Miten voitat häviämättä? Arvio kehysriihestä
Revalvaatio
27.3.2013
Miten voitat häviämättä?
Hallituskauden puoleen väliin mennessä hallitus ei ole
onnistunut missään itselleen asettamissaan kansantaloudellisissa
tavoitteissaan.
Pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelma
oli kunnianhimoinen, sillä sen tavoitteena on vuoteen 2015 mennessä 4 %
ylijäämä, 72 % työllisyysaste ja 5 % työttömyysaste. Lisäksi
hallituksella on perälaudat 1 % “rakenteellisesta alijäämästä” ja
velkaantumisen taittamisesta. Perälaudat kunnioittavat siis Euroopan
vakaus- ja kasvusopimusta, jonka mukaan alijäämä ei saa nousta yli 3 %
eikä velkaantuminen yli 60 % suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Hallituksen aloittaessa 2011 Suomen alijäämä oli 2,5 %, työllisyysaste 68,7 %, työttömyysaste 8,4 % ja velan suhde bkt:hen 49 %. Kaksi vuotta myöhemmin alijäämä on 3,8 %, työllisyysaste 66,9 %, työttömyysaste on 8,7 % ja velkasuhde 54 %.
Hallitus on siis onnistunut kasvattamaan ensimmäisen kahden vuoden
aikana alijäämää, työttömyysastetta ja velkasuhdetta sekä heikentämään
työllisyysastetta.
Sixpackillä ei ole ollut edellytyksiä tehdä Suomen eikä
Euroopan kannalta järkevää politiikkaa ja näyttää koko ajan selvemmältä,
ettei ole ollut tarkoituskaan. Kehysriihen jälkeen epäiltiin jopa, että hallitus on luopunut kokonaan alijäämätavoitteesta, kun pääministeri Katainen korosti kehyspäätöksen taittavan ainoastaan valtion velkaantumisen.
Kirjoitimme vuoden 2011 hallitusneuvotteluiden aikaan Euroopasta, miten leikkausinto luo itseään ruokkivan kierteen:
“Tilannetta voi verrata kotitalouteen, joka huomatessaan
elävänsä yli varojen päättää erottaa äidin perheestä, jotta perhe voi
vähentää menojaan. Äidin lähdön myötä perhe ei kuitenkaan tule paremmin
toimeen, koska tulot vähenevät menojakin enemmän. Nykyinen budjetin
tasapainottaminen on johtamassa samanlaiseen lopputulokseen.”
Ja kaikki poliitikothan rakastavat äitejä, kunhan heidän elämäänsä ei vain tarvitse helpottaa millään tavalla.
Lisäys kehysriihen ilmestyttyä
Oleellista tänään julkaistussa
kehysriihessä ovat seuraavat luvut valtiontalouden kehityksestä
suhteessa viime vuoteen sekä siihen, miten talouden uskotaan tästä
eteenpäin kehittyvän. Valtiovarainministeriön taloudellisen katsauksen mukaan:
”Vuonna 2012 julkisyhteisöjen alijäämä
syveni 2,3 prosenttiin kokonaistuotantoon suhteutettuna. Niin valtion,
kuntien kuin sosiaaliturvarahastojenkin rahoitusasema heikkeni
matalasuhdanteen vuoksi.”
Valtiontalouden kehyspäätöksen 2014-2017 mukaan:”Vuonna 2013 Suomen BKT:n ennustetaan kasvavan 0,4 %. Ennusteessa oletetaan suhdannekäänne parempaan, mutta historiaan nähden kasvunäkymät ovat alhaiset. Keskipitkän aikavälin peruslaskelman mukaan kokonaistuotanto kasvaa vuosina 2014—2017 keskimäärin 1,7 % vuodessa.”
On melko todennäköistä, että nykyisessä suhdanteessa alijäämätavoite ei toteudu 0,4 % BKT:n kasvulla. Tämä tarkoittaisi lisää sopeutusta eli veronkorotuksia ja leikkauksia ensi vuonna. Valtion omien laskelmien mukaan (VM: talousarvio 2013, s. 99) velkaantuminen kasvaa ainakin vuoteen 2015 asti. Jos perälaudoista pidetään kiinni, leikkauksia ja veronkorotuksia lienee luvassa tässä taloudellisessa tilanteessa.
