Ovatko europäättäjät menettäneet järkensä?
Europäättäjät ovat pitkittäneet ja pahentaneet velkakriisiä tehottomilla hätäkeinoillaan jo kolmatta vuotta. Nyt he haikailevat entistä tehokkaampia keinoja – jotka nekin toistavat vanhoja virheitä mutta vain entistä tuhoisammalla teholla. Albert Einstein olisi moisesta ihmeissään ja kysyisi, ovatko europäättäjät järjiltään.
Jan Hurri
30.5.2012
Maailman kenties tunnetuin fyysikko ja matemaatikko, vuosina 1879–1955 elänyt saksalaissyntyinen Albert Einstein, kehitti niin sanotun suhteellisuusteorian – ja ainakin yhden kuin juuri euromaiden velkakriisiin räätälöidyn lausahduksen.
Yksi hänen tunnetuimmista lausahduksistaan soveltuu sellaisenaan euroalueen velkakriisiä nyt jo kolmatta vuotta tuloksetta mutta sinnikkäästi tehottomilla hätätoimillaan pahentaneisiin ja pitkittäneisiin talouspäättäjiin.
Lausahduksen mukaan ainoastaan hullu toistaa samat toimet kerrasta toiseen samalla jo aiemmin vääräksi osoittautuneella tavalla, mutta odottaa silti ennen pitkää saavansa aikaan toivomansa tuloksen.
Europäättäjät näyttävät toimivan täsmälleen Einsteinin lausahduksen hullun lailla yrittäen taltuttaa velkakriisiä samoja tehottomia hätätoimiaan toistamalla.
Päättäjät eivät ole itse vielä oivaltaneet – tai ainakaan myöntäneet – toimiensa tehottomuutta, vaan yrittävät parantaa lääkkeidensä tehoa annoskokoa kasvattamalla.
Näin he uskovat parantavansa hoitotuloksia, vaikka luultavammin vain pahentavat aiheuttamiaan hoitovirheitä.
Jos joutuisi moista murhenäytelmää seuraamaan, Albert Einstein todennäköisesti pudistelisi epäuskoisena päätään ja kysyisi, ovatko Euroopan talouspäättäjät järjiltään.
Velkamäärät sen
kuin kasvavat
Siitä on nyt hyvän aikaa yli kolme vuotta, kun Euroopan talouspäättäjät ryhtyivät "pelastamaan" Kreikan valtiota velkasyöveriltä.
Vuoden 2010 keväällä päättäjät ottivat Kreikkaa "kiusanneista" markkinavoimista ensimmäisen onnettoman "niskalenkkinsä", jonka piti olla kriisin kertakaikkinen ratkaisu, taltuttaa kriisi alkuunsa, estää kriisiä leviämästä ja ottaa luulot pois "markkinoiden susilaumalta".
Pian kuitenkin velkakriisin "pensaspalo" levisi muihinkin euromaihin, vaikka "palomuurien" piti tämä estää. Siitä on muutamaa kuukautta vaille kaksi vuotta, kun ensin Irlanti ja heti perään Portugali oli "pelastettava".
Ei tarvittu Einsteinia havaitsemaan, että näiden "pelastuspakettien" keskeiset piirteet ja vaikutukset ennemmin pahensivat kuin ratkaisivat kriisin syitä.
Europäättäjät ryhtyivät ratkomaan liian suurista velkamääristä alkunsa saanutta kriisiä keinoilla, jotka
♦ eivät ole tähän päivään mennessä supistaneet kriisimaiden saati muidenkaan euromaiden velkamäärää, mutta
♦ ovat jyrkästi kasvattaneet kaikkien "pelastustoimiin" osallistuneiden euromaiden suoria ja epäsuoria velka- ja takausvastuita.
Euroalueen taakkana kaiken kaikkiaan oleva velkamäärä ei ole kriisitoimien ansiosta keventynyt euronkaan vertaa. Päin vastoin se on kasvanut, ja rutkasti onkin. Tämä kuuluu kriisitoimien järjettömyyksiin.
