Pertti Honkanen – Marx, Snellman ja EMU
– 8.4.2013 Revalvaatio Posted in: Artikkelit
Tämä teksti on kirjoitettu noin 15
vuotta sitten, vuosina 1997 ja 1998. Tavoitteena oli osallistua
keskusteluun Euroopan rahaliitosta EMU:sta, johon liittymistä Suomessa
valmisteltiin. Hallituksen tiedonanto euroalueeseen liittymisestä
hyväksyttiin äänestyksellä eduskunnassa 17.4.1998, mistä on pian kulunut
myös 15 vuotta. Tiedostossa olevien merkintöjen mukaan tekstin
kirjoittaminen on aloitettu heinäkuussa 1997. Kirjoitus jäi kesken eikä
sitä julkaistu minun eikä kenenkään muunkaan nimissä.
Kaivettuani kirjoituksen nyt esille olen vain poistanut
ne väliotsikot, joiden alla ei ollut valmista tekstiä, sekä tehnyt
normaalin oikoluvun tarkistamalla kirjoitusvirheitä.
Viimeaikaiset tapahtumat vahvistavat, että epäilyt
Euroopan rahaliiton ja siihen liittyvän talouspoliittisen rakennelman
siunauksellisuudesta eivät olleet aiheettomia 15 vuotta sitten. Tosin
kritiikki oli melko lievää ja kohteliasta siihen nähden, mitä nyt
finanssi- ja eurokriisin vellottua jo viitisen vuotta voitaisiin
esittää.
PERTTI HONKANEN 21.3.2013
Sisällysluettelo
I Johdanto: kysymys on rahasta – ja politiikasta
II Marx ja rahateoria
III Snellman ja Suomen raha
IV Kuka tarvitsee Emua
V Länsi-Euroopan ytimeen?
VI Emu ja talouden ongelmat
VII Päätöksenteko
VIII Pro kansallisvaltio, pro maailmanlaajuinen yhteistyö
Kirjallisuutta
II Marx ja rahateoria
III Snellman ja Suomen raha
IV Kuka tarvitsee Emua
V Länsi-Euroopan ytimeen?
VI Emu ja talouden ongelmat
VII Päätöksenteko
VIII Pro kansallisvaltio, pro maailmanlaajuinen yhteistyö
Kirjallisuutta
I Johdanto: kysymys on rahasta – ja politiikasta
Euroopan talous- ja rahaliitossa Emussa on kysymys rahasta.
Emuun osallistuvien maiden kansalliset rahayksiköt ja valuutat
korvattaisiin eurolla. Tämä tapahtuisi jo varsin pian, vuoden 1999
alussa. Asiakirjassa, jonka EU:n huippukokous hyväksyi Madridissa
joulukuussa 1996, sanotaankin selvästi: ”1.1.1999 lähtien osallistuvien
jäsenmaiden raha on euro”.
Tosin suunnitelmaan liittyy kolmen ja puolen vuoden
siirtymäaika, jolloin kansalliset rahayksiköt olisivat vielä käytössä.
Siirtymäkauden aikana kansalliset valuutat olisivat kuitenkin vain euron
alayksikköjä, euron varjoja. Niillä ei olisi mitään itsenäistä asemaa.
Samalla Emussa on kysymys politiikasta. Onhan oma raha
nykyaikaisen itsenäisen valtion tunnusmerkki, itsemääräämisoikeuden
keskeisimpiä tekijöitä. Euroraha olisi suuri askel kohti
EU-liittovaltiota, jolle vaiheittain jo on luotu ja jolle edelleen
luodaan monia muitakin uusia instituutioita: keskitetty
kauppapolitiikka, eurolait, eurotuomioistuin, europoliisi,
eurokansalaisuus, europassi, europarlamentti jne.
Tosin oikeaan liittovaltioon, jolla olisi myös merkittävä
oma budjetti, verotusoikeus, oma talouspolitiikka ja oma armeija, olisi
vielä pitkä matka Emunkin jälkeen. Monet kuitenkin epäilevät – kuten
esimerkiksi Tampereen ylipiston taloustieteen professori Pekka Ahtiala
– että Emu on ”’Brysselin federalistien Troijan hevonen”: kun lähes
peruuttamaton Emu on toteutettu ja sitten joudutaan ylipääsemättömiin
ongelmiin, putoaa liittovaltio käteen pelastuksena, vaikkei selvä
enemmistö sitä alun perin halunnutkaan. Näin siis Ahtiala arvailee.
Samaa epäilevät monet muutkin. Esimerkki Erkki Tuomioja
kirjoittaa, että rahaliitto on tarkoitettu myös välineeksi valtioiden
suvereenisuuden asteittaiseen yhteensulauttamiseen liittovaltioon
tähtäävässä kehityksessä. Emu on keskeinen osa poliittista liittoa,
määrittelee dosentti Esko Antola.
EU:n verotusoikeus tarkoittaisi mm. sitä, että suomalaiset
maksaisivat Brysselissä päätettyjä veroja suoraan Brysselin kassaan eikä
vain valtion budjetin välityksellä kuten nyt. Tosin Suomen
EU-ulkorajalla perittävät tullit tilitetään jo nyt suoraan Brysseliin.
Emun poliittisia päämääriä peitellään usein suomalaisessa
keskustelussa. Niitä ei aina uskalleta lausua ääneen. Mieluimmin Emua
perustellaan vain taloudellisena hankkeena. Hallituksen eduskunnalle
toukokuussa 1997 antama Emu-selonteko keskittyi Emun talous- ja
sosiaalipoliittisiin vaikutuksiin jättäen Emun poliittiset ulottuvuudet
hädin tuskin maininnan varaan.
Keski-Euroopassa asiat sanotaan paljon selvemmin halki. Emun arkkitehteihin kuuluva Saksan keskuspankin pääjohtaja Hans Tietmeyer sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa:
”Rahaliiton on oltava myös poliittinen liitto. – – Löyhät poliittiset suhteet eivät riitä. Me tarvitsemme institutionaalista liittoa, jossa vastuu unionin päätöksistä ja jäsenmaiden kansallisista päätöksistä sovitetaan yhteen.” (HS 24.5.1996)
Kaunein tapa esittää Emun poliittiset päämäärät on sanoa,
että tarkoituksena on turvata rauha Euroopassa, estää Saksan ja Ranskan
välisen sodan syttyminen. Rahaliitossa olevat maat eivät voi painattaa
inflaatioseteleitä käydäkseen sotaa toisiaan vastaan. Voi vain kysyä,
ovatko Länsi-Euroopan valtioiden väliset normaalit suhteet niin
hataralla pohjalla, että sotien estämiseksi valtioiden on luovuttava
omasta rahastaan – ja sitä myötä suuresta osasta itsenäisyyttään.
Asian toinen puoli on, että rahaliittoon kuuluminen myös
sitoo siihen kuuluvat maat sellaiseen sotaan, jota jokin rahaliiton
jäsen käy ulkopuolisia vastaan. Tällaisella sodalla olisi
todennäköisesti rahapoliittisia vaikutuksia, jotka heijastuisivat
kaikkiin rahaliiton jäsenmaihin esim. inflaationa tai valuutan arvon
heikentymisenä. Mitä kalliimpi sota, sitä laajempia ovat sen kielteiset
taloudelliset vaikutukset.
Silloin kun poliittisista päämääristä ei haluta suoraan
puhua, Emu yritetään myydä pelkästään taloudellisilla perusteilla, mutta
juuri taloudelliset perusteet ovat monelta kannalta hyvin
kyseenalaiset.
Tietenkin Emun puolustajat puhuvat myös poliittisista
perusteista, etenkin valikoidulle yleisölle. Jos muu ei auta, avuksi
otetaan Venäjän pelko. On esimerkiksi vihjattu, että rahaliiton avulla
Suomi kytkeytyisi Berliinin ja Pariisin akselille turvaan Venäjää
vastaan. Tällainen akseliajattelu ei vasemmistolaisissa korvissa
mitenkään lisää luottamusta Emu-hanketta kohtaan.
II Marx ja rahateoria
Emu-keskustelussa Karl Marx on melko lailla unohdettu. Marxin teoriaan nojautuvia Emupuheenvuoroja on vaikea havaita.
Emme tietenkään odotakaan löytävämme Marxilta suoraa
vastausta nykyajan valuuttapoliittisiin ongelmiin. Marxin
kapitalismiteoriasta on pitkä matka tällaisten konkreettisten
taloudellisten ja poliittisten kysymysten pohtimiseen.
Koska Emussa on kuitenkin kysymys rahasta ja sitä kautta
rahateoriasta, voi silti pohtia, antavatko Marxin rahateoreettiset
näkemykset joitakin aineksia ongelman selvittämiseen.
Marx otti paljonkin kantaa oman aikansa rahateoreettisiin
väittelyihin, mm. ns. Currency-koulukunnan ja Banking-koulukunnan
väliseen kiistaan Englannissa. Asetelmat olivat jossain määrin
samankaltaiset kuin nykyisessä rahapoliittisessa kiistelyssä ja
kädenväännössä, jossa monetaristiset ja keynesiläiset näkemykset ovat
vastakkain.
Marxin arvoteoria on yksi johdatus rahan olemuksen
ymmärtämiseen. Se varoittaa ainakin sellaiselta yksipuoliselta
käsitykseltä, että raha olisi vain mittayksikkö, vain symboli tai esim.
talouden ”voiteluaine”, kuten joissakin taloustieteen oppikirjoissa
kuvataan. Jos raha olisi vain mittayksikkö, voitaisiin ajatella, että on
samantekevää, mitä yksikköä käytämme. Luonnollisesti olisi kätevää
siirtyä kansainvälisesti samaan yksikköön.
