Finanssieliitti kiittää, pääjohtaja Liikanen
Euroalueen finanssitalous sai taas mojovan tujauksen tukea
alueen keskuspankilta. EKP lupasi pankkien käyttöön jopa tuhat miljardia
uutta euroa – ja avitti samalla arvopaperikurssit yhä ylemmäs.
Finanssieliitti hyötyi heti, mutta kokeellisen tuen vaikutus tavallisen
kansan reaalitalouteen on epävarma.
7.9.2014
Cantillionin kenties nerokkain – ja hänen omalle keinottelulleen ylivoimaisesti tuottoisin – oivallus oli kuin rautalankamalliksi väännetty tulkinta euroalueen EKP:n ja muiden nykyajan keskuspankkien tukitoimista ja niiden vaikutuksista:
Tuon nerokkaan oivalluksen voinee karkeasti pelkistäen ryhmittää neljäksi nyrkkisäännöksi:
1) Rahan tarjonnan muutokset vaikuttavat vääjäämättä mutta epätasaisesti talouden eri osissa vallitseviin hintoihin.
2) Rahamäärän lisäys ja hintojen nousu kasvattavat ensimmäiseksi ja eniten niiden toimijoiden tuloja ja varallisuutta, jotka ovat lähimpänä uuden rahan lähdettä.
3) Viimeiseksi ja vähiten – jos lainkaan – hintojen noususta hyötyvät ne, jotka ovat kauimpana uuden rahan lähteestä.
4) Uuden rahan lähteestä kauimmas jääville hintojen muutoksista koituu varmemmin entistä suurempien menojen verran haittaa kuin tulojen tai varallisuuden kasvua.
Cantillion menestyi keinottelijana ja teki huikeita voittoja yhdistämällä rahatalouden perusteisiin liittyviä oivalluksiaan aikansa rahaoloissa huomaamiinsa muutoksiin.
Hän osti, kun uutta rahaa tulvi talouteen ja keinottelukohteiden hinnat nousivat, ja hän myi, kun rahatulva hupeni ja keinottelukohteiden kuplat alkoivat puhjeta.
Hän oli aikansa finanssieliittiä, joka osasi lyödä rahaolojen muutoksilla rahoiksi.
Nyt on meneillään 2000-luvun eikä 1700-luvun alku, mutta aivan samaan tapaan uuden rahan tulva hyödyttää ensin ja eniten niitä, jotka ovat rahalähteen lähellä.
Niinpä nyt toistuu sama kuin Cantillionin aikoina 300 vuotta sitten: finanssieliitti rikastuu, ja tavallinen kansa maksaa. Nyt finanssieliitti saa kiittää keskuspankkeja.
EKP:ltä tuoretta tukirahaa
jopa tuhat miljardia euroa
Sivullisen on vaikea arvioida, miten huolellisesti Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen ja muut EKP:n neuvoston jäsenet ovat tutustuneet Cantillionin ainoaan julkaistuun tekstiin (josta tässä linkki ranskasta käännettyyn laitokseen An Essay on Economic Theory).
Se on sivullisenkin helppo havaita EKP:n rahapolitiikan toimista, että niissä ja niiden seurauksissa on vahvasti cantillionilaisia vaikutteita.
EKP:n rahapolitiikan linjauksista päättää pankin neuvosto, jonka jäseniä ovat EKP:n johtokunta ja euromaiden kansallisten keskuspankkien pääjohtajat. Neuvoston jäsenenä Suomen Pankin Liikanen määrää osaltaan, millä tolalla euroalueen rahoitusolot ovat.
Viimeksi torstaina EKP:n neuvosto päätti uusista mittavista rahatalouden tukitoimista, joilla se ilmoitti tukevansa euroalueen yleistä inflaatio- ja talouskehitystä – mutta joilla se kuitenkin tukee ensin ja eniten alueen finanssitaloutta.
EKP aikoo eri tukimuotoja yhdistelemällä kasvattaa tuoreen rahan tarjontaa euroalueen liikepankeille yhteensä arviolta jopa tuhannen miljardin euron verran. Se syöttää uutta rahaa pankeille puoli-ilmaisin luotoin ja mittavin arvopaperiostoin.
Uunituoreita miljardeja saavat ensin ja eniten käyttöönsä finanssijärjestelmän ytimessä talouden rahamyllyjä pyörittävät alueen suurpankit ja niiden tuntumassa vikkelimpiä rahavirtoja ohjailevat kansainväliset keinottelijat, kuten vipurahastot.
Suurpankit, vipurahastot ja muut kansainväliset keinottelijat sekä näiden suurimmat omistajat ja rahakeskusten superpankkiirit ovat tämän päivän finanssieliittiä, joka sai jo hyödyn EKP:n vasta lupaamista tukimiljardeista.
Pian EKP:n tuki-ilmoitusten jälkeen euroalueen osakemarkkinoiden kurssit nousivat ja velkakirjamarkkinoiden korot laskivat voimakkaasti. Samaan aikaan euron arvo suhteessa muihin päävaluuttoihin heikkeni niin kuin valuuttakeinottelijat toivoivat.
Finanssivarallisuuden arvon nousu oli välitön ja nyt jo toteen käynyt seuraus EKP:n neuvoston tuoreimmista tuki-ilmoituksista.
