کنترل توده ها به توسط مانیپولاسیون ضمیر نا خودآگاه

چگونه افکارفروید نظام نوین آمریکا را شکل داد

MASSAN KONTROLLI ALITAJUNNAN MANIPULAATION KAUTTA

شهپر

بشر طی دو هزاره گذشته راه بسیار پر پیچ و خمی را پشت سر گذاشت تا به همت متفکران اجتماعی و مبارزین راه عدالت و آزادی توده های مردم بسیج شده و به مقابله با نظام های بی قانون و استبدادی بپردازند. نتیجه همه این مجاهدت ها شکل گیری نوع خاصی از دموکراسی در جهان غرب بود. مفهوم دموکراسی که قدمت آن به نوشته های افلاطون باز می گردد طی قرون متمادی گهگاه در جوامع مختلف درخششی می گرفت و سپس به خاموشی می گرائید. نخستین انتخابات پارلمانی در سال ١٢۶۵ در انگلستان صورت گرفت ولی هنوز قدرت شاهان بر اراده مردم غلبه چشمگیری داشت. بالاخره چرخش بزرگ در قرن هجدهم صورت گرفت و درسال ١٧٨٨ قانون اساسی ایالات متحده آمریکا براساس اصل آزادی وبرابری حقوق پا بعرصه وجود گذاشت.
هر چند که در ابتدا تعریف شهروند آمریکائی شامل مردان و آنهم مردان سفید پوست می شد و تنها مالکان زمین از حق دادن رای برخوردار بودند ولی چون این گونه موارد با اصل برابری حقوق و آزادی در تناقض قرار می گرفت رفته رفته متمم های جدیدی به قانون اساسی مزبور اضافه شد تا اینکه با پایان گرفتن قرن نوزدهم تمامی مردان سفید پوست و هم چنین بردگان آزاد شده قادر بودند رای بدهند و فعالانه در انتخابات شرکت کنند.
با وقوع انقلاب سال ١٧٨٩ هر چند فرانسه به دموکراسی ای دست یافت که عمر آن کوتاه بود اما "اعلامیه حقوق انسان و شهروندان" که از نتایج انقلاب بود سنگ بنای حرکات بعدی را در از شدن فضای سیاسی و تحقق دموکراسی در فرانسه گذاشت
زنان که در اکثر کشورها از حق رای دادن محروم بودند نخست در نیوزیلند (زولاند نو) و رفته رفته در کشورهای دیگر و بالاخره در آمریکا در سال ١٩٢٠ به این حق دست یافتند
پس از قرنها مبارزه عاقبت قدرت به مردم منتقل شد و انسانها برای نخستین بار در یک بخش از جهان قادر شدند که "خویشتن" خود را ابراز کنند و در تعیین سرنوشت جامعه خود سهیم شوند. از میان انواع دموکراسی که حداقل بر روی کاغذ وجود داشت و توسط متفکرین عنوان گردیده بود "دموکراسی از طریق نمایندگان مردم" (Representative Democracy) یعنی آنچه که امروز در غرب حاکم است انتخاب برتر گردید و راه خود را بسرعت بسوی آینده باز کرد. در آمریکا همزمان درهای تجارت بسرعت باز شد و گسترش صنایع و وقوع اختراعات و کار اعجاب انگیز مهاجرینی که از اقصی نقاط جهان به انگیزه در آغوش کشیدن یک زندگی مملو از شادی و پر از نعمت های مادی به آمریکا آمده بودندبا جشن "پیروزی خویشتن انسان" همراه شد.
در این میان اما کسانی بودند که هم چنانکه ناظر جریان سیل آسای این شوریدگی و سرمستی بودند تصویر بزرگتری را می دیدند و دور از چشم ها طرحی نو در سر می پروراندند.
زیگموند فروید با ورود به دنیای اسرار آمیز "ضمیر ناخودآگاه" قلمرو جدیدی را برای شناخت خواسته های سر به مهر بشر گشود. با بهره گیری از نظریه فروید دنیای سیاست و تجارت در آمریکا با کمک غولهای تبلیغات بطور شگفت انگیزی تغییر چهره داد و سیر این جریان پیچیده که من دراینجا در صدد باز کردن آن برای شما هستم هم چنان ادامه دارد.

از سال ٢٠٠٢ که آدام کرتیس (Adam Curtis) مستند ساز پرآوازه انگلیسی یک سریال جنجالی چهار قسمتی بنام "قرن خویشتن انسان" (The Century of the Self) را در شبکه تلویزیونی بی بی سی به معرض نمایش گذاشت، دایره بزرگی از روشنفکران و فعالان سیاسی در آمریکا و اروپا را با نام معمار جامعه نوین آمریکا یعنی ادوارد برنایز (Edward Bernays) آشنا کرد.

**رفتار انسان شدیدا غیرمنطقی و تحت تاثیر خواست هائی است که در ضمیر ناخودآگاه وی انباشته شده. منشاء این خواست ها هم تجربیات جنسی است که انسان از کودکی با خود حمل می کند. این محور کار برنایز بوده است**

کرتیس دراین سریال با آنالیزتعاریف ومفاهیم گوناگونی که ازانسان ونفس اودرقرن بیستم شد نشان می دهد که چگونه نهایتا یکی ازاین تئوری ها غالب گردید وچگونه کورپوریشن ها آنرا درجهت منافع خود وسیله منی پولیت* کردن جامعه قرار دادند.

درقلب این ماجراخانواده زیگموند فروید و بطورمشخص خواهرزاده وی ادوارد برنایز قرارداشت. برنایزکه با مطالعه آثار فروید سخت تحت تاثیر نظریات اوقرار گرفته بود معتقد شده بود که انسانها عموما می توانند تحت تاثیر ضمیر ناخودآگاه خود که نیرویی قوی وغیرمنطقی وسخت احساسی است، قراربگیرند.

برنایزکار خود را از زمان ریاست جمهوری وودرو ویلسون (Woodrow Wilson) وپس ازجنگ جهانی اول آغاز کرد. اووظیفه داشت نظریات وشخصیت ویلسون را در جامعه بمحبوبیت برساند تا راه برای اجرای سیاستهای ویلسون بازشود. دراین زمان (دهه ١٩٢٠) کلمه پروپاگاند (Propaganda) یک بارمنفی بخود گرفته بود وجامعه آمریکا بلافاصله با شنیدن این کلمه آنرا به کمونیست ها وروشهای تبلیغاتی آنان نسبت میداد. برنایز با ضرب یک سکه جدید، نخست، این بارمنفی را از فعالیت های خود زدود. روابط عمومی (Public Relations) جانشین پروپاگاند شد وبا آنکه طبیعت کار هردویکی بود ولی عنوان روابط عمومی تاثیر بسیارمثبتی براذهان می گذاشت.

ازاین لحظه کاراصلی برنیزدرجهت کمک به کورپوریشن ها آغاز گردید. دراولین گام تلاش او برای متقاعد کردن زنان به کشیدن سیگاربطورحیرت انگیزی موفقیت آمیزبود. دهه ١٩٢٠ است وکشیدن سیگارتوسط زنان یکی از تابوهای اجتماعی بشمارمی آید. برنایزازیک روانکاو (Psychoanalyst) کمک می گیرد وناباورانه می شنود که علت نزدیک نشدن زنان به سیگار اینست که آنان آنرا سمبل قدرت مردانه می دانند ولذا نزدیک شدن به آنرا چالش آن قدرت به حساب می آورند.

برنایزدست بکارشد. گروهی اززنان زیبا وجذاب را استخدام کرد وکارناوالی در نیویورک براه انداخت. دربرابرخیل خبرنگاران (که وی از قبل آنان را برای حضور دراین کارناوال دعوت کرده بود) زنان هریک سیگاری بدست گرفتند و آنچه را برنایز آنرا "مشعل آزادی" (Torches of Freedom) می خواند برافروختند.

 
گروه انبوهی ازمردم که ازقبل ازطریق تبلیغات گسترده ای که برروی این واقعه شده بود گرد آمده بودند با چشمانی حیرت زده ناظرکشیدن سیگارتوسط زنان شدند. برنایز مسئله حق سیگار کشیدن را به یک چالش اجتماعی حقوق زنان تبدیل کرد وزمان زیادی لازم نبود که فروش سیگارسربه آسمان بکشد. هرمخالفتی درجامعه با کشیدن سیگارتوسط زنان به مثابه جنگ علیه آزادی وحقوق زنان محسوب می شد وبه ناچار صحنه را به سرعت ترک می کرد.