Kriisi tarttunut
jo isoihin maihin
Kriisin kuluessa varsinaisten kriisimaiden ulkomaiset rahoittajapankit ja muut yksityiset rahoittajat ovat saaneet kriisitoimien avulla mahdollisuuden pienentää omia riskiluottojaan ja jopa vetäytyä kokonaan kriisimaista turvaan.
Ulkomaisten pankkien lunastaminen irti kriisimaiden velkaloukusta ei kuitenkaan ole yhtä kuin kriisin aiheuttaneen velkaongelman ratkaisu.
Se on ainoastaan merkinnyt alun perin yksityisten riskiluottojen siirtämistä erilaisten "pelastuspakettien" muodossa näitä toimia rahoittavien ja takaavien "pelastajien" eli lähinnä eurovaltioiden piikkiin.
Näin kriisin alkuperäisiin syihin jokseenkin osaton Suomikin on saanut taakakseen uutta velka- ja takausvastuuta erityyppiset luotto-, pääoma- ja takauslupaukset mukaan luettuna enimmillään jopa lähemmäs 40 miljardia euroa ja korkokulut päälle.
Samaan aikaan Suomen niin kuin muiden eurovaltioiden omatkin velat paisuvat kaiken aikaa, kun taantuma kasvattaa julkisia menoja mutta supistaa verotuloja. Eurovaltioiden suorat ja epäsuorat velkavastuut ovatkin rutkasti kasvaneet.
Niinpä kriisin kourissa eivät olekaan enää vain kolme pienehköä alkuperäistä kriisimaata, vaan nyt liisterissä ovat myös suurten euromaiden heikoimmat, Espanja ja Italia.
Talous supistunut
enemmän kuin velka
Espanjan ja Italian ajautuminen velkakurimuksen partaalle johtuu ainakin osittain europäättäjien kriisitoimista – eli kriisiä pahentavista päättömyyksistä.
Varsinaisten "pelastustoimiensa" ehtoina päättäjät ovat vaatineet kriisimaita panemaan alulle talouden tehostus- ja tasapainotustoimia, kansanomaisemmin sanottuna talouden vyönkiristyksiä.
Talouden tehokuureja on ollut pakko panna alulle kesken poikkeuksellisen ankaran rahoituskriisin ja taantuman – siitä huolimatta, että vyönkiristysten vaikutukset ovat
♦ voimistaneet talouden alamäkeä ja näin
♦ ennemmin pahentaneet kuin helpottaneet velkakriisiä.
Kriisimaissa talouden tehotoimet ovat jo muuttuneet tuhotoimiksi.
Tavoitellut säästöt ovat kääntyneet tarkoitustaan vastaan, kun talous on vyönkiristysten takia supistunut velkoja nopeammin ja velkaisuuden suhdeluvut ovat heikentyneet eivätkä parantuneet.
"Pelastuspakettien" ja niiden ehtoina vaadittujen vyönkiristysten vastarinta on voimistunut kriisimaissa samaa tahtia kuin talous on heikentynyt ja työttömyys pahentunut.
Protestiäänet ovat jo nostaneet Kreikassa uusnatseja parlamenttiin. Silti Kreikan "pelastajat" yhä painostavat toivottomaan jamaan suistunutta maata jatkamaan mahdotonta talouden tuhokuuria.
Tämä ei ole enää vain järjetöntä vaan pelottavaa. Talouden ahdinko ja sitä varta vasten pahentaneet talouspolitiikan päättömyydet ovat ennenkin avittaneet ääriliikkeitä Euroopassa valtaan – kammottavin seurauksin.
Vyönkiristykset kuin
talouden löylykisaa
Kriisitoimien ja vyönkiristysten haittavaikutuksista huolimatta euromaiden talousministerit ja muut talouspäättäjät EU:n komissiota ja alueen keskuspankkeja myöten vaativat samanlaisia vyönkiristyksiä kaikilta muiltakin jäsenmailta.
Käytännössä kaikki euromaat ja suurin osa muistakin EU-maista kiristävät parhaillaan vyötä yksissä tuumin ja samaan aikaan. Siitä piittaamatta, että näin EU-maat heikentävät omin toimin kunkin maan kotimaista taloutta ja toinen toistensa tärkeitä vientimarkkinoita.
