Finanssikriisi
2008–2009
Tausta,
kulku ja seuraukset
Ensimmäinen luku
Nils Torvalds
Yhteiskunnallisia ratkaisuja, sääntelyn purkua ja
markkinayllätyksiä
Toinen luku
Sven-Erik Kjellman
Pankkikriisi ja säästöpankkikriisi– taistelu
eloonjäämisestä
Kolmas luku
Kim Lindström
Rahoituskriisi ja pankkien kaatuminen
Neljäs luku
Kim Lindström
Pörssit ja vipurahastot rahoituskriisissä
Lyhyesti lyhyeksimyynnistä (short selling)
Viides luku
Susanne Stenfors
Ahneus ja huono johtajuus
Investointipankkien roolista
Kuudes luku
Peter Storsjö
Säästäminen– kestävän kehityksen
Seitsemäs luku
Kim Lindström ja Nils Torvalds
Tie ulos – helppoa reittiä ei ole
Helmut Schmidtin ratkaisuehdotus
Lukijalle
Kädessäsi on viiden kirjoittajan esitys talouskriisin
taustoista ja seurauksista. Kirjoittajat kertovat selkokielellä mistä
luottamuskriisi sai alkunsa ja minkälaisiin ongelmiin se on johtanut sekä
pankki- että muussa liiketoimi-nnassa. Lukijan on helppo muodostaa yleiskuva
monista finanssikriisin keskeisistä piirteistä. Kirjoittajat painottavat
tilanteen vakavuutta. Edes ammattimaisilla sijoittajilla tavallisista ihmisistä
puhumattakaan ei ole keinoja seurata ja valvoa sijoitettujen varojen käyttöä.
Kirjassa kuvatut sijoittajien huikeat voitot ja riski-sijoittamisen globaali
laajuus synnyttävät kansalaisissa epävarmuutta ja huolta. Kirja ohjaa pohtimaan
miten talouspolitiikan laiminlyöntien ja väärien valintojen seuraukset aikanaan
maksetaan. Samalla syntyy vaatimus siitä, että pääomamarkkinoille tarvitaan
selkeää ja neutraalia sääntelyä sekä läpinäkyvyyttä. Kaikilla
pääoma-markkinoiden toimijoilla on oikeus saada laadukasta ja riittävää tietoa
sijoitustensa pohjaksi. Nyt tehtyihin virheisiin ei ole varaa toista kertaa.
Kirja tarjoaa hyödyllisen tietopaketin sijoittamisesta,
säästämisestä, osakemarkkinoiden mekanismeista ja ratkaisuehdotuksista. Siinä
myös pohditaan, miksi Suomen poliittinen eliitti suhtautuu kovin pidättyvästi
ko titalouksien osakesäästämiseen. Osakesäästämistä ei pidetä suotavana ja
tänäkin päivänä kansalaisia rohkaistaan ensisijaisesti asunto- ja
vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen. Onko tämä painotus järkevä Suomen
kansantalouden kannalta?
Toisaalta tähän voidaan vastata: jos ammattilaisetkaan
eivät aina osaa sijoittaa osakemarkkinoilla edes
omalta kannaltaan hyödyllisesti, kuinka sellaista voisi
edellyttää ei-ammattilaisilta? Yksittäisten toimijoiden sijoituspäätökset eivät
välttämättä edistä kokonaisyhteiskunnallista etua. Olisiko investointien
tasapainosta huolehtiminen sittenkin pikemminkin politiikan kuin yksittäisten
”homo economicusten” vastuulla? Tämä kirja on uusien suomalaisten
yhteiskuntapoliittisten ajatuspajojen ensimmäinen yhteinen julkaisu. Kiitämme
kirjoittajia ja toivomme pamfletin innostavan analyyttiseen keskusteluun talouskriisin syistä ja
ratkaisukeinoista.
Helsingissä 23.3.2009
Anneli Bauters, Vihreän Sivistysliiton ajatuspaja
Catharina Gripenberg, Ajatuspaja Lokus
Ruurik Holm, Vasemmistofoorumi
Karina Jutila, Ajatuspaja e2
Markku Pyykkölä, Suomen Toivo -ajatuspaja
Johdanto
Rahoituskriisin äkillisyys oli yleisimpiä
keskustelunaiheita vuoden 2008 joulupäivällisillä. Useimmissa pöydissä istui
luultavasti joku besserwisser, joka kertoi ennustaneensa kriisin tulon – jo
kauan sitten.
Voi olla että tämä kriisi ei iskenyt kuin salama
kirkkaalta taivaalta. Perjantaina 17. lokakuuta 2007 Financial Times julkaisi
John Authersin pitkän artikkelin. Otsikko kertoi paljon: The anatomy of a crash
– Romahduksen anatomia. Helmikuussa 2008 amerikkalaiset tutkijat, Carmen
Reinhart ja Kenneth Rogoff, julkaisivat artikkelin, jossa he perustellusti
ennustivat, että kriisistä voi tulla vakava.
Artikkelien liitteinä olleet graafiset esitykset
kertoivat selvääkin selvemmin, että pörssi noudattaa tiettyä
säännönmukaisuutta. Vuoden 1929 suuren laman ensimmäisen
vuoden pörssi-indeksikäyrä osoittautui lähes identtiseksi vuoden 1987 käyrän
kanssa. Osakekurssien ja tulosten välinen suhde-ero (price/earnings) oli
noussut pilviin. Ylikuumentuneiden asuntohintojen ja pankkien lainanannon
suhteen olisi pitänyt varoittaa. Eivätkä samankaltaisuudet pääty tähän. Myös
vuodenajat osuvat yhteen. Lokakuu näyttää olevan vaikea pörssikuukausi. On myös
suuria eroavaisuuksia, joista juuri kukaan ei uskalla sanoa mitään selkeää ja
yksiselitteistä. Tämä on läpiglobalisoituneen maailman ensimmäinen suuri
talouskriisi. Mutta läpiglobalisoitu-neessa maailmassa on pelaajia, jotka
noudattavat eri sääntöjä. Tammikuun alun tiedot viittaavat siihen, että Kiina
ja mahdollisesti myös Venäjä arvelevat voivansa devalvoida itsensä kuiville
kriisistä. Tämä merkitsee, että ne yrittävät siirtää oman osuutensa, jos
sellaista yleensä onkaan, globaalien markkinoiden muille toimijoille.
Yhdysvallat yrittää ehkä hyödyntää dollarin asemaa kansainvälisenä
varavaluuttana päästäkseen pälkähästä. Tämä on myös ensimmäinen suuri kriisi,
jota EU yrittää hillitä. Mutta demokratiavajeen ja päättämättömyyden
luoma kaksois-ongelma uhkaa unionin toimintakykyä. Siten
olemassa eritasoisten kansallisten päättäjien ja Euroopan keskuspankin ja EU:n
välillä on konflikti. Missä tahansa kriisissä tämä olisi huono lähtötilanne.
Myös kansallisella tasolla on ollut erimielisyyksiä. Ensin kriisin ei
oikeastaan pitänyt lainkaan koskea Suomea. Sitten osoittautui, että olikin
kiire ryhtyä elvytystoimiin, joita professori Antti Tanskanen ehdotti 8. tammikuuta
2009.
Tämän pamfletin tarkoituksena ei ole ratkaista näitä
ongelmia eikä sen väitetä siihen pystyvänkään. Kyse on silti enimmäkseen
asioista, joille on tehtävissä jotakin ja jotka koskevat kansalaisten
luottamusta markkinoiden toimintaan. Tässä julkaisussa yritämme katsoa asiaa
tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Emme heittäydy suureen teoriakeskusteluun
kriisien syistä. Keskustelu olisi kylläkin mielenkiintoinen ja heijastuisi päivän
poliittisiin päätöksiin. Osakesäästäjän näkökulmasta on kuitenkin tärkeää, että
hänelle annetaan jotakuinkin tasavertaiset mahdollisuudet nähdä mitä äärettömän
mutkikkailla, globaalistuneilla elektronisoiduilla ja asymmetrisillä
rahoitusmarkkinoilla suurin piirtein tapahtuu. Peräänkuulutamme läpinäkyvyyttä,
ei lopullisia tai ikuisia ratkaisuja. Ihmiskunta tulee vastaisuudessakin
kokemaan talous- ja rahoituskriisejä. Laskukausien syvyys riippuu aina siitä,
kuinka paljon ”ilmaa” järjestelmässä sallitaan tämän riskin arvioimiseksi. On
kohtuullisen tarkkoja mittareita, mutta ne vaativat toimiakseen luotettavia
taustatietoja. Emme myöskään tarvitse raskaita kansallisia tai ylikansallisia
järjestöjä, jotka tarkkaan tutkisivat jokaisen paperin. Yhdysvaltain kongressin
käsitellessä tarvittavia talouden tukitoimia tuli esiin myös tavallisuudesta
poikkeava ehdotus: sen mukaan läpinäkyvilla tiedoilla ja elektronisella
kansalaisyhteiskunnalla voidaan luoda toimiva ”wikifinanssi”, joka on sekä halvempi että
tehokkaampi kuin byrokraattiset ratkaisut.
On kuitenkin tärkeää muistaa, mitä aiemmin on tapahtunut.
Siksi olemme katsoneet myös taaksepäin,
Suomen pankkikriisiin. Pamfletti pyrkii tiettyyn
logiikkaan. Ensimmäisessä luvussa Nils Torvalds kuvailee oloja, joissa
subprimelainat vähitellen luotiin. Toisessa luvussa on Sven-Erik Kjellmanin kuvaus Suomen edellisestä pankkikriisistä.
Mielenkiintoista Kjellmanin kuvauksessa on, kuinka paljon samankaltaisuuksia
löytyy Suomen edellisestä ja meneillään olevasta kansainvälisestä kriisistä.
Kyse on oikeastaan vain Suomen 1990-luvun kriisin laajentumisesta globaaleihin
mittasuhteisiin. Kahdessa sitä seuraavassa luvussa Kim Lindström selostaa
osaksi kriisin kulkua ja osaksi, millaisia rakenteellisia ongelmia markkinat
loivat vipurahastoihin, veroparatiiseihin ja pörsseihin liittyen. Susanne
Stenfors kertoo viidennessä luvussa, millaisia sääntöjä moraalisesti ja
taloudellisesti kestävien markkinoiden tulisi noudattaa. Peter Storsjö
tarkastelee kuudennessa luvussa, kuinka markkinoiden tulisi toimia, jotta
normaali kansalainen-osakesäästäjä voisi turvallisin mielin säästää ja
sijoittaa. Viimeisessä luvussa Kim Lindström ja Nils Torvalds piirtävät
varovaisen tiekartan mahdollisuuksista selvitä kriisistä ja sen seurauksista.
Kukaan meistä ei usko, että olisimme keksineet pyörän tai ruudin tai
kriisittömän talouden, mutta uskomme, että avoimempi ja läpinäkyvämpi toiminta
voi hillitä heilahteluja ja tehdä kansalaisen elämän hiukan turvallisemmaksi.
Viimeiset korjaukset ja lisäykset tekstiin on tehty
tammikuun 20. päivän tienoilla 2009. Tässä rajussa kehityksessä se tietää, että
osa luvuista vanhenee nopeasti. Samassa tahdissa valuvat myös yltiöoptimistiset
toiveet hiekkaan. Suotuisissa oloissa myös yltiöpessimistiset osoittautuvat
vääriksi.
Luku 1
Yhteiskunnallisia ratkaisuja, sääntelyn purkua– ja
markkinayllätyksiä
Nils
Torvalds
Rotupoliittisten ja suurkaupunkien slummikortteleita koetelleiden
60-luvun kriisien jälkeen alkoi Yhdysvalloissa 70-luvulla keskustelu mm. näistä
rappeutuneista keskustakortteleista. Sekä poliitikot että kansalaisaktivistit olivat
näkevinään rappion takana tietoisen luottopolitiikan:
pankit eivät myöntäneet luottoja samoilla ehdoilla. Ne
näyttivät suosivan hyvinvoivaa eliittiä, jonka asiat olivat jo hyvin.
Keskustelu johti vuonna1977 uuteen lakiin nimeltä The Community Reinvestment Act.Tämän lain mukaan pankkien oli tehtävä tiliä lainojensa
jakautumisesta ja siten taattava, että myös huonommat alueet pääsisivät osallisiksi rahavirroista. Lakia
on sittemmin arvosteltu siitä, että se olisi perustunut virheellisiin tai
harhaanjohtaviin tietoihin, mutta myös arvostelu johtaa helposti harhaan.
Selitettiin, että pankit olivat oikeastaan vain yrittäneet välttää liiallisia
riskejä. Se merkitsi luonnollisesti, että keski- ja pientuloiset alueet saivat
tilastollisesti pienemmän osan lainoista.
Riskilainat
sosiaalipolitiikkana
Jo samana vuonna 1977 kehittivät Salomon Brothers ja Bank
of America ensimmäiset arvopaperit (MBS eli Mortgage Backed Securities), joiden
vakuutena käytettiin asuntolainoja. Seuraavana vuonna Lewis Ranierista tuli
Salomon Brothersin hypoteekkiosaston johtaja. Ranieri oli amerikkalaisen
unelman omin avuin menestynyt mies – self-made-man. Hänellä ei ollut
varsinaista alan koulutusta, mutta hän oli kekseliäs ja uskomattoman tarmokas.
Nousunsa Ranieri aloitti hoitaessaan Salomon Brothersin postitusosastoa. Tässä
tehtävässä hän näytti kyntensä tehokkaana organisoijana. Sieltä hän nousi
arvopaperidiileriksi. Kiinnelainat olivat silloin vielä pieni ala.
Hypoteekkipankit olivat myöntäneet lainoja 1,2 biljoonan dollarin arvosta.1
Seuraava askel kehityksessä oli
Depository Institutions Deregulation and Monetary Control Act -laki,
jonka presidentti Jimmy Carter allekirjoitti 1980.
Olennaista tässä lainsäädännössä ajateltaessa nykyistä rahoituskriisiä oli, että
se lievensi kiskurikorkoja vastaan suunnattua osavaltioiden lainsäädäntöä.
Valtakunnalliset pankit vapautuivat siten tällaisista rajoituksista.
Korot
ja verovähennykset
Vuoden 1986 verouudistus (Tax Reform Act) muutti vielä
enemmän tilannetta. Vuoteen 1986 saakka erilaisten kulutuslainojen korot oli
voinut vähentää verotuksessa. Tämä koski mm. autolainoja. Mutta verouudistuksen
jälkeen oikeastaan vain asuntolainojen korot olivat vähennyskelpoisia.
Kolme perättäistä ja itse asiassa toisistaan riippumatonta
lakia sekä yksi lainarahoitusta uudistanut ihminen olivat yhtäkkiä luoneet
tilanteen, joka tekivät asuntolainoista erityisen kiinnostavia pankeille ja muille luotonantajille. Vuoden 1977 laki pakotti
rahalaitokset lainaamaan myös lainanottajille, jotka eivät täyttäneet
normaaleja lainaehtoja. Vuoden 1980 laki vapautti ne osavaltioiden
korkorajoituksista, ja vuoden 1986 verolaki teki asuntolainat muita
kulutuslainoja edullisemmiksi. Se antoi lainanottajille myös mahdollisuudet selviytyä
asuntomarkkinoiden suhteellisen korkeista koroista. Kaikki tämä johti
uudenlaisiin rahoitusmarkkinoihin, jotka tarjosivat lainoja ns. subprime- koroilla,
ts. koroilla, jotka olivat yleensä 2 prosenttiyksikköä tavallisia
asuntolainakorkoja korkeampia. Nämä rahoitusmarkkinat tulivat erittäin
suosituiksi, ja juuri Ranieri ajoi järjestelmän läpi rahoittamalla riskilainoja ”asunnoin tuetuilla” arvopaperilla (Mortgage Backed Securities).
MBS-arvopaperit rakentuivat monimutkaiselle matemaattiselle mallille, jossa
riskiluokituksiltaan ja erääntymisajoiltaan erilaisia lainoja yhdistettiin
arvopapereiksi, jotka mahdollistivat korkean tuoton. Mutta tuottoodotukset
rakentuivat kahdelle oletukselle.
Tarjonta
luokysyntää
Ensimmäinen oletus perustui ajatukselle, että luottojen kasvu
loisi uutta kysyntää, joka vuorostaan nostaisi asuntohintoja. Asuntolainojen
luoman hintojennousun piti sen jälkeen korvata osan kohonneesta riskistä, jonka
kaikki tunsivat jo ennakolta. Tavallisista lainanottajista alle kolme
prosenttia tuhlasi lainansa, subprime- lainanottajista sitä vastoin 15
prosenttia. Toinen edellytys oli asunnoin tuettujen arvopaperimarkkinoiden jatkuva
kasvu. Jotta se olisi mahdollinen, näiden arvopapereiden piti olla
houkuttelevia. Tuoton piti siis olla riittävän suuri. Paperilla rahoitusmarkkinajohdannaisiin
perustuva ratkaisu näytti täysin mahdolliselta ja aluksi kaikki sujuikin kuin
leikiten. Se johti jopa lainakannan kasvuun entisestään. Lainanottaja pystyi
sanomaan vanhan lainansa irti asunnon arvon kohottua ja hankkimaan uuden, suuremman
lainan. Erotuksen hän pystyi nostamaan rahana ja ostamaan auton.
Rahoitusmarkkinoiden ikiliikkuja oli keksitty.
Ideologia
ja talous
Ratkaisu tyydytti myös poliitikkoja. Asuntomarkkinoiden kasvuhan
näytti lisäksi ratkaisevan jopa sosiaaliset ongelmat. Kyse oli tietysti myös
hyvin voimakkaasta ideologisesta asiasta, joka todistaisi, että markkinat
pystyvät ratkaisemaan ongelmia, joista poliitikot eivät olleet koskaan olleet
selvinneet. Kaikki voisivat saada asunnon, jos vain kaikki uskoisivat taloudelliseen
kehitykseen ja asuntojen vastaavaan arvonnousuun. Tai lainataksemme talouslehti
Business Weekin kirjoitusta 29. marraskuuta 2004. Artikkeli käsittelee Lewis Ranierin aikaansaannosta: ”And
the market he created has funneled trillions into the American dream of
homeownership.” [Ja hänen luomansa markkinat ovat
ohjanneet biljoonia amerikkalaiseen unelmaan oman kodin omistajiksi.] Kaavio
osoittaa, että Yhdysvaltain kotitaloudet ovat yhä enemmän velkaantuneet.
Samalla ovat asuntolainamarkkinat kasvaneet huimasti. Subprime-lainat olivat
siis yritys ratkaista joitakin hankalia sosiaalipoliittisia tehtäviä,mutta
ratkaisu törmäsi ongelmiin.
Nousu,
ylpeys ja lankeemus…
Lewis Ranieri itse oli äärimmäisen menestyksekäs. Menestyttyään
Salomon Brothersilla hän on kulkenut omaa tietään. Vuonna 2003 hän perusti mm.
yrityksen nimeltä American Financial Realty Trust. Yhtiön listautuessa pörssiin
saatiin kerätyksi 804 miljoonaa dollaria. Varhain kevättalvella 2008 Ranierin
trusti sulautui toiseen samanlaiseen yritykseen nimeltä Gramercy Capital
Corporation. Silloin sai vielä noin 15 dollaria osakkeesta. Kesällä kurssi
laski ja alin noteeraus marraskuulta 2008 oli 64 centiä. Ranieri oli voittanut
omaisuuden ja joku muu oli todennäköisesti hävinnyt. American Financial Realty
Trustin ja Gramercy Capitalin tapaus viittaavat siihen, että rahoitusmaailman ikiliikkujassa
on vielä joitakin pieniä puutteita. Nämä puutteet tunnettiin itse asiassa hyvin
– aiemmin.
Vuoden
1929 jälkeinen päänsärky
Suuri osa talousteoriasta on viimeisen 70 vuoden aikana koskenut
vuoden 1929 suurta kriisiä. Kaikki maailman talousteoreetikot ovat
kirjoituksissaan kääntäneet ja vääntäneet suurlamaa ratkaisun löytämiseksi.
Nimistä onkin kertynyt vaikuttava lista: Joseph Schumpeter, John Maynard
Keynes, Milton Friedman ja Anna Schwartz, Peter Temin, Barry Eichengreen, Ben
Bernanke…
Kiinnostavaa kansantaloustieteilijöiden selityksissäon,
että niissäkin on nousuja ja laskuja, jotka näyttävät liittyvän talouden
sykleihin. Sodan jälkeen kaikki olivat keynesläisiä, 80-luvulta eteenpäin
heistä tuli yhä enemmän friedmanilaisia.
Hallitseva
teoria
Milton Friedman ja Anna Jacobson Schwartz julkaisivat vuonna
1963 kirjan A Monetary History of the
United States, 1867–1960. Seitsemäs luku käsittelee vuoden
1929 kriisiä ja on ilmestynyt myös erillisenä kirjana, jonka tuoreimmassa
painoksessa on mm. Ben S. Bernanken, Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtajan Alan
Greenspanin seuraajan, jälkisanat. Jos me valitsemme lyhyen – ja siten
luonnollisesti myös epäoikeudenmukaisen – oikotien kirjan läpi, voisi kirjan
viestinä pitää, että suuri lama olisi itse asiassa ollut vältettävissä.
Friedman ja Schwartz korostavat toistuvasti, että Yhdysvaltain keskuspankki
teki ratkaisevia virheitä ja vähensi rahamäärää juuri kun sen olisi pitänyt
elvyttää taloutta. Epäonnistuminen koski siis rahapolitiikkaa.
Taustalla on myös joitakin muita oletuksia. Tärkeimmän mukaan
markkinat oikeastaan sääntelevät itseään, ellei rahapolitiikka häiritse tai
tuhoa niiden tehtäviä. On itsestään selvää, ettei Friedmanin ja Schwartzin teoria
ole jäänyt vastaväitteittä, mutta vuoden 1980 jälkeiset vuosikymmenet
osoittautuivat monista eri syistä uusliberalismin (ja poliittisen
uuskonservatismin) kulta-ajaksi. Kyse oli osittain poliittisista suhdanteista, jotka
vallitsivat yhtä aikaa anglosaksisessa maailmassa. Margaret Thatcherista tuli
Britannian pääministeri vuonna 1979 ja Ronald Reagan vannoi virkavalansa Yhdysvaltain
presidenttinä tammikuussa 1981. Kaksi lännen tärkeintä rahoituskeskusta
kulkivat poliittisestitahdissa ja se vaikutti vuorostaan sekä teoriaan että käytäntöön.
Voittoisat
markkinat
Kylmä sota oli luonut illuusion, että oli olemassa kaksi kilpailevaa
talousjärjestelmää – toisaalta markkinataloudellinen ja demokraattinen ja
toisaalta keskusjohtoinen sosialistinen ja epädemokraattinen. Sosialistisen järjestelmän
luhistuminen 1989–91 loi siksi liian pelkistetyn
kuvan siitä, että voittajaksi oli noussut markkinatalous eikä
esim. demokraattinen ja sosiaalinen
eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta, jota oli
Euroopassa pidetty sosialismin arkisena vastapoolina.