Hallituksen suuret uudistukset
Kelan entinen pääjohtajan Jussi Huttusen mukaan sote-uudistuksessa ollaan ottamassa takapakkia. Huttunen ei ole 40 vuoden aikana nähnyt samanlaista asiantuntijoiden sivuuttamista:
“Työryhmällä oli yksimielinen esitys, ja mallin
takana oli suurin osa Suomen asiantuntijoista. Sitten yli yön
tehtiin jotain, mitä me emme ymmärrä. Aivan käsittämätöntä.
Kukaan ei näytä olevan selvillä, siitä, mitä [hallituksessa]
on päätetty ja mistä syystä. … Niitä [hallituksen linjauksia] on
hyvin vaikea tulkita, mutta ne näyttävät vievän järjestelmää taaksepäin
niin, että erikoissairaanhoito pirstaloituu, mutta toisaalta
perusterveydenhuollon ongelmia ei korjata.”
Nuorisotakuun toteutuminen vaikeutuu, sillä opetuspaikkoja karsittiin ja työmarkkinatuki päätettiin siirtää kunnille samalla kun yhteisöveron lasku kaventaa kuntien tuloja sadoilla miljoonilla.
Lisäksi kuntauudistuksesta mainitaan, että tarkoituksena on luoda
toimintaohjelma, jolla vähennetään lakisääteisiä tehtäviä ja pyritään
saavuttamaan 1 miljardin kokonaisvähennys kuntien ja kuntayhtymien
toimintamenoihin. Tällä menolla kuntaliitoksiin tulee vauhtia.
Hallituksella ei ole myöskään ollut tahtotilaa harmaan talouden suurten ongelmien torjunnassa. Arvioiden mukaan Suomi menettää harmaan talouden johdosta 4-6 miljardia euroa vuosittain.
Itse asiassa listaamattomien yhtiöiden 60 000 euron
osinkovapauden poistaminen teki Suomesta listaamattomien yritysten
veroparatiisin: esimerkiksi
listaamattomien suuryritysten omistajat voivat nostaa osinkotuloja 8
prosentin veroasteella niin paljon kuin sielu sietää.
Pahalta näyttää – mutta onhan tässä vielä kaksi vuotta aikaa ryhdistäytyä!
Mitä kehysriihessä tapahtui?
Hallituksen aloittaessa sovittiin 2,5 miljardin leikkauksista ja veronkorotuksista. Viime vuoden kehysriihessä sovittiin 2,7 miljardin lisäsopeutuksesta (1,5 miljardia veronkorotuksia ja 1,2 miljardia leikkauksia).
Vuoden 2013 kehysriihi on siitä poikkeuksellinen, ettei hallitus ilmoita enää erikseen leikkauksia ja veronkorotuksia vaan ainoastaan nettosopeutuksen
suuruuden, 600 miljoonaa. Kehysriihi osoittaa, että hallitus antaa koko
ajan epämääräisemmin tietoa omasta politiikastaan, mikä tekee myös sen
arvioinnin vaikeammaksi. Tämä tyrehdyttää myös avoimen keskustelun.
Toisekseen hallitus on ottanut tuohon 600 miljoonaan mukaan
esimerkiksi yritysveron laskun (tulopohja vähenee vajaan miljardin)
tuottamat dynaamiset vaikutukset. Nämä laskelmat jatkanevat hallituksen
ylioptimistista linjaa. Palkansaajien tutkimuslaitoksen ennustepäällikkö
Eero Lehto on ehtinyt kommentoida, että yritysveron laskun dynaamisia vaikutuksia on liioiteltu ja jos niitä tapahtuukin, ne tulevat vuosien viiveellä.
Ylipäätänsä vetoaminen dynaamisiin vaikutuksiin on tässä
taloudellisessa tilanteessa puhtaasti toiveikasta arvailua. Kuvaava on,
Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) vaatimusta yhteisöveron 10
prosenttyksikön alentamisesta perusteltiin 100 000 uudella työpaikalla.