Meneillään on eräänlainen talouden löylykisa, joka uhkaa lopulta pimentää tolkun kaikilta kisaan osallistuvilta.
Juuri näiden vyönkiristysten ja varsinaisten kriisitoimien haittavaikutuksista osaltaan johtuu, että rahoituskriisi kiusaa pienten kriisimaiden lisäksi nyt jo myös Espanjaa ja Italiaa.
Kummallakin on jo omastakin takaa valtion ja kotimaisten pankkien velkoja rutkasti enemmän kuin tarpeeksi, ja nyt kuormaan on kasautunut kriisitoimien takia uutta velka- ja takaustaakkaa – samalla kun vyönkiristykset pahentavat taantumaa.
Ei ihme, että yksityistä pääomaa ei kaikkoa karkuun enää vain pienistä kriisimaista vaan nyt kiihtyvällä vauhdilla myös Espanjasta ja Italiasta.
Hätärahoitus
kiertää kehää
Espanja tai Italia eivät kumpikaan ole vielä pyytäneet muiden eurovaltioiden "pelastuspaketteja", mutta kummankin valtion velkarahoitus on viime syksystä lähtien sujunut pääosin euroalueen keskuspankin EKP:n tukirahoituksen varassa.
Keskuspankkirahoitus on kiertänyt näille hilkkua vaille kriisivaltioille niiden omien keskuspankkien ja kotimaisten liikepankkien kautta.
Aidosti markkinaehtoinen rahoitus on jo loppu – tai hinta niin kova, etteivät taantumasta kärsivät ylivelkaiset valtiot moista kestäisi. Yhä vapaasti liikkuva yksityinen pääoma hakeutuu mieluummin muualle turvaan.
Keskuspankkirahoituksen kierrättäminen jopa likipitäen maksukyvyttömien pankkien kautta lähes maksukyvyttömien valtioiden velkarahoitukseen kuuluu kriisitoimien päättömyyksiin – jotka eivät ratkaise kriisiä vaan ainoastaan lykkäävät totuuden hetkeä.
Pankit hakevat keskuspankkirahoitusta parempien vakuuksien loputtua kotivaltioidensa myöntämien takausten turvin, sitten pankit lainaavat keskuspankilta saamansa lainarahat kotivaltionsa käyttöön ostamalla näiltä tuoreita velkakirjoja.
Kehä umpeutuu, kun samaiset valtiot takaavat myös kansallisten keskuspankkiensa vakavaraisuuden ja luotettavuuden – tarvittaessa tuolta keskuspankilta lainaamillaan varoilla.
Uusi uhka vaatii
uusia hätäkeinoja
Pääomapaon uhkaava laajeneminen pienistä kriisimaista euromaiden suurimpien kimppuun on kiusallisella tavalla korostanut tähänastisten kriisitoimien ja -keinojen puutteita ja heikkouksia.
Kun tähän mennessä kokoon kursitut hätärahat eivät ole taltuttaneet pienten maiden kriisiä, miten ihmeessä ne voisivat riittää Espanjan tai Italian kaltaisten suurten maiden "pelastamiseen"?
Pelko "palomuurien" pettämisestä ja kriisin laajenemisesta on palauttanut europäättäjät puntaroimaan samoja "uusia" keinoja, jotka ovat ennenkin pulpahdelleet pintaan.
Ehdotukset alkavat liittovaltiosta tai vastaavasta nykyistä rahaliittoa syvemmästä liittoutumisesta. Tämä tarkoittaisi toteutustavasta riippumatta velka- ja takausvastuiden jakamista, tulonsiirtoja ja yhteistä talouspolitiikkaa.
Ellei liittovaltio kelpaa, on seuraavana listalla niin sanottu eurobondi eli kaikkien euromaiden velkojen tasaaminen tavalla tai toisella jonkinlaisen yhteisvastuun avulla.
Ellei velkojen yhteisvastuukaan onnistu, pitäisi ehdotusten mukaan ainakin pankkiriskin tasaaminen ja talletussuoja saada järjestettyä koko euroalueen kattavaksi.
