymmärtää siksi vain erilaisten tuotantotapojen seuraamisena toinen toistaan. Jokainen tuotantotapa (heimo-, orjanomistus, feodaalinen, kapitalistinen) pitää sisällään kaksi puolta: tuotantovoimat ja tuotantosuhteet. Tuotantovoimat Näihin kuuluvat työkalut, koneet ja ihmistyön kehittämä teknologia. Laajimmassa merkityksessä ne kattavat ihmisten itsensä tiedon ja taidot. Tuotantovoimien kehitys juuri tekee mahdolliseksi inhimillisen sivilisaation eri tasojen kehityksen. Rooman valtakuntaa ei olisi ollut ilman rautatyökalujen ja -aseiden keksimistä. Mitään kapitalismia ei olisi ollut ilman purjelaivaa ja kelloa. Tämä ei tarkoita, että teknologian muutos yksinkertaisesti määrittää kaiken muun yhteiskunnassa. Päinvastoin, kapitalismin taloudellisten suhteiden leviäminen se tuotti teollisen vallankumouksen, ei toisin päin. Tänään teknologian automaation, tietokoneiden ja satelliittien kehitys on saavuttanut tason, jolla ihmiskunnan valtavan joukon vapauttaminen ylenpalttisesta raadannasta ja köyhyydestä on mahdollista ensi kertaa. Mutta se ei tapahdu kapitalismin vallitessa. Vaatii sosialismin luomista työläisten itsensä toimesta, että voitaisiin vapauttaa kapitalismin rakentamien tuotantovoimien mahdollisuudet. Siksi historiallinen kehitys riippuu tuotantosuhteiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta tuotantosuhteiden kanssa: Näillä tarkoitetaan tapaa, jolla tuotanto on yhteiskunnallisesti järjestetty. Ensinnäkin ne koskevat tapaa, jolla inhimillinen työ on jaettu yhteiskunnan eri tehtävien toteuttamiseen työnjaon järjestämistä. Toiseksi, ne viittaavat tapaan, jolla eri tuotantovälineet ja -voimat (maa, työkalut ja koneet, rakennukset, tehtaat jne.) on jaettu eri luokkien välillä. Nämä kaksi vuorostaan hallitsevat sitä erityistä tapaa, jolla lisätuote imetään ja käytetään eri tuotantotavoissa. Yhteiskunnan jakautuminen luokkiin riippuu siis erilaisista tuotantosuhteita, jotka vallitsevat tiettynä historiallisena kautena. Kapitalistinen tuotantotapa Kapitalismi on jakautunut kahteen pääluokkaan, kuten aiemmat luokkayhteiskunnat. Pieni vähemmistö (alle 5 % väestöstä) omistaa ja valvoo menneiden työläissukupolvien luomaa vaurautta. Valtavan enemmistön on pakko, koska heidät on suljettu tuotantovälineistä, tehdä työtä vähemmistölle. Mutta kapitalismi eroaa aikaisemmista luokkayhteiskunnista kahdella merkittävällä tavalla: 1 Orjanomistus- ja feodaalisissa yhteiskunnissa riisto oli läpinäkyvää. Feodaalikauden maaorja esimerkiksi saattoi työskennellä osan vuodesta omalla maallaan, ja osan vuodesta, etenkin elonkorjuuaikaan, isännän maalla. Tai hänen oli pakko luovuttaa suuri osa siitä, mitä hänen maansa tuotti, paikalliselle paronille, tai papille, tai veronkerääjälle. Molemmissa tapauksissa tilanne oli selvää vaikkei hän ehkä tuntenutkaan voivansa tehdä asialle mitään. Osan tuotteesta anastivat lisätuotteena ne, joilla oli valtaa siihen. Maaorjien ja talonpoikien työ voitiin jakaa välttämättömään työaikaan, joka vaadittiin tuottamaan se, mitä he tai heidän taloutensa tarvitsi, ja lisätyöaikaan, joka oli omistettu tuottamaan ne hyödykkeet, jotka hallitseva luokka ja sen lakeijat ottivat. Tuo jako välttämättömän ja lisätyöajan välillä esiintyy myös kapitalismissa. Se antaa meille tarkan mitan siitä, mitä Marx kutsuu riistoasteeksi. Mutta kapitalismissa tuota jakoa hämärtää tapa, jolla työläiset on erotettu heidän oman tuotantoprosessinsa valvonnasta ja hyödykkeiden jaosta, ja tapa, jolla työläiset myyvät työkykyään (työvoimaansa). On mahdotonta sanoa suoraan, kuinka kauan vietät työssä työskennellen itsellesi, ja kuinka työskennellen pomolle, ja hallitsevalle luokalle yleensä. 2 Kapitalismi on ainutlaatuisen dynaaminen ja ekspansiivinen järjestelmä. Tämä ei tarkoita, että aikaisemmat tuotantomuodot olivat paikallaan pysyviä. Mutta teknologisen muutoksen tahti kapitalismissa on vertaansa vailla, samoin kapitalismin leviäminen kautta maailman, alistaen itselleen kaikki muut tuotantotavat. Marx ylisti kapitalismin "vallankumouksellista" roolia eräissä kuuluisissa katkelmissa Kommunistisen puolueen manifestissa. Hän kirjoitti (vuonna 1848): "Vajaa sata vuotta kestäneen luokkaherruutensa aikana porvaristo on luonut enemmän ja jättiläismäisempiä tuotantovoimia kuin kaikki edelliset sukupolvet yhteensä." Syy tähän kapitalismin selvään rooliin on siinä, mihin kapitalistit käyttivät työläisiltä imemänsä lisätuotteen. Aiemmin vaurauden ja rikkauden omistajat olivat laajasti käyttäneet lisätuotteen itseensä, tai sotiin keinona hankkia lisää vaurautta. Jopa renessanssin Firenzen ja Venetsian kauppiaskapitalistit käyttivät suurimman osan saaliistaan maan hankkimiseen tai niiden kauniiden palatsien ja kirkkojen rakentamiseen, joita voimme nähdä vielä tänäänkin. Teollisen vallankumouksen (jolloin kapitalismi saavutti asemansa) kapitalistit olivat erona tähän mieltyneempiä myllyihin ja savupiippuihin kuin taideteoksiin. He omistivat paljon lisätuotteesta ei omaan kulutukseensa, vaan investointeihin takaisin tuotantoprosessiin. Monet määrittelevät kapitalismin vain yksityisomaisuudeksi. Se ei kelpaa, sillä yksityisomaisuus on ollut olemassa kauan ennen kapitalismia, ja koska on tänään selvää, että valtion kontrolloimat yhtiöt (kuten vaikka Rautaruukki Suomessa) tai jopa kokonaiset kansantaloudet (kuten Neuvostoliitossa oli) ovat samojen peruslakien alaisia kuin yksityiskapitalismi. Toiset taas sanovat, että voitontavoittelu on kapitalismin peruspiirre. Se on lähempänä totuutta, muttei vielä riittävästi. Ateenalaiskauppiailla muinaisessa Kreikassa oli yhtä tarkka silmä voitolle kuin kenellä tahansa nykyään. Joillain tavoin he toimivat kuin kapitalistit. Mutta he eivät olleet millään lailla osa kapitalistista tuotantotapaa. Nykykapitalismin alkuperä voidaan jäljittää markkinoiden nopeaan leviämiseen, kansainväliseen kauppaan ja rahoitukseen 1400- ja 1500-luvuilla. Kapitalistiset suhteet kasvoivat siis feodalismin kohdussa. Porvaristo, toisin kuin työväenluokka, saattoi kasata rikkautta ja omaisuutta, ennen kuin alkoi tavoitella poliittista valtaa (vallankumouksilla Englannissa 1641 ja Ranskassa 1789). Mutta ratkaiseva vaihe kapitalismin syntymisessä tuli, kun pääoma, tuo kasautunut rikkaus porvariston käsissä, otti suoraan valvontaansa tuotantoprosessin (mitä ateenalaiskauppiaat eivät koskaan tehneet). Se taas puolestaan edellytti, että kapitalismi olisi asemassa, jossa se voisi yhdistää kaksi tuotannon kriittistä elementtiä: tuotantovälineet yhtäältä, työtätekevät joukot toisaalta. Työvoiman saatavuus edellytti, että työvoima oli vapautettu feodaalisten maanomistajaluokkien valvonnasta. Työläisten oli oltava vapaita kahtalaisessa mielessä: vapaita myymään työvoimaansa sille, joka tarjosi eniten, mutta myös "vapaita" tuotantovälineistä kaikin tavoin maasta, raaka-aineista ja koneista, jotka muuten antaisivat työläiselle mahdollisuuden tehdä työtä itselleen. Eräässä mielessä vapaus, joka työläisillä on kapitalismissa, on riittävän todellista. He voivat siirtyä työnantajalta toiselle. Osa heidän ajastaan, työn ulkopuolella, on heidän omaansa (vaikka kapitalismin kontrolloimaa viestintää, viihdettä ja urheilua ei voi paetakaan). He voivat järjestäytyä kollektiivisesti (huolimatta valtion laeista ja sorrosta) tavalla, joka ei ollut mahdollinen orjuuden tai feodalismin aikana. Mutta vielä perustavammassa mielessä tuo vapaus on kuvitelma. Työläisillä on vain työvoimansa. Selvitäkseen heillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin myydä tuo työvoima jollekin kapitalistille. Kapitalisti valvoo tuotantovälineitä, mikä antaa hänelle kyvyn käyttää työläisten työvoimaa kasatakseen vieläkin enemmän vaurautta ja valtaa itselleen. Marx määritteli kapitalismin "yleistyneen tavaratuotannon järjestelmäksi". Tuohon määritelmään sisältyy kaksi kapitalismin peruspiirrettä. Yksi on työvoiman myyminen tavarana. Toinen on pääomien välinen kilpailu, joka vallitsee ja jatkuvasti muuttaa tuotantoprosessia. Ennen kuin tutkimme näitä kapitalismin puolia, on tarpeen