sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Saksako muka talousveturi? Ennemmin kasvurohmu

Euromaat saavat yhteensä aikaan saman verran teollisuustuotantoa kuin euroajan alussa pian 15 vuotta sitten. Tilastojen takaa paljastuu talouden raju jako euroajan voittajiin ja häviäjiin. Saksan ja parin muun vahvan maan teollisuus kasvoi sen minkä Ranska ja muut heikot menettivät. Euro ei auttanutkaan taloutta yhdentymään niin kuin piti. Kävi päinvastoin.

Jan Hurri

10.2.2013

Euroalueen neljästä suurimmasta kansantaloudesta ainoastaan Saksa on kyennyt velkakriisistä huolimatta kasvattamaan teollisuustuotantoaan.

Analyysi

Saksan teollisuus jauhaa nyt suurin piirtein yhtä kovilla kierroksilla kuin ennätysvuosina 2007–2008 juuri ennen kuin kansainvälinen finanssi- ja talouskriisi iski toden teolla. Maan työttömyys on matalimmillaan vuosikausiin.
Toista on muissa suurissa euromaissa.
Niiden teollisuustuotanto ei ole toipunut vaan päinvastoin jämähtänyt muutaman vuoden takaisen romahduksen pohjalukemiin tai jatkanut pudotustaan sitäkin syvemmälle.
Saksa on taloustilastojen perusteella euroalueen kiistaton talousmoottori. Näin on ainakin, jos teollisuustuotannon määrä ja kasvu asiasta mitään kertovat.
Saksa ei kuitenkaan ole koko euroalueen talousveturi, vaan ennemmin se on euroalueen kasvurohmu.
Alijäämämaat
talousvetureita
Taloustilastojen perusteella Saksa voi näyttää euroalueen talousveturilta siinä kuin Kiina voi näyttää koko maailman talousveturilta. Kyse on kummassakin tapauksessa kuitenkin tilastoharhasta eikä suinkaan todenmukaisesta tulkinnasta.
Suurina maina Saksa ja Kiina vaikuttavat väistämättä useiden maiden keskiarvoja tai summalukuja koostaviin taloustilastoihin.
Niinpä Saksan talouskasvu tai teollisuustuotannon kasvu automaattisesti kasvattaa koko euroalueen vastaavia tilastolukuja siinä kuin Kiinan kasvu paisuttaa maailman taloustilastoja.
Saksa ja Kiina ovat kumpikin vientimaita, joiden ulkomaankauppa on vuosien ajan ollut voimakkaasti ylijäämäistä. Niiden vientivetoinen talouskasvu tarkoittaa, että ne myyvät muihin maihin enemmän tavaraa kuin ostavat muiden maiden tuotantoa.
Tämä tarkoittaa, että ne rohmuavat kasvua muilta eivätkä suinkaan ole maineensa veroisia talousvetureita.
Alituisesti alijäämäistä ulkomaankauppaa käyvä Yhdysvallat on maailmantalouden suurin talousveturi, eivät suinkaan Kiina tai Saksa.
Euroalueen talousvetureita ovat olleet alijäämäisellä ulkomaankaupallaan Saksankin vientiteollisuuden kysyntää ylläpitäneet eteläiset jäsenmaat, ei suinkaan Saksa.
Saksa vie eniten
muihin euromaihin
Taloustilastojen ulkopuolisessa arkitodellisuudessa Saksa näyttää rohmunneen muilta euromailta enemmän teollista tuotantoa kamaralleen kuin se on vetänyt muidenkin tuotantoa kasvuun.
Tästä toispuolisesta taloussuhteesta kertoo, että Saksa on suurimman osan euroaikaa kyennyt voimakkaasti ylijäämäiseen ulkomaankauppaan. Näin ei ollut asian laita ennen euroaikaa.
Saksan suurin kauppakumppani on muu euroalue.
Saksan rinnalla ainoastaan muutaman muun vahvan euromaan teollisuustuotanto on nyt merkittävästi laajempaa kuin euroajan alussa. Suomi on yksi näistä, joskin Suomenkin asema on viime vuosina hieman heikentynyt.
Muiden euromaiden teollisuustuotanto on kutistunut sen mitä Saksan ja muutaman muun vahvan maan teollisuus on kasvanut.
Tämä ei todista saksalaisten ahkeruudesta tai etelämaalaisten laiskuudesta. Ei ainakaan yhtä paljon kuin euron vaikutuksista.
Teollisuus polkenut
paikoillaan 15 vuotta
Koko euroalueen teollisuustuotanto on nyt jokseenkin samoissa mitoissa kuin se oli euroajan alkajaisiksi. Tämä käy ilmi EU:n tilastoviranomaisen Eurostatin kokoamista ja ylläpitämistä taloustilastoista.
Euroalueen teollisuus saa toisin sanoen aikaiseksi nyt saman verran tavaraa ja muuta tuotantoa kuin suunnilleen 15 vuotta sitten.
Koko euroaluetta koskevat taloustilastot ovat tätä nykyä 17 euromaan luvuista syntyviä keskiarvoja ja kokoomalukuja, joiden taakse kätkeytyy erittäin suurta maakohtaista vaihtelua.
Yksittäisten euromaiden teollisuustuotanto on vaihdellut paljon rajummin kuin koko euroalueen keskivertoluvut kertovat. Teollisuustuotanto on vaihdellut myös paljon rajummin kuin bkt-luvuin (bruttokansantuote) yleensä mitattava kokonaistuotanto.
Teollisuustuotanto kuvaa perinteisen tulkinnan mukaan talouden kovaa ydintä, jonka varaan koko muu talous rakentuu. Bkt pitää sisällään teollisuustuotannon lisäksi esimerkiksi julkisen talouden toimintoja, jotka edustavat ennemmin tulojen jakamista kuin niiden tienaamista.
Jos vanhanaikainen tulkinta on mistään kotoisin, on eurotalouden kova ydin entistä selkeämmin pakkautunut Saksaan ja muutamaan pienempään vahvaan maahan. Muissa maissa talouden ydin pehmenee kovaa vauhtia.
Italia ja Espanja
taas 1980-luvulla
Ranska on euroalueen toiseksi suurin kansantalous, joka ei kuitenkaan ole saanut teollista moottoriaan kunnolla käyntiin talouskriisin jäljiltä.
Ranskan teollisuustuotanto on yhä lähellä vuoden 2009 syöksyn pohjalukemia, ja se on suurin piirtein yhtä laajaa kuin 1990-luvun puolivälissä. Euroajan alusta laskien maan teollisuustuotanto on toisin sanoen supistunut.
Silti Ranskankin teollisuus on teräkunnossa, jos sitä verrataan Italiaan tai varsinkin Espanjaan.
Italia on euroalueen kolmanneksi suurin ja Espanja neljänneksi suurin kansantalous, mutta niiden teollisuustuotanto on taantunut 1980-luvun lukemiin tai vielä niukemmaksi.

