Työttömyyttä, luonnollisesti?

Pertti Haaparanta 
2.9.2013
Näinä aikoina ilma on sakeana puhetta rakenteellisista ongelmista ja suhdannepolitiikan tarpeettomuudesta. Mutta ongelmien erottelu rakenteellisiin ja suhdannepohjaisiin on paljon vaikeampaa kuin luullaan, ehkä sitä ei voida edes tehdä.

Erottelu rakennetyöttömyyden ja suhdannetyöttömyyden kesken (ja samalla kokonaistuotannon muutosten rakenne- ja suhdannekomponenttien kesken) perustuu ns. luonnollisen työttömyysasteen määrittämiselle. Nykyaikaisen makrotaloudellisen varhaishistoria voidaan esittää ns. Phillips-käyrästä käydyn keskustelun kautta, seuraavassa lyhyt ja karkea versio, tämä tarvitaan taustaksi.

A.W. Phillips huomasi 1950-luvun lopulla, että työttömyysasteen ja inflaation välillä on selvä tilastollinen yhteys, korkeampi työttömyys yhdistyy alhaisempaan inflaatioon. Presidentti Kennedyn talousneuvonantajien neuvoston jäsenet, myöhemmät nobelistit Paul Samuelson ja Robert Solow (jaa niin, eiväthän he tietysti oikeita nobelisteja ole, mitä nyt säälistä otettiin juhlallisuuksiin mukaan, tämä täytyy aina muistaa sanoa, etteivät lukijat hermostu) esittivät, että Phillips-käyrä antaa yhteiskunnalle mahdollisuuden valita työttömyyden ja inflaation välillä.

Edmund Phelps ja Milton Friedman (nobelisteja hekin, tai siis eiväthän he …) kiistivät sen, että pitkällä ajalla valintamahdollisuutta ei ole: Jos työllisyyttä pidetään korkealla inflaation avulla, niin ihmiset alkavat aikaa myöten vaatia korkeampaa palkkaa, mikä aikaa myöten lisää työttömyyttä. Vastaavasti jos työttömyys on korkealla ja inflaatio alhainen, niin palkkojen nousu hidastuu, reaalipalkat alentuvat ja työttömyys nousee.

Työttömyys siis aina palaa on sellaiselle tasolle, jolla reaalipalkat pysyvät ennallaan ja joka  sopusoinnussa vakaana pysyvän inflaation kanssa. Siksi tätä työttömyyden tasoa kutsutaan myös N(on) A(ccelerating) I(nflation) R(ate) of U(nemployment) ja kuvaa siis talouden rakennetyöttömyyden tasoa. Jos havaittu työttömyys on arvioitua NAIRU-tasoa lähellä, niin suuri osa työttömyydestä on rakennetyöttömyyttä, jos se on kaukana siitä, niin puhutaan suhdannetyöttömyy-destä. NAIRU-työttömyyttä määrittävät hyödyke- ja työmarkkinoiden rakenteet sekä erilaiset verot ja tuet.

Erottelulla on merkitystä myös julkisen sektorin budjetin kestävyysvajeen arvioinnissa, korkea rakennetyöttömyys merkitsee sitä, että julkiset pysyväisluonteiset menot ovat suuremmat vastaavasti tulot pienemmät kuin, jos NAIRU-työttömyys olisi alhaisempi (ja siten myös kokonaistulojen taso). Suomessakin rakenteellinen alijäämä on havaittu paljon suuremmaksi kuin suhdanteista johtuva alijäämä, rakenteellisen alijäämän on arvioitu olevan 2/3 koko alijäämästä. Siksi onkin aiheellista kysyä, kuinka hyvä teoria luonnollisen työttömyyden teoria on.

Yksi viime vuosien merkittävimmistä makrotaloustieteellisistä tutkimuksista on Robert Hallin “The Long Slump”, American Economic Review, 2011 (työpaperiversio löytyy tästä). Hallin mukaan luonnollisen työttömyyden teoria on ristiriidassa havaintojen kanssa, erityisesti sen kanssa, että taantumat ja erityisesti viime vuosien taantuma ovat pitkiä: taantumassa inflaatio ei ole vastannut sitä, mitä teoria sanoo. Eri näkökulmasta teoriaa arvioinut Roger Farmer on myös havainnut sen olevan ristiriidassa empirian kanssa.