Siirtyminen uuskonservatiivisten poliittisten
johtotähtien alle osui lisäksi yhteen äärettömän rajun teknisen kehityksen
kanssa. Tietokoneiden markkinoilletulolla oli, kaikkien aiempien suurten
teknologisten vallankumousten tavoin, valtava vaikutus tuotantoprosessiin. Ei ole
ehkä mikään sattuma, että vuoden 1929 suurlamaa oli edeltänyt jättiläismäinen
muutos kulutustavaratuotannossa. Juuri liukuhihna tekee1920-luvulla autosta, pesukoneesta
ja jääkaapista kulutuskohteita yhä suuremmalle osalle väestöä. Tämä muuttaa vuorostaan yritysten rakenteita,
pörssikursseja ja lainantarvetta.
Teknologian myrskyisä kehitys 1980–90-luvuilla jätti siis
jälkensä pörssikehitykseen. Miljoonia ja miljardeja luotiin perustamalla
huipputekniikkayhtiöitä ja menemällä pörssiin. Suurin osa uusista yhtiöistä toimi
rehdin uuden teknologian turvin, mutta jotkutharrastivat pientä tai suurempaa
vilppiä. Unelma nopeista voitoista ja äkillisistä rikkauksista levisi ympäri
maailman. Myös Helsingissä jonottivat ihmiset näitäihmeitä tekeviä uusia
osakkeita.
Vähän
mahdollisuuksia valvontaan tai kokonaiskuvaan
Ei ollut siis mitenkään tavatonta tai odottamatonta, että
1990-luvusta tuli myrskyisä aika pörssissä. Ratkaisevaa oli, kuinka myrskyä
voitaisiin valvoa tai jossakin määrin hallita. Tätä tarkoitusta varten Bill
Clinton valitsi Arthur Levitt Jr:n U.S. Securities and Exchange Commissionin
(Yhdysvaltain arvopaperi- ja pörssikomission) eli SEC:n puheenjohtajaksi. SEC
valvoo New Yorkin pörssiä ja Nasdaqia. Levitt aloitti uransa tässä tehtävässä
ilmoittamalla haluavansa 170 tarkastajaa saadakseen edes jonkinlaisen mahdollisuuden
valvoa 18 000 sijoitusneuvojaa. – Nyt me tarkastamme heidät joka 30. vuosi. Se
ei ole mitään valvontaa, sanoi Levitt 14. heinäkuuta 1993 ilmestyneessä New
York Times -lehdessä. Mutta aivan niin helposti se ei kuitenkaan käynyt. Jo
lokakuussa 1994 oli Levitt törmäyskurssilla Wall Streetin kanssa ja vastassa
oli myös pitkä rivi poliitikkoja, joiden kampanjoita finanssiala maksoi.
Konflikti koski tietoja, joita rahastot velvoitettaisiin antamaan toiveikkaille sijoittajille. Aiemmin oli sovittu, että yksi sivu
riittäisi. Levitt sanoi (saaneensa) kuulleensa monelta sijoittajalta, etteivät
nämä tiedot riitä. Oli enää kuukausi Yhdysvaltain välivaaleihin.
Republikaanien
vallankumous
Vuoden 1994 marraskuun kongressivaalit olivat suurvoitto republikaaneille.
Edustajainhuoneessa demokraatit menettivät 54 paikkaa. Newt Gingrichistä tuli republikaanien
uusi johtaja ja samoissa vaaleissa valittiin myös George W. Bush Texasin
kuvernööriksi. SEC:n mahdollisuuksille valvoa pörssiä merkitsi kongressin uusi
koostumus Washingtonin Capitolin kukkulalla suuria ongelmia. Komissio oli
käyttänyt erilaisista maksuista saamiaan tuloja toimintansa rahoittamiseen. Republikaanien
mielestä tämä antoi SEC:lle mahdollisuuden olla päällekäyvä ja vapaa
lainsäätäjän valvonnasta. Republikaanit halusivat myös vähentää sijoittajien mahdollisuuksia
vaatia tuomioistuimessa korvauksia harhaanjohtavista ja vääristä neuvoista. Kalliit oikeudenkäynnit
ja pitkälliset neuvottelut uhkasivat tehdä rahoitusmarkkinat varovaisemmiksi. Republikaanit halusivat
siis lisätä rahoitusmarkkinoiden kilpailukykyä ja tehokkuutta.
Kiistan lopputulos oli, että Levitt joutui antamaan periksi.
Rahoitussektorista ja dollarin asemasta kansainvälisenä varavaluuttana oli
tullut tärkeä osa Yhdysvaltain koko taloutta. Tämä oli etu, joka ohitti
kaikki vaatimukset kohtuullisesta avoimuudesta pörssissä.
Testitapaukseksi tulivat rahoitusjohdannaiset.
MBS,
CDO ja muita käsittämättömyyksiä
Suurta osaa Yhdysvaltain rahoitusmarkkinoista valvoo jokin
valtiollinen elin. Wall Streetiä valvoo SEC. Raaka- ainekauppaa ja futuureja
valvoo Commodity Futures Trading Commission (CFTC).
Valvonnan tehokkuus on avoin kysymys, mutta joka tapauksessa
on silti olemassa edes jonkinlaisia sääntöjä lukemattomine porsaanreikineen.
Ihmisen toimiin ja tekemisiin kuuluu melkein kaikki ajateltavissa oleva, kaikki
taivaan ja maan välillä. Siksi myös maailman pörssikauppa vaikuttaa meihin
enemmän kuin haluaisimme uskoakaan. Juuri tästä syystä Barack Obama on mm.
syyttänyt öljyfutuurikauppaa öljyn hintojen nopeasta noususta (ja hitaasta
laskusta). Kun osa sääntelemättömästä rahoitussektorista romahti vuonna 2007,
hakeutuivat sijoittajat raaka-ainefutuureihin suojatakseen varansa. Tämä johti
esim. vehnän ja öljyn hintojen rajuun nousuun. Mutta suurin osa kasvusta koko
tällä, osittain sääntelemättömällä ja valvomattomalla, alalla tapahtui
alueella, joka oli täysin sääntelemätöntä. MBS tai CDO (Collateralized Debt
Obligation) –tyyppisillä johdannaisilla käytyä kauppaa ei mitenkään valvottu. Monien
pohdiskelujen ja muttien jälkeen kuusi suurinta rahoitusyritystä suostuivat
vapaaehtoiseen valvontaan. Kompromissi syntyi kongressin osoitettua halua
esittää hankalia kysymyksiä. Mutta hyvin suuri osa kaikista nopeasti kasvavista
rahoitusoperaatioista oli edelleen suojassa kaikelta tarkastelulta.
Rahoitusala
ja markkinapaine
Rahoitusmaailmassa yritys ei ehkä pysty korkeasuhdanteen aikana
sijoittamaan aivan niin paljon kuin edullinen tilanne voisi tarjota.
Investoinnit ja lainat uhkaavat helposti liiaksi rasittaa yrityksen tasetta.
Juuri tällainen pulma houkutti Enronin luomaan Special Purpose Entitieksi (SPE)
(tai myös nimellä Special Purpose Vehicles) tunnettuja sijoitusvälineitä. Tällä
järjestelyllä taseesta voitiin poistaa osa veloista ja etsiä niille erillistä rahoitusta
finanssijohdannaisia käyttämällä. Tällaisesta kekseliäästä kirjanpidosta tuli
äärimmäisen epäsuosittua Enronin konkurssin yhteydessä, mutta sen takana
olevista periaateratkaisuista oli jo sitä ennen tullut osa Yhdysvaltain
rahoitusalaa. Citibank oli vuonna 1988 luonut ensimmäiset virtuaaliset pankkien
tapaiset yksikkönsä (Structural Investment Vehicles) ja siltä pohjalta
kehitettiin usein veroparatiiseista käsin toimivien virtuaalisten
pankkiyksikköjen järjestelmä, joita alettiin kutsua varjopankeiksi. Nämä
toimivat normaalin pankkijärjestelmän ulkopuolella eivätkä siksi myöskään
noudata normaalia säännöstöä. Koska rahoitusala on hdysvalloissa myös äärimmäisen tärkeä
tulonlähde koko maalle, on varjopankkien sääntely osoittautunut käytännössä
erittäin vaikeaksi.
Sääntelyn
purku ja heikko kontrolli
Siis se, mikä alkoi yrityksenä sosiaalipoliittisen
ongelman ratkaisemiseksi, kasvoi eri syistä uudeksi ilmiöksi rahoitusmarkkinoilla.
Samalla kasvoi esiin uusi talouspoliittinen tulkinta. Tämä tulkinta loi
iskusanan, joka levisi lähes koko maailmaan: vähennä sääntelyä, vähennä nopeasti.
Tällä oli kohtalokkaita seurauksia Suomessa.
Luku II
Pankkikriisi ja säästöpankkikriisi – taistelu
eloonjäämisestä
Sven-Erik
Kjellman
Pohjoismaiden pankkeja ravisteltiin perustuksiaan myöten
1980-luvulla ja 1990-luvun ensimmäisellä
puoliskolla. Ne eivät olleet ainoita. Myös Japanin,
Yhdysvaltain ja Euroopan pankit ja rahoitusyhtiöt olivat vaikeuksissa. Mutta
Euroopassa pankkikriisin seuraukset koskettivat kohtalokkaimmin ja syvimmin
pohjoismaisia pankkeja. Suomessa säästöpankkien kilpailijat puhuivat mielellään
säästöpankkikriisistä. Ja siinä väitteessä on kieltämättä hitunen totuutta.
Eniten kriisistä kärsivät Suomen säästöpankit ja samanaikaisesti kriisin kanssa
käytiin ryhmän sisäistä taistelua tulevasta säästöpankkikentästä. Monet
säästöpankit kävivät eräänlaista kahden rintaman sotaa. Pankkikriisit eivät ole
mikään uusi ilmiö. Niitä on ollut yhtä kauan kuin pankkejakin. Mutta kaikesta päätellen
ne ovat olleet suppeampia eikä yhteiskunnan rooli ole ollut niin massiivinen,
kuin millaiseksi se nyt tuli.
Paradoksaalista tässä yhteydessä on, että kriisi syntyi
alalla, jolla yhteiskunta oli eniten ponnistellut
välttyäkseen kriiseiltä ja epävakaudelta.
Pankkimarkkinoitahan sääntelevät erityiset lait ja pankkejahan
valvovat oma sisäinen tilintarkastus, ulkoiset
tilintarkastajat, ryhmäkohtaiset tarkastusviranomaiset ja valtion rahoitustarkastus.
Näiden lisäksi voidaan mainita myös valtiovarainministeriö ja Tilastokeskus.
Kaikesta tästä valvonnasta huolimatta puhkesi pankkikriisi, jollaista harvat
olivat uskoneet mahdolliseksi. Voisiko osaselityksenä olla, että moni
pankinjohtaja oli usein pitänyt alituisia tarkastuksia ja jatkuvaa raportointia
välttämättömänä pahana? Pankkiin pitäisi voida luottaa. Näin on usein kuultu sanottavan.
Mutta voiko pankkiin luottaa? Onko pankki vakaa? Pankki muuntaa varoja muodosta
toiseen. Tallettajien riskipakoista ja helposti rahaksi muunnettavaa omaisuutta
lainataan ja siitä tulee varoja, joihin liittyy luottoriski ja alhainen
likviditeetti. Tällaiseen muuntamiseen sisältyy piilevää sisäänrakennettua
epävakautta. Pankki pitää vain osan talletuksissa kassavaroina ja muina likvideinä
saatavina. Loput on lainattu ulos eikä ole heti käytettävissä. Monet pankit ja
rahoitusyhtiöt ovat kaatuneet maksuvalmiuskriisiin.
Fuusioidu
tai muuten…
Pankki ja pankkiryhmät ovat alituisesti kilpailleet
keskenään. Menestyksen mittana on ollut talletusten ja luottojen määrä.
Säästöpankit perustivat vanhimman pankkiryhmän, jonka juuret juontavat vuoteen
1822, ja olivat kauan suurin ryhmä. Yksi säästöpankkiryhmän tukipilareista oli
vuonna 1908 perustettu Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki (jatkossa pelkästään
Skop). Hiukan vanhempi oli Säästöpankkiliitto, ja kolmas merkittävä ryhmän
toimija oli Suomen Kiinteistöpankki. Myöhemmin tulivat mm. SKOP-Rahoitus Oy,
SPSijoitus Oy, Säästöpankkien Eläkekassa, Säästöpankkien Kiinteistövälitys, Säästöpankkien Keskinäinen Vakuutusyhtiö,
kaupallinen yhtiö Samerka sekä vuonna 1986 Teollistamisrahasto Oy. Yhteistyö sujui yleensä hyvin
tässä ryhmässä, johon 1980-luvun puolivälissä kuului yli 200 säästöpankkia.
Ryhmän jäsenet olivat kuitenkin hyvin erisuuruisia. Suurten kaupunkien
säästöpankit olivat yleensä edustettuina yhteisissä elimissä. Suuri on aina
halunnut kasvaa; se kuuluu järjestön luonteeseen. Kaupunkien pankit kasvoivat,
kun niihin fuusioitui ympäröivän maaseudun pankkeja. Kaupunkien ja maaseudun
välille kasvoi myös kuilu näkemyksissä säästöpankille kuuluvasta
toimintakentästä. Jo vuonna 1968 esitettiin ensimmäinen säästöpankkien fuusioitumista
koskeva valtakunnallinen toimintaohjelma. Tavoitteena oli 38 säästöpankkia,
talousalueille perustuva säästöpankkiliike. Tästä tulikin rakennepoliittinen
ohjenuora kahdeksi vuosikymmeneksi eteenpäin. Säästöpankkiliike ei ollut
kuitenkaan ainoa, jolla oli rakennesuunnitelmia. Osuuspankkien tavoite oli 74
osuuspankkia. Ruotsissa suunniteltiin määrän vähentämistä 480:stä 72:een,
Norjassa 528:sta 61 pankkiin.
Pakolla
suureksi
Fuusiot toteutettiin Suomessa, muttei keskusjärjestöjen (ja
vastaanottajiksi kaavailtujen säästöpankkien) haluamassa tahdissa. Siksi
nimitettiin vuonna 1982 komitea, jonka roolina oli aloittein tukea ja nopeuttaa
fuusioita. Kun vuonna 1983 noin 50 säästöpankkia toimi todellisuudessa
tappiolla ja ennusteet vuodelle 1984 viittasivat tilanteen pahenemiseen,
alettiin rakennepolitiikkaa tiukentaa keskusjärjestöjen taholta. Mutta kesti aina
vuoteen 1990 ennen kuin lopullinen tuomio tuli.
Säästöpankkiliiton ja Skopin yhteisessä kiertokirjeessä säästöpankkien
hallitusten puheenjohtajille ja toimitusjohtajille käytettiin selkokieltä ja
vallan kieltä. Fuusiot on pantava toimeen vuoden 1991 aikana. Päätökset on
tehtävä ennen vuoden 1990 päättymistä. Tavoitteena on 40 vahvaa
aluesäästöpankkia. Säästöpankkeja oli tuolloin 150, joten 110 oli pyyhittävä
kartalta. Jos Säästöpankkiliitto tai Skop olisivat aiemmin ehdottaneet fuusioita,
olisi pankin toimitusjohtaja voinut suojautua neutraalin asenteen taakse. Nyt
tätä mahdollisuutta ei enää ollut. Toimitusjohtaja velvoitettiin ehdottamaan hallitukselle
fuusiota, hallituksen oli vietävä ehdotus edelleen säästöpankin isännistölle ja
päätökset oli tehtävä ennen vuoden 1990 päättymistä. Muuta tietä ei ollut.
”Därefter rätten och packen Eder” (’Tätä kaikki noudattakoot’), kuten Kustaa
Vaasa sanoi aikoinaan.
Saneeraus
pakon edessä.
Fuusioita perusteltiin mm. sanomalla, etteivät pienet säästöpankit
pysty tehokkaasti hyödyntämään tukkumarkkinoita ja kansainvälistä
varainhankintaa ja että suuret säästöpankkiyksiköt tulisivat olemaan
työntekijöiden turvana, että pienten pankkien olisi vaikea hallita riskejä ja
että tuloja siirtyisi merkittävästi suurilta pienille pankeille. Lisäksi
esitettiin, että suurten ja pienten säästöpankkien liiketoimintatavat olivat
erkaantuneet toisistaan ja että pienille säästöpankeille oli tullut yhä vaikeammaksi
investoida kannattavasti. Oli myös ajateltavissa, ettei löytyisi suurta säästöpankkia fuusiokumppaniksi, jos pieni säästöpankki joutuisi akuuttiin
kriisiin. Yhtenä perusteluna oli vielä, että säästöpankkikeskus (liitto ja Skop) tuki tuntuvasti
pieniä säästöpankkia ja että oli vain ajan kysymys, kuinka kauan suuret
säästöpankit suostuisivat siihen. Sokeriksi pohjalla oli tehty laskelma, joka
osoitti, että pankki, jonka tase ja taseen ulkopuoliset
sitoumukset olivat yhteensä 206 miljoonaa markkaa, ei pystyisi vastedes
ylläpitämään vakavaraisuutta ja olisi siten huomattavan saneerauksen tarpeessa.
Ilman saneerausta kriisi olisi pian ovella eikä riskinottokykyä olisi.
Saneeraamalla päästäisiin parhaassakin tapauksessa hitaaseen kuihtumiseen, ja
silloinkin enintään vuoteen 1998 saakka. Pankin kannattavuutta eniten
heikentäviä tekijöitä oli toisaalta tuleva talletusten lähdevero ja toisaalta
uusi maksu, jonka säästöpankkik eskus tulisi vuodesta 1991 alkaen määräämään
säästöpankeille. Maksu käytettäisiin mm. ryhmän luottotappioiden kattamiseen. Nykytiedon valossa
voidaan todeta, että olisi tarvittu huomattavasti suurempi summa ryhmän
luottotappioiden kattamiseksi kuin ilmoitettu maksu olisi koskaan tuonut. Sitä
ei lopulta määrättykään säästöpankeille. Säästöpankkikeskus oli nyt antanut
selvät ohjeet tulevaisuuden varalle. Mutta kävi aivan toisin kuin oli aiottu. Skop
ja siten koko säästöpankki-ryhmä olivat jo syksyllä 1990 kriisissä, jonka
laajuudesta harvalla tai tuskin kenelläkään oli oikeaa käsitystä. Muutaman vuoden
satumaisten tulosten ja odottamattoman menestyksen jälkeen syntyi tilanne,
jossa kukaan ei halunnut tai uskaltanut vastustaa Skopin johdon politiikkaa. Rohkeasta
sijoittamisesta ja riskinotosta oli tullut malli, jota moni ryhmän jäsen halusi
kokeilla – ja kokeilikin kohtalokkain seurauksin.
Säästöpankkien
Keskus-Osakepankki kaatuu
Säästöpankkien oli annettu ymmärtää, että Skopilla olisi
koti- ja ulkomaisine kontakteineen rajoittamaton pääsy käsiksi rahoihin. Uusia
välineitä kuten kotimaisia talletus- tai sijoitustodistuksia otettiin käyttöön
ja valuuttaluotot kasvoivat nopeasti. Säästöpankit eivät aikailleet nyt
syntyneiden lisäluottomahdollisuuksien hyödyntämisessä. Mutta Skopin riskit
eivät olleet ainoita, jotka kasvoivat. Myös säästöpankkien riskit kasvoivat ulkomaisten
valuuttalainojen myötä, sillä Skop edellytti, että säästöpankit takaavat
asiakkaidensa ottamat ulkomaiset valuuttalainat. Kansallis-Osake-Pankki ja
Posti-pankki olivat ensimmäisiä pankkeja, jotka eivät halunneet olla enää
mukana Skopin ja säästöpankkien toiminnan laajenemisessa. Ne alkoivat rajoittaa Skopin talletus-
tai sijoitustodistusten ostamista ja niiden osuutta omissa salkuissaan. Hieman
kärjistäen voidaan sanoa, että Skopin kilpailijat ja Suomen Pankki olivat olleet
rahoittamassa säästöpankkiryhmän kasvua. Myös ulkomaiset sijoittajat alkoivat
huolestua. Kokonaisuutena ottaen koko ryhmän rahoitustilanne kiristyi. Jo
vuoden 1989 alussa oli Suomen pankki kehottanut kaikkia pankkiryhmiä
hillitsemään luotonannon kasvua ja sen pääjohtaja vaati kaikilta pankkiryhmiltä
solidaarisia kannanottoja. Asetettujen rajoitusten ylittäjiltä vaadittaisiin
ylimääräisiä kassavarantovelvoitteita Suomen pankissa. Mutta Skop ja
säästöpankit poikkesivat linjalta.
Skopin taholta sanottiin, että sanktiot ovat
verrattavissa ylinopeussakkoihin. Jos jää kiinni, ei tarvitse kuin maksaa sakot.
Säästöpankkiliiton tiedottaessa asiasta säästöpankkikentälle esitettiin, että
vaikka muut pankkiryhmät yrittäisivät noudattaa Suomen Pankin suosituksia, niin
säästöpankkien pitää huolehtia volyymien ja markkinaosuuksien kasvusta;
kasvutrendejä ei saa vaarantaa. Säästöpankkiliiton toimintaa paheksuttiin syvästi
Suomen Pankin johdossa.
Asuntomarkkinat
pettävät
Vuoden 1989 alussa olivat pörssikurssit ja
kiinteistöhinnat alkaneet laskea samalla kuin markkinakorot nousivat. kopin
teollisen haaran, Tampellan, ja ryhmän sijoitusyhtiön, SP-Sijoituksen,
vaikeudet kasautuivat. Skop yritti omin voimin ratkaista Tampellan ongelmat koko
säästöpankkiryhmän osallistuessa SP-Sijoituksen pelastamiseen. Vuoden 1990
lopulla, lähes samanaikaisesti fuusiomäärä-yksen kanssa, Skop kääntyi
säästöpankkien puoleen ja esitti osakepääoman korotusta. Tässä vaiheessa
uskottiin säästöpankkien piirissä yleisesti, että ryhmä ja keskuspankki
selviäisivät myrskystä.
Vaikka monissa säästöpankeissa kiehuttiin raivosta ajateltaessa
Skopin ja Säästöpankin toimintaa rakennekysymyksessä, oltiin ryhmälle
solidaarisia ja osallistuttiin Skopin osakepääoman 1,3 miljardin markan korotukseen.
Skop sai lisäksi 500 miljoonaa markkaa säästöpankeilta kun nämä ostivat Skopin
dataosaston. Säästöpankit osallistuivat vielä vuoden 1991 alussa 1,8 miljardin
markan vakautuspakettiin. Mutta näistä panoksista ei ollut juurikaan apua.
