Työn juhla – vai sittenkin muistojuhla?

Analyysi Vapun piti olla työn juhlaa, mutta työmarkkinoiden tunnelma on kuin muistojuhlassa. Liian monella ei ole mitä juhlia, kun työt ovat loppuneet. Toisinkin voisi olla.

1.5.2016

Jan Hurri

Jos vappumarssille eivät lähdekään työn juhlijat vaan työttömyyden surijat, ja jos marssille lähtevät kaikki Suomen työttömät, on kulkueessa 250 000, 350 000 tai peräti 400 000 suomalaista.
Marssiin osallistuisi koko maan 2,7 miljoonan hengen vahvuisesta työvoimasta 10–15 prosenttia. Sen verran työikäisestä, -kuntoisesta ja -haluisesta kansasta on työtä vailla.

Työttömyyslukujen suurista heitoista ei kannata hämääntyä, kyse on vain eri tilastojen erilaisista mittaustavoista.
Pienin luku (250 000) perustuu Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen ja suurin luku (400 000) on sama luku lisättynä piilotyöttömien määrällä, ja niiden väliin jäävä keskimmäinen luku (350 000) on työ- ja elinkeinoministeriön tilastoima työttömien työnhakijoiden määrä.
Toki töissä on verrattomasti suurempi määrä väkeä kuin työtä vailla, sillä Tilastokeskuksen mukaan maaliskuun lopussa 2,4 miljoonalla suomalaisella oli jonkinlainen työpaikka.
Silti työttömiä on millä tahansa tilastointitavalla liian paljon ja työttömyysaste liian korkea. Työttömyys on viheliäisin vitsaus työttömille itselleen ja heidän läheisilleen, mutta siitä kärsii myös julkinen talous ja koko kansantalous.
Työttömyyden haitoista ovat yhtä mieltä niin hallitus- ja oppositiopuolueet ja työmarkkinajärjestöt kuin taloustutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden ylivoimainen enemmistö.
Samoin siitä "kaikki" ovat jokseenkin yhtä mieltä, että työttömyys on parhaillaan Suomen yhteiskunnan ja talouden suurimpia ongelmia, jonka korjaamiseksi on pakko tehdä kaikki mahdollinen.
Mutta yksimielisyys on loppunut suunnilleen siihen, tilannearvioon. Sen jälkeen ovat alkaneet tulkinta-, oppi- ja aatekiistat, joiden johtopäätökset ovat paikoin täsmälleen toisiaan vastaan.

Pulaa on työstä eikä tekijöistä

Taloudessa ja työmarkkinoilla on meneillään vuosikausiin ankarin "luokkataistelu", jossa vastakkain ovat ikiaikaiseen tapaan työvoima ja pääoma. Yhden tulkinnan mukaan hallitus ajaa enemmän pääoman kuin työvoiman tai varsinkaan työttömien asiaa.
Tämän taistelun heikoin osapuoli ovat työttömät, ja siksi heidän asemansa on suuressa vaarassa heikentyä entisestään. Palkansaajajärjestöjä kiinnostaa enemmän vanhojen työpaikkojen säilyttäminen kuin uusien luominen ja työnantajille ja "talouseliitille" työttömyydestä voi olla ilmiönä jopa enemmän etua kuin haittaa.
Hallituksen julkilausuma tavoite on painaa työttömyys alas ja nostaa työllisyys ylös, mutta sen toimet ja keinot ovat ristiriitaisia ja vaarassa kääntyä tarkoitustaan vastaan.
Suunnilleen näin voinee tulkita Åbo Akademin taloustutkijan ja kriittisen talouskeskustelijan Christer Lindholmin talouspoliittisia kiistakirjoituksia, jotka pienkustantamo Vastapaino julkaisi parahiksi vapun edellä napakkana niteenä "Viis taloudesta – viisi myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin".
Yksi Lindholmin ruoskimista talousmyyteistä on kuin suoraan Juha Sipilän (kesk) hallituksen talouspoliittisesta käsikirjasta. Se toistaa vanhaa "markkinauskovaisten" tarjontapuolen talousoppien loitsua, jonka mukaan "tarjonta luo oman kysyntänsä".
Tämän opin mukaan esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Britannian pääministeri Margaret Thatcher yrittivät 1980-luvulla kohentaa maidensa työllisyyttä, talouskasvua ja julkisenkin talouden tolaa. Onnettomin seurauksin, niin kuin Lindholm muistuttaa.