Missään ei kuitenkaan perusteltu millä aikavälillä ihme tulee tapahtumaan.
Tällä viikolla tulevat vielä hallituksen viralliset
madonluvut – sellaiset, joihin jokainen hallituspuolue voi olla
tyytyväinen. Arvioitaessa virallisia numeroita ja hallituksen tiedotusta
tulee muistaa, että myös hallituksen viestintää
ohjaa valtionhallinnon viestintäsuositus. Sen mukaan viestinnän tulee
olla avointa, luotettavaa ja tasapainoista, eikä annettu tieto saa olla
harhaanjohtavaa.
Kuka voitti ja kuka hävisi?
Ihmisten verotus kovenee, yritysten kevenee.
Työtulovähennys on tietenkin pienituloiselle hieno asia, mutta se
lähinnä kompensoi vuoden 2012 työntekijän työeläkemaksujen nousua.
Lisäksi sähkön, alkoholin, tupakan ja makeisten verotus kiristyy.
Ympäristölle haitallisia yritystukia ei leikata, mutta
Windfall-veroa leikataan 120 miljoonalla eurolla. Hallitus tuskin
onnistuu yhteisesti sovituissa tavoitteissaan heittäytymällä
verokilpailuun suuryritysten ehdoilla, mutta ainakin kokoomus ja EK
saavuttavat tavoitteensa.
2011 jaettiin verovapaita osinkotuloja 2,4 miljardia,
joiden verottaminen nykyisellä verokannalla toisi vuosittain 600
miljoonaa lisää. Ei ole kuitenkaan mitään takuita, että nyt tehdyt
päätökset tulisivat edes kompensoiduiksi, saati että Suomen
velkaantumispaine olisi poistunut.
Kaiken huippu on, että EK sai historiallisen yritysveron
alennuksen ilman minkäänlaisia myönnytyksiä ammattiyhdistysliikkeelle.
Palkat eivät nouse, eikä nouse Suomikaan. Kuten talouden tutkijat Jussi
Ahokas ja Lauri Holappa ovat jo usean vuoden ajan tuoneet esiin, kokonaiskysynnän lasku on erityisesti näinä aikoina myrkkyä hyvinvoinnille.
Luokaton journalismi
Kaksi viikkoa ennen kehysriiheä Yle julkaisi blogikirjoituksen, jonka mukaan Katainen hallitsee pelon politiikalla.
Hallitus on jatkuvassa hajoamisen vaarassa, minkä varjolla runnotaan
läpi tärkeät päätökset ja torjutaan punavihreät uudistukset, kuten
transaktiovero.
Oli blogikirjoituksessa sitten kyse demareiden
mustamaalaamisesta tai porvarihallituksen haikailusta, iltapäivälehdet
tulkitsivat sitä siten, että hallitus on hajoamassa, ellei merkittäviä
päätöksiä synny.
Kehysriihen alla julkisuuteen vuoti tieto, että demarit pyrkivät muuttamaan opintotukea lainapainotteisemmaksi.
Tämä piti opintoasioista vastaavan ministeri Arhinmäen kiireisenä, kun
opiskelijaliike ryntäsi vastustamaan opintotuen heikennyksiä. Samaan
aikaan iltapäivälehdet mässäilivät harmaan talouden työryhmässä olevan
ministeri Hautalan pimeällä oviremontilla, mikä oli kiusallista
vihreille ja puheenjohtaja Niinistölle. Huonoa tuuria tai tietoista
politiikkaa, kehysriihen alla kolmella ministerillä ja
opiskelijaliikkeellä oli joka tapauksessa perinteisen ja sosiaalisen
median kiukku riesanaan.
Kehysriihi ja siitä käyty keskustelu osoittavat, että
lehdistö käsittelee politiikkaa yksilöiden tai yksittäisten asioiden
kautta: opintotuki siellä, harmaa talous täällä, hevosenlihakohu
kaikkialla, hallituksen talous- ja veropolitiikkaa ei missään.