Tappiokierre kiihtyi ja 19. syyskuuta 1991 ilmoitti Suomen Pankki ottaneensa Skopin
haltuunsa. Vaikea ja dramaattinen päätös, mutta mitään muuta ratkaisua ei ollut
tarjolla, sanoi asiasta vastaava Suomen Pankin johtokunnan jäsen tavatessaan
säästöpankkien johtajia jonkin aikaa haltuunoton jälkeen Miksi ryhmän
lippulaivalle Skopille kävi niin kuin kävi? Harjoitetun politiikan syytä on tarkasteltava 1980-luvun
keskivaiheilla tehtyä strategian-valintaa vasten. Hyökkäävät panostukset
100-prosenttisin lainavaroin tuottivat aluksi suuria voittoja. Skop oli suuri toimija
pörssissä ja esimerkiksi HOP-kauppa toi 70 miljoonaa markkaa voittoa. Mutta
menestyksellä oli myös toinen puoli – vauhtisokeus, liiallinen kunnianhimo ja
ylimielisyys suhteessa toisiin pankkiryhmiin. Vuosien 1989–1991 pörssiromahdus,
luottojen paisuminen, ennätyksellinen korkotaso, kiinteistösijoitukset ja
teollisuushankkeet yhdessä ulkomaisten hankkeiden
epäonnistumisen kanssa sekä tytäryhtiöiden ylivoimaiset ongelmat
myötävaikuttivat yhdessä katastrofiin.
Suomen
Säästöpankki katastrofin partaalla
Skopin tulevaisuutta saattoi nyt sanoa suureksi
kysymysmerkiksi. Pankin piti tosin jatkaa säästöpankkien keskuspankkina, ja
Suomen pankki oli sitoutunut takaamaan sen maksuvalmiuden kaikissa tilanteissa.
Mutta samalla Suomen Pankki antoi ymmärtää, että edessä oli uskalias rakentee-llinen
ratkaisu. Vaikkei näköpiirissä ollut talletusten paniikkipakoa säästöpankeista,
hupenivat ne hitaasti mutta varmasti. Osuuspankeista tuli syksyllä 1991 maan
suurin pankkiryhmä. Kaikkia säästöpankkeja koskettava kysymys oli, mitä niiden
Skop-osakkeille tapahtuisi. Säästöpankkien oma pääoma oli perinteisesti ollut
melko vaatimaton. Kovan verotuksen vuoksi niiden oli ollut lähes mahdotonta
koota verotetuin varoin merkittävää omaa pääomaa. Oma pääoma koostui siksi useimmissa
säästöpankeissa vanhempien kiinteistöomistusten arvonkorotuksista ja Skopin
osakkeista.
Niinkin myöhään kuin 1989 antoi silloinen Pankkitarkastus
säästöpankeille luvan korottaa Skop-osakkeiden arvoa 55 markalla osakkeelta.
Miten hoitaa ryhmässä tilanne, jos korotusten sanottaisiin olevan ilmaa ja
pankit pakotettaisiin ottaman ne takaisin?
Kun luottotappiokierre lisäksi kiihtyi, näytti ryhmän tilanne
synkältä. Skopin joutuminen Suomen Pankin haltuun johti kuumeiseen toimintaan
säästöpankkiryhmässä. Todellisuudessa toiminta oli alkanut jo aiemmin, erityisesti
säästöpankkitarkastuksen laadittua marraskuussa 1990 selvityksen ryhmän
luottotappioista. Tilanne paheni jatkuvasti ja maaliskuussa 1991 totesi tarkastus,
että 90 prosenttia ryhmän huolenaiheista oli 50 suurimmassa säästöpankissa.
Ripeät otteet olivat siksi tarpeen.
Vastalauseet
eivät auttaneet
Säästöpankkiliiton hallintoneuvosto päätti 6. marraskuuta
1991 suosittaa säästöpankeille koko maan kattavan säästöpankin, Suomen
Säästöpankin, perustamista. Selvitystyössä oli myös sivuttu federaatiomallia ja
holdingyhtiömallia. Ratkaisu tapahtui kuitenkin yhden pankin mallin hyväksi ja
painavimpana syynä oli tulossa oleva 8 prosentin vakavaraisuusvaatimus. Toinen huomionarvoinen
tekijä oli pankkitekniikka, jota voitiin järkevämmin kehittää yhdessä ainoassa
pankissa.Fuusioi-tumismääräystä vuoden 1990 lopulla kiivaimmin vastustaneet
säästöpankit olivat nyt arkaluonteisen tilanteen edessä. Suomen Säästöpankki esitettiin ainoana
takeena pankkitoiminnan jatkumisesta tällä alueella. Lisäksi korostettiin tulevan yksikön kykyä
kantaa riskejä, myös yhteiskuntakriisin syventyessä huomattavasti. Suomen
Säästöpankkiin liittyminen toisi myös koulutus- ja erikoisasian-tuntijapalveluja
sekä huomattavia kehitysresursseja. Liittyminen olisi jälleen kerran osoitus
ryhmän solidaarisuudesta; mentiin jopa niin pitkälle että sitä sanottiin
isänmaalliseksi teoksi.
Fuusioitumista aluesäästöpankkeihin aiemmin vastustaneet
pankit eivät kuitenkaan olleet vakuuttuneita
esitetyn mallin kestävyydestä. Voisivatko annetut tiedot
pitää paikkansa kun toisaalta väitettiin, että
8 prosentin vakavaraisuusvaatimus oli saavutettavissa ja
samanaikaisesti ilmeni päivittäin uusia tappioita monissa säästöpankeissa,
jotka olivat ilmoittaneet olevansa valmiit liittymään uuteen suurpankkiin.
Protestoivilla säästöpankeilla oli yleensä vahva markkinaasema, niiden talous
oli kunnossa ja ne halusivat itse vapautta, mutta myös vastuuta tulevan
kehityksen ohjaamisesta. Itsenäisenä pankkina jatkamiseen liittyi myös
lisäarvoa ja mahdollisuus profiloitua. Lisäksi lähdettiin siitä, että itsenäisenä jatkaminen turvaisi paikallisyhteiskunnan
työpaikat, että luottamushenkilöiden toiminta paikallispankin hyväksi
voimistuisi ja että omilla jaloilla jatkaminen lisäisi työntekijöiden ja johdon
motivaatiota.
Itsenäisyyden
loppu
”Varmoiksi” luonnehdittujen tekijöiden ohella oli lisäksi
joukko epävarmuustekijöitä. Yksi oli, miten viranomaiset suhtautuisivat, jos
paikallispankki ei menisi mukaan Suomen Säästöpankkiin. Toinen oli kysymys myöhemmän
liittymisen ehdoista, jos itsenäisyyslinja kaikesta huolimatta epäonnistuisi.
Oliko ylipäänsä mahdollista liittyä myöhemmin? Odottaisiko siinä tapauksessa vaivalloinen
Canossan-matka.
Yhteensä 41 säästöpankin edustajat allekirjoittivat vuoden
1992 tammikuun viimeisenä päivänä vaaditut
asiakirjat Suomen Säästöpankin perustamiseksi. Kaksi säästöpankkia
liittyi myöhemmin. Neljäkymmentä säästöpankkia päätti jatkaa itsenäisinä
yksikköinä. Ulkopuolelle jääneiden joukossa oli kymmenen ruotsinkielisten
seutujen pankkia: Aktia Säästöpankki, Tammisaaren Säästöpankki, Nauvon
Säästöpankki, Korppoon Säästöpankki, Houtskärs Sparbank, Kristiinankaupungin Säästöpankki,
Närpiön Säästöpankki, Övermark Sparbank, Koivulahden Säästöpankki ja Vöyrin
Säästöpankki. Näistä Nauvon, Korppoon ja Houtskärin säästöpankit ovat myöhemmin
perustaneet Saaristosäästöpankki Oyj:n ja Övermarkin Säästopankki (suomeksi
Ylimarkku) on liittynyt Närpiöön. Suomen Säästöpankki sai luvan pankkitoiminnan
harjoittamiseen maaliskuussa 1992, ja toiminta voitiin aloittaa. Mutta pankin
toiminta jäi lyhyeksi. Kasvava epäluottamus asiakkaiden ja suuren yleisön
keskuudessa, valtavat luottotappiot ja siitä johtuva tarve saada jatkuvia
pääomaruiskeita Valtion vakuusrahastolta teki valtiosta enemmistöomistajan. 22. lokakuuta 1993 oli pankin
kohtalo sinetöity. Hallitus ilmoitti myyneensä Suomen Säästöpankin neljänä yhtä
suurena osana osuus-pankkiryhmälle, Suomen Yhdyspankille, Kansallis- Osake-Pankille
ja Postipankille. Kauppasumma oli 5,6 miljardia markkaa. Suomen Säästöpankin
omien laskelmien mukaan summan olisi pitänyt olla yli 14miljardia markkaa.
Huono
myynti
Säästöpankkiryhmä oli kertaheitolla menettänyt
80prosenttia volyymistaan. ”The dynamic third” (Dynaaminen kolmannes),
säästöpankkiryhmän iskulause 1980-luvulla oli katoamassa lähes tyystin.
Vilunväreet kulkivat koko säästöpankkikentän läpi. Sekä luottamusmiehet että
Suomen Säästöpankin henkilökunta katsoivat tulleensa petetyiksi. Jos oli
aiemmin tunnettu tiettyä epäluottamusta, muuttui se nyt epätoivoksi. Suurinta
katkeruutta tunnettiin niissä säästöpankeissa, jotka olivat olleethyvinhoide-ttuja
ja vahvoja liittyessään Suomen Säästöpankkiin. Näiden joukossa oli Ålands
Sparbank.
Vielä jäljellä oleville 40 säästöpankille alkoi
vaivalloinen, mutta määrätietoinen jälleenrakennus. Ostajapankkien vaikeudet
eivät olleet ohi huolimatta hankintaan kuuluvasta noin 48 miljardin markan talletuslisästä. Postipankki on nykyisin Den Danske Bankin
omistuksessa, SYP ja KOP kuuluvat Nordeakonserniin, jossa ruotsalaiset
heiluttavat tahtipuikkoa. Kotimaisista vain osuuspankkien ja Ålands-bankenin voidaan
sanoa pystyneen pitämään puolensa. Pankkikriisin seurauksena Suomen pankkisektorin työntekijämäärä
puolittui. Lähes 25 000 pankkivirkailijaa menetti työnsä. Suomen Säästöpankista
siirtyi 656 pankkikonttoria ostajapankeille. Edessä oli ankara konttoriverkon
saneeraus.
Miksi
siinä näin hullusti kävi?
Vaikka usein on korostettu, että kyseessä oli
säästöpankkien kriisi, kärsivät kaikki pankkiryhmät raskaita tappioita. Vuosina
1989–1994 olivat Osuuspankkiryhmän luottotappiot 10,94 miljardia markkaa,
Suomen Yhdyspankin 12,69 miljardia, Kansallis-Osake-Pankin 13,7 miljardia ja
Postipankin 6,4 miljardia. Suomen Säästöpankin tappiot olivat 16,14 miljardia,
muiden säästöpankkien 0,88 miljardia ja Skopin 8 miljardia markkaa. 1980-luvun
aikana purettiin suuri osa sääntelystä, jolla oli aiemmin ohjattu
pankkitoimintaa. Vapaat markkinat mahdollistivat aivan uudenlaisen
varainhankinnan.
Pankit eivät kuitenkaan panneet merkille, että uudet
markkinat myös moninkertaistivat riskit. Pankit
eivät osoittaneet sellaista vastuuntuntoa, jota uusien olojen
olisi pitänyt edellyttää. Osasyynä oli myös hajanainen valvontajärjestelmä. Oli
olemassa koko joukko tarkkailuelimiä, mutta mikään niistä ei kantanut
kokonaisvastuuta. Tilinpäätöstä koskevat määräykset olivat myös vanhentuneita.
Vasta
vuonna 1992 antoi Pankkitarkastus ohjesäännön, jonka mukaan
hoitamattomien lainojen on ilmettävä tilinpäätöksistä. Lisäksi pankit olivat
vuodesta toiseen voineet peittää ongelmansa siirtämällä ne omille
tytäryhtiöilleen. Suomen yhteiskuntaa kohdannut matalasuhdanne muodostui
syvemmäksi kuin kukaan oli osannut ennustaa.Ylikuumentunut talous notkahti ja
muuttui syväksi lamaksi. Korkea velkaantumis-aste ja ennätyskorkea korkotaso
johtivat konkurssivyöryyn, joka teki tyhjäksi vuosikymmenten vaivalloisen työn.
Mutta inhimillinen tekijä vaikutti ehkä kaikkein eniten pankkikriisin syntyyn.
Muuan riikinruotsalainen pankkimies ilmaisi tämän seuraavasti: yhtäkkiä
vaikutti siltä kuin useimmat pankinjohtajat olisivat tilapäisesti seonneet ja
vieläpä lähes samanaikaisesti.
Luku III
Rahoituskriisi ja pankkien kaatuminen
Kim
Lindström
Rahoituskriisi puhkesi näennäisen äkkiä ja jokseenkin odottamatta
kesällä 2007. Laukaisevana tekijänä olivat amerikkalaiset ns. subprime-lainat,
ts. asuntolainat, joita oli aina 1990-luvulta saakka myönnetty ihmisille, joiden
luottokelpoisuus oli olematon. He olivat usein ihmisiä, joilla ei ollut tuloja
tai varoja. Normaalien lainakriteerien mukaan näillä – ei niinkään harvoin Yhdysvaltain
etnisiin vähemmistöihin kuuluvilla – ihmisillä ei ollut toivoa asuntolainan
saamisesta. Viranomaiset kannustivat tällaista lainanantoa sosiaalisista syistä.
Laina-ajan korko oli tavallisesti alhainen, mutta kohosi myöhemmin selvästi
korkeammalle tasolle vastatakseen lainansaajien heikon lainanhoitokyvyn aiheuttamaa
riskiä.
Subprime-lainojen riskeistä huolimatta kaikki sujui hyvin
niin kauan kuin asuntojen arvo nousi. Vielä
arveluttavampaa kuin riippuvuus asuntohintojen
kehityksestä oli kuitenkin yksipuolinen keskittyminen
lainavolyymin kasvattamiseen, jolloin luottoriskit aktiivisesti
”unohdettiin”. Käytännössä tämä tapahtui
siten, että Yhdysvaltain jättiläismäiset ja
vaikutusvaltaiset investointipankit yhdistivät suuren määrän
subprime- ja muita lainoja eräänlaiseksi lainapaketiksi, jota
vastaan laskettiin liikkeelle nimellä CDO
(Collateralized Debt Obligation) tunnettuja
arvopapereita. Tällaisen paketoinnin avulla voitiin lainariskit
tehokkaasti piilottaa. Investointipankit näkivät usein parhaaksi
varastoida omat CDO:nsa veroparatiiseissa toimiviin tytäryhtiöihin, mikä esti
valvonnan. CDOpapereilla käytiin kauan vilkasta kauppaa, ja niitä ostivat halukkaasti
mm. eläkerahastot, vipurahastot (ks. seuraava luku), kunnat ja muut elimet.
Korttitalo
romahtaa
Yhdysvaltain asuntohintojen alkaessa vuonna 2007 laskea tajuttiin
yhtäkkiä, millaisia valtavia riskejä subprime- lainoissa piili. Pankkien oli
otettava takaisin asuntoja lainansaajilta, jotka eivät kyenneet hoitamaan asuntolainojaan.
Asuntohintojen lasku kiihtyi pankkien halutessa päästä asunnoista eroon.
Vaikeudet levisivät myös Eurooppaan. Muun muassa suuri brittiläinen asuntolainalaitos
Northern Rock kaatui jo syyskuussa 2007.
Asuntohintojen laskun vuoksi CDO-markkinat romahtivat
täysin, koska kukaan ei voinut tietää, millaisia luottoriskejä lainapaketteihin
sisältyi. Ei tiedetty edes, millaisista lainoista CDO:t koostuivat. Käytännössä
kauppa pysähtyi kokonaan, koska tuli mahdottomaksi tietää tällaisen arvopaperin
arvoa. Luottamus markkinoihin katosi täysin markkinatoimijoiden yrittäessä arvailla
kenellä on CDO:ita ja kuinka paljon. Lukemattomat pankit ja muut sijoittajat
joutuivat tekemään valtavia alaskirjauksia tällaisille hallussaan oleville
”arvopapereille”. Myös liikkeellelaskijoille, ts. investointipankeille, jäi
käteen suuria myymättömien CDO:iden varastoja, mikä olikin tärkeimpiä syitä pankkien
kaatumiseen.
Kellot
soivat investointipankeille
Rahoituskriisin merkillisimpiä seurauksia on viiden
legendaarisen investointipankin kaatuminen Yhdysvalloissa. Morgan Stanley,
Goldman Sachs, Merrill Lynch, Lehman Brothers ja Bear Stearns ovat aina
1800-luvulta saakka näytelleet pääosaa ei vain Yhdysvaltain
rahoitusmarkkinoilla vaan myös koko maapallolla maailman johtavissa
finanssikeskuksissa olevien sivukonttoriensa kautta. Tuskin on tehty yhtään
merkittävää yritys- tai pörssikauppaa ilman, että ne olisivat olleet mukana
aloitteentekijöinä, meklareina, neuvonantajina tai varainhoitajina. Erittäin
vapaamielisen sääntelyn ansiosta niillä on ollut vapaat kädet kehittää
toimintaansa tavalla, joka on ollut äärimmäisen kannattavaa. Niiden omistajilleen
tuottamat voitot ovat olleet luokkaa, josta useimmat muut yritykset ovat
voineet vain uneksia.
Suurimman osan 2000-lukua korkotaso on ollut hyvin alhainen,
mikä on kannustanut suureen velkaantumiseen ja riskinottoon. Vuonna 2004
investointipankkien lainanantomahdollisuudet lähes nelinkertaistuivat niin,
että lainavolyymi saattoi olla jopa 40-kertainen omaan pääomaan verrattuna
oltuaan aiemmin enintään 12-kertainen. Tämä suosi tietenkin erilaisten
rahoitusinnovaatioiden luomista, mutta kasvatti myös suuresti riskejä. Syntyi
uusia rahoitustuotteita kuten CDO:t, mutta tavallisesti niitä yhdistivät
monimutkaisuus ja vaikeaselkoisuus. Mitä vähemmän läpinäkyvyyttä, sitä riippuvaisempia sijoittajat olivat
investointipankkien asiantuntemuksesta. Ongelmana oli kuitenkin, etteivät investointipankkien ja sijoittajien edut
aina kohdanneet. Tärkeä syy tähän olivat ylimitoitetut kannustinohjelmat
bonuksineen ja optioineen, joita investointipankit myönsivät avainhenkilöilleen. Jo rahoituskriisin alkuvaiheessa kesällä 2007 ilmoitti viidenneksi
suurin investointipankki Bear Stearns, että kaksi sen vipurahastoa oli kaatunut
liian suuriin CDO-omistuksiin. Pankki joutui kaltevalle pinnalle ja sen oli
pakko raportoida yhä suuremmista tappioista.
Käytännössä Bear Stearns kaatui, vaikka se virallisesti joutui
maaliskuussa 2008 suurpankki J.P. Morgan Chasen haltuun pilkkahinnasta.
Lehman
Brothers konkurssiin
Seuraava uhri oli Lehman Brothers, jonka kuolinkamppailu päättyi
hiukan yllättäen syyskuun puolivälissä 2008. Koko rahoituskriisi muistuttaa
dominopeliä, jossa jokainen kaatuva nappula vetää mukanaan aivan uusia
nappuloita. Samalla nappulat kaatuvat yhä nopeammassa tahdissa. Jostakin syystä
viranomaiset päättivät olla pelastamatta Lehmania. Miksi juuri Lehman valittiin
uhriksi ja miksi pankkia ei pelastettu on epäselvää. Joka tapauksessa tätä
menettelyä on arvosteltu, koska seuraukset olivat dramaattisia. Markkinat
olivat selvästi siinä uskossa, ettei yhtään merkittävää rahoituslaitosta päästetä
konkurssiin ilman valtion tuloa viime kädessä pelastajaksi. Lehmanin myötä konkurssi-vaihtoehdosta
tuli pelottavan konkreettinen. Tärkeät pankkien väliset interbank- markkinat
kaatuivat heti, koska yksikään pankki ei enää uskaltanut luottaa kilpailijoihinsa.
Yleistä epäluottamusta ruokki se, ettei kukaan voinut tietää, missä kohtaa
pankkijärjestelmää todelliset luottoriskit sijaitsivat.
Tilannetta ei parantanut, se että luokittelulaitosten luottokelpoisuustodistukset
osoittautuivat täysin
epäluotettaviksi. Toinen Lehmanin konkurssin välitön seuraus
oli, että pankkien yritysasiakkailtaan veloittamat riskilisät
moninkertaistuivat. Seurauksena oli pankkien pääomansaannin dramaattinen
huononemi nen samalla kun luotonsaanti vaikeutui ja luottojen hinta nousi
jyrkästi.
Dramatiikkaa
liiankin kanssa
Syyskuusta 2008 tuli monessa suhteessa äärimmäisen dramaattinen
kuukausi rahoitusmarkkinoilla. Lehmanin lisäksi monilla muillakin
rahoituslaitoksilla oli lähes ylitsepääsemättömiä ongelmia. Yhdysvaltain
markkinoiden kaksi asuntolainajättiä, Freddie Mac ja Fannie Mae,
valtiollistettiin. Sama koski maailman suurinta vakuutusyhtiötä AIG:tä
(American Insurance Group), joka joutui vaikeuksiin, kun yhtiön markkinoimat ns.
CDS-luottoriskivakuutukset (Credit Default Swaps) alkoivat johtaa valtaviin
korvausvaatimuksiin. AIG:n konkurssilla olisi ollut arvaamattomia seurauksia
koko kansainväliselle pankkitoiminnalle. Valtiollistamiselle ei siis ollut
realistista vaihtoehtoa AIG:n tapauksessa. Rahoituskriisin monien amerikkalaisuhrien
joukossa olivat myös maan suurin säästöpankki Washington Mutual sekä maan neljänneksi suurin pankki
Wachovia. Tiukat neuvottelut Lehmanin tulevaisuudesta johtivat siihen, että
Merrill Lynch katsoi parhaaksi luopua itsenäisyydestään ja tulla osaksi Bank of
Americaa. Myös jäljellä olevat kaksi investointipankkia, Morgan Stanley ja
Goldman Sachs, alkoivat tuntea maan polttavan jalkojensa alla ja etsiytyivät
keskuspankin Federal Reserven helmojen suojaan muuttumalla tavallisiksi talletuspankeiksi.
Siten ne alistuivat aiempaa huomattavasti
tiukempaan valvontaan, mutta toisaalta niiden mahdollisuudet
toimintansa rahoittamiseksi paranivat.
Eurooppa
sai osansa kriisistä
Syksyn aikana sai myös muu maailma tuntuman
rahoituskriisiin . Euroopassa valtiollistettiin useita pankkeja, mm. Benelux-maiden Fortis, Hypo Real
Estate Saksassa ja Royal Bank of Scotland Isossa-Britanniassa. Lisäksi saivat lukuisat pankit valtiolta pääomaruiskeita
voidakseen jatkaa toimintaansa. Eniten kärsi Islanti, jonka kaikki kolme suurinta
pankkia valtiollistettiin. Islannin kruunu lakkasi olemasta vaihdettava
valuutta. Suomessa Kaupthingin ja Landsbankin toiminta loppui lyhyeen.
Glitnirin Suomen tytärpankki palasi alkuperäisille omistajille
ja sai takaisin vanhan nimensä FIM.