katsoa Marxin analyysia "tavarasta", jolla hän aloittaa suuren työnsä pääomasta. Tavarat Tavara on yksinkertaisesti jotakin, jota tuotetaan yksinomaan markkinoilla myytäväksi. Kuinka paljon tuotetaan, riippuu ensi sijassa siitä, kuinka paljon voidaan myydä. Elämme tänä päivänä maailmassa, jossa miltei kaikesta on tullut tavaraa. Me pidämme sitä itsestään selvänä. Me mittaamme olioiden arvoa sillä, kuinka paljon rahaa niiden ostaminen maksaa, ja ajattelemme jopa, että raha, eikä työ, on yhteiskunnassa vaurauden lähde. Silti suuren osaa ihmisen historiasta esineitä ei tuotettu tavaroina. Ne tuotettiin suoraan ihmisen tarpeisiin. Työvoima jaettiin eri esineiden tuottamiseen joko kollektiivisesti (kyläyhteisössä) tai paikallisen hallitsijan tai päällikön käskyjen mukaisesti. Tavaratuotannon yhteiskunnassa taas työvoima jaetaan tuotannon eri aloille markkinoiden käskyjen mukaisesti sen mukaan, voidaanko sen tuotteet myydä, ja mihin hintaan. Jokaisessa tehtaassa tai toimistossa työläiset määrätään eri tehtäviin. Mutta taloudessa kokonaisuutena ei ole suunnitelmaa, ei ihmisen valvontaa. Saatetaan tuottaa, mutta jos hyödykkeitä ei saada myytyä, niiden sisältämä työ menee haaskuuseen. Jos tuotetaan liikaa, hinta saattaa pudota, ja yhtiöt sulkevat tehtaitaan, koska ne eivät ole enää tuottavia. Jos maailmassa on "liikaa" hiiltä, kaivostyöläiset löytävät itsensä roskatunkiolta. Ja koko tuotantoprosessi riippuu nyt, ei esineisiin kohdistuvasta tarpeesta, vaan kyvystä myydä niitä ja kyvystä ostaa niitä. Jos hiiltä on "liikaa", ei se tarkoita, etteivät ihmiset vielä palelisi talvella, vaan ettei noilla ihmisillä ole rahaa ostaa hiiltä. Kapitalismi yleistyneen tavaratuotannon järjestelmänä yhdistää siten despotismin ja anarkian. Jokaisessa tuotantoyksikössä on pomon despotismia, ja on markkinoiden anarkia, jota edes suurimmat kapitalistit eivät voi kontrolloida (vaikka he saattavatkin yrittää kovasti muodostamalla monopoleja ja käyttämällä valtiota). Jokainen tavara yhdistää kaksi puolta. Molemmat ovat välttämättömiä: Käyttöarvo ilmaisee varsin selvästi tavaran hyödyllisyyden syynä, miksi ihmiset tarvitsevat tai tahtovat sitä. Käyttöarvoja tuotetaan kaikissa yhteiskunnissa. Leivän käyttöarvo on tänään periaatteessa sama, kuin se oli muinaisissa yhteiskunnissa (vaikka joku saattaa sanoa, että viipaloidulla ranskanleivällä on heikompi käyttöarvo). Vaihtoarvo viittaa siihen, millä tavara voidaan myydä. Vaihtokauppatilanteessa jauhosäkin vaihtoarvo voidaan ilmaista parina kenkiä, tai tiettynä määränä viiniä, tai minä tahansa mihin se voidaan vaihtaa. Tänään vaihtoarvot tietysti ilmaistaan paljolti rahassa. Jauhosäkki myydään niin ja niin monesta markasta ja pennistä, tai dollarista ja sentistä, jne. Se, onko jollakin vaihtoarvo, riippuu sosiaalisista suhteista, joissa se on tuotettu. Kotona omaan käyttöön uunissa paistetulla limpulla on käyttöarvo, muttei vaihtoarvoa. Mutta sama limppu tuotettuna myytäväksi paikallisella torilla saa vaihtoarvon. Selvästikään käyttö- ja vaihtoarvolla ei ole mitään vastaavuutta. Jokin voi olla hyvin hyödyllistä, kuten vaikka ilman sisältämä happi, ja silti se on ilmaista. Jokin voi olla suhteellisen hyödytön, kuten vaikka ydinohjus (vaikka sillä on käyttöä valtioille, jotka sen ostavat), ja sillä on valtava vaihtoarvo. Raha ja työaika Kapitalismissa esineitä ei tuoteta sen mukaan, kuinka hyödyllisiä ne ovat, vaan sen mukaan, kuinka paljon rahaa niiden myynnillä saadaan. Porvarillisille taloustieteilijöille esineen arvo yksinkertaisesta mitataan rahassa. Mihin hintaan se ikinä myydäänkin, se on sen arvo. Mutta se jättää avoimeksi kysymyksenä mikä määrää rahan arvon. "Mitä sillä voidaan ostaa", ei riitä vastaukseksi, sillä se on kehä. Helpoin tapa päästä kehästä on katsoa ensin vaihtosuhdetta ilman rahaa. Kun esimerkiksi vaikka jauhosäkki vaihdetaan kenkäpariin, näemme muutakin kuin vain esineiden vaihdon. Tapahtuu myös myllärin käyttämän työajan vaihtaminen suutarin käyttämään työaikaan. Esineiden vaihto on yksi tapa, jolla erilaiset yhteiskunnassa suoritetut työtoimet ovat suhteessa toisiinsa. Se on yhteiskunnallinen suhde. Yleistyneen tavaratuotannon yhteiskunta merkitsee kehittynyttä työnjakoa. Valtava moninaisuus erilaisia kollektiivisen työn toimia liittyy toisiinsa vain markkinoiden mekanismin kautta. Sellaisessa järjestelmässä vaihtokaupasta tulee äärimmäisen aikaa vievää ja tehotonta. Entä jos leipuri ei tarvitsekaan kenkäparia? Tai jos suutari tarvitseekin vain vähän jauhoja, mikä vaatii paljon vähemmän työtä, kuin kenkäparin tuottaminen? Tavaratuotannon leviäminen kulkee siksi käsi kädessä erityisen tavaran ilmestymisen kanssa, joka toimii rahana. Raha on "universaali vastine". Sillä on kyky tulla vaihdetuksi kaikkiin esineisiin. Vaihtosuhteen 2 säkkiä jauhoja = pari kenkiä sijaan meillä voisi olla säkki jauhoja = 5 puntaa (iso säkki) ja pari kenkiä = 10 puntaa (halpa kenkäpari) Mutta näimme, että jauhojen vaihto kenkiin oli myös myllärin työn vaihtamista suutarin työhön. Mikä on tilanne nyt? Suutari saa nyt 10 puntaa, millä hän voi ostaa sen yhden säkin jauhoja, jonka hän tarvitsee, ja hänelle jää vielä 5 puntaa jäljelle, joilla ostaa jotain muuta. Raha, jonka hän saa kengistään, antaa hänelle nyt oikeuden paitsi myllärin työhön, kenen tahansa tekemään työhön yhteiskunnassa, jossa tuo raha on hyväksyttävä vaihdon väline. Raha antaa haltijalleen oikeuden työhön, joka on tehty koko yhteiskunnassa. Niin ja niin paljon rahaa antaa sinulle kyvyn ostaa hyödykkeitä, joihin sisältyy niin ja niin paljon työaikaa. Oletetaan, että punta edustaa tunnin työaikaa (todellisuudessa se edustaa pikemmin viittä minuuttia, mutta en yritä olla niin tarkka). Oletetaan, että suutari käytti 6 puntaa materiaaleihin ja niin edelleen, ja käytti neljän tunnin työn tehdäkseen kengät. Jos hän sitten myy kengät 10 punnalla, hän on sekä kattanut kulunsa, että saanut ylimääräiset 4 puntaa, joka vastaa hänen käyttämäänsä työaikaa. Hän on saanut oikeuden yhteiskunnan työhön, joka vastaa hänen omaa panostaan tuohon kokonaistyöaikaan. Raha edustaa sitä, mitä eri työtoimilla tavaratuotannossa on yhteistä. Se edustaa sitä seikkaa, että ne kaikki ovat suhteessa toisiinsa, ei suoraan, vaan epäsuoraan markkinapaikan anarkian kautta. Tässä maailmassa esineiden vaihto hallitsee ihmisten tuotantoprosessia. Raha itse ilmenee tuotannon tavoitteena ja arvon lähteenä (äärimmäisyys siinä, mitä Marx kutsuu tavarafetisismiksi). Mutta rahalla on arvoa vain siinä määrinä kuin se antaa sinulle oikeutta toisten työhön. Kulta autiolla saarella on täysin hyödytöntä. Setelipinkat ovat arvottomia, jos ei ole tuotantoa. Työllä, joka luo arvon, jota raha edustaa, on erityinen ominaisuus. Marx kutsui sitä abstraktiksi työksi. Aivan kuten tavaralla on kaksi puolta, käyttöarvo ja vaihtoarvo, niin on työlläkin, joka sen tuottaa, kaksi puolta: konkreettinen työ ja abstrakti työ. Konkreettinen työ on olemassa kaikissa yhteiskunnissa. Termi viittaa leipurin työn erityiseen luonteeseen erona suutarin työn erityiseen luonteeseen. Kumpikin vaatii erityisiä taitoja ja tehtäviä, joita määrää heidän tuottamansa käyttöarvon erityinen tyyppi. Abstrakti työ ilmestyy vasta, kun kaikki konkreettisen työn erilaiset toimet on alistettu yhteiselle tavoitteelle myydä tavara rahasta markkinoilla. Termi viittaa siihen, mikä kaikella sellaisella työllä on yhteistä ihmisen työajan käyttämiseen. Työ ei ole ainoa käyttöarvon lähde. Luonto antaa raaka-ainetta, jota työn on käsiteltävä. Mutta vaihtoarvot (tai hinnat)ä jotka ovat edustettuina rahassa, ovat ihmisen luomus. Esineiden vaihtaminen edustaa piilevää työn vaihtamista. Niinpä Marx sanoo, että meidän on katsottava vaihtoarvon taakse piilevään arvoon (niinpä arvo ja vaihtoarvo eivät ole sama asia Pääomassa, vaikka monissa aiheen käsittelyissä nuo kaksi on sekoitettu tai samaistettu). Tuo piilevä arvo voidaan mitata vain abstraktin työn määrinä. Jokainen yksittäinen tavara sisältää erityisen osan käytetystä kokonaistyöstä yhteiskunnassa, jossa