Suomalaisessa keskustelussa on mm. verrattu eurorahaa
siirtymiseen kyynäröistä ja virstoista metrijärjestelmään.
Taloudellisten suhteiden mittaaminen on kuitenkin aivan eri asia kuin
esineiden fysikaalisten mittayksiköiden standardisoiminen.
Tai jos raha olisi vain ”voiteluaine”, olisi ehkä lähes
samantekevää, minkä merkkistä voiteluainetta käytetään, Shellin, Mobil
Oilin, Teboilin tai Nesteen. Eri merkkisten voiteluaineiden erot eivät
liene käytännössä suuria.
Raha ei ole myöskään vain pelimerkki tai pelkkä paperilappu
tai paperilappuun piirretty symboli. (Marx muuten sanoi: ”Raha ei ole
symboli…”). Siirtyminen rahajärjestelmästä toiseen ei ole pelkkää
symbolien vaihtamista. Tosin symbolitkin voivat olla merkittäviä ja
ihmisille läheisiä.
Kyse ei ole myöskään vain rahan erilaisista tehtävistä,
joita Marx eritteli ja joita nykyisinkin oppikirjat suhteellisen
monipuolisesti kuvaavat. Raha toimii mittayksikkönä, tavaroiden
kiertokulun välineenä, ostovälineenä, maksuvälineenä, arvon
säilyttäjänä.
Marx ilmaisi asian teoreettisesti – ja samalla ehkä
vaikeatajuisesti – sanomalla rahan edustavan yhteiskunnallista
tuotantosuhdetta. Marxilla raha liittyi arvokäsitteeseen, joka on
taloustieteen peruskysymyksiä. Vallitseva taloustiede johtaa arvot ensi
sijassa kuluttajien mieltymyksistä ja tarpeista. Marxilainen taloustiede
taasen on kehittänyt työarvoteoriaa, jossa taloudelliset suhteet
nähdään tuotannollista toimintaa harjoittavien ihmisten
yhteiskunnallisina suhteina. Raha ei tee kaupankäynnin kohteina olevia
tavaroita yhteismitallisiksi, vaan yhteismitallisuus perustuu tavaroiden
tuottamisessa tarvittuun työhön.
Marxin aikana raha oli yleensä vielä metallirahaa tai sen
arvo oli sidottu kullan ja hopean hintaan. Silloinkin rahan arvoa
säänteli monimutkaisella tavalla koko talouden ja maailmankaupan
kehitys, vaikka metallirahalla oli niin sanottu sisäinen arvo,
tuotantokustannuksista riippuva arvo, tietyn metallimäärän tuottamiseen
tarvittavan työajan sääntelemä arvo.
Metallirahan ja kultakannankin aikana raha puhui ”eri
maissa eri äidinkieltä ja käytti erilaisia kansallisuusasuja”, kuten
Marx asian ilmaisi.
Tavaranvaihdon laajentumisen ja luottojärjestelmän
kehittymisen myötä metalliraha tai metallikantainen raha on kaikkialla
korvattu paperirahalla. Koska paperirahalla ei ole omaa ”sisäistä”,
tuotantokustannuksista riippuvaa arvoa, paperirahan arvo on vieläkin
suuremmassa määrin yhteiskunnallinen suhde, useiden yhteiskunnallisten
tekijöiden vuorovaikutuksen tulos. Se riippuu nykyisin eri maissa
yleisestä talouskehityksestä, talous- ja rahapolitiikasta,
ulkomaankaupasta, kansainvälisistä pääomaliikkeistä ym. Marx kirjoitti,
että ”paperirahana tavaroiden rahallinen oleminen on ainoastaan
yhteiskunnallista olemista”. Tämä hieman ironinen mietelause löytyy
Marxin Pääoman kolmannesta osasta.
Toisinaan sanotaan, että raha on instituutio. Sekin viittaa
ajatukseen, että raha ei ole vain jokin esine, vain jokin ihmisen
keksimä käytännöllinen apuneuvo, vaan syvällisemmin talouden ja
yhteiskunnan toimintaan vaikuttava tekijä. Raha on valtaa, lienee
monille tuttu sanonta.
Nykyajan rahapoliittisessa keskustelussa käytetään paljon
sanoja ”luottamus” ja ”uskottavuus”. Totta tietenkin on, että
nykyaikaisten rahajärjestelmien vakaus perustuu tiettyyn luottamukseen
niitä instituutioita kohtaan, jotka laskevat rahan liikkeelle ja luovat
erilaisia maksuvälineitä. Esimerkiksi rahan väärentämisen on oltava pois
suljettua. Samalla on ilmeistä, että nämä instituutiot käyttävät suurta
valtaa. Kokemus kertoo, että rahapolitiikalla voidaan saada myös paljon
vahinkoa aikaan. Siksi on hyvin suuri kysymys, missä tämä rahaan
liittyvä valta on ja kuka sitä käyttää.
Rahan historia on kriisien, keinottelun, väärennösten,
inflaation ja rahan arvon ennustamattomien muutosten historiaa. Se on
myös sotien, petkutusten ja oman edun tavoittelun historiaa.
Marxin teorian kannalta voidaan epäillä lupauksia, että
uuteen rahajärjestelmään siirtyminen sinänsä turvaisi vakaan
talouskasvun ja johtaisi ”pitkäjänteiseen vakauteen”, kuten hallituksen
Emu-selonteossa kuvataan. Kriisit ja suhdannevaihtelut kuuluvat
kapitalistisen talouden arkipäivään. Niitä on ollut hyvin erilaisten
rahajärjestelmien vallitessa, ja niitä ilmaantuu varmasti edelleenkin.
Marx kirjoitti:
”Tämä tai tuo rahan muoto saattaa eri kehitysvaiheissa vastata yhteiskunnallista tuotantoa paremmin kuin muut muodot, yksi muoto saattaa selviytyä sellaisista epäkohdista, jotka ovat toisille muodoille ylivoimaisia; kuitenkaan mitkään muodot, niin kauan kuin ne pysyvät rahan muotoisina ja niin kauan kuin raha pysyy olennaisena tuotantosuhteena, eivät voi kumota ristiriitoja, jotka ovat ominaisia rahan ilmaisemalle suhteelle, vaan ne voivat vain edustaa kyseisiä ristiriitoja muodossa tai toisessa.”
Tämä huomautus oli osoitettu utopistisosialisteille, jotka
olettivat, että ”työrahan” avulla voidaan voittaa kapitalismin
ristiriidat. Se sopii kuitenkin hyvin myös ”utopistikapitalisteihin”,
jotka lupaavat, että rahajärjestelmän muutos vakauttaa talouden ja
rahajärjestelmän.
Emu-ideologien ilosanomaa, jonka mukaan alhainen inflaatio
on avain työllisyyteen ja talouskasvuun, epäilevät monet. ”Uskoo ken
haluaa, että nitistämällä inflaatiota nitistetään suhdannevaihteluja”,
kirjoittaa emeritusprofessori Jouko Paunio.
”Inflaatio on ollut alhaisempi kuin milloinkaan, mutta se
ei ole tuonut uutta kasvua ja työllisyyttä edes sen vertaa kuin ole
ennen, korkeamman inflaation aikaan. Kuinka kauan uusia työpaikkoja
pitää vielä odottaa?” kysyy europarlamentaarikko Esko Seppänen.
Emun esikuvaksi esitetään usein USA:n rahajärjestelmä. Se,
että USA:n osavaltioilla on yhteinen raha, ei ole säästänyt USA:n
taloutta voimakkailta suhdannevaihteluilta, vielä vähemmän köyhyydeltä
ja suurilta tuloeroilta. Ja jos väitetään, että laaja valuutta-alue
panee keinottelijat ja rahanvaihtajat kuriin, juuri finanssihaiden
luvattu maa USA todistaa päinvastaista.
Emu-keskustelussa annetaan toisinaan kuva, että
Länsi-Eurooppa olisi koko maailma. Kun Länsi-Euroopassa siirrytään
yhteiseen valuuttaan, valuuttakurssien suuret vaihtelut jäisivät
unholaan. Emun toteutuminen merkitsisi kuitenkin siirtymistä
kolminapaiseen maailman valuuttajärjestelmään, jossa valuuttamarkkinoita
hallitsevat euro, dollari ja jeni. On hyvin mahdollista, että
tällaisessa kolminapaisessa järjestelmässä valuuttakurssien heilahtelut
ovat vielä nykyistä rajumpia. Myös Jukka Pekkarisen
professorityöryhmä arvelee, että etenkin alkuvaiheessa euron
valuuttakurssi vaihtelee voimakkaasti dollarin ja jenin sekä myös muiden
euroalueen ulkopuolisten maiden valuuttoihin. Suomelle, joka käy paljon
kauppaa Länsi-Euroopan ulkopuolisten maiden kanssa, tämä ei ole
yhdentekevä asia.
III Snellman ja Suomen raha
Jos omasta rahasta luopuminen olisi niin edullista, kuin
nyt Emu-hankkeen puolustajat väittävät, varmasti monetkin valtiot
olisivat jo tehneet niin ja yhdistäneet rahajärjestelmänsä. Mutta miksi
esim. pohjoismailla ei ole yhteistä rahaa tai miksi esim. USA ja Kanada
eivät ole yhdistäneet keskuspankkejaan saman katon alle? Kanadan dollari
on itsenäinen valuutta, joka jo kauan on kellunut vapaasti ilman
kiinteää kytkentää mihinkään muuhun valuuttaan.