Huomattavia ongelmia kehkeytyi myös Baltiassa. Koska sekä
Swedbankilla että SEB:llä oli suuria
intressejä alueella, saivat nekin tuntuman vaikeuksiin. Carnegie
Investment Bank, jonka juuret ulottuivat
vuoteen 1803, oli ainoa kaatunut ruotsalaispankki, syynä
taitamaton riskienhallinta. Se siirtyi Ruotsin
valtiokonttorin Riksgäldenin haltuun. Rahoituskriisin pohjoismaisiin
uhreihin kuului myös pari pienehköä tanskalaispankkia.
Reaalitalous
uhrina
Rahoitus pysyi kauan melko erillisenä ilmiönä, joka ei juuri
vaikuttanut reaalitalouteen. Tämä loppui kuitenkin nopeasti myöhäissyksyllä
2008, kun yritysmaailman yt-neuvottelut ja tulosvaroitukset alkoivat kuulua päivittäiseen
uutisantiin. Samalla alkoivat erilaiset ennusteita laativat laitokset kilvan
alentaa ennusteitaan kokonaistuotannon kasvusta eri maissa. Bruttokansantuote luultavasti
alenee ja työttömyys lisääntynee monissa maissa vuoden 2009 aikana. Suomen
talous kuuluu Euroopan vahvimpiin. Toisin kuin 1990-luvun alussa useimmilla
suuryhtiöillämme on terve rahoitusrakenne
ja vahva kassavirta. Tilauskanta on toistaiseksi äärimmäisen korkealla tasolla.
Tämä ei kuitenkaan merkitse, että me selviydymme ehjin
nahoin syvästä taantumasta, johon rahoituskriisi näyttää johtavan. Suomi on
monia muita maita riippuvaisempi vientimarkkinoistaan. Ostajamaidemme vaikeudet
heijastuvat heti vientiyritystemme toimintamahdollisuuksiin.
Jo nyt on monta tilausta peruttu asiakkaiden
rahoitusongelmien vuoksi. Rahoituskriisin vuoksi monet
normaaleista rahoituskanavista eivät enää toimi tai toimivat
vain puutteellisesti, mikä on kiristänyt kilpailua olemassa olevista
kotimaisista rahoitusmahdollisuuksista. Se voi pahimmassa tapauksessa johtaa
siihen, että täysin terveiden yritysten on vaikea rahoittaa päivittäistä toimintaansa.
Edellä ei ole kosketeltu osakemarkkinoiden kehitystä eikä
vipurahastojen osuutta rahoituskriisiin, vaikka niiden rooli on ollut erittäin
keskeinen. Tämä tehdään seuraavassa luvussa.
Luku IV
Pörssit ja vipurahastot rahotuskriisissä
Kim
Lindström
Pörssit diskonttaavat aina tulevaisuutta pikemminkin kuin
heijastavat talouden nykytilannetta. Siksi ei ole yllättävää, että ensimmäisinä
rahoituskriisiin joutuivat tutustumaan osakesijoittajat. Helsingin pörssin
Capindeksissä, jossa millään yhtiöllä ei ole yli 10 prosentin painoarvoa,
osakekurssit saavuttivat korkeimman tasonsa 13.7.2007. Aluksi puhuttiin vain subprime-lainoista,
mutta se riitti houkuttelemaan myyjiä pörssiin. Melko voimakkaan kurssilaskun
jälkeen nousivat kurssit lokakuussa 2007 lähes takaisin lähtökohtaansa. Marraskuussa
2007 alkoi pitkällinen kurssiromahdus, joka johti useaan otteeseen todelliseen
myyntipaniikkiin kuten tammikuussa ja kesäkuussa 2008 sekä ennen kaikkea syksyllä,
kun alkoi tulla tiuhaan uutisia pankkien vararikoista. Vuoden 2008 lopulla
olivat Helsingin osakekurssit jopa 56 prosenttia alempana kuin heinäkuussa 2007.
Kalenterivuosi 2008 oli keskimäärin 50 prosentin kurssilaskuineen ylivoimaisesti huonoin pörssivuosi, jonka
olemme milloinkaan kokeneet Helsingin pörssin 96-vuotisen toiminnan aikana.
Pörssiromahdus
ei säästänyt ketään
Mitkään osakkeet tai alat eivät ole säästyneet
pörssimyrskyltä. Ongelmia ei ole myöskään voinut välttää sijoittamalla ulkomaisiin
osakkeisiin, koska sekä rahoituskriisi että pörssiromahdus ovat maailman-laajuisia.
Monissa maissa ovat pörssiyhtiöt menettäneet markkina- arvostaan vielä enemmän
kuin Suomessa, Islanti synkimpänä esimerkkinä aivan omassa luokassaan. Vaikka
talous on kehittyvissä maissa kasvanut selvästi nopeammin kuin pitkälle
teollistuneissa maissa, on niiden markkinoille panostaminen osoittautunut
huonoksi strategiaksi, koska osakekursseihin vaikuttavat ensi sijassa globaalit
suursijoittajat. Nämä ovat tavallisesti pitäneet kehittyviä markkinoita muita
riskialttiimpina ja voineet nopeasti poistua alueelta. Koska kehittyvillä markkinoilla
on puutetta vahvoista kotimaisista sijoittajista, on ulkomaisten suursijoittajien ulosmarssi
useimmiten johtanut valtaviin kurssi-romahduksiin. Tietyt pörssit pysyvät
pystyssä tai kaatuvat raakaainehintojen myötä. Esimerkiksi Moskovan pörssi oli melko
vastustuskykyinen vuoden 2008 ensimmäisellä puoliskolla öljynhintojen jyrkän
nousun vuoksi, mutta romahti täysin vuoden toisella puoliskolla, kun
öljynhintojen jyrkkä lasku kasvatti myyntipaineita. Moskovan pörssin johto
pysäytti monena päivänä osakekaupan pelkästään myyntipaniikin vuoksi. Venäjällä
tapahtuva kehitys on hyvin tärkeä monille suomalaisille yrityksille. Useimmilla
tärkeimmillä vientimarkkinoillamme, Venäjän lisäksi Ruotsissa ja Englannissa, valuuttakurssit ovat lisäksi kehittyneet meille
epäedullisesti.
Pörssivalta
Yhdysvalloissa
Paradoksaalisesti amerikkalaisosakkeet ovat selviytyneet useimpien
muiden maiden osakkeita paremmin, vaikka rahoituskriisi lähti juuri
Yhdysvalloista ja monet pahimmista ongelmista ovat juuri siellä. Tämä johtuu siitä,
että osakekursseja kaikkialla ohjaavat globaalit suursijoittajat toimivat
useimmiten Yhdysvalloista tai amerikkalaisella pääomalla ja
amerikkalaisjohdolla, vaikka virallinen kotipaikka on usein jossakin
veroparatiisissa. Näille sijoittajille on epävarmoina aikoina luontevaa
vähentää riskejä pitämällä kiinni parhaiten tuntemiensa yritysten osakkeista. Muuta
keitä sitten ovat nämä globaalit suursijoittajat? Ne voivat olla pitkän
aikavälin sijoittajia kuten vakuutusyhtiöitä, eläkerahastoja, eläkeyhtiöitä ja
eläkesäätiöitä tai tavallisia sijoitusrahastoja, harvemmin pääoma- sijoittajia
tai yksityisiä sijoittajia. Yhä tärkeämmiksi ovat tulleet valtiolliset
rahastot, jotka on rakennettu valuuttavarantojen tai esimerkiksi öljynviennin ylijäämien
avulla eli ns. Sovereign Wealth Funds. Norjan öljyrahasto on siten jo
merkittävä osakas monissa Euroopan suuryrityksissä.
Vipurahastot
eivät suojaa
Päivittäistä pörssikauppaa ovat yhä enemmän alkaneet hallita
globaalisti toimivat vipurahastot eli ns. hedgerahastot, jotka ovat
2000-luvulla kasvaneet valtavasti. Nimitys ”hedge” (suojautuminen) tulee näiden
rahastojen pyrkimyksestä päästä positiiviseen absoluuttiseen tuottoon markkinakehityksestä
riippumatta ja tarjota siten ”suojan” osakkeenomistajille. Todellisuudessa
vipurahastot toimivat valtavalla riskillä, koska ne käyttävät lainapääomaa ja
johdannaisvälineitä eräänlaisena voimavipuna.
Suomenkielinen nimitys ”vipurahasto” on siten asiallisesti
oikeampi kuin englanninkielinen termi.
Yhteistä vipurahastoille on lähes täydellinen
valvontamahdollisuuksienpuute. Tätä on perusteltu
pyrkimyksellä estää markkinoiden muita toimijoita matkimasta
rahaston sijoitusstrategiaa. Käytännössä
vipurahastoihin sijoittaminen on rinnastettu rahojen sijoittamiseen
mustaan laatikkoon, jonka sisältö on tuntematon. Muista sijoitusrahastoista
poiketen haluavat vipurahastot myös välttyä normaalilta viranomaisvalvonnalta ja
sääntelyltä, mikä on johtanut siihen, että suurin osa niistä toimii
muodollisesti veroparatiiseista, vaikka toimintaa käytännössä johdetaan
maailman rahoituskeskuksista, enimmäkseen Yhydsvaltain itärannikolta ja
Lontoosta. Vuoden 2007 lopulla 52 prosenttia vipurahastoista oli
rekisteröitynyt veroparatiiseihin, joista Caymansaaret oli ylivoimaisesti
suosituin kotipaikka.
Sen jälkeen tulivat Brittiläiset Neitsytsaaret ja Bermuda.
Veroparatiiseihin rekisteröimättömistä vipurahastoista kaksi kolmasosaa oli
Yhdysvalloissa.
Näennäisesti
kääpiöitä, todellisuudessa jättiläisiä
Maailmassa arvellaan olleen yli 10 000 vipurahastoa ennen
finanssikriisiä. Vipurahastoilla lasketaan olleen 2 500 miljardia dollaria omaa
pääomaa niiden ollessa suurimmillaan kesällä 2008. Tämä on arvioilta vain pari
prosenttia maailman arvopaperimarkkinoiden yhteisestä markkina-arvosta.
Vipurahastojen todellinen merkitys markkinoilla on
kuitenkin moninkertainen. Ensinnäkin rahastot
ovat suhteellisen uusi ilmiö, ja ne ovat rahoituskriisiin
saakka kasvaneet erittäin nopeasti. Toiseksi vipurahastot käyvät
poikkeuksellisen aktiivista kauppaa. Britannian rahoitustarkastus FSA arvioi jo
vuonna 2005, että vipurahastojen osuus Lontoon ja New Yorkin
kokonaispörssivaihdosta liikkui kolmasosan ja puolen välillä. Viimeisenä, mutta
ei vähiten tärkeänä asiana, vipurahastot moninkerta-istavat markkinavoimansa käyttämällä
voimavipuna esim. lainapääomaa. Kauhuesimerkki on muun muassa kahden
Nobelin-palkinnon saajan johtama Long Term Capital Management. LTCM:n
romahtaessa vuonna 1998 se käytti runsaat 30 kertaa enemmän lainapääomaa kuin
rahastosijoittajien pääomaa.
Monenlaisia
strategioita
Vipurahastojen käytössä on koko joukko erilaisia
sijoitusstrategioita ja lukuisia sijoitusvälineitä. Osakkeiden ohella ne voivat
erikoistua esim. korkoinstrumentteihin, johdaninstrumentteihin, raaka-aineisiin
ja valuuttoihin. Ne voivat erikoistua tiettyihin markkinoihin tai tiettyihin
aloihin. Usein ne etsivät tilaisuuksia toimia välimiehenä hinnoitteluvirheiden
tai markkina tapahtumien yhteydessä. ”Kvanttirahastot” sijoittavat matemaattisten
mallien pohjalta. On myös rahastoja, jotka sijoittavat pelkästään toisiin
vipurahastoihin hajauttaakseen tehokkaasti riskejä. Tavallisin strategia ovat
erilaiset ”pitkäksi/lyhyeksi” myynnin muunnelmat, joissa pelkistetyimmillään
pyritään löytämään saman alan yrityspari, jossa toisen yhtiön osakkeen
odotetaan menestyvän alan keskiarvoa paremmin ja toisen huonommin. Rahasto
ostaa ensimmäisen yhtiön osaketta (ns.”pitkäksi”) ja myy (ns. ”lyhyeksi”) lainaamiaan toisen yhtiön osakkeita. Jos
jälkimmäisenyhtiön ns. lyhyeksimyytyjä osakkeita voi
myöhemmin ostaa myyntihintaa halvemmalla, rahasto voittaa.
Pitkäksi/lyhyeksi-strategian katsotaan eliminoivan markkinakehityksen
vaikutukset osakekursseihin, ts. se on markkinaneutraali.
Erilaisista strategioista huolimatta vipurahastoilla on
tiettyjä yhteisiä nimittäjiä. Lainapääoman käytön
ja valvonnan ja sääntelyn puutteen ohella useimmat harjoittavat
lyhyeksimyyntiä, joka voi olla hyvin kannattavaa kurssien laskiessa ja jonka
merkitys on huomattavasti kasvanut rahoituskriisin aikana. Useimmat vipurahastot
ovat nimenomaan kiinnostuneita nopeista voitoista. Ne ovat siten luonteeltaan
lyhyen aikavälin keinottelijoita. Koska ne toimivat päivittäin markkinoilla on
rahaston varojen kierto hyvin nopeaa, mikä tavallisesti johtaa hyvin suureen
markkinapainoon, mutta takaa samalla markkinoiden likviditeetin. Rahastoilla on
kuitenkin hyvin vähän yhteistä osakkeiden pitkän aikavälin arvonnoususta
kiinnostuneiden vakavamieleisten osakesäästäjien kanssa.
Halukkaita
riskinottoon
Kuinka suuri sitten vipurahastojen vipuvoima on,
englanniksi ’leverage’? Rahastoihin liittyvän salailun vuoksi siihen ei ole
yksiselitteistä vastausta. Vipuvoimaan voidaan päästä kahta tietä, joko
lisäämällä sijoitettuja varoja lainan avulla (talousvipu) tai käyttämällä
johdannaisinstrumentteja, jossa suhteellisen mitättömällä pääomapanoksella voi
päästä moninkertaiseen markkinapeittoon (finanssivipu). Vivun suuruus, joka on
mitattavissa salkun suuruuden ja nettovarojen suhteella, ei vaihtele pelkästään
eri vipurahastojen välillä sijoituksen kohdentamisen mukaan, vaan myös samassa
vipurahastossa
eri ajankohtina. Vipurahastojen rahoittajat ovat olleet
huolissaan salkkujen arvonlaskusta viime aikoina ja ovat vaatineet enemmän
vakuuksia rahastojen lainoille. Rahoituskriision siten pakottanut vipurahastot vähentämään jyrkästi riskialtistusta
vipuvoimaa supistamalla, mikä onkäytännössä johtanut pakkomyynteihin. OECD:n raportti
vuodelta 20072 lainaa
selvitystä jonka mukaan vipurahastojen muualle sijoittama kokonaispääoma oli
2 ¼ - 2 ½ -kertainen niihin itseensä sijoitettuun pääomaan verrattuna. MIT:n
professori Andrew W. Lo esitti 13.11.2008 Yhdysvaltain edustajainhuoneelle
kirjallisen raportinvipurahastoista ja niiden roolista rahoituskriisissä3. Raportin mukaan rahastojen
sijoitussalkun suuruudenja rahastojen pääoman suhde oli keskimäärin 2,4 vuoden
2005 neljännellä neljänneksellä kasvaakseen 2,9 prosenttiin vuoden 2006
vastaavana aikana. Vipu oli suunnilleen sama vuoden 2007 lopulla, mutta sen
arvioidaan laskeneen 2,3:een vuoden 2008 neljännellä
neljänneksellä. Lon oman käsityksen mukaan vipurahastojen
omat varat olivat silloin 1 600 miljardia
dollaria, mutta salkkujen markkina-arvo 3 700 miljardia.
Lisäksi on mainittava, että vivun voima vaihtelee suuresti
eri vipurahastojen välillä ja että suhteellisen
monella rahastoilla on alhainen riskinotto. Alhainen korkotaso
ja hyvä markkinatilanne lienee lisännyt
riskinottohalua varsinkin osakemarkkinoilla toimivilla rahastoille
vuosina 2006–2007.
Äärimmäisen
kannattavaa rahastonhoitajille
Kiitos kustannusrakenteen, jota sovelletaan
rahastosijoittajiin ja joka jakaa rahastoyhtiölle osan rahaston
voitoista, saattavat menestyvän vipurahaston
salkunhoitajat ansaita lähes käsittämättömiä voittoja. Voi sanoa, että
salkunhoitajien ahneus on nostettu erääksi johtotähdistä vipurahastojen
sijoitustoiminnassa.
Tämä on myös johtanut siihen, että vipurahastot ovat valmiit
hyvin suuriin riskeihin, vaikka rahastojen alkuperäinen ajatus oli vähentää
riippuvuutta markkinariskeistä. Koska vipurahastot ovat saavuttaneet suuria voittoja
hyvinä aikoina, ovat ne onnistuneet houkuttelemaan sijoittajilta nopeasti
kasvavaa lisäpääomaa, ei vähiten eläkeyhtiöiltä ja -rahastoilta. Vipurahastot
ovat usein eri tavoin vaikuttaneet ratkaisevasti rahoituskriisin kulkuun. Kun
tilanteen vakavuus alkoi valjeta ja pörssitrendit kääntyivät laskuun kaikkialla,
ne näkivät tilaisuutensa tehdä kurssilaskulla rahaa lainaamalla itselleen
suuria määriä osakkeita. Näitä osakkeita he alkoivat myydä lyhyeksi, kun aika
näytti sopivalta nk. bear raidille (myyntihyökkäykselle) esim. huonojen
talouslukujen tai yksityisiä yrityksiä koskevien huonojen uutisten yhteydessä.
Riittävän massiivinen myyntipaine johti vääjäämättä suuriin kurssilaskuihin ja jopa myyntipaniikkiin, kun myös taustoja tuntemattomat
muut markkinatoimijat houkuteltiin myymään. Kuta jyrkempi ja pitkäaikaisempi
kurssilasku, sitä halvemmalla ja sitä suuremmalla voitolla vipurahastot
pystyivät ostamaan takaisin lainaamiaan osakkeita. Joissakin tapauksissa
rahastoja epäillään jopa väärien huhujen levittämisestä voittojen
varmistamiseksi.
Pankit
myyntihyökkäysten uhreina
Jo varhaisessa vaiheessa valittiin varsinkin pankkien ja muiden
rahoituslaitosten osakkeet vipurahastojen lyhytmyyntihyökkäysten kohteeksi.
Pankkiosakkeet olivat sikäli kiitollisia kohteita, että tuskin mitkään
yritykset ovat niin riippuvaisia yleisön luottamuksesta kuin pankit, joiden
omat varat ovat murto-osa pankkien sitoumuksista. Myymällä lyhyeksi suuria
osakemääriä voitiin aiheuttaa jopa kymmenien prosenttien päivittäisiä kurssilaskuja
yksittäisissä osakkeissa. Kun näitä kurssilaskuja käsiteltiin suurin otsikoin lehdistössä ja yksityiskohtaisesti
radiossa ja televisiossa, oli lumipallo jo liikkeellä kenenkään pystymättä
pysäyttämään siitä. Huolestuneet tallettajat kiirehtivät nostamaan pankkitalletuksensa
ja kilpailijat alkoivat suhtautua pidättyvästi myyntihyökkäyksen uhrin
yrityksiin päivittäisen toiminnan rahoittamiseksi pankkienvälisillä
markkinoilla. Yhdysvaltain rahoituslaitosten kaatumiset johtuivat tosin
todellisita suurtappioista, mutta vipurahastojen
lyhyeksimyynnit heikensivät tehokkaasti luottamusta uhreja
kohtaan. Ne tekivät mahdottomaksi ratkaista ongelmat tasapainoisella tavalla,
joka olisi minimoinut tappiot.
Amerikkalaisilla investointipankeilla oli
mielenkiintoinen kaksoisrooli lyhyeksimyyntien yhteydessä.
Nämä hyökkäykset osoittautuivat kohtalokkaiksi
erityisesti Bear Stearnsille ja Lehman Brothersille, mutta toisaalta nämä
pankit toimivat itse vipurahastojen osakevälittäjinä huomattavassa osassa näitä
hyökkäyksiä. Tästä tosiasiasta tuli niin kiusallinen investointipankeille, että
vaikuttivat aktiivisesti siihen, että nykyisin Nasdaqin omistama Helsingin
pörssi lakkasi kesäkuussa 2008 julkistamasta, mitkä välittäjät edustivat ostajia ja myyjiä
yksittäisissä pörssikaupoissa. Avoimuuden ja tiedottamisen kannalta tämä oli pitkä askel taaksepäin.
Mielenkiintoista kyllä tätä ”uudistusta” ei onnistuttu viemään läpi
Kööpenhaminassa ja Tukholmassakin vain osittain, vaikka kaikilla kolmella
pörssillä on sama omistaja.
Lyhyeksimyynnit johtivat viranomaisten vastatoimiin monessa
maassa. Jo kesällä 2008 kiellettiin Wall Streetillä väliaikaisesti lyhyeksimyynti 19 suuressa
rahoitusyhtiössä. Syksyllä lyhyeksimyynti kiellettiin kokonaan monissa maissa.
Kielto tuli aivan liian myöhään, jotta sillä olisi ollut todellista merkitystä.
Vipurahastot
itse uhreina
Lyhyeksimyyntivoittojensa ansiosta vipurahastoista näytti
tulevan rahoituskriisin voittajia. Ironista kyllä, rahastot joutuivat itsekin
uhriksi varsinkin loka–marraskuun dramaattisten tapahtumien yhteydessä.
Lyhyeksimyyntikieltojen vuoksi rahastojen toimintamahdollisuuksia oli
supistettu. Lisäksi asiat kehittyivät niin dramaattisesti ja yllättäen,
etteivät vipurahastotkaan välttyneet jättitappioilta. Tähän myötävaikutti
ylimitoitettu lainarahoitus. Vipurahastoille lainoja myöntäneillä pankeilla oli
siten kaikki syy huolestua. Rahastoja alkoivat ahdistella eivät vain niiden
lainanantajat. Syksyllä tuli ilmeiseksi, että vain harvat vipurahastot
kykenivät lunastamaan lupauksensa positiivisesta tuotosta kaikissa
markkinatilanteista. Vipurahastoihin sijoittaneet alkoivat myös suuressa
mitassa lunastaa osuuksiaan. Vaikka monet vipurahastot yrittivät monin tavoin
pitää varat rahastoissa, ne eivät ajan mittaan pystyneet pysäyttämään
lunastuksia. Sekä lunastusten että kurssitappioiden vuoksi ja tulevien lunastusten torjumiseksi, rahastojen oli nopeasti hankittava
likvidejä varoja. Lukuisissa tapauksissa rahastot kaatuivat ja niiden osalta jouduttiin
todellisiinpakkorealisointeihin. Monien sijoitus-instrumenttien kohdalla
markkinat olivat lakanneet toimimasta, koska kukaan ei tiennyt niiden
todellista arvoa. Markkinat toimivat kuitenkin vielä suuryritysten osakkeilla. Tämä
selittää synkän kehityksen, joka leimasi tunnelmaa maailman osakepörsseissä
vuoden 2008 toisella puoliskolla. Koskaan ennen emme ole kokeneet läheskään niin
suuria pakkorealisointeja.