hyödykkeet vaihdetaan. Marx sanoo, että tuo arvo (joka mitataan työtunteina) pyrkii hallitsemaan hintaa, jolla tavarat pitkällä välillä myydään. Tavara, jonka tuottaminen vaatii paljon työtä (mukaan lukien työ, joka tarvitaan raaka-aineen kaivamiseen tai louhimiseen ja osa työstä, joka tarvitaan työkalujen tai koneiden tuottamiseen) maksaa enemmän kuin tavara, johon sisältyy hyvin vähän työtä. Käsityöläisen tekemä käsin tehty kenkä maksaa enemmän kuin liukuhihnalla massatuotettu kenkä. Mutta tuo suhde sen, jota kutsun piileväksi arvoksi, ja hinnan, jolla tavara lopulta myydään välillä, ei ole automaattinen. Kukaan ei mittaa arvoa suoraan ja sitten määrää hintaa. Kapitalistit selvittävätkin karkeasti, mitkä heidän kulunsa ovat ja lisäävät sitten niin suuren voittomarginaalin, kuin uskovat saavansa. Tietyissä tilanteissa, jos tietyn teollisuudenalan kapitalistit voivat muodostaa monopolin, he saattavat pystyä pakottamaan tuotteensa hinnan /tuottamalleen/ korkeammaksi, kuin sen arvo (tavarasta saatu rahamäärä edustaa siten suurempaa oikeutta yhteiskunnan työhön kuin tuon tavaran tuottamiseen todella käytetty työ). Niinpä, palataksemme aikaisempaan esimerkkiin, kaikkien suutareiden kartelli kaupungissa voisi nostaa hintaa 12 puntaan kymmenen sijasta ainakin joksikin aikaa. Nykyaikainen esimerkki voisi olla öljyntuottajamaiden OPEC:n kartellin toiminta 70-luvulla (vaikka öljy-yhtiöt korjasivat nekin valtavia voittoja). Toisissa tilanteissa tavaraa voi olla liikaa. Olemme nähneet hiljattain tuon tinan kohdalla (ja jossain määrin öljynkin). Tinaa on tuotettu liikaa tinan kysynnän laskiessa. Suuri määrä tinaa jäi myymättä ja hinta lopulta romahti, pakottaen sulkemaan moni tinakaivoksia maissa, kuten Bolivia. Marx teki kaksi huomiota tästä, jotka ovat erittäin tärkeitä. Ensiksikin, jos yksi tavara myydään enemmästä, kuin sen arvo, sen on tarkoitettava, että muita tavaroita myydään alle arvonsa. Mikäli jätetään sivuun inflaatiota aiheuttava rahan painaminen, joka tarkoittaa, että kaikki hinnat pyrkivät nousemaan jos rahaa on käytettävä enemmän johonkin yhteen, jää jäljelle vähemmän käyttää muihin. Mutta kaikkiaan hintojen kokonaissumma edustaa kaikkien tavaroiden kokonaisarvoa (vaikka hinnat ja arvot voivat erota erityisissä tapauksissa). Vastaavasti yksi kapitalisti, tai kapitalistien ryhmä, voi joskus saavuttaa muiden kustannuksella hyötyä nostamalla hintojaan, tai ostamalla raaka-aineita alle niiden arvon. Niinpä OPEC:n voitot tulivat muiden, öljyä käyttävien kapitalistienä kustannuksella. Tinan tuottajien tappiot tulivat säilykepurkkientekijöiden hyödyksi. Ja jälleen kaikkiaan nuo voitot ja tappiot tasaavat toisensa. Me emme voi selittää voiton alkuperää tältä pohjalta (josta lisää seuraavassa jaksossa; ne jotka haluavat tutkia tätä kysymystä syvemmin, voivat lukea keskustelun muuttumiskysymyksestä/Transformaatiokysymyksestä Alex Callinicosin kirjasta The Revolutionary Ideas of Karl Marx (Bookmarks, Lontoo, 1983), s. 118-128). Toiseksi Marx kuitenkin sanoo, että useimmissa, ellei kaikissa, tilanteissa kilpailun paineet johtavat prosessiin, jossa hinnat asettuvat /, tuoden ne/ lähemmäksi piilevää arvoa. Jos kartelli tai monopoli tekee ylimääräisiä voittoja, lopulta markkinoille tulee uusia tuottajia. Tuon lisätuotannon vaikutus alentaa hintoja (kuten 70-luvulla kehitetyt uudet öljykentät tekivät Pohjanmerellä ja muualla). Jos hinta kuitenkin on tavaran arvon alle, tehottomimmat tai heikoiten menestyvät tuottajat pakotetaan ulos. Niin tinan hinnan aleneminen pakotti lopulta sulkemaan kaivoksia. Tämä eliminoi liikatuotteen, ja hinta nousee jälleen. Porvarillisessa taloustieteessä tätä käsitellään tarjonnan sopeutumisena kysyntään. Mutta se on kovin pinnallinen tapa tarkastella asiaa. Kun kysyntä ja tarjonta vastaavat toisiaan, mikä määrää, miksi jokin erityinen tavara, kuten Rolls Royce myydään paljosta rahasta, ja toinen, kuten Miniä myydään suhteellisen halvalla? Marx osoitti, että avain tässä on tavaran tuottamiseen tarvittava yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan määrä. "Yhteiskunnallisesti välttämätön" työaika ilmaisee samalla teollisuuden alalla toimivien tuottajien kilpailun vaikutuksia. Tavaran arvo, kuten kenkäparin tai auton, määräytyy ei kyseisten työläisten sen tekemiseen käyttämästä ajasta. Sen määrittää se työmäärä, joka on yhteiskunnallisesti välttämätöntä, kun otetaan huomioon saatavilla oleva koneisto ja tekniikka. Jos työvoima on hidasta tai tehotonta, sitä ei oteta huomioon arvoa tuottavana. Marx väitti, että muutokset tavaran arvossa (mitattuna yhteiskunnallisesti välttämättöminä työtunteina) ovat tärkeimpiä hintojen "säätelijöitä" pitkällä välillä. Tästä on joitakin selviä esimerkkejä viime ajoilta. Laskimien, mikrolastujen ja muiden elektronisten tuotteiden jyrkkä hinnan aleneminen on pohjimmiltaan tulosta noiden tuotteiden tuottamiseen tarvittavan välttämättömän työajan nopeasta vähenemisestä. Lisäarvo ja riisto Tässä yhteiskunnassa rahalla näyttää olevan kyky siittää lisää rahaa. Jos on riittävän onnekas omatakseen summan rahapääomaa, kaikki, mitä tarvitsee tehdä, on laittaa se pankkiin tai ostaa osakkeita ja se näyttää kasvavan automaattisesti. Mutta omillaan raha ei tee mitään eikä voi tuottaa mitään. Mistä sitten korko, osingot ja voitot tulevat? Koska ne kaikki edustavat lisäystä arvoon, joka ruumiillistuu alkuperäiseen rahasummaan, kysymys voidaan muotoilla uudestaan yleisemmin: Miten arvo tuottaa lisää arvoa, tai mistä lisäarvo tulee? Tämä on kaiken kapitalismin taloudellisen analyysin kaikkein perustavin kysymys. Ennen kuin katsomme Marxin vastausta siihen, kannattaa tarkastella muutamaa porvarillisten taloustieteilijöiden antamaa selitystä: 1 "Pääoman tuotannontekijänä" nähdään antavan erillisen panoksen työn ohella (maan ollessa kolmas korkoa luova tekijä). Tässä selityksessä palkat edustavat työn, maankorko maan ja voitot kapitalistien palkkiota, mikä kaikki on sievää ja sopivaa maanomistajille ja kapitalisteille. Ilmeinen kysymys tässä on, mistä pääoma on alunperin tullut? Miten maanomistajien on onnistunut monopolisoida maa? Miten kapitalistit ovat hankkineet rahan ostaakseen koneet ja tuotantovälineet? Mutta perustavammin, on absurdia nähdä maa ja koneet antamassa minkäänlaista "itsenäistä" panosta. Maata on kynnettävä ja niitettävä; raaka-aineita on louhittava maan uumenissa; koneet ja työkalut on tuotettava inhimillisen, työnä. Ne ovat tulosta menneisyydessä tehdystä työstä, ja niiden arvo riippuu niiden tuottamiseen vaaditusta yhteiskunnallisesti välttämättömästä työajasta, kuten kaikkien tavaroiden kohdalla. Tuotannossa käytettäessä ne edustavat kuollutta työtä, joka on yhdistettävä elävään työhön, jotta voitaisiin tuottaa mitään. Koneiden sisältämä arvo siirtyy vähitellen niiden avulla tuotettujen lopputuotteiden arvoon. Alkuperäisen pääomasijoituksen kulut on katettava tavaroiden hinnassa. Mutta se ei selitä, mistä voitot tulevat, tai miten pääoman arvo lisääntyy. 