Poru kilpailukyvystä pohjustaa sisäistä devalvaatiota
Analyysi
Suomen ja useimpien muidenkin euromaiden kilpailukyky on "aina"
heikentynyt suhteessa Saksaan. Aiemmin kilpailuasemia tasoitti Saksan
markan vahvistuminen ja muiden valuuttojen heikentyminen. Nyt euro estää
tällaiset talouden luontaiset joustot – joita revitään seuraavaksi
väkisin reaalitaloudesta: työttömyys ylös ja palkat alas.
Suomen vientiteollisuuden ja muunkin talouden vastoinkäymiset ovat tilastollinen tosiasia, eivätkä väitteet kilpailukyvynkään heikkenemisestä ole suinkaan tuulesta temmattuja. Alamäki ilmenee niin kansainvälisistä kilpailukykytutkimuksista kuin Suomen omista ulkomaankaupan tilastoista.
Suomen talouden suorituskyky ja kansainvälinen kilpailuasema – ja niiden heikkeneminen – ovat kuitenkin monen muunkin muuttujan summia kuin vain palkkojen.
Jos kansantalouden kunto ja kansainvälinen kilpailuasema olisivat pelkästään palkkojen ja palkkaerojen varassa, olisivat Vietnamin ja vaikkapa Nepalin kaltaiset maat maailman talousvertailujen kärkimaita.
Näin ei kuitenkaan ole asian laita. Kansakunnan menestys perustuu moneen muuhunkin muuttujaan kuin kilpailijamaita matalampiin palkkoihin.
Toki kilpailijamaihin ja yritysten palkanmaksukykyyn verrattuna liian suuret palkankorotukset ovat vikatikki, mutta pelkästään palkkoihin keskittyvä huoli kilpailukyvystä on liian yksipuolista ollakseen hyödyllistä.
Suomi syö enemmän
kuin tienaa
Suomen kansainvälinen kilpailukyky on edelleen hyvä tai ainakin kohtalainen, ilmenee esimerkiksi Maailmanpankin ja talousjärjestö OECD:n tutkimuksista. Samaa kertovat EU-komission talouskatsaukset.
Yhtä hyvin tutkimuksista ja katsauksista ilmenee, että Suomen suhteellinen kilpailuasema maavertailuissa on viime vuosina heikentynyt.
Sama varoittava viesti käy ilmi Suomen ulkomaankaupan sujumista ja kansantalouden kansainvälistä asemaa kattavimmin ilmentävistä talousmittareista.
Suomen kauppa- ja vaihtotase ovat heikentyneet miltei yhtä soittoa yli kymmenen vuoden ajan. Takavuosien voimakas ylijäämä on huvennut ja vaihtunut lieväksi alijäämäksi.
Aiemmin Suomi vei vuosien ajan maailmalle enemmän tavaroita ja palveluita kuin toi ulkomailla valmistettua tavaraa ja palveluita tilalle. Kauppa- ja vaihtotaseet olivat ylijäämäisiä, ja Suomen kansainvälinen rahoitusasema vahvistui.
Ylijäämä kuitenkin supistui 2000-luvun alusta asti miltei katkeamatta, ja parin viime kriisivuoden kuluessa Suomen vienti on romahtanut enemmän kuin tuonti on supistunut. Tästä on seurannut, että vaihtotaseen ylijäämä on vaihtunut alijäämäksi.
Nyt Suomi kansantaloutena syö enemmän kuin tienaa. Tämä alijäämä on pakko rahoittaa pääomaa ulkomailta tuomalla, mikä taas heikentää Suomen kansainvälistä rahoitusasemaa.
Suomen nettomääräinen rahoitusasema (ulkomaiset velat miinus ulkomaiset saatavat) on toki edelleen plussan puolella, mutta vaihtotaseen alijäämä ja sen rahoittaminen pääomaa tuomalla heikentävät Suomen rahoitusasemaa vääjäämättä.