Massivisia
pakkorealisointeja
Marraskuun puolivälissä 2008 kutsuttiin viisi tunnettua rahastonhoitajaa
Yhdysvaltain kongressiin kuultaviksi vipurahastojen roolista rahoituskriisissä.
Heistä tunnetuin, George Soros, arveli vipurahastojen menettävän kriisin vuoksi
50–75 prosenttia omista varoistaan. Kun otetaan vielä huomioon lainavivun
vaikutus, voi tästä saada käsityksen mitä suuruusluokkaa ovat pakkorealisoinnit,
joita me olemme nähneet ja tulemme luultavasti vielä näkemään maailman
pörsseissä. Pölyn laskeuduttua tapahtuneesta voidaan varmasti ottaa monella
tavalla opiksi. On ilmeistä, että vipurahastojen riskienhallintaa on
perusteellisesti uudistettava. Todennäköisesti vipurahastot ovat myös saaneet
terveellisen opetuksen lainapääoman hillittömän käytön seurauksista. Keskustelu
rahastojen toiminnan valvonnasta ja sääntelystä saa varmasti uutta pontta.
Rahastoihin sijoittaneiden tulisi pelkän itsesuojeluvaistonkin nimissä vaatia
valvontaa ja avoimuutta rahastojen sijoitustoimintaan.Ja viimeisenä, muttei
vähiten tärkeänä asiana: kuinka kauan maailma aikoo hyväksyä, että suhteellisen
harvalukuiset veroparatiisit tarjoavat suojan enemmän tai vähemmän hämärälle yritystoiminnalle?
Lyhyeksimyynti (short selling)
Normaalisti käydään osakkeella ”pitkää” kauppaa, kun se
ostetaan siinä uskossa, että osakekurssi
tulee nousemaan. Vakiintunut sijoitusmenetelmä on myös
lyhyeksimyynti, kun osakekurssin uskotaan laskevan. Silloin osake myydään
”lyhyeksi”, mikä käytännössä tarkoittaa, että myydään osaketta, jota ei
omisteta. Lyhyeksimyynti on itse asiassa osakkeiden ostamisen vastakohta. Jotta
voitaisiin myydä lyhyeksi, osakkeet on ensin lainattava joko
arvopaperivälittäjältä tai joltakin osapuolelta, joka omistaa kyseisiä osakkeita
ja suostuu antamaan ne sovituksi ajaksi lainaajan hallintaan. Laina-aika voi
olla esim. 3–12 kuukautta. Suostuakseen lainaan lainanantaja
vaatii vakuuden ja lisäksi korvaukseksi palkkion. Lainanottajan saatua osakkeet
käyttöönsä hän tavallisesti myy ne. Koska hänen on laina ajan päätyttyä palautettava osakkeet lainanantajalle, on
hänen katettava positionsa, t.s. ostamalla takaisin myymänsä osakkeet. Jos
sijoittaja oli oikeassa uskoessaan osakekurssin laskuun, hän pystyy ostamaan osakkeet halvemmalla kuin niistä sai
myydessään. Alhaisemman hankintakurssin ja aiemman, korkeamman myyntikurssin ero
on lyhyeksi myyjälle voittoa (jota tosin lainakustannukset hieman verottavat). Lyhyeksimyynti
on kaikkea muuta kuin riskitöntä. Jos sijoittaja on väärässä ja lainattujen osakkeiden
kurssi alkaa myynnin jälkeen nousta, hän kärsii tappiota, joka periaatteessa
voi olla miten suuri tahansa. Lainaksiantaja voi myös
tietyissä oloissa vaatia osakkeensa takaisin ennen laina-ajan päättymistä.
Silloin lyhyeksimyyjä on ehkä nopeasti yritettävä katettava positionsa
itselleen epäedulliseen kurssiin. Lyhyeksimyynti on täysin normaali ilmiö osakekaupassa.
Tavallisesti se helpottaa osakkeiden muuttamista rahaksi, koska lyhyeksimyynti takaa,
että osakkeita on koko ajan kaupan myös kurssitason ollessa alhainen. Oman
1990-luvun alun lamamme aikana, kun lyhyeksimyynti ei ollut vielä sallittua
Helsingin pörssissä, kurssi88 romahdus johti siihen, että kauppa kuivui kokonaan ja
että osto- ja myyntikurssin ero kasvoi suhteettoman suureksi. Käytännössä oli
monessa tapauksessa täysin mahdotonta myydä osakkeita. Tämän ongelman on
lyhyeksimyynti poistanut. Epänormaaleissa markkinaoloissa lyhyeksimyyntiä voi
kuitenkin käyttää väärin, kuten olemme nähneet nykyisen rahoituskriisin aikana. Markkinatunnelman
ollessa heikko tai kielteisten yritysuutisten tullessa saattoivat vipurahastot syytää
markkinoille valtavia määriä aiemmin lainattuja osakkeita aiheuttaakseen myyntipaniikin.
Näissä tapauksissa osakelainoista saadut korvaukset olivat äärimmäisen pieni
lohtu kurssilaskuista, joita vipurahastojen kurssimanipulaatio aiheutti
lainanantajien
osakesalkuissa. Monet eläkerahastot ja vastaavat laitokset
ovat sen vuoksi tehneet periaatepäätöksen
olla lainaamatta osakkeitaan. Vipurahastojen massiiviset
finanssiosakkeiden lyhyeksimyynnit ovat omalta osaltaan nakertaneet yleistä
luottamusta moniin pankkeihin tunnetusti kohtalokkain seurauksin. Sen vuoksi
lyhyeksimyynti kiellettiin tilapäisesti monissa maissa syksyllä 2008.
Luku V
Ahneutta ja huonoa johtajuutta
Susanne
Stenfors
Maailmanlaajuinen rahoituskriisi on levinnyt kulovalkean tavoin eri
markkinoille. Tällä tulee olemaan pitkäaikaisia
seurauksia, joita tämän päivän
tilanteessa on vielä
vaikea ennakoida. Keskustelu kriisin varsinaisista
syistä ja syyllisistä tulee sekin
jatkumaan kauan. Mielipiteet siitä, mitä pitäisi tehdä vastaavanlaisten kriisien estämiseksi
tulevaisuudessa, vaihtelevat suuresti. Mutta
kaikki näyttäisivät olevan yhtä
mieltä siitä, että jotakin pitäisi tehdä. Moni varoitti avoimesti Yhdysvaltain kiinteistö- kuplasta. Jotkut jopa ennustivat
luottokriisin puhkeamisen.
Nykytiedoin voi kysyä, miksi ei kukaan puuttunut asiaan
aiemmassa vaiheessa. Mutta myös Yhdysvaltain ulkopuolella kriisi tuli monille
täytenä yllätyksenä. Kukaan ei osannut etukäteen kuvitella globaalin interbank-
markkinan voivan käytännöllisesti katsoen kadota niin nopeasti ja niin valtavin
seurauksin. Rahoitusmarkkinat perustuvat luottamukselle ja odotuksille. Nyt
olemme nähneet, mitä tapahtuu markkinatoimijoiden välisen luottamuksen
kadotessa yhdessä yössä ja optimismin vaihtuessa varovaisuuden kautta
pessimismiksi.
Tulemme tässä käsittelemään lähinnä Yhdysvaltain subprime-luottokriisiä
ja eri toimijoiden roolia tässä
kriisissä.
Syyllisten
etsintä
Moni menetti rahoituskriisin vuoksi sijoituksensa, kotinsa
tai työnsä. On luonnollista, että he etsivät syyllisiä ja haluavat vastauksia.
Yhdysvalloissa monien pitäisi katsoa peiliin ja kysyä, mitä he olisivat voineet
tehdä pysäyttääkseen kehityksen ennen kuin oli liian myöhäistä. Lainsäätäjät,
Yhdysvaltain arvopaperi- ja pörssikomissio (SEC), keskuspankki Federal Reserve Bank
(FED) entinen pääjohtaja Alan Greenspan etunenässä, joutuvat varmasti ottamaan
suuren osan vastuusta harteilleen. Samoin ne Wall Streetin innovaattorit, jotka
muunsivat subprime-lainat monimutkaisiksi strukturoiduiksi rahoitus-tuotteiksi.
Nämä tuotteet eivät vain hajauttaneet luottoriskejä, vaan myös piilottivat ne
sijoittajilta, analyytikoilta ja viranomaisilta. Osansa vastuusta joutuvat myös
kantamaan luokituslaitokset, jotka eivät nähneet strukturoitujen
rahoitustuotteiden riskejä. On jopa spekuloitu, että luokituslaitokset sulkivat
silmänsä riskeiltä enemmän tai vähemmän tietoisesti. Samat, monimutkaisia rahoitustuotteita
kehittä-neet, investointipankit nimittäin myös maksoivat näiden tuotteiden
luottoluokituksesta.
Sijoittajat eri puolilla maailmaa luottivat
luokituslaitosten arvioihin, eivätkä ehkä itse kyenneet arvioimaan näiden
sijoitusten riskejä. Kriisi on jälleen kerran nostanut esiin tarpeen
luokituslaitosten riippumattomuudesta sijoituskohteiden arvioinnissa.
Sosiaalipolitiikkaa
vai bisnestä
Vielä ei ole laajemmin keskusteltu siitä, missä määrin
amerikkalaisten luottolaitosten ja investointi- pankkien korkein johto on
vastuussa subprime-lainakriisistä. Itsestään selvää on, että sillä on kriisistä
moraalinen vastuu. Juristit ja syyttäjät ovat jo aloittaneet epäkiitollisen
työn saadakseen selville, ketkä ovat mahdollisesti syyllistyneet siviilioikeudellisiin
väärinkäytöksiin tai suoranaisiin rikoksiin.
Ne, joiden mukaan lainsäätäjät ja erityisesti Community Reinvestment
Act -laki ovat syyllisiä subprime-luottokriisiin, katsovat asiaa liian
suppeasta näkökulmasta. Poliitikkojen tavoitteena oli kyllä saada
luottolaitokset myöntämään asuntolainoja vähemmän luottokelpoisille
kansalaisille. Kukaan ei kuitenkaan pakottanut niitä myöntämään riskilainoja
siinä laajuudessa kuin 2000-luvulla tehtiin.
Hyvä pankkitapa edellyttää luotonantajalta huolellista luottokelpoisuusarviointia.
Nyt asuntolainoja
myönnettiin usein automaattisesti, ilman tavanomaista dokumentaatiota
tai luottokelpoisuusarviota.
Luottolaitosten olisi pitänyt keskittyä etsimään niitä köyhien
alueiden asiakkaita, joilla olisi ollut edes mahdollisuus maksaa lainansa
takaisin. Tämän sijaan keksittiin “luovia ratkaisuja”, jotta voitaisiin antaa
lainoja kaikkein vähävaraisimmille, työttömille ihmisille, joilla ei ollut
säännöllisiä tuloja tai varallisuutta. Luotoista tuli siten yhä
riskialttiimpia. Monet saivat asuntolainaa pankista täysin ilman omarahoitusta.
Lainasumma saattoi ylittää selvästi vakuudeksi otetun asunnon
arvon. Lainanottajat saattoivat myös saada lyhennysvapaan jakson tai alhaisen
koron laina-ajan alussa. Sopimuksen mukaan lainan korko saattoi
kaksinkertaistua tietyn ajan jälkeen. Kaikki perustui odotuksiin jatkuvasta
arvonnoususta asuntomarkkinoilla. Subprime-lainojen nopeasti kasvava volyymi
auttoipuolestaan nostamaan asuntojen hintoja. Kaikki näytti jonkin aikaa
hyvältä, aivan kuin pyramidihuijauksessa. Myöhemmin iski todellisuus
asuntokuplan puhjetessa ja lainanottajien alkaessa jäädä jälkeen maksuissaan.
Puutteita
menettelyissä ja harkintakyvyssä
Selvät puutteet luotonantajien menettelytavoissa ja
valvonnassa jättivät tien avoimeksi petoksille. Lehdet ovat täynnä kertomuksia
lainapäätöksistä, jotka perustuivat väärennettyihin ja kaunisteltuihin
tietoihin. Jotkut lainanottajat varmasti käyttivät hyväkseen valvonnan heikkoutta.
Monet lainanottajat kuitenkin väittävät, etteivät he tiedä tulo- ja
varallisuustietojen alkuperää. Olivatko tiedot näissä tapauksissa välikäsinä
toimineiden lainameklareiden keksimiä? Vai keksivätkö lainanantajat itse näitä
taustatietoja? Jos voidaan todistaa tietojen olleen väärennettyjä, joutunevat
syylliset oikeuteen. Mutta se tulee vaatimaan valtavan panostuksen juristeilta
ja syyttäjiltä eri puolilla Yhdysvaltoja. Paremman luottokelpoisuusarvioinnin
lisäksi olisi luotonantajien myös pitänyt osoittaa parempaa harkintakykyä.
Oliko moraalisesti oikein myöntää asuntolainoja täysin
maksukyvyttömille ihmisille? Oliko moraalisesti
oikein oman voiton toivossa käyttää hyväksi ihmisiä,
jotka eivät täysin ymmärtäneet mutkikkaita
lainamenettelyjä tai kyenneet arvioimaan riskejä? Vaikka subprime-lainat
tuottivat korkeampia tuloja kuin ”normaalit” asuntolainat, jonkun olisi pitänyt
painaa jarrua kaikkein riskialttiimpien lainojen kohdalla. Yli 300
amerikkalaista luottolaitosta on kaatunut vuoden 2006 jälkeen. Ahneus ja huono
johtaminen myötävaikuttivat ratkaisevasti niiden kaatumiseen.
Tarjonta
ja kysyntä
Viiden suuren investointipankin kasvava kiinnostus subprime-lainoja
kohtaan yllytti luotonantajia ja –välittäjiä lisäämään subprime-lainoitusta.
Siten näiden investointipankkien johto joutuu myös kantamaan vastuun syntyneestä
kriisistä. Monia subprime-lainoja ei olisi varmaan koskaan myönnetty, jos ne
olisivat jääneet lainanantajien omaan taseeseen. Jälkikäteen on helppo sanoa,
että suurten, arvostettujen investointipankkien johtajien olisi pitänyt
osoittaa enemmän harkintakykyä. Mutta kuka olisi uskaltanut tai edes halunnut painaa
jarrua, kun Wall Streetin ammattilaiset ja kaikki muutkin Yhdysvaltain
rahoitusmarkkinatoimijat tekivät suuria voittoja subprime-lainoilla?
Mutta myös lainanottajia voidaan moittia ahneudesta ja harkintakyvyn
puutteesta. Monet heistä todennäköisesti ymmärsivät, että heillä oli vain
pienet mahdollisuudet maksaa laina takaisin. Silti he ottivat kiitollisina
tarjotut lainat vastaan. Amerikkalainen unelma täyttyi, kun he pystyivät
ostamaan oman kodin. Hyvin alhaiset korot, pitkä takaisinmaksuaika ja kuuma
asuntomarkkina tekisi ehkä sittenkin unelmasta totta. Monen unelma on nyt
kuitenkin vaihtunut painajaiseksi. Monet lainanottajat eivät enää tiedä, kuka
oikeastaan omistaa heidän kotinsa nyt, kun lainan vakuutena ollut asunto on
myyty eteenpäin, ehkä jopa useita kertoja. Toisille ei edes anneta
mahdollisuutta neuvotella lainaehdoista. Sijoittajat, joilla on vakuutena näitä
asuntoja, yrittävät nyt minimoida tappionsa ottamalla asunnot nopeasti haltuun.
Kvartaalitalous
ja bonushuuma
Koko subprime-lainojen ympärille rakennettu järjestelmä perustui
lyhytnäköiselle ajattelulle ja ahneudelle. Korkeimmasta johdosta aina
diilerisaliin saakka ei muistettu ajatella yrityksen tulevaisuutta ja
elinkelpoisuutta pitkällä aikavälillä. Yhä suurempien voittojen tavoittelu alkoi
toden teolla 2000-luvulla. Finanssimaailman sankareita olivat ne, jotka
haalivat kotiin suuret voitot. Heidät palkittiin ruhtinaallisesti avokätisillä
bonussopimuksilla. Finanssimaailma on perinteisesti elänyt marginaaleilla ja palkkioilla. Subprime-lainojen korkomarginaalit olivat
normaalia korkeammat, mutta myös riskit olivat suuremmat. Subprime-lainojen
määrää pystyttiin kasvattamaan niin kauan kuin luotonantajat pystyivät rahoittamaan
lainanantonsa myymällä riskialttiit lainat edelleen. Uusien subprime-lainojen
määrä kasvoikin selvästi vuodesta 2004 alkaen.
Investointipankit ansaitsivat palkkioita paketoimalla lainoja
strukturoiduiksi rahoitustuotteiksi ja myymällä ne edelleen sijoittajille.
Mutta ne alkoivat myös käydä itse kauppaa näillä tuotteilla ja tämän kaupan
voitot olivat pian palkkioita suuremmat. Viiteen suureen investointipankkiin
iski ahneus niiden huomatessa, kuinka helppoa oli tehdä voittoa subprime-lainoilla.
SEC hyväksyi vuonna 2004 näiden pankkien anomuksen lisätä merkittävästi
velkaantumisastettaan. Tämä kohtalokas päätös myötävaikutti siihen, että subprime-luottokriisistä tuli niin laaja. Muutamia
vuosia myöhemmin asuntomarkkinat alkoivat viilentyä ja hintojennousu pysähtyi
lopulta. Tämä merkitsi ongelmaluottojen määrän kasvua. Investointipankkien käteen
jäi tuotteita, joita kukaan ei halunnut. Samalla niiden alkoi olla vaikea saada
jälleenrahoitusta. Investointipankit olivat laskeneet sen varaan, että
asuntohintojen nousu jatkuu ja lainanottajat pystyvät maksamaan velkansa. Juuri
tällainen spekulointi kasvatti investointipankkien voittoja 2000-luvulla. Siten
kasvoi myös ammattilaisille vuosittain maksettavien bonusten määrä.
Innovaatioita
ja riskienhallintaa
Rahoitusmaailmasta on muutamassa vuosikymmenessä tullut
hyvin monimutkainen. Johdannaiskauppa
sekä varojen ja kassavirtojen arvopaperistaminen heikentävät
entisestään sijoittajien ja analyytikkojen
mahdollisuuksia arvioida pankkien riskejä ja
haavoittuvuutta. Onko rahoitusmaailmasta siten tullut liian luova?
Mutkikkaita strukturoituja tuotteita käytetään
suojautumiseen toisilta mutkikkailta strukturoiduilta tuotteilta. Joidenkin
arvioiden mukaan johdannaismarkkinat ovat tällä hetkellä jopa 12 kertaa
suurempi kuin maailmanBKT.
Strukturoitujen rahoitustuotteiden, kuten CDO:iden, käyttö
ei sinänsä ole ongelma. Oikein käytettyinä
nämä rahoitustuotteet auttavat yrityksiä hallitsemaan riskejään.
Ongelmana on, että nämä markkinat ovat viranomaisvalvonnan ulkopuolella ja nämä
rahoitustuotteet yritysten taseen ulkopuolella. Niiden arvostaminen tilinpäätöksessä
on oma tieteenalansa, josta asiantuntijatkin ovat usein eri mieltä.
Valhetta
vai tietämättömyyttä
Kukaan ei ole viemässä investointipankkeja oikeuteen siksi,
että ne keksivät CDO-johdannaiset tai kävivät niillä kauppaa. Sen sijaan on
julkisesti kyseenalaistettu, kuinka totuudenmukaisia investointipankit ja
varsinkin niiden johtajat olivat neljännesvuosiraporteissaan. Oliko riskit
arvioitu oikein kvartaaliraporteissa? Oliko tietoisesti valehdeltu riskeistä
tai vähätelty yrityksen haavoittuvuutta?
Jos voidaan todistaa näiden johtajien salanneen oleellista
tietoa, heidät voidaan haastaa oikeuteen. Voidaan kuitenkin kysyä, ymmärsikö
näiden investointipankkien korkein johto tai hallitus, kuinka nämä
strukturoidut tuotteet toimivat ja millaisia riskejä pankit todellisuudessa
ottivat? Sama koskee myös esimerkiksi AIG-vakuutusyhtiötä, joka 2000-luvulla
alkoi myydä omia strukturoituja tuotteitaan, credit default swappejaan (CDS),
joiden piti suojata sijoittajia subprime-lainojen luottoriskeiltä. Investointi-
pankkien korkein johto on viimeiseen saakka vakuuttanut muulle maailmalle, että
riskit olivat hallinnassa. Ongelmien tultua julki he tulevat todennäköisesti puolustautumaan
sanomalla, etteivät he tienneet näistä riskeistä, riippumatta siitä, olivatko
he oikeasti selvillä todellisesta tilanteesta vai ei. Sen jälkeen syyttäjänon
pystyttävä todistamaan, että asia oli toisin.
Moraali
tai ”moral hazard”
”Moral hazard” -ajattelu rahoitusmaailmassa lienee laajalti
myötävaikuttanut subprime-lainakriisiin.
“Moral hazard” voidaan määritellä siten, että jonkun sopimusosapuolen
odotetaan olevan, esimerkiksi vakuutuksen kautta, suojassa riskeiltä ja siten
vähemmän kiinnostunut riskin kielteisten vaikutusten torjumisesta. Subprime-lainojen
kohdalla ketjun jokainen lenkki haali voitot itselleen ja siirsi riskit
edelleen seuraavalle lenkille.
Lainan välittäjä (meklari) siirsi riskin luotonantajalle.
Tämä puolestaan myi lainat investointipankeille,
jotka paketoivat ostamansa lainat strukturoiduiksi
rahoitustuotteiksi. Siten lainariski siirtyi sijoittajille. Sijoittajat saattoivat
vuorostaan ostaa lisää strukturoituja rahoitustuotteita (CDS:iä) suojautuakseen
lainariskeiltä. Lopulta kukaan ei nähnyt metsää puilta. Riskit olivat hajallaan
eri puolilla globaalia rahoitusmaailmaa ja siksi kenelläkään ei ollut selvää
käsitystä näiden riskien todellisesta suuruudesta.
Löystyikö lainaprosessi ja luottokelpoisuusarviointi liikaa
luotonantajien lähtiessä siitä, ettei riski jäisi heidän huolekseen? Vai
sokaistuivatko investointipankit bonuksistaan, kun ajatuksena oli siirtää
lainariski sijoittajille?
Uskottiinko vilpittömästi riskien hajautuneen niin
laajalle, ettei kukaan joutuisi kärsimään?
Moraalisesti kestävämpi ajattelu rahamaailman johtajien keskuudessa
”moral hazard” -ajattelun sijasta ei olisi ehkä estänyt subprime-lainakriisiä,
mutta olisi varmasti parantanut sen hallittavuutta.
Voittajat
ja häviäjät
Voittajia tässä ketjussa ovat tietenkin ne pankkiirit,
jotka haalivat itselleen suuria bonusrahoja. Häviäjiä on paljon. Heihin
kuuluvat suurten investointipankkien johtajat ja kaikki ne Wall Streetin ja
maailman muiden finanssikeskusten palveluksessa olevat, jotka ovat nyt
menettäneet työnsä. Häviäjiä ovat myös lainanottajat, joilta nyt viedään koti
ja jotka mahdollisesti vajoavat entistäkin syvempään köyhyyteen. Myös monet amerikkalaiset
veronmaksajat näkevät itsensä häviäjinä, koska heidän verorahojaan käytetään
suoraan rahamarkkinoiden tukemiseen.