Klikkaa graafi suuremmaksi

Eurostatin laajat teollisuustuotannon määrää mittaavat niin sanotut volyymi-indeksit ulottuvat Espanjassa 1980-luvun alkuun ja Italiassa 1990-luvun alkuun. Kumpikin on nyt matalammalla kuin tilaston aikasarjojen alussa.
Kun Italian ja Espanjan teollisuus on taantunut 1980-luvun tuotantomääriin ja Saksan teollisuus samaan aikaan porskuttaa, on tämä kaikkea muuta kuin eurotalouden yhdentymistä.
Nollasummapeli
vailla vertaa
Rahoitusmarkkinoilla eurotalouden yhdentymistä kutsuttiin konvergenssiksi, joka merkitsi sijoittajille tuottoisia aikoja ja ilmeni esimerkiksi euromaiden korkoerojen katoamisena.
Yhdentymisen piti tasoittaa elintasoeroja euromaiden kesken. Talouskasvun piti kuin itsestään kiihtyä matalimman elintason euromaissa. Näin näyttikin aluksi käyvän.
Rikkaiden maiden säästöt pakkautuivat pankkien kautta lupaavien kasvunäkymien perässä Espanjaan, Portugaliin, Irlantiin, Italiaan ja toki myös Kreikkaan. Tahtoo sanoa nykyisiin kriisimaihin.
Yhteinen euro poisti valuuttariskin ja yhteinen keskuspankki EKP käytännössä pakotti taantumasta ja kalliista yhdistymisestä hitaasti toipuvalle Saksalle sopivan korkotason kaikkiin euromaihin.
Reunamaiden reaalikorot painuivat negatiivisiksi, mikä on kautta aikain varmimpia keinoja talouden ylivelkaantumiseen ja muihin rahavirheisiin.
Nyt takavuosien iskusana konvergenssi on kadonnut markkinakatsauksista ja tilalle on tullut yhdentymisen vastakohtaa eriytymistä kuvaava termi divergenssi. Se tarkoittaa eurotaloudessa maariskien paluuta ja ilmenee kriisinä.
Tämä yhdentymisen vaihtuminen eriytymiseksi tarkoittaa, että nyt Saksa ja muut vahvat maat vahvistuvat lisää ja Ranska ja muut heikot maat heikkenevät entisestään.
Euroalueen taloudesta on tullut nollasummapeli vailla vertaa, niin kuin analyysiyhtiö GaveKal Research napakasti kiteyttää.
Pääomahyöky
meni hukkaan
Euron ja rahaliiton keskeiset peruspiirteet, kuten valuuttariskin poistuminen ja yhteinen korkotaso, olivat omiaan voimistamaan pääoman pakkautumista ensi alkuun hitaan kasvun "ydinmaista" nopeamman kasvun "reunamaihin".
Mutta pelkkä pääoman pakkautuminen nykyisiin kriisimaihin ei tukahduttanut niiden teollisuustuotantoa saati pakottanut Saksan teollisuustuotantoa kasvuun. Ne seurasivat myöhemmin.
Kriisimaiden lukuisista virheistä pahimpia oli ulkomaisen pääomavyöryn hukkaaminen kulutukseen ja turhanpäiväiseen rakentamiseen, kuten nyttemmin tyhjillään rapistuviin lomakyliin.
Puoli-ilmaisen rahan paine pakotti hintoja ja palkkoja ylös, mikä ei ollut EKP:n mielestä ongelma niin kauan kuin koko euroalueen inflaatiolukemat pysyivät aisoissa.
Nyttemmin tuota velaksi ostettua keinotekoista elintasoa kutsutaan kilpailukyvyn rapautumiseksi. Se on keskeinen syy teollisuustuotannon supistumiseen ja tuotannon karkaamiseen esimerkiksi Saksaan.
Saksan teollisuus vastasi rakentamalla lisää tuotantoa. Ja miksei olisi rakentanut, kun tavaraa virtasi kriisimaiden kulutusjuhliin kuin siimaa.
Ylilyönneiltä puuttuu
luontainen vastavoima
Euro tuskin yksin synnytti kriisimaiden velkakuplaa ja Saksan "säästökuplaa", mutta ilmeisesti euro oli yksi keskeisistä vaikuttimista epäsuhtaisen talousilmiön taustalla.
Vapaissa pääoma- ja valuuttaoloissa Saksa tai sen puoleen muutkaan euroalueen vahvat vientimaat tuskin olisivat kyenneet ylläpitämään vuosikausien ajan yhtämittaisesti ylijäämäistä ulkomaankauppaa niin kuin euroaikana.
Samoin Espanja ja Italia tai pienemmätkään kriisimaat tuskin olisivat kyenneet paisuttamaan alijäämiään niin suuriksi niin pitkää aikaa kuin euroaikana on käynyt.
Vapaissa pääoma- ja valuuttaoloissa moisia vaihtotaseiden pitkäaikaisia tai varsinkaan pysyviä vinksahduksia ei pitäisi esiintyä, sillä niitä vastassa olisi joukko talouden luontaisia vastavoimia, kuten korkojen ja valuuttakurssien muutokset.
Vapaissa pääoma- ja valuuttaoloissa kriisimaiden korot eivät olisi milloinkaan laskeneet niin alas kuin euro, EKP ja konvergenssi ne pakottivat. Vastaavasti niiden valuutta ei olisi mitenkään pysynyt yhtä vahvana kuin euro on ollut.
Saksan ja muiden vahvimpien euromaiden ulkomaankauppa ei olisi pysynyt niin kauan niin ylijäämäisenä ja valuutat niin heikkoina niin pitkään kuin nyt on käynyt.
Ilman euron tarjoamaa mittavaa tukea Saksan teollisuus ja talous olisivat nykyistä heikompia. Ilman euron mittavaa rasitetta Italia, Espanja ja pienemmät kriisimaat olisivat nykyistä vahvempia.
Ehkä kriisimaat eivät olisi ollenkaan kriisimaita.

