Sana
kriisi on aiheuttanut suurta hämmennystä ennen muuta niille,
jotka sitä käyttävät. Suurin osa asiantuntijoista määrittelee sanaa tarkemmin;
on velkakriisejä, asuntolainakriisejä, fiskaalisia kriisejä,
teknologiankuplakriisejä, pankkikriisejä, luottokriisejä, valuuttakriisejä,
pörssikriisejä, öljykriisejä jne. Sen lisäksi on eri maiden kriisejä: on
Kreikan, Latinalaisen Amerikan, Venäjän, Irlannin ja Kaukoidän kriisejä.
Valtiotieteen tohtori
Juha Tarkan mukaan eri kriisien
taustalla voi olla yhteisiä tekijöitä, mutta kriisit eivät ole ”veljiä
keskenään”. On totta että mikään kriisi ei ole identtinen tapaus toisen kriisin
kanssa, ei edes samassa maassa eri aikana. Mitä porvarilliset analyytikot eivät
näe on se, että kapitalismissa voi olla laadultaan kahdenlaisia eri kriisejä.
On järjestelmän kasvuvaiheen ns. toistuvat (sykliset) kriisit ja rappiovaiheen
rakenteelliset systeemikriisit.
* * *
Kapitalismi on yhteiskunnallinen järjestelmä täynnä ratkaisemattomia
ristiriitoja. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin, nykyään empiirisestikin huomaa,
että suurien muutosten aikoina historian kulku ei ole lineaarista. Kehitys
kulkee välillä asteittaisin askelin ja välillä jatkuvuuteen tapahtuu murroksia,
kuiluja, äkillisiä käänteitä, zikzak-liikettä, kehityksen pysähtymistä ja
taantumista. Kehitys on rauhanomaista kun kapitalismi löytää välitysmekanismeja
ristiriitojensa sovittelemiseksi. Muutoin kaikkialla syntyy otollisia
olosuhteita kapitalismin kumoamiseksi. Kapitalistisella tuotantotavalla on
globaali dynamiikka, joka heijastuu kansalliselle tasolle aika pitkällä määrää
sitä. Kyseessä on maailman kapitalismin ongelmat, jotka heijastuvat
paikallisiin kriiseihin, pankki- ja luottosektoriin sekä valtiotalouksiin eikä
päinvastoin. Kapitalismin ketju rikkoutuu eri lenkkien kohdalla, so. rikki on
ketju eikä yksittäiset lenkit.
Heijastuessaan eri valtioihin ja sektoreihin kriisi muotoutuu
vuorovaikutuksessa paikallisten, historiallisten ja jopa kulttuuristen
olosuhteiden kanssa. Siksi se saattaa näyttää erilaiselta kuin joku muu kriisi
jossain muualla. Pitää esimerkiksi paikkansa väite, että Irlannin kriisi on
erilainen kuin Kreikan. Kuitenkin kyseessä on vain eri taudit järjestelmän
kaikin puolin yli-ikääntyneessä ruumiissa. Kun yksi elin lakkaa toimimasta,
kaikki muut seuraavat perästä. On väärin siis ajatella, että pelastamalla
Kreikan, Irlannin ja muut jäljessä tulevat maat estetään kriisiä leviämästä ja
tulemasta meillekin. Pelastamalla näitä kriisipesäkkeitä saadaan aikaan vain
se, että välitön totaaliromahdus siirtyy vähäksi aikaa eteenpäin. Joka kerta
kun loppupamaus on siirretty tulevaisuuteen, a) siitä on tullut äänekkäämpää ja
b) siirtokausi on joka kertaa edellistä lyhyempi. Tällä hetkellä kapitalismin
tilaa voi määritellä näin: järjestelmän kaikki ristiriidat ovat räjähtäneet
käsin. Samanaikaisesti kaikki tähän asti käytetyt lääkkeet ovat toimineet
pikemminkin niin, että ristiriitojen sovittamattomuus on kärjistynyt. Nyt
maailmanlaajuisesti ajaudumme suurmittakaavan vallankumouksellisiin
konflikteihin.
Kriisin ilmaisimet tässä vaiheessa
Kapitalismin taudin diagnoosi on pääoman liikakasaantuminen. Vanhaa
yhteiskunnallista järjestelmää on kiusannut jatkuvasta tuottavuuden kasvusta
johtuva voiton suhdeluvun laskun laki. Kun liikapääomaa ei voitu sijoittaa
tuottaviin aloihin, se ohjautui mielikuvituksellisiin sfääreihin. Se on
synnyttänyt fiktiivisiä tuotteita ja on paisuttanut olemassa olevia
taloudellisia arvoja monikertaisesti suuremmiksi. Paiseita sanotaan kupliksi.
Kapitalistinen järjestelmä on täynnä jättiläismäisiä kuplia. Yksien tuotteiden,
asuntolainojen kuplat puhkesivat kesällä 2007 Yhdysvalloissa. Se aiheutti
välittömästi pankkikriisin maassa ja pian koko maailmassa. USA:n valtio
kansallisti joitakin pankkeja siinä määrin, että kun Lehman Brothers joutui samaan
tilaan, rahaa sen pelastamiseksi ei löytynyt. Historian suuriman
investointipankin konkurssi syksyllä 2008 veti koko yhteiskunnallisen
järjestelmän vararikkojen kuiluun.
Tuhansien miljardien rahanpumppaukset saivat pian valtiot samaan
tilanteeseen pankkien kanssa. On tärkeää ymmärtää, että pankkikriisi sai
valtiot konkurssin partaalle eikä päinvastoin. Valtioiden velkaongelmat omalla
vuorollaan kärjistivät entisestään niin pankki- ja finanssikriisiä. Rahan
tarjonta, l. luotto on suhteessa julkisen rahan injektointiin vähentynyt
huomattavasti. Pankit lakkaavat lainaamasta toinen toiselle ja nyt olemme
syksyä 2008 muistuttavassa tilanteessa joskin kärjistyneemmällä tasolla, koska
valtiot sosialisoivat tappiot. Työväenluokka vaaditaan pankkien tappioiden maksajaksi.
Lehman Brothersin konkurssin jälkeen joulukuussa 2008 Kreikassa puhkesi
nuorisokapina. Melkein kaksi kuukautta ihmiset taistelivat kadulla. Uutta
vuotta juhlittiin barrikadeilla ja seiniin kirjoitettiin ”
MERRY CRISIS AND
HAPPY NEW FEAR”. Kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtaja
Strauss-Kahn
määritteli tilannetta näin: ”tämä on ensimmäinen poliittinen kansannousu
globaalin pankkikriisin seurauksena”. Samaan aikaan me totesimme: ”Tämä kapina
tulee tulevaisuudesta”.
Suomessa ja muualla porvariston torvet vakuuttivat, että kyse on kriisistä,
joka ei koske omaa maatamme. Vasemmisto puhui keinotekoisesta kriisistä, jota
porvaristo käyttää hyväkseen ajakseen hyvinvointivaltiota alas. Tässä vaiheessa
kriisiä romahtaa kokonaisia valtioita, tai niitä joutuu IMF:n protektoraatiksi.