Vasemmisto, vihreät ja opiskelijaliike voivat kuitenkin
kaikki olla tyytyväisiä kehysriiheen, koska ne saivat näyttää voimansa
ja torpata suunnitellut heikennykset. Paljon pahempaa jälkeä olisi
tullut ilman reagoimista uhkailuun. Tämä on vihervasemmiston pelin henki
hallituksessa: voittaessasi lyhyellä tähtäimellä henkilökohtaisesti häviät pitkällä tähtäimellä poliittisesti.
Vihervasemmiston itseltään kieltämä pettymys ja kauna on
Helsingin Sanomien armeliaan julkaisupolitiikan vaikutuksesta
kanavoitunut 300 tonnia pääomatuloilla tienanneeseen lukiolaiseen.
Tulevaisuuden opiskelijan tunteellinen
mielenosoituskritiikki olikin sitten kaikki, mitä HS aiheesta
kirjoitti. Se näytti jälleen kyntensä
provosoidessaan keskustelun epäolennaisuuksiin. Kateudesta ja
koulukiusaamisesta saarnaavaa kotrolaista, apuslaista, sarasvuolaista
tai enbuskemaista kolumnia odotellessa.
Mitä on opittava?
Vaadi 10 prosentin alennusta yhteisöveroon, saat 4,5. Hyvä diili?
Ole siis realisti, vaadi mahdotonta. Häkämies ja Katainen
ymmärtävät, miten politiikkaa tehdään kun tilanne on päällä. Ennen
kaikkea he tarttuvat tilaisuuksiin ja ottavat sen, mitä otettava on.
Puolusta saavutettuja etuja ja saat ehkä ne, mutta joudut antamaan periksi ja myymään kaikki tärkeimmät periaatteesi. Pelottelu on kätevä juttu, sillä pelottelussa voittavat kaikki.
SAK:n Matti Tukiaisen mukaan tieto yritysveron laskusta vuoti EK:lle ennen työmarkkinaneuvottelujen päättymistä. Katainen kommentoi väitteiden olevan “täyttä puppua“ ja kieltäytyi kommentoimasta tarkemmin, minkä jälkeen hän kuitenkin vielä tarkensi:
“Se vaikuttaa vähän mahdottomaltakin, koska teimme
lopulliset päätökset näistä asioista vasta, kun neuvottelut olivat
kariutuneet [...] Ensinnäkään EK:stä ei ole kysytty. Osa EK:n lähellä
olevia ihmisiä on kysynyt, mutta ei ole vastattu mitään, koska ei olla
osapuoli palkkaneuvotteluissa. Toisekseen hallituksen piti tehdä
ratkaisut riippumatta siitä, mitä työmarkkinaosapuolet tekee.”
Ensinnäkin, jos lopullinen päätös tehtiin vasta
työmarkkinaneuvottelujen kariuduttua, miksei myös EK:n lähellä oleville
ihmisille (keitä he muuten ovat?) vastattu, ettei ratkaisua vielä oltu
tehty?
Toisekseen, vaikka työmarkkinajärjestöt toimivat toisistaan
riippumatta, Häkämies on itse istunut Kataisen hallituksessa ja nähnyt
miten Katainen pitää yhteyttä työmarkkinajärjestöihin. Häkämies ehti
seurata kaikessa rauhassa hallituksen toimintakykyä ja nähdä sen
heikkoudet, mitä on varmasti hyödynnetty häpeilemättä veroratkaisun
synnyttämisessä.
Lisäksi Häkämies on Kataisen luottomies ja läheinen
neuvonantaja. Kuka uskoo, etteivät kansalaiset Katainen ja Häkämies
olisi suunnitelleet minkäänlaista roolitusta yhteisesti jakamiensa
tavoitteiden saavuttamiseksi, kun elinkeinoministeri siirtyi EK:n
johtoon? Eikö kokoomuslaisella ministerillä ja kokoomuslaisella
työmarkkinajohtajalla ole yhtenäinen tavoite yhteisöveron laskemiseksi?