Nämä havainnot ovat kansantalouden tilinpidosta ilmeneviä kiistattomia tosiseikkoja. Mutta se ei ole kiistaton tosiseikka vaan kyseenalainen tulkinta, että Suomen kansainvälinen kilpailuasema tai ulkoinen rahoitusasema kohenisivat merkittävästi palkkoja alentamalla.
Muut euromaat olleet
"aina" Saksaa heikompia
Suomen tai sen puoleen useimpien muidenkaan euromaiden kilpailukyvyn heikkeneminen suhteessa euromaiden "talousmoottoriin", Saksaan, ei ole suinkaan uusi ja yllättävä ilmiö.
Päinvastoin: Suomen ja useimpien muiden euromaiden kilpailukyky on heikentynyt suhteessa Saksaan enimmän osan aikaa ainakin toisen maailmansodan jälkeisestä jälleenrakennusvaiheesta lähtien.
Likimain luonnonvoiman kaltainen kehitys ilmenee vailla pienintäkään erehtymisen vaaraa esimerkiksi nykyisten euromaiden keskinäistä valuuttakurssikehitystä vertailemalla.
Tämä tarkastelu on tosin mielekäs vasta 1970-luvun alusta alkaen, jolloin valuuttojen viimeinen kytkös kultaan katkesi ja valuuttakurssien liikkeitä haittasivat ainoastaan kulloistenkin europäättäjien toinen toistaan onnettomammat yritykset rajoittaa kurssimuutoksia.
Valuuttakurssien muutokset olivat talouden luontainen iskunvaimentaja ja joustomekanismi, jotka pehmensivät kansantalouksien keskinäisiä suhdanne- ja kilpailukykyeroja.
Muita vahvempi kilpailukyky oli omiaan vahvistamaan Saksan valuuttaa ja Saksaa heikompi kilpailukyky oli taas omiaan heikentämään miltei kaikkien muiden maiden valuuttoja suhteessa Saksan valuuttaan.
Kriisimaiden valuutat
heikkenivät railakkaasti
Vanhoista euromaista ainoastaan Itävallan valuutta säilytti arvonsa suhteessa Saksan markkaan 1970-luvun alun ja euron käyttöönoton välisenä aikana. Hollannin valuutta heikkeni tuon kolmen vuosikymmenen aikana vain kymmenkunta prosenttia.
Sen sijaan kaikkien muiden vanhojen euromaiden valuutat heikkenivät kymmeniä prosentteja. Belgian ja Luxemburgin frangit heikkenivät noin 30 prosenttia ja Kreikan drakma peräti 95 prosenttia. Suomen markka heikkeni suhteessa Saksan markkaan sekin noin 60 prosenttia.
Muidenkin kriisimaiden kuin Kreikan valuutat menettivät ennen euroaikaa arvoaan suhteessa Saksan markkaan railakasta tahtia, Portugali yli 90 prosenttia ja kriisiryhmän "vahvin" Irlanti noin 70 prosenttia.
Yhteisvaluutta euron käyttöönotto 1990-luvun lopussa kytki talouden tärkeän iskunvaimentimen ja paineentasausventtiilin pois käytöstä, kun se esti valuuttakurssien muutokset euromaiden välillä.
Euro esti talouden
paineentasauksen
Euro poisti talouden luontaisen joustomekanismin, mutta se ei poistanut jäsenmaiden talouksien rakenne-eroja eikä se muuttanut jäsenmaiden keskinäisiä kilpailukykyeroja.
Päinvastoin euro voimisti Saksan suhteellista asemaa ja heikensi käytännössä kaikkien muiden maiden asemaa.
Tämä Saksaa ja jossakin määrin Itävaltaa ja Hollantia suosiva mutta muita maita – ja eritoten nykyisiä kriisimaita – haittaava asetelma syntyi, kun yhteinen valuutta esti valuuttakurssimuutokset.