2 "Voitto vaihdosta". Toinen yleinen ajatus on, että kapitalistit saavat voittonsa menestyksestään manipuloida markkinoita. He ostavat halvalla ja myyvät kalliilla. He ostavat tavaroita alle niiden arvon, tai myyvät niitä yli niiden arvon. On kyllä totta, että yksi kapitalisti voi saada, ja usein saakin, hyötyä toisen kustannuksella tällä tavoin. Mutta jos yksi tavara myydä yli arvonsa, toinen (kuten näimme aiemmin) on myytävä alle arvonsa. Kaikkiaan, kun kaikki lasketaan yhteen, nuo menetykset ja saavutukset kattavat toisensa. Vaihtotoiminta, tavaroiden ostaminen ja myyminen, ei voi luoda mitään lisää arvoon. Varhaisimmat kapitalistit, 1400- ja 1500-lukujen kauppiaat ja pankkiirit, saattoivat tehdä huomattavia voittoja yksinomaan kaupassa, mutta he olivat riippuvaisia feodaalimaanomistajien ja kaupunkien riippumattomien käsityöläisten tuottamasta lisätuotteesta. Heidän ansionsa tulivat yhteiskunnan muiden luokkien kustannuksella. He olivat loisia suhteessa muihin tuotantotapoihin. Meidän on siten vielä selitettävä lisäarvon lähde, kun kapitalismi itse hallitsee tuotantoprosessia. Avain tähän on, kuten aiemmin sanoin, se, että työläiset myyvät työvoimaa tavarana. Työvoiman myynti Marx väitti, ettei hän keksinyt työväenluokan olemassaoloa, mutta hän paljasti kyllä avaimen riistoon eron itse työvoiman arvon ja sen arvon välillä, jonka työ luo tuotantoprosessissa. Työvoiman, kuten muidenkin tavaroiden, arvon määrittää sen tuottamiseen tarvittava yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Siten se riippuu siitä työmäärästä, joka tarvitaan tuottamaan elämän perustarpeet ruokkimaan, vaatettamaan, majoittamaan jne. ei vain työläinen, vaan työläisten seuraavakin polvi. Mikä on tässä välttämätöntä, on kiistanalaista. Joissain tilanteissa työläiset saavat palkkoja, jotka ovat riittämättömiä (alle "työvoiman arvon") pitämään heidät kunnossa ja tuottavina. Toisissa tapauksissa työläisten järjestö saattaa saada vedettyä palkat yli sen, mikä on yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Mutta kaikissa tapauksissa työvoiman arvon korvaamiseen tarvittava työaika on vähemmän, kuin työ, jonka työläinen lopulta suorittaa, kun hänet on palkattu pääoman komentoon. Tätä on työläisten hankala nähdä. He saavat rahapalkan viikon lopussa sen mukaan, kuinka monta tuntia he ovat työskennelleet. Mutta työväenluokka kokonaisuutena saa rahan, joka antaa heille mahdollisuuden ostaa vain osan siitä, mikä on tuotettu. Oikeus toisten työhön, jonka saa palkkana, on vähemmän, kuin työ, jonka olet pannut peliin. Oletetaan, että, kuten suunnilleen onkin, tunnin työaika edustaisi tämän päivän Britanniassa kymmentä puntaa. Kymppi toisin sanoen antaa sinulle oikeuden tuotteisiin, jotka keskimäärin ruumiillistuvat tunnin arvoon työtä. Silloin kuka tahansa, joka saa vähemmän kuin kymmenen puntaa tunnissa, saa vähemmän kuin arvon, jonka heidän työnsä luo. Ja se merkitsee valtavaa enemmistöä! Työläiset viettävät osan ajastaan tuottaen itselleen ja lapsilleen. Se on välttämätöntä työaikaa. Mutta lopun aikaa he tekevät työtä pomolle ja hallitsevalle luokalle kokonaisuutena. Se on se lisätyöaika, jossa he osallistuvat lisäarvon kokonaissummaan (mukaan lukien koron, joka menee rahanlainaajille, ja verot, jotka menevät valtiolle ja käytetään aseisiin, koulutukseen ja poliisiin). Kuten kaikissa luokkayhteiskunnissa, lisätyöajan suhde välttämättömään työaikaan on riistoasteen mitta. Kapitalismissa tuo suhde voidaan kuitenkin ilmaista arvoina, kuten lisäarvo m lisätyöaika ----- = -- = ------ työvoiman arvo v välttämätön työaika Niinpä jos työläinen käyttää 20 tuntia viikossa välttämättömään työhön ja 20 tuntia lisätyöhön, riistoaste = 20/20, prosentteina 100. Kysymyksiä osaan yksi Lyhyet kysymykset 1 Mikä on orjuuden ja kapitalismin ero? 2 Adam Smith, huomattava porvarillinen taloustieteilijä 1700-luvulta, väitti, että "markkinoita" ohjaa "näkymätön käsi". Olemmeko samaa mieltä? 3 Luoko hidas ja uuttera työläinen enemmän arvoa, kuin nopea työläinen? 4 Picasson luonnos, joka on tehty tunnissa, myydään miljoonasta punnasta. Viekö se pohjan työnarvoteorialta? 5 Ovatko tappiota tuottavalle yhtiölle työtä tekevät työläiset silti riistettyjä? 6 Tuleeko työläisestä kapitalisti, jos hän ostaa osakkeita? 7 Ovatko verot, jotka sitten käytetään kansanterveyteen, osa työvoiman arvoa vai lisäarvoa? 8 Riistetäänkö työttömiä? Keskustelukysymykset 1 Marx väitti, että tuotantovoimien kasvu veisi ristiriitaan kapitalismin tuotantosuhteiden kanssa. Voidaanko tästä nähdä esimerkkejä maailmassa tänään? 2 Oliko meidän pakko saada kapitalismi ennen kuin voimme saada sosialismin? 3 "Jos ei olisi voittoa, kukaan ei haluaisi säästää, eikä olisi investointeja eikä talouskasvua." Mitä vastaat? 4 Merkitseekö palkkojen nousu viimeisten 30 vuoden aikana sitä, että työläisiä riistetään vähemmän? 5 Mikä on pielessä tunnuksessa "Reilun päivän työstä reilun päivän palkka"? 6 Luovatko sairaanhoitajat ja opettajat lisäarvoa? Luovatko sosiaali- ja terveysministeriön virkailijat? Entä poliisit? 2 osa. Kapitalismin dynamiikka Pääoma Porvarilliset taloustieteilijät määrittelevät pääomaksi minkä tahansa työkalun tai koneen, riippumatta yhteiskunnallisista tuotantosuhteista, joissa tuota työkalua käytetään. Marxin lähestymistapa oli kokonaan toinen. Kuten hän kirjoitti: "Neekeri on neekeri. Hänestä tulee orja vain tietyissä olosuhteissa. Kehruujenny on puuvillankehruukone. Siitä tulee pääomaa vain tietyissä olosuhteissa." Kapitalisti ei ole vain yksinkertaisesti joku, joka myy tavaroita. Hänen määränpäänsä on saada enemmän rahaa, kuin millä hän aloitti. Itsenäinen suutari myy hyödykkeitään ostaakseen tavaroita, joita hän tarvitsee. Tämä voidaan esittää T...R...T (tavarat myydään rahasta, tavaroiden ostamiseksi). Pääoman kiertokulku, kuten Marx sitä kutsui, ei ala hyödykkeistä, vaan rahasta. Se kulkee R...T...R (rahasumma käytetään tavaroiden ostamiseen, jotka sitten myydään suuremmasta rahasummasta, R1. Analysoidaksemme tätä prosessia hiukan lähemmin: kapitalisti käyttää rahaa ostaakseen tavaroita (raaka-aineita, työkaluja, tehtaita ja työläisten työvoimaa), jotka sitten käytetään useampien tavaroiden tuotantoon (P), jotka myydään suuremmasta rahasummasta, kuin se jolla kapitalisti aloitti, siis R...T...P...T...R. Tämä antaa meille käsityksen pääomasta jonain dynaamisena, jonain, joka on jatkuvasti liikkeessä tavoittelemassa voittoa. Siksi Marx puhui pääomasta "arvon itselaajentumisena". Ei vain koneita muuteta pääomaksi tuossa prosessissa. Työvoiman itsensäkin ostaa pääoma, ja se käyttää sen tuotantotoimen aikana. Tämä antaa meille eron kahden pääoman tyypin välillä: Pysyvä pääoma. Tämä viittaa rahaan, joka on käytetty raaka-aineiden, varusteiden, rakennusten, koneiden jne. ostamiseen. Sitä kutsutaan "pysyväksi" ei siksi, että sen koko olisi koko ajan sama (päinvastoin, se voi kasvaa nopeasti), vaan koska sen arvo ei kasva tuotannon kuluessa. Pysyvän pääoman koko ilmaisee "kuolleen työn" määrää, joka on osallisena järjestelmässä. Vaihteleva pääoma. Tämä viittaa rahaan, joka käytetään työvoiman ostamiseen. Sitä kutsutaan vaihtelevaksi, koska se yksi on se pääoman osa, joka luo lisääntynyttä lisäarvoa. Kuinka paljon lisäarvoa, se kuitenkin vaihtelee sen mukaan, kuinka lujasti ja tuottavasti työläiset lopulta työskentelevät. Vaikka työ on lisäarvon ainoa lähde, voitot on laskettava suhteessa koko pääoman summaan, joka on investoitu. Tämä antaa meille voiton suhdeluvun määritelmän lisäarvon (m) suhteena pysyvän pääoman (c) ja vaihtelevan pääoman (m) summaan, tai Voiton suhdeluku = m/c + v. Tämä, on muistettava, koskee kapitalistiluokkaa kokonaisuutena, tai pääomaa yleensä. Yksittäiset kapitalistit voivat saada suuremman osan koko lisäarvosta kilpailijoidensa kustannuksella. Heidän voittonsa voivat tulla paitsi heidän palkkaamistaan työläisistä, myös muiden pääomien palkkaamista työläisistä (aivan kuten varhainen kauppias anasti osan maanomistajaluokalle työtä tekevien talonpoikien lisäarvosta). Sama pätee toisinkin päin. Jos yhtiö tuottaa kilpailukyvyttömiä tuotteita, joista se saa alhaista voittoa, tai joita ei voida myydä lainkaan ja jotka tuottavat tappiota se ei tarkoita, ettei työläisiä riistettäisi. Tuon yhtiön työläiset ovat silti tehneet lisätyöaikaa. He ovat tuottaneet tuotteita, joihin sisältyy potentiaalinen lisäarvo. Mutta jos yhtiö tekee tappiota, se tarkoittaa, että tuo lisäarvo ei ole realisoitunut. Lisäarvo ei ole muuttunut kapitalistin tosiasiallisiksi voitoiksi. Voitot ja tappiot, joita yksittäinen kapitalisti tekee kilpailun kuluessa, ovat erittäin tärkeitä järjestelmän toiminnalle. Mutta ne eivät vie pohjaa Marxin analyysiltä, miten pääoma yleensä riippuu työläisten luomasta lisäarvosta. Lisääntyvä lisäarvo Pääoma, kuten olemme nähneet, riippuu lisäarvon laajentumisesta. Mutta lisäarvo edustaa lisätyöaikaa, sitä osaa työpäivästä, joka on omistettu kapitalistille työskentelyyn. Lisäarvo voi siksi kasvaa kahdella päätavalla lisäämällä työpäivän pituutta, tai vähentämällä sitä osuutta päivästä, jonka