Politiikassa ratkaisee lopputulos. Toiminnan mies
Häkämiehen astuttua EK:n johtoon järjestö on saanut tavoitteensa läpi
tehokkaammin kuin yksikään hallituspuolue. Avoimuudesta ja
rehellisyydestä saarnaavat SDP, vasemmistoliitto ja vihreät voisivat
kertoa, mitä ihmettä siellä riihessä oikein tapahtui. Miksi kukaan ei
tunnu tietävän mitään ja kaikki ovat hiljaa?
Joka tapauksessa kansalaiset Katainen ja Häkämies voivat onnitella toisiaan. Tästä huolimatta Häkämies ehti kuitenkin jo haukkua yhteisöveron alennuksen riittämättömäksi. Oikeiston voitonjano on kova samaan aikaan kun häviäjät ovat nielleet tappionsa.
Tappiomieliala on ymmärrettävä, sillä Katainen ja Häkämies
osaavat asiansa. Vaikka Katainen tilailee Himaselta hovifilosofiaa ja
Taloustutkimuksen kyselyssä yli 40 % vastaajista katsoi, että pääministerin uskottavuus on horjunut Himaskohun takia,
onnistuu hän rauhoittelemaan kansaa kuin hyväntahtoinen isoisä. Hän saa
kaikki muut näyttämään oman edun tavoittelijoilta ja samalla
puolustelemaan Kokoomuksen politiikkaa.
“Sateenkaarihallituksen kokoaminen tällaisena aikana on
poliittisesti fiksua: oikeiston luomaan talouskriisiin otetaan laaja
kokoonpano puolueita kantamaan yhteinen ideologinen vastuu.”, Li
Andersson ennakoi kesän 2011 hallitusratkaisun yhteydessä. On syytä
palauttaa mieliin puheenvuorot muutaman vuoden takaa, mitä hallitusohjelma tarkoittaa ja minkälaiseen politiikkaan se tulee johtamaan.
Kokoomus käyttää taitavasti hyväkseen sitä tyhjiötä, jonka
perussuomalaisten jytky on tuonut politiikkaan. Kriittiset äänet eivät
uskalla puhua suoraan perussuomalaisiin samaistumisen pelossa, ja
toisaalta vakiintuneiden voimasuhteiden muututtua pehmeä-ääniselle
isähahmolle on huutava tilaus. Taustalla häärii Häkämies.
Vaihtoehdottomuus
Kokoomus ja EK ajoivat kehysriihessä vero- ja
työmarkkinapoliittiset tavoitteensa maaliin. Kun ottaa huomioon, että
SDP:llä, vasemmistoliitolla ja vihreillä on ministereiden enemmistö
hallituksessa, riihen lopputulos on erittäin nolo kaikille näille
puolueille. Itse asiassa sen tulisi voimasuhteiden valossa olla
mahdoton.
Niin hallitukselta, poliittiselta vasemmistolta kuin
vihreiltäkin puuttuvat poliittiset tavoitteet. Tämä on johtanut
epätoivoiseen tilanteeseen, jossa työpaikkojen, hyvinvoinnin ja
ekologisesti kestävän ympäristöpolitiikan luomisen sijaan toivotaan,
että verokilpailu on riittävä toimenpide kestävyysvajeeseen ja
eurokriisiin. Politiikassa korostuvat lyhyen tähtäimen ratkaisut, joissa
päällimmäistä on paniikinomainen tarve kotiuttaa epävarmoja
pikavoittoja kaikille niille toimijoille, jotka ovat vahvassa asemassa,
tai vain sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Euroopalta ja Suomelta puuttuu kestävä taloudellisen
hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen vakauden tuottamisen malli. Tästä
aiheutuva epävarmuus köyhdyttää valtiot ja ajaa alas eurooppalaisen
yhteiskuntamallin kaikki edistykselliset saavutukset. Lopulta Euroopan
alasajo kertoo siitä, että konsensuspolitiikka on epäonnistunut.