On toki mahdollista, että yhteisvastuun lisäämistä kannattavat uskovat aidosti keksineensä uudet ja tehokkaat keinot kriisin ratkaisemiseksi. Mutta Einstein-vainaa pudistelisi taas päätään ja ihmettelisi, ovatko he järjiltään.
Samaa vanhaa
käärmeöljyä
Liittovaltiota tuskin kovin moni tosissaan haikailee, sillä moinen loikka katkeaisi todennäköisesti niin kriisimaiden kuin muidenkin euromaiden parlamentteihin tai aiheesta mahdollisesti järjestettäviin kansanäänestyksiin.
Kriisimaille liittovaltio tietäisi nykyistäkin yksipuolisempaa talouspolitiikan holhousta. Muille jäsenmaille järjestely tietäisi sitoutumista ikiaikaisiin tulonsiirtoihin keskimääräistä rikkaammista maista köyhempiin maihin.
Sen sijaan yhteisvastuulliset velkajärjestelyt voivat muuttua todeksi helpommin kuin liittovaltio. Esimerkiksi pysyväksi perustettava EVM-vakausrahasto sisältää alusta asti keskeiset yhteisvastuulliseen velkajärjestelyyn tarpeelliset piirteet.
Sitä vastoin pankkikriisin torjumiseen varta vasten tarkoitettua pankkikriisirahastoa tai koko euroalueen kattavaa talletussuojaa ei vielä ole. Niinpä sellaiset olisi muka pikaisesti pantava toimeksi.
Epäilemättä jonkinlaisen "pankkiunionin" perustaminen saisi velkakirjamarkkinoiden pahimmat paineet hellittämään – ainakin hetkeksi.
Kunnes kävisi taas kiusallisen selväksi, että eivät nämäkään konstit vähentäneet vähääkään kriisin varsinaisia syitä. Liian suurten velkamäärien siirtely ylivelkaisten kesken ei kevennä tuota velkataakkaa tippaakaan.
Samalla selkiäisi sekin, että eivät nämäkään uudet keinot oikeastaan ole ollenkaan uusia vaan tarjoavat vain vanhaa tehotonta käärmeöljyä uudessa paketissa.
Onko Yhdysvallat vailla
velka- ja pankkiriskejä?
Järjestäytyvätpä eurovaltiot sitten liittovaltioksi tai ryhtyvätpä ne tasaamaan toistensa velkoja tai pankkiriskejä muunlaisilla yhteisvastuujärjestelyillä, eivät ne keksi mitään sellaista, mitä eivät jo olemassa olevat lukuisat liittovaltiot olisi jo toteuttaneet.
Kaikki nyt europäättäjien haikailemat "uudet" ja "lopulliset" keinot velkakriisin taltuttamiseksi ja pankkikriisin torjumiseksi ovat jo ennestään esimerkiksi maailman kaikista liittovaltioista absoluuttisesti velkaisimman, Yhdysvaltain, käytössä.
Yhdysvallat on aito liittovaltio osavaltioiden kesken tuloja ja muita rahavirtoja vuodesta toiseen tasaavine järjestelyineen. Yhdysvalloilla on kaikki osavaltiot kattava pankkitukijärjestelmä talletussuojasta kriisiaikaisiin erityistoimiin.
Mikään näistä järjestelyistä ei ole estänyt Yhdysvaltoja velkaantumasta liikaa tai maan pankkeja ajautumasta epäsäännöllisin väliajoin kerta kerralta tuhoisampiin kriiseihin.
Yhdysvallat on päin vastoin korviaan myöten veloissaan, ja juuri sieltä finanssikriisi sai viitisen vuotta sitten alkunsa. Samoin juuri Yhdysvaltain "pankkiunioni" on tehnyt tilaa ennestäänkin vaarallisen suurten jättipankkien kasvaa entistäkin suuremmiksi.
Niinpä euromaidenkaan järjestäytyminen liittovaltioksi, yhteisvastuullisiin velkajärjestelyihin tai "edes" pankkiriskien yhteisvastuuseen tuskin ratkaisee velkakriisiä.
Ennemmin moinen antaa aihetta Einsteinin päätelmään: patistelijoiden täytyy olla järjiltään.