Vanhat virheet toistuvat

Lindholmin mukaan Reagan ja Thatcher harjoittivat poikkeuksellisen suoraviivaista tarjontapuolen talouspolitiikkaa, jossa korostui lisäksi voimakas aatteellinen painotus yksityisen talouden puolesta julkista taloutta vastaan.
He muun muassa laskivat korkeimpia veroasteita voimakkaasti, kevensivät yritysten verotusta tuntuvasti ja etenkin Thatcher yksityisti runsaasti valtion omaisuutta. Näiden toimien oli tarkoitus kannustaa yksityisiä investointeja ja luoda työpaikkoja, talouskasvua ja lopulta vahvistaa julkistakin taloutta.
Samaan aikaan he heikensivät palkansaajien ja työttömien asemaa muun muassa työsuhde- ja työttömyysturvaa heikentämällä. Tarkoitus oli lisätä työmarkkinoiden joustavuutta ja työvoiman tarjontaa ja näin kannustaa yrityksiä investointeihin ja uuden työvoiman palkkaamiseen.
Talous tai työmarkkinat eivät kuitenkaan toimineet niin kuin markkinauskovaiset uskoivat – tai uskottelivat vastoin parempaa tietoaan niin kuin Lindholm epäilee.
Julkinen talous ei vahvistunut eikä työttömyys väistynyt, vaan kummassakin maassa oli vuosikymmentä myöhemmin enemmän julkista velkaa ja runsaammin työttömiä kuin tarjontapuolen suurten rakennemuutosten alkaessa. Sen sijaan ennestään rikkaimmat olivat rikastuneet vielä lisää.
Lindholmin mukaan Euroopan unionin (EU) ja Suomenkin viime vuosien talous- ja työmarkkinapoliittiset pyrkimykset näyttävät pääosin toistavan samoja virheitä.

Joku myös hyötyy työttömyydestä

Lindholmin mielestä on turha uskoa tai uskotella työllisyyden kohenevan työttömien ja pienituloisimpien asemaa heikentämällä tai työvoiman tarjontaa muuten piiskaamalla, kun työttömyyden syy on pula työstä eikä sen tekijöistä.
Jäljelle jää herkästi vain karu takapakki: työttömien ja pienituloisimpien asema heikkenee, mutta se ei vahvista työllisyyttä saati taloutta vaan heikentää kokonaiskysyntää ja sitä myöten yritystenkin kannattavuutta. Lopulta investointi- ja työllistämishalut heikkenevät eivätkä vahvistu.

Tällaista tarjontapuolen ilmeistä takapakkia on Lindholmin mielestä vaikea ymmärtää kuin yhdellä perusteella: että todellinen tarkoitus onkin ylläpitää tai jopa pahentaa työttömyyttä ja näin pitää työntekijöitä heikompina ja palkkavaatimuksia vaimeampina kuin ne olisivat paremman työllisyyden oloissa.
Tarkoituksellisen työttömyyden "salaliitto" ei ole Lindholmin päähänpisto, vaan siitä kirjoitti jo ammoinen talousteoreetikko Karl Marx 1800-luvun puolivälissä. Marx päätteli kapitalismin tarvitsevan riittävän suuren "työvoimareservin" pitääkseen palkkakustannukset alhaalla.
Lindholmin mielestä tätä tulkintaa ei voi leimata pelkästään marxilaisten tai muiden sosialistien kapitalismin vastaiseksi salaliittoteoriaksi, sillä aivan saman "luonnollisen työttömyyden" tarpeen totesi 1960-luvulla kapitalistisen markkinafundamentalismin esikuvaksi noussut taloustieteilijä Milton Friedman.
Hän asetteli sanansa hieman toiseen tapaan kuin Marx, mutta hänenkin tulkintansa mukaan työttömyys on tärkeä paineentasaaja talouskasvun ja inflaation välisessä tasapainoilussa. Työttömyyttä on tarpeen pitää yllä sen verran, etteivät palkat karkaa ja inflaatio kiihdy liikaa.
Lindholmin mukaan Marxin ja Friedmanin kuvailemaa työttömyyden tarpeellisuutta ei ole pakko ottaa todesta. Hänen mielestään tarjontapuolen talousloitsut ovat myytti, jonka avulla työttömyys ei vähene vaan voi jopa lisääntyä.
Työttömiä ja pienituloisimpia piiskaava politiikka ei oikeasti ole "ainoa vaihtoehto", vaikka talouspolitiikan päättäjät näin väittäisivät.