SDP:n, vasemmistoliiton ja vihreiden tehtävänä on kertoa
äänestäjilleen, että ilman heitä olisi tehty vieläkin oikeistolaisempaa
talouspolitiikkaa. Vasemmistoliitto on omaksunut roolinsa kipusiskona,
jonka tehtävänä on lohduttaa niitä köyhiä ja syrjäytettyjä, joita
eliitti kyykyttää yhä määrätietoisemmin.
Tällainen oikeistolaisen talouspolitiikan “kirjopesu” on
punavihreän politiikan irvikuva ja kertoo siitä poliittisesta
umpikujasta, johon Suomen vasemmisto on ajautunut. Merkelin Saksan
talouskurin varaukseton hyväksyminen ja Kyproksen pankkiryöstön
juhliminen sijoittajavastuuna on tämän vaihtoehdottomuuden symboli.
Kajoamista pankkien talletuksiin samalla kun omistajat ja velkojat
päästetään pälkähästä perustellaan sillä, että kyseessä on juuri venäläisten rahanpesijöiden raha. Tämä on huolestuttavaa ja kertoo Euroopan unionin poliittisesta kriisistä.
Oikeisto hallitsee pelon politiikalla, vasemmisto puuhastelee itsensä paitsioon.
Vanhan vitsin mukaan sosialismi toimii parhaiten
sotatilassa. Viimeiset vuodet ovat osoittaneet, että toimimatonta
markkinaliberalismia voidaan pitää parhaiten pystyssä pysyvän
poikkeustilan eli jatkuvien pienten ja suurempien kriisien avulla. Usein
myrsky vesilasissakin riittää pitkälle.
Hallitusta on kritisoitu epärealistisen suurten
tavoitteiden asettamisesta. Ylimitoituksen takana on kuitenkin
häikäilemätön politiittinen strategia. Kun tavoitteet ovat
talouskehityksen vuoksi joka tapauksessa mahdotonta, ristiriidalla
oikeutetaan aina uusia leikkauksia. Ne kuitenkin saadaan samassa
näyttämään maltillisilta ja kompromissiluonteisilta
välttämättömyyksiltä.
Tälle kehälle perustuva strategia on murrettava.
Onko suurten reformien aika ohi?
Suomen poliittisen vasemmiston kädet ovat hallituksessa
niin sidotut, ettei se ole kyennyt vastaamaan sen enempää
oikeistopopulismin kuin markkinaliberalismin haasteeseen. Jos ja
todennäköisesti kun kokoomus, perussuomalaiset ja keskusta perustavat
seuraavan hallituksen markkinaliberalismille ja oikeistopopulismille, he
saavat kiittää vasemmistoa sen toimintakyvyttömyydestä.
Yhdysvalloissa markkinaliberaalien ja konservatiivien
poliittinen liitto on saanut aikaan tuhoisaa jälkeä 1990-luvulta alkaen.
Keskeistä sille on ollut, että republikaanit ja Wall Streetin eliitit
onnistuivat vetoamaan arvokonservatiivisten alaluokkien modernisaatiota
ja kansainvälistymistä kohtaan tuntemiin pelkoihin.
Clintonin “siniverisillä” ei ollut tarjota oikeastaan muuta
kuin talouskuria ja painotonta kulutushysteriaa niille
amerikkalaisille, joilla siihen ylipäätään oli varaa. IT-kuplan
puhkeamisen jälkeen tätä tekohengitettiin kulutusluotoilla,
kiinteistökuplalla ja finanssikeinottelulla. Uuskonservatiivit ja
republikaanien voimapoliitikot muodostivat odottamattoman liittouman ja
saivat 1990-luvun aikana Amerikan pihtiotteeseen. Asetelma ei ole
muuttunut oleellisesti Clintonin, Bush nuoremman ja Obaman kausilla.
Kuvaavaa on, että Obaman terveydenhuoltouudistusta vastustivat kaikkein
eniten ne, jotka siitä olisivat eniten hyötyneet.