Onko
vastaus sääntelyn lisäämisessä?
Vaatimukset konkreettisista toimista uuden kriisin
estämiseksi ovat nyt kasvussa. Vaarana on, että päättäjät hätäilevät ja
lieventävät oireita, mutta eivät hoida varsinaista sairautta. Finanssimaailman
valvonta ja sääntely on harkittava uudelleen. Suuri osa finanssimaailman eniten
riskialttiista bisneksestä on pudonnut viranomaisvalvonnan ulkopuolelle.
Lisäksi rahoituslaitokset ovat kasvaneet suuriksi ja globaaleiksi valvonnan ja
tarkkailun ollessa vielä liian paikallista. Mutta vaarana on, että sääntelyn lisääminen vain lisää rahamaailman luovuutta, eli taas
etsitään uusia keinoja sääntöjen kiertämiseksi.
Yhdysvaltain yritysmaailmaa 2000-luvun alussa
ravistelleiden suurten skandaalien (Enron, Tyco, Wold-
Com ja Health South) jälkeen haluttiin nopeiden
toimenpiteiden kautta palauttaa markkinoiden luottamus maan yrityksiin ja
yritysjohtoon. Vuonna 2002 hyväksytyn Sarbanes-Oxleyn lain (Sarbanes Oxley Act
eli SOX) piti johtaa avoimempaan tilinpitoon ja saattaa yritysten korkein johto
henkilökohtaiseen vastuuseen
tilinpäätöksen oikeellisuudesta. Enron oli ollut vähän liian luova johdannaisten käytössä ja niiden raportoimisessa. Mutta nämä
skandaalit olivat tuskin ehtineet unohtua, kun markkinoita ravistelivat uudet
skandaalit. Lisääntyneet valvonta- ja raportointivaatimukset tekivät SOX:sta
suuren työtaakan amerikkalaisille pörssiyhtiöille. Ne eivät silti auttaneet
maailmaa näkemään ajoissa, kuinka suuriin riskeihin subprime-lainat
johtaisivat.
Eettisyys
ja johtajuus - mahdoton yhtälö?
Ahneus ja huono tai suorastaan epäeettinen johtajuus ovat
jälleen uuden markkinakriisin taustalla. Rahoitusmaailmassa tulee aina olemaan
innovaattoreita, jotka yrittävät käyttää hyväkseen porsaanreikiä ja keksiä
luovia ratkaisuja suurempien voittojen toivossa. Motiivina on usein
henkilökohtainen hyöty, varsinkin kun suuri osa vuosittaisista palkkioista
maksetaan bonuksina. Niinpä tarvitaan voimakasta eettistä johtajuutta. Lakeja
ja sääntöjä ei saa vesitiiviiksi. Siksi tarvitaan johtajia, joilla on hyvä arvostelukyky
ja jotka tietävät mikä on oikein ja mikä väärin. Lähtökohtana ei saa olla ajatus,
että ”kaikki mitä ei ole suoranaisesti kielletty, on sallittua”. Eettisen
ajattelun tulisi ohjata sekä strategian muodostamista että operatiivista toimintaa. On ehkä helppo
ymmärtää, miten yksittäiset luottolaitokset tulivat vedetyksi mukaan
subprime-juhlaan. Toiminnan kyseenalaistajat leimattiin luultavasti
vanhanaikaisiksi sekä riskienkaihtajiksi. Mutta ”kaikki muutkin tekevät niin”,
ei saisi olla hyväksyttävä argumentti. Eettisellä johtajalla on vahvoja omia
arvoja ja hänen pitää olla hyvänä esimerkkinä. Monia amerikkalaisten luottolaitosten
johtajia syytetään nyt rikos- ja siviilioikeuden vastaisesta toiminnasta ja
heidän toimiaan tutkivat sekä viranomaiset että SEC. Unohtuivatko omat arvot
ahneuden ottaessa vallan?
Eettinen johtaja ottaa myös hänelle kuuluvan vastuun ja
toimii muiden, ei itsensä parhaaksi. Amerikkalaiset pankinjohtajat, jotka ovat
saaneet tähtitieteellisiä summia vuosittaisina bonuksina, näyttävät nyt haluttomilta
ottamaan vastuun puhjenneesta kriisistä. Voi ehkä olla mahdotonta ajaa läpi
eettistä ajattelua finanssimaailmassa, jos nämä avainhenkilöt saavat toimia epäeettisesti
ilman havaittavia seurauksia.
Bonus,
johon liittyy riski
Jos yrityksen perustehtävänä on luoda arvoa
omistajilleen, niin eikö johdon pitäisi ajatella pidemmällä aikavälillä? Bonusajattelu
on ohjannut finanssimaailman toimintaa ja johtanut lyhytnäköisyyteen ja
riskiajattelun vääristymiseen. Rahoituslaitosten hallitusten pitäisi huolehtia
siitä, etteivät bonusjärjes- telmät johda kohtuuttomaan riskinottoon. Suurissa
amerikkalaisissa investointipankeissa hallitusten jäsenet eivät näytä lainkaan
ymmärtäneen, mikä vaikutus avokätisillä bonussopimuksilla voi olla luoviin
finanssihemmoihin sekä millaiseen riskinottoon ne voivat johdon ajaa. Bonusjärjestelmää
pidetään yleensä hyvänä keinona motivoida johtoa ja työntekijöitä hyviin
suorituksiin. Näissä rahalaitoksissa ongelma on, että bonukset ovat perustuneet
kirjanpidollisiin voittoihin ottamatta huomioon riskejä. Kriisi johtanee
siihen, että tulemme näkemään bonussopimuksia, jotka antavat työnantajalle oikeuden
vaatia bonuksen osittain takaisin riskien toteutuessa ja johtaessa tappioihin.
Hyvä
hallintotapa
Vaatimukset hyvästä hallintotavasta (corporate
governance) ovat lisääntyneet sekä Yhdysvalloissa että muualla maailmassa
2000-luvun alun yritysskandaalien jälkeen. Mutta vieläkin on selviä puutteita
hallinnossa rahoitusmarkkinoilla, varsinkin mitä tulee riskien hallintaan ja
raportointiin. Tämän kriisin pitäisi saada yritysten hallitukset ymmärtämään,
että riskien arvioinnin ja hallinnan pitäisi kuulua niiden päätehtäviin.
Lisäksi hallituksen pitäisi varmistua siitä, että yrityksellä on tarkoituksenmukainen
valvonta- ja raportointijärjestelmä, joka antaa oikean kuvan riskeistä.
Luottamuksenpalauttaminen rahoitusmarkkinoihin vaatii, että valvojat, analyytikot
ja ennen kaikkea sijoittajat saavat vastedes avoimempaa ja heidän kannaltaan
tarkoituksen-mukaisempaa tietoa yritysten riskeistä.
Kuka
ottaa vastuun?
Tulemme luultavasti tulevaisuudessakin näkemään rahoituskriisien
syntyvän eri markkinoilla ehkä jopa
globaalisin seurauksin. Riskinotto kuuluu normaaliin liiketoimintaan.
Tämä kriisi on kuitenkin antanut
meille kaikille muistutuksen siitä, että riskinoton on
oltava hallittua ja riskien mahdollisimman läpinäkyviä. Vastuu tästä kuuluu
sekä rahoitusmarkkinoiden sääntelijöille ja valvojille että yritysten
korkeimmallejohdolle.
Seitsemän
investointipankin viimeinen huntutanssi
Goldman Sachs, Merrill Lynch,
Credit Suisse First Boston, Morgan Stanley, Lehman Brothers; Bear Stearns ja
Salomon Brothers olivat vuosikymmeniä tunnettuja nimiä Wall Streetillä. Seikkailu MBS- ja CDO-papereilla päättyi vuosikymmenien
kokemuksesta huolimatta huonosti.
Goldman Sachs lakkasi
21. syyskuuta 2008 olemasta investointipankki. Kahden viime vuoden aikana
pankin oletetaan myyneen CDOpapereita 100 miljardin dollarin arvosta.
Toimitusjohtaja Henry Paulsonista tuli toukokuussa 2006 Yhdysvaltain
valtiovarainministeri.
Merrill Lynchin osti
17. syyskuuta 2008 Bank of America. Käytännössä investointipankki oli
tehnyt konkurssin.
Credit Suisse First Boston -pankilla on takanaan melko myrskyisä historia. Credit
Suisse osti 44 prosenttia First Bostonista 1988 ja hoiti Credit Suisse First
Boston –nimisenä joidenkin teknologia-kuplan suurten – ja joidenkin pienempien
-yritysten (Silicon Graphics, Apple Computer, Sun Microsystems ja VA Linux Systems)
tuomisen pörssiin Tammikuussa 2006 Credit Suisse First Bostonin nimi oli siinä
määrin vedetty lokaan sisäpiirikauppaa koskevien epäilyjen vuoksi että Credit
Suisse muutti rahoituspankkitoimintansa nimen.
Morgan Stanley lakkasi
21. syyskuuta 2008 olemasta investointipankki ja muuttui tavalliseksi pankiksi
Vajaat viikkoa myöhemmin Japanin suurin pankki Mitsubishi oli ostanut
huomattavan osan perinteikkäästä yrityksestä.
Lehman Brothers meni
15. syyskuuta 2008. konkurssiin. Konkurssia edeltäneinä dramaattisina päivinä
yksi investointipankin tytäryhtiöistä ehdotti, että johtajat luopuisivat hyvää
tahtoaan osoittaakseen miljoonabonuksistaan. Yrityksen toimitusjohtaja George
Herbert Walker IV pyysi sähköpostitse anteeksi, että tällaista edes oli
esitetty. George H.
Walker IV on George W. Bushin
pikkuserkku.
Salomon Brothers,
joka aloitti sääntelemättömien johdannaisten aikakauden MBS-arvopapereillaan,
katosi jo aiemmassa vaiheessa ja on nyt osa Citibankin
ympärillä olevaa pankkikonglomeraattia
Citigroupia. Yksi Citigroupin johtajista oli Robert
Rubin. Rubin oli Bill Clintonin valtiovarainministeri ja pankkiryhmän johdossa
se, joka vei yhtiön MBS- ja CDOkauppoihin. Tappiot olivat valtavat. Rubin
ilmoitti 11. tammikuuta 2009 eroavansa.
Bear Sterns perustettiin
iloisella 1920-luvulla ja selvisi vuoden 1929 kriisistä ilman suurempia huolia.
Tunkeutuminen johdannaiskauppaan tapahtui heti Community Reinvestment ACT 1977
–lain jälkeen. Noususuhdanteen vuosina yhtiö hankki itselleen suuren ”vivun” ja
oli vielä vuosina 2005-2007 Fortune-aikakauslehden mukaan Yhdysvaltojen
”ihailtavin yritys”. Kesällä 2007 Bear Sterns ajautui vakaviin vaikeuksiin subprime-markkinoilla.
Maaliskuussa 2008 JPMorgan Chase osti Bear Sternsin. Osa
osakkeista myytiin 2 dollarilla. Joitakin kuukausia aiemmin
ne oli noteerattu 133,20 dollariin.
Luku VI
Säästäminen - kestävän kehityksen edellytys
Peter
Storsjö
Suomen talouspolitiikan lähtokohta on monen muun tavoin
haettava historiallisesta, poliittisesta, maantieteellisestä ja
kulttuuriasemastamme. Hyväksymme helposti lähes apean ylhäältä alas johdetun
hallinnon ja ajopuumentaliteetin. Oma sukupolvemme ei ole kyennyt kasvattamaan
ns. industrialisteja finanssi-teollisuuteen. Silloin järjestelmästä voi tulla
vähän perässähiihtäjien järjestelmä. Yksittäinen henkilö yrittää
pitkäjänteisesti rakentaa taloudellista turvaansa. Siten hän vaikuttaa
epäsuorasti yhteiskunnan hyvinvointiin. Tapaa jolla yksilö yrittää rakentaa turvaansa
sääntelevät valtion, keskuspankkien ja nykyisin myös EU:n päätökset sekä
globaalit markkinat. Kun tarkastelemme pitkän aikavälin tuottoa,
osakesäästäminen voittaa kaikki muut säästämismuodot. Tämä johtuu siitä, että osakkeet
ovat pitkällä aikavälillä mitattuina aina tarjonneet tuottopreemion suhteessa muihin sijoituksiin.
Suomen
ongelmat
Kotitalouksien säästäminen on maassamme koko
sodanjälkeisen ajan keskitetty talletus- ja asuntosäästämiseen. Suomessa on
ollut vähän pääomaa ja pankit ja valtio ovat tarvinneet tallettajia ja
obligaatioiden ostajia voidakseen hoitaa tehtävänsä. Osakesäästämistä ei siten ole
suosittu. Yritykset ovat parhaan kykynsä mukaan saaneet huolehtia
pääomahuollostaan vähäisen oman pääoman, ahtaiden omistajapiirien,
ristiinomistuksen ja ulkomaisten investoijien turvin. Kotimainen
kotitaloussäästäminen on kanavoitu yrityksille pankkitalletusten kautta, jotka
on siirretty edelleen yrityksille lainojen muodossa. Pankkikonsernit olivat
lisäksi aina 1990-luvun lamaan saakka teollisuusyritystemme huomattavia omistajia, mikä johti kohtuuttomiin
riskikeskittymiin järjestelmässä ja yritysten epäterve-eseen
pankkiriippuvuuteen. Mainitun ”pääomaköyhyyden” ohella suhteellisen myöhäinen
teollistu-misemme on osaltaan johtanut siihen, että kotitalouksien rahatalous
on ollut melko kehittymätöntä. Vielä puoli vuosisataa sitten meillä oli melko paljoin
luontaistaloutta.
Poliitikkojen
lyhytnäköisyys
Meidän on myös täytynyt tarkastella kotitaloussäästämistä
poliittisesta näkökulmasta. Poliittinen eliitti on osoittanut hyvin vähän
ymmärrystä osakesäästämistä kohtaan, koska poliittisten tavoitteiden vuoksi ei
ole haluttu tukea kehitystä, jossa yksilö ottaa suuremman vastuun
taloudellisesta turvastaan. Silloinhan jakopolitiikka menettäisi merkitystään
ja vasemmiston äänestäjät voisivat kadottaa luokka-tietoisuutensa. Meillä
tuetaan edelleen asuntosäästämistä (asuntolainojen korot ovat vähennyskelpoisia
tuloverotuksessa), mikä on rationaalisesti katsottuna käsittämätöntä. Miksi
halutaan suosia asuntosäästämistä ja suhtautua siten karsaasti muuhun
säästämiseen? Tuilla on lisäksi taipumus vaikuttaa hintoihin rajoitetuilla
markkinoilla. Lopputuloksena on, että ei edes suosita asuntosäästämistä vaan ainoastaan syrjitään muuta säästämistä. Voidaan
todeta, että tällä haavaa ainoat tuetut säästämis-muodot ovat asuntolainat ja
vapaaehtoiset eläkevakuutukset. Voiko tämä johtua siitä, että tuettujen säästämismuotojen tuottajilla (pankeilla ja
vakuutusyhtiöillä) on ollut suuri vaikutus yhteiskunnassa?
Yllä mainittu on johtanut ylisuureen ulkomaiseen omistukseen
pörssiyhtiöissämme ja melko keskittyneeseen kotimaiseen omistukseen. 1980-luvun
alussa kun nukkuva suomalainen pörssi heräsi eloon, olisi läntisen naapurimaamme
tavoin voitu suosia rahastosäästämistä osakkeisiin veroetujen avulla.
Ruotsalaiset ”jokamiehen rahastot” voidaan nähdä pääsyynä siihen, että Ruotsissa
suuri yleisö on paljon tietoisempaa ja markkina-osaavampaa kuin meillä.
Sijoitukset jokamiehen rahastoihin olivat vähennyskelpoisia tuloverotuksessa. Ruotsin
PPM-järjestelmä joka antaa palkansaajille mahdollisuuden itse päättää osasta
lakisääteisen eläketurvansa sijoittamisesta on moderni esimerkki samasta kaukonäköisyydestä naapurimaassamme.
Säästämisestä
pelaamiseen
Kuvaavaa on, että meillä puhutaan yleisesti ”pörssissä pelaamisesta”
synonyymina osakesäästämiselle. Laki sijoitusrahastoista syntyi hyvin
myöhäisessä vaiheessa pankkiyhdistyksen viivyteltyä sen valmistelua mm. sillä perusteella,
että rahastosäästäminen muka vaarantaisi talletusmarkkinoita. Perustelu on
huvittava, kun muistetaan, että meillä oli jo vapaat rahamarkkinat. Tietämättömyys
on ollut niin perusteellista, että se on koskenut jopa ammattisijoittajia. Vielä
vähän aikaa sitten koottiin esimerkiksi salkkuja ns. maantieteellisen riskihajautuksen
perusteella tietämättä mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Maantieteellinen riskihajautus tapahtuu tietysti
pääasiallisesti sijoituskohteiden liiketoiminnan maantieteellisen
riskialtistuksen kautta, ei niiden juridisen kotimaan kautta.
Institutionaalisen sektorin ”maantieteellinen riskihajautus” on myös osaltaan
heikentänyt pitkän aikavälin kotimaista omistusta. Tietämättömyyttä on lisännyt
se että finanssiteollisuutta on laajalti myyty ulkomaisille kilpailijoille.
Nämä ovat yleensä siirtäneet ajatustoiminnan ja tuotekehittelyn
pääkonttoriin ja panostaneet Suomessa sen sijaan myyntitoimintaan.
Tätä kutsutaan yleisesti tytäryhtiö-taloudeksi. Ilmiö ei päde ainoastaan finanssisektorilla,vaan
suuressa määrin koko elinkeinoelämässämme. Se on seurausta yllä mainitusta
pääomaköyhyydestä ja laajalle levinneestä lyhytnäköisestä liikeajattelusta. Suomessa
ei ole nykytilanteessa tarpeeksi oikeita industrialisteja, jotka näkevät kauemmaksi
tulevaisuuteen. Markkina-häiriöt vaikuttavat Suomen kaltaisessa rajoitetun osakesäästämisen maassa aikaviiveellä verrattuna maihin,
joissa kotitalouksien osakesäästäminen on laajempaa. Meihin vaikuttavat tietyllä viiveellä
yritysten muuttuneet talousnäkymät, joilla on vaikutusta työllisyyteen ja
tulevaisuudenuskoon. Kehittyneimmissä osakesäästäjämaissa vaikutus kohdistuu
henkilökohtaiseen varallisuuteen ja siten suoraan kulutushalukkuuteen osakekurssien
kehityksen kautta. Tämä johtaa siihen, että meistä tulee enemmän reaktiivisa
kuin proaktiivisia.
Tieto,
luottamus ja läpinäkyvyys
Meidän on pyrittävä tilanteeseen, jossa yksilöt,
finanssilaitokset ja viranomaiset työskentelevät samansuuntaisesti ja toimivat
pitkäaikaista ja kestävää kehitystä edistävällä tavalla. Tähän tarvitaan tietoa,
luottamusta ja läpinäkyvyyttä. Nämä kolme käsitettä ovat riippuvuussuhteessa toisiinsa. Tietoa pitäisi määrätietoisesti lisätä
kaikilla tasoilla. KIS-menetelmä (keep it simple) on luotettava ja
käyttökelpoinen myös tässä yhteydessä. Finanssituotteita pitäisi myydä
yleisillä markkinoilla vain jos ne täyttävät selvät läpinäkyvyysehdot. Myös ammattimaiset
julkisyhtiöt kuten pörssi- ja eläkeyhtiöt olisi pakotettava pitämään
salkuissaan vain läpinäkyviä tuotteita. Ei pitäisi sallia sitä, että yleisö
antaa epäsuorasti pankeille ja pankkiiriyrityksille vapaat valtuudet sellaisen monivaiheisen
järjestelmän luomiseen, jossa säästäjä ei enää tiedä, mitä hän itse asiassa
omistaa.
Valitaksemme alkeellisen esimerkin ei pidä sallia esimerkiksi
sitä, että joku tuo markkinoille ns. ”turvallisen yhdistelmärahaston”, jonka
rahastosäännöt todellisuudessa antavat rahastonhoitajalle hyvin pitkälle vapaat
kädet keskittää rahaston varoja oman harkintansa mukaan. Olemme viime aikoina
huomanneet, että ”riskittömien” lyhyen koron rahastoissa on ilmennyt yllättävän
suuria negatiivisia arvonmuutoksia. Tämä johtuu myös ”löysistä”
rahastosäännöistä. Rahasto-osuuden omistaja ei ole monesti tiennyt, että
rahastosäännöt ovat antaneet rahastonhoitajalle tälläistä pelivaraa.
Matalia
korkoja suuria velkoja
Yhdysvalloissa alkanut finanssikriisi kärjistyi vuonna 2007.
Kriisi on seurausta Yhdysvalloissa 1990-luvulta lähtien harjoitetusta
ekspansiivisesta rahapolitiikasta. Suuri osa rahoitusmarkkinoista on ollut
kokonaan sääntelemätöntä ja sillä on yksinkertaisesti ollut väärät kannustimet.
Keskuspankki on pitänyt voimassa matalaa korkotasoa ja korkeaa likviditeettiä
pitääkseen talouskasvun korkealla tasolla. On ollut mahdollista harjoittaa
tämänlaatuista rahapolitiikkaa, koska lisääntyvä globalisaatio halpoine
tuontitavaroineen myötävaikuttanut inflaation pitämiseen kurissa. Seurauksena yhteiskunta
on velkaantunut voimakkaasti. Viime vuosikymmeninä jokaiseen taantumaan on
vastattu lisäämällä likviditeettiä ja alentamalla korkoja. Vähitellen
asuntohintoihin syntyi valtava kupla kun kuluttajat johdettiin uskomaan, että
halpoja lainoja on aina saatavissa. Samanaikaisesti myös yritykset
velkaantuivat reippaasti. Nämä velat vietiin maailmalle innovatiivisina
johdannaisinstrumentteina, joilla huonojen asuntolainojen ja yrityslainojen
luottoriskit voitiin myydä sijoittajille, jotka etsivät korkeampaa tuottoa varoilleen.
Hiukan yksinkertaistettuna voidaan todeta, että kriisi kehittyi nykyisiin
katastrofaalisiin mittasuhteisiinsa, koska finanssimarkkinoiden toimijat
(investointipankit, ammattisijoittajat, valvontaviranomaiset ja poliitikot)
sokaistuivat ahneutta, ylimielisyyttä, tietämättömyyttä, epäpätevyyttä, vähän
tyhmyyttä ja jossain määrin jopa rikollisuutta sisältäneestä sotkusta. Traagista
rahoituskriisissä on, että laskun saavat maksaa tavallinen kuluttaja, säästäjä
ja veronmaksaja. On erittäin tärkeää palauttaa tavallisen säästäjän usko
finanssijärjestelmään. Jos luottamusta ei palauteta, edessä on pitkäaikaisen
taloudellisen stagnaation riski.