Nykyaikana mikään kapitalistinen teollisuusvaltio ei ole
vielä vapaaehtoisesti luopunut omasta rahastaan. Nykyisten
rahayksiköiden ja rahajärjestelmien kehitys on liittynyt
kansallisvaltioiden syntymiseen, muodostumiseen ja kehitykseen. Jos
Euroopan rahaunionia verrataan Yhdysvaltojen rahajärjestelmään, on
muistettava, että USA:n rahajärjestelmä keskittyi vasta sisällissodan
jälkeen 1800-luvun puolivälissä. USA:n keskuspankki Federal Reserve
perustettiin tämän vuosisadan puolella vuonna 1913. USA:ssa syntyi ensi
liittovaltio, ja vasta myöhemmin yhtenäinen, keskitetty rahajärjestelmä.
Euroraha sen sijaan yritetään nyt pakottaa itsenäisille
valtioille. Liittovaltiota ei ole, mutta yhteinen rahajärjestelmä
haluttaisiin luoda tiukassa aikataulussa tiukoin ehdoin.
Nykyisin vain aniharva valtio on vailla omaa rahaa. Oma
valuutta puuttuu lähinnä joiltakin kääpiövaltioilta kuten Monacolta,
Andorralta ja Liechtensteinilta. Paavin Vatikaanivaltiossakaan ei ole
omaa rahaa, mutta ei ole myös juuri kansalaisia tai yrityksiäkään. Omaa
rahaa ei ole eräillä Tyynen valtameren tai Karibian meren pienillä
saarivaltioilla. Nauru-saarella ei ole omaa rahaa, vaan saarivaltiossa
pätee Australian dollari.
Melko harvinainen esimerkki rahaunionista on Ranskan
entisten siirtomaiden muodostama CFA-frangialue, johon kuuluu 13
valtiota. Tässä tapauksessa rahaunioni on siirtomaavallan perintöä.
Suhdetta entiseen siirtomaaisäntään kuvaa se, että CFA-frangin arvo on
tiukasti sidottu Ranskan frangiin. Vaihtosuhde on nykyisin 0,5 eli yksi
CFA-frangi on puolet Ranskan frangista.
Toisaalta myös joillakin epäitsenäisillä alueilla on ollut
oma raha. Intialla oli oma raha silloinkin, kun se oli Englannin
siirtomaa. Englanti ei tyrkyttänyt puntaansa kaikkiin siirtomaihin, vaan
esim. Itä-Afrikassa käytettiin Itä-Afrikan shillinkiä.
Kun Hongkong oli Englannin siirtokunta, sillä oli oma raha.
Nyt kun Hongkong on osa Kiinaa, sillä on edelleen oma raha. Hongkongin
dollarin kurssi noteerataan päivittäin Suomessakin.
Sitä paitsi Suomikin on esimerkki maasta, joka sai oman
rahan jo silloin, kun se ei vielä ollut itsenäinen valtio, vaan osa
Venäjän valtakuntaa.
Nykyajan rahapoliittisessa ja -teoreettisessa keskustelussa viitataan yllättävän harvoin J. V. Snellmaniin.
Kuitenkin Snellmanin nimeen liittyy Suomen oman raha synty. Snellmanin
kuva koristi kauan (vuosina 1940 – 1986) suomalaisia seteleitä.
Snellmanin patsas on yhä (toistaiseksi?) Suomen Pankin edustalla.
Snellman edusti Suomen silloisissa oloissa harvinaisen
laajaa sivistystä sekä yhteiskunnallista ja poliittista toimeliaisuutta.
Vaikka Snellmanin monet näkemykset ovat nykyajan näkökulmasta
vanhoillisia, hän oli omana aikanaan monessa suhteessa radikaali,
merkittävä uudistaja, kuten Raoul Palmgren teoksessaan ”Suuri linja” sattuvasti kuvaa. Snellmaniin henkilöityy suuri osa Suomen 1800-luvun kansallisesta herätyksestä.
Paljolti Snellmanin ponnistelujen ansiosta Suomen
rahajärjestelmä tuli riippumattomaksi Venäjän rahajärjestelmästä.
Snellmanin johdolla vietiin loppuun Fabian Langenskiöldin
aloittamat neuvottelut Suomen omasta rahasta. Langenskiöldin
ponnistuksia väheksymättä voinee sanoa, että Snellman oli Suomen oman
rahan aatteellinen isä.
Snellman kuvasi ”luonnottomaksi oloseikaksi” sitä, että
ulkomainen paperiraha oli maan tärkeimpänä maksuvälineenä. Tavoitteena
oli ”maan rahalaitoksen asettaminen Venäjän rahasta riippumattomalle
pohjalle”.
Rahayksikkönä markka otettiin käyttöön vuonna 1860, mutta
aluksi se oli vain nimellisesti itsenäinen raha, suomalainen nimi ruplan
alayksikölle. Yksi markka oli neljäsosa ruplaa. Sitä paitsi myös
Venäjän paperirupla oli laillinen maksuväline markan rinnalla.
Todellinen rahauudistus toteutettiin vuonna 1865, jolloin
markan kurssi irrotettiin Venäjän ruplasta ja jolloin hopeamarkasta tuli
ainoa laillinen maksuväline Suomessa. Suomen itsenäisen rahan
varsinainen syntymäpäivä oli marraskuussa 1865, jolloin sitä koskeva
keisarillinen julistus luettiin kaikissa Suomen kirkoissa.
Markasta luopuminen aiotaan toteuttaa itse asiassa
päinvastaisessa järjestyksessä: siirtymäkauden aikana markka säilyisi
euron alayksikkönä, sen suomalaisena nimenä, ilman minkäänlaista
itsenäisen rahan tunnusmerkkiä. Siirtymäkauden jälkeen markka
laskuyksikkönäkin jäisi pois käytöstä, ja vain euro olisi käypää rahaa.
Suomen oman rahan kaksivaiheinen synty rauhoitti Venäjän
vallassapitäjiä. On jopa epäilty, että tämä oli suomalaisten juoni
Venäjän hallituksen rauhoittamiseksi. Nyt taas oletetaan, että euron
kaksivaiheinen käyttöönotto siirtymäkausineen rauhoittaa kansalaisia ja
helpottaa markasta luopumista.
Ruotsalainen Emua arvosteleva pankkiekonomisti Nils Lundgren
kysyy, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi olisi jäänyt Ruotsin
valtakunnan osaksi ja jos sillä olisi ollut yhteinen raha Ruotsin kanssa
myös vuoden 1809 jälkeen:
”Eikö vaikuta todennäköiseltä, että Suomi olisi jäänyt autioituvaksi, Norrlannin tyyppiseksi alueeksi, jolla on yksipuolinen elinkeinorakenne ja uhattu kulttuurielämä sen sijaan, että se nykyisin on taloudellisesti menestyvä ja kulttuurisesti luova kansakunta?”
Yksi omituisimpia perusteluja eurorahan puolesta on, että
kansallisessa talous- ja rahapolitiikassa saatetaan tehdä virheitä.
Tällainen ajatuskulku on esitetty mm. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen
Etlan julkaisemassa EMU-selvityksessä. Ikään kuin vallan keskittäminen
takaisi automaattisesti suuremman viisauden. Tällaisilla perusteluilla
voitaisiin kaikki itsehallinto ja demokratia lopettaa pikaisesti.
Emu-keskustelussa sivuutetaan helposti suurten ja pienten
maiden erilainen asema. Pienillä mailla ulkomaankaupan osuus taloudesta
on suhteellisesti merkittävämpi kuin suurilla mailla. Tämä on paljolti
jo seurausta matematiikasta, mutta ulkomaankaupan osuuteen vaikuttaa
myös erikoistumisen pakko. Esimerkiksi Suomi on erikoistunut
metsäteollisuuteen, kännyköihin ja risteiltylaivoihin. Vuonna 1995
viennin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 38 prosenttia. Saksassa
vastaava osuus oli vain 24 prosenttia.
Emu tuottaa kaiketi ongelmia myös suurille maille kuten
Saksalle, mutta ulkomaankaupan pienemmän osuuden vuoksi se on kuitenkin
Saksalle pienempi riski. Talous pyörii suuremmassa määrin
kotimarkkinoiden varassa, jolloin valuuttakurssilla ei ole yhtä suurta
merkitystä kuin pienessä, paljon ulkomaankauppaa harjoittavassa maassa.
Samaa pätee myös Ranskaan, Italiaan, Japaniin ja USA:han jne.
Toisaalta on aivan selvää, että pienen maan on vaikeampi
vaikuttaa yhteisen keskuspankin politiikkaan kuin suuren maan. Euroopan
keskuspankki on paljon herkempi Saksan toivomuksille kuin Suomen
toivomuksille, jos ne ylipäänsä Frankfurtiin asti kantautuvat. Näin
ollen Emun tuottamat ongelmat ja riskit ovat pienempiä suurille maille
ja suurempia pienille maille. Se on yksi peruste suhtautua Emuun hyvin
varovaisesti Suomen kaltaisessa pienessä maassa.
Omasta rahasta on tietenkin mahdollista luopua ja siitä voi
olla monia etujakin, mutta sellaiselle ratkaisulle on oltava hyvin
vankat perusteet.