Vuosien varrella luonnollisen työttömyyden teoriaa on arvosteltu monesta näkökulmasta. Yksi arvostelun kohde on ollut väite, että luonnollinen työttömyys aste olisi yksikäsitteinen. Onkin olemassa esimerkiksi joukko tutkimuksia, jotka osoittavat, että maailmassa, jossa hyödykemarkkinoilla on epätäydellistä kilpailua ja palkat määräytyvät yritysten ja ammattiliittojen välisissä neuvotteluissa, on olemassa useita “luonnollisia” työttömyysasteita, yhtenä esimerkkinä tämä Huw Dixonin tutkimus. Tällä hetkellä keskustelussa on kuitenkin enemmän esillä nobelisti (tai siis, eihän hän …) Paul Krugmanin kehittämä versio Keynesin “likviditeettiansa”-teoriasta, ns. nollakorkotalouden teoria. Teoreettisissa makromalleissa on yleisesti kaksi tasapainoa, “normaali” ja nollakorkotasapaino, nollakorkotasapainossa työttömyys on korkealla ja kokonaistuotanto alhaalla.

Jos luonnollisia työttömyysasteita on monia, niin erottelu rakenne- ja suhdannetyöttömyyteen on yleisesti ottaen mahdotonta. Niinpä esimerkiksi talouden väliaikainen elvytys julkisia menoja kasvattamalla voi pysyvästi nostaa tuotannon tasoa siirtämällä talouden huonosta tasapainosta hyvään tasapainoon ja sitähän on nykyisenkin talouskriisin aikana esitetty. Toisaalta taas sen tapaisilla rakenneuudistuksilla, joita Suomessakin on esitetty, ei välttämättä ole mitään vaikutusta.

Tällä havainnolla on merkitystä myös kestävyysvaje- ja elvytysvara-arvioille. Bradford DeLong ja Larry Summers ovat huomauttaneet, että jos taloudessa on “hystereesi-ilmiötä”, niin elvytysvara on huomattavasti tavanomaisia arvioita suurempi. Hystereesillä tarkoitetaan sitä, että talouden nykytilalla on vaikutus sen pitkän ajan kehitykseen. Esimerkki tästä on tietysti se, että talous on huonossa tasapainossa eikä pääse kurimuksesta pelkkien markkinavoimien avulla pois. Toinen esimerkki on luonteva näin viime viikon hallituksen rakennemuutospäätösten myötä. Yksi päätöksistä oli, että työttömien oikeutta saada lapsensa päivähoitoon rajoitetaan. Lasten päivähoito ilmeisesti parantaa lasten kognitiivisia taitoja verrattuna kotihoitoon (ks. Tuomas Pekkarisen kirjoitus tässä blogissa). Tehdyt päätökset siis mahdollisesti vaikeuttavat työttömien lasten asemia tulevaisuuden työmarkkinoilla, mikä heikentänee työllisyyttä ja pahentaa kestävyysvajetta.

En malta olla sanomatta jotakin myös tavanomaisten rakennepolitiikan välineiden kuten verotuksen ja työmarkkinoiden sääntöjen merkityksestä. Yleinen käsitys tietysti on, että esimerkiksi tuloverotuksen keventäminen (tarkemmin rajaveroasteiden alentaminen) pienentää rakenteellista työttömyyttä kaventamalla ns. verokiilaa. Tämä alentaa alentamalla reaalipalkkoja, joita yritykset joutuvat maksamaan, ja kasvattaa reaalipalkkoja, joita työntekijät saavat: sekä työvoiman kysyntä että tarjonta kasvavat. Nobelisti (tai siis eihän hän …) Charles Manski on äskettäin kuitenkin väittänyt, että meillä ei ole mitään luotettavaa empiiristä tietoa verotuksen vaikutuksista työvoiman tarjontaan, ei edes sen suunta ole selvä (kuten ei tietysti ole edes oppikirjojen verotuksen perusteorian mukaan). Ehkä Manski liioittelee, mutta ei häntä nyt voida aivan ohittaakaan.