Aikakauden loppu - aika talouskasvun jälkeen

Talous sellaisena kuin se meille on kerrottu, on saapumassa tiensä päähän. Pääasiallisena syynä on neljä kriittistä tekijää. Jos aiomme selvitä 'ajasta talouskasvun jälkeen', toimeen on syytä käydä nyt, toteaa Tullett Prebon Groupin Tim Morgan.
Pääasiallinen lähde: Tri Tim Morgan, Tullet Prebon Group plc
Toimittaja: Riikka Söyring
27.1.2013, Verkkomedia.org

Aikakauden loppu – aika talouskasvun jälkeen
Tullett Prebon Group plc on kansainvälinen tutkimusohjelma, jota johtaa tri Tim Morgan. Tutkimusohjelma tutkii meneillään olevaa talouskriisiä lähtökohtanaan se, että kaikki aiemmat uskomukset – myös globalisaation väistämättömyydestä – on syytä kyseenalaistaa ja etsiä uusia lähestymistapoja.
Talous sellaisena, kuin sen tunnemme – oikeamminkin: sellaisena kuin se meille on tarjoiltu – on saanut vastaansa neljä tekijää, joiden yhteisvaikutus on kuolettava. Nuo tekijät, määrittelee tri Tim Morgan, ovat historian suurimman velkakirjakuplan puhkeaminen, tuhoisa globalisaatiokokeilu, datan parantelu siihen pisteeseen asti, että talouden trendien todellisuus on häipymässä sekä energiakysymykset.
Morganin mukaan taloudessa, teknologiassa, kulttuurissa ja politiikassa tapahtuneiden muutosten vuoksi yhteiskunta on muuttunut luonteeltaan kvartaaliarvioiduksi. Uutisointi on muuttanut luonnettaan analyyttisesta välittömäksi; nopeus on ohittanut ajattelun ja analyysin.Yritystoiminnassa välitön voitto on ohittanut pitkäjaksoisen suunnittelun.
Morgan selittää asioiden tarkastelun kiihtyneen kohti yhä nopeampaa, painottuneen nyt-hetkeen, jopa siinä määrin, että yhteiskunta on sokaistunut joukolle perustavaa laatua olevia talouden suuntauksia, jotka – jos niihin ei puututa ajoissa – tulevat aiheuttamaan suurta tuhoa.
Yhteisöllisen, poliittisen ja median horisontin lyheneminen on aiheuttanut itsetuhoutuvien taloussuuntien kehittymisen, Morgan sanoo. Aina 1980 -luvulta asti "itsen palvonnan kultti", välittömän palkinnon kultti, on johtanut "välittömän kulutuksen" kulttiin ja siitä seuraten velkamäärien ennennäkemättömään kasvuun. Finanssikriisi, joka alkoi vuonna 2008 ja johti valtavaan taloustaantumaan, ei johdu pelkästään pienen vähemmistön ahneudesta, petollisuudesta ja väärinkäytöksistä, sanoo Morgan, vaan on pikemminkin seurausta laaja-alaisesta, 30 vuotta kestäneestä prosessista, jota nimitetään tässä "suureksi luottosupersykliksi" ("great credit super-cycle").