IV Kuka tarvitsee Emua
Kun Emua perustellaan, havainnolliseksi esimerkiksi
nostetaan usein Eurooppaa kiertävä turisti, jonka matkakassasta suuri
osa hupenee pankkien rahanvaihtopalkkioihin. Ikään kuin Emu olisi
suunniteltu turisteja varten.
Suhtautuminen Emuu jakaa kansalaisia. Se jakaa myös
puolueita eri puolella Eurooppaa. Eriasteista ristivetoa on Suomessa
useammassakin puolueessa. Esimerkiksi vihreiden keskuudessa mielipiteet
liikkuvat hyvin laajalla skaalalla.
Toisaalta valtaeliitti puoluekannasta riippumatta on
monessa maassa Emun kannalla. Poikkeuksia tietenkin on. Esimerkiksi
Ruotsin sosialidemokraattinen puoluejohto on ottanut Emuun kriittisen
kannan. Sen vuoksi Ruotsi ei ensimmäisten joukossa aio liittyä Emuun.
Isossa-Britanniassa Emu ei ole kovin suosittu sen enempää
konservatiivien kuin labour-puolueenkaan piirissä.
EU:n itsensä toteuttamat mielipidetiedustelut,
eurobarometrit, kertovat, että eurorahan vastustajia on kannattajia
enemmän Suomessa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa, Tanskassa, Itävallassa
ja Saksassa. Näissä maissa Emun vastustajia oli loka–marraskuussa 1996
enemmän kuin kannattajia. Sen sijaan muissa maissa Emun kannattajia oli
enemmän kuin vastustajia. Tämän eurobarometrin mukaan euroraha olisi
suosituin Italiassa.
Emun suosio näyttää riippuvan monesta tekijästä. EU:n
alkuperäisissä jäsenmaissa Keski-Euroopassa Emu näyttää olevan
suositumpi kuin pohjoismaissa. Silti juuri Saksassa Emu on varsin
epäsuosittu. Siten uudet ja vanhat jäsenmaat tai pienet ja suuret
eivätkä myöskään köyhät tai vauraat jäsenmaat muodosta mitään selvää
ryhmää suhtautumisessa Emuun.
Voidaan kuitenkin varsin painavasti sanoa, että Emun
kannattajien ”kova ydin” muodostuu Länsi-Euroopan kansainvälisistä
suuryhtiöistä, länsieurooppalaisesta suurpääomasta. On ilmeistä, että
tämä on se voima, joka eniten hyötyy Emun eduista ja vähiten kärsii Emun
haitoista. Eurorahan avulla eurooppalainen suurpääoma vahvistaisi
asemiaan suhteessa USA:han ja Japaniin. Kansainväliselle vientiyhtiölle
yhteiseen rahaan siirtymisestä on paljon enemmän etua kuin jollekin
pienelle tai keskisuurelle kotimarkkinayrityksille. Koska kansainvälinen
suurpääoma operoi kansainvälisesti ja maailmanlaajuisesti, jotakin
yksittäistä EU-jäsenmaata, vaikkapa Suomea, kohtaavat ongelmat eivät
sitä kovin paljon liikuta.
Vielä vähemmän pääomaa liikuttaa työttömyys tai
hyvinvointivaltion alasajo. Toisaalta sellaiset ratkaisut, jotka
muuttavat työn ja pääoman voimasuhdetta pääoman eduksi ovat
luonnollisesti pääoman mieleen. Ja sitä, että Emu vaikuttaa tähän
suuntaan, ei juuri salata.
Emu-lähtöviivalla eri maat ovat erilaisessa asemassa.
Saksa, joka on kauan noudattanut kovan D-markan politiikkaa, hyötyy
siitä, että sen läheisimmiltä kilpailijamailta viedään devalvaation
mahdollisuus pois. Saksalla on tässä suhteessa vähän menetettävää. Sen
sijaan ”pehmeiden” valuuttojen maille on suuri riski, jos ne
lopullisesti luopuvat valuuttakurssin muuttamisen mahdollisuudesta.
Näille maille Emu on valuuttakurssipoliittisesti paljon suurempi askel
kuin Saksalle. Tämä koskee Suomen tavoin useimpia pohjoismaita ja
Etelä-Euroopan maita.
Taloustieteilijät eivät ole Emun kannalla lainkaan niin
yksimielisiä kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää. Saksassa on julkaistu
60 taloustieteilijän julistus Maastrichtin sopimusta vastaan.
Hollannissa julkaistiin helmikuussa 1997 yli 70 tutkijan vetoomus Emua
vastaan. Amsterdamin EU-huippukokouksen edellä 331 EU-maiden
taloustieteilijää vetosi EU maiden johtajiin, jotta Emua nykymuodossa ei
toteutettaisi. Nämäkin vetoomukset kattavat vain osan taloustutkijoiden
Emu-kriittisestä mielipiteestä.
V Länsi-Euroopan ytimeen?
Suomi on useiden kansainvälisten järjestöjen jäsen ja Suomi
on mukana lukemattomissa kahdenvälisissä ja monenkeskisissä valtioiden
välisissä sopimuksissa. EU-jäsenyys (1995), johon on edetty mm.
EEC-vapaakauppasopimuksen (1974) ja ETA-sopimuksen (1994) kautta, eivät
ole koko maailma.
Taloudellisesti merkittäviä jäsenyyksiä ovat mm. jäsenyys
Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa, joihin Suomi
liittyi pian sotien jälkeen vuonna 1948. Nykyisin nämä USA:n dominoimat
järjestöt vaikuttavat enemmän kehitysmaiden kuin teollisuusmaiden
talouteen. Tänä vuonna kylläkin Kansainvälinen valuuttarahasto on
ottanut kantaa Suomen talouspolitiikkaan syyttäen työttömyydestä
verotusta ja sosiaaliturvaa.
Vuonna 1969 Suomi liittyi läntisten teollisuusmaiden
talouspoliittiseen yhteistyöjärjestöön OECD:hen. OECD vaikuttaa nykyisin
melko harmittomilta. Se lähinnä julkaisee talouspoliittisia
suosituksia, tutkimuksia ja tilastoja. OECD:n suositukset eivät
kuitenkaan ole aivan harmittomia, vaan ne sisältävät paljon
oikeistolaista ideologiaa.
Vuonna 1960 Suomesta tuli Euroopan vapaakauppaliiton Eftan
ulkojäsen. Myöhemmin vuonna 1986 Suomesta tuli myös Eftan täysjäsen.
Efta oli aikanaan vaihtoehtoinen ratkaisu jäsenyydelle EEC:ssä eli
Euroopan talousyhteisössä. Kun Suomi liittyi EU:hun, Suomi erosi
Eftasta, sillä jäsenyys EU:ssa merkitsee kaiken kauppapolitiikan
keskittämistä EU:lle. Tynkä-Eftaan kuuluvat nykyisin Sveitsi, Norja,
Islanti ja Liechtenstein.
Pohjoismaiden neuvostoon Suomi liittyi vuonna 1955.
Pohjoismainen yhteistyö ei ole edellyttänyt ylikansallista
päätöksentekoa, mutta sen puitteissa on toteutunut mm. tulliliitto sekä
työvoiman ja kansalaisten vapaa liikkuminen. Pohjoismaisen yhteistyön
tuloksia ei juuri kukaan moiti huonoiksi. Sen merkitystä kannattaisi
enemmänkin tutkia.
Suomen sodanjälkeiseen historiaan kuuluvat vuoden 1948
YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, vuonna 1947 solmittu kauppasopimus
Neuvostoliiton kanssa ja tältä pohjalta solmitut lukemattomat muut
yhteistyösopimukset. Neuvostoliiton osuus Suomen viennistä oli
enimmillään 24 prosenttia, joten suhteiden merkitys ei ollut
vähäpätöinen.
EU-jäsenyyden myötä erilliset taloudelliset sopimukset
Venäjän ja muiden Neuvostoliiton hajoamisen myötä syntyneiden valtioiden
kanssa on suurelta osin kumottu, sillä EU:n jäsenvaltioilla ei ole
itsenäistä kauppapolitiikkaa suhteessa EU:n ulkopuolisiin maihin.
Silti Suomen kauppa Venäjän ja Baltian kanssa on jälleen
varsin merkittävää. Vuonna 1991 tapahtunut idänkaupan romahdus on taakse
jäänyttä elämää. Se olisi otettava huomioon myös Emu-keskustelussa
muistutuksena siitä, että Suomi ei käy kauppaa vain EU:n ydinmaiden
kanssa. Muita EU-maita suurempi idänkaupan osuus on yksi Suomen
talousrakenteen erikoispiirre.
Suomen virallista ulkopolitiikkaa luonnehdittiin sotien
jälkeisellä kaudella kauan puolueettomuuspolitiikaksi. Määritelmä
täsmennettiin joissakin puheenvuoroissa aktiiviseksi ja rauhanomaiseksi
puolueettomuuspolitiikaksi. Tämän puolueettomuuspolitiikan suhde
YYA-sopimukseen oli erilaisten tulkintakiistojen kohde, mutta joka
tapauksessa Suomi oli virallisesti sotilaallisten ja poliittisten
liittoutumien ja blokkien ulkopuolella. Puolueettomuuspolitiikalle
haettiin tunnustusta idästä ja lännestä.
1990-luvulla näissä linjauksissa on tapahtunut jyrkkä
käänne. Puolueettomuuspolitiikan käsite on virallisesti hylätty. Sen
sijaan puhutaan vain sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Suomi
liputtaa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puolesta.