Suomalaisittain mielenkiintoinen teoria on V. Bhaskarin teoria palkkojen reiluudesta ja palkkaneuvotteluista “Wage Relativities and the Natural Range of Unemployment”, Economic Journal 1990). Reiluudella Bhaskar tarkoittaa sitä, että yksittäisen ammattiliittojen edustajat vastustavat sitä, että heidän jäsentensä palkkoja lasketaan, jos samalla ei lasketa muiden palkkoja. He eivät kuitenkaan saa mitään erityistä etua siitä, että heidän palkkansa kasvavat muiden palkkoja nopeammin. Jos maailma on tällainen, niin luonnollisia työttömyysasteita on paljon ja niiden joukossa myös “täystyöllisyys”, kaikilla työttömyysasteilla reaalipalkka on sama. Bhaskarin teorian valossa keskitetyt tuloratkaisut näyttäisivät hyvältä keinolta koordinoida yhdessä julkisen vallan toimien kanssa palkkakehitystä niin, että työllisyys saataisiin mahdollisimman korkealle. Työnantajien painottamat toimialakohtaiset tai yrityskohtaiset palkkasopimukset taas olisivat lähes varma keino estää tämä kehitys.

Yksi mekanismi, joka hävittää eroa rakenteellisen ja suhdannetyöttömyyden välillä, on palkkojen jäykkyys alaspäin. Nobelisti (tai siis, eihän hän …) James Tobin huomautti tästä ensimmäisten joukossa, ja George Akerlof (nobelisti, tai siis …), William Dickens ja George Perry osoittivat formaalisti, että alhaisilla inflaatiovauhdeilla se, että palkat ovat jäykkiä alaspäin, tuottaa talouteen vakaan Phillips-käyrän. Näin työttömyyttä voidaan alentaa pitämällä inflaatiovauhtia korkeammalla ilman, että on pelkoa inflaation kiihtymisestä, mikä tapahtuisi, jos luonnollisen työttömyyden teoria pitäisi paikkansa. Kuten yllä totesin, halu pitää palkat reiluina voi olla yksi syy siihen, miksi palkat eivät laajamittaisesti jousta alaspäin.

Viime viikon Helsingin Sanomissa haastateltiin suomalaisia isokenkäisiä, jotka olivat selvästi haluttomia suostumaan oman palkkansa alentamiseen samantapaisin argumentein, joille Bhaskar teoriansa rakentaa. Voisi siis odottaa, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Tämä tarkastelemiseksi olen kuvaan 1 piirtänyt Suomen työttömyysasteen (vaaka-akselilla) ja inflaatiovauhdin (pystyakselilla) vuosille 1994-2012, tiedot on otettu OECD:n Economic Outlook-tietokannasta, inflaatiomittoina ovat vuositason harmonisoitu ns. headline kuluttajahintainflaatio (sinisellä) ja harmonisoitu kuluttajahintojen pohjainflaatio (ruskealla).  Kuvion 1 aloitusvuoden olen valinnut siksi, että Suomen Pankin inflaatiotavoite oli varmasti tullut tunnetuksi ja lama alkoi hitaasti hellittää (jättämällä pois oikeanpuolimmaiset pisteet näkee vuoden 1996 jälkeisen kehityksen). Kuvio 2 kuvaa inflaation ja työttömysasteen yhteyttä Euroopan rahaliiton olemassaolon aikana.

Työttömyys ja inflaatio 1994-2012

Työttömyys ja inflaatio 2002-2012

Luonnollisen työttömyysasteen teorian mukaan kummassakin kuviossa havaintopisteiden pitäisi olla jollekin työttömyysasteelle osuvan pystysuoran kummallakinpuolella. Ainakaan minun silmäni (nyt toki jo kirjoittamisesta väsyneet) ei tuollaista näe. Sen sijaan näen tukea alaspäin kaartuvalle Phillips-käyrälle (joka on sopusoinnussa Akerlof ym. teorian kanssa) ja vaakasuoralle Phillips-käyrälle, joka on sopusoinnussa esimerkiksi Bhaskarin mallin kanssa. Kuviot ovat sopusoinnussa luonnollisen työttömyyden teorian kanssa vain, jos luonnollinen työttömyysaste on vaihtunut taajaan.