"Suuri luottosupersykli" esitetään kuvassa 1.1 Yhdysvaltain bruttokansantuotteen ja luottomarkkinoiden (aggregate credit market) kokonaismäärän keskinäisenä suhteena. Vuonna 1945, huolimatta II maailmansodan voittamisen aiheuttamista suunnattomista kustannuksista, Yhdysvaltain yritysten, kotitalouksien ja hallituksen kokonaisvelkamäärä oli 159% bkt:sta.
Yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, muutos oli vähäinen: nousua oli tapahtunut 168 prosenttiin asti. Toisin sanoen kokonaisvelka oli kasvanut 214 prosentilla, mutta talous kasvoi 197 prosentilla, mikä piti tilanteen suhteellisen vakaana huolimatta kahdesta suuresta öljykriisistä.

Vuodesta 1980 eteenpäin sinnikäältä näyttävä velkaantumisen kasvusuunta vakiintui. Vuosien 1981 ja 2009 velkaantuminen kasvoi 390% ohittaen reippaasti talouskasvun (120%) Yhdysvalloissa. Vuonna 2009 velkasuhde oli saavuttanut aiemmin ennennäkemättömän tason, 381 prosenttia. Edes (Suuren Laman) vuonna 1930, jolloin bkt romahti, velkasuhde ei ollut saavuttanut vastaavaa tasoa.
Yhdysvaltain velkaongelmat eivät ole ainutlaatuisia, ne toimivat vain esimerkkinä maailmassa yleensä vallitsevasta, välittömän halujen täyttämisen asenteesta; vallitseva ajattelutapa tarkastelee vain lyhyitä ajanjaksoja ja estää huomaamasta pitkällä aikavälillä ilmeneviä ongelmia.
Kaikki tämä on aiheuttanut sen, että talouden laajentumisessa peruutusvaihde on mennyt päälle, ehkä jo kymmenisen vuotta sitten, Morgan aprikoi.
"Vuoden 2008 kriisin jälkeen talous ei ole kasvanut yhtään tai vain vähän, ennen toimivat talous- ja rahapolitiikan työkalut eivät toimi enää, sekä talouskuri että elvyttäminen ovat pettäneet. Miksi?"
Talouslaskelmista puuttuu neljä piilevää tekijää: suuntausta, joista jokainen tekee menneisyyden opetuksista irrelevantteja, epäoleellisia.