Samalla sotilaallinen liittoutumattomuus on murenemassa.
Suomesta on tullut EU:n sotilaallisen siiven WEU:n täysjäsen. Naton
kanssa on kehitetty ns. rauhankumppanuutta. Suomi on osallistunut Naton
johdolla järjestettäviin sotilaallisiin harjoituksiin.
VI Emu ja talouden ongelmat
Omasta rahasta luopuminen on vaikea ratkaisu itsenäiselle
valtiolle monestakin syystä. Kyse ei ole ensi sijassa rahaan liittyvien
symbolien menettämisestä. Oman rahan myötä menetettäisiin ennen muuta
suuri osa talouspoliittisesta vallasta. Jos valtiolla ei ole omaa rahaa,
sillä ei voi olla myöskään omaa valuutta-, raha- tai korkopolitiikkaa.
Oman rahapolitiikan häviäminen on aivan itsestään selvä
seuraus oman rahan menettämisestä, mutta varmemmaksi vakuudeksi voidaan
lainata joitakin arvovaltaisempia lähteitä. Suomen Pankin julkaisussa
”Euro – yhteinen raha” (1996) sanotaan:
”Kansallisen rahapolitiikan mahdollisuudet kaventuvat lähes olemattomiin.”
Saman julkaisun toisessa kohdassa korostetaan, että
siirtymäkaudenkaan aikana ”kansalliselle rahapolitiikalle ei jää
vähäistäkään liikkumavaraa”.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen EU-selvityksessä sanottiin jo
vuonna 1992, että ”tällöin menetetään suurelta osin mahdollisuus omalla
talouspolitiikalla hoitaa Suomen talouden ongelmia”.
Käytännössä tämä merkitsee mm. korkotason yhtenäistymistä
sekä eri maiden pankkien reaaliaikaisten maksujärjestelmien kytkemistä
yhteen. Kansallisen rahapolitiikan katoaminen merkitsee samalla kaiken
rahapoliittisen vallan keskittämistä Euroopan keskuspankille, joka on
täysin demokraattisen ja parlamentaarisen vallan ulkopuolella oleva
elin. Suomen Pankki jäisi vain Euroopan keskuspankin alaosastoksi.
Euroopan keskuspankin ja sen alaisuudessa toimivien kansallisten
keskuspankkien itsenäisyyttä korostetaan hyvin tunnontarkasti
Maastrichtin sopimuksessa. Tämän vuoksi on myös lakia Suomen Pankista jo
muutettu eduskunnan pankkivaltuuston tehtäviä kovalla kädellä
karsimalla.
Miksi sitten kansallisia talouspoliittisia välineitä
edelleen tarvitaan? Oman talouspolitiikan tarve taasen nousee siitä,
että maailmantalous on kansainvälistymisestä huolimatta edelleen
jakautunut kansallisiin yksikköihin. Talouden rakenteet kuten tuotannon
rakenne, ulkomaankaupan rakenne, suhdannevaihtelut, talouden
kasvuvauhti, inflaatio, työvoiman rakenne ym. tekijät ovat erilaisia eri
maissa. Myös talous- ja sosiaalipoliittiset perinteet, lainsäädäntö ja
järjestelmät ovat erilaisia. Valuuttakurssimekanismi sääntelee eri
maiden asemaa kansainvälisessä taloudessa ja auttaa mm. ulkomaankaupan
suurten alijäämien tai ylijäämien tasoittamisessa.
Viime vuosikymmenten aikana eri maissa on ollut erilaisia
valuuttajärjestelmiä. Valuuttakursseja on kiinnitetty kullan arvoon,
dollariin, D-markkaan tai johonkin muuhun valuuttaan tai
valuuttakoreihin. On ollut erilaisia valuuttaputkia ja -käärmeitä.
Valuutat ovat voineet myös kellua vapaasti markkinoiden mukaan.
Valuuttojen vaihdettavuudella on ollut eri maissa rajoituksia, mutta
kaikki tärkeimmät valuutat ovat nykyisin vapaasti vaihdettavia.
Omaan rahaan liittyy joka tapauksessa periaatteellinen
rajanveto: niin kauan, kun valtiolla on oma valuutta, oma rahayksikkö,
on olemassa vähintäänkin mahdollisuus sen ulkoisen vaihtosuhteen
korjaamiseen. Ja jos valtiolla on oma raha, sillä on myös
mahdollisuuksia harjoittaa omaa rahapolitiikkaa.
Suunniteltu euroraha eroaa aikaisemmista
valuuttajärjestelmistä siinä, että tarkoituksena on lopullisesti luopua
omasta rahasta niissä valtioissa, jotka siihen osallistuvat. Kyse ei ole
siten esim. kiinteiden kurssien järjestelmästä, johon Emua on joskus
harhaanjohtavasti verrattu. Kiinteääkin valuuttakurssia voidaan korjata,
mutta Emussa ei ole enää kurssia, jota voisi korjata, paitsi euron
kurssi, joka on kaikille osallistuville maille yhteinen.
Suomi korjasi valuuttakurssiaan devalvoimalla viimeksi
vuosina 1991 ja 1992. Vuonna 1992 markka samalla päästettiin kellumaan.
On ilmeistä, että ilman devalvaatioita lama ja suurtyöttömyys olisivat
olleet vielä pahempia. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja
Pertti Kukkonen on arvioinut, että devalvaation
aikaistaminen vuodesta 1991 vuoteen 1990 olisi säästänyt 100 000
työpaikkaa. Jos ei olisi devalvoitu lainkaan, työttömien määrä olisi
kohonnut ehkä jopa 750 000:een. Kukkosen teoreettisen laskelman mukaan
kansantuote olisi tällöin supistunut jopa 20 prosenttia ja
työttömyysaste olisi kohonnut 30 prosenttiin.
Devalvaatio ei ole ihmelääke ja sillä on monia ikäviä
sivuvaikutuksia. Suomessa devalvaatiot ovat olleet kuitenkin olennainen
osa talouspolitiikkaa viime vuosikymmeninä.
Devalvaatioiden ja kelluttamisen myötä markan kurssi
suhteessa ecu-koriin on vaihdellut 1990-luvulla useita kymmeniä
prosentteja. Jos verrataan kalleinta ja halvinta markkaa suhteessa
ecuun, markan arvo on vaihdellut 46 prosenttia 1990-luvulla. Olisi
melkoinen hyppy tuntemattomaan siirtyä sellaiseen maailmaan, jossa omaa
valuuttakurssia ei enää lainkaan ole.
Maailmankauppa, kansainvälistyminen ja taloudellinen
yhdentyminen ovat kuitenkin joillakin alueilla yhdenmukaistaneet
talouden rakenteita. Silloin voi olla luonnollista kysyä, onko
valtioiden omalle rahalle enää perusteita. Rahajärjestelmien
yhdentämisellä saavutettaisiin ehkä paljonkin etua, niin kuin
Emu-suunnitelmassa oletetaan.
Mutta minkä valtioiden kannattaisi yhdistää rahansa? Tätä
on hyvin laajasti tutkittu ns. optimaalisen valuutta-alueen teorian
pohjalta. Teoria ja keskustelut pohjautuvat vuonna 1961 amerikkalaisessa
taloustieteellisessä lehdessä julkaistuun artikkeliin. Monia laskelmia
on tehty myös Suomessa ja Ruotsissa selvittämällä erilaisten
taloudellisten tekijöiden yhdenmukaisuutta. Ensimmäisiä selvityksiä
olivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen vuonna 1994 julkaisemat
laskelmat, jotka selvästi osoittivat, että Suomen tuotantorakenne
poikkeaa tuntuvasti muista EU-maista. ”Suomelle sopeutuminen Emun
yhteiseen valuuttaan ja yhteiseen korkopolitiikkaan ei ole yhtä helppoa
kuin Länsi-Euroopan ydinmaille”, päättelivät Etlan tutkijat.
Jukka Pekkarisen johtama professorityöryhmä julkaisi
parikin selvitystä. Mikään näistä tutkimuksista ei puolla Suomen eikä
myöskään Ruotsin liittymistä samaan valuutta-alueeseen Keski-Euroopan
maiden kanssa.
Ruotsalaiset Lars Jonung ja Fredrik Sjöholm
tekivät laskelmia mm. teollisuuden rakenteesta, talouskasvusta,
inflaatiosta, työvoiman liikkuvuudesta ja maantieteellisestä
etäisyydestä ja päättelivät, että Suomi ja Ruotsi voisivat sopia samaan
valuuttaliittoon, mutta ei niinkään Suomi ja Keski-Euroopan maat. Samoin
Pertti Haaparanta ja Paavo Peisa
päätyivät laskelmissaan siihen, ettei Suomi kovin hyvin sovi
keskieurooppalaiseen valuutta-alueeseen. Professoriryhmän omakin
päätelmä oli, että optimaalisen valuutta-alueen teoriaa soveltavien
laskelmien valossa ”yhteinen raha voisi olla perusteltu ratkaisu EU:n
ydinmaille, muttei juuri Suomelle”.
Laskelmien valossa on siten jossain määrin ymmärrettävää,
että Keski-Euroopan maat kuten Saksa, Ranska, Itävalta ja Benelux-maat
yhdistäisivät valuuttansa, mutta on vaikea löytää tukea ajatukselle,
että Suomen pitäisi liittyä samaan valuutta-alueeseen. Omasta valuutasta
luopuminen on suuri riski, jos taloudessa kohdataan ns. epäsymmetrisiä
häiriöitä, jotka eivät kohdistu samalla tavalla valuuttaunionin kaikkiin
jäsenmaihin.