Sen sijaan vasta kenties vuosien kuluttua selviää, koituuko näistä kokeiluluontoisista tukitoimista euroalueen reaalitaloudelle ja kansalaisten enemmistölle hyötyä vai haittaa.
Rahapolitiikka
ollut tehotonta
EKP:n neuvostolla on rahapolitiikan tuoreissa tukitoimissaan sama tarkoitus kuin se on aiemmillakin tukitoimillaan tavoitellut. Se yrittää rohkaista euroalueen rahavirtoja liikkeelle lisäämällä ja helpottamalla pankeille tarjoamaansa rahoitusta.
Samaa ovat viime kriisivuosien kuluessa yrittäneet EKP:n lisäksi muutkin maailman suuret keskuspankit Yhdysvaltain Fedistä Japanin BoJ:iin ja Kiinan Kansanpankkiin niin kuin toki iso liuta pienempiä keskuspankkeja.
Ainoa kansainvälisesti merkittävä keskuspankki, joka on toistaiseksi onnistunut elvyttämään maansa luottovirrat vuolaaseen virtaukseen, on Kiinan Kansanpankki. Mutta sillä onkin käytössään suoraviivaisempia rahapolitiikan "taivuttelukeinoja" kuin muilla suurilla keskuspankeilla.
EKP ei voi muuta kuin tarjota liikepankeille entistä runsaammin ja entistä edullisempaa keskuspankkirahoitusta. Mutta sillä ei ole keinoja taivutella pankkeja muuttamaan lisärahoitusta uusiksi asiakasluotoiksi, eikä sillä ole keinoja taivutella pankkien asiakkaita hakemaan uusia luottoja.
Toki EKP saa liikkeelle juuri sen määrän uusia miljardeja kuin se haluaa. Mutta se ei pysty juurikaan vaikuttamaan, mitä pankit noilla tuoreilla miljardeilla tekevät.
Yksi perusteltu odotus on, että uusi raha hakeutuu samaan käyttöön kuin suurin osa maailman suurten keskuspankkien liikkeeseen panemista uusista miljardeista on viime vuosina hakeutunut: finanssimarkkinoiden keinotteluun.
Eikä tämä ole pelkkä oletus, vaan maailman finanssimarkkinoiden hintakehityksen vahvistama tosiseikka, johon muun muassa Kansainvälinen järjestelypankki BIS on kiinnittänyt huolestuneen huomionsa.
Kesällä julkaisemassaan viime vuoden vuosikertomuksessa BIS huomautti melkein samaan hengenvetoon, että:
1) Vallitsevissa talousoloissa keskuspankkien rahapolitiikka on likimain kyvytöntä elvyttämään reaalitaloutta.
2) Keskuspankkien poikkeukselliset elvytystoimet ovat edistäneet enemmän finanssi- kuin reaalitalouden kysyntää.
3) Finanssimarkkinoille on saattanut jo syntyä suoranaista riippuvuutta keskuspankkien yhä runsaampien tukitoimien raharuiskeille.
Ilmeisesti BIS:n ekonomistit ovat jyvällä Castillionin vuosisatojen takaisista oivalluksista.
EKP ei onnistunut
estämään luottolamaa
Erityisesti euroalueen talous- ja rahoitusolojen tahmeudessa näkyy merkkejä BIS:n viittaamasta rahapolitiikan tehottomuudesta. EKP on vuosien ajan yrittänyt saada alueen luottovirtoja elpymään, mutta tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi.
Pankkien luotonanto yksityiselle taloudelle on ollut erittäin vaisua ja suorastaan supistunut, vaikka EKP haluaisi luotonannon – eli suomeksi sanottuna alueen velkaantumisen – kaiken aikaa yltyvän.
Euroaluetta vaivaa niin sanottu luottolama, jossa luotonanto ja -kysyntä supistuvat. Tästä on seurannut velkavetoisen talouden jämähtäminen nollakasvun ja taantuman uuvuttamaan anemiaan, jossa kysyntä on heikkoa ja työttömyys runsasta.
Varta vasten EKP:nkin vaatimuksesta kesken velkakriisin kiristetty talouspolitiikka on pahentanut talouden anemiaa.
Seuraavaksi luottolama voi uuvuttaa talouskasvun lisäksi kuluttajahinnat laskuun, mikä olisi sekin vastoin EKP:n tavoitteita. Osa euromaista on jo laskevien hintojen deflaatiossa, ja nyt koko euroalue on jo hyvin lähellä nollainflaatiota.
Yksi EKP:n tuoreista tavoitteista lienee euron heikentäminen, ja se voi osaltaan jonkin verran avittaa alueen teollisuuden vientiä muille markkinoille ja hilata kuluttajahintoja taas nousuun.
Reaalitalouden muutokset ovat kuitenkin epävarmoja ja hitaita – ainakin, jos niitä verrataan finanssitalouden jo saamiin hyötyihin.
Sekin on epävarmaa, variseeko finanssitalouden jo saamista hyödyistä tavallisen kansan reaalitalouteen lopulta hyötyä vai haittaa.
Niin kuin muuan Richard Cantillion oivalsi jo 300 vuotta sitten.