työläiset käyttävät tuottaakseen itselleen. Absoluuttinen lisäarvo: tämä oli Marxin termi lisäarvon kasvulle työpäivää pidentämällä. Kapitalismin varhaiskaudella se oli pääasiallinen tapa lisätä riistoa (ja tänäänkin on kehitysmaiden osissa tai jopa Itä-Lontoon pikkupajoissa, 12-tuntisia tai pitempiä työpäiviä). Vaihtoehtoisesti työpäivästä voi tehdä intensiivisemmän. Taukoja lyhennetään, ja päivän jokaisen minuutin työläiset pakotetaan tekemään työtä. Tälle on kuitenkin rajansa. Työläisten terveys ja tuottavuus alkavat kärsiä, jos he joutuvat tekemään liian kovaa työtä. Työläiset itse ovat taistelleet pitkiä taisteluita voittaakseen ja saadakseen rajoituksia työpäivän pituuteen. Suhteellinen lisäarvo: tämä viittaa lisäarvon kasvuun vähentämällä sitä aikaa, joka menee "välttämättömän" työhön. Lisäarvon tuottamiseen omistettua työpäivän osuutta siis lisätään. Tämä saattaa tapahtua niin, että kapitalistit pakottavat työläisten elintasoa alas. Mutta kuten työpäivän lisäämisen suhteen, tälle on rajansa, jotka asettaa terveen ja tuottavan työvoiman tarve, ja työläisten organisaation olemassaolo. Tärkein lisääntyneen lisäarvon lähde kehittyneelle kapitalismille riippuu siten lisääntyneestä tuottavuudesta. Lisäykset tuottavuudessa tarkoittavat, että työläisten tarvitsemien hyödykkeiden arvo laskee (niiden tuottamiseen menee vähemmän työaikaa) ja se tarkoittaa, että työvoiman arvo laskee. Työläisen saamien hyödykkeiden määrä saattaa pysyä samana tai jopa lisääntyä, mutta niiden tuottamiseen menevän työajan osuus laskee. Nämä lisääntymiset tuottavuudessa johtuvat pääasiassa tuotannon mekanisoimisesta ja uusien teknologioiden käyttöönotosta. Ne vaativat lisää tarkastelua. Mutta huomaa: tuottavuuden lisääntyminen sinänsä ei lisää suhteellista lisäarvoa. Pääomalle ylensä on tuottavuuden lisääntymisen tuotettava työvoiman arvon aleneminen (tai lisääntyminen siinä tuotteen osassa, joka menee pääomaan) lisäarvon kokonaismäärän lisääntymiseksi. Kilpailu Edellisessä kappaleessa puhuimme, kuinka lisäarvo voi lisääntyä pääomalle kokonaisuutena. Mutta yksittäisille kapitalisteille lisäykset tuottavuudessa voivat antaa kilpailuetua. Lyhyellä aikavälillä ainakin se voi antaa heille lisääntyneitä voittoja, tai korkeamman osuuden kokonaislisäarvosta. Jatkuva pyrkimys kilpailuedun saamiseen keinona saada korkeampia voittoja on keskeistä kapitalismin dynamiikalle. Kilpailu on ollut olemassa ennen kapitalismia. Feodaaliherrat kilpailivat maasta, ja kauppiaskapitalistit kilpailivat eri markkina-alueiden valvonnasta. Mutta vasta kapitalismin vallattua itse tuotantoprosessin kilpailusta tuli väistämätöntä. Tavaroiden halpenemisesta tuottavuuden noustessa tuli kilpailun tuhoisin instrumentti. Teollisen vallankumouksen myötä Britanniassa työläiset keskittyivät suurin tehtaisiin, heidät alistettiin äärimmäiselle työnjaolle ja koneiden rytmille. Ennustamattomat tuottavuuden lisäykset mahdollistivat sen, että Lancashiren puuvillateollisuus pyyhki maailman markkinat. Ne, jotka jatkoivat vanhoilla tuotantomenetelmillä käsinkutojat Britanniassa tai kankaantekijät Intiassa eivät saaneet kiinni koneiden aikaansaamaa alenemista tuotantokustannuksissa. Suuri osa heidän työajastaan oli lakannut olemasta yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Lopulta he hävisivät. Ne kapitalistit, joilla ensimmäisinä oli uudet tuotantomenetelmät, tekivät valtavia voittoja. Mutta, kuten aina, nuo voitot eivät kestäneet. Koneista tuli yleisesti saatavilla olevia. Britanniassa ja muualla sadat uudet kilpailijat tulivat alalle myös uusine tuotantomenetelmineen. Kun yhä enemmän puuvillahyödykkeitä heitettiin markkinoille, hinta alkoi laskea nopeasti. Hinnanlaskun takana oli puuvillahyödykkeiden tuottamiseen tarvittavan "yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan" aleneminen. Ensimmäiset, joilla oli uudet menetelmät, olivat voineet myydä hyödykkeitä yli niiden uuden arvon. Heillä oli mahdollisuus saada ylivoittoa. Mutta kun uudet tuotantomenetelmät yleistyivät, hinnat laskivat ja ylivoitot katosivat. 1700- ja 1800-lukujen puuvillateollisuuden tarinassa, jota Marx tutki läheltä, meillä on avain kapitalismin sekä nousukausiin että lamoihin. Kilpailupaineet selittävät kapitalismin kasaamistarpeen. Se, miten uudet teknologiat antoivat aluksi keksijöille aiheen kohonneisiin voittoihin, mutta sitten yleistyvät, aiheuttaen hintojen laskun ja voittojen alenemisen, on avaimena "voiton suhdeluvun alenemistendenssiin". Pyrkimys kasata Kilpailupaineista johtuen kukaan kapitalisti ei voi hellittää. Jos heidän ei onnistu pitää yllä työvoimansa tuottavuutta, he ovat vaarassa joutua tappiolla markkinoilla. Myynti laskee, voitot alenevat ja he ovat herkempiä konkursseille ja valtauksille. Uhka valtauksesta pakottaa jokaisen pomon maksimoimaan työläistensä riistoa. Se pakottaa heidät myös investoimaan osan imemästään lisäarvosta takaisin tuotantoprosessiin. Heidän on koko ajan laajennettava ja otettava käyttöön uusinta tuotantotekniikkaa. Kapitalistien on pakko kasata lisäarvoaan lisäpääomana. Se on kapitalistisen tuotantotavan erottavin piirre. Tietenkin osa heidän saamastaan voitosta menee johtajille ja osakkeenomistajille osinkoina. Kapitalistit pitävät huolta itsestään. Mutta jos he kuluttavat liikaa voitoistaan verrattuna kilpailijoihinsa, heidän tuottavuutensa laahaa lopulta perässä. Tämä on pähkinänkuoressa, mitä brittiläiselle kapitalismille on tapahtunut 1900-luvulla. Brittiläinen imperiumi suojasi heitä niin pitkään, ja edeltäjiinsä, teollisen vallankumouksen uranuurtajiin, nähden he ottivat rennosti. Kun he vihdoin heräsivät eurooppalaisten ja japanilaisten kilpailijoidensa uhkaan 60-luvulla, he olivat jääneet jo kauaksi jälkeen. Huolimatta kaikista hyökkäyksistään työläisten palkkoihin ja olosuhteisiin, he ovat epäonnistuneet kilpailijoidensa kiinniottamisessa. Kokonaisuudessaan kapitalisteja kuitenkin johtaa, kuten Marx sanoi, tunnus "Kasatkaa, kasatkaa! Siinä Mooses ja profeetat... Kasaantuminen kasaantumisen vuoksi, tuotanto tuotannon vuoksi." Pyrkimys kasaamiseen on kapitalismin suuren historiallisen saavutuksen, sen tuotantovoimien laajentamisen, takana. Lisäarvon investoiminen johtaa nopeaan kasvuun, johon kapitalismi on kykenevä tiettyinä kausina. Se myös rohkaisee ja toteuttaa kapitalismin aalloittaisia tieteellisiä ja teknologisia innovaatioita. Kasautuminen on myös tärkeimpien järjestelmän muutosten takana sitten sen syntymisen. Niihin kuuluvat: Pääoman keskittyminen ja yhteenkokoutuminen: Keskittyminen viittaa yksinkertaisesti pääoman rakentumiseen yhtiön omien voittojen investoimisen tuloksena. Yhteenkokoutuminen kuitenkin merkitsee pienten yhtiöiden sulautumista yhdeksi suureksi yhtymäksi. Heikot ja tehottomat joutuvat kapitalismissa seinää vasten. Heidän omaisuuseränsä ostavat halvalla heidän kilpailijansa. Osakemarkkinoiden kehittyessä ja suurien lainojen ollessa saatavilla pankeista, suuretkin yhtiöt ovat alttiita valtaukselle. Lopulta, kuten olemme nähneet 1900-luvulla, pääomasta tulee äärimmäisen keskittynyttä muutaman sadan jättiyhtymän käsiin, jotka vallitsevat jokaista merkittävää kansantaloutta. Näemme sen muodostumisen, jota kutsutaan "monopolikapitalismiksi". Monopolien nousu saattaisi näyttää merkitsevän kilpailun katoamista kaiken kaikkiaan. Tietyillä teollisuuden aloilla ja tietyissä maissa tätä onkin tapahtunut jossain määrin. Rockefellerien Standard Oil saattoi ottaa kuristusotteeseensa teollisuuden kautta USA:n (ja senkin jälkeen, kun se oli valtion toimesta hajotettu useisiin yhtiöihin, ne vielä solmivat salaa kiinteistä hinnoista ja markkinaosuuksista). Mutta kilpailu ei ole hävinnyt. Se on vain muuttanut luonnettaan. Erityisesti se on kansainvälistynyt. Se juontuu toisesta kapitalismin perustendenssistä, maailmantalouden kehittymisestä: Maailmanmarkkinoiden nousu: Alkujaankin kapitalismi oli järjestelmä, joka ylitti kansalliset rajat. Kauppapääoma sai suurimmat voittonsa kansainvälisestä kaupasta. Hopean tuonti Espanjan siirtomaista Latinalaisessa Amerikassa auttoi rahoittamaan 1500-luvun Euroopan suuren taloudellisen laajenemisen. Brittiläisten orjakauppiaiden ja plantaasinomistajien valtavat voitot olivat pääoman "alkuperäinen kasautuminen", mitä tarvittiin teollista vallankumousta varten. Mutta tuottavuuden nopea kasvu mekanisoinnin ja tehdastuotannon seurauksena teki myynnistä maailmanmarkkinoilla välttämättömän. 