Käytännössä jälkimmäinen vaihtoehto usein toteutuu siksi, että rakenteellista työttömyyttä arvioidaan työttömyyskehityksen historian avulla: pitkäaikainen suhdannetyöttömyys muuttuu mittaustavan vuoksi rakenteelliseksi, vaikkei se sitä todellisuudessa olisikaan. Ongelma syntyy aina, jos taantumat ovat pitkäaikaisia. Antonio Fatas ja Ilian Mihov ovat tutkimuksessaan “Recoveries” päätyneet siihen, että suhdannevaihtelut ovat tyypillisesti epäsymmetrisiä: tuotannon lasku on nopeaa, mutta elpyminen on hidasta. Elpymisen hitaus näkyy työllisyyden hitaana nousuna, mikä luonnollisen työttömyysasteen mittaustavan vuoksi automaattisesti kasvattaa mitattua muttei todellista rakenteellista työttömyysastetta, kuten Fatas ja Mihov toteavat. Heidän empiiristen tulostensa mukaan nyt vielä meneillään olevan taantuman aikana Yhdysvalloissa finanssipolitiikka on mahdollisesti ollut vähemmän elvyttävää kuin aiempien taantumien aikana.

Eurooppa tietysti on oma lukunsa, finanssipoliittista elvytystä ei ole edes yritetty. Hyväksi syyksi ei kelpaa se, että elvyttäminen valuu pienessä avotaloudessa hukkaan. Tällöin viitataan siihen, että pienessä avotaloudessa suurempi osa tulojen kasvusta valuu ulkomaisten tuotteiden kysyntään kuin suuressa taloudessa. Mutta on muistettava, että perinteiset teoriat korostavat sitä, että pienessä avotaloudessa, jonka valuuttakurssi on kiinteä, finanssipolitiikan teho on suuri, kun pääomat ovat kansainvälisesti liikkuvia. Rahaliiton pienen jäsenmaan tekemisillä ei ole vaikutusta yhteisen valuutan kurssiin, joten sellaisessa maassa on syytä uskoa finanssipolitiikan tehon olevan suuri. Emi Nakamura ja Jón Steinsson ovat tutkineet Yhdysvalloissa osavaltiokohtaisia finanssipolitiikan kerrannaisvaikutuksia, heidän tulostensa mukaan ne ovat suuria. Ehkäpä Euroopan Rahaliiton toimivuutta pitäisikin arvioida sen mukaan, kuinka tehokasta jäsenmaakohtainen elvytys on.

Helsingin Sanomien pakinoitsija Origolla oli tapana tarjota kirjepohjia erilaisiin vuosittain toistuviin tarpeisiin. Yksi tarve oli juhannusheilasta eroon pääseminen. Helsingin Sanomien päätoimittajalle hän tarjosi kirjettä, joka korosti kipeiden rakennemuutosten tarpeellisuutta ja nopeiden päätösten välttämättömyyttä. Pohjaa onkin käytetty viime aikoina usein muihin tarkoituksiin, mutta maailma ei nyt valitettavasti ole näin yksinkertainen.

2 kommenttia kirjoitukseen “Työttömyyttä, luonnollisesti?”

3.9.2013 13:07

Muotoilin huonosti lauseen “Tuon alan tutkimukset ovat järjestään epäonnistuneita”. Tarkoitin sitä, että edellytykset syy-seuraussuhteiden tilastolliseen osoittamiseen lastenhoitotavan mahdollisista vaikutuksista talouteen ovat heikot. Muuttujia on erittäin paljon, ja ceteris paribus -oletukset eivät päde eri lasten kohdalla. Tuloksia tilastollisista tutkimuksista on helppo saada. Mutta iso kysymys, joka pätee kaikkia tilastollisia tutkimuksia on se, miten tutkimukseen tarvittava data on koottu, mitä tietoja se pitää sisällään ja miten luotettavaa se on.