1. Joukkojen hulluus, ryhmähulluus
Morgan siteeraa skotlantilaisen Charles McKayn (1814–1889) teosta "Extraordinary Popular Delusions and the Madness of Crowds", "Erikoislaatuiset yleiset uskomukset ja väkijoukkojen hulluus", jota nykyään pidetään markkinapsykologian merkkiteoksena, osoittaakseen valistuksen ajan pyyhkäisseen nämä perusteettomat uskomukset (alkemiaan, noitavainoihin, profetioihin, ennustuksiin, magnetismiin, frenologiaan, kummitustaloihin. pyhiinjäännösten ihmeitä tekevään voimaan, ristiretkiin jne) menneisyyden jäänteiksi – lukuunottamatta uskoa talouskupliin.
En ole aivan samaa mieltä tästä: noitavainot ja inkvisitio sekä ristiretket jatkuvat yhä, jos vaihdamme noitien tilalle esimerkiksi islamilaiset, inkvisition tilalle läntiset "demokratian ja vapauden linnakkeet" tai Nato-maat – tai siirrämme ristiretket nykyaikaan "samoilla näyttelijöillä".
Usko talouskupliin on yhä säilynyt, valistuneiden ja koulutettujen parissakin, sanoo Morgan. "Suuren luottosupersyklin" olemassaolo todistaa sen.
"Suuren luottosupersyklin" jatkuminen kaikkea tervettä järkeä ja logiikkaa uhmaten yli kolmen vuosikymmenen ajan kertoo siitä, että miljoonat yksilöt uskoivat kiinteistöjen hintojen voivan jatkaa loputonta kasvua, ja että velan ottaminen pääomaa (kiinteistö) vastaan tai kuluttaminen (kiinteistöä vastaan otetun kulutusluoton turvin) nähtiin turvallisena ja järkevänä tapana toimia.
Samaan aikaan pankkivalvontaviranomaiset uskoivat, että pankkien pääomavaatimuksia voidaan löyhentää, Morgan äimistelee. "Pääomavaatimuksia löysättiin tavalla joka mahdollisti pääomien riskiarvioinnin vivuttamisen naamioivalla tavalla sekä laventamalla pankkien pääomaa koskevia määritelmiä niin, että jopa eräitä velkoja voitiin laskea sellaiseksi varallisuudeksi, jolla torjua mahdollisia talousshokkeja."
"Yhdysvaltain keskuspankin entistä johtajaa, Alan Greenspania, on pilkattu siitä, että hän uskoi pankkien aina toimivan osakkeenomistajien etuja silmälläpitäen, ja että markkinat aina korjaisivat itse itsensä siunauksellisella tavalla. Kuitenkin pankkivalvojat taipuivat lähes takaperin jättäessään huomioimatta kaikkein ilmeisimmät varoitusmerkit, kuten tulotasojen suhteen nopeasti nousevat kiinteistöjen hinnat, räjähdysmäisesti kasvavan velan suhde bkt:n sekä sellaiset ilmiselvät väärinkäytökset kuten subprime-kiinteistöluotot, NINJA-lainat (Ninja: No Income, No Assets loans; Ei tuloja, ei varallisuutta -lainat) sekä erilaisten kyseenalaisten rahoitusinstrumenttien nopea lisääntyminen."
Massojen hyväuskoisuuden ja silkan idiotismin ylitti kuitenkin moninkerroin poliitikkojen ja heidän talousneuvonantajiensa hyväuskoisuus ja idiotismi, lausuu Morgan. "Esimerkiksi Britannian ex-pääministeri Gordon Brown juhli Ison-Britannian talouden "kasvua" todeten boom and bust -syklien ("kasvu ja räjähdys-syklit") olevan ohi huolimatta siitä, miten velan määrän kasvu oikein alleviivasi sitä, että talouden näennäinen kasvu johtui vain lainatun rahamäärän kasvusta ja kuluttamisesta."
Ja tosiaan, brittilehti The Telegraph kirjoittaa 25. tammikuuta 2013 Britannian talouden olevan suuremmissa vaikeuksissa sitten sen, kun tilastoja alettiin pitää 1830-luvulla, suuremmissa kuin Suuren Laman aikana 1930-luvulla. Ison-Britannian talous ei kasvanut lainkaan vuonna 2012.
Royal Bank of Scotlandin (RBS) pääekonomistin mukaan toipuminen on vaikeaa, kun suurin osa maailmasta on vastaavissa vaikeuksissa.
Politiikan tutkimusinstituutti IPPR:n (Institute of Public Policy Research) pääekonomisti Tony Dolphin kertoo, ettei ole tietoa, iskeekö kolmoisdippi mutta että on varmaa, että talous on ja pysyy kriisissä: "Tiedämme, että taloutta koettelee kolmoiskriisi: talouden pysähtyneisyys (stagnaatio), velat ja epätasapaino."

Vuosien 2001–02 ja 2009–10 aikana Iso-Britannia lisäsi yksityistä ja julkista velkaa £5,4 jokaista bkt:n "kasvussa" näkyvää yhtä puntaa (£1) kohden. Vuosien 1998 ja 2012 aito kasvu bkt:ssa oli vain 338 miljardia puntaa (30%), kun taas velkojen määrä kasvoi 1 133 miljardia puntaa (95%).
Talouden kasvu on siis ollut vain näennäistä, ja näköharha johtuu velkamäärien, ei tuotannon tai palveluiden kasvusta.

Rahastojen hoitajilla on yksinkertainen määritelmä sille, mitä Ison-Britannian taloudelle tapahtui Brownin pääministerikaudella: pääomasijoitusten tuotto romahti, ja sama on tapahtumassa niissä länsimaissa, jotka Ison-Britannian tavoin noudattivat tuhoisaa "kevyen sääntelyn" talousfilosofiaa, Morgan huomauttaa.