IMF laatii muistioita, so. välillisiä käskyjä, joita sen syliin joutuneiden
maitten on pakko noudattaa. Muistiot ovat suoranainen hyökkäys työväenluokan
elintasoa vastaan, ja merkitsevät työelämän turvamekanismien purkua ja julkisten
yritysten halvalla myymistä yksityisille. Voisimme kiteyttää johtopäätökset
seuraavasti: a) Kreikan tai Irlannin valtion konkurssi on osa kapitalismin
maailmanlaajuista konkurssia. b) Vuonna 2010 elimme uutta vaihetta, joka on
järjestelmän kannalta paljon synkempi kuin mitä se oli LB:n konkurssin jälkeen.
c) Kaikki suunnitelmat tilanteen pelastamiseksi valtioiden välityksellä ovat
epäonnistuneet. Valtioiden puuttuminen peliin on kärjistänyt kriisiä
entisestään ja laukaissut luokkataistelun dynamiikkaa kaikkialla.
Miksi ongelmamaita on pakko pelastaa
Kreikan bruttotuote edustaa vain 2,7 prosenttia koko Euroopan bkt:sta. Jos,
kuten väitetään, tämä olisi Kreikan kriisi, lilliputtitalouden olisi mahdotonta
vetää mukaansa EU:ta ja koko maailmaa romahduksen mustaan aukkoon. Presidentti
Obama
sanoi äskettäin, että Yhdysvallat oli toipumassa vuoden 2007
asuntolainakriisistä kun tuli Kreikan konkurssi ja upotti USA:n takaisin laman
suohon. Sellainen on vähintään naurettavaa. Kuitenkin on muita kytköksiä, jotka
levittävät kriisiä, ja tekevät siitä pandemian. Yksinomaan Kreikka, Espanja ja
Portugali ovat velkaa 3000 miljardia dollaria pelkästään saksalaisille
pankeille. Sen lisäksi Ranskan ja Saksan pankit omistavat 80 prosenttia
”arvottomista” Kreikan velkakirjoista.
Nykyisessä tilanteessa olemme olleet viimeksi 2000-luvun alussa. Takana oli
ns. Aasian tiikereiden, Venäjän ja Brasilian vararikot. Kriisi oli siirtymässä
alalle, jossa on pääoman korkein orgaaninen koostumus,
teknologiateollisuudelle. Silloinkin puhuttiin IT-alan eikä kapitalismin
kriisistä. Alueellisesti kriisi siirtyi Argentiinaan. Pankkiromahdus aiheutti
kansannousun (argentinazo), joka kaatoi viisi presidenttiä puolen vuoden
aikana. Argentiinan konkurssin jälkeen helvetin portit olivat auki kapitalismille.
Kriisi oli koputtamassa Wall Streetin ovea. Maailmanlaajuisesti totaaliromahdus
estettiin kasvattamalla ulkomaavelkaa, jolla rahoitettiin budjettivajeita.
Vajeita läntisessä maailmassa oli kattamassa Kiina valtavalla ylijäämällään.
USA:lle lainaaminen hoitui osittain myös Saksan ja Japanin pääomalla.
Kiina–ilmiö yhtäältä siirsi totaaliromahduksen tuonnemmaksi, mutta toisaalta se
laukaisi kaikki velkaantumisen trendit ympäri maailmaa. Nykyisen kriisin alusta
asti (2007) alkoi esiintyä murtumia USA–Kiina-akselilla. Ristiriitojen
tasapainottavana tekijänä Kiina-ilmiö on nyt loppunut.
Kiinan ylijäämällä
Bush rahoitti sodat Afganistanissa ja
Irakissa. Vastapalvelukseksi suurelle palvelukselleen Kiinan tuotteet saivat
valittamatta jyrätä lännen markkinoilla. Se onnistui halvan valuutan (yuan)
politiikalla. Nyt Kiinaa ei enää nähdä ystävänä, vaan vaaditaan siitä, että se
vahvistaa valuuttansa, jonka heikkous on edellytys Kiinan viennille.
Yhdysvallat painaa tähtitieteellisiä summia inflatorista rahaa pakottaakseen
yuanin sitä kautta vahvistumaan. Juuri ennen G20–kokousta Soulissa Fed laski
liikkeelle uuden satsin 600 miljardia dollaria. Dollarin tahallinen
heikentäminen saa Kiinan dollarivarannot hupenemaan. Vastaavasti Kiina uhkailee
myydä pois länsivaltioiden velkakirjoja. Niitä on Kiinan halussa kolmen
biljoonan (3000 miljardin) dollarin edestä. Soulissa eliitti sopi siitä, ettei
heidän välisiä ristiriitojaan pysty sovittelemaan. Näin ollen, protektionismi
nostaa päätään. Kapitalismin kriisin tämän muodon nimikin on lanseerattu; se on
valuuttakriisi.
Pörssit Aasiassa sahaavat ylös ja alas kun leviävät skenaariot ja huhut
siitä, että Kiina nostaa korkotason. Inflaatiopaineet kasvavat ympäri maailmaa
sen jälkeen kun USA:n keskuspankki Fed on avannut rahahanansa. Kiinassa
inflaatiota vastaan voi taistella tukemalla ruokavarantojen myymistä tai
hintavalvonnalla. Koron noston seurauksena kasvu Kiinassa tyrehtyisi tyystin.
Talousanalyytikot ennustavat ettei koron nostolta voida välttyä, ei ainakaan
vuoden loppuun mennessä. Fedin pääjohtaja tietää hyvin, että hyökkäys ja
vastahyökkäys ovat paras puolustus.
Ben Bernanke kertoi että
työttömyys on noussut yli 10 prosentin rajan (reaaliluku on yli 40 miljoonaa)
samanaikaisesti kun inflaatiopaineet ovat laskussa. ”Tämä pakottaa meitä
elvyttämään lisää”, hän sanoi välittämättä puuttua toimenpiteensä
seuraamuksiin. Kiina ja Yhdysvallat asettuvat paikoillensa ja ottavat puukot
tupesta näkyviin. Kuka iskee ensin ja miten; emme voi tietää, mutta siihen
ryhtyminen on vain lyhyen ajan kysymys.
Sen jälkeen jotkut tulevat sanomaan, että kriisin syy on tuossa
vastakkainasettelussa. Tämä niin kuin muutkin seuraukset ovat vain oireita.
Sairaana on toisen maailmansodan jälkeinen järjestelmä. Hallitsevan luokan
intressit sanelevat sen, että kaikki mitä kovalla työllä ja taistelulla on
suursodan jälkeen saavutettu pitää riistaa pois. Mahdottomuus piilee siinä,
että tällainen ei onnistu ilman silmitöntä väkivaltaa. Projektin tekee
mahdottomaksi sekin, ettei kukaan pystyisi sen jälkeen enää kuluttamaan.
Tuottajana nähtynä työläinen on oltava halpa, mutta kuluttajana hänellä pitää
olla ostokyky. Lääke on kokeiltu ja se on epäonnistunut. Siispä toistaiseksi
lääkkeeksi kokeillaan kuplien paisuttamista entistä suurimpiin mittoihin.