Europäättäjät ovat pitkittäneet ja pahentaneet velkakriisiä tehottomilla hätäkeinoillaan jo kolmatta vuotta. Nyt he haikailevat entistä tehokkaampia keinoja – jotka nekin toistavat vanhoja virheitä mutta vain entistä tuhoisammalla teholla. Albert Einstein olisi moisesta ihmeissään ja kysyisi, ovatko europäättäjät järjiltään.
Jan Hurri
30.5.2012
Maailman kenties tunnetuin fyysikko ja matemaatikko, vuosina 1879–1955 elänyt saksalaissyntyinen Albert Einstein, kehitti niin sanotun suhteellisuusteorian – ja ainakin yhden kuin juuri euromaiden velkakriisiin räätälöidyn lausahduksen.
Yksi hänen tunnetuimmista lausahduksistaan soveltuu sellaisenaan euroalueen velkakriisiä nyt jo kolmatta vuotta tuloksetta mutta sinnikkäästi tehottomilla hätätoimillaan pahentaneisiin ja pitkittäneisiin talouspäättäjiin.
Lausahduksen mukaan ainoastaan hullu toistaa samat toimet kerrasta toiseen samalla jo aiemmin vääräksi osoittautuneella tavalla, mutta odottaa silti ennen pitkää saavansa aikaan toivomansa tuloksen.
Europäättäjät näyttävät toimivan täsmälleen Einsteinin lausahduksen hullun lailla yrittäen taltuttaa velkakriisiä samoja tehottomia hätätoimiaan toistamalla.
Päättäjät eivät ole itse vielä oivaltaneet – tai ainakaan myöntäneet – toimiensa tehottomuutta, vaan yrittävät parantaa lääkkeidensä tehoa annoskokoa kasvattamalla.
Näin he uskovat parantavansa hoitotuloksia, vaikka luultavammin vain pahentavat aiheuttamiaan hoitovirheitä.
Jos joutuisi moista murhenäytelmää seuraamaan, Albert Einstein todennäköisesti pudistelisi epäuskoisena päätään ja kysyisi, ovatko Euroopan talouspäättäjät järjiltään.
Velkamäärät sen
kuin kasvavat
Siitä on nyt hyvän aikaa yli kolme vuotta, kun Euroopan talouspäättäjät ryhtyivät "pelastamaan" Kreikan valtiota velkasyöveriltä.
Vuoden 2010 keväällä päättäjät ottivat Kreikkaa "kiusanneista" markkinavoimista ensimmäisen onnettoman "niskalenkkinsä", jonka piti olla kriisin kertakaikkinen ratkaisu, taltuttaa kriisi alkuunsa, estää kriisiä leviämästä ja ottaa luulot pois "markkinoiden susilaumalta".
Pian kuitenkin velkakriisin "pensaspalo" levisi muihinkin euromaihin, vaikka "palomuurien" piti tämä estää. Siitä on muutamaa kuukautta vaille kaksi vuotta, kun ensin Irlanti ja heti perään Portugali oli "pelastettava".
Ei tarvittu Einsteinia havaitsemaan, että näiden "pelastuspakettien" keskeiset piirteet ja vaikutukset ennemmin pahensivat kuin ratkaisivat kriisin syitä.
Europäättäjät ryhtyivät ratkomaan liian suurista velkamääristä alkunsa saanutta kriisiä keinoilla, jotka
♦ eivät ole tähän päivään mennessä supistaneet kriisimaiden saati muidenkaan euromaiden velkamäärää, mutta
♦ ovat jyrkästi kasvattaneet kaikkien "pelastustoimiin" osallistuneiden euromaiden suoria ja epäsuoria velka- ja takausvastuita.
Euroalueen taakkana kaiken kaikkiaan oleva velkamäärä ei ole kriisitoimien ansiosta keventynyt euronkaan vertaa. Päin vastoin se on kasvanut, ja rutkasti onkin. Tämä kuuluu kriisitoimien järjettömyyksiin.