برنایز با بهره گرفتن ازاین نظریه فروید که انسان اصولا غیرمنطقی است و بر اساس ارضاء خودخواهی ونفع شخصی خود دست به تصمیم گیری می زند ونیز اینکه اسیراحساسات است، تحول اساسی رادرتبلیغات کالاایجاد نمود که این تحول به نوبه خود کاپیتالیسم را درآمریکا به یک سطح بالاترارتقاء داد.

تا این زمان تبلیغات برمحورتاکید برواقعیتهای کالا به مصرف کننده عرضه می شد. این پارچه دوام بیشتری دارد یا با این نوع بنزین می توان مسافت طولانی تری پیمود و یا این اتوموبیل به هنگام تصادف شما را ازخطرمرگ حفظ می کند. برنیزمعتقد بود که تبلیغات باید بر جنبه احساسات غیرمنطقی انسان تکیه داشته باشد ونه بروجه منطقی او. یک کالا الزاما نباید برآورنده نیازباشد بلکه باید ارضاء کننده تمناها باشد. میدان دید را باید تغییر داد. دیگرمهم این نبود که دوام پارچه چقدراست ویا اتوموبیل حافظ جان راننده وسرنشین است مهم این بود که پارچه با مارک فلان بر شخصیت فرد می افزود واتوموبیل لوکس مدل بهمان زنان راجلب می کرد.

پس ازموفقیت های اولیه برنایز چرخشی دیگرپدید آمد. تحولی عظیم که نه تنها دنیای جدیدی درقلمرواقتصاد خلق کرد بلکه فرهنگ نوینی ازدل آن تولد یافت که تمامی ارکان جامعه آمریکا را ازخود متاثر کرد.

شرکت سرمایه گذاری برادران لمن (Lehman Brothers) که از پیروزی های برنایز به وجد آمده بود به همراه چند بانک دیگر در نیویورک امکانات مالی در اختیار افرادی گذاشتند که قصد ایجاد فروشگاههای عظیم فروش اجناس با عنوان دپارتمنت ستور (Department Stores) داشتند. اعتماد به نفسی که در دنیای فاینانس پدید آمده بود شرکت های سرمایه گذاری را قانع کرده بود که با استفاده از تکنیک برنایز می توان مردم را قانع به خرید هرچیزی کرد، کالاهائی که اگربه خود آنان واگذار می شد هرگزبه فکرخرید آن نمی افتادند.

دیگرآوازه برنایزهمه جا پیچیده بود. دراین زمان سیستم سیاسی آمریکا که با معضل بزرگی درآمریکای لاتین روبرو بود ازبرنیزبرای حل آن درخواست کمک کرد. طرح واژگونی دولت مردمی جاکوبو آربنز (Jacobo Arbenz) درگواتمالا درآغازدهه پنجاه یکی ازطرحهای برنایز بود که با نتیجه چشمگیری روبرو شد.

زمانی که جاکوبو آربنزبرسر کارآمد به مقابله با کمپانی های آمریکائی که تمامی محصول موزودرعمل کنترل کشوررا دراختیار داشتند رفت. کورتیس با به تصویر کشیدن جریان کودتای گواتمالا ازطرح برنایز برای جعل اخباروزدن اتهامات بی پایه به آربنز(از قبیل فسادوکمونیست بودن) خبرمی دهد. فشارتبلیغات زمینه را درداخل آمریکا ونیزدرگواتمالا برای زدن ضربه آخر آماده نمود وآربنزبا یک کودتا سرنگون شد. (برنایز شخصا درگیر این طرح بود).

نسخه دیگرطرح گواتمالا دقیقا دوسال بعد درایران و با سرنگونی دولت دکتر مصدق پیاده شد. تبلیغات مداوم به رهبری عوامل سی آی آ واتهام کمونیست بودن وهمدستی مصدق با حزب توده وامکان برسرکار آمدن کمونیست ها مردم را دریک حالت بلاتکلیفی وسر درگمی فروبرد. گروههای هدایت شده بنام اعضاء حزب توده با چوب وچماق درخیابان لاله زاربجان مغازه ها، کسبه ومردم افتادند وجوّرعب ووحشت را ازامکان روی کارآمدن کمونیست ها دامن زدند تا اینکه بالاخره درروز ٢٨ مرداد سال ١٣٣٢ (١٩۵٣) با استفاده ازغفلت مصدق دربازگذاشتن درب سفارت آمریکا و آزادی رفت وآمد بداخل سفارت، پس ازشکست کودتای اول، (روز ٢۵ مرداد) کودتای دوم درحالی که مردم درحالت بهت بسر میبردند شکل گرفت وکارباتمام رسید.

طرح برنایز بدون هیچ گونه تغییر درسال ١٩٧٣ حکومت مردمی سالوادورآلنده (اسپانیولی آینده تلفظ می شود) را به پائین کشید و این روزها باردیگرطرح برنایز با قدری گرد وغبار روبی از بایگانی خارج شده و هوگو چاوز را در ونزوئلا هدف قرارداده است.

تا پیش ازآنکه تکنیکهای تبلیغاتی و یا بقول برنایز "روابط عمومی" پا به عرصه وجود بگذارد درتمام دوران تسلط نظریه روانکاوی فروید دراروپا وآمریکا دغدغه و نگرانی بزرگ این بود که نیروهائی که ازضمیرناخودآگاه توده ها سرچشمه می گیرند می توانند آنقدرخطرناک ومخرب جلوه گر شوند که روزی به یک دشمن دردرون جامعه کاپیتالیستی بدل شوند. حامیان این تز ظهورآلمان نازی را درآلمان نمونه بارز اوجگیری خطرناک نیروهای پنهان ومخرب درضمیرانسانها می دانستند که به سادگی میتوانند ازطریق احساسات تحریک شده ونظام سرمایه داری را مورد تهدید جدی قراردهند.

ما با ظهوریکی ازرهروان اندیشه فروید که روانکاوی اهل اطریش بود ماجرا شکل جدیدی بخود گرفت. ویلهلم رایش (Wilhelm Reich) که یک روانکاو یهودی وکمونیست بود با ظهورهیتلرازآن کشورگریخت وپس ازمدتی اقامت دراروپا نهایتا به آمریکا مهاجرت نمود. رایش که ازعقایدعجیبی درروانکاوی پیروی میکرد و محورتئوری هایش را همچون فروید تمایلات جنسی تشکیل می داد درنقطه ای ازفروید جدا شد.

در چنین حالتی دیگر نیازی به دیکتاتوری و سرکوب توده ها نیست چرا که نیروی ناشی ازخواستهای درون افراد آزاد می شود و"تصور" آزادی اراده و "تصور" آزادی فرد بکلی نقش مخرب نیروهای سرکوب شده درون افراد را خنثی می کند.

این تفکر شکل جدیدی به روشهای تولید کالا درآمریکا داد. دیگرخمیر دندان، تنها نقش تمیز کننده دندان را برعهده نداشت بلکه شرکت تولید کننده، این محصول را در دهها رنگ و طعم مختلف به بازارعرضه می کرد تا خریداردرمیان دریائی از "انتخاب" ضمن خرید خمیر دندان احساس کند که به ذائقه و سلیقه وی نیز بها داده شده ودرضمن احساس کند که توانسته به خواسته خود برسد.

برنایز به این جمع بندی رسیده بود که برای رسیدن به یک دموکراسی پایدار باید تمناهای غیرمنطقی (Irrational desires) و صرفا احساسی مردم توسط کالا و یا ازهر طریق دیگرارضاء شود. تنها به این ترتیب است که مردم حرف شنووتابع الیت حاکم خواهند شد. نقش گروه اندکی که برسرنوشت سیاسی ومالی جامعه سایه اقتدارخود را گسترده اند اینست که راههای اطمینان بخشی بیابند که این نیازهای غیرمنطقی و احساسی مردم بخوبی برآورده شود والا ازآنجا که توده ها به هیچ وجه قابل اعتماد نیستند می توانند در اداره جامعه اخلال ایجاد کنند.