Kun lukee toimittaja Johanna Korhosen tuoretta populismin ja osattomuuden suhdetta käsittelevää kirjaa,
on selvää, että Suomen kehityslinjat 1990-luvun lamasta alkaen
muistuttavat kehityksestä Yhdysvalloissa. Talouskriisin myötä
suomalaistakin poliittista keskustelua ovat nousseet määrittämään
tuloerot, siirtolaisuus, syrjäytyminen, terveyserot, seksuaalisuus,
sosiaalinen liikkuvuus, äitiys ja isyys, palkat, työttömyys, verotus,
vähemmistöt, abortti, uskonto, ruoka ja kulttuuriset tavat.
Pinnallinen arvokiistely näistä pisteaiheista eristää ne toisistaan ja muuttaa ne omantunnon kysymyksiksi.
Nykymuotoinen arvopolitiikka suosii sumeilematta hyväosaisia ja tämä on myös sen tarkoitus. Poliittinen tilanne on rakentunut automaatiksi,
jossa välttämätön vastaus “pyhien arvojen” puolustamiseen on hyväksyä
tulonsiirrot eliitille, sosioekonominen epätasa-arvoistuminen ja
yhteiskunnallisten ongelmien kärjistyminen.
Luokkapolitiikan paluu?
Tämän hetken todelliset historialliset materialistit ovat luokkapolitiikkaa tekevät Häkämies ja Katainen.
Kurjistuminen ei sitä paitsi edes kiinnosta ketään. Vain
tunteellisilla aiheilla on väliä. Tunteellistaminen ja yksilöllistäminen
maskeeraa sitä, miten varallisuuden, terveyden ja mahdollisuuksien
jakautumisen nykysuunta rakentaa Suomeen uutta luokkayhteiskuntaa. THL
totesi tämän jo 2010 raportissaan Mikä meitä jakaa?.
Näiden jakolinjojen tunteminen on välttämätöntä, jotta oikeiston
luokkapolitiikkaa ja sen vaikutuksia voidaan ymmärtää ja jotta siihen
kyetään vastaamaan.
Nyt tehdään politiikkaa, jossa imuroidaan koko ajan enemmän
rahaa omistavalle luokalle. Tämä raha ei valu takaisin investointeihin,
työpaikkojen luomiseen eikä Euroopan “kansojen varallisuuden” eli
hyvinvoinnin ja ekologian edistämiseen.
Nyt tehdään “tuloeroja kaventavaa” politiikkaa, joka ei
muuta omistajien ja palkansaajien välistä tulonjakoa eikä työnjakoa
edistykselliseen suuntaan. On itsepetosta parantaa vasemmalla kädellä
sosiaaliturvaa ja kärjistää yhteiskunnallista eriarvoisuutta oikealla.
Lauri Lyly totesi eilen, että kriisiä on hoidettu markkinoiden ehdoilla.
On surullista, mutta samalla myös piristävää, että se liike, joka tämän
lopulta saa sanotuksi, on jähmeänä pidetty SAK. Lyly on kuitenkin
oikeassa. Arvostettu lääketiedejulkaisu The Lancet esittää 27.3.2013 julkaistussa raportissaan, että talouskriisin epäonnistunut hoitopolitiikka maksaa ihmishenkiä Euroopassa.
Oikeiston voittoputken voi katkaista vain vahvimman lenkin
kohdalta eli eurooppalaisen talouspolitiikan kentällä. Olemme tarjonneet
keskustelunavauksen Euroopan talousjärjestelmän uudistamisesta Suomen Kuvalehdessä.
Koska euroeliitin linja on osoitettu viime kuukausina taloudellisesti kestämättömäksi, on se alkanut vaatia puhetta Euroopasta poliittisena rauhanprojektina.
Rauhan ja talouden projekti on tietenkin kannatettava, eikä kukaan
halua nähdä kaupunkeja raunioina enää koskaan. Siksi Suomen on korkea
aika kysyä itseltään, haluammeko todella hännystellä Saksaa vielä
kolmannenkin kerran.
Joel Kaitila
Antti Ronkainen
Joonatan Virtanen
Antti Ronkainen
Joonatan Virtanen
*alijäämässä käytetty lehtitietoja.