1800-luvulla Lancashire ehti tuottaa ennen aamiaista tarpeeksi puuvillaa vaatettaakseen Britannian työläiset. Lopun aikaa se toimitti sitä maailmalle. Muodostui kansainvälinen työnjako. Kaikki kansantaloudet (suurimmatkin, kuten USA ja Venäjä tänään) tulivat toisistaan riippuvaisiksi. Onnekkaat maat, jotka olivat teollistaneet ensimmäisten joukossa, hankkivat taloudellisen ja sotilaallisen voiman tehdäkseen muista siirtomaita. Jotkut kansantaloudet, kuten Intia, alistettiin raaka-aineen toimittajan rooliin imperiumivaltojen teollisille keskuksille. Tänään kansainvälinen työnjako saa toisen muodon. On muodostunut valtavia monikansallisia yhtiöitä, jotka paitsi myyvät, myös tuottavat monissa eri maissa. Jotkut teollisuuden alat, kuten elektroniikkateollisuus, ovat todistaneet tuotanto-operaatioiden siirtymistä entisiin siirtomaihin halvan työvoiman ja kilpailuedun haussa. Resurssien ja voittojen keskittyminen muutamien käsiin on saavuttanut mitat, jotka ovat Marxinkin kuvittelemien ulkopuolella. Mutta se ei ole lakkauttanut sen kummemmin kilpailua kuin järjestelmän anarkiaakaan. Päinvastoin, maailman mitassa kilpailu ei ole koskaan ollut kiihkeämpää. Mikään maa ei pysty pakenemaan globaalin kriisin irtipäästämää anarkiaa. Kasautuminen toisin sanoen aiheuttaa myös järjestelmän akuutit kriisit. Se selittää paitsi järjestelmän nopean laajentumisen, myös ne krooniset kriisit, joihin kapitalismi voi taantua. Kapitalismin puolustajat näkevät kasautumisen hyödyttävän kaikkia. On totta, että ainakin kehittyneissä maissa työläiset ovat saavuttaneet kapitalismin laajentuessa parannuksia elintasoonsa. Mutta heidän osuutensa tuotannosta ei ole noussut. Riiston aste ei ole alentunut. Kapitalistiluokan suhteellinen voiman ja vauraus on lisääntynyt. Kuten Marx sanoi yhdessä voimakkaimpia katkelmiaan, jossa vedettiin yhteen kasautumisen vaikutuksia: "...kapitalistisen järjstelmän vallitessa kaikki menetelmät työn yhteiskunnallisen tuotantovoiman kohottamiseksi tapahtuvat yksityisen työläisen kustannuksella; kaikki tuotannon kehittämisen välineet muuttuvat tuottajan valta- ja riistämiskeinoiksi, typistävät työläisen osaihmiseksi [einen Teilmenschen], alentavat hänet koneen lisäkkeeksi muuttaen hänen työnsä kärsimykseksi, tuhoavat tämän työn sisällön, vieroittavat työläisestä työprosessin henkiset tekijät samassa määrin kuin tiede liittyy työprosessiin itsenäisenä tekijänä; ne runtelevat olosuhteet, joissa työläinen työskentelee, alistavat hänet työprosessin ajaksi mitä pikkumaisimman, vihattavimman pakkovallan alaiseksi... Siitä seuraa niin muodoin, että samassa määrin kuin pääoma kasautuu, täytyy työläisen aseman, olipa hänen palkkansa millainen hyvänsä, korkea tai alhainen, huonontua... Rikkauden kasautuminen toiseen kohtioon on siis samalla kurjuuden, työrasituksen, orjuuden, tietämättömyyden, raaistumisen ja siveellisen alentumisen kasautumista päinvastaiseen kohtioon, ts. siihen luokkaan, joka tuottaa omia tuotteitaan pääomana." Voiton alenemistendenssi Kasautumisen perusristiriita on, että sillä on taipumus viedä pohjaa juuri siltä, mikä sitä vie eteenpäin, voitolta. Pääoman voittosuhde yleisesti ilmaistaan, kuten näimme osassa "pääoma", kokonaislisäarvon suhteella koko investoituun pääomaan, tai yhtälöllä r=S/(C+V). Tästä seuraa, että voittosuhde riippuu kahdesta kriittisestä suhteesta. Yksi niistä on riistosuhde. Toinen on pysyvän pääoman suhde vaihtelevaan pääomaan, jonka Marx nimesi "pääoman elimelliseksi kokoonpanoksi". Marx väitti, että pitkän päälle nousu pääoman elimellisessä kokoonpanossa johtaisi voiton suhdeluvun alenemiseen. Pääoman elimellinen kokoonpano ilmaistaan mitataan tavallisesti C/V tai C/(C+V), pysyvän pääoman suhde kokonaispääomaan (ks. aikaisemmat pysyvän ja vaihtelevan pääoman määritelmät, jos vielä olet epävarma niistä). Pysyvän pääoman kasautuminen voi tapahtua ilman, että pääoman elimellinen kokoonpano lisääntyy; sitä täytyy TÄLLÖIN VAIN vastata lisääntymisen vaihtelevassa pääomassa lisääntymisen palkatussa työvoimassa. Mutta jos niin tapahtuu, kapitalismi alkaa tyhjentää olemassa käytettävissä olevan työvoiman tarjontaa, ja siihen kohdistuu palkkojen nousun paine, kun pääomat kilpailevat toistensa kanssa työläisistä. Todellisuudessa kilpailupaineet johtavat uusien tekniikoiden käyttöönottoon, jotka korvaavat työläiset koneilla. Se täydentää työvoimareserviä, kun harvempia työläisiä tarvitaan enää tuottamaan saman tuotemäärän (tosin jos kasautuminen on riittävän nopeata, ja tuotanto kasvaa suuresti, nuo työläiset palkataan muualle järjestelmässä, eikä työttömyys välttämättä kasva). Mekanisointi tuo myös lisäystä tuottavuuteen, mikä tekee mahdolliseksi välttämättömän työajan vähenemisen, tai lisääntymisen suhteellisessa lisäarvossa. Mutta pääoma maksaa noista saavutuksista hintansa. Pääoman elimellinen kokoonpano pyrkii nousemaan. Kuolleen työn määrää joka ruumiillistuu varusteissa, koneissa ja rakennuksissa, nousee suhteessa palkattuun elävään työhön. Mutta kuollut työ ei yksin voi luoda mitään ylimääräistä lisäarvoa. Siksi voiton suhdeluku alenee, ellei riistosuhde kasva ja kokonaislisäarvo kasva, eikä sekään ole välttämättä tarpeeksi. Otetaan keinotekoinen esimerkki, jotta nähtäisiin, kuinka kuvio toimii. Otetaan tehdas, jossa pysyvä pääoma (rakennukset, tehdas jne: C) on 60 miljoonaa puntaa ja vaihteleva pääoma (työvoimakustannus: V) on niinikään 60 miljoonaa puntaa; ja tästä kapitalisti realisoi lisäarvoa (M) 30 miljoonaa puntaa. Kokonaisuutena "elävä työ" on siis 90 miljoonaa puntaa (M+V=30+60); riistosuhde on 50 prosenttia (M/V=30/60); ja voittosuhde on 25 prosenttia (R=S/(C+V) tai 30/60+60). Oletetaan nyt, että investoimalla uuteen teknologiaan pysyvä pääoma nousee 70 miljoonaan puntaan, ja työvoimaa leikataan, mikä vähentää vaihtelevan pääoman 50 miljoonaan. Jos oletetaan, että riistosuhde pysyy samana, 50 prosentissa, saadaan lisäarvo 25 miljoonaa. Voittosuhde on siten pudonnut (R=S/(C+V) on nyt 25/(70+50) tai 21 prosenttia. Kapitalisti voi toki tasapainottaa tämän lisäämällä riistosuhdetta, mutta todellisuudessa, jos kasautuminen taloudessa yleisesti etenee nopeasti, se on vaikeata. Kun järjestelmällä menee hyvin, työttömyys on todennäköisesti alhaista ja työläiset hyvin kykeneviä järjestäytymään ja vastustamaan kaikkia hyökkäyksiä. (Tässä mielessä, vastustamalla yrityksiä nostaa riistosuhdetta, kun voiton suhdeluku on laskemassa, työläiset voivat antaa osansa kapitalismin vaikeuksiin. Se ei silti tarkoita, että työläisten taistelut ovat syypää kriiseihin, tai sitä, että jos työläiset luopuisivat vastarinnasta, kapitalismi selviäisi ristiriidoistaan.) Mutta miksi, kuuluu yleinen vastaväite, kapitalistit sitten investoivat tuolla tavoin nostaakseen elimellistä kokoonpanoa, jos se kerran vahingoittaa heidän voittosuhdettaan? Vastaus on kilpailun luonteessa. Ensimmäiset kapitalistit, jotka sijoittavat uuteen mekanisoituun tekniikkaan, pystyvät saamaan etua kilpailijoihinsa nähden. Mutta kun tekniikan ottavat käyttöön kaikki kilpailijat, asettuu uusi yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Tavaran arvo laskee ja väliaikainen ylimääräinen voitto häviää. Lopullinen tulos on, että pääoman elimellinen kokoonpano on kasvanut, ja keskimääräinen voiton suhdeluku alenee. Klassinen esimerkki tuosta on viime vuosina ollut mikroelektroniikka- ja tietokoneteollisuus. Kamppailun ensimmäiset firmat saivat valtavia voittoja. Mutta kun teollisuuden kapasiteetti lisääntyi, ja useampia kilpailijoita tuli mukaan, hinnat romahtivat. Voiton suhdeluku aleni, ja heikoimmat firmat (kuten Sinclair) ovat pelistä pois. Yksittäiset pääomat uskovat, että