Kriisi tarttunut
jo isoihin maihin
Kriisin kuluessa varsinaisten kriisimaiden ulkomaiset rahoittajapankit ja muut yksityiset rahoittajat ovat saaneet kriisitoimien avulla mahdollisuuden pienentää omia riskiluottojaan ja jopa vetäytyä kokonaan kriisimaista turvaan.
Ulkomaisten pankkien lunastaminen irti kriisimaiden velkaloukusta ei kuitenkaan ole yhtä kuin kriisin aiheuttaneen velkaongelman ratkaisu.
Se on ainoastaan merkinnyt alun perin yksityisten riskiluottojen siirtämistä erilaisten "pelastuspakettien" muodossa näitä toimia rahoittavien ja takaavien "pelastajien" eli lähinnä eurovaltioiden piikkiin.
Näin kriisin alkuperäisiin syihin jokseenkin osaton Suomikin on saanut taakakseen uutta velka- ja takausvastuuta erityyppiset luotto-, pääoma- ja takauslupaukset mukaan luettuna enimmillään jopa lähemmäs 40 miljardia euroa ja korkokulut päälle.
Samaan aikaan Suomen niin kuin muiden eurovaltioiden omatkin velat paisuvat kaiken aikaa, kun taantuma kasvattaa julkisia menoja mutta supistaa verotuloja. Eurovaltioiden suorat ja epäsuorat velkavastuut ovatkin rutkasti kasvaneet.
Niinpä kriisin kourissa eivät olekaan enää vain kolme pienehköä alkuperäistä kriisimaata, vaan nyt liisterissä ovat myös suurten euromaiden heikoimmat, Espanja ja Italia.
Talous supistunut
enemmän kuin velka
Espanjan ja Italian ajautuminen velkakurimuksen partaalle johtuu ainakin osittain europäättäjien kriisitoimista – eli kriisiä pahentavista päättömyyksistä.
Varsinaisten "pelastustoimiensa" ehtoina päättäjät ovat vaatineet kriisimaita panemaan alulle talouden tehostus- ja tasapainotustoimia, kansanomaisemmin sanottuna talouden vyönkiristyksiä.
Talouden tehokuureja on ollut pakko panna alulle kesken poikkeuksellisen ankaran rahoituskriisin ja taantuman – siitä huolimatta, että vyönkiristysten vaikutukset ovat
♦ voimistaneet talouden alamäkeä ja näin
♦ ennemmin pahentaneet kuin helpottaneet velkakriisiä.
Kriisimaissa talouden tehotoimet ovat jo muuttuneet tuhotoimiksi.
Tavoitellut säästöt ovat kääntyneet tarkoitustaan vastaan, kun talous on vyönkiristysten takia supistunut velkoja nopeammin ja velkaisuuden suhdeluvut ovat heikentyneet eivätkä parantuneet.
"Pelastuspakettien" ja niiden ehtoina vaadittujen vyönkiristysten vastarinta on voimistunut kriisimaissa samaa tahtia kuin talous on heikentynyt ja työttömyys pahentunut.
Protestiäänet ovat jo nostaneet Kreikassa uusnatseja parlamenttiin. Silti Kreikan "pelastajat" yhä painostavat toivottomaan jamaan suistunutta maata jatkamaan mahdotonta talouden tuhokuuria.
Tämä ei ole enää vain järjetöntä vaan pelottavaa. Talouden ahdinko ja sitä varta vasten pahentaneet talouspolitiikan päättömyydet ovat ennenkin avittaneet ääriliikkeitä Euroopassa valtaan – kammottavin seurauksin.
Vyönkiristykset kuin
talouden löylykisaa
Kriisitoimien ja vyönkiristysten haittavaikutuksista huolimatta euromaiden talousministerit ja muut talouspäättäjät EU:n komissiota ja alueen keskuspankkeja myöten vaativat samanlaisia vyönkiristyksiä kaikilta muiltakin jäsenmailta.
Käytännössä kaikki euromaat ja suurin osa muistakin EU-maista kiristävät parhaillaan vyötä yksissä tuumin ja samaan aikaan. Siitä piittaamatta, että näin EU-maat heikentävät omin toimin kunkin maan kotimaista taloutta ja toinen toistensa tärkeitä vientimarkkinoita.