Euron käyttöönotosta lähtien Saksalla on ollut roimasti heikompi valuutta kuin sillä muutoin olisi ollut. Sen oma markka olisi pyrkinyt vahvistumaan suhteessa muihin valuuttoihin, mikä olisi puolestaan estänyt sen kilpailukykyä kohenemasta niin murhaavan vahvaksi kuin nyt on euron "ansiosta" käynyt.
Vastaavasti useimmilla muilla euromailla on euron käyttöönotosta lähtien ollut toinen toistaan yliarvostetumpi valuutta kuin kansallisten valuuttojen oloissa olisi ollut asian laita.
Tämä taas on suistanut näitä maita – Suomi mukaan luettuna – alituisesti heikkenevän suhteellisen kilpailuaseman kierteeseen. Liian vahva valuutta haittaa vientiä ja suosii tuontia, mikä yhdessä heikentää talouden ulkoista asemaa.
Valuuttamuutokset
jatkuneet piilossa
Euromaiden "ikiaikainen" taipumus toisistaan poikkeavaan kustannuskehitykseen on näkynyt hinta- ja kustannuskehitystä seuraavissa taloustilastoissa, kun valuuttakurssien muutokset ovat samaa valuuttaa käyttävien euromaiden kesken olleet mahdottomia.
Tämä ei ole estänyt taloustutkijoita laskemasta hinta- ja kustannuskehityksen eroista kunkin euromaan eurojen ostovoiman kehitystä ja sen eroja maiden kesken.
Esimerkiksi saksalaispankki Deutsche Bankin ekonomistit ovat laskeneet, että kustannuskehitys eri euromaissa vastasi useimmissa vanhoissa euromaissa 15–35 prosentin valuuttakurssin vahvistumista suhteessa Saksaan.
Karkeasti pelkistäen tämä on yhtä kuin hintakilpailukyvyn heikkenemistä.
Pankin laskelmien mukaan kriisimaiden taloutta rasittaa muiden pulmien lisäksi suurin piirtein 30–35 prosenttia liian vahva valuutta. Suomen euro on samojen laskelmien mukaan noin 25 prosenttia vahvempi kuin vapaasti kustannustasoon mukautuva oma kelluva valuutta olisi.
Kautta maailman arvostettu eurotalouden tuntija David Marsh on laskenut Saksan euron heikentyneen euroaikana noin 30 prosenttia aliarvostetuksi ja vastaavasti kriisimaiden eurojen vahvistuneen saman verran liian vahvoiksi.
Näin on hänen mukaansa syntynyt euromaiden välistä talousjuopaa voimistava automaatti, joka vahvistaa vahvimpia ja heikentää heikoimpia. Marshin mukaan tämä kilpailukykyeroja voimistava asetelma hyödyttää eniten Saksaa ja haittaa eniten nykyisiä kriisimaita.
Suomi näyttää tässä asetelmassa kuuluvan häviäjiin, vaikka pääseekin vähemmin vaurioin kuin varsinaiset kriisimaat.
Nokian nousu ja lasku
heilautti taloustilastoja
Suomen kilpailukyvyn ja kansainvälisen talousaseman heikkenemistä voi selittää toisellakin isolla muuttujalla kuin euron vaikutuksilla. Toinen taakka on Nokia ja sen tuntumassa toiminut muu elektroniikkateollisuus – rumasti sanottuna teknokupla.
Suomen kauppa- ja vaihtotaseen voimakas koheneminen 1990-luvun loppua kohti ja vuosituhannen vaihteen jälkeen alkanut alamäki samoin kuin Suomen vientimenestyksen ja kansainvälisen kilpailukyvyn nousu ja lasku osuvat tarkalleen yksiin Nokian maailmanvalloituksen ja romahduksen kanssa.
