Näin euro kaluaa Suomenkin taloutta

Analyysi 

Yhteiskuntasopimus kaatui, joten hallitus yrittänee sisäistä devalvaatiota talouspoliittisin pakkokeinoin. Sopimus tai ei, odotettavissa on ansiotulojen laskua ja työttömyyttä. Niistä löytyvät euromaan talousjoustot. Euro ei jousta, joten sinä joustat.

23.8.2015

Jan Hurri

Kommentteja 172 kpl

Yhteiskuntasopimuksen kaatuminen tunnusteluvaiheen ristiriitoihin jo toistamiseen vihjaa, että ainakin työmarkkinoilla järjestäytyneen kansanosan toimeentulon ja elintason alentaminen sopuisasti sopimalla on Suomen kaltaisessa sopimusyhteiskunnassa varsin vaikea rasti.
Siksi pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus tapaileekin seuraavaksi sisäisen devalvaation vaikutuksia muilla konsteilla, kuten omassa määräysvallassaan olevilla talouspoliittisilla pakkokeinoilla – "fiskaalisella devalvaatiolla".
Puhuttiinpa yhteiskuntasopimuksesta tai sisäisestä devalvaatiosta, on käytännössä kyse samasta asiasta: Hallitus haluaa kohentaa Suomen talouden ulkoista kilpailuasemaa ja -kykyä. Kun valuutta ei jousta, on jonkun muun osan tai osapuolen taloudessa joustettava.
Huoli viennistä ja maan taloudesta on aito, sillä Suomen talous on viime vuosina menettänyt ulkoista kilpailukykyään ja -asemaansa kilpailijamaille. Ulkomaankauppa on kääntynyt ylijäämäisestä alijäämäiseksi, ja osin siksi koko talous potee sitkeää anemiaa. Kasvu on jo pitkään ollut heikkoa tai olematonta, työttömyys on lisääntynyt ja julkinen talous velkaantunut.
Osin juuri ulkoisen kilpailukyvyn heikkenemisestä johtuu, että Suomen talous näyttää jääneen muiden euromaiden ja esimerkiksi Ruotsin vauhdista. Monessa kilpailijamaassa talous on jo tapaillut uutta kasvua mutta Suomi näyttää jämähtäneen sitkeään taantumaan.
Suomen kilpailukyvyn heikkeneminen on käynyt selväksi lukuisista talouspolitiikan ja -elämän vaikuttajien puheenvuoroista, ja toki työmarkkinajohtajatkin olivat talouden apeasta yleiskuvasta jokseenkin yksimielisiä.
Sen sijaan useimmat muutkin talousvaikuttajat kuin virallisen talouspolitiikan edustajat vaikenevat visusti Suomen talouden kenties suurimmasta rakenteellisesta rasitteesta. Se ei ole "Sari Sairaanhoitajan" liian suuri palkka, vaan se on euro.

Euro karsii vaihtoehtoja

Jos Suomi olisi taloudellisesti kaikin puolin itsenäinen maa, tarjolla olisi periaatteessa neljä mahdollista tapaa kohentaa talouden ulkoista tasapainoa ja sitä myöten tapailla paluuta vientivetoisen kasvun ja kohenevan työllisyyden tielle:
1) Nopein ja kaikkine lieveilmiöineenkin sisäpoliittisesti helpoin keino olisi oman valuutan heikentämien eli devalvoiminen suhteessa kilpailijamaiden valuuttoihin.
2) Kivuliaampi mutta yhtä varma tapa ulkoisen tasapainon palautukseen on painaa maan talous deflatoriseen lamaan, joka leikkaa kustannuksia ja kutistaa tuontia vielä enemmän kuin vienti supistuu.
3) Hidas ja epävarma keino on odottaa ja toivoa, että tärkeimpien vientimaiden talouskasvu voimistuu ja nostaa niiden kustannustasoa meikäläistä nopeammin. Näin Suomi saisi vähitellen vetoapua vientiin ja suhteellisen kilpailuasemansa kohennukseen.
4) Nopea mutta arvaamaton ja ulkopoliittisesti ongelmallinen keino on vahvistaa oman maan vienti- ja kotimarkkinayritysten asemaa turvautumalla tuonnin rajoituksiin.
Moiset keinot ovat toki vain teoreettisia, sillä euromaana Suomelta puuttuvat keinot vaikuttaa valuutan ulkoiseen arvoon. Euroopan unionin EU:n jäsenmaana Suomi taas on sitoutunut pidättäytymään ainakin EU-maiden välisen kaupan rajoituksista.
Käytännössä Suomen talouspolitiikan päättäjillä onkin vain kaksi mahdollista tapaa tavoitella maan ulkoisen kilpailuaseman kohenemista:
1) Oma-aloitteiset kustannusleikkaukset ja vyönkiristykset – ja niistä mahdollisesti seuraava deflatorinen lama.
2) Ajan tappaminen ja peukaloiden piteleminen, että talouskasvu voimistuisi vientimaissa.