Selvitysmies Antti Tanskasen hallitukselle esittämät ehdotukset
finanssikriisin torjumiseksi Suomessa voidaan nähdä ajankohtaisena esimerkkinä
perinteisestä suomalaisesta ylhäältä alas johdetusta ajattelusta, jossa ei
ylipäänsä oteta huomioon yksittäistä säästäjää. Mietinnöstä on turha etsiä toimenpide-ehdotuksia,
jotka yhdistäisivät tavallisen säästäjän kokonaisuuteen. Tavallinen maalaisjärkikin, sanoo, että epävarmoina aikoina aina
syntyvä ”ylisäästämisen taipumus” olisi jollain tavoin kanavoitava
yrityssektorille. Kuinka yleisö saataisiin ostamaan yritystodistuksia nyt kun
ne tuottavat hyvin? Kuinka yleisö saataisiin ostamaan osakkeita nyt kun ne ovat
halpoja ja hyvätuottoisia? Jokainen ymmärtää, ettei tämä olisi mahdotonta, jos
näkemystä ja tahtoa löytyisi.
Voimaton
rahoitustarkastus (1.1.2009 alkaen finanssivalvonta)
Nykyisin voimassa oleva luottamusta ylläpitävä säännöstö
koostuu lähinnä pörssien tiedonanto-velvollisuutta koskevista säännöistä,
finanssivalvonnan roolista niin finanssialan toimijoiden kuin
finanssituotteiden hyväksyjänä sekä ns. talletussuojasta. Lisäksi voidaan
mainita luokittelulaitosten harjoittama yritysten riskiluokittelu. Riittääkö
nykyinen säännöstö? Pörssien säännöt ovat jokseenkin ok, jos lähtökohtana on,
että niitä parannetaan jatkuvasti markkinakehityksen tahdissa. Samoin
talletussuoja on ok. Sitä vastoin finanssivalvonnan rooli ei ole aivan
kunnossa. Myöskään luokittelulaitosten riskiluokittelu ei ole ok.
Rahoitustarkastuksella ei ole 31. joulukuuta 2008 saakka
ollut oikeutta valvoa sellaisia säästämistuotteita, jotka naamioidaan
vakuutuksiksi. Valvontavastuun merkillistä jakoa ei ole pystytty perustelemaan,
asia on vain ollut niin. Syyksi on oletettu, että vakuutusyhtiöt eivät ole
halunneet alistua samaan valvontaan kuin muut finanssiyritykset. On myös
oletettu, että jonkinlaiset poliittiset ambitiot ovat olleet kehityksen tiellä.
Säästövakuutukset on luotu pääasiallisesti verovähennysten mahdollista- miseksi.
Samanaikaisesti vakuutusyhtiöt ovat hienosti välttäneet rahoitustarkastuksen markkinointisäännöt.
Eläkesäästäjä saa vähentää eläkesäästämisensä
tuloverotuksessa, jos tuotetta kutsutaan ”vakuutukseksi”,
mutta jos samaa tuotetta kutsutaan ”arvopaperirahastoksi”
vähennysoikeutta ei ole.
Salkun
nimet ja veropako
Näiden ”vakuutusten” markkinointi antaa usein
vaikutelman, että verovähennysmahdollisuus on tärkeämpää kuin itse säästäminen.
Mahdollisuus vähentää veroja näyttää myös olevan tärkeämpää kuin se että
vähennyshyöty suurelta osin menee ”vakuutusmaksuihin”. Laskelmat osoittavat,
että jopa 80 prosenttia veroedusta menee vakuutusyhtiölle erilaisina
kustannuksina. Koska myös henkivakuutukset ovat verotehokkaita, monia on
kehotettu muuttamaan arvopaperisalkkunsa henkivakuutukseksi ja rekisteröimään vakuutuksen
veroparatiisissa.
Lipevät myyjät ovat provisiopalkalla kaupanneet näitä ”eläke-
ja henkivakuutuksia”, joita rahoitustarkastus ei ole siis tähän asti valvonut.
Ne jotka ovat törmänneet näihin ”turvallisten” säästämistuotteiden myyjiin ovat
voineet todeta, että osaaminen on koskenut lähinnä verovähennyksiä.
Tuotteiden läpinäkymättömyys näyttää usein olevan
ylivoimaista sekä myyjälle että säästäjälle.
Vaikka valvonta nyt vihdoinkin koordinoidaan,
finanssivalvonnan hallintamahdollisuudet ovat edelleen
rajoitetut, koska EU-direktiivit sääntelevät esim.
rahastotuotteita, mutta eivät vastaavia vakuutus-tuotteita. Yksi ongelma on
myös, että finanssivalvonnan on automaattisesti annettava myyntilupa
tuotteelle, joka on hyväksytty jossain muussa EU-maassa (ns. UCITS-tuotteet). Yleisesti
ottaen finanssivalvonnan on hyväksyttävä kaikki tuotteet, jotka täyttävät
”lakipykälät”. Säästäjän läpinäkyvyyden tarvetta on joskus vaikea tyydyttää. Rahoitustarkastuksen
rooli finanssimarkkinoiden toimijoiden hyväksyjänä yhtiö- ja yksilötasolla on
joskus ollut haparoivaa. Tässä meidän on kuitenkin hyväksyttävä, ettei
yksiselitteisiä sääntöjä pystytä luomaan. Viranomaisen arvostelukyvyn on
yksinkertaisesti riitettävä. Mitä luokittelulaitosten riskiluokitteluun tulee,
voidaan lyhyesti todeta, että riskiluokittelun kustannukset maksaa tilaaja.
Jokainen palveluntuottaja haluaa tietysti, että hänellä on tyytyväisiä
asiakkaita…
Riskien
hajauttaminen ja vastuun jakaminen
Tarkoituksenmukainen riskinhajautus on hyvin oleellinen jotta
tavalliselle säästäjälle syntyisi luottamus markkinoihin. Puhumme lähinnä
markkinariskeistä ja niiden hallitsemisesta ja yritysriskeistä ja niiden
hallitsemisesta. Suuri oivallus on, ettei mikään ole riskitöntä, mutta kannattaa
tietää, mitä ostaa.
Toinen tärkeä oivallus yleisellä tasolla on, että
säästäminen on elintärkeä osa yhteiskunnan rakentamista. Olisi luotava kannustimia,
jotka lisäävät osakesäästämistä. Yritykset jotka kuitenkin vastaavat
taloudellisesta kasvustamme pitäisi omistuksellisesti ja tuotoiltaan selkeämmin
kytkeä kotitalouksien tulevaisuuteen ja menestykseen. Laaja ja kotimainen omistus
lisää vakautta epävarmoina aikoina. Säästäjän on tietysti otettava riskejä,
mutta hänellä on oikeus tietää, mitkä riskit ovat. Hänen ei pitäisi tarvita ottaa
sellaista järjestelmäriskiä, joka aiheutti nykyisen rahoituskriisin. Sen
lisäksi että läpinäkyvyys on tehtävä mahdollisimman hyväksi, olisi
sääntelemättömät veroparatiisituotteet kiellettävä. Suomessa vakuutusten ja
asuntojen verotuet tulisi lopettaa. Sen sijaan tulisi ottaa käyttöön
kannustimia osakesäästämisen lisäämiseksi. Meidän olisi myös saatava
tarkoituksenmukaista talousopetusta kouluihin.
Luku VII
Ulospääsytie monine vaaroineen
Kim
Lindström ja Nils Torvalds
Olemme edellisissä luvuissa yrittäneet hahmottaa jotain, mitä
pienellä itseironialla voitaisiin luonnehtia ihmiskasvoiseksi kapitalismiksi,
markkinataloudeksi, johon tavallinen kansalainen voi luottaa. Uskomme, että tämä
on erityisen tärkeää, etenkin niiden ongelmien vuoksi, joita kuvataan luvussa
6. Kansalaisten säästöillä, jotka jatkossakin tulevat olemaan tärkeä lähde
uusille investoinneille ja hyvinvoinnin kasvulle, on ollut mielenkiintoinen
kehitys viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana. Aluksi säästimme melko pieniä
summia, jotka oli merkitty pankkikirjan sivuille. 1960-luvulta lähtien
säästäminen muuttuu Suomessa yhä enemmän suuren luokan asuntosäästämiseksi,
mutta tämä kehitys on osittain demografisista syistä päättymässä. Kaksi sukupolvea
sitkeitä säästäjiä on luonut asuntomäärän, joka suoraan tai välillisesti kattaa
suurelta osin myös jälkipolvien välittömät tarpeet. Niille sukupolville, jotka nyt
elävät aktiivista aikuiselämää tai ovat astumassa aikuisuuteen, todellisuus
näyttää siten toisenlaiselta kuin jälleenrakentajille ja sodanjälkeisille
sukupolville.
Kulutusjuhlaa
vai haasteita
Nämä historialliset liikahdukset elintasossamme luovat uusia
kulutus- ja käyttäytymismalleja, joihin on joskus vaikea sopeutua. Näiden
liikahdusten kääntöpuolen kuulemme sellaisissa ilmaisuissa ja sanankäänteissä
kuten vanha hyvä aika ja minun nuoruudessani ei olisi voinut…
Meidät haastetaan luomaan malleja, jotka samanaikaisesti auttavat
ratkaisemaan ainakin osan edessämme olevista globaaleista ongelmista. Tämän
kehityssuunnan yhden ulottuvuuden lähtökohdaksi voitaisiin siten luonnehtia tavoitetta
kestävästä kehityksestä. Mutta juuri rahoituskriisin vanavedessä on monia ilmiöitä, jotka ovat syvässä
ristiriidassa kaikkien kestävän kehityksen saavuttamiseen tähtäävien
yritystemme kanssa. Vielä kesällä 2008 kun bensiinin hinta oli lähellä 1,50 euroa litralta lähes kaikki puhuivat tarpeesta
siirtyä ympäristöystävällisempiin energiamuotoihin. Mutta runsaat puoli vuotta
myöhemmin seisomme kaikki bensapumpun vieressä ja meistä on ihanaa, että
bensiini maksaa vain noin euron litralta. Me peräänkuulutamme kaukonäköisyyttä,
mutta emme itse pysty näkemään kauemmaksi kuin seuraavaan palkanmaksuun.
Valtiot eivät ole juuri sen kaukonäkö-isempiä tulevaisuudensuunnittelussaan.
James K. Galbraith (jota ei pidä sekoittaa hänen isäänsä
John K. Galbraithiin) kirjoittaa teoksensa The
Predator state (Petovaltio) esipuheessa, että
Yhdysvaltojen on jonain päivänä ymmärrettävä asemansa
maailmantaloudessa ja valmistauduttava siihen päivään jolloin
se menettää rajoittamattoman etuoikeutensa painaa lunastuskelvottomia
velkakirjoja4 muulle
maailmalle. Tämän jälkeen Galbraith lisää varovasti:
”Meidän ei tule kiirehtiä tätä päivää. Päinvastoin meidän
on yritettävä lykätä sitä.” Rajut liikkeet kulutuksessa ja kansainvälisessä
kaupassa olisivat samaa kuin katastrofi.
Illuusioiden
maailma
Meidän maailmamme koostuu monista asymmetrisistä ilmiöistä.
Siksi on usein vaikea löytää oikeuden-mukaisia ratkaisuja, koska asymmetrian
puute voi myös edellyttää asymmetrisiä ratkaisuja. Tällainen asymmetrinen ilmiö
on toisen maailmansodan jälkeen luotu kansainvälinen valuuttajärjestelmä.
Aluksi dollari oli sidottu kultakantaan. Siten kansainvälisen varantovaluutan piti
teoriassa olla vakaa. Jokainen dollari voitiin lunastaa kulta-arvoonsa.
Kytkentä lakkasi 1971 ja loi edellytykset toisenlaiselle kehitykselle. Mutta
vasta kun Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, saatoimme havaita
lähes systemaattisen muutoksen: valtionvelka alkoi kasvaa nopeasti.
Samanaikaisesti Yhdysvaltain hallitus alkoi myös toteuttaa uuskonservatiivista politiikkaa
suurine veronalennuksineen kautta koko linjan. Kaikki republikaaniset presidentit ovat jatkaneet
samaa politiikkaa. Yhdysvaltain alijäämää puolustettiin pitkään sillä että
talous on kasvanut melkein yhtä nopeasti eikä alijäämä siksi ole vaara-llista.
Mutta tältä kohdin tilanne on muuttunut. Viime vuosikymmeninä monet
kansainväliset järjestöt ja useat johtavat ekonomistit ovat varoittaneet, että
järjestelmä on muuttumassa riskialttiiksi. (Vrt. presidentti Tarja Halosen
uuden vuoden puhe ja viittaus ILO:n työryhmään, jossa hän on itse ollut mukana.)
Vakautta
Bretton Woodsin jälkeen
Voidaan siis todeta, että usein ideologiaan pohjautuvat veronalennukset
on kustannettu valtionvelkaa kasvattamalla ja toteutettu ottamatta huomioon
kansainvälisen valuuttajärjestelmän vakautta.
Meneillään olevan finanssikriisin aikana on jälleen puhuttu
vanhan Bretton Woods -järjestelmän uudistamisen puolesta, mutta pikaiset tai
perusteellisetrakennemuutokset eivät ole todennäköisiä. Yhdysvaltain talouspolitiikka
pitää oikeutta myydä Keskuspankin arvopapereita itsestään selvänä eivätkä edes
James K. Galbraithin kaltaiset kriittiset kansantalousekonomistit uskalla
oikein ajatella mitä syvällinen uudistus merkitsisi maalle.
Paljon todennäköisempi skenaario lähitulevaisuudessa on,
että Barack Obaman on yksinkertaisesti pakko käyttää epäoikeudenmukaista ja
vaarallista valuuttavälinettä pelastaakseen maan tilanteesta, jonka
rahoituskriisi ja kahdeksan vuoden huono hallinto ovat aiheuttaneet. Ja jottei
samanaikaisesti altistaisi itseään suurille poliittisille riskeille yrittää hän
jälleenvakuuttaa itsensä lupaamallasaman-aikaisesti suuria veronalennuksia. Mutta
on myös muita uhkakuvia
Aggressiiviset
devalvoinnit
Garrett Hardin julkaisi vuonna 1968 aikakauslehti
Sciencessa artikkelin, josta tuli suppealla alalla käänteentekevä. Artikkelin
otsikkona oli Tragedy of the Commons (Yhteisen tragedia ). Hardin oli melko
äärimmäisyyksiin menevä individualisti ja hänen näkemyksensä muistuttavat jossain
määrin Pentti Linkolan maailmankuvaa. Klassinen esimerkki Hardinin artikkelissa
käsittelee niityn ylilaiduntamista. Jokainen yksittäinen karjankaitsija uskoo
voivansa saada itselleen hiukan ylimääräistä voittoa laajentamalla – sopimuksista huolimatta –
laumaansa. Loppupontena Hardinin väittämässä on siten, ettei ihminen oikeastaan kykene olemaan järkevä.
Hän joutuu aina kiusaukseen yrittää voittaa hiukan lisää
– naapurin kustannuksella. Tässä yhteydessä meidän ei tarvitse mennä kaikkiin ajateltavissa
oleviin vasta-argumentteihin. Todellisuus vain osoittaa aivan liian selvästi,
että yhteisen tragedia ainakin usein on todellisuutta, josta me emme ilmeisesti
kykene selviytymään. Siksi Hardinin artikkelin esimerkki pätee etenkin
suhteessa kansainväliseen politiikkaan:
yhteismaan rajallisilla laitumilla jokainen yksittäinen
valtio uskoo voivansa saavuttaa pienen ja lähes huomaamattoman voiton
lisäämällä laumaansa yhdellä karitsalla. Tämä valtapsykologia näyttää jo nyt
toimivan kansainvälisillä markkinoilla.
Kiina,
Venäjä… ja Ruotsi
Jo koko viime vuosikymmenen on jatkuvasti kiistelty
siitä, kuinka Kiina määrittää yuaninsa arvon. Washington DC:ssä on koko ajan
katsottu, että Kiina hoitaa tietoisesti talouttaan aliarvostetulla yuanilla.
Joulukuussa 2008 ja tammikuussa 2009 jokseenkin yksiselitteiset ja selvät raportit
ovat kertoneet, että Kiina on edelleen alentanut valuuttansa arvoa dollariin
nähden. Moskovasta on olemassa täsmälleen samanlaisia tietoja. Venäjä yrittää
suojautua rahoituskriisin vaikutuksilta devalvoimalla ruplan. Etenkin Venäjän
politiikkaa on arvosteltu voimakkaasti, mutta rehellisyyden nimissä tässä
yhteydessä on todettava, että myös Ruotsi ja Iso-Britannia ovat antaneet
valuuttansa laskea suhteessa euroon. Tiedot viittaavat siis siihen, ettei ole olemassa
mitään yhteistä linjaa yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Se merkitsee – kuten
myös annettiin ymmärtää Financial
Timesin katsauksessa vuoden 2009 mahdollisista
tapahtumista – että suuri uhka on itse asiassa kauppasota. Juuri tätä riskiä
korosti Helmut Schmidt Die Zeit –lehden artikkelissa jo helmikuussa 2007.
Saksan entisen liittokanslerin argumentti oli silloin, ettei yksimielisyyden saavuttamiseksi
ole mitään institutionaalisia rakenteita Ei ole myöskään kansallisia pankkeja,
jotka voivat tai haluavat puolustaa kansallisia etuja. Ja on vielä lisää
merkkejä uusista uhkakuvista.
Keynes
vai Münchhausen
Jossakin niistä valtiovarainministeriön kommenteista,
jotka koskevat Suomen ulospääsyä kriisistä, löytyi ainakin pinnallisesti
katsottuna yksi vastuulliselta vaikuttava lause: jokaisen valtion satsaaman
euron pitäisi tuottaa ainakin 80 sentin kasvu. Tavallisesta lehdenlukijasta tai
uutisten kuuntelijasta tämä voi tuntua vain ponnekkaalta taloudelliselta tavoitteelta,
joka joko voidaan saavuttaa tai ei.
Itse asiassa kyse oli keskeisestä keynesiläisesta
dogmista: keynesiläisesta kerrannaisvaikutuksesta.
Kerrannaisvaikutusta on vaikea ymmärtää, koska se tuo
helposti mieleen paroni von Münchhausenin ihmeelliset seikkailut, etenkin
luvun, jossa kunnia-arvoisa paroni on ratsastanut suohon ja pelastaa itsensä
hankalasta tilanteesta ottamalla kiinni tukastaan ja nostamalla ylös… Dani
Rodnik, joka on usein arvostellut globalisoinnin toteuttamistapaa ja joka
ansaitsee elantonsa professorina Harvardissa, kirjoittaa kerrannaisvaikutuksesta
blogissaan5 ,
Hänen esimerkkinsä antaa ymmärtää, että kerroin voisi olla juuri 1,8. Mutta,
hän lisää, kerrannaisvaikutus on sitä suurempi mitä korkeammat tullimuurit
ovat. Keynesiläisesta politiikasta tulee – kaikessa suhteellisessa erinomaisuudessaan
kaksi vuosikymmentä kestäneen friedmanilaisen hankintatalouden jälkeen -
helpostikin yksi kivi lisää kansainvälisen kauppajärjestelmän jo nyt liian
raskaaseen taakkaan. Kerroin edellyttää siis suljettua järjestelmää. Samaan suuntaan
viittaa jo Yhdysvaltain apu Detroit MI:n autoteollisuudelle. Vain
Yhdysvalloissa olevat tehtaat saavatrahaa.
Veroparatiiseja
ja vipurahastoja
Kestävää ratkaisua rahamaailman järjestelmään eivät sen
todennäköisemmin myöskään tuo hedge- tai vipurahastot. Suurin osa niistä toimii
veroparatiiseissa normaalin ja jotenkin vastuullisen valtion tai kansainvälisen
valvonnan ulottumattomissa. Veroparatiiseista on siten tullut osa
kansainvälisiä asymmetrisiä ratkaisuja eikä näiden markkinoiden sääntelyä voida
ajatella ilman että veroparatiisit luetaan mukaan Hyvin perustellut tutkimukset
viittaavat siihen, että globalisointi jo sellaisenaan ohentaa sosiaalisia
turvaverkkoja. Tämä ohennus on erityisesti havaittavissa – ja mitattavissa -
juuri siinä, että monikansalliset yritykset voivat valita, missä maassa niitä
verotetaan. Tässä veropaossa veroparatiisit esittävät luonnollisesti tärkeää osaa6.
Säästäväisyyden
hyve
Me vaadimme siis kestävää kehitystä, mutta melko harvat
Suomen suurista ja suuntaa-antavista päätöksistä tukevat tätä kaikkien
poliittisten puolueiden hyväksymää tavoitetta. Usein ja syystäkin tässä
yhteydessä voidaan puhua pelkistä kauniista sanoista. Suomen kestävän
kehityksen komissiossa istuu tosin kuusi ministeriä, mutta kestävän kehityksen
ohjelmassa (Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 2/2008) ei puhuta sanallakaan kansainvälisestä
valuuttajärjestelmästä. Lisäksi jäljelle jäävät sääntelemätön
markkinajohdannaiskauppa ja veroparatiisit. Mutta yksi asia on jokseenkin
varmaa. Meitä kehotetaan tosin pelastamaan itsemme kriisistä kuluttamalla. Mutta
globaalista kriisistä emme selviä säästämättä ja sopeuttamatta kulutustamme
siihen, johon meillä pitkällä aikavälillä on varaa. Viime vuosien
kansainvälinen kehitys ei ole noudattanut tätä suuntausta. Päinvastoin optiot
ja bonukset ovat usein ja kauhistuttavin seurauksin houkutelleet
lyhytnäköisyyteen. Yksiselitteiset tutkimukset osoittavat myös, että
houkuttelevien lyhytaikaisten voittojen ja talousrikollisuuden välillä on
tietty yhteys. Uusin kansainvälinen finanssiskandaali – tällä kertaa Intiassa –
puhuu selvää kieltä B. Ramalinga Raju on Satyam Computer Servicesin johtaja.
Hänen väärennetyt tuloksensa ovat aiheuttaneet noin 700 miljoonan euron tappiot.
Mutta tyypillisintä on tapa, jolla kirjanpidon manipulointi alkoi: johtaja Raju yritti salata huonon neljännesvuosituloksen.
Miten
ulos myrskystä?
Suuri osa alkuperäisistä ongelmista liittyy
maailmantalouteen, joka on uskomattoman lyhyessä ajassa muuttunut globaaliksi
aivan eri merkityksessä kuin se globaali talous, josta puhuimme 1980-luvulla.
Siksi monet toimenpiteet ja pidemmän aikavälin ratkaisut liittyvät globaalien
päätäntärakenteiden kykyyn selviytyä kriisin ajankohtaiseksi tekemistä
haasteista. Mutta mitä voimme tehdä Suomessa lieventääksemme finanssikriisin
sivuvaikutuksia reaalitalouteen.? Ei paljon. Ymmärtääksemme eri toimenpiteiden
mahdolliset vaikutukset on syytä perehtyä aluksi huoltotaseeseemme. Kokonais-tuotannon
(bruttokansantuotteen) arvo oli vuonna 2007 noin 180 miljardia euroa.
Tyydyttääksemme kotimaisen kysynnän meidän täytyi myös tuoda tavaroita ja
palveluja 73 miljardin euron arvosta.