داده های فوق منجربه فعالیت شدید آنا فروید (Anna Freud) دخترزیگموند فروید شد تا این ایده های فرویدی هم در زمینه اقتصاد و هم سیاست کار برد عملی پیدا کنند. فعالیت آنا فروید بالاخره به ثمر نشست و "انستیتوی تحقیق درباره انگیزه ها" (Institute for Motivational Research) پایه گذاری شد. هدف این انستیتو مطالعه و بررسی انگیزه ها وخواستهای مصرف کنندگان بود واطلاعات بدست آمده دراختیاربیزینس های بزرگ قرارمی گرفت. ازهمین جا به ابتکار برنایز "گروههای تمرکز" (Focus Groups) شکل گرفتند. وظیفه این گروهها این بود که با "تمرکز" برروی بخش های مختلف جامعه (سنی، جنسی، نژادی، درآمدی وغیره) به اطلاعات عمیق تری از خواستهای درونی مردم دست پیدا کنندوآنرا دراختیارالیت سیاسی واقتصادی قرار دهند. "گروههای تمرکز" علاقه ای بجمع آوری اطلاعات درمورد خواستهای منطقی افراد نداشتند وبیشتربدرک نیازهای درونی و وجه احساسی عقاید افراد می پرداختند.

همه چیز بروفق مراد پیش می رفت که بناگاه انفجار عدالتخواهانه و مساوات طلبانه دهه ١٩۶٠ درآمریکا پدید آمد. جامعه، بخصوص جوانها دربرابرسیستم موجود سربه طغیان برداشتند. آنان نمی خواستند که سیستم به آنان تنها نقش یک مصرف کننده را واگذارکرده و بطورمداوم به شستشوی مغزی آنان بپردازد. شورش ازدانشگاهها و مراکزعالی به دیگر نقاط جامعه سرایت کرد و سیستم سیاسی واقتصادی آمریکا با یک چالش بزرگ روبروشد.

در حالیکه "گروههای تمرکز" برشدت فعالیتشان افزوده شده بود با گروههای مختلف دردرون جامعه آمریکا درتماس بودند تا به کُنه حوادث دست یابند.

با گذشت زمان یافته های "گروههای تمرکز" بطورعجیبی همه به یک نقطه اشاره داشتند وآن اینکه طغیان مردم علیه سیستم بیش از آنکه هدف های عدالتخواهانه و انسانی را بطورجدی دنبال کند (برخلاف آنچه که ظاهر امرنشان می داد) ناشی ازآن است که مردم کمتر به بازی گرفته می شوند واحساسشان اینست که کورپوریشن ها و حکومت آنانرا بازیچه دست خود ساخته اند. بعبارت دیگرمطالعات نشان می داد که درعمق این طوفان بپا شده واقعیت دیگری نهفته است، اینکه مردم به دنبال تغییرات سیاسی بزرگی نیستند ولی چون راهی برای ابرازوجود پیدا نمی کنند واحساس می کنند که شخصیت وخواست هایشان پشیزی برای گروه حاکم براقتصاد وسیاست ارزش ندارد سربه طغیان برداشته اند. این امرمۇید تئوری ویلهلم رایش بود. سرکوب خواستهای درونی توده های مردم باعث تبدیل نیروهای موجود درضمیرناخودآگاه افراد به یک نیروی عظیم مخرب شده بود.

بروزوقایع دهه ١٩۶٠ دو تحول بزرگ را به همراه داشت. نخست اینکه شکل تولید یکباره متحول شد. محصولاتی که تا پیش ازآن درمیلیونها عدد وبه شکل یکسان به بازارعرضه می شدند ازتنوع بی سابقه ای برخوردار شدند. دیگرهدف ازخرید خمیردندان تنها تمیز کردن و شستن دندانها نبود بلکه با خرید هرتیوب خمیردندان، مصرف کننده راهی می جست که خواست ونظرخود را ابرازکند. تیوب های جدید در رنگها وطعم های مختلف به فرد امکان این را می داد که خود را از یوغ محصولات دیکته شده ویکنواخت رها کند وآنچه را که خود دوست دارد برگزیند.

دوم اینکه گروهها وفکرانباره هائی مانند انستیتوی ایسیلن (Esalen Institute) بسرعت جای پائی درجامعه برای خود دست وپا کردند. هدف ازسازمان های مزبوراین بود که با فرستادن گروههای مبلّغ به درون جامعه به یاغیان یادآوری کنند که برای دست یافتن به آرامش نیازی بشرکت درتظاهرات وتوزیع جزوه وخبرنامه ودست زدن به اعتصاب نیست.

لشگری ازروانشناسان، فلاسفه، هنرمندان ومتفکران مذهبی با تلفیق فلسفه غرب و شرق (بخصوص هندوستان) ترکیب دلنشینی را فراهم آوردند که به انسانها فرصت می داد "خویشتن" خود را بیابند وشخصیت گم شده وازخود بیگانه شده خود را دوباره بازسازی کنند. دیگرنیازی به اعتراض به سیستم نبود بلکه بازسازی درون از طریق تمسک به مذهب جدیدی که اوج فردگرائی بود سرلوحه زندگی نسل جوان سر به شورش گذاشته قرارگرفت. اندیویدوآلیسم وفرد گرائی مفرط دیگرنه تنها امری مذموم نبود بلکه یک امرضروری برای التیام دردهای انسان تلقی می شد.

مردم ازیکسوبا انتخاب نوع کالا شخصیت خود را بروز می دادند واز سوی دیگربا توسل به آموزشهائی که درگروههای EST درمورد فلسفه زن بودیسم (Zen Buddhism) فرا میگرفتند به دوباره سازی شخصیت وخویشتن خویش می پرداختند. آنها ازبیرون متوجه درون شدند. سمینارهای (Erhard Seminars Training-EST) که شامل آموزشهای کوتاه مدت فلسفه "زن"(Zen) بود میلیونها نفرراجذب خودکرد وظرف چند سال مرزهای آمریکا رادرنوردیدو سراسراروپا رادربرگرفت.

درحالیکه نیروهای چپ درگرد وغبار بپا شده ازحرکت پرشتاب و ورود به اوج این جریانات مبهوت برجای خود میخکوب شده بودند سیستم سیاسی دریافت که باید بسرعت خود را با این اندیویدوآلیسم جدیدهماهنگ نماید.

نظام سیاسی نیزباید همانگونه که با مصرف کنندگان دربازارتجارت رفتار میشد به رای دهندگان دردنیای سیاست این احساس را القاء میکرد که خود را با خواست آنان برای تجلی فردگرائی جدید وابرازوجود تک تک افراد منطبق وهمراه کرده است.

با شروع دهه هشتاد ظهورریگان درآمریکا وتاچردرانگلستان دو تفکر مافوق راست را بربخش قدرتمند جهان غرب حاکم کرد. وقوع این پدیده که بطورافراطی علیه منافع مردم و بسود کورپوریشن ها سازمان داده شده بود ممکن نبود مگربا استفاده از شعار گمراه کننده "بیائید حکومت را از گرده ی مردم برداریم". با طرح شعاردولت کوچکترو واگذاری کارمردم به مردم واجازه ابرازوجود به مردم تئوری ویلهلم رایش به بهترین وجهی کارآئی خود را نشان داد. ریگان بسرعت قلبهای رای دهندگان را به تسخیر خود درآورد. اما تصمیمی که درپشت این شعار نهفته بود چیزی جزباز گذاشتن کامل دست کورپوریشن ها براداره جامعه وقطع هرگونه کمک ازسوی دولت به افراد مستمند ومحتاج وکاهش عظیم مالیات کورپوریشن ها وثروتمندان نبود.

فیلمهای تبلیغاتی ساختگی که دریافت کنندگان کمک مالی ازدولت را درحال راندن یک کادیلاک نشان می داد ضربه آخررا وارد کرد. ریگانیسم درآمریکا وتاچریسم در انگلستان برگ جدیدی را نه تنها درتاریخ دو کشوربلکه تاریخ جهان گشود.

هیپیهای مدافع عدالت ومساوات دهه ۶٠ به سرعت به یاپی های (Yuppie:متخصصان شهرنشینی که از ثروت و زندگی مرفهی برخوردارند ودردهه ٣٠ زندگی خود بسرمی برند ) دهه ٨٠ تبدیل شدند وبه این ترتیب دگرگونی (Transformation) جامعه ازوضعیت شورشی بوضعیت رام ومصرفی کامل گردید.

با آغاز دهه ٩٠ هیپی های دهه ۶٠ و اوایل ۷٠ سنین بین ۴٠ تا ۵٠ سالگی عمرخود را سپری می کردند. با شروع دهه ٩٠ "گروههای تمرکز" که بطورمستمرازطریق دستیابی به عمق احساسات توده ها کورپوریشن ها را درامرتولیدوخدمات یاری میرساندند مرزهای سیستم سیاسی آمریکا را نیز پشت سرگذارده وبه قلمروسیاست پای گذارده بودند.