Meneillään on eräänlainen talouden löylykisa, joka uhkaa lopulta pimentää tolkun kaikilta kisaan osallistuvilta.
Juuri näiden vyönkiristysten ja varsinaisten kriisitoimien haittavaikutuksista osaltaan johtuu, että rahoituskriisi kiusaa pienten kriisimaiden lisäksi nyt jo myös Espanjaa ja Italiaa.
Kummallakin on jo omastakin takaa valtion ja kotimaisten pankkien velkoja rutkasti enemmän kuin tarpeeksi, ja nyt kuormaan on kasautunut kriisitoimien takia uutta velka- ja takaustaakkaa – samalla kun vyönkiristykset pahentavat taantumaa.
Ei ihme, että yksityistä pääomaa ei kaikkoa karkuun enää vain pienistä kriisimaista vaan nyt kiihtyvällä vauhdilla myös Espanjasta ja Italiasta.
Hätärahoitus
kiertää kehää
Espanja tai Italia eivät kumpikaan ole vielä pyytäneet muiden eurovaltioiden "pelastuspaketteja", mutta kummankin valtion velkarahoitus on viime syksystä lähtien sujunut pääosin euroalueen keskuspankin EKP:n tukirahoituksen varassa.
Keskuspankkirahoitus on kiertänyt näille hilkkua vaille kriisivaltioille niiden omien keskuspankkien ja kotimaisten liikepankkien kautta.
Aidosti markkinaehtoinen rahoitus on jo loppu – tai hinta niin kova, etteivät taantumasta kärsivät ylivelkaiset valtiot moista kestäisi. Yhä vapaasti liikkuva yksityinen pääoma hakeutuu mieluummin muualle turvaan.
Keskuspankkirahoituksen kierrättäminen jopa likipitäen maksukyvyttömien pankkien kautta lähes maksukyvyttömien valtioiden velkarahoitukseen kuuluu kriisitoimien päättömyyksiin – jotka eivät ratkaise kriisiä vaan ainoastaan lykkäävät totuuden hetkeä.
Pankit hakevat keskuspankkirahoitusta parempien vakuuksien loputtua kotivaltioidensa myöntämien takausten turvin, sitten pankit lainaavat keskuspankilta saamansa lainarahat kotivaltionsa käyttöön ostamalla näiltä tuoreita velkakirjoja.
Kehä umpeutuu, kun samaiset valtiot takaavat myös kansallisten keskuspankkiensa vakavaraisuuden ja luotettavuuden – tarvittaessa tuolta keskuspankilta lainaamillaan varoilla.
Uusi uhka vaatii
uusia hätäkeinoja
Pääomapaon uhkaava laajeneminen pienistä kriisimaista euromaiden suurimpien kimppuun on kiusallisella tavalla korostanut tähänastisten kriisitoimien ja -keinojen puutteita ja heikkouksia.
Kun tähän mennessä kokoon kursitut hätärahat eivät ole taltuttaneet pienten maiden kriisiä, miten ihmeessä ne voisivat riittää Espanjan tai Italian kaltaisten suurten maiden "pelastamiseen"?
Pelko "palomuurien" pettämisestä ja kriisin laajenemisesta on palauttanut europäättäjät puntaroimaan samoja "uusia" keinoja, jotka ovat ennenkin pulpahdelleet pintaan.
Ehdotukset alkavat liittovaltiosta tai vastaavasta nykyistä rahaliittoa syvemmästä liittoutumisesta. Tämä tarkoittaisi toteutustavasta riippumatta velka- ja takausvastuiden jakamista, tulonsiirtoja ja yhteistä talouspolitiikkaa.
Ellei liittovaltio kelpaa, on seuraavana listalla niin sanottu eurobondi eli kaikkien euromaiden velkojen tasaaminen tavalla tai toisella jonkinlaisen yhteisvastuun avulla.
Ellei velkojen yhteisvastuukaan onnistu, pitäisi ehdotusten mukaan ainakin pankkiriskin tasaaminen ja talletussuoja saada järjestettyä koko euroalueen kattavaksi.