ne voivat lisätä voittojaan uudella teknologialla. Yksittäisinä ne voivat. Mutta niiden omien kilpailuetujen tavoittelu tapaa viedä pohjaa niiden kaikkien yhteiseltä edulta. Tätä Marx täsmälleen tarkoitti kapitalismin ristiriitaisella luonteella. Tämä ei tarkoita, että voiton suhdeluku laskisi jatkuvasti läpi koko kapitalismin historian. Jos niin olisi, järjestelmä olisi pysähtynyt jo aikoja sitten. Marx itse mainitsi useita vastakkaisia tendenssejä. Vastatendenssit Tavaton kasvu riistosuhteessa, joka pakottaa työläisten elintason alas, on yksi esimerkki tendenssistä, joka "vastustaa" voiton suhdeluvun alenemista. Pääsy ulkomaankaupan kautta kiinni halpoihin raaka-aineisiin on toinen. Tärkein (ja ristiriitaisin) kaikista on käytännössä ollut pysyvän pääoman itsensä halpeneminen. Niiden teollisuusalojen tuottavuuden kasvu, jotka tuottavat tuotantovälineitä, kuten koneita valmistavat tehtaat, tai raakaainelähteet, johtavat niiden tuotteiden arvon laskuun, kuten kaikessa teollisuudessa. Se merkitsee muutakin, kuin että tuotantovälineet halpenevat. Se tuottaa myös, mitä Marx kutsui jo olemassaolevan pysyvän pääoman "moraaliseksi arvon alenemiseksi". Kapitalistit, joilla on vanhempaa ja kalliimpaa koneistoa, joutuvat vastakkain kilpailijoiden kanssa, jotka käyttävät uudempia ja halvempia versioita. He kärsivät kilpailuhaitasta. Vanhempi koneisto kärsii pakollisen arvon alenemisen (osa sen arvosta vähennetään, aivan kuten yhteiskunnallisesti välttämättömän ylittävä työaika vähennetään). Se vähentää pysyvän pääoman arvoa ja estää sen nousutendenssiä ja siitä seuraavia vaikutuksia voiton suhdelukuun. Mutta arvonaleneminen on pääoma-arvon menetystä kyseessä oleville yhtiöille. Siksi se lisää niiden vaikeuksia, ainakin lyhyellä aikavälillä. Tämän rinnalla kulkee työttömyyden, tai työn vara-armeijan, kuten Marx sanoi, lisääntyminen. Lisääntyvä työttömyys auttaa kapitalisteja hyökkäyksessä työväenluokan organisaatioita vastaan tuotannossa, ja auttaa siten lisäämään potentiaalisen lisäarvon tuotantoa. Mutta ainakin lyhyellä aikavälillä työttömyyden lisääntyminen aiheuttaa vaikeuksia kapitalisteille, kun nämä yrittävät myydä tuotteitaan, tai realisoida tuota lisäarvoa. Niinpä kapitalismilla ei ole helppoa tietä ulos vaikeuksistaan. Tärkeä seikka vastakkaisten tendenssien toiminnan ymmärtämisessä, joista tähän mennessä olemme puhuneet, on että se pyrkii olemaan vaikuttavinta järjestelmän ollessa kriisissä. Kun järjestelmä laajenee nopeasti, ja kasautuminen on nopeata, lisäykset pääoman elimellisessä kokoonpanossa tapaavat vallita yli vastakkaisten tendenssien. Voiton suhdeluku putoaa sen tuloksena. Kriisit voivat kuitenkin auttaa kapitalismia selviämään vaikeuksistaan, ainakin jonkin aikaa. Ennen kuin katsotaan kriisejä yksityiskohtaisemmin, kannattaa tarkastella toista järjestelmän puolta pankkien roolia. Pankit ja luottojärjestelmä Työläisten tuottama lisäarvo ei mene vain teollisuuskapitalistien voittoihin. Osa siitä menee maanomistajille vuokrana, valtiolle veroina, pankeille (ja niille, jotka tallettavat rahaa pankkeihin) korkona. Teollisuuskapitalistit antavat pankkien ja muiden rahalaitosten ottaa osuutensa ryöstösaaliista, koska ne esittävät hyödyllistä osaa järjestelmässä. Pääomien tarvitsee saada kokoon suuria summia rahaa, ennen kuin ne pystyvät investoimaan sen. Kunnes ne ovat valmiita investoimaan, ne voivat sijoittaa liikenevän rahan pankkeihin, ja pääomat, jotka ovat valmiita investoimaan, mutta joilla ei vielä ole tarpeeksi rahaa, voivat lainata. Pankkijärjestelmä itse asiassa auttaa kiihdyttämään kasaantumisprosessia. Se nopeuttaa prosessia kanavoimalla rahaa niiltä, jotka ovat haluttomia investoimaan, niille, jotka haluavat investoida. Niinpä esimerkiksi 70-luvulla läntiset pankit saivat talletuksia Lähi-Idän öljyvaltioista ja yhtiöiltä, jotka olivat haluttomia investoimaan teollisuuteen laman vuoksi, ja lainasivat niitä esimerkiksi Brasilian, Meksikon ja Puolan hallituksille. Tuo lainaaminen auttoi pönkittämään maailmantaloutta joksikin aikaa. Mutta kuten esimerkki osoittaa, mikä tahansa luottojärjestelmä (lainaaminen) on haavoittuva, mikäli lainaajat eivät pysty maksamaan takaisin. Pankit ovat voimakkaita laitoksia. Ne auttavat nopeuttamaan pääoman keskittymistä suuriksi monopoleiksi. Ne toimivat myös vararikkouttaakseen heikot, tappiolliset pääomat, kun ne leikkaavat niiltä lisäluotot. Kun nousukaudet saavuttavat huippunsa, lainojen korko nousee. Investointilainojen kysyntä kasvaa. Tulevien voittojen odotus tapaa luoda keinottelua pörssimarkkinoilla ja tavarakaupassa. Kapitalistit ovat halukkaita keinottelemaan voittojen kasvulla ja hinnannousuilla, mikä mahdollistaa heille sen, että he pystyvät maksamaan luotot takaisin korkoineen. Mutta luottojärjestelmä ja pörssi on aina riippuvainen lisäarvon luomisesta tuotannossa. Kun nousukausi jatkuu, lisäarvon määrä ei nouse riittävästi vastatakseen odotuksia. Yhdistelmä nousevia korkoja ja alenevia voittoja voi olla tuhoisa. Pankit itse voivat romahtaa. Ne lainaavat "toisten rahaa". Jos tallettajat yrittävät kaikki ottaa rahansa ulos pankista samalla kertaa, pankin varat loppuvat. Ellei valtio tai keskuspankki astu peliin "viime käden rahoittajana", pankki ei selviydy. Finanssijärjestelmä voi itse romahtaa, kuten dramaattisesti tapahtui 1931. Kriisi Kriisit näyttävät kaikki kapitalismin ristiriidat. Ne ovat kausia, jolloin markkinoiden ja kilpailun hallitseman järjestelmän anarkia paljastuu, ja jolloin järjestelmän kyvyttömyys täyttää ihmisten perustarpeet tulee ilmi. Kiisin aikana, kuten marx sanoi, tulee selväksi, että "todellinen este kapitalistiselle tuotannolle on pääoma itse". Tällä Marx tarkoitti, että tuotannon tarkoitus kapitalismissa ei ole täyttää ihmisten tarpeita, vaan tuottaa voittoa, tai palvella pääoman laajentumista. Työläiset, jotka ovat viettäneet elämänsä pääoman palveluksessa, joutuvat tyhjin taskuin tunkiolle. Työttömyys lisääntyy, ei siksi, ettei työtä olisi tehtäväksi, vaan siksi, ettei enää ole voittoa tuottavaa palkata niin monta työläistä. Aikaisemmissa tuotantotavoissa ongelmana oli aina alituotanto. Sato epäonnistui, tai sodat tuhosivat kaupungin ja maaseudun. Kapitalismissa, ensimmäistä kertaa historiassa, meillä on ylituotantokriisejä. Terästä tuotetaan liian paljon niinpä täysin elinkelpoisia terästehtaita on pakko sulkea. Tuotetaan liian paljon ruokaa niinpä ylijäämät tuhotaan ja hallitukset maksavat maanviljelijöille, jotta nämä eivät kyntäisi peltojaan. Samaan aikaan suuret osat maailmaa kärsivät koneiden, ajoneuvojen ja rakennusten puutteesta, jotka voitaisiin tehdä teräksen avulla. Miljoonat kärsivät nälkää ruuan puutteessa. Kysymys ei ole, etteikö olisi tarvetta, vaan ettei ihmisillä ole rahaa ostaa. Nämä ovat selvimmät, ja vastenmielisimmät, piirteet kapitalismin kriisiä. Mutta ne sinänsä eivät selitä, miksi kriisejä ilmenee. Eivätkä ne selitä, miksi on kausia, joina kapitalismi pystyy laajenemaan nopeasti, jopa pisteeseen, jossa sillä on varaa oleellisiin uudistuksiin ja työläisten elintason kohoamiseen. Yksi ongelma tässä on, että on olemassa jatkuva epäselvyys kirjallisuudessa säännöllisen nousukausien ja lamojen vaihtelusyklin (jota kutsun lyhyeksi sykliksi), joka on ollut ominainen kapitalismille sen alusta lähtien, ja pidempien keskeytyksettömien laajenemiskausien ja järjestelmän kroonisten kriisien välillä. Sanoja lama, laskukausi ja kriisi käytetään synonyymisesti. Haluan tässä tehdä eron, joka on löydettävissä Marxilta, mutta jota hän ei koskaan tehnyt täysin selväksi (pääasiassa sen takia, ettei hän koskaan päässyt Pääomassa vaiheeseen, joka olisi antanut järjestelmällisen käsittelyn kriiseille), lyhyiden syklien ja kriisikausien välillä. Nousu ja laskukausien sykli Marxin päivinä sellainen kesti noin kymmenen vuotta, huipulta huipulle, tai toisesta toiseen. Marx väitti sen perustuvan suurimman osan kiinteätä pääomaa keskimääräiseen elinikään (osa pysyvästä pääomasta, joka koostuu koneista, laitteista jne.). Mutta muut tekijät, kuten