2. Globalisaatio-katastrofi
Perustavaa laatua oleva erehdys, joka länsimaissa tehtiin, oli suurisilmäinen usko siihen, että "globalisaatio tekee kaikista rikkaampia", Morgan aloittaa, kun todellisuudessa tuotannon ulkoistaminen kehittyviin maihin oli ainoastaan itsetuhon tie, jolle tuskin löytyy vertailukohtia talouden historiasta. "Joudutaan palaamaan Espanjan imperiumin aikoihin ja Uuden Maailman ryöstelyyn, jotta löydetään globalisaatiolle edes jonkinlainen vertailukohta yhdistelmästä vastaavaa vähemmistön omanvoitonpyyntiä ja talousidiotismia."
Globalisaation suurin ongelma on, että länsimaat vähensivät tuotantoaan tekemättä vastaavia korjauksia kulutuksensa tasoon. Suuryritysten tekemä tuotannon ulkoistaminen kehittyviin maihin kohotti ansaintatasoa kehittyvissä maissa (kuin myös huipulla olevan vähemmistön tuloja) samalla kun se kaiversi ontoksi kotimaisen talouden viemällä myös työpaikat.
Morgan käyttää "globally-marketable output"-mittaustapaa (GMO), jolla mitataan globaalisti markkinoitavien tuotteiden ja palvelujen tuottoa, tuotantomäärää ja tehoa. Mittaustapa yhdistää teollisuustuotannon, maatalouden, rakentamisen ja kaivosten tuotannon palveluiden nettovientiin (net exports of services). Määritelmän luonteen takia "toinen toiselle" tehdyt ja tuotetut palvelukset putoavat mittauksen ulkopuolelle.
Vakioarvoilla (2011) amerikkalaisten kulutus lisääntyi 6 500 miljardilla dollarilla vuosien 1988 ja 2011 välillä samalla kun hallituksen kulutus so. julkinen kulutus nousi 1 700 miljardia dollaria, mutta tuotanto nousi GMO:lla mitattuna hädin tuskin 600 miljardia dollaria. Palveluiden nettovienti ylsi alle 200 miljardiin dollariin, joten kuilu kulutuksen ja tuotannon välillä säilyi; velkaantuminen kasvoi 11 biljoonasta ($11 trillion) lähes 54 biljoonaan ($54 trillion).
Siten hyvinpalkatut, koulutusta vaativat työt on viety ulkomaille, kulutus on lisääntynyt ja yhä suurempia määriä velkaa on käytetty kuilun täyttämiseen, erotuksen peittelyyn. Tätä ei voi millään mittarilla kutsua kestäväksi toiminnaksi. Puhe talouden modernisoinnista – jota Suomessakin on hallituspuolueiden taholta tarjoiltu – so. siirtyminen tuotannosta palveluiden tuottamiseen on ollut silkkaa lätinää logiikan sijaan.
Lännessä on myyty kasvavassa määrin toinen toisilleen kampaamopalveluja, pikaruokaa ja nollasummapeli-rahoituspalveluja samaan aikaan kun on yhä enemmän turvauduttu tuontitavaraan ja niiden hankkimiseen velalla. Ainoat, jotka ovat hyötyneet, ovat suuryritysten toimitusjohtajat sekä velkatalouden portinvartijat (pankit ja rahoituslaitokset). Suuri enemmistö puolestaan kärsii, koska heidän reaalipalkkansa ovat laskeneet (ostovoima) ja velkaantuminen kasvanut. Palkat eivät riitä perustarpeisiin, joten puutteita on ollut pakko palkata kulutusluotoilla.
Toiminta ei ole ollut kestävää: paluu vuotta 2008 edeltäneeseen aikaan ei ole mahdollinen, eikä se varsinkaan ole edes toivottavaa.

3. Itsepetoksen harjoittaminen
Yksi selitys suuren yleisön ja poliitikkojen tietämättömyyteen länsimaiden talouksien todellisesta tilasta juontuu talous- ja fiskaalitilastojen (fiskaali: talous-, vero-) harhaanjohtavasta luonteesta. Osaa tilastoista on paranneltu siinä määrin, ettei niillä ole enää mitään suhdetta todellisuuteen, Morgan laukoo, ja lausuu samalla ääneen monen muun taloutta tarkkailevan toisinajattelijan mielipiteen.
Morgan ei sano uskovansa minkään "suuren salaliiton" olemassaoloon, mutta kaikki (tilastoihin) tehdyt muutokset ovat ajaneet aika lailla saman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa inflaatiota mittaavaa CPI-U:ta on muokattu "vastikkeella" (substitution: korvaus, tuuraus, korvautuminen, vastike, substituutio, korvaaminen), "hedoniikalla" (hedonics) ja "geometrisellä painottamisella" (geometric weighting) siinä määrin, että lukemat näyttävät olevan ainakin kuusi prosenttia alle sen, mitä ne olisivat olleet 1980-luvulla kun ei vielä käytetty "esinäpelöityjä" (pre-tinkered) laskentaperusteita.
Kriittinen vääristymä näyttää selvästi olevan inflaatio: laskelmat osoittavat "kasvua", vaikka jokaisen omat havainnot (ja monet suorituskykyä mittaavat peruspisteet) kertovat talouden olleen pysähtyneessä tilassa jo ainakin 10 vuotta, ei ainoastaan Yhdysvalloissa vaan enimmässä osassa länsimaita. Talous- ja verotilastojakin vääristellään. Osa veloista – kuten eläkkeiden vaatimat rahat ja muut vastaavat sitoumukset – jätetään virallisesta kirjanpidosta pois.
Testosteronepit-sivustolle kirjoittava Wolf Richter kuvailee monikansallisia yrityksiä kuten leluvalmistaja Hasbro ja Procter & Gamble, hinkumassa lisää inflaatiota: Yritysten tuotto ja osakkeenomistajille jaossa olevat voitot ovat ikävästi pettäneet odotukset. Edes massiiviset "uudistukset" kuten "ei-tuottavan työn tekijöiden" massairtisanomiset eivät ole nostaneet voittoja riittävästi. Yhdysvaltain keskuspankki yhdessä muiden keskuspankkien kanssa "luo rahaa" ostamalla roskalainoja pois pankkien taseista siinä missä valtioiden velkakirjojakin, mutta riittävää inflaatiota ei ole syntynyt, inflaatiota joka loisi yrityksille "kasvun illuusion".
Kiina onkin jo varoittanut, että Japanin ja lännen keskuspankkien holtiton rahanpainaminen hyökyy Kiinaan samalla kun se kasvattaa jo ennestään sekapäisen suurta varallisuuskuplaa.