Kyse voi olla esimerkiksi metsäteollisuuden
suhdannevaihteluista, dollarin kurssin suurista heilahteluista tai
energian hinnan noususta. Tällaisissa tilanteissa Suomi ei voisi enää
omalla valuutta- ja rahapolitiikallaan reagoida, vaan olisi täysin
Euroopan keskuspankin politiikan armoilla.
Jos Emu toteutuu, esimerkiksi dollari voi devalvoitua tai
revalvoitua euroon nähden tuntuvastikin. Suomen kannalta olisi ongelma,
jos muutokset tapahtuvat väärään aikaan väärään suuntaan.
Se, että hallitus niin innokkaasti ajaa Emu-hanketta näistä
riskeistä huolimatta, vahvistaa käsitystä poliittisten tavoitteiden
ensisijaisuudesta. Emua ajetaan poliittisten päämäärien vuoksi, maksoi
mitä maksoi.
Emun vastustajat eivät ole keksineet ajatusta, että Emu
vaatii palkkojen ja sosiaaliturvan joustoja. Sitä ovat erityisesti Emun
puolustajat monissa yhteyksissä toistaneet. Sekä Emun puolustajat että
Emun vastustajat ovat itse asiassa varsin yksimielisiä siitä, että
Emussa valuuttakurssien joustavuus on korvattava palkkojen ja
sosiaaliturvan joustavuudella. Kun talouden häiriöihin ei enää voi
reagoida valuuttakurssilla – tai muutenkaan rahapolitiikalla – palkkojen
ja sosiaaliturvan on joustettava alaspäin. Tai jos ne eivät jousta,
työllisyyden on joustettava.
Erimielisyyttä on enemmänkin siitä, että onko tämä sitten
hyvä vai huono asia. Emun vastustajat näkevät asetelman huolestuttavana,
kun taas Emun puolustajat useinkin pitävät vain hyvänä sitä, että
työntekijät voidaan pakottaa palkkojen alennuksiin.
Edellä sanottu viittaa ongelmiin, jotka syntyvät sinänsä
siitä, että valtio luopuu omasta rahastaan. Toinen ongelmaryhmä syntyy
siitä, että Emua rakennetaan yksipuolisesti monetaristisen talousopin
pohjalta. Se merkitsee yksipuolista rahataloudellisen vakauden
korostamista työllisyyden ja sosiaalisten tavoitteiden kustannuksella.
Se merkitsee tiukkoja rajoja julkiselle taloudelle. Se merkitsee ”kovan
euron” politiikkaa ja Euroopan keskuspankin lujastipanssaroitua
itsenäisyyttä.
Emu ei ole sosiaalinen unioni eikä työllisyysunioni.
Koiranleukojen keksimä nimitys ”vyönkiristysunioni” osuu paljon paremmin
kohdalleen.
Emun puolustajat kuvaavat Emua usein ruoskaksi ja
kurinpitovälineeksi, jolla sosiaalipoliittisten leikkausten tai
palkkajoustojen vastustajat pannaan polvilleen. Tällaisen paineen Emun
tuovat:
- Oman valuuttakurssin menettäminen: ulkoinen joustavuus on korvattava ns. sisäisellä joustavuudella;
- Julkisen talouden rajoitukset: alijäämä ei saa ylittää 3 prosenttia eikä julkinen bruttovelka 60 prosenttia bruttokansantuotteesta;
- Euroopan keskuspankin itsenäinen asema ja sen harjoittama ”kovan euron” politiikka.
- Yhteisen rahan luoma paine vero-, budjetti- ja sosiaalipolitiikan yhtenäistämiseen.
Valtiovarainministeri Sauli Niinistö on sanonut:
”Emun jäsenmaat pystyvät kansallisessa politiikassa tekemään kiusallisia ja epäsuosittuja päätöksiä, kun ne voidaan perustella sillä, että näin kaikki muutkin tekevät.” (Aamulehti 20.5.1997).
Suuren ruotsalais-sveitsiläisen ABB-yhtymän entinen pääjohtaja, Wallenbergien finanssi-suvun luottomies Percy Barnevik kirjoittaa samasta asiasta kuin Niinistö:
”Emun suurin arvo elinkeinoelämälle on ehkä se tosiasia, että kansalliset hallitukset saavat ulkoisen paineen toteuttaa välttämättömiä, mutta ei aina suosittuja toimenpiteitä.” (Dagens Nyheter 10.7.1995)
Tullihallituksen entinen pääjohtaja, entinen ulkomaankauppaministeri Jermu Laine arvioi:
”Emu tulee merkitsemään meille peruuttamatonta saksalaista talouskuria. Näköpiirissä ei ole mahdollisuutta, että kykenisimme omin avuin Emun ulkopuolella pysymään saksalaisen inflaation, korkotason ja työkurin tuntumassa. Nyt tähän kuriin on otollinen ja ehkä ainutkertainen tilaisuus sitoutua.” (HS 8.1.1996).
Jermu Laineelle voidaan huomauttaa, että saksalaiseen
”työkuriin” näyttää nykyisin kuuluvan myös hyvin korkea työttömyys. Onko
Suomen pakko sitoutua siihenkin?
Saksan keskuspankin pääjohtaja Hans Tietmeyer, johon jo edellä viittasimme, korostaakin talouspolitiikan yhtenäistämistä:
”Rahaunioniin osallistuvien maiden on ratkaistava taloudelliset ongelmansa ja haasteensa samalla tavalla ja samassa vauhdissa.” (Puhe Firenzessä 28.11.1996).
Työttömyyden ja inflaation suhteesta voidaan esittää
erilaisia teorioita ja aiheesta voidaan kiistellä pitkään. Tosiasia joka
tapauksessa on, että monissa Länsi-Euroopan maissa on nyt onnistuttu
painamaan inflaatio varsin hitaaksi, kun taas työttömyysluvut ovat
pysyneet koko 1990-luvun aikana synkkinä. Kiihkeimpien Emun
puolustajienkin on vaikea olla myöntämättä, että Emu-politiikalla on
osuutensa työttömyyden kasvussa.
Emu-hankkeen esikuvana on Saksan rahapolitiikka, jonka
”vakauteen” on alettu liittää tarunhohtoista mainetta. Tämä erinomaisen
vakaa rahapolitiikka ei ole kuitenkaan estänyt Saksan työttömyyttä
kohoamasta ennätyslukemiin. Helmikuussa 1997 Saksassa oli 4,5 miljoonaa
työtöntä, 12 prosenttia koko työvoimasta. Milloinkaan aikaisemmin Saksan
sodanjälkeisessä historiassa työttömiä ei ole ollut näin paljon.
Voimme tietenkin katsoa lähemmälle myös Suomeen. Suomen
työttömyys on 1990-luvulla ollut EU-maiden toiseksi pahin, Espanjan
jälkeen. Sen sijaan Suomen inflaatioprosentti on painunut EU-maiden
alhaisemmiksi, jopa Saksaa hitaammaksi. Tämä saavutus on esikuvana
muillekin maille Emu-keskustelussa, sillä Emuun lähentymistä arvioidaan
inflaatiovauhdiltaan kolmen alhaisimman maan mukaan.
Euroopan keskuspankin perustamista valmistelee Euroopan
rahapoliittinen instituutti EMI. EMI:n vuosiraportissa, joka muuten
pullistelee tilastolukuja, työttömyyttä ei edes mainita. Emun
arvostelijoilla on monta perustetta väittää, että Emussa todellakin
tuijotetaan rahapoliittista vakautta työllisyyden kustannuksella. Tämän
takia monet taloustutkijat arvostelevat Emua myös niissä Keski-Euroopan
maissa, joissa Emu muuten näyttää aiheuttavan vähemmän ongelmia kuin
Suomessa. Hollantilaiset taloustutkijat panivat alulle vetoomuksen Emua
vastaan. Vetoomukseen yhtyi yli 300 tutkijaa eri puolelta Eurooppaa,
Suomesta mm. Jan Otto Andersson ja Pekka Sauramo.
Emun puolustajat esittävät tarkalta näyttäviä laskelmia
siitä, kuinka paljon EMUssa säästetään valuutanvaihtokustannuksia ja
valuuttakurssiriskien suojautumisesta aiheutuvia kustannuksia. Emun
sosiaalisista kustannuksista esitetään kuitenkin harvoin laskelmia. Yksi
poikkeus on EU:n parlamentin teettämä tutkimus, jonka mukaan Emu tuo
1,5 miljoonaa työtöntä lisää verrattuna tilanteeseen, ettei Emua
toteuteta.
Emun välillisiä vaikutuksia on verokilpailun koventuminen
valtioiden välillä. Emu sinetöi pääomien vapaan liikkuvuuden. Valtiot
joutuvat yhä enemmän kilpailemaan pääoman suosiosta, jolloin pääomien ja
voittojen verottaminen vaikeutuu. Tätäkin kautta hyvinvointivaltioiden
rahoitusperusta murenee.
Emun mahdolliset vaikutukset alueelliseen kehitykseen ovat
oma lukunsa. Siitäkin esitetään ristiriitaisia arvioita, mutta tutkijat
kehottavat yleensä varautumaan mahdollisuuteen, että alueelliset erot
kasvavat. Esimerkiksi aluetalouden tutkija Hannu Tervo arvelee, että Emu vahvistaa alueellisia kehitystrendejä:
”Kasvu keskittyy alueellisesti yhä voimakkaammin.”