Sekään ei näytä tepsivän. Nykykriisin alkamisesta eri tukien muodossa
(bail-out) on yhteensä pumpattu 20 biljoonaa (20 000 miljardia) dollaria. Summa
on kolmasosa koko maailman bruttokansantuotteesta. Silti vuoden 2007 jälkeen
esim. USA:n ulkomaanvelka on yli kaksinkertaistunut. Kreikan budjettivaje viime
keväänä oli noin 13 prosenttia. Jouduttuaan troikan valvontaan maa joutui
leikkaamaan julkisen sektorin työntekijöiden palkkoja kovalla kädellä, välillä
50 ja 60 prosenttia. Lopputuloksena puolen vuoden kuluttua vaje nousi miltei 15
prosenttiin. Tämä on sodanjälkeisen kapitalismin ja myös tässä muodossa
esiintyvän globalisaation lopun alkua.
Kolmas askel toden sanoo – tai keitä tulee perästä
Helsingin sanomien mukaan kuilu euroalueelle ja sen seurauksena
koko EU:lle on lähellä. ”Euroalueen rahaliitto ja euro ovat enää kolmen
harha-askeleen päässä kuilusta”. Ihan varmaa on se, että Irlannin jälkeen
kuiluun hyppää Portugali. Analyytikkojen mukaan tähän asti ulottuvat rahaliiton
rahkeetkin. Sekin sillä edellytyksellä, että muut euroalueen maat suostuisivat
osallistumaan talkoisiin. Kreikan ja Irlannin olisi hieman vaikeata osallistua
siihen, joten niiden osuudet tulisi hoitaa muiden jäljellejäävien.
Jos – olisi todennäköisempi sanoa kun – kuilussa olevien seuraksi siirtyy Espanja,
EU alkaa olla historiaa. Saman lehden mukaan ”…tämä kolmas harha-askel olisi jo
liikaa. Siihen loppuisivat tukirahkeet – ja ehkä myös rahaliitto […] jos kaatuu
vielä Espanja, peli on saman tien pelattu” (HS 14.11.2010). Porvarilliset
taloustieteilijät eivät ole totuttaneet meitä tällaiseen karuun kielenkäyttöön.
Pääoma pakenee reunavaltioita pikavauhtia. Kovassa ytimessä nähdään, että
eurokriisin toinen näytös siirtyy valonnopeudella periferiasta keskuksiin.
Kapitalismin suurin dilemma tänä päivänä Euroopassa on tässä: jos pelastaa
reunatalouksia voi käydä niin, että itsekin on pian samassa tilanteessa. Jos
antaa niiden mennä saneeraukseen, sen jälkeen pitää linnoittautua omien rajojen
sisään, hyväksyä protektionismin säännöt ja alkaa teroittaa omiakin puukkoja.
Käytännössä kaikki kolme maata ovat kuilussa, koska niiden rahoitus ei
onnistu markkinoiden kautta. Sen jälkeen kun julkinen valta tuki pankkien
likviditeettiä, se menetti oman likviditeettinsä lisäksi myös mahdollisuuden
lainata markkinoilta. Vaikka pankkituet saivat valtiot vararikon partaalle, se
ei helpottanut pankkien likviditeettiä. Kun velkakirjamarkkinat haistavat
riskiä, niiden myöntämien lainojen korko nousee pilviin. Pian mikään näistä
maista ei pysty itsenäisesti lainaamaan ja joutuu maksukyvyttömäksi. Jotkut
sijoittajat tienaavat vielä miljardeja eurovaltioiden velkasaneerauksista ja
muista luottovahingoista. Luottoriskijohdannaiset (
Credit Default Swap
– CDS) siirtävät miljardit sijoittajien taskuihin. Olemme siis tilanteessa,
jossa tukirahkeita riittää vain pienille valtioille ja seuraava potilas on
Espanja, joka on liian suuri pelastettavaksi. Sijoituskonsulttiyhtiö GaveKal
Researchin mukaan, koko rahaliitto vetelee viimeisiään.
Roubini: Ranska niin kuin Kreikka
Kuuluisa talousasiantuntija
Nouriel Roubini väittää, että
Ranskan julkisen talouden tila ei ole parhaimmassa kunnossa euroalueella.
CNBC-kanavalle antamassaan haastattelussa Roubini arvioi, että monessa
suhteessa Ranskassa luvut ovat samansuuntaiset kuin Kreikassa tai Irlannissa,
vaan ei vielä ole vajonnut yhtä syvälle kuiluun. Roubinia huolestuttaa
Sarkozyn
päättämättömyys kohdata poliittinen vastuunsa ja ryhtyä radikaaleihin
reformeihin. Viimeinen on helpommin lausuttu kuin tehty. Äskettäin näimme miten
mahtava työväenluokan vastarinta taisteli kadulla. Mitä porvarilliset
analyytikot eivät voi ymmärtää on se, että luokkataistelu on osa taloudellisia
prosesseja.
Ranskan valtiolainojen korkoero Saksan vastaaviin verrattuna on viime
päivinä kasvusuunnassa. Maan velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on aika
korkea (84 %) ja budjettivaje on kasvamassa yhä suuremmaksi. Se on
onnistuttu pitämään kuuden prosentin tasolle yllättävien leikkaustoimien
jälkeen. Barclays Capitalin strategin
Huw Worthingtonin
mukaan, Ranskalla ei kuitenkaan ole paljon näyttöä näiden lukujen
supistamisesta. Ranska joutuu maksamaan lainoistaan enemmän kuin Chile tai
Malesia, joille on annettu alempi luottoluokitus.
Saksan keskuspankki kertoi (20.11.) että maan rahalaitokset tarvitsevat 50
miljardia euroa lisäpääomaa jos aikovat täyttää vakavaraisuussäädökset. Arviot
perustuvat Bundesbankin vakausraporttiin, joka julkaistaan 25.11.2010.
Elvyttävänä toimena pidetty alhainen korkotaso on lisäännyt pankkiriskejä
euroalueella ilman että paljon kaivattua piristystä olisi nähty.
Äänensävy eliitin retoriikassa on muuttunut niin ikään. Silloin kun
Kreikassa soivat hälytyskellot, EU:ssa vihellettiin muina miehinä. Siiten
markkinat alkoivat kohdella Kreikkaa kaltoin. Maan luottokelpoisuutta
laskettiin ja korot, millä Kreikka sai lainata rahamarkkinoilta, nousivat
pilviin. Eri johdannaisten kautta investoitiin maan konkurssiin. Kreikka
kääntyi EU:n puoleen. Pitkään sen jälkeenkin liittokansleri
Merkel
kieltäytyi neuvottelemasta apupakettilainasta Kreikalle. Nyt puolisen vuotta
myöhemmin EU:n eliitti rukoilee Irlantia pyytämään mukaan tukimekanismiin.
Erityisesti Soulin jälkeen
Katainen mutta myös muut kuten
Rompuy
eivät säästele synkkiä ennusteitaan. Tämä on merkki kahdesta asiasta.
