4000 vuotta erehdyksiä ei riitä – EKP yrittää vielä
Viisas oppii erehdyksistä mutta hölmö luulee tulosten muuttuvan
samaa yritystä ja erehdystä toistamalla. Viisas ottaisi jo 4 000 vuoden
erehdyksistä onkeensa ja uskoisi, että hintojen säännöstely on
onnetonta talouspolitiikkaa. EKP ei tätä usko, vaan yrittää entistäkin
päättäväisemmin.
Neljän vuosituhannen varoittavat esimerkit eivät silti riitä sitkeimmille. Euroalueen keskuspankki EKP ja muut nykyaikaiset keskuspankit yrittävät entistäkin sinnikkäämmin.
EKP, Yhdysvaltain Fed, Japanin BoJ ja iso liuta pienempiä keskuspankkeja yrittävät kukin tahollaan ohjailla taloutta keinoilla, joita kutsutaan rahapolitiikaksi – mutta jotka muistuttavat pohjimmiltaan raskaan sarjan hintasäännöstelyä.
EKP:n Mario Draghi, Suomen Pankin Erkki Liikanen tai muutkaan nykyajan keskuspankkiirit eivät sentään määrää yksittäisten tuotteiden tai palveluiden hintoja niin kuin aiemmat hintasäännöstelijät ovat muinaisen Babylonian Hammurabista lähtien yrittäneet.
Sen sijaan keskuspankkiirit yrittävät ohjailla taloutta omanlaisellaan kaksijakoisella hintasäännöstelyllä. Ne määräävät rahan hinnan eli kaikista hinnoista tärkeimmän, ja lisäksi ne yrittävät hallinnoida "yleistä hintatasoa" eli kaikkia hintoja yhdessä.
Toki keskuspankkiirien ja rahapolitiikan tarkoitus virallisesti on muu kuin hintasäännöstely. Mutta käytännössä ne pyrkivät yleviin tavoitteisiinsa juuri hintasäännöstelyn keinoin.
Jos tämä yritys onnistuu, on se ensimmäinen kerta 4 000 vuoteen.
40 vuosisataa hintojen
säännöstelyä ja virheitä
Hintasäännöstelyn onneton ajanlasku alkaa ainakin muinaisen Babylonian hirmuhallitsijan Hammurabin yrityksistä ja erehdyksistä.
Hammurabi määräsi kuuluisissa laeissaan, mitä yleisimmät kauppatavarat ja palvelut saivat korkeintaan maksaa – ja sai aikaan enemmän tavarapulaa, inflaatiota ja keinottelua kuin hyvinvointia tai talouden vakautta.
Babylonian onnettomista hintalaeista alkaa myös hintasäännöstelyn kattava kronikka, jonka yhdysvaltalaisprofessorit Robert Schuettinger ja Eamonn Butler kokosivat jo 1970-luvun lopussa.
Heidän teoksensa "Forty Centuries of Wage and Price Controls" (40 vuosisataa palkka- ja hintasäännöstelyä) alaotsikko on 1970-luvun koviin inflaatiolukuihin osuvasti "How NOT to Fight Inflation" (Miten EI taistella inflaatiota vastaan).
Teoksen esimerkeistä käy varsin kattavasti selväksi, että yksittäisten hintojen sen paremmin kuin yleisenkään hintatason säännöstely ei ole onnistunut Hammurabin aikojen jälkeenkään.
Talous tai alamaiset eivät ole totelleet sen enempää antiikin, keskiajan kuin nykyajankaan hintasäännöstelijöitä. Hammurabin jälkeen sitä ovat yrittäneet nykyaikaisemmatkin hirmuhallitsijat Saksan natseista Neuvostoliiton sosialisteihin, mutta edes komentotalouksissa yritykset eivät ole onnistuneet.
Sotien ja talouskriisien aikaan hintojen ja palkkojen säännöstelyä ovat yrittäneet muidenkin kuin komentotalouksien päättäjät. Schuettingerin ja Butlerin mukaan erilaiset hintasäännöstelyn keinot olivat varsin yleisiä useissa länsimaissa vielä kirjan ilmestymisen aikaan 1970-luvun lopussa.
Säännöstely-yritysten kanssa yhtä yleisiä ovat olleet näistä yrityksistä koituneet haitat ja lopulta myös yritysten epäonnistuminen. Toistaiseksi yhtä yleisiä ovat tosin olleet myös yhä uudet yritykset.
Nyt samaa yritystä toistavat vuorostaan keskuspankit.
Rahan hinta on
hinnoista tärkein
Euroalueen EKP tai muutkaan länsimaiset keskuspankit eivät suoraan puutu muihin yksittäisiin hintoihin kuin rahan hintaan. Sen ne määräävät pilkun tarkasti, mutta muuten ne tyytyvät "yleisen hintatason" hallintaan.
Tai niin ne ainakin haluaisivat.
Rahan hinnan määrääminen on periaatteessa yhtä yksinkertaista kuin minkä tahansa muun hyödykkeen tai palvelun hinnan määrääminen, kunhan määrääjällä vain valtuudet riittävät.