Nokia ja sen tuntumaan nopeasti kasvanut muu matkapuhelin- ja elektroniikkateollisuus ponnisti liikkeelle kotimaisen tuotannon avulla, kasvoi huimaa vauhtia, mutta alkoi pian siirtää tuotantoa ulkomaille ja lopulta jäi myös etevämpien kilpailijoiden jalkoihin.
Toimialan nousu synnytti nopeasti uutta ja ennen kaikkea erittäin tehokasta tuotantoa, mikä oli omiaan kohentamaan koko kansantalouden tuottavuudesta kertovia tilastolukuja. Työntekijää tai maksettua palkkaeuroa kohti laskettu tuotanto kasvoi kohisten, mikä laski yksikkötyökustannuksia ja kohensi koko maan kilpailukykylukemia.
Nokian ja koko toimialan maastamuutto ja alamäki taas veivät taloustilastoista pois sen tehovaikutuksen, jonka olivat vasta muutamaa vuotta aiemmin sinne tuoneet.
Metsäteollisuus ja osa muuta perinteistä raskasta teollisuutta oli jo vuosikymmenten ajan pysynyt käynnissä ajoittaisten d-vitamiiniruiskeiden avulla.
Kilpailukykyä oli muutaman vuoden tai korkeintaan vuosikymmenen välein kohennettu valuutan ulkoista arvoa heikentämällä.
Eikä kyse ollut kertakorjauksista vaan raskaan vientiteollisuuden eräänlaisesta saavutetusta edusta, johon talous- ja rahapolitiikan päättäjät aika ajoin taipuivat työllisyyden ja investointien varmistamiseksi.
Onko tarve sisäiseen
devalvaatioon toistuva?
Nokian ja muun elektroniikkateollisuuden nousu ja lasku tuskin olisi muuksi muuttunut, vaikka koko toimiala olisi alentanut maksamiaan palkkoja puoli prosenttia vaikka joka vuosi.
Nokia ehti suuruutensa aikoina siirtää valtaosan tuotannostaan tuntuvasti Suomea matalampien henkilöstökulujen maihin – mutta putosi silti huipulta.
Toki kilpailijoita korkeammat palkkakustannukset olisivat yksi taakka lisää kannettavaksi, mutta huipputeknologian ja kuluttajatuotteiden kisoja voitetaan tai hävitään pääosin muilla keinoin kuin kilpailijoita matalampia palkkoja maksamalla.
Nokia ei hävinnyt palkkojen takia vaan siksi, että yleisö kyllästyi sen puhelimiin ja alkoi mieluummin ostaa kilpailijoiden puhelimia.
Metsäteollisuus ja suuri osa metalli- ja konepajateollisuudesta kilpailee enemmän hinnoilla kuin Nokia, mutta raskaskin teollisuus kykenee mukautumaan kansainvälisten markkinoiden ja kansallisten kustannusten muutoksiin tuotantoaan siirtelemällä.
Tämä mukautumiskyky voi olla eduksi yksittäisille yrityksille, mutta se voi jättää Suomen kansantalouden nuolemaan näppejään. Yritykset ja niiden tarjoamat työpaikat siirtyvät muualle helpommin kuin työntekijät.
Vaarana on, että Suomeen jäävät työttömät työntekijät ja tyhjät tuotantolaitokset, kun yritykset siirtävät tuotantoaan muualle. Tämä on globalisaation varjopuolia.
Suomen suuri tuntematon on, onko tätä investointien ja työpaikkojen valumista muualle mahdollista estää sisäisen devalvaatio keinoin. Viime kuukausien porusta päätellen tätä on tarkoitus yrittää.
Sisäisen devalvaation, kuten palkkaleikkausten, etuja ja haittoja arvioitaessa on hyvä palauttaa mieleen Suomen oma kokemus valuutan ulkoisista devalvoinneista: ne eivät yleensä tepsineet kuin muutaman vuoden kerrallaan ennen kuin samaa d-vitamiinia oli annosteltava uudestaan.