Ensinnäkin totaaliromahdus on lähempänä kuin luulemme. Toiseksi valuutta- ja
mahdollisesti kauppasotakin kapitalismin eri keskusten välillä on näkyvissä.
Tällä tavalla yritetään valmistella omia kansalaisia niin, että propaganda
syntipukkien etsimisessä myöhemmin purisi paremmin. Aikaisemmin on yritetty
rauhoittaa kansalaisten mielialoja ja vaalia optimismia. Nyt Jyrki Kataisen
suusta kuulee: ”Pankkien stressitestit epäonnistuneet” ja että ”Irlanti
todennäköisesti ei jää viimeiseksi”. Näin siis Katainen itki 17.11.2010: ”Joka
päivä on tartuntavaara, ja riski on edelleen hyvin suuri”. Van Rompuy on yhtä
suorasukainen: ”EU taistelee henkiinjäämisestään”.
Fiskaalinen kriisi johtaa kansallisvaltioiden luhistumiseen
Pitkässä juoksussa valtioiden interventio pankkien pelastamiseksi pahensi
pankkikriisiä sen sijaan, että olisi parantanut sitä. Sinällään tämä kertoo
siitä, että kyseessä on järjestelmän rakennekriisi, eikä yksinomaan
kapitalismin johonkin osa-alueeseen kohdistuva epäkohta. Vuosikymmeniä on
esitetty talouslukuja käymällä kauppaa fiktiivisen pääoman alueella, ja vieläpä
kasvattamalla sitä. Fiktiivinen pääoma ei tuota lisäarvoa. Sen kasvava pyramidi
kuitenkin vaatii omansa yhä enemmän supistuvasta tuottavasta pääomasta. Huutava
epäkohta nykykapitalismissa on johdannainen nimeltä ”
naked short selling”.
Siinä kaupataan arvoja, joita ei edes tarvitse omistaa. Kyseessä ovat lainatut
arvot, joita kaupatessa myyjä panee kaiken panoksensa siihen, että pian
myymisen jälkeen näiden hinta romahtaa. Silloin myyjä saa ostaa ne takaisin
halvemmalla, ja vetää välistä mittavia voittoja. Rappiovaiheessaan oleva
kapitalismi raatelee omia nahkojaan investoimalla omaan tappioonsa. Kreikan
pankki on naked short selling -menetelmällä kaupannut maan velkakirjoja
vapailla markkinoilla. Jopa keskuspankit ovat ristiriidassa niitä omistavien
valtioiden kanssa. Kapitalismi raatelee omia nahkojaan.
Exit strategies
Marxin mukaan pääoma on itse kehittyvä arvo, joka itse
arvoistuminen tietyn rajan jälkeen vääjäämättömästi johtaa pääoman tuhoon (
Grundisse).
Pääoma on liikkeellä oleva ristiriita. Pääomalla on sisäänrakennettu mekanismi,
joka pakotta sen levittäytymään. Kun Pääoma on luonut maailmanlaajuiset
markkinat, työnjaon ja tuotantovoimat, silloin alkaa rappeutuminen. Pääoma
yrittää tavoittaa äärettömiä päämääriä mitä halpamaisimman motiivin, rahan
vuoksi (
Saksalainen ideologia). Kapitalismi valloittaa koko maailman
laittaakseen sen taskuunsa ja lompakkoonsa. Silloin äärettömän ja äärellisen
välinen ristiriita muuttuu absoluuttiseksi, so. sovittamattomaksi, ja se
aiheuttaa järjestelmälle kouristuksia joista syntyvät suuret historialliset
järistykset.
Bernanke vannoo olemassa olevan tilanteen säilyttämisen ja jatkumisen
puolesta. Atlantin tällä puolella Merkel vannoo deflaation jumalan nimeen.
Menoja, palkkoja ja palveluita pitää leikata. Muun muassa Kreikassa, Italiassa,
Irlannissa ja Englannissa raaka peli on alkanut. Suurin osa vasemmistosta
siellä vaatii uudelleen neuvottelemista velanmaksunehdoista, siis ratkaisua
kapitalismin raameissa. Sellainen on mahdoton ilman, että kansa tuomittaan
elämään absoluuttisessa kurjuudessa. Toiset vaativat tulonsiirtoa, enemmän
liksaa työläisille ja kovempaa verotusta rikkaille. Vasemmistosta jotkut
haluavat pois euroalueesta, mutta ei EU:sta, ja paluuta vanhaan valuuttaan ja
devalvaatiopolitiikkaan. Realistisimmat skenaariot kriisistä poispääsemiseksi
kapitalismin viitekehyksessä on vielä kerran esitetty porvariston leiristä.
Stratford-instituutti on yksityinen think-tank, jonka henkilökunta koostuu
entisistä CIA:n asiantuntijoista. Se analysoi Kreikan näköalat seuraavasti:
umpikujasta päästään kahdella tavalla. Joko Saksa jättää euron, mikä ei olisi
sen etujen mukaista. Euro on luotu Saksaa varten, ja monet puhuivat aikanaan
eurosta naamioituna Saksan markkana. Toinen vaihtoehto olisi se, että Kreikka
jättää euron taakseen. Tämäkään ratkaisu ei olisi helppo, koska drakhman
pitäisi silloin devalvoitua 50–60 prosenttia. Teoriassa kansa tulisi siis saman
verran köyhemmäksi. Käytännössä kurjistuminen tulisi olemaan paljon suurempaa
luokkaa, koska kreikkalaiset joutuisivat maksamaan velkaansa euroissa, joita
eivät omistaisi. Tämä siksi että maa ei juuri tuota paljon, ja sen vienti on
muutenkin tyrehtynyt laman vuoksi. Arvojen mittana (
store of value)
drakhmaa ei hyväksyttäisi kaikkialla, ei välttämättä edes Kreikan sisällä.
Drakhman saaminen kiertokulkuun olisi kallis prosessi. Ja CIA:n ex-agentit
jatkavat: ainoa tapa saada devalvoitu drakhma liikkeelle on väkipakko (
The
only way to quarantee the currency circulation is BY FORCE).
Sellainen
by force-ratkaisu olisi pankkien sulku muutamaksi
päiväksi ennen devalvaatiota. Tähtäimessä ei silloin olisi ainoastaan
talletusten hallussa pitäminen muutamaksi päiväksi, vaan myös niiden osittainen
anastaminen. Takavarikoiduilla talletuksilla rahoitettaisiin drakhman
kiertokulkua. Stratford kertoo myös, että tällaisessa toimessa pitää ottaa
huomioon kaksi seikkaa: a) takavarikoituja talletuksia on pyrittävä minimoimaan
ja b) väkivaltavoimia tulisi vahvistaa, koska kadut tulevat vääjäämättä levottomiksi.
Tällainen on drakhman devalvoinnin kauhuskenaario.
Stressitestit
Kaikki luottokelpoisuutta mittaavat luokituslaitokset ovat amerikkalaisia.