Sattumoisin EKP:llä on valta määrätä euroalueella, mitä raha maksaa. Tämän se määrää ohjauskorkojensa ja muiden rahapolitiikan keinojensa avulla.
EKP päättää, millä hinnalla se lainaa rahaa pankeille, ja se on koko euroalueen hintajärjestelmän perusta.
Velkarahoituksen varassa toimivassa taloudessa kaikki muut hinnat perustuvat tavalla tai toisella rahan hintaan, joten rahan hintaa säännöstellessään EKP ja muut keskuspankit samalla säännöstelevät koko talouden hintamekanismia.
Viime aikoina säännöstely ei ole sujunut, ei ainakaan ongelmitta. EKP tarjoaa pankeille rajoituksetta rahoitusta puoli-ilmaiseksi, mutta raha ei käy nollakorollakaan kaupaksi niin kuin EKP haluaisi.
Talous takkuaa, vaikka raha ei maksa mitään. Tai toisinpäin: talous takkuaa, kun rahallakaan ei ole kunnon hintaa.
EKP valmistelee
uusia ohjaustoimia
Rahan hinnan säännöstely on hienommin sanottuna rahapolitiikkaa, ja sen virallinen tarkoitus on ainakin euroalueella "yleisen hintatason" säännöstely ja hallinnointi.
Viime aikoina euroalueen "yleinen hintataso" ei ole totellut EKP:n tahtoa, ja siksi EKP on ryhtynyt valmistelemaan taas uusia rahapolitiikan poikkeustoimia. EKP aikoo tarjota euroalueen pankeille parin vuoden kuluessa arviolta jopa tuhat miljardia euroa uutta puoli-ilmaista rahoitusta.
Tarkoitus on, että uusi rahoitus päätyisi pankkien kautta yritysten ja kotitalouksien uusiksi luotoiksi ja edelleen vauhdittamaan uutta kulutuskysyntää ja investointeja. Näin se yrittää monen mutkan kautta vahvistaa talouskasvua ja vielä useamman mutkan kautta "yleistä hintatasoa".
EKP:n toimilla on monta yleishyvää tarkoitusta mutta ei yhtään muuta varmaa seurausta kuin se, että pankit saavat käyttöönsä satoja miljardeja euroja uutta puoli-ilmaista rahoitusta.
Toistaiseksi EKP:n ja muiden keskuspankkien vastaavat poikkeuksellisen mittavat rahoitusoperaatiot ovat ennemmin vahvistaneet finanssitaloutta ja finanssivarallisuuden arvonnousua kuin päätyneet reaalitalouden tai "yleisen hintatason" tueksi.
Samalla ovat kasvaneet rahapolitiikan haitallisten sivuvaikutusten ja ohjausvirheiden riskit. Niin kuin on aiemmissakin hintasäännöstelyn kokeiluissa käynyt.
Euroalue lähellä
aitoa hintavakautta
EKP:n olemassaolon virallinen tarkoitus on vaalia euroalueen "hintavakautta". Tämä tarkoittaa Suomen Pankin kansantajuisen kuvauksen mukaan talousoloja, joissa "hinnat eivät keskimäärin nouse eivätkä laske merkittävästi vaan pysyvät ajan mittaan vakaina".
EKP tulkitsee "hintavakauden" toisin kuin Suomen Pankki kuvaa. Sananmukaisen hintavakauden asemesta EKP on määritellyt tehtäväkseen tavoitella "yleisen hintatason" vakaata mutta alituista kohoamista.
EKP haluaa euroalueen kuluttajahintojen nousevan keskimäärin vajaan kahden prosentin vuosivauhtia. Tavoite merkitsee kuluttajahintojen kaksinkertaistumista ja rahan ostovoiman puoliintumista suunnilleen 40 vuoden välein.
Euroalueen kuluttajahinnat ovat nyt keskimäärin kolmanneksen korkeammat kuin euroajan alussa. Alueella on toisin sanoen vallinnut EKP:n tavoittelema "hintavakaus", vaikka hinnat ovat kaikkea muuta kuin "pysyneet ajan mittaan vakaina".
Viime aikoina EKP:n tavoittelema "hintavakaus" on ollut vaarassa, sillä euroalueen kuluttajahinnat ovat kohonneet enää vajaan puolen prosentin vuosivauhtia eivätkä EKP:n havittelemaa vajaan kahden prosentin vauhtia.
EKP tulkitsee tällaisen sananmukaisen hintavakauden uhkaksi, jonka torjumiseksi se valmistelee taas uusia poikkeuksellisia rahapolitiikan toimia. Siitä huolimatta, että aito hintavakaus lähempänä kuin kertaakaan sitten EKP:n perustamisen.
Nähtävästi Draghin ja Liikasen ajan euroalueella käy aivan samoin kuin kävi Hammurabin aikaisessa Babyloniassa: talous ja alamaiset eivät tottele hintasäännöstelyä. Eivät, vaikka samaa yritystä ja erehdystä toistaisi kuinka sitkeästi.