4. Kasvudynamo hyytyy
Yksi talouden ongelmista on, että talouden toimijat saarnaavat rahan keskittymistä vaikka raha on luonteeltaan enemmän kieli kuin todellisen talouden aines. Talous on – ja on aina ollut – ylijäämäenergiayhtälö (surplus energy equation), jota ohjaavat termodynamiikan lait enemmän kuin niin sanotut talouden lait, Morgan pohdiskelee.
Yhteiskunta ja talous alkoivat, kun maatalous loi energiaylijäämän, joka – niin pieni kuin olikin myöhemmällä mittapuulla mitattuna – vapautti osan väestöstä harjoittamaan eloonjäämisen kannalta toissijaisia puuhia.
Suurempi ylijäämäenergian vapautuminen tapahtui, kun keksittiin höyrykone: se merkitsi sitä, että ihmistyövoiman tuottamaa energiaa voitiin "vivuttaa suuressa mittakaavassa" sellaisten ulkoisten tekijöiden kuin hiili, öljy, ja maakaasu avulla. Yksi amerikkalainen gallona bensiiniä tuottaa työtä saman verran kuin ankara ihmistyö, jota tehdään 360–490 tunnin aikana ja josta työn osuus maksaisi ehkä $6 500 nykyhinnoilla. Länsimaissa kulutetusta energiasta – jota vastaa termi "työ" – yli 99% tulee ulkoisista lähteistä ja kenties vain 0,7% siitä on ihmisvoimaa.
Nyky-yhteiskunnassa kaikki – tuotanto. palvelut, mineraalien kaivaminen, elintarvikkeiden tuottaminen ja jopa vesi – ovat energian saannista riippuvaisia toimintoja, laskeskelee Morgan. "Tämän voi mitata EROEI-kaavalla (Energy return on energy invested)."
Jälkiteollisella ajalla lähes kaikki EROEI:t ovat olleet korkealla. Esimerkiksi 1930-luvulla löydetyt öljylähteet tuottivat sata yksikköä energiaa jokaista kulutettua yksikköä kohti (EROEI 100:1), mutta viime aikoina EROEI:den globaali keskiarvo on laskenut: energialöydökset ovat pienempiä ja kalliimpia hyödyntää.

Tappava tekijä on EROIE:den ei-lineaarinen luonne. Jos EROEI-suhde tippuu 80:1:sta vaikkapa 20:1:een, vaikutelma ei ole järin dramaattinen mutta kun suhdeluku tippuu alle 15:1, ylijäämäenergian määrä tippuu radikaalisti samalla kun kustannukset kasvavat, Morgan sanailee.
Tutkimus viittaa siihen, että kun EROEI:n globaali keskiarvo oli 1990-luvulla 40:1 ja 2010-luvulla 17:1, tulee se hiipumaan 11:1 vuoteen 2020 mennessä, minkä jälkeen energian (työn) hinta kohoaa 50 prosenttia. Tämä kuluerä siirretään kaikkeen tuotettuun – mukaan lukien ruoka.