کلینتون نخستین رئیس جمهوری بود که با استفاده از "گروههای تمرکز" شعار انتخاباتی خود را حول محور"امید" سامان داد. تماس مستقیم ودائم کمپین کلینتون با گروههای تمرکزبه اواین امکان را می داد که بطورلحظه به لحظه با کمک مشاوران خود با بخش احساسی شخصیت جامعه آمریکا رابطه برقرار کند. کلینتون معتقد بود که بجای اعلام صریح آنچه که به آن اعتقاد دارد بهتر است صرفا ازخواست جامعه تبعیت کند وپس ازرسیدن به قدرت می تواند آنچه را می خواهد به انجام برساند. تونی بلردرانگلستان عمدتا بااستفاده ازهمین الگو بقدرت رسید وتوانست رای دهندگان مردد (Swing Voters) را با کمک گروههای تمرکز به خود جذب کند.

با پایان گرفتن سریال چهار قسمتی آدام کرتیس مشخص است که او نیز با برنایز هم عقیده است، توده ها، غیرمنطقی و سخت غیرقابل اعتمادند.

از دید برنایز دموکراسی مدرن اگربخواهد بدنبال نظرجامعه حرکت کند باید هرروز به سوئی کشیده شود. این نقش الیت حاکم برجامعه است که با اجازه بروزخواستهائی که درضمیرناخودآگاه افراد متراکم است درآنان این تصوررا فراهم آورد که این مردم هستند که دست به انتخاب می زنند واین مردم هستند که سرنوشت اقتصاد وسیاست را رقم می زنند. بی شک آزاد گذاردن وبلکه تشویق وتحریک تمایلات جنسی وشاخص بدون نقش سکس درجامعه به عنوان یکی ازارکان نظریه فروید و ویلهلم رایش یکی ازمکانیزم هائی است که باعث آزاد شدن تمنای درونی انسانهائی که امروز در فرهنگ غرب از آنان بنام "مصرف کننده" یاد می شود می گردد.

* منی پولیشن را در فارسی به دستکاری ترجمه کرده اند. منی پولیشن معنی بسیار گسترده تروعمیق تری ازکلمه دستکاری دارد ودرفرهنگ ما جای معادل دقیق این کلمه خالی است. منی پولیشن به معنی دستکاری یک سیستم اعم ازافراد یک جامعه و یا یک مجموعه سیاسی ویا اقتصادی است بمنظوردسترسی بهدف ویا اهداف خاص که نهایتا "قدرت" و یا "پول" درمرکز آن اهداف قرار دارند.

Mainonta, propaganda ja mies joka keksi mainonnan. 

TSAR BOMBASTIC

Mainonta ja propaganda olivat sama sana

Mainonta ja propaganda miellettiin ennen, ja ne tulisi edelleenkin mieltää samaksi metodiksi, vaikkakin sitä voidaan käyttää eri tahojen tarkoitusperien ajamiseen. Ensimmäinen mainonnasta kertova suomenkielinen teos julkaistiin nimellä “teollisuuden propganda” vuonna 1913 ja vasta 1928 Suomen Kuvalehti järjesti äänestyksen, jossa pyrittiin keksimään uusi sana korvaaman reklaami ja propaganda. Parhaimmaksi äänestettiin sana mainos.

EDWARD BERNAYS, Freudin amerikanserkku

Edward Bernays oli Sigmund Freudin veljenpoika. Hänet mielletään yleensä kaikkein suurimmaksi mainostajaksi, ja modernin markkinoinnin keksijäksi. Hänen pienimpiä ansioitaan oli termin PR keksiminen (sanoista Public Relations). Omien sanojensa mukaan hän keksi termin, koska natsien takia sana propaganda oli saanut huonon kaiun. Tästä linkistä voi katsoa kun mies itse sanoo tämän haastattelussa.

Nyt peeärrästä on tullut erottamaton osa liike-elämän termistöä, eikä se herätä ulkopuolisen korvissa vahvaa reaktioita yhtään enempää kun muukaan bisneskapulakieli. Jos kuitenkin Pohjois-Korean propagandan sijasta puhuttaisiin Pohjois-Korean kommunistisen puolueen PR:stä tai Applen onnistuneen PR:n sijasta onnistuneesta propagandakampanjasta termillä olisi hyvin erilainen kaiku.

Kapitalistinen, liberalistinen, vapaan/säätelemättömän markkinatalouden ja oikeiston puolustajan puheet markkinatalouden toimivuudesta perustuvat ihmiskäsitykseen, jossa kuluttaja tekee päätöksensä kolmen periaatteen mukaisesti: vapaaehtoisesti, rationaalisesti ja yksilöllistä etuaan ajaen. Mitä suuremmassa määrin kuluttajat tekevät päätöksensä näiden kolmen periaatteen pohjalta, sitä enemmän markkinatalous hyödyttää heitä.

Bernaysin käsitys markkinoinnista kuitenkin painosti kuluttajia käyttäytymään näitä periaatteita, ja siten omaa etuansa, vastaan. Esittelen kolmella teesillä miksi näin on:

I. Vapaaehtoisuuden illuusio

Bernaysin keskeinen ajatus oli vedota kuluttajan alitajuntaan. Alitajunnan manipuloinnin myötä ihmiset pystyvät tiedostamaan vähemmän syitä sille, miksi he tekevät juuri tietyn päätöksen. Tällöin vapaaehtoisuudesta tulee näennäistä. Vapaaehtoisuuden ääripää ei ole vain suoranainen pakottaminen, vaan yhtä suuressa määrin epäsuora manipulointi.

II. Rationaalisuuden illuusio

Bernays pyrki luomaan tuotteista mielikuvia, jotka olivat tietenkin sananmukaisesti kuvitteellisia. Brändin ja imagon osuus kasvoi faktatiedon kustannuksella. Kuluttajan ei  haluttu enää vertailevan tuotteita puolueettomilla mittareilla, kuten hinnalla tai muille selvästi mitattavilla ominaisuuksilla.

III. Yksilöllisen edun ajaminen

Bernays käytti hyväkseen ja loi alituisesti kollektiivista painetta. Hänen kunniakseen usein mainitaan, että hän sai naiset polttamaan tupakkaa. Hän käänsi ajatuksen tupakoinnista miehisenä etuoikeutena eleeksi, joka ilmensi naisten vapautumista. Ajatuksenahan tämä on täysin absurdi: naisten tasa-arvo kasvoi siten, että yhdellä mittarilla, jolla naiset suoriutuivat miestä paremmin, naiset suoriutuvat nyt yhtä huonosti kuin miehet.

Toinen absurdi ajatus, josta hän onnistui vakuuttamaan suuren yleisön oli, että Guatemalan demokraattisesti valittu presidentti oli uhka maailman demokratialle, ja siten hänet tulisi korvata diktaattorilla. Suuri yleisö siis saatiin uskomaan, että demokratian korvaaminen diktatuurilla edistäisi maailman demokratisoitumista. Todennäköisempi syy oli, että syrjäytetty presidentti olisi sosialistian halunnut jakaa maataloustuotteet United Fruit Companyn (nykyinen Chiquita) ja maataloustyöntekijöiden kanssa tasaisemmin siten, että UFC:n osuus olisi vähentynyt radikaalisti.

Tämän pohjalta voin sanoa, että on kiistaton tosiasia että edes markkinoijat, tai ainakin heistä merkittävin, eivät usko vapaan markkinatalouden toimivan ja että markkinointi voi huonontaa markkinoiden toimivuutta.

Pääoman tuolle puolen  

Tamas Matekovitsy , megafoni 

Pääomaa ja sen ohjaamaa tuotantojärjestelmää – joka ei yksinkertaisesti toimi maailman väestön enemmistön näkökulmasta – pelastetaan jälleen kerran voimia säästämättä. Poliittisen yksipuoluejärjestelmämme oikeiston kaikki siivet ovat keränneet voimansa saadakseen omilla mittapuillaankin epäonnistuneen järjestelmän taas toimimaan. Yleinen totuus kuuluu, ettei pääoman hallitsemalle tuotantojärjestelmälle ole vaihtoehtoa. Kuitenkin tilanteessa, jossa pääomajärjestelmän jokainen sovellus on yksi toisensa jälkeen ajautunut umpikujaan, on syytä palata marxilaisten peruskysymysten äärelle ja kyseenalaistaa pääoman soveltuvuus ihmiselämän hallintaan. Tässä tekstissä matkaamme unkarilaissyntyisen marxilaisen filosofin István Mészárosin mukana pääoman tuolle puolen.