Valtiolla keinot täystyöllisyyteen

Vaihtoehdottomuuden myyttiä on ennen ÅA:n Lindholmia ruoskinut iso joukko eri aikakausien talouspoliittisia toisinajattelijoita ja taloustutkimuksen ja -keskustelun uudistajia.
Yksi heistä oli puolalaissyntyinen taloustieteilijä Michal Kalecki, jonka monipuolisen tuotannon kulmakiviin kuuluu 1940-luvun sotavuosien kirjoitus "Täystyöllisyyden poliittisista piirteistä" (Political aspects of full employment).
Paperissaan Kalecki kuvaa seikkaperäisesti, miten itsenäinen valtio voi halutessaan aina turvata täystyöllisyyden, mutta miksi valtiot eivät kuitenkaan yleensä näin tee.
Kaleckin mallissa valtio järjestää erilaisia yleishyödyllisiä työllisyystöitä ja maksaa niistä palkkaa niin monelle työttömälle kuin tarpeen, jotta yksityisiltä työnantajilta syystä tai toisesta työllistämättä jääneet työttömät saavat töitä.
Täystyöllisyys olisi hänen mukaansa omiaan ylläpitämään kotitalouksien ostovoimaa, talouden kokonaiskysyntää ja yksityisyritystenkin kannattavuutta, joten se olisi eduksi "kapitalistisellekin järjestelmälle".
Samalla täystyöllisyys varmistaisi Kaleckin mukaan julkisen talouden verotuloja, joten se keventäisi julkisen talouden rasitteita eikä kasvattaisi niitä. Silti valtiot eivät tee täystyöllisyyden vaatimia toimia, ja syyksi hän epäilee samaa "työvoimareservin" tarvetta kuin Marx kuvaili aiemmin.
Suurin piirtein samanlaista täystyöllisyyden mallia ja valtion "viimekätisen työllistäjän" (employer of last resort) roolia kuvasi myöhemmin yhdysvaltalainen taloustutkija Hyman Minsky.
Hän kehitteli ja tarkasteli täystyöllisyyspolitiikan mahdollisuuksia lukuisissa papereissaan 1960-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin ja vähän vaille kuolemaansa asti. Täystyöllisyyskirjoitukset löytyvät yhdessä niteessä "Loppu köyhyydelle: työtä, ei avustuksia" (Ending powerty: Jobs, not welfare).
Niiden keskeinen johtopäätös oli, että julkisen talouden on järkevää ja hyödyllistä tasata talouden suhdannevaihteluista johtuvaa työllisyyden vaihtelua tarjoamalla työtä ja maksaa siitä vähimmäispalkkaa jokaiselle sellaiselle työhaluiselle ja -kuntoiselle kansalaiselle, joka ei syystä tai toisesta saa työtä yksityisiltä yrityksiltä.
Työpaikkojen tarjoaminen ja tehdystä työstä maksettu palkka olisivat Minskyn mukaan hyvää ja vastuullista talouspolitiikkaa, ja lisäksi ne olisivat paras keino torjua köyhyyttä ja eriarvoisuutta.
Ehkä Kalecki ja Minsky olisivat kernaasti lähteneet samalle vappumarssille ÅA:n Lindholmin kanssa puolustamaan Suomenkin työttömien ja pienituloisimpien asemaa.