Pääministeri Sipilä tuskin pitää toimetonta odottelua edes mahdollisena vaihtoehtona, joten hänen hallituksensa keinovalikoima rajoittuu yhteen. Ensin hallitus yritti sitä yhteiskuntasopimuksen nimellä, seuraavaksi jollakin muulla peitenimellä.

Taantumasta lamaan

Yhteiskuntasopimus oli hallituksen yritys saada työmarkkinaosapuolet mahdollisimman laajasti sopimaan keinoista tuotantokustannusten alentamiseksi ja työn tuottavuuden kohentamiseksi. Yritys tyssäsi pitkälti siihen, että liian suuri osa ehdolla olleista uudistuksista ja joustoista oli liian helppo tulkita keinoiksi heikentää palkansaajien ansioita tai asemaa.
Altavastaajiksi itsensä kokeneille sopimustapailijoille ei riittänyt, että tuotantokustannusten alentaminen oli vain välitavoite, jonka avulla piti ensin vahvistaa vientiä, sitten koko taloutta ja lopulta työllisyyttä ja julkisen talouden tasapainoa.
Sopimusta ei syntynyt, vaikka tiettävästi missään tapailun vaiheessa ehdolla ei ollut suoranaisia nimellispalkkojen alennuksia. Sen sijaan niin sanottujen yksikkötyökustannusten alentamiseksi oli esillä muunlaisia keinoja, kuten työajan lisäämistä ja vaikkapa arkipyhien siirtoa pidettäviksi viikonloppuina.
Jos hallitus yrittää toteuttaa vastaavia kustannusvaikutuksia finanssipoliittisin keinoin, voi se esimerkiksi kiristää ansiotulojen verotusta ja vastaavasti keventää vientiteollisuuden ja muiden yritysten verotusta ja välillisiä työvoimakustannuksia.
Tällaisen fiskaalisen devalvaation ensivaikutus julkiseen talouteen olisi neutraali, mutta tuloja siirtyisi palkansaajilta yrityksille. Näin vientiyritykset saisivat mahdollisuuden myydä tuotteitaan maailmalle entistä halvemmalla ja kotimarkkinayrityksetkin voisivat torjua tuontia laskemalla hintojaan.
Moisen siirron vaikutus yritysten ja palkansaajien väliseen tulonjakoon olisi samaa lajia kuin mitä koituisi palkkojen alennuksista tai vastaavista epäsuorista sisäisen devalvaation siirroista. Palkansaajien käytettävissä olevat tulot supistuisivat.
Kustannusten laskusta voisi toki koitua kansantaloudelle etua, mutta yksittäisille kotitalouksille tulojen kutistuminen tarkoittaisi kulutushalun ja -kyvyn heikkenemistä. Suomi olisi vaarassa painua taantumasta deflatoriseen lamaan ennen kuin tavoitelluista eduista näkyisi merkkiäkään.

Tavoitteet karkaavat

Tapailipa hallitus Suomen kilpailukyvyn kohentamista sisäisellä tai fiskaalisella devalvaatiolla, sillä on vastassaan likimain mahdottoman vahvoja vastavoimia. Lisäksi tavoitteet karkaavat kaiken aikaa kauemmas.
Kansantalouden ulkoinen kilpailuasema on suhteellinen ja alati vaihteleva eikä absoluuttinen tai ennallaan pysyvä muuttuja.
Niinpä Suomenkin suhteellinen kilpailuasema määräytyy Suomen omien palkkojen ja hintojen lisäksi esimerkiksi Saksan ja vaikkapa Kiinan palkoista ja hinnoista.
Viimeksi viime viikolla Suomen – ja toki monen muunkin maan – suhteellinen kilpailuasema maailman markkinoilla heikkeni useiden prosenttiyksiköiden verran, kun Kiina odottamatta heikensi oman valuuttansa juanin arvoa suhteessa muihin valuuttoihin.
Samoin Suomen suhteellinen kilpailuasema on heikentynyt, kun Japanin ja useiden muiden Kaukoidän maiden keskuspankit ovat vuoron perään heikentäneet omien valuuttojensa arvoa suhteessa muihin valuuttoihin, kuten euroon. Kun Japanin jeni tai vaikka Etelä-Korean won heikkenee suhteessa euroon, heikkenee samalla Suomenkin suhteellinen kilpailuasema.
Suomi on maailmanlaajuisessa kilpailussa kärsinyt epäsuorasti siitäkin, että Saksan talous on jo vuosien ajan kerryttänyt hillitöntä vaihtotaseen ylijäämää. Saksan ulkoinen vahvuus on osaltaan estänyt euroa heikkenemästä valuuttamarkkinoilla niin paljon kuin se olisi pelkkien euroalueen kriisimaiden tai sen puoleen Suomenkin kunnon perusteella heikentynyt.
Näin euron suorat ja epäsuorat vaikutukset kalvavat Suomen taloutta