Sussexin yliopiston eläkkeelle jääneen filosofian professorin István Mészárosin elämäntyön ja toisinajattelun ytimessä on pyrkimys pääoman tuolle puolen. Mészaros jätti Unkarin nuorena filosofina vuonna 1956 ymmärtäessään valtiososialistisen järjestelmän rakenteellisen kyvyttömyyden pääoman hirmuvallan ylittämiseen. Tämän jälkeen Italiassa ja myöhemmin Englannissa Mészaros on keskittynyt pääoman ongelman filosofiseen ratkaisuun. Vuonna 1970 Isaac Deutscher -palkinnon muistopuheessaan Mészarosin aikaansa edellä olevan puheen aiheena oli tuotannon sosiaalisen hallinnan välttämättömyys. Viimeiset vuosikymmenet Mészáros on kirjoittanut pääoman rakenteellisen kriisin aiheuttamasta imperatiivista todelliseen sosialistiseen muutokseen: ihmisten hallitsemaan tuotantojärjestelmään. Samalla hän on palauttanut vallankumouksellista potentiaalia marxilaiseen ajatteluun.
Tämä vallitsevan järjestyksen radikaalisti kyseenalaistava ajattelutapa ei ole sopinut mihinkään järjestelmään. Kuvaavaa on, että Mészárosin radikaalia pääomajärjestelmän – yhtä lailla kaikkien reaalisosialististen kuin kapitalististen järjestelmien – kritiikkiä ei voitu hyväksyä ja julkaista hänen entisessä kotimaassaan valtiososialistisessa Unkarissa. Eikä liberaalikapitalistinen Unkari ole osoittautunut edeltäjäänsä juurikaan paremmaksi. Mészarosin – marxilaisen nykyfilosofian yhden tärkeimmän ajattelijan – pääteosta vuodelta 1995 Beyond Capital – Towards a Theory of Transition julkaistiin vasta äskettäin kolmeen osaan jaettuna joidenkin satojen kappaleiden painoksina. Suomessa Mészárosin teokset olivat yliopistojen kirjastojen perustavaraa aina vuoteen 1989 asti. Helsingin yliopiston kirjastosta ei löydy useasta sen jälkeen julkaistusta Mészárosin teoksesta ainuttakaan.
Toisaalta kapitalistisen järjestelmän periferiassa ja sosialistisen transformaation näkökulmasta edistyksellisessä Latinalaisessa Amerikassa Mészárosin ajatteluun kohdistuu merkittävästi suurempi kiinnostus. Mikäli ei eteläamerikkalaisten tavoin voi hyväksyä nykyisen järjestelmämme tapaa järjestää elämämme, työmme ja sen tulokset sekä keskinäiset suhteemme, kannattaa kulkea hetki Mészárosin mukana kohti sosialistista muutosta.

Irti vaihtoehdottomuuden illuusiosta

Mészárosin ajattelu on marxilaiselta materialistiselta perustalta ponnistavaa ja viimeiseen asti käytännön ohjaamaa. Tästä huolimatta on aloitettava ideologisesta ongelmasta: pääoman vaihtoehdottomuuden illuusiosta.
Radikaalin oikeiston ideologinen kampanja historian lopusta pyrkii yksinkertaistamaan ajan – jolloin pääoman aikakäsitys hallitsee ja käyttää ihmisten aikaa häikäilemättä hyväkseen – ikuiseksi nykyisyydeksi ja säilyttämään pääomajärjestelmän taloudellisessa perustassa vallitsevat hierarkkiset rakenteet. Kyse ei ole kuitenkaan vain von Hayekin, Fukuyaman tai muun radikaalin oikeiston propagandasta. Porvarillisen filosofian suurimmat nimet Smithistä Kantiin ja Hegeliin ovat hyväksyneet ikuisen pääoman näkökulman maailmaan ja eksyneet samalla idealistis-myyttisiin ratkaisuihin osallistuessaan ihmisen voimauttamisen estämiseen oman elämänsä hallitsijana. Samoin porvarillinen postmoderni filosofia on hylätessään suuret kertomukset ja historian tekemisen ajatuksen ajautunut universaalin merkityksettömyyden ideologiaan. Se on hylännyt rakenteellisen muutoksen mahdollisuuden ja jättänyt kirjan auki ikuisen kapitalismin kohdalta.
Vaarallisinta on kuitenkin se, ettei kyse ole vain filosofien esittämistä ajatuksista, vaan myös ihmisten terveessä järjessä ja yleisissä käsityksissä liikkuvista totuuksista. Elämä pääoman ohjaamassa hyödykeyhteiskunnassa muuttaa pääoman vallan asioiden normaaliksi kuluksi ja ainoaksi ajateltavissa olevaksi järjestykseksi.
Pinnalta – päällysrakennetta – katsoen pääoman ikuistajien voittokulku näyttää musertavan ylivoimaiselta. Vallankumouksellisen perinteen kannattajat ovat päällysrakenteen gramscilaisissa asemasodissa kaikkialla alakynnessä, kuten kapitalismikritiikin marginaalisuus Suomessa tai yhtä hyvin Mészárosin julkaisupolitiikka osoittavat.
Tilanne pinnan alla eli pääomajärjestelmän materiaalisen perustan tarkkailu paljastaa kuitenkin pääoman voittokulun illuusioksi ja sen tukevalta näyttävän ylivoiman hataruuden. Pääoma ei ole kyennyt ratkaisemaan perustavia, siitä itsestään kumpuavia ristiriitojaan ja ongelmia. Kuten Mészáros vertaa: ongelmien lakaisu maton alle tekee matosta päivä päivältä kasvavan vuoren, jonka päältä paatuneimmankin pääoman puolustajan on yhä vaikeampi uskottavasti huudella totuuksiaan.
Mészárosin ja muiden pääoman vastustajien ongelmana ei ole radikaalin oikeiston ekonomistisen determinismin – nykyisen järjestelmän lopullisuuden ajatuksen – virheellisyyden ja historian radikaalin avoimuuden vaatimuksen osoittaminen. Tämä on vielä suhteellisen helppoa. Todellisena haasteena on kysymys siitä, miten uudenlainen tuotantojärjestelmä ja olemisen tapa saadaan teoriassa ja ennen kaikkea käytännössä käynnistettyä.
Aikamme ajankohtainen kysymys tuotantojärjestelmän ohjauksen palauttamisesta työn varsinaisille tekijöille on niin Marxin, Mészárosin kuin koko sosialistisen teorian ytimessä. Ennen muutoksen strategiaa on kuitenkin syytä pohtia Mészárosin johdattamana muutamaa marxilaista peruskysymystä pääoman luonteesta.