Mutta kirjoitukseni yksi pointti oli siinä, että on eroa siinä, puhutaanko lasten päivähoidosta, vain lasten varhaiskasvatuksesta (early childhood education). Ne ovat ihan eri asioita. Päivähoito on lapsen hoitamista. Varhaiskasvatus on puolestaan pedagogista toimintaa. Nämä eivät ole joko-tai -kysymyksiä. Moni lapsi on suurimman osan ajasta hoidossa myös päiväkodeissa. Kysymys on siitä, miten varhaiskasvatusosuus järjestetään silloin, jos oma vanhempi ei siihen kykene. Tuo on myös Suomen esikoulujärjestelmän taustaidea, missä kantavana ajatuksena on kaikkien lasten ottaminen mukaan pedagogiseen toimintaan (mikä on olennaisesti eri asia kuin lastenhoito).

3.9.2013 12:53

“Yksi päätöksistä oli, että työttömien oikeutta saada lapsensa päivähoitoon rajoitetaan. Lasten päivähoito ilmeisesti parantaa lasten kognitiivisia taitoja verrattuna kotihoitoon (ks. Tuomas Pekkarisen kirjoitus tässä blogissa). Tehdyt päätökset siis mahdollisesti vaikeuttavat työttömien lasten asemia tulevaisuuden työmarkkinoilla, mikä heikentänee työllisyyttä ja pahentaa kestävyysvajetta.”

Tuon alan tutkimukset ovat järjestään epäonnistuneita. Syynä on se, että muuttujia on niin paljon, että niitä ei voi oikein hallita. On yksilapsisen perheen lapsia, on uusperheitä, suurperheitä, on hyvissä väleissä olevia perheitä, erokriisiperheitä, alkoholisoituneita perheitä, alkoholisoitumattomia perheitä jne. Lasten kotiolot hoitoajan ulkopuolella vaihtelevat niin paljon, että ns. ceteris paribus -oletukset eivät päde. Kaiken lisäksi tilastojen mukaan vaikkapa kotihoidontuella oleva vanhempi voi olla töissä (Suomen systeemin mukaan se on täysin sallittua), tai työelämässä tilastojen mukaan oleva voi olla oikeasti lapsen kanssa kotona (esim. itse vähensin työaikaani lapsen synnyttyä ottamatta hoitovapaata, jolloin näyn tilastoissa työssä olleena, vaikka olin oikeasti lapsen kanssa). Syy -seuraussuhteita on äärimmäisen vaikea näyttää hoitoajan vaikutuksista, kun ensinnäkin se aika, missä lapsi valtaosan ajastaan viettää, vaikuttaa hyvin paljon myös lapsen kehitykseen - ja koska luotettavia tilastoja siitä, moniko vanhemmista on oikeasti ollut lapsensa kanssa kotona ja moniko ei, ei ole.

Mutta mitä kasvatustieteellisiin tutkimuksiin tulee, niin näiden mukaan mahdollinen kognitiivisten taitojen kehitys liittyy kai lähinnä siihen, jos lapsi on muualla kuin lastenhoidossa. Eli jos lapsi on vain hoidossa (on hoitaja oma vanhempi, yksityishoitaja, kunnan lastenhoitaja tms.), kognitiivinen kehitys on jokseenkin samanlaista kuin kotonakin hoidossa oltaessa - mikäli hoitaja ei ole pedagogiikan alan tuntija. Tuon takia on olemassa lastentarhanopettajan ammatti, joiden tehtävä on mm. edistää lapsen kognitiivista kehitystä erilaisten pedagogisten harjoitteiden kautta, ja puuttua havaitsemiinsa ongelmakohtiin.

Toinen juttu on se, miten lapsi reagoi esim. ryhmässä. 3 vuoden ikäraja, josta asiaan liittyen usein puhutaan, liittyy kai siihen, että useiden tutkimusten mukaan alle 3-vuotias lapsi stressaantuu huomattavasti herkemmin isossa ryhmässä kuin 3 vuotta täyttänyt. Pienellä lapsella ei ole kognitiivista kapasiteettia vielä käsitellä kovin monen persoonan läsnäoloa tilassa yhtä aikaa. Lasten stressin taloudellisia vaikutuksia on jokseenkin yhtä mahdoton osoittaa kuin aikuistenkaan stressin taloudellisia vaikutuksia. On vaikea sanoa, lisääkö vai vähentääkö vaikkapa työntekijöiden stressi yritysten taloudellista tulosta.