Vapaat pääomaliikkeet voivat keskittää taloutta ja
tuotantoa entistä enemmän sekä kansallisesti, Suomen rajojen sisällä,
että kansainvälisesti, Euroopan mitassa. Jälkimmäisessä tapauksessa koko
Suomi jää syrjään ydin-Euroopassa tapahtuvassa talouskehityksestä. Jos
alueiden tuotantorakenne muuttuu aikaisempaa yksipuolisemmaksi, ne
tulevat myös entistä enemmän alttiiksi suhdannehäiriöille. Ja näiden
suhdannehäiriöiden torjumiseen Emussa on nykyistä vähemmän keinoja.
Suomessa alue-eroja ovat tasoittaneet julkisen sektorin
työpaikat ja julkiset tulonsiirrot. Kun Emu vaatii tiukkaa
budjettipolitiikkaa, alueelliset erot voivat kasvaa tätäkin kautta.
Tästähän on jo nyt paljon merkkejä, kun valtio on leikannut kuntien
avustuksia ja supistanut palvelujaan maaseudulla sekä Itä- ja
Pohjois-Suomessa.
VII PäätöksentekoSuomen hallitusmuodon 72 pykälässä todetaan:
”Suomen rahayksikkö on markka. Siitä, miten markan ulkoisesta arvosta päätetään, säädetään laissa.”
Emussa Suomen rahayksikkö olisi euro. Kun markkaa ei enää
olisi, ei olisi sen ulkoista arvoakaan. Siten euroon siirtyminen on
selvästikin ristiriidassa Suomen hallitusmuodon kanssa.
Tätä on vaikea kiistää. Asiaa yritetään kuitenkin hämärtää
siirtymäkaudella, jolloin eurosetelit ja -kolikot eivät vielä ole
käytössä, vaan edelleen käytetään kansallisia rahayksikköjä euron
rinnalla.
Eduskunnan perustuslakivaliokunnan enemmistö katsoo kyllä
aivan johdonmukaisesti, että eurorahaan siirtyminen vaatii
hallitusmuodon muuttamista vaikeutetussa järjestyksessä, siis viiden
kuudesosan enemmistöllä. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa katsotaan
kuitenkin, että hallitusmuodon muutos on tarpeen tehdä vasta
siirtymäkauden lopulla.
EU:n asiakirjat eivät kuitenkaan jätä mitään epäilystä
siitä, että siirtymäkaudenkin kanssa euro on varsinainen rahayksikkö.
Kansalliset rahayksiköt kuten Suomen markka olisivat vain euron
alayksiköitä tai ilmenemismuotoja, kuten asia eri yhteyksissä on
ilmaistu. Euron ja markan suhde olisi samankaltainen kuin markan ja
pennin suhde.
Se, että jo siirtymäkauden aikana euro on itsenäinen
rahayksikkö ja kansalliset rahayksiköt eivät ole, on hyvin tiukasti
naulattu kiinni euroasetuksessa, jonka EU:n johtajat hyväksyivät
Dublinissa joulukuussa 1996. Euron käyttöönottoasetus saatettaisiin
voimaan heti, kun Emun kolmannen vaiheen aloittamisesta on päätetty.
EU:n virallisessa julkaisussa (European Economy) asiaa
vielä selvennetään toteamalla, että siirtymäkauden alkaessa eli
tammikuussa 1999 kansalliset rahayksiköt rahayksiköt lakkautetaan
itsenäisinä rahayksikköina. Sen jälkeen ne otetaan uudelleen käyttöön
euron alayksiköinä kolmen ja puolen vuoden ajaksi.
Perustuslakia yritetään Emu-päätöksenteossa kiertää myös
ns. aukkoteorialla, jonka mukaan jo EU-liittymissopimus loi
perustuslakiin Emun mentävän aukon.
EU-liittymissopimukseen sisältyi Maastrichtin sopimus
sellaisenaan ilman mitään varauksia. Aukkoteoriaakin voidaan epäillä.
Kansanäänestyksessä kansalaisille ei ollut kovinkaan selvää, että
silloin ratkaistiin myös Suomen omasta rahasta luopuminen.
Kansanäänestystä edeltäneissä keskusteluissa rahaunionia kuvattiin usein
kaukaiseksi tavoitteeksi, joka ratkaistaan erikseen. Toisaalta
eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi, että liittymissopimuksen
hyväksyminen ei vielä merkitse rahaunioniin liittymistä.
Siitä riippumatta miten aukkoteoriaan suhtaudutaan,
perustuslakivaliokunnan kanta hallitusmuodon muuttamiseen on kuitenkin
ristiriitainen. Pykälä muutettaisiin vaikeutetussa järjestyksessä, mutta
vasta jälkikäteen, kuten omasta rahasta on jo luovuttu.
Jos rahaunioniin liittymistä tullaan esittämään, olisi
hyvin perusteltua järjestää ratkaisusta neuvoa antava kansanäänestys.
Rahaunioniin liittyminen vaikuttaisi Suomen itsenäisyyteen ja keskeisiin
valtiollisiin instituutioihin vieläkin syvällisemmin kuin EU-jäsenyys.
On myös todennäköistä, että Ruotsi, Iso-Britannia ja Tanska eivät liity
rahaunioniin kuin korkeintaan kansanäänestyksen kautta.
VIII Pro kansallisvaltio, pro maailmanlaajuinen yhteistyö
Kysymys Emusta ja eurosta on epäilemättä suuri kansallinen
kysymys, ratkaisu joka koskettaa monella tavalla kansallista
itsenäisyyttä. Siitä ei kuitenkaan mitenkään seuraa, että rahaunioniin
liittymisen vastustaminen olisi nationalismia. Liittymistä vastustetaan
tunnetusti myös nationalistisin ja jopa kiihkokansallisin perustein,
mutta se ei voi olla vasemmistolaisten lähtökohta.
Emun arvostelijoita syytetään joskus jopa
saksalaisvastaisuudesta. Siitä ei ole tietenkään kyse ainakaan
vasemmalla. Vasemmistolaisia Emun arvostelijoita on myös Saksassa.
Vasemmistolaiset arvioivat Emu-hanketta ensi sijassa siltä
kannalta, miten se vaikuttaa työntekijöiden, eläkeläisten ja työttömien
asemaan. Kuten tässäkin aineistossa osoitetaan, Emuun liittyy monia
uhkatekijöitä pienituloisten ihmisten kannalta. Uhkat perustuvat
toisaalta valuutta- ja rahapoliittisen itsenäisyyden menettämiseen,
toisaalta Emu-hankkeen taustalla olevaan talousideologiaan.
Kun myös arvostetut kansantaloustieteen professorit
kirjoittavat Emun oikeistolaistavan talouspolitiikkaa ja arvostelevat
hallituksia ”sokeasta markkinauskosta” (emeritusprofessori Jouko Paunio,
HS 16.11.1996), tätä ei voi vasemmalla sivuuttaa olankohautuksella.
Ehkä vakavampi peruste Emu-kritiikille on kysymys
demokratiasta. Emu veisi merkittävän osan kansallisesta päätösvallasta
hyvin epädemokraattisesti hallitulle, parlamentaarisen vallan
ulkopuolella olevalle Euroopan keskuspankille.
Suomen ei ole pakko liittyä eurorahaan. Eduskunta voi
päättää, että Suomen rahana on edelleen markka, kuten hallitusmuodossa
sanotaan.
Luontevin vaihtoehto eurorahalle on markan kellutus.
Esimerkiksi Ruotsin kruunu kelluu nyt vapaasti EU-maiden
valuuttamekanismin ERMin ulkopuolella. Suomen markka kellui syyskuusta
1992 lokakuuhun 1996, jolloin se kiinnitettiin EU-maiden
valuuttakurssimekanismiin ERMiin. ERMissäkin markka kelluu, mutta Suomen
asema ei ole niin vapaa kuin se olisi ERMin ulkopuolella. ERMin
ulkopuolella ovat myös punta ja tietenkin sellaisten maiden valuutat
jotka eivät kuulu EU:hun, mm. Norjan kruunu.
Emu-keskustelu nostaa vasemmiston kannalta koko joukon vaikeampia
kysymyksiä kansallisvaltion asemasta, kansainvälisestä yhteistyöstä ja
suhtautumisesta taloudelliseen integraatioon.
Pääoman kansainvälistyminen murentaa kansallisvaltioiden
asemaa ja vie tehoa perinteisiltä talouspoliittisilta keinoilta. Monelta
osin kehitys näyttää väistämättömältä. Paluuta entiseen tapaan
säännösteltyihin rahamarkkinoihin tuskin on, vaikka säännöstely voisi
olla monelta kannalta perusteltua. Tuntuisi kuitenkin oudolta, jos
vasemmisto tämän vuoksi rientäisi tukemaan vieläkin pidemmälle menevää
pääoman kansainvälistymistä ja rahamarkkinoiden valtaa, vallan
luovuttamista ylikansallisille elimille.
Tässä vaiheessa vasemmisto joutuu pikemminkin puolustamaan
kansallisvaltioita ylikansallisen pääoman ylivaltaa vastaan.