Yhteenveto: Kriisi, vastuullisuus, syyllisyys ja seuraukset
Morganin mukaan – "jos analyysi on oikea" – lähestymme tilannetta, jossa oletukset siitä, että lähes 250 vuotta jatkunut talouskasvu on "normaalitilanne", on ohi.
Morgan uskoo, että kun asioita tulevaisuudessa tarkastellaan, huomataan, että kaikki merkit olivat selvästi näkyvissä jo ennen vuotta 2013 – vaikka niihin ei kiinnitettykään huomiota.
"Jokaista, joka uskoi globalisaatiomallin – jossa tuotanto ulkoistetaan ja kulutusta jatketaan entiseen malliin – olevan kestävä ja toimiva, voidaan moittia tahallisesta sokeudesta. Sellainen olettamus on yhtä järkevä kuin uskomus siihen, että velka voi kasvaa äärettömyyksiin."
Sellainen ajattelutapa on yhtä järjetön kuin uskomus – aina piilossa mutta läsnä länsimaisessa politiikassa – että velkavetoiselle elämäntavalle ei koskaan tarvitse tulla loppua. Kehittynyt maailma on veloissa – mukaan lukien eläkkeet ja muut yhteiskuntasopimusmenot – joita ei koskaan kyetä maksamaan.
Ei myöskään ole mitään todisteita siitä, että talous olisi toipumassa taantumasta, joka on jo nyt kestänyt pidempään kuin 1930-luvun Suuri Lama. Pankkikriisistä on yli neljä vuotta, ja jos lähestyisimme niin sanottua normaalitilaa, talouden olisi pitänyt jo alkaa kasvaa. Hallitukset (ja keskuspankit) ovat koettaneet lähes kaikkea nollakorosta, elvytyksestä ja rahanpainamisesta hillittömässä mittakaavassa. Nämä työkalut ovat toimineet aiemmin, mutta ne eivät toimi nyt, ja jo sen pitäisi kertoa meille, että jotain aivan erilaista on nyt meneillään, tuimistelee Morgan.
Syyllisyys- ja vastuullisuuskysymys on mielenkiintoinen sikälikin, että hyvin harvaa – lukuun ottamatta ilmiselviä rikollisia – on asetettu vastuuseen suurimmasta mahdollisesta talouskatastrofista viimeiseen 80 vuoteen. Pankkiireja on syytetty, mutta loppujen lopuksi he ovat toimineet läntisissä yhteiskunnissa asetettujen suuntaviivojen mukaan, siis välittömän palkitsemisen periaatteita seuraten, Morgan aprikoi.
Hallituksia on tullut ja mennyt, mutta äänestäjien – tai kenenkään – on vaikea huomata mitään eroa.
Morganin mukaan olemme kaikki syyllisiä. Talousromahduksen todelliset syyt ovat yhteisön kulttuurisissa normeissa, joiden mukaan välitön materiaalinen tyydytys, vaikka sitten velaksi, voisi olla kestävää. Voimme syyttää ahneita toimitusjohtajia, kieroja pankkiireja, mainoksia ja pankkivalvojia ja poliitikkoja – mutta viime kädessä on meidän syyttäminen myös itseämme siitä, että putosimme tähän ansaan, uskoimme tähän kaikkeen.
Taloudet tulevat putoamaan hyperinflaatioon pakoillessaan velkaa ja sosiaaliset jännitteet tulevat kasvamaan sitä mukaa, kun resurssipuutteet – myös ruoan puute – käyvät yhä yleisemmiksi. Muutama uskoo yhä ydinfuusioenergian tai jonkin uuden energialähteen tai teknologian löytymisen pelastavan kaiken, mutta se ei ole järkevää, koska teknologiat käyttävät energiaa, eivät luo sitä, toteaa Morgan.
Tärkeämpää on alkaa – heti – etsiä yhdessä keinoja, joilla "talouskasvun jälkeisen ajan" elämä voi jatkua, Morgan päättää.

Toimittajan kommentti:
Takkunetistä löytyy artikkeli, joka käsittelee Jukka Korpelan Historian aikakauskirjassa (3/2012) julkaistua artikkelia "Sisä-Suomen asuttaminen ja väestön kasvu myöhäiskeskiajalla ja ennen uuden ajan alkua". Ei pidä antaa otsikon pelottaa itseään. Juttu pohdiskelee sitä, kuinka Suomesta tuli Suomi, ja kuinka maanviljelyn yleistyminen muutti yhteiskuntarakenteita + kuinka ja millaisia keinoja sekä hallitukset että kirkko käyttivät itseään hyödyttävän kurin ja rakenteiden sementoimiseen.
Artikkelin perusteella voi hyvin havainnoida nykyrakenteita, vallitsevia käsityksiä ja niiden totuudellisuutta samoin kuin alistamisen sanastoa.
Esimerkiksi: puhumme kartan valkoisista läiskistä, tutkimattomista alueista ja tyhjiöistä perusolettamuksena se, että ne ovat meidän hyödynnettävissämme. Mutta entä jos tyhjiö onkin todellisuudessa täysiö? Kenen tonteille silloin tungemme, luvatta?
Ajatellaan vaikka ilmaa: täytämme sen langattomilla kentillä ja kaiken sortin säteilyllä koska meille se on "tyhjiö". Lepakoille, mehiläisille, linnuille, hyönteisille ja ties mille muulle se on elintila, oma elementti. Ajatellaan samalla sitä, miten olemme vaikkapa ruoan saannin suhteen riippuvaisia hyönteisistä. Ajatellaan sitäkin, miten teknologia pelastaisi meidät ongelmilta – myös niiltä, joita teknologian valmistaminen ja käyttö luovat.
Pääsisimmekö lähemmäs kokonaisvaltaista tilaa, jos tietäisimme tyhjiön olevan täysiö?
Takkunet:

http://takku.net/forum/viewtopic.php?showtopic=16047&topic=16047#16047

Aiheeseen liittyen Yle Areenalla on nähtävissä vielä muutaman päivän Detroitin sielunmessu -dokumentti, joka selventää Morganin ajatuksia nykytaloudesta.