253 miljardin euron kysyntä jakautui siten että
yksityinen kulutus oli 91 miljardia euroa, julkisen sektorin kulutus 38
miljardia ja investointien, jotka vaihtelevat suuresti vuosittain, 37 miljardia
euroa. Loppu koostui Suomen ulkomaanviennistä, joka oli 82 miljardia euroa, ja
joistakin oikaisuista. Kaikista investoinneista valtion ja kuntien investoinnit
olivat vain 13 prosenttia. Vientimme kärsii siitä, että talouskehitys
tärkeimmissä ostajamaissamme on huonontunut jyrkästi ja että
valuuttakurssikehitys on ollut Suomen kannalta epäsuotuisaa. Tehtaillamme on
ollut huikeasti tilauksia, mutta nyt niiden määrä vähenee nopeasti. Kuvaavaa tilanteelle
on, että monien ulkomaisten asiakkaiden on ollut pakko peruuttaa tilauksensa
maksettuaan jo suuria ennakkomaksuja Suomelle. Voimme tietysti toivoa, että
valtion elvytyspaketit vientimaissamme parantavat pian tilannetta, mutta
todennäköisesti niiden vaikutus on hyvin rajoitettu.
Suhdanteet
ja psykologia
Matalasuhdanne riippuu hyvin suuressa määrin
psykologiasta.n Kun joukkotiedotusvälineet velvollisuudentuntoisesti kertovat
yhtiöiden päätöksistä ja tulevista huonoista najoista, ihmiset alkavat tietysti
huolestua työpaikoistaan nja lykkäävät kaikki sellaiset hankinnat, joita ei
koeta välttämättömiksi. Suuri lama puhkesi oletettavasti juuri siksi, että
silloin uutta ollut osamaksujärjestelmä oli lisännyt kulutusta merkittävästi 1920-luvun viitenä viimeisenä vuotena.
Mutta juuri kasvava uhka suhteellisten suurista luotoista pakotti ihmiset kiristämään vyötään. Täten
luotiin itse asiassa pahempia aikoja.
Meidän pitäisi toisin sanoen saada yleisö kuluttamaan niin
kuin aiemmin. Vuoden 2009 alussa se on
vaikeaa, koska kulutusmahdollisuuksia tehokkaasti rajoittava
työttömyys on jo alkanut kasvaa huolestuttavan nopeasti. Tuloverotuksen ja
elintarvikkeiden arvonlisäverotuksen lievennykset ovat esimerkki valtiovallan toimista,
jotka tähtäävät kulutuksen elvyttämiseen. Massiivisia veronalennuksia suunnitellaan
monissa maissa, etenkin Yhdysvalloissa uuden presidentin Barrack Obaman
johdolla. Se on ymmärrettävää, koska maa on kulutushakuisempi kuin useimmat
muut maat ja viennin vaikutus on suhteellisen rajallinen.
Valtiolla
avainrooli
Suomen valtiolla on edelleen vahva taloudellinen asema, joka
mahdollistaa jopa lainanoton lisäämisen Tässä tilanteessa on selvää, että
talouden ja työllisyyden vuoksi on järkevää varhentaa joka tapauksessa
toteutettavia julkisia rakennushankkeita ja investointeja infrastruktuuriin, esim.
tierakennushankkeita.
Luultavasti vakavin uhka tasapainoiselle
talouskehitykselle on kuitenkin rahoituskriisin aiheuttama vahinko yritysten
pääomahuollolle. Vaikka keskuspankit ovat aggressiivisella ohjauskorkojen
laskemisella saaneet korkotason putoamaan historiallisesti katsottuna
äärimmäisen alas, yritysten maksamat riskilisät ovat korkeammat kuin koskaan
aiemmin ennen finanssikriisiä. Tämä merkitsee, että myös terveiden yritysten
täytyy maksaa äärimmäisen korkeaa reaalikorkoa lainapääomastaan. Sijoittajat
ovat niin liioitellun riskipakoisia, että kriisiyritysten joukkolainoja
hinnoitellaan ikään kuin konkurssi olisi oven takana. Julkisuudessa on mainittu Mrealin eurobondobligaatiot,
jotka ovat antaneet peräti 30 prosentin tuoton äärimmäisen alhaisen markkinaarvon johdosta.
Yrityslainojen korkeat riskilisät ovat seurausta luottoriskien paniikinomaisesta pelosta, jonka mm.
Lehman Brothersin konkurssi synnytti.
Vielä suurempi ongelma kuin luoton hinta on luoton saanti
tilanteessa, jossa normaalit kansainväliset rahoitusmarkkinat ovat lähes
lakanneet toimimasta. Tämä on johtanut siihen, että suomalaiset suuryritykset,
joiden ei aiemmin tarvinnut mitenkään laajalti turvautua kotimaisiin
rahoituslähteisiin, ovat nyt alkaneet kilpailla pienten ja keskisuurten
yritysten kanssa kotimaisten pankkien luotoista. Tällaisessa tilanteessa on
luonnollista, että pienemmät yritykset joutuvat pulaan ja että saamme ehkä
nähdä täysin tarpeettomia terveiden yhtiöiden likviditeettikonkursseja.
Luotonsaanti on heikentynyt siinä määrin, että mahdollisuus takaisinlainata työeläkemaksuja
– reliikki menneisyydestä – on tulossa takaisin. Tämä on kaksiteräinen miekka,
koska takaisinlainaaminen vähentää suurimpien kotimaisten sijoittajiemme ts. eläkeyhtiöiden mahdollisuuksia sijoittaa
arvopapereihin ja tukea siten kotimaista elinkeinoelämää.
Monia
hyviä ajatuksia
Pohjola-ryhmän entinen pääjohtaja ministeri Antti Tanskanen
julkaisi tammikuussa 2009 ehdotuksensa
yritysten rahoitusmahdollisuuksien parantamiseksi. Hän
toteaa, että päinvastoin kuin yrityksillä valtiolla
on hyvät mahdollisuudet saada lainaa kansainvälisiltä markkinoilta
ja lisäksi edullisilla ehdoilla. Valtion täytyy siksi pidättyä lainaamasta
kotimaan markkinoilta, koska se olisi suoraa kilpailua yrityslainojen kanssa. Tanskasella
oli myös konkreettisia ehdotuksia yritysten pääomahuollon parantamiseksi. Hänen
mukaansa valtion rahoitusyrityksen Finnveran tulisi saada lisää rahaa
suomalaisten suuryritysten viennin rahoittamiseksi. Myös vientitakuita olisi
lisättävä. Valtion pitäisi myös vaikuttaa siihen, että yritystodistusmarkkinat
elpyisivät.
Esimerkiksi Valtion Eläkerahasto sanoo olevansa valmis sijoittamaan
suuria summia näihin raha- markkinavälineisiin, joita lähinnä suuret yritykset
laskevat liikkeelle turvatakseen lyhytaikaisen maksuvalmiutensa. Tanskanen ehdottaa
myös, että valtio antaisi pankeille rahoitustukea pääoma-sijoitusten muodossa,
mikä parantaisi automaattisesti pankkien antolainauskapasiteettia.
Rahalaitosten mahdollisuuksia myöntää luottoja on lisättävä
nyt kun yritysten on pakko korvata ulkomaiset lainat kotimaisilla. On jo
päätetty, että valtio tukee takuilla pankkien varainhankintaa, vaikkakin
takuuehdot ovat toistaiseksi epäselviä. Yksi mielenkiintoinen Tanskasen ehdotus
on että tutkittaisiin mahdollisuutta perustaa rahasto Suomen
Teollisuussijoituksen yhteyteen. Sen tehtävänä olisi sijoittaa terveisiin ja
elinvoimaisiin yrityksiin, jotka joutuvat tilapäisiin rahoitusvaikeuksiin.
Luotonantoa
rohkaistava
Myös muut julkisuudessa esitetyt aloitteet lähtevät
ensisijaisesti rahoituskriisin negatiivisesta vaikutuksesta yhteiskunnan
pääomahuoltoon. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Sixten
Korkman haluaa rohkaista suomalaisia ottamaan asunto- ja kulutuslainoja ja
pankkeja myöntämään niitä. Hän ehdottaa, että valtio takaisi lainat kahden
lähimmän vuoden aikana. Ongelmana Korkmanin ehdotuksessa on, että monet käsittävät
sen epäoikeudenmukaiseksi palkitsemiseksi. Jo ennen Korkmania asuntoministeri
Jan Vapaavuori oli ehdottanut, että valtio vastaisi asuntolainojen luottotappioista
kahden lähimmän vuoden aikana siinä tapauksessa, että lainanottaja joutuu
työttömäksi. Mutta on myös melko suuria ongelmia Johdannossa siteerasimme kahta
amerikkalaista tutkijaa, jotka eräässä artikkelissaan talvella 2008 yrittivät
osoittaa, millaisten riskien edessä kansainväliset rahoitusmarkkinat ovat.
Verkossa löydämme aivan riittävän paljon muistutuksia siitä, etteivät
hallitukset, pankinjohtajat, poliitikot ja valvojat jostain syystä ottaneet –
tai eivät halunneet ottaa – varoituksia vakavasti. Tämä liittyy vanhaan
ajatteluun, josta John K. Galbraith varoitti jo 1950-luvulla: Nousu ja lasku
selitetään psykologiseksi prosessiksi. Tämä selitys johtaa helposti siihen,
että se joka antaa varoituskellojen soida, leimataan markkinoiden
ilonpilaajaksi. Tällaista ajattelua ei tietenkään saa hyväksyä. Avoimuus ja
läpinäkyvyys edellyttävät joskus kiperääkin arvostelua.
Kritiikkiä
ja toivoa
Tutkijat Carmen S. Reinhart ja Kenneth s. Rogoff
päivittivät tutkimushavaintonsa raportissaan 19. joulukuuta 2008. Raportti
osoittaa jälleen, että taloudellinen ja poliittinen järjestelmämme välttää
jostain syystä tärkeitä kysymyksiä tai unohtaa ne.
Reinhart ja Rogoff ovat käyneet läpi kaikki viime aikojen
suuret pankkikriisit – myös Suomen edellisen
kriisin. Johtopäätökset ovat selkeitä ja vakuuttavia: lasku
toimii monella tasolla ja tuo mukanaan ilmiöitä, jotka eivät ole mitenkään
synkronoituja. Nousu ei tapahdu samalla tavalla eri lohkoilla. Työttömyydestä tulee
usein pitkäaikaisin ilmiö myös nopean nousukauden aikana. Elvytyspaketit
johtavat siihen, että valtionvelka on kasvanut voimakkaasti ja kasvaa edelleen tutkimusten
mukaan lähes kaksinkertaiseksi – senkin jälkeen kun kriisistä on selviydytty.
Tämä näkyy siinä, että verokertymä palautuu vain hitaasti. On itsestään selvää,
että palautuminen on sitä vähäisempää mitä kapeampi veropohja on. Ja juuri
tähän liittyy epämiellyttävä kysymys, johon kukaan ei halua vastata: kuka
maksaa juhlat? Miltä veropolitiikka näyttää kriisin jälkeen?
Avoimen ja rehellisen politiikan nimissä kysymykseen pitäisi
vastata jo ennen kuin elvytyspaketti hyväksytään. Mutta tytäryhtiötalous, jota
aiemmin olemme käsitelleet, synnyttää erityisongelmia. Aiemmin normaaliksi katsotuissa
oloissa pankeille voitiin antaa elvytystä pankkien osakkeita vastaan (tosin
hankalien hintaneuvottelujen jälkeen). Kriisin jälkeen veronmaksajat saisivat
rahansa takaisin siten että osakkeet myytäisiin korkeampaan hintaan.
Erotuksella olisi maksettu takaisin osa kasvaneesta valtionvelasta. Tämä
ratkaisu ei ole yhtä helppo taloudessa, jossa pankkien pääkonttorit ja päätäntä-prosessi
ovat Suomen rajojen ulkopuolella. Vastaavanlainen ongelma liittyy
osuuspankkeihin. Niillä ei ole osakkeita huostaan otettavaksi.
Pimeää
– ja hiukan valoa
Myös elvytyspaketeilla rahoitetut maan infrastruktuurin ja
rakennusrahoituksen (vuokra-asunnot ja yhteiskunnallisen palvelutehtävän
rakennukset) parannukset voivat aiheuttaa hiukan päänsärkyä. Nyt olisi
selvitettävä, mikä on elvytystä ja mikä tavallisia investointeja. Jakoviivaa voitaisiin
sitten käyttää päätettäessä kuinka valtionvelkaa lyhennetään. Saksan
elvytyspaketissa on luotu järjestelmä, joka estää valtionvelan hillittömän
kasvun.
Suomen tapauksessa globaalin finanssikriisin ja sen sivuvaikutusten
kokonaislasku riippuu tietysti siitä
kuinka pitkäaikainen ja syvä nykyinen matalasuhdanne on.
Kirjoittamishetkellä tiedämme, että uutiset irtisanomisista ja lomautuksista
ovat lyhyessä ajassa alkaneet hallita päivittäistä uutistarjontaa ja että
työttömyys kasvaa nopeammin kuin koskaan aiemmin sitten 1990-luvun alun.
Kaikesta huolimatta tilanne ei ole yhtä vakava kuin silloisen kotimaan lamamme
aikana, kun kauppa Neuvostoliiton kanssa lakkasi lähes yhdessä yössä. Tänä päivänä
Venäjä on jälleen kriisissä lähinnä öljynhinnan laskun vuoksi, mutta maa on
edelleen yksi tärkeimmistä kauppakumppaneistamme. Kuten nytkin 1990-luvun talouskatastrofi alkoi rahoitusmarkkinoiden
romahtamisella. Ero on siinä, että olemme nyt ensimmäisen kerran kokeneet
rahoituskriisin, joka on armotta ravistellut koko maailmaa. Päivän synkistä talous-uutisista
huolimatta Suomen mahdollisuudet selviytyä myrskystä ovat paremmat kuin
useimpien muiden maiden. Pankkimme ovat nyt hyvässä kunnossa, yrityksemme ovat
vakaat monien vuosien hyvine tuloksineen ja julkisen sektorin rahaasiat toistaiseksi
tasapainossa. Orastavaa toiveikkuutta siitä että pahin on jäämässä taaksepäin
on havaittavissa Nordean uusimmasta 20.1.2009 julkaistusta
suhdannekatsauksesta. Sen mukaan Suomen talouden voimakas lasku siirtyisi
lievään nousuun jo vuoden 2009 loppua kohti.
Avoin
yhteiskunta ja avoin keskustelu
Olemme useissa yhteyksissä huomauttaneet, että paljon on
kyse luottamuksesta, mutta luottamus on monitahoinen sana. Niiden, joiden nyt
on pakko käydä yhteistyöneuvotteluja työpaikoistaan, on luotettava siihen, että
tulevaisuus on kuitenkin parempi kuin menneisyys. Pienten ja keskisuurten
yritysten, jotka tuottavat pääasiallisesti kotimaan markkinoille, on luotettava
työn ja ahkeruuden palkitsemiseen. Kansalaisten on voitava luottaa politiikan
ja talouden päättäjiin. Pankkien on rakennettava luottamusjärjestelmä sekä
suhteessa meihin kansalaisiin-säästäjiin asunnonostaj- iinsijoittajiin että
kansainväliseen pankkijärjestelmään, jossa on suuria ja ilmeisiä puutteita.
Mutta kaiken tämän monitahoisen luottamuksen luomisen
ehtona on avoin keskustelu – vapaa sana.
Siksi kirjoitimme tämän pamfletin.
Jälkisanat
Yllätys
– vai pelkkää taitamattomuutta?
Julkisuudessa on kohtuuttoman paljon päivitelty miten nykyinen
kriisi tuli nurkan takaa ja valtavana yllätyksenä. Tosiseikat eivät paljon tätä
päivittelyä tue. Kriisi oli tuloillaan ja selviä merkkejä antaen, mutta näitä
merkkejä ei haluttu – tai ei osattu – lukea valtiovarainministeriössä, Suomen
Pankissa tai liikepankkiemme pääkonttoreissa.
Lokakuun 15 päivänä 2007 Bloombergin talousuutiset tiesivät
kertoa että Bank of America, JPMorgan Chase ja Citigroup olivat suunnittelemassa 80 miljardin dollarin
rahastoa markkinajohdannaistensa pelastamiseksi. Seuraavana päivänä Wolfgang
Münchau kirjoitti blogissaan että Yhdysvaltain valtiovarainministeriön suunnitelma
pelastaa Citibankin valtavalla roskasijoitusrahastolla oli ”moraalisesti väärä
ja osoitti taloudellisesta lukutaidottomuutta”. Tästä Master- Liquidity
Enhancement Conduitiksi kutsutusta roskarahastosta nousi valtava häly Atlantin
toisella puolella ja muutaman viikon jälkeen koko pelastussuunnitelma haudattiin
mahdollisimman vaatimattomin menoin.
Münchau arveli että suunnitelman taka-ajatus oli panna veronmaksajat
maksamaan onnettomien sijoitusten jälkilaskuja. Pankit olivat toista mieltä ja
väittivät että arvopapereiden takana on ensiluokkaisia saatavia (high quality collateral).
Asiantuntevissa piireissä johtopäätökset olivat hyvin yhdensuuntaisia:
Yhdysvaltain pankkimaailma oli
valtavissa vaikeuksissa ja koko rahastosuunnitelma oli pelkästään
tapa siirtää ikäviä päätöksiä epämääräiseen tulevaisuuteen. Ilmeisesti kaikki
asiantuntijat joko tiesivät tai ounastelivat, että investointipankkien
hasardipeli asuntoluotoilla oli tulossa määränpäähänsä. Nyt oli lähinnä kysymys
siitä kenelle Musta Pekka jäisi viimeisellä jakokierroksella käteen. Suivaantuneena
tästä kyynisestä asenteesta Wolfgang Münchau kirjoitti kirjan ”Vorbeben”
(Esijäristys) joka ilmestyi tammikuussa 2008. Joulukuussa kirjasta ilmestyi
uusi ja täydennetty versio ”Kernschmelze in Finanzsystem” (Finanssijärjestelmän
sydämen sulamisonnettomuus). Uudistettu laitos ei jättänyt epäilystäkään valvovien
viranomaisten leväperäisyydestä. Hitaasti maailman poliitikot havahtuivat
tapahtuneisiintosiasioihin, mutta juuri tällä vuoden pituisella
lisäajalla amerikkalainen finanssisyöpä tunkeutui syvälle kansainväliseen järjestelmään.
Marraskuun jälkeen talousuutiset ovat kuukausi kuukaudelta
synkentyneet. Kirjoittaessamme tammikuun puolessavälissä loppusanat tämän
kirjasen ruotsinkieliseen painokseen yrittämällä yritimme keksiä edes jotain
myönteiseen vivahtavaa. Runsaassa kuukaudessa kaikki arviot talouden
kehityksestä ovat synkistyneet tuntuvasti aikaisempaan verrattuna. Aivan
tammikuun lopussa yltiöoptimistit yrittivät Baltic
Dry-indeksin perusteella povata vähän parempia
näkymiä. Viimeisimmät indeksiluvut osoittavat kuitenkin että tämä kuivalastin kysyntää
kuvaava indeksisarja on kääntynyt uudestaan laskuun.
Talous ei siis vieläkään ole kestävällä pohjalla.
Äkkinäisesti syntynyt laaja talouden globalisaatio on synnyttänyt epätasapainoja,
joiden mittasuhteita on erittäin vaikeata käsittää. Pohja tulee kuitenkin
vastaan. Toivottavasti myöskin opetukset.
Helmut Schmidtin
kuusikohtainen suunnitelma
Saksan entinen valtiovarainministeri ja liittokansleri Helmut
Schmidt esitti Die Zeit –lehden artikkelissa 4/2008 kuusikohtaisen suunnitelman
edellytyksistä avoimen ja järkevän
rahoitusjärjestelmän luomiseksi.
1.
Kaikki yksityiset finanssilaitokset (mukaan lukien investointipankit,
hypoteekkipankit, sijoitusyhtiöt
ja eläkerahastot, vipurahastot, sijoitusrahastot, vakuutusyhtiöt
jne.) ja kaikki markkinakelvolliset
rahoitusvälineet on alistettava saman pankkija rahoitustarkastuksen
alaisiksi.
2.
Pankki- ja rahoitustarkastus vahvistaa kaikille erilaisille,
yksityisille finanssilaitoksille oman pääoman vähimmäismäärän.
3.
Rahoituslaitoksilta kielletään kaikki oman taseen (ja
voitto- ja tappioarvion) ulkopuolinen kauppa ja tehdään se rangaistavaksi
4.
Kaikilta rahoituslaitoksilta kielletään rangaistuksen uhalla
kaikki kauppa sellaisilla finanssi-johdannaisilla ja -todistuksilla, joiden
noteeraus on kielletty hyväksytyissä arvopaperipörsseissä.
5.
Kaikkia rahoituslaitoksia kielletään rangaistuksen uhalla
tekemästä sellaisten arvopapereiden
ja finanssivälineiden termiiniostoja, joita ne eivät
hallinnoi. Täten vaikeutetaan keinottelua laskevilla kursseilla
(lyhyeksimyynti)
6.
Rahoitustoimet ja rahoituslainat kielletään rangaistuksen
uhalla yrityksiltä ja henkilöiltä, jotka ovat juridisesti rekisteröineet
kotipaikakseen veroparatiiseja tai valvontakeitaita.
Lähdeluettelo
1 On syytä suhtautua varovaisesti
amerikkalaisiin ja suomalaisiin lukuihin.
Suomalainen järjestelmä rakentuu ns. pitkälle kaavalle,
ts. miljoona, miljardi, biljoona, biljardi (käytetään harvoin; tavallisesti:
tuhat biljoonaa), triljoona jne. Jokaisella askeleella tulee kolme nollaa
lisää. Amerikkalainen järjestelmä noudattaa ns. lyhyttä kaavaa, ts. miljoona,
biljoona, triljoona, kvadriljoona, kvintiljoona jne. Jokapäiväisessä puheessa tämä johtaa
usein – matemaattisesti katsoen – suuriin virheisiin.
2 The Implications of Alternative
Investment Vehicles for Corporate Governance, A Synthesis of Research About
Private Equity Firms and ”Activist Hedge Funds”, OECD 10.7.2007
3 Hedge Funds, Systemic Risks, and
the Financial Crisis of 2007–2008, Written Testimony of Andrew W.
Lo, Prepared for the U.S.
House of Representatives, 13.11.2008, Hearing on Hedge Funds
4 Galbraithin käyttämä sana chits, oli alunperin hindi. Sana kuvailee yhteyttä, mutta on käytetty myös
synonyyminä rahalle.
6 Vertaa esim. Guiseppe Bertola ja Anna Lo
Prete: Finance,
redistribution, globalisation, http://voxeu.org/index.php?q=node/2641
Lähteet luku II
Idé och pengar. Sparbankerna i det finländska samhället 1822–1994
(1996)
Hundra år av samarbete mellan
sparbankerna. Sparbanksförbundet 100
år (2006)
Pengar är inte allt. Kvevlax
Sparbank i växelverkan med bygden under
80 år (1999)
Vörå Sparbank 1924–2004. En rågskyl bland blåklint och
penninggräs
(2005)
Kirjoittajan omat muistiinpanot lukuisista kokouksista
hulluina vuosina
VIETY BLOGIIN 08.02.2012