Hyvinvointivaltiot ja sosiaalipoliittiset järjestelmät on rakennettu
kansalliselle pohjalle, eikä niitä korvaavaa kansainvälistä järjestelmää
ole nyt näköpiirissä. Keskeiset demokraattiset instituutiot on myös
rakennettu kansallisvaltioihin. Ne antavat puutteistaan ja
virkamiesvallan kasvusta huolimatta kansalaisille, kansalaisjärjestöille
ja ammattiliitoille sellaisia vaikutusmahdollisuuksia, jotka ovat
vaikeasti saavutettavissa EU:n puitteissa tai muutenkaan
kansainvälisellä tasolla.
Tämä ei tarkoita, ettei esim. sosiaaliturvaa parantaville,
ympäristöä ja luontoa suojeleville tai demokratiaa vahvistaville
aloitteille EU:n puitteissa ja muilla kansainvälisillä foorumeilla olisi
sijaa ja tarvetta. Voidaan keskustella eurooppalaisen
hyvinvointivaltion luomisesta tai erilaisten työllisyys-, sosiaali- ja
ympäristökriteerien asettamisesta Emu-hankkeeseen.
Tällaista keskustelua on muualla käyty enemmänkin kuin
Suomessa. Esimerkiksi Saksan vihreää puoluetta lähellä olevat tahot ovat
kehitelleet Emuun toteuttamiseen liitettäviä talous-, sosiaali- ja
ympäristökriteereitä. Tällöin asetettaisiin selvät rajat
työttömyydelle, tuloeroille, köyhyydelle ja merkittävimmille
saastepäästöille. Suunnitelmaan liittyy myös ehdotuksia pääomaliikkeiden
sääntelystä.
Juuri tällä hetkellä tästä ei ole kuitenkaan juuri apua
Emu-keskustelussa. On otettava kantaa Emuun sellaisena kuin sitä nyt
ajetaan ja syötetään kovalla voimalla suomalaisille ja muille
Länsi-Euroopan kansoille. Amsterdamin huippukokouksen jälkeen Emun
sisältöön tuskin voi vaikuttaa. Se on otettava tai jätettävä.
Osa Emu-kritiikistä perustuu suhteellisiin argumentteihin.
Jos taloudet edelleen yhdentyvät, jos eri maiden tuotanto- ja
yhteiskuntarakenteissa olevat erot edelleen pienentyvät, on aikaisempaa
vähemmän perusteita vastustaa yhteistä rahaa. Mutta silloinkin on
kysyttävä, minkälaiseen talous- ja yhteiskuntapoliittiseen
oppirakennelmaan suunnitelma yhteisestä rahasta perustuu. Vaikka eri
maiden taloudet olisivat hyvin pitkälle samankaltaistuneet ja
yhdenmukaistuneet, onko vasemmistolla silloinkaan perusteita hyväksyä
monetaristista, hyvin oikeistolaista, työllisyyttä ja sosiaalisia
tavoitteita väheksyvää suunnitelmaa kansallisten rahojen hävittämisestä?
”Pienen ihmisen” näkökulmasta talouden kansainvälistyminen
näkyy paljolti uhkakuvana: kilpailu kiristyy, työpaikat katoavat,
epävarmuus lisääntyy, sosiaaliturvaa leikataan. Ja juuri tätä
uhkakuvaahan kansainvälistymisen ylimmät apostolit mielellään
tarjoavatkin: jotta pärjättäisiin kovenevassa kilpailussa, työpaikkoja
on rationalisoitava, palkkoja alennettava ja sosiaaliturvaa ohennettava.
Uhkakuvan takana on kuitenkin toinen puoli. Kansainväliset
suuryhtiöt hallitsevat valtavia voimavaroja. Maailmankauppa kasvaa yhä.
Lama- ja laskukausista huolimatta tuotannon kehityssuunta on nouseva.
Monessa yrityksessä tuotetaan yhä pienemmällä työvoimalla yhä enemmän.
Suomenkin vientimenestys on viime vuosina ollut huimaa. Siitä huolimatta
työttömyys on laskenut vain vähän.
Voidaan asettaa kysymys kansainvälisen pääoman ja
suuryritysten vastuusta. Miten ne osallistuisivat nykyistä suuremmalla
osuudella yhteiskunnan toimintojen rahoittamiseen. Miten
kansainvälisillä rahamarkkinoilla vellova raha saataisiin yhteiskunnan
valvontaan? Miksi valtioiden pitää velkaantua korviaan myöten
kansainväliselle rahapääomalle, kun vaihtoehtona olisi myös
veroparatiiseihin karkaavan pääoman ja voittojen verottaminen?
Vasemmistolle tarjotaan vaihtoehdottomuutta: ei ole muuta
vaihtoehtoa kuin alistua pääoman ja rahamarkkinoiden ylivaltaan. Jos
tälle tielle lähdetään, edessä on todellakin hyvinvointivaltion alasajo,
jatkuvien säästöjen ja leikkausten kierre. Samaan johtaa
kilpailukykylogiikan omaksuminen: aina on maita, joissa palkat tai
sosiaaliturva ovat alhaisempia kuin omassa maassa. Eri maiden kansat ja
ammattiliitot voivat hyvinkin kilpailla itsensä hengiltä.
Samanlainen asetelma näkyy vihreästä näkökulmasta. Valtiot
voidaan panna kilpailemaan keskenään siitä, missä ovat huonoimmat
ympäristönormit. Jos omaksutaan kilpailukyvyn logiikka, suunnitelmia
hiilidioksidiveroista tai muista ympäristöveroista voidaan siirtää
loputtomiin – ”Emme voi nyt verottaa luonnonvarojen käyttöä, kun
kilpailijamaissakaan ei veroteta.” Kun kilpailijamaiden mukaantuloa
odotetaan, kasvihuoneilmiö pahenee, otsoniaukot suurenevat, meret ja
järvet kuolevat, sinilevä leviää. On myös hyvin vaikea kuvitella, että
työntekijöiden etuja polkeva yhteiskunta suhtautuisi huolehtivaisesti
luontoon ja ympäristöön. Jos ”joustavuutta” vaaditaan työntekijöiltä ja
työttömiltä, sitä vaaditaan varmasti myös luonnolta.
Konkreettisen vaihtoehdon rakentaminen on vaikeaa, eikä
yksinkertaisia vastauksia ole. Mutta selvää on, että kansainvälinen
pääoma tarvitsee kansainvälisen vastavoiman, eri maiden työntekijöiden
ja kansalaisten yhteistyön ja solidaarisuuden. Tässäkin mielessä voidaan
palata Marxiin, joka kehotti kaikkien maiden työläisiä yhtymään.
PERTTI HONKANEN
Kirjallisuutta
Ahtiala, Pekka: Rahaliitto ja Suomi. Kansantaloudellinen aikakauskirja 1997(93):2, 399 – 407
The Employment Effects of the Maastricht Fiscal Criteria. European Parliament. Social Affairs Series E-2, Luxembourg 1995
Emu kriittisessä puntarissa. Helsinki: Demokraattinen sivistysliitto 1997
Euro – yhteinen raha. Toim. Paavo Peisa. Suomen Pankki. Tutkimuksia A:96. Helsinki 1996.
Eurobarometer. Report Number 46. May 1997
Glawe, Heiko & Schröder, Markus: Der Euro und die ”Idee
Europa”. Katalysator oder Sprengsatz für die europäische Integration?
Hamburg: VSA-Verlag 1997
Haaparanta, Pertti & Peisa, Paavo: Talouden rakenne ja häiriöt. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/2120
Jonung, Lars & Sjöholm, Fredrik: Finland och EMU
utifrån teorin om optimal valutaområden, Valtioneuvoston kanslian
julkaisusarja 1997/16
Kotilainen, Markku & Alho, Kari & Erkkilä, Mika:
Suomen valmistautuminen EMUjäsenyyteen. Elinkeinoelämän Tutkimuslaitos.
Sarja B103. Taloustieto Oy. Helsinki 1994
Kukkonen, Pertti: Rahapolitiikka ja Suomen kriisi. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen julkaisuja N:o 16. Helsinki 1997
Kuusterä, Antti: Markan matkassa. Suomen rahajärjestelmän historiaa 1840–1997. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/8
Lundgren, Nils: Den intelligente lekmannens guide till
EMU-frågan, teoksessa Skall Sverige ansluta sig till valutaunionen EMU?
Utbildningsförlaget Brevskolan. Stockholm 1997
Marx, Karl: Kansantaloustieteen arvostelua. Helsinki:
Kansankulttuuri Oy 1970 (alkuteos Zur Kritik der politischen Ökonomie
1859)
Marx, Karl: Vuosien 1857–1858 taloudelliset
käsikirjoitukset (”Grundrisse”). Kaksi osaa. Osa 1. Kustannusliike
Progress. Moskova 1986
Rahaliitto ja Suomi – talouden haasteet. EMU-asiantuntijaryhmän raportti. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/24.
Seppänen, Esko: EMU. Lintu vai kala? Forssa: Forssan Kirjapaino Oy 1996
Suomi Euroopan yhteisön jäseneksi? Taloudelliset vaikutukset. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Julkaisuja 5. Helsinki 1992
Talous- ja rahaliitto – Suomen vaihtoehdot ja kansallinen päätöksenteko. Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 20. 5. 1997
Talvio, Tuukka: J. V. Snellman ja Suomen raha, Kansallis-Osake-Pankin taloudellinen katsaus, B-painos N:o 33, Helsinki 1981
Tervo, Hannu: Kärjistääkö EMU aluekehitystä Suomessa? PTT Katsaus 1997:2, 32-41
Tuomioja, Erkki: Markka vai euro? Tuleeko Suomen liittyä Euroopan talous- ja rahaliittoon? Helsinki 1997