pankkien lainauksen laajeneminen ja supistuminen, tai vaihtelut maailmankaupassa (tai nykyaikoina hallitusten toimet) saattavat vaikuttaa tähän malliin. Joka tapauksessa avain sykliin on investointien (tai kasautumistason) vaihtelussa. Investointiaalto uuteen koneistukseen tarkoittaa, että kysyntä laajenee nopeammin kuin tarjonta. Tuotantovälineitä tuottavat teollisuudenalat laajenevat hyvin nopeasti. Mutta kun tuo investointi alkaa syytää yhä enemmän tuotteita markkinoille, tarjonta alkaa ylittää kysynnän. Investoiminen hidastuu ja tuotantovälineitä tuottava teollisuus joutuu akuuttiin laskukauteen. Rakennus-, teräs- ja muut saman tyyppisten alojen työläiset joutuvat työttömiksi, kysyntä laskee yleisesti ja koko järjestelmä kutistuu. Mutta kun kapitalistit toteavat laitteistojen, jotka he ovat hankkineet edellisen investointikierroksen aikana, olevan kulumassa, he aloittavat uuden investointiaallon... Ei tuntuisi olevan mitään syytä, miksei tuo sykli voisi jatkua ikuisesti säännöllisessä rytmissä. Mutta järjestelmä tulee, kuten ihmisetkin, vanhaksi. Kriisikaudet Ne ovat kausia, jolloin sykli ei häviä, mutta "nousukausista tulee lyhyempiä ja heikompia, ja laskukausista pidempiä ja syvempiä". Pitkä kriisi, joka alkoi 70-luvun alussa, on näyttänyt tämän mallin selvästi. Jokaisen seurannut laskukausi (1970-71, 1974-75, 1980-82) on ollut syvempi, jokainen toipumiskausi heikompi (70-luvun loppu ja vuodet 1982 jälkeen). Noina kriisikausina investoiminen taantuu, kuten tavanomaista laskukausina, mutta toipuu paljon hitaammin nousukausina. Selitys on Marxin selvityksessä "voiton suhdeluvun alenemistendenssistä" tuloksena pitkistä kasautumisen kausista. Kun tämä tapahtuu, kasautuminen itse alkaa heikentyä. Osittain se johtuu siitä, että joidenkin pääomien voitot ovat niukkoja. Osittain se johtuu siitä, että nekin, joilla on rahaa käsissään, ovat haluttomia investoimaan suuriin tehtaisiin tai palkkaamaan lisää työläisiä. Sen sijaan ne pitävät parempana jättää rahan pankkiin kasvamaan korkoa, tai käyttävät sitä toisten yhtiöiden valtaamiseen. Mutta jättää lisäarvo investoimatta, jättää se panematta takaisin tuotantoprosessiin, tekee kriisistä pahemman. Menneisyydessä kapitalismi on pystynyt nousemaan tuollaisista kriisikausista. 1880-luvun kriisiä seurasi laajojen yhtymien muodostaminen, ja peli maailman jakamisesta, jota Lenin ja Buharin kuvasivat teoksissaan imperialismista. 30-luvun kriisi päättyi toiseen maailmansotaan, ja sitä seurasi pitkä nousukausi, "pysyvän asetalouden" aikakausi, jota on käsitelty Kidronin ja Harmanin teoksissa. Kriisikaudet ovat auttaneet aikaisemmin rationalisoimaan järjestelmää. Voiton suhdeluvun alenemista vastustavat tendenssit tulevat peliin tuhoten tai alentaen arvossaan kasautunutta pääomaa ja jatkuvin hyökkäyksin työväenluokan järjestöjä vastaan nostaakseen riistoastetta. Mutta kapitalismi on järjestelmänä vanhentunut edelleen. Se on tullut keskittyneemmäksi jättiyhtymien käsiin. Se on ollut kansallisvaltioiden roolin ja aktiivisuuden nopean kasvun kohteena. Pankkijärjestelmästä on tullut kansainvälistä. Mikään tästä kehityksestä ei ole estänyt kriisin tulemista takaisin maailman mittakaavassa. Mutta ne ovat selvästi vaikuttaneet nykyisen kriisin kulkuun. Lopuksi Tässä ei ole mahdollisuutta keskustella enempää tämän päivän kriisistä. Sitä löytääkseen lukijoita kehotetaan kääntymään kirjaseni The World in Crisis, Chris Harmanin Explaining the Crisis ja Nigel Harrisin Of Bread and Guns, sekä säännöllisesti Socialist Worker Reviewssa ja International Socialismissa ilmestyvien eri artikkelien puoleen. Kahta seikkaa kannattaa kuitenkin lopuksi korostaa. Ensiksikin, Marxin Pääoman perusajatukset ja ideat ovat tänään yhtä ajankohtaisia kuin silloin, kun ne on kirjoitettu. Kapitalismi on kasvanut kokoa ja muuttanut muotoaan (ks. erityisesti vihkosta Marxism and the Modern World imperialismin ja valtiokapitalismin analyysistä). Mutta se nojaa edelleen työväenluokan joukon työlle. Sitä hallitsee edelleen kiihkeä ja joskus verinen kilpailu kapitalistien itsensä välillä. Se on vieläkin alttiimpi krooniselle kriisille, joka paljastaa sen historiallisen rajoittuneisuuden. Toiseksi, nykyisen kriisin lopputulosta ei voida ennustaa etukäteen. Marxilaisuus antaa meille mahdollisuuden ymmärtää, mitä on tapahtumassa, ja toimii toimintaohjeena. Se ei voi ennustaa kapitalismin lopullista romahdusta. Se riippuu maailman työläisten ymmärtämisestä, että vain heidän työnsä pitää järjestelmän käynnissä, ja että heillä on voima tuhota se. Kysymykset osaan kaksi Lyhyitä kysymyksiä 1 Määrittele, mitä Marx tarkoitti "pääomalla". 2 Mikä ero on riistoasteen ja voiton suhdeluvun välillä? 3 Miksi kaikki pomot ovat sikoja? 4 Miksi joiltakin kapitalisteilta onnistuu saada paremmin voittoa kuin muilta? 5 Voisiko pääoman keskittyminen luoda yhden valtavan Pääoman? 6 Jos työläiset kerran ovat lisäarvon lähde, miten yhtiöt, joilla on suhteellisen vähän työntekijöitä (kuten öljy-yhtiöt)ä voivat silti saada suuria voittoja? 7 Jos kilpailu pakottaa kapitalistit investoimaan, miksi investointi laantuu kriisikausina? 8 Onko uusi teknologia työttömyyden perussyy? Keskustelukysymyksiä 1 Antaako kapitalismi reformeja vain silloin, kun on nousukausi? 2 Jos ongelmana on tavaroiden ylituotanto, vastaus on varmaankin, että työläisten tulisi saada isompaa palkkaa tai valtion olisi käytettävä enemmän rahaa, kysynnän kasvattamiseksi? 3 Marx puhui "kurjuuden kasaantumisesta", mutta onko työläisillä kurjempaa tänään kuin silloin, kun Marx kirjoitti? 4 Monopolit voivat saada "lisävoittoja". Miksi sitten pääoman lisääntynyt keskittyminen ei johda voittosuhteen kasvuun? 5 Auttavatko työläisten taistelut aiheuttamaan kriisin? Pahentavatko ne sitä? 6 Onko pankkien ja teollisuuspääoman välillä perustava eturistiriita? 7 Romahtaako kapitalismi lopulta? 8 Päästäisiinkö työttömyydestä eroon sosialismissa? Päästäisiinkö rahasta eroon? Lisälukemista 1 Marx Valitettavasti Marxin Pääoma alkaa kaikkein vaikeimmilla luvuilla, jotka ovat pelottaneet sukupolvia sosialisteja. Mutta ei ole mitään syytä, miksi ei voisi hypätä ensimmäisen osaston yli ja aloittaa luvusta 4, "Pääoman yleisestä kaavasta". Kun on lukenut ykkösosan, tärkein luettava on kolmososan osasto voiton suhdeluvusta. Alex Callinicosin "The Revolutionary Ideas of Karl Marx" on oleellista luettavaa Marxin ajatuksista. On lukemattomia muitakin johdantotekstejä. Yksi parhaista, lyhyt, mutta kallis, on B.Finen "Marx's Capital". Paul Sweezyn "The Theory of Capitalist Development" on edelleen klassikko yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, mutta on väärässä voiton suhdeluvussa. I. Rubinin "A History of Economic Thought" on ylivoimaisesti paras johdatus Marxin edeltäjiin, suuriin porvarillisiin taloustieteilijöihin kaudelta, jolloin porvaristo vielä oli vallankumouksellinen luokka. 2 Historia ja kapitalismi tänään Leo Hubermanin "Man's Worldly Goods"2 on kauniisti ja selkeästi kirjoitettu historia kapitalismista aina 30-luvulle (lukuunottamatta sen huomautuksia Stalinin Venäjästä). Leninin "Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena" ja Buharinin "Imperialism and the World Economy" ovat klassisia selvityksiä muutoksista kapitalismissa ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa. Chris Harmanin "Explaining the Crisis", joka ilmaisee toisin Marxin kriisiteorian, antaa raikkaan selvityksen 30-luvun kriisistä ja pysyvästä asetaloudesta. Nigel Harrisin "Of Bread and Guns" on laaja selvitys tämän päivän kapitalismista, voimakas argumenteissaan ja kiistelty (ks. myös arvosteluni ISJ:ssä 2:19). Tekstejä edistyneemmille R. Rosdolskyn "The Making of Marx's Capital" on suurenmoinen teos. P. Mattick on teoksessaan "Marx and Keynes" väärässä valtion ja asemenojen roolin suhteen nykykapitalismissa, mutta kirja on silti lukemisen arvoinen. B. Finen ja L. Harrisin "ReReading Capital" ja J. Weeksin "Capital and Exploitation" ovat parhaita johdatuksia nykyiseen yliopistokeskusteluun. Sosialistiliitto