Pääoman hallintaa vailla kontrollia

Mészáros kiinnittää heti Pääoman tuolle puolen -teoksensa aluksi huomion Marxin pääteoksen nimeen. Marx kirjoittaa pääomasta eikä kapitalismista. Ilman pääomaa ei ole kapitalismia, mutta ilman kapitalismia voi olla pääomaa, kuten Neuvostoliiton esimerkki osoittaa. Keskeistä ei ole kysymys, ovatko tuotantovälineet yksityisessä vai valtion omistuksessa, vaan se, hallitseeko tuotantoa ja työprosessia joku muu kuin itse työn tekijä. Marxin tavoin Mészáros puhuu pääomasta luonnon ja ihmisten itsensä uudelleen tuottamisen suhdetta – sosiaalista metabolismia – perverssillä tavalla hallitsevana järjestelmänä.
Ihmiskunnan tuotannon komentajana pääoma tekee tuotannon ainoasta välttämättömästä tekijästä eli ihmisestä pelkän hyödykkeen. Samalla se tekee ihmisestä kapitalistista ja palkkatyöstään riippuvaisen objektin, jota aletaan nimittämään hämäävästi kuluttajaksi. Ihmiset kadottavat työnsä, sen tulosten sekä samalla elämänsä hallinnan, eivätkä he enää kykene täyttämään tarpeitaan työllään. Samalla pääoma esiintyy petollisesti kaikkia hyödyttävänä tuottajana yrittäen oikeuttaa sillä tuotantoprosessin hallintansa.
Pääoman valta perustuu työn hallinnan ja työn tekemisen erottelulle. Tämä oli aluksi edistyksellistä ja mahdollisti globalisaatioprosessin käynnistymisen. Jo alusta saakka sen hallintamenetelmiin liittyi vaaroja, mutta pääoman dynaaminen potentiaali oli niin voimakas, että nämä vaarat saatettiin jättää huomiotta. Tietyn pisteen jälkeen työn ja sen hallinnan erottelu muuttui kuitenkin ihmiskunnan perustavimmaksi ongelmaksi: ihmiskunnan tuotantopotentiaali ja teknologinen kehitys ohjautuu pääoman rajattoman kasvutarpeen, eikä ihmisten tarpeiden hyväksi. Ihmiskunta ei ole enää oman tuotantonsa tavoitteena, vaan ihmiskunnan tavoitteeksi on tullut tuotanto – tarkemmin sanottuna pääoman uudelleentuotanto.
Pääoman hallintamenetelmien yllä on musta hallitsemattomuuden varjo. Mészáros kirjoittaa pääoman kyvyttömyydestä tehdä eroa syövän ja lapsen kasvamisen välillä. Pääoma ei tunnista turhaa tai haitallista tuotantoa eikä osaa vastata kysymykseen mitkä työt ovat ihmiskunnan näkökulmasta tekemisen arvoisia ja välttämättömiä. Pääoman kvantitatiivinen kasvu ja tuottavuus ovat muuttuneet kaiken mittariksi. Kaikki muu kasvaa paitsi ihmisten tarpeiden tyydytys. Vaihtoarvon korvatessa käyttöarvon tuotannon hyödyllisyys on muuttunut täysin toisarvoiseksi. Luksustuotteiden nälkäiset tuottajat astuvat maailmanhistorian näyttämölle. Ihmisten näkökulmasta pääoma hukkaa rikollisella tavalla inhimillisiä ja aineellisia resursseja. Pääoma on luonut monimutkaisen hirviön, jonka olemus hyödyttää enää vain sitä itseään.
Pääoma yrittää epätoivoisesti oikeuttaa itsensä epäuskottavalla väitteellä tehokkuudesta, mutta se on tehokas vain ylijäämän maksimoijana. Tämä sokea voitontavoittelu ei kuitenkaan ole pääoman tietoista pahuutta tai ihmisluonteen ahneutta, kuten järjestelmän puolustajat mielellään antavat ymmärtää, vaan järjestelmän rakenteesta nousevaa välttämätöntä välinpitämättömyyttä ja institutionalisoitua vastuuttomuutta. Kyse on yhtä lailla kapitalistin kuin työntekijän toimintalogiikalleen alistavan järjestelmän perusperiaatteesta: pakonomaisesta maksimiylijäämän irrottamisesta käytettävissä olevista resursseista.
Ahneiden lajitovereidemme sijaan työn ja pääoman hierarkia on eriarvoisuuden keskeinen aiheuttaja. Sosiaaliset luokat näyttävät luonnollisesti syntyneeltä epäoikeudenmukaisuudelta, vaikka se on järjestelmän ohjaamaa ja sosiaalisesti rakentunutta. Niin kauan, kun työläiset ovat pääoman hallitsemia, he ovat alakynnessä suhteessa pääoman henkilöitymiin. Mészárosin marxilaisesta näkökulmasta katsoen pomot eivät ole hyviä tai pahoja, vaan he ovat pelkästään pomoja. Tämä on riittävän paha asia itsessään.
Pahempaa on ainoastaan se, että pääomajärjestelmä asettaa universuminsa kaikki osat vastakkain sen mikrokosmoksesta makrokosmokseen eli ihmisistä laajimpiin poliittis-maantieteellisiin kokonaisuuksiin. Ikuisen rauhan mahdollisuus pääomajärjestelmässä on myytti: pääoman hallitsemana ihminen on ihmiselle aina susi. Ihmisten asettamista toisiaan vastaan halutaan kutsua terveeksi kilpailuksi. Se on kuitenkin tervettä ja välttämätöntä vain pääomalle, sillä kilpailu pitää sen käynnissä. Ihmiset voisivat sitoa itsensä toisiinsa kilpailun sijaan myös yhteistyön periaatteella.
Pääoman hallitsemattomuuteen liittyy myös kysymys pääoman ristiriidoista. Sen perusulottuvuus on ihmisten samanaikainen turhuus ja välttämättömyys pääomalle. Työntekijöistä aiheutuvia kustannuksia on kaikin mahdollisin keinoin vähennettävä, mutta toisaalta heidän ostovoimaansa tarvitaan pääoman kasvattajana. Kuitenkin pääoma tuhoaa tarvitsemiaan ihmisiä vailla huolen häivää. Tätä ristiriitaa eivät edes radikaalin oikeiston ideologit kykene ratkaisemaan, ja kuten myöhemmin nähdään, tämä ristiriita muuttuu ihmiskunnan olemassaolon vaarantavaksi tekijäksi.

Pääoma siirtää ristiriitojaan

Beyond Capital tarkoittaa Mészárosille pääomattoman tuotantojärjestelmän lisäksi myös Marxin ylittämistä, tämän käynnistämän ajattelujärjestelmän dialektista rakentamista. Marx eli ajalla, jolloin pääoman kontrollijärjestelmä toimi täydellä voimallaan vasta ”tässä maailman pienessä kolkassa”, kuten hän asian itse ilmaisi. Marxin elinvuosikymmenet olivat myös vahvojen antagonismien aikakautta, mikä oli omiaan hämärtämään pääoman elinvoimaisuutta.
Pääoma astui kuitenkin 1900-luvun aikana ulos Marxin tuntemista kehyksistä ja laajeni yli ihmiskunnan tuotantotarpeen. Tämän mahdollisti pääoman – sen itsensä aiheuttamien maailmansodiksikin puhjenneiden kriisien vaikutuksesta tapahtunut – hybridisoituminen. Pääoman kyky ohittaa ristiriitansa, sen kohtaama vastustus ja valtion tuki muuttivat pääomaa yhä dynaamisemmaksi riistojärjestelmäksi. Mészáros painottaa, ettei tämä kuitenkaan tarkoittanut pääoman kasvukeinojen täydellistymistä ja siirtymistä globaaliin puhtaasti taloudellisin mekanismein tapahtuvaan riistoon. Päinvastoin: pääoma alkoi tarvita yhä enemmän valtion poliittista tukea hallinnalleen.
Radikaalin oikeiston ideologien mieliaihe on valtion voiman heikentäminen. Mészáros vertaa kuitenkin pääomaa ja valtiota kuolemantuskissaan kituvan potilaan riippuvuuteen kipulääkkeistä: edellinen tarvitsee jälkimmäistä yhä suuremman ja suuremman annoksen. Valtio on perinteisesti pitänyt ihmiset elossa ja työkykyisinä pääoman puolesta, hoitanut työttömyysongelmaa, tukenut monopoleja ja ohjannut ihmisten rahaa sotateollisuuden pääomalle. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä pääoma saattoi käyttää myös keynesiläisyyden ja hyvinvointivaltion kaltaisia malleja surutta hyväkseen. Nyt nähtävissä olevat valtavat suorat tuet pääomalle, julkisen tuotannon vimmainen avaaminen yksityisen pääoman käyttöön ja valtioiden inhimillisiä kustannuksia säästämätön kamppailu pääomiensa kansainvälisen kilpailukyvyn puolesta kertovat vain riippuvuuden korkeasta asteesta.
Sosialistisen liikkeen reformistisen strategian valta-aseman myötä pääoman perinteiset vastustajat liittyivät epävakaan järjestelmän vakauttajien joukkoon. Hyväksymällä väitteen pääoman kasvun turvaamisesta työväen hyvinvoinnin edellytyksenä reformisteista tuli pääoman tärkeimpiä tukijoita yhtä hyvin Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa kuin Suomessakin. Toisaalta keskittymällä järjestelmän rakenteesta nousevien ongelmien syiden ratkaisemisen sijaan pelkkien seurausten hoitoon reformistit onnistuivat siirtämään tulehtuneen järjestelmän ristiriitojen puhkeamisen.
Reformistit jättivät pääoman ja hierarkian tuotannosta poistamisen välttämättömän tarpeen ja he keskittyivät tuotannon valtiollistamisen riittämättömään tavoitteeseensa. Pääoman nopean kasvun kaudella strategia näytti kuitenkin kestävältä: suurenevasta kakusta riitti yhä enemmän murusia myös ihmisille. Kakku kasvoi kuitenkin murusten määrää nopeammin ja järjestelmän logiikka ohjasi lopulta murusetkin takaisin sinne, mistä ne olivat tulleetkin.
Pääoma reagoi kriiseihinsä ja vastustajiensa reformistiseen strategiaan myös levittäytymällä aiempaa suuremmalla voimalla maailmanlaajuiseksi. Globalisaatiosta tuli vanhan imperialismin ekstensiivisempi ja intensiivisempi muoto. Samalla se kuitenkin liennytti ristiriitoja kapitalismin ydinalueilla. Ristiriitojen katoaminen näkyvistä loi lintukodon illuusion: läntisellä työväellä oli yhtäkkiä muutakin menetettävää kuin kahleensa. Silti se oli rakenteellisesti yhtä alistettu pääoman hallinnalle kuin aina ennenkin.
Kaukaisten alueiden riiston asteen nostamisen lisäksi pääoma ryhtyi kasvattamaan kulutuksen kasvua ydinalueillaan. Jo Marx kirjoitti pääoman kyvystä luoda keinotekoisia tarpeita kasvunsa varmistamiseksi. Kuitenkin vasta 1900-luvulla pääoma kykeni hyödyntämään tätä tuotannon ja tarpeen erottamisesta seuraavaa mahdollisuutta täydessä mitassaan – vinouttaen koko ihmiskunnan tuotantorakenteen. Mészáros painottaa tuotteiden hyödyntämisen asteen vähentämistä samankaltaisena pääoman kasvun turvaajana. Yhteiskuntamme – joka kutsuu itseään jälkiteolliseksi, mutta kasvattaa räjähdysmäisesti teollista jätteentuotantoaan – ja sitä ohjaavan pääomajärjestelmän logiikassa tuottavuus kasvaa sitä enemmän, mitä kestämättömämpiä kulutustuotteita valmistetaan.