On toki mahdollista, että yhteisvastuun lisäämistä kannattavat uskovat aidosti keksineensä uudet ja tehokkaat keinot kriisin ratkaisemiseksi. Mutta Einstein-vainaa pudistelisi taas päätään ja ihmettelisi, ovatko he järjiltään.
Samaa vanhaa
käärmeöljyä
Liittovaltiota tuskin kovin moni tosissaan haikailee, sillä moinen loikka katkeaisi todennäköisesti niin kriisimaiden kuin muidenkin euromaiden parlamentteihin tai aiheesta mahdollisesti järjestettäviin kansanäänestyksiin.
Kriisimaille liittovaltio tietäisi nykyistäkin yksipuolisempaa talouspolitiikan holhousta. Muille jäsenmaille järjestely tietäisi sitoutumista ikiaikaisiin tulonsiirtoihin keskimääräistä rikkaammista maista köyhempiin maihin.
Sen sijaan yhteisvastuulliset velkajärjestelyt voivat muuttua todeksi helpommin kuin liittovaltio. Esimerkiksi pysyväksi perustettava EVM-vakausrahasto sisältää alusta asti keskeiset yhteisvastuulliseen velkajärjestelyyn tarpeelliset piirteet.
Sitä vastoin pankkikriisin torjumiseen varta vasten tarkoitettua pankkikriisirahastoa tai koko euroalueen kattavaa talletussuojaa ei vielä ole. Niinpä sellaiset olisi muka pikaisesti pantava toimeksi.
Epäilemättä jonkinlaisen "pankkiunionin" perustaminen saisi velkakirjamarkkinoiden pahimmat paineet hellittämään – ainakin hetkeksi.
Kunnes kävisi taas kiusallisen selväksi, että eivät nämäkään konstit vähentäneet vähääkään kriisin varsinaisia syitä. Liian suurten velkamäärien siirtely ylivelkaisten kesken ei kevennä tuota velkataakkaa tippaakaan.
Samalla selkiäisi sekin, että eivät nämäkään uudet keinot oikeastaan ole ollenkaan uusia vaan tarjoavat vain vanhaa tehotonta käärmeöljyä uudessa paketissa.
Onko Yhdysvallat vailla
velka- ja pankkiriskejä?
Järjestäytyvätpä eurovaltiot sitten liittovaltioksi tai ryhtyvätpä ne tasaamaan toistensa velkoja tai pankkiriskejä muunlaisilla yhteisvastuujärjestelyillä, eivät ne keksi mitään sellaista, mitä eivät jo olemassa olevat lukuisat liittovaltiot olisi jo toteuttaneet.
Kaikki nyt europäättäjien haikailemat "uudet" ja "lopulliset" keinot velkakriisin taltuttamiseksi ja pankkikriisin torjumiseksi ovat jo ennestään esimerkiksi maailman kaikista liittovaltioista absoluuttisesti velkaisimman, Yhdysvaltain, käytössä.
Yhdysvallat on aito liittovaltio osavaltioiden kesken tuloja ja muita rahavirtoja vuodesta toiseen tasaavine järjestelyineen. Yhdysvalloilla on kaikki osavaltiot kattava pankkitukijärjestelmä talletussuojasta kriisiaikaisiin erityistoimiin.
Mikään näistä järjestelyistä ei ole estänyt Yhdysvaltoja velkaantumasta liikaa tai maan pankkeja ajautumasta epäsäännöllisin väliajoin kerta kerralta tuhoisampiin kriiseihin.
Yhdysvallat on päin vastoin korviaan myöten veloissaan, ja juuri sieltä finanssikriisi sai viitisen vuotta sitten alkunsa. Samoin juuri Yhdysvaltain "pankkiunioni" on tehnyt tilaa ennestäänkin vaarallisen suurten jättipankkien kasvaa entistäkin suuremmiksi.
Niinpä euromaidenkaan järjestäytyminen liittovaltioksi, yhteisvastuullisiin velkajärjestelyihin tai "edes" pankkiriskien yhteisvastuuseen tuskin ratkaisee velkakriisiä.
Ennemmin moinen antaa aihetta Einsteinin päätelmään: patistelijoiden täytyy olla järjiltään.