Nykyään myös Kiinalla on mahdollisuus luokitella toisten maiden
luottokelpoisuutta. Eurooppalaiset ovat USA:n luokituslaitosten armolla. Tästä
syntyi ajatus siitä, että omien pankkien tila voitaisiin itse arvioida EU:sta
käsin. Näin ollen, päätettiin (23.7.) aloittaa pankkien stressitestit.
Todellisuudessa haluttiin viestittää markkinoille myönteisiä uutisia. Tällä
menetelmällä siis on vain psykologinen merkitys markkinoiden suuntaan.
Luottoluokitustalot antavat puolueellisia raportteja. Lehman Brothersille oli
annettu parhaat suosituksen juuri pankin konkurssin aattona. Mutta miten
eurooppalaiset luokittelevat itse omien pankkiensa sairautta?
Ensinnäkin pankeista valittiin vain pieni ote, aluksi vain 91 pankkia.
Niistä sairaiksi todettiin vain viisi pankkia Espanjassa, yksi pankki Kreikassa
ja yksi pankki Saksassa. Ennen sitä pankeille oli annettu mahdollisuus ryhtyä
uuteen temppuun. Ne jakoivat omistamiansa velkakirjoja kahteen kategoriaan.
Niihin, jotka ovat kaupattavaksi ja niihin, jotka varastoidaan. Näin ollen,
”sairaat” arvot suljettiin erilliseen kassakaappiin kuin ”terveemmät”.
Sairaisiin ei sallittu stressitestiä. Vaikka ote oli niin pieni (91 pankkia),
ja vaikka niitä tutkittiin vain terveiden arvojensa osalta, silti niistä
seitsemän todettiin sairaiksi. Sairaiden pankkien alkuperä on myös
mielenkiintoinen. Kuviota Kreikka–Espanja–Saksa on sanottu Bermudan kolmioksi.
Heinäkuun 30. päivänä 2010 neuvoteltiin siitä, miten voitaisiin ajaa eri
valtioita ns. kontrolloituun konkurssiin. Tämäkin menettely on uutta, ja se luo
viitekehystä valtiokonkurssien saamiseksi legitiimiksi. Osana sitä suunnitelmaa
on vakaussopimuksen uusiminen. Eletään Maastrichtin jälkeistä aikaa.
Europiiriin jäisivät vain maat, jotka noudattavat uuden vakaussopimuksen
ehtoja. Muut maat lentäisivät ulos tai ne voisivat muodostaa toisen luokan
euromaita. Toisen luokan maat voisivat ottaa käyttöön valuutaksi euro n:o 2:n.
Samassa yhteydessä ollaan luomassa uusia rakenteita. Sellaisella Pariisin
klubin tapaiselle kuviolla olisi oikeus tarvittaessa viedä yksipuolisesti osa
jäsenmaiden tuloista.
Kriisin laajentuminen poliittiselle tasolle sai aikaan kaksi ilmiötä. Kriisi
saavutti vaiheen, jossa romahtaa kokonaisia valtioita ja valtiokomplekseja.
Talouspolitiikan teko ei ole poliitikkojen, vaan markkinoiden käsissä; se on
fakta. Markkinat saavat sijoittaa tai olla sijoittamatta, siirtää pääomia reaaliajassa
paikasta toiseen, päättää tietyn maan luottoluokituksista, ostaa tietyn maan
velkakirjoja tai ei, määrittää korkotasoa, hyökätä räikeästi valuuttoihin,
lyödä vetoa kokonaisten maiden vararikosta. Sen lisäksi nämä näkymättömät
haamudiktaattorit määräävät IMF:n kautta ”lääkekuuria” sekä lakia ja kuria
niin, että tietyt maat pakotetaan yksityistämään yhteistä omaisuutta.
”Markkinat” tulevat sen jälkeen ostamaan puoli-ilmaiseksi lentoyhtiöitä,
satamia, rautateitä tai kokonaisia saaria. Sen jälkeen kun kaikki on
takavarikoitu, markkinoiden luottamus näiden maiden kansantalouksiin saattaa
taas nousta.
Niin sanotut markkinavoimat eivät kuitenkaan niin näkymättömiä ole.
Toimiessaan ne ovat yhtenäiset ja hyvin koordinoidut. Ne eivät kommunikoi
keskenään muuten, vaan niitä yhdistää joukkopsykoosin massapsykologia. Siksi
psykologia on tärkeä tekijä nykykapitalismissa. Pari väärää lausetta väärään
aikaan voi heilauttaa järjestelmää maailmanlaajuisesti. Avioliitto USA:n ja
Kiinan välillä on kestänyt uskomattoman pitkään. Avioero aiheuttaa
ketjureaktioita ympäri maailmaa tavalla, jossa protektionismi vahvistuu.
Avioero ei myöskään voi olla rauhanomainen.
Financial Times -lehden
mukaan avioero tulee olemaan vaarallisempi kuin kylmä sota konsanaan. Sen
lisäksi Kiinalla on omatkin USA:n avioliitosta riippumattomat ongelmansa.
Kansantalous on täynnä puhkeamattomia kuplia, erityisesti asuntomarkkinoilla.
Edellisen kriisivaiheen aikana Kiinassa elvytettiin tähtitieteellisillä
summilla. Tällä hetkellä Kiinan kansantaloudessa piilee kolme aikapommia. a) Se
joka johtuu kapitalismin kriisistä sinällään. b) Velan kasvu, mieletön
seteleiden painattaminen yms. ovat elvyttämisestä johtuva pommi. c) Elvytys ei
kohdistunut reaalitalouteen. Näiden lisäksi avioero USA:sta sinällään on omaa
luokkaansa, joka on verrattavissa loppuräjähdykseen.
Yleisesti ottaen kapitalismin jättiläismäinen elvytys ei tuottanut
odotettuja tuloksia. Korko on edelleen nollatasolla ja ”markkinat” vaativat
lisää miljardeja. Nyt kuitenkin eletään aikaa, jolloin viimein pitäisi kerätä
aikaisemmin jaetut miljardit.
Exit strategy-politiikka on kauan ollut
edessäpäin kaikkialla. Tilanne on kestämätön, eikä tunnelin päässä ole valoa
näkyvissä. Nyt on luokkataistelun vuoro sanoa oma sanansa. Niin sanottu ”luova
kirjanpito” osoittautuu bumerangiksi ja lyö takaisin kapitalismia silmien
väliin. Kreikka joutui markkinoiden vihan kohteeksi paljastettuaan, että
budjettivajeensa oli 13 prosenttia kuuden prosentin sijasta. Nyt paljastuu,
että Irlannin vaje on miltei 34 prosenttia. Vaje syntyi siitä, kun julkinen
valta yritti pelastaa pankit ja erityisesti yhden niistä, Angloirish-pankin.
Viime kesänä irlantilaiset pankit läpäisivät EU:n stressitestit. Neljä
kuukautta myöhemmin samat pankit eivät saa lainaa kansainvälisiltä markkinoilta.
Stressitestit osoittautuvat epäluotettavaksi, niiden tarkoitus on kaunistaa
kapitalismin karmeaa todellisuutta.