Pääoma rakenteellisessa kriisissä

1900-luku osoittaa pääoman onnistuneen ylittämään hyvin tehokkaasti kasvunsa eteen tulleet rajat ja ristiriidat. Mészáros korostaa sen toimintalogiikassa kuitenkin ratkaisevaa puutetta: rajallisten resurssien maapallolla rajoja ei voida siirtää loputtomiin. Pääoman absoluuttisten rajojen aktivoituessa sen aiemmin dynaamiseksi tehneet rakenteelliset ominaisuudet kääntyivät sitä itseään vastaan. Schumpeteriläinen tuottava tuho muuttui tuhoavaksi tuotannoksi. Tätä hitaasti syvenevää, käynnissä olevaa historiallista vaihetta Mészáros kutsuu pääoman rakenteelliseksi kriisiksi.
Pääoman kasvettua yli rajojensa ei perustuotanto – edes keinotekoisilla tarpeilla ja alihyödyntämisellä maustettuna – riitä pääoman uudelleentuotantoon. Silti sen rakenteelliset ominaisuudet pakottavat pääoman jatkamaan kasvu- ja laajenemispyrkimystään. Tämän epätoivoisen yrityksen tuhoisia seurauksia näemme kaikkialla ympärillämme.
Pääoma väittää työntekijöiden, tuotannon ainoiden välttämättömien osien, tulleen liian kalliiksi, vaikka juuri ihmisillä ei ole enää pääoman kustannuksiin varaa. Kyse ei ole kuitenkaan ainoastaan tuotantokulujen pakonomaisesta leikkaamisesta ja työntekijöiden aseman universaalista heikentämisestä. Pääoman ylikasvamisesta selvänä ilmauksena on rahoitusmarkkinoilla olevan pääoman kasvaminen yli kolminkertaiseksi tuottavaan pääomaan verrattuna. Samoin julkiseen sektoriin kohdistuva kova yksityistämispaine saa voimansa kasvupaikkaa etsivästä ylijääneestä pääomasta.
Pääomalla on kyky löytää kasvumahdollisuuksia jopa itse aiheuttamistaan kriiseistä. Kyse ei ole yksinomaan kieroista finanssikriisin tarjoamista mahdollisuuksista kasvuun. Myös sotateollisuus lisää kierroksiaan ja ympäristöyritykset kukoistavat ilmastonmuutoshysterian ilmapiirissä. Pääoma vinouttaa ihmiskunnan tuotantojärjestelmää entistä rajummin: sitä itseään kasvattava tuotanto syrjäyttää yhä voimakkaammin ihmisille tarpeellista tuotantoa. Järjestelmän loismaisten osien määrä kasvaa, suomalaisen tuotantorakenteen kehitys hyvänä esimerkkinä, ja ote ihmisten tarpeita tyydyttävistä tuottajista kiristyy.
Pääomajärjestelmän aiemmin ohittamat ristiriidat palaavat rakenteellisen kriisin vaiheessa vimmalla takaisin. Kun globalisaation tarjoama hetkellinen helpotus on käytetty loppuun, palaa riisto takaisin järjestelmän keskukseen. Reaalipalkat laskevat tuotannon kasvusta riippumatta ja työajat pitenevät teknologian kehityksestä huolimatta. Prekarisaatio käynnistyy ja työelämä huononee. Pääomalla ei ole varaa antaa etuoikeuksia enää kellekään. Globaalisti vaihteleva riiston asteen määrä aloittaa tasoittumisen trendinsä – alaspäin. Keinotekoinen erottelu etelän- ja pohjoisen- tai yhtä hyvin sini- ja valkokaulustyöläisten välillä alkaa käydä yhä vaikeammaksi.
Rakenteellisen kriisin vaiheessa järjestelmä ohjaa kaikki resurssinsa kasvun hidastumisen ongelman ratkaisuun. Sen sijaan ihmisten ongelmia ei enää edes yritetä ratkaista. Kolmannen maailman kapitalistinen modernisaatio jäi nolosti kesken. Sen tavoittelu pääomajärjestelmän maailmassa on muuttunut utopistiseksi. Työttömyydenkin piti olla vain välttämätön paha ja modernisaatiosta maksettava hinta. Lopulta käteen jäi globaalin edistyksen sijaan krooninen globaali massatyöttömyys, jonka raskas inhimillinen hinta on hiljaisesti hyväksytty. Työttömyysongelman ratkaisu on pääomalle sen kriisissä rakenteellisesti mahdotonta, sillä se pyrkii kasvunsa turvaamiseksi juuri vapautumaan työvoiman kustannuksista.
Mészároksen mukaan uusliberalismi ei ole osoitus pääoman voimasta, vaan sen suurista vaikeuksista. Voittojen kasvun vaarantuessa pääoma purkaa jopa sille itselleen hyödyllisiä instituutioita. Valtio pyrkii auttamaan tuskaista pääomaa tukemalla sen edustajien vaatimuksia ihmisten vyönkiristysten välttämättömyydestä. Poliittisen järjestelmän näköala on jumiutunut pääoman toimintaedellytysten turvaamiseen. Sen ymmärretään olevan ainoa vaihtoehto ihmisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Mészárosille traagisinta ei ole se, millä hinnalla ihmiset pelastivat pääoman konkurssilta. Pahinta on se, että pääomalle ei enää mikään tule riittämään ja ihmisiltä tullaan vaatimaan yhä enemmän. Valtiot täyttävät pääomaa kasvattavalla velkarahalla pohjatonta kuilua yrittäessään ratkaista ongelmaa, jota ei voi ratkaista.
Pääomajärjestelmän kulku kohti tuhoaan vie myös ihmiskunnan ja maapallon kohti sietokykynsä rajoja. Mészárosille Rosa Luxemburgin teesi sosialismista vai barbarismista on muuttunut sadassa vuodessa turhan optimistiseksi. Mikäli pääoma onnistuu jatkamaan omien ristiriitojensa ohittamista työttömyyden kasvu, suhteeton eriarvoisuus ja totaalinen köyhyys vievät ihmiskuntaa kohti barbariaa. Toisaalta jos pääoma onnistuu jatkamaan kasvuaan vielä tietyn, mahdollisesti lyhyenkin ajan, tulevat luonto ja ihmiskunta sen mukana epäilemättä tuhoutumaan. Pääomajärjestelmää ei voi enää pelastaa, sillä sen jokainen kehitysvaihtoehto kuljettaa kohti tuhoa.

Sosialismin haaste ja taakka

Panokset ovat valtavat ja rakenteellinen muutos välttämätön. Mészárosin mukaan pääoma on kyettävä jättämään painajaisena historiaan. Tämä on aikamme taakka ja haaste. Koko sosialistisen liikkeen historiallinen ongelma on kuitenkin juuri siinä, miten tämä muutos tapahtuu. Mészaros tarjoaa tässä suhteessa oppi-isästään György Lukácsista ja nykyisen sosialistisen teorian valtavirrasta poikkeavan, mutta perustavasti marxilaisen näkökulman. Muutoksen moottori on perustan taloudellisissa suhteissa, ei päällysrakenteen poliittisissa ja kulttuurisissa ilmiöissä.
Mészáros kuvaa sosialistisen liikkeen toiminnan ja organisaation kehittyneen 1900-luvun aikana poliittiseen järjestelmään jumiutuneeksi puolustustaisteluksi. Tämä strategia kääntää ihmiset kamppailemaan toisiaan vastaan omien etujensa puolesta. Rakenteellisen kriisin vaiheessa pääoman hallinnan muuttuessa yhä tinkimättömämmäksi on paraskin puolustustaistelu kuitenkin tuomittu tappioon: sen historiallinen aika on ohi. Poliittiseen järjestelmään rajoittuva taistelu pääomaa vastaan ei kanna hedelmää siitäkään syystä, että pääoma on malliesimerkki ulkoparlamentaarisesta voimasta. Sielläkään sitä ei kuitenkaan vastusta juuri kukaan.
Poliittisen vallankumouksen sijaan tarvitaan sosiaalinen vallankumous. Ihmisten on muutettava keskinäiset suhteensa – Marxin sanoin ihmisten on kyettävä muuttamaan koko olemisen tapansa. Mészáros ei vähättele tämän edessä olevan haasteen vaikeutta: kyse ei ole hierarkiarakenteen muuttamisesta, vaan sen poistamisesta, sosiaalisen muodostuman kokonaisvaltaisesta muuttamisesta ennennäkemättömällä tavalla. Pääoman vastakkainasettelulle perustuva järjestys on korvattava globaalilla ja paikallisella yhteistyön periaatteella: ihmisten edun on synnyttävä toisten tuella eikä näiden kustannuksella.
Tätä radikaalin muutoksen mekanismia tukee yhtä lailla teoria kuin historia. Ihmiset luovat itse oman alistajansa heidän työnsä muuttuessa pääoman lisäarvoksi. Ihmisten on kyettävä lopettamaan pääoman uusintaminen. Se on vaikeaa, sillä ihmiset ovat pääomasta riippuvaisia. Tästä vapautuminen onkin vallankumouksen suurin haaste. Ulkopuolelta pääomaa ei voi tuhota, se katoaa vasta kun sen voimaa ei tuoteta uudelleen yhä uudestaan sisältä päin. Lisäksi Mészáros viittaa sosiaalisten muodostumien aiempaan muutosmekaniikkaan. Feodaalinen yhteiskunta ei kadonnut poliittisilla päätöksillä tai ideologisella kasvatuksella, vaan kapitalististen prosessien käynnistymisellä.
Mészarosin näkökulmasta sosialistien ainoa mahdollisuus on siirtyä hyökkäysvaiheeseen. Kyse ei ole missään tapauksessa pelkästä uudesta ideologisesta orientaatiosta, vaan uusien, muutosta tukevien poliittisten ja ennen kaikkea taloudellisten instituutioiden rakentamisesta. Tämä sosialistinen hyökkäys luo ihmisten välille yhteisen edun ja vastuun: kestävän pohjan solidaarisuudelle. Vastakkainasettelu ihmisten välillä katoaa näiden asettaessa yhteisiä tuotannollisia tavoitteita ja sitoutuessa yhteiseen tuotantojärjestelmään.
Tämä tarkoittaa poliittisen kentän laajentamista tuotantoprosessin hallintaan. Edes välttämätön suoran demokratian vaatimus ei yksin riitä: demokratia on ulotettava tuotannon ja kulutuksen ohjaamiseen. Kyse on suunnittelusta, jolla ei ole mitään tekemistä keskuskomiteoiden, virkamiesten tai kirjanpitäjien kanssa, vaan työn tekijöiden oman työnsä hallinnasta. Tuotantoa ohjaavan käyttöarvon voivat määrittää vain tuottaja-kuluttajat itse. Vain tämänkaltainen ohjaus voi luoda ihmisten näkökulmasta rationaalisen ja tehokkaan tuotantojärjestelmän, jossa tuotanto ja kulutus ovat tarpeen ohjaamaa laatua eikä pääoman ohjaamaa määrää. Lisäksi Mészáros muistuttaa, että vain ihmisten demokraattisesti ohjaama tuotanto mahdollistaa ulospääsyn ylikulutuksesta: ihminen ei tuota pääoman tavoin jätettä – etenkään kun se tarkoittaisi työn määrän lisääntymistä oikeudenmukaisen työnjaon maailmassa.
Tämä tarkoittaa myös sosialistisen liikkeen uutta organisatorista muotoa, jonka tehtävänä on tukea ilman pääomaa toimivan tuotantojärjestelmän ja sen instituutioiden syntymistä. Aikamme sosialistisen strategian on oltava rakentavaa: pääoman juurien kitkemisen lisäksi on istutettava uudet juuret. Vain ne voivat kasvattaa toisenlaisen ihmisten välisen järjestelmän, jossa sisällöllinen tasa-arvo toimii bolivarilaisessa hengessä lakien lakina eikä pääoma pääse ujuttautumaan takaisin järjestelmän ohjaajaksi.
Keskeisenä kysymys on kuka haastaa pääoman, käynnistää muutoksen ja istuttaa sosialistiset juuret? Mészarosille vain yksi vastaus on uskottava ja mahdollinen: järjestelmämme ainoat välttämättömät osat – ihmiset työn tekijöinä. Pääomaa ei voi haastaa mikään etujoukko tai tietty sektio työläisistä, vaan ainoastaan työn tekijät eli ihmiset yhtenä kokonaisuutena. Puhuessaan historiallisen aikamme haasteesta ja taakasta Mészaros tarkoittaa juuri kaikkien ihmisten muuttumista oman elämänsä subjektiksi ja objektiksi.
Radikaali politiikka voi toteutua vasta kun se perustuu ihmisten omiin vaatimuksiin maailmassa, jossa pääoman illuusiot ovat romahtaneet. Tämä tarkoittaa itseaktiivisia ja itsehallinnollisia poliittisten organisaatioiden muotoja. Toisaalta se tarkoittaa pääomaa hyödyttävän oppimisen sijaan sosialistista oppimista: jatkuvaa ihmisten itsensä ja toistensa hyväksi kanavoituvien tietojen ja taitojen kehittymistä. Sosialistisesta järjestyksestä Mészáros puhuu työn valtana – ei luokkasuhteena, vaan järjestelmän olemuksena.
Mészárosin mukaan rakenteellinen kriisi on heikentänyt kauko- ja lähitavoitteiden ristiriitaa. Niitä on yhä vaikeampi ymmärtää erillisinä kysymyksinä. On kuitenkin selvää, että yhteisöllisen tuotannon järjestelmä – jossa työn tekijä ansaitsee työllään osuuden yhteisesti määritellystä tarpeellisesta tuotannosta ja ihmiset demokraattisesti hallitsevat omaa aikaansa, tuotantoaan ja kulutustaan – on vielä monen mutkan päässä. Mészáros kääntää kuitenkin haaksirikon kokeneen bersteinilaisen maksiimin päälaelleen: liike ei ole mitään, päämäärä on kaikki.
Yhteisöllisen tuotannon tavoite on asetettava sosialistisen liikkeen kompassiksi. On ryhdyttävä kehittämään ja toteuttamaan sen tavoittelemiseen ja toteuttamiseen vaadittavia institutionaalisia muotoja. Sosialistinen liike tulee epäilemättä vielä kokemaan vaikeuksia ja yksittäisiä tappioita. Kuitenkin suunnan ollessa selvä alkavat yksittäiset voitot kumuloitua todelliseksi muutokseksi. Tämän muutoksen astetta voidaan seurata sosialistisen tuotannon eli yhteisten tarpeiden keskinäisen vaihdon laajuuden mittatikulla. Kuten ympärillämme näemme, polun alkua ollaan vasta avaamassa.
Tätä polkua meidän kaikkien on kuitenkin lähdettävä yhteisesti kulkemaan, vaikka liikkeelle lähteminen tuntuisi kuinka haastavalta. Mészáros kysyy epäilijöiltä: mikä on epärealistista? Ihmiskunnan ja maapallon kestävä tulevaisuus pääoman hallitsemana vai sosialistisen tuotantomuodon kehittäminen? Vaihtoehdottomuuden ajatus pitää sittenkin paikkansa. Historian tässä vaiheessa ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin sosialismi; ihmisten itsensä hallitsema aika, elämä ja tuotanto

 بحران سرمایه داری وتئوری مارکسیستی بحران

   حمید تقوائی

http://www.azadi-b.com/J/2012/01/post_534.html