Näköalat
Saavutettuaan äärirajansa kriisin ytimessä on ns. kapitalismin
globalisaatio. Ei siis vain finanssiglobalisaatio ja uusliberalismi, vaan
kaikki kapitalismin rakenteet ja sitä ylläpitäneet poliittiset tasapainot kuten
esim. Maastrichtin sopimus. Näin ollen, päättymässä on Neuvostoliiton
romahtamisen jälkeinen aikakausi.
Käynnistymässä on prosesseja, mihin EU ei voi vaikuttaa. Siinä jokainen EU:n
maa pyrkii auttamaan vain itseänsä. Saksan rooli orastavassa tilanteessa on
ratkaiseva. Merkelin Saksa ei ole sama maa kuin
Kohlin Saksa.
Euroopan integraatio oli Kohlin tarjous muille eurooppalaisille Saksojen
yhdentymisen hyväksymiseksi. Vastaavasti Maastricht oli muiden tarjous
Saksalle, joka vaati, että rahaunioni toteutuisi Saksan ehdoin. Muita EU:n
maita ei ole helppo erottaa euroalueesta. Tilanne muuttuu vaikeammaksi sitten
kun ns. Kreikan kriisi leviää muuallekin kuin Irlantiin. Siksi monet tahot –
jopa Merkelin puolueen sisällä – vaativat, että Saksa eroaa itse
vapaaehtoisesti eurosta, ja siirtyy taas vanhaan markkaan.
Morgan
Stanley näytti melko varmalta väittäessään, että ”Saksa jättää euron”.
Soros oli samalla aallonpituudella: ”EU on hajoamisen partaalla”.
Enää ei ole epäilystä siitä, että keskipakoisvoimat ovat ottamassa voiton
kädenväännössä integraatiovoimien kanssa. Yhtenäisyys on vaarassa, ei vain
EU:ssa, vaan myös Saksan ja jokaisen maan sisällä. Yhteiskunnallisen kudoksen
eheyttä uhkaa yksi toinenkin seikka. Kehityskulkua yhteiskunnassa eivät määrää
vain hallitsevan luokan järjestelyt, sovittelut tai vastakkainasettelut.
Historian kulkuun vaikuttaa myös luokkataistelu kokonaisuudessaan. Se, että
miten helposti proletariaatti tulee alistumaan kohtaloonsa esim. Kreikassa,
Ranskassa, Italiassa tai muualla ei ole lainkaan kirkossa kuulutettu.
Luokkataistelu tulee näyttelemään pääroolia kansallisvaltion
hajottamisprosessissa. Kansallisvaltio syntyi kapitalismin synnyn yhteydessä ja
kuolee sen mukana.
Yhteiskunta esittää vastarintansa luokkataistelun kautta. Siihen tarvitaan
kokonaisohjelmaa siitä, miten kriisi on hoidettava. Ei riitä se, että
porvariston hyökkäyksiä vain vastustetaan ja/tai väliaikaisesti mahdollisesti
jopa estetään. Jos vastarinta jää vain protestoinnin tasolle proletariaatti
väsyy tuloksettomista taisteluista, ja näköalojen puutteesta johtuen se ennen
pitkää passivoituu. Silloin vasemmistolle on myöhäistä puuttua asiaan. Tänä
päivänä edessämme avautuu kaksi barbarianvaaraa.
Ensimmäisen
skenaarion mukaan proletariaattia yritetään kääntää toisen maan proletariaattia
vastaan. Saksassa kriisiin syypäinä ovat Kreikan työläiset ja Kreikassa
romahtamisesta syytellään saksalaisia, jotka eivät ole halukkaita auttamaan.
Kurjuudesta Yhdysvalloissa sormi nousee osoittamaan kiinalaisia, jotka ovat
vallanneet markkinat halvalla valuutallaan. Protektionismin ainekset yhdessä
syntipukkien etsimisen kanssa muodostavat sodalle haisevaa seosta.
Toinen
suuri vaara avautuu jokaisen maan sisällä. Pikkuporvariston vararikosta
syypääksi nimitetään työväenluokkaa, joka lakkoilee tms. Kun vanhan
yhteiskunnan tasapainot järkkyvät, vanhoista puolueista tulee epäluotettavia.
Siihen vaikuttavat myös lisääntyneet skandaalit. Jollei vasemmisto esitä
nyt
heti omaa itsenäistä poliittista vaihtoehtoaan, lähitulevaisuudessa
äärioikeisto tulee todenteolla jyräämään.
Analyysin teoreettiset lähtökohdat historiankulun kannalta
Jos tarkastelisi kapitalismia sen teoreettista taustaa vasten, pitäisi
ensiksi todeta, että tuottajana tai kuluttajana ihminen on ennen muuta
sosiaalinen olento. Se erottuu muista eläimistä siitä, ettei tee työtä
ainoastaan biologisten tarpeiden tyydyttämiseen, vaan sillä työn tekeminen
tuottaa myös lisää tarpeita.
Saksalainen ideologia -kirjassa Marx
analysoi, että riippumatta siitä, missä tuotantotavassa ihminen toimii, se
menee biologisten tarpeidensa yli ja luo sosiaalisia tarpeita. Ensimmäisen
uuden tarpeen luominen on samalla ollut ensimmäinen historiallinen teko. Marx
selittää, että tarve on eri asia kuin toive. Tarpeiden tyydyttäminen on aina
elämän vain yhden osa-alueen tyydyttämistä. Toiveen alueen rajat taasen ovat
äärettömiä. Kapitalismi on yksittäisten kansalaisten/yksilöiden yhteiskunta. Kapitalismia
ei voi kumota, ilman että kumoaisi yksilöiden yhteiskunnan.
Yhdellä puolella on Valtio ja toisella on yksittäisten yksilöiden massa.
Massa koostuu rikkaista ja köyhistä, riistäjistä ja riistetyistä, mutta kaikki
ovat olevinaan samanarvoiset, ainakin lain edessä. Talous taas on suhde
ihmisten välillä, suhde, joka jää pinnan alle piiloon. Kyseessä on vieraantunut
suhde. Ihminen tuottaa siis elämiseensä välttämättömiä tuotteita, mutta samalla
luo tarpeita, ei poimi ravintoaan luonnosta niin kuin muut eläimet.
Tuotantoprosessissaan ihminen tuottaa aina ylijäämää. Yhteiskunnallisesta
järjestelmästä riippumatta valtion kontrolli on sen tahon käsissä, joka valvoo
ylijäämää. Tämän ylijäämän yhteiskunnallinen muoto kapitalismissa on lisäarvo.
Kaikki yhteiskunnalliset vallankumoukset tähän saakka ovat korvanneet vanhan
tuotantotavan uudella. Uusi yhteiskunnallinen luokka on tullut vanhan tilalle
ja anastanut tuotannon ylijäämän. Toisin sanoen kaikki tähänastiset
vallankumoukselliset ryhmät ovat korvanneet luokkayhteiskunnan toisella
luokkayhteiskunnalla. Jakobiinit tekivät legendaarisen vallankumouksen, josta
syntyi hirvittävä järjestelmä, kapitalismi.
Robespierre,
Saint-Just
ja muut jättiläiset synnyttivät bonaparteja ja muita lilliputtipoliitikkoja.
Sosialistinen vallankumous on luonteeltaan erilainen ja siksi myös vaikeampi
toteutumisessaan, koska sen pitää kumota kaikki luokat, työväenluokka mukaan
lukien ja sitä kautta myös valtio. Jatkuva vallankumous on taukoamaton
vallankumous, joka pysähtyy vain silloin kun tämä luokkien välinen ristiriita
on ratkaistu.
Yleisen (julkisen) ja yksityisen välisen ristiriidan ratkaiseminen
(ristiriidan ylittäminen) vaatii sovittelumekanismeja.
Hegel
näki valtion ja yksilön (perhe) ristiriidan välittäjäksi osuuskunnat ja muut
taloudelliset yksiköt. Välittäjä sovittelee ristiriidan yhdistämällä
kokonaisuuden ja sen osa-alueita samaan yhteyteen. Niin kauan kun valtio ja
yksilöiden yhteiskunta säilyttävät asemansa vastakkainasettelussa erillisinä
pooleina, ristiriita on ratkaisematon. Se kärjistyy yhä enemmän siihen asti,
kunnes Leviathan-valtio nielaisee kansalaisensa, jotka kamppailevat
olemassaolostaan. Hegel näki ratkaisun ristiriitaan näiden kahden poolin
kompromississa. Marx taasen näki ratkaisun poolien konfliktissa. Ristiriidan
välittäjänä Hegelillä toimivat osuuskunnat ja Marxilla konfliktista syntyvä
ylimenoyhteiskunta, jota hän alussa kutsui liberaalidemokratiaksi ja myöhemmin,
kommuunin jälkeen, proletariaatin diktatuuriksi. Välttämätön edellytys
ristiriidan ratkaisemiselle ei ole vain valtion vaan myös yksilöistä koostuvan
yhteiskunnan kuolettaminen. Molempien poolien on kadottava. Myöhemmin
stalinistit ja kaikki valtaa palvovat tahot opettivat työväenluokalle, että
työläiset ottavat valtion haltuunsa ja hallitsevat yhteiskuntaa. Stalinismin
opin mukaan se, että valtio omistaa tuotantovälineet, tarkoittaisi sosialismia.
Asia ei ole näin. Kommunismiin johtava ylimenokauden toteutumisen mitta on
se, kuinka valtio ja individualistien kansalaisten yhteiskunta katoavat. Marxin
mukaan kommunismissa ihminen tarkoittaa kaikkien toiveiden toteuttamisen
kokonaisuutta. Ei siis vain tarpeiden tyydyttämistä, se on vain yksi osa
ihmisen itsensä toteuttamisesta. Kapitalismin väistyttyä proletariaatin
diktatuurin tavoite ei ole nousta yhteiskunnan ylläpuolelle tai muuttua
fetissiksi niin kuin NL:ssa kävi, eikä hallita jumalajohtajan mandaatilla. Sen
tehtävä ei ole nousta taivaaseen vaan toimia paratiisin ja helvetin
välimaastossa. Proletariaatin diktatuuri toteuttaa jatkuvaa vallankumousta,
jotta valtion ja yksilöiden ja niiden yksittäisten intressien yhteiskunnan
välillä oleva jako lakkaisi olemasta. Ei ole niin kuin
Jean-Jacques
Rousseau väitti, että yksilöllisen intressin on alistuttava julkiseen.
Päästäkseen tähän tulokseen Marx laati jatkuvan vallankumouksen teorian.
Jatkuvan vallankumouksen teoria ei ole joku hieno lisäys aikaisemman
teoreettisen perinteemme päälle. Se on välttämätön työkalu, joka ei lakkaa
toimimasta proletariaatin diktatuurissa. Siksi tätä, alun perin Marxin lanseeraamaa,
termiä vainottiin niin paljon
Stalinin toimeksiannosta. Monet
demonit katoavat vähitellen jatkuvien kumousten kautta senkin jälkeen kun
proletariaatti murskaa porvareiden vallan ja luo oman väliaikaisen
uudentyyppisen valtansa. Alkoholismi, uskonnollisuus, patriarkaalisuus eivät
katoa väkivalloin. Ne katoavat vähitellen sitten, kun niitä ylläpitävä tekijä,
individualismi, katoaa. Samassa yhteydessä Marx sanoi uskontoa kansan
oopiumiksi, mutta myöhemmin määritteli sitä näin: ”uskonto on sydän ja sielu
maailmassa, joka on ilman sydäntä ja sielua”.
Vanhan järjestelmän tilalle asettuu yhteiskunnallisen yksilön yhteiskunta.
Se ei tarkoita, että meistä kaikista tulee toistemme muotteja tai janoamme
samoja nautintoja. Jokaisella meistä on potentiaali kehittyä ihmisenä. Sitä
edistävät voimat vapautuvat kun ihminen vapautuu rajoitteista, joita aiheutti
jako henkiseen ja ruumiilliseen työn välillä. Meistä kaikista tulee
runoilijoita, ei samannäköisiä runoilijoita, mutta jonkunlaisia. Jokaisessa
meistä asuu enemmän tai vähemmän nero, sitten kun loppuu se, että toinen tekee
työt ja toinen nauttii sen hedelmistä.
Kommunistinen manifesti loppuu
näin: ”jokaisen ihmisen potentiaalin ääretön kehitys on edellytys kaikkien
ihmisten potentiaalin äärettömälle kehitykselle”.
Kööpenhaminan puheessaan
Trotski toteaa, että jokaisen ihmisen sisällä on jonkunlainen
nerouden liekki. Vallankumouksen tekevät ihmiset itse. Vallankumouksen rooli on
ihmisen emansipaatio ilman ehtoja ja ilman rajoja. Kaikilla tasoilla
vallankumouksen on oltava jatkuva, tai muuten se häviää. Tässä juuri piilee
vallankumouksen libertaarinen luonne.
Globalisaation historiallisia käännekohtia
Mitä joulukuussa 2008 näimme tapahtuvan Kreikassa, oli uuden aikakauden
ensimmäinen metropolien kansanousu. Kyseessä ei ole Kreikan eikä Euroopan, vaan
maailmankapitalismin konkurssi.
Financial Times kirjoitti 8.5.2010:
“Kun PIIGS – maat hukkuvat velkojensa mereen, ei ole varmaa, että pelastajat
auttaisivat muita, vaan ihan hyvin voivat hukkua siihen itsekin”. Amerikkalaiset
onnistuivat kattamaan talousvajettaan lainaamalla Kiinasta, Japanista ja
Saksasta. Kiina-ilmiö-nimellä tunnetussa kaksinapaisessa järjestelmässä ilmeni
säröjä jo keväästä 2007 lähtien. Kiinan talouden ylijäämä syntyi siitä kun
maailman markkinat täytettiin halvoilla tuotteilla. Prosessi kiihdytti
velkaantumisen tendenssiä kaikilla tasoilla. Valtiot tukivat pankkeja
myyttisillä summilla. Se sai aikaan vain sen, etteivät pankit luhistuneet ihan
heti. Yhteiskunnan tuki ei parantanut pankkikriisiin johtaneita syitä, vaan
päinvastoin kriisi muuttui fiskaaliseksi, eli valtiotalouden kriisiksi. Nyt
talouden käsikranaatti on vielä kerran pankkien käsissä. Lama on tulossa
takaisin, ja tällä kertaa ei ole mahdollista elvyttää samoilla keinoin kuin
ennen. Silloin puhutaan kaksoistaantumasta ja loppulamasta, totaalisesta
romahduksesta.
Kriisin analyysin on kiteydyttävä kolmeen kohtaan: a) kyseessä on
maailmanlaajuinen eikä kreikkalainen, irlantilainen tai eurooppalainen kriisi;
b) Euroopan Bermudan kolmion ilmiö (Kreikka-Espanja-Saksa) alkoi ilmetä
9.8.2007 Northern Rock -pankin vararikosta. Pankeille pumpattiin suuria summia,
mutta pankkien kesken luotto ei vieläkään pelaa. Pankit ovat kapitalismin
sydän, eli meillä on infarktitilanne; c) Vallankumous on tulossa – vihollinen
on kuin zombi ja siksi vaarallinen. Kriisin luonnetta ei voi ymmärtää ennen kun
ymmärtää aikakauden luonteen. Siihen tarvitaan klassikkoja. Tämä ei vapauta
meitä velvollisuudesta analysoida tämän ajan kriisiä, mutta nykyhetken
analyysin teko on mahdotonta ilman esim.
Leninin imperialismin
analyysia. Imperialismi oli finanssipääoman herruuden aika. Samalla kun pääoma
sitoo yhteen sen eri alueellisia osiaan, samanaikaisesti se kärjistää kaikki
ennestään jo vallitsevat epätasaisuudet. Historian kehityksen yhteydessä nämä
korostuvat molemmat sekä epätasaisuudet että yhtenäisyysaspektit. Muinainen
sekoittuu moderniin, jotkut kehitysvaiheet keskeytyvät ja esiintyy kuiluja ja
taantumista.
Mitään homogeenista aikaa ja paikkaa ei ole olemassakaan. Kun imperialismi
yhdistää pääoman eri osat, on siinä ensisijaisen tärkeänä itse kokonaisuus eikä
mikään yksittäinen osa. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa ja sillä on
oma dynamiikkansa. Tämän dynamiikan ketju ensisijaisesti rikkoutui vuonna 1917
ja vain toissijaisesti murtui yksi sen lenkistä. Lenin viittaa
J. A.
Hobsoniin, joka tutki kapitalismin loismaista luonnetta, ja
Rudolf
Hilferdingiin, joka tutki finanssipääomaa. Näiden teorioiden
arvostelun pohjalta Lenin rakensi imperialismin kritiikkinsä.
Ekspansio on sisäänrakennettu mekanismi kapitalismissa. Ensimmäinen suuri
globalisoimisen aalto oli silloin kun kapitalismi oli vielä lasten kengissä,
Kolumbuksen ajoista (v. 1492) alkaen. Löytöretkien kautta Länsi-Eurooppa yritti
valloittaa maailmaa levittääkseen kauppatavaraansa. Globalisaation toinen aalto
tapahtui 1800-luvun toisella puoliskolla. Vuonna 1848 tapahtuneen
yleiseurooppalaisen vallankumouksen jälkeen Saksa alkoi teollistua. Saksan
sosiaalidemokraattinen puolue SPD perustettiin Bismarckin maassa. Yhdysvallat
sisällissodan jälkeen ja Japani nousivat Saksan rinnalla kyseenalaistamaan
Britannian kauppamonopolia. Siihen hätään oikeita ehdotuksia kapitalismille
teki herra
Cecil John Rhodes: ”jos aiomme säilyä maailman
herroina, meidän tulisi teollistaa siirtomaamme”. Ei enää siis tavaroiden, vaan
pääoman vientiä. Rhodes palkittiin antamalla hänelle oma maa, joka nimettiin
Rhodesiaksi – nykyinen Zimbabwe.
Etenkin vuosina 1873–1896 esiintyi rajua voiton suhdeluvun laskua. Tämä
kapitalismin Nemesis toimi järjestelmän koko olemassaolon ajan. Kyseisenä
aikakautena kapitalismi siirtyy kultakantajärjestelmään, josta alkaa armoton
hintasota, deflaatio. Kolmannen maailman siirtolaistaminen kiihtyy. Kolmannessa
globalisaation aallossa 1900-luvulla imperialismissa luonteenomaista on
pankkitalouden dominoiva rooli. Muutamassa vuodessa se johtaa uuteen
historialliseen ilmiöön, maailmansotaan. Sodan jälkeen taloustieteilijä
Keynes
neuvoi
Churchillia siirtymään pois kultakannasta, mutta hän ei
noudattanut neuvoa. Vanha armoton Nemesis syöksi kapitalismin ennen
näkemättömään vuoden 1929 kriisiin. Samassa kriisissä vararikkoon meni
amerikkalaisia pankkeja, jotka olivat lainanneet Britannialle sodan jälkeen.
Tästä haavasta ei toivuttu New Dealin eikä Bretton Woodsin avulla.
Toisen suursodan jälkeen kapitalismi sai uusia liittolaisia, yhtenä
stalinistinen byrokratia. Maailman jako periferioihin ja yhteiskunnallinen
rauha metropoleissa oli neuvostojohdon antama tae. Bretton Woods sopimuksen
olisi mahdotonta toteutua sisällissodan raatelemassa Kreikassa, aseellisten
partisaanien hallinnassa olevassa Jugoslaviassa, patavasemmistolaisessa
Italiassa ja Ranskassa.
Maurice Thorez meni
De Gaullen
ja
Palmiro Togliatti entisen fasistin
Badoglion
hallituksiin.
Näitä taloudellisia tapahtumia on mahdotonta erottaa poliittisista
tapahtumista ja erityisesti luokkataistelusta, joka on historian mobilisoiva
tekijä. Tarkemmin sanottuna, Marxin mukaan, mobilisoivana tekijänä ei toimi
luokkataistelu yleisesti ottaen vaan vallankumous (
Saksalainen ideologia).
Vallankumouksen uhka oli tekijä, joka pakotti imperialisteja siirtymään
kultakannasta dollarin vaihdettavuuteen. Se oli heikkouden eikä vahvuuden
merkki.
Grundrissessa Marx selittää miten jokainen kriisi pitää sisällään
edeltäjänsä kriisit ja samalla ylittää ne. Nykyinen kriisi sisältää niin
vuosien 1929 kuin 1873 kriisit. Kaikkien kolmen kriisin takana 1800-, 1900- ja
2000-luvuilla on sama syy, voiton suhdeluvun laskutendenssi. Bretton Woodsin
loppu alkaa De Gaullen neuvoista, joka vaatii paluutta kultakantaan. Ranska
otti käyttöön kahden kerroksen kultamarkkinat. Ensimmäisellä käytiin kauppaa
virallisella hinnalla (35 $/unssi) ja toisella hinta määräytyi kysynnän ja
tarjonnan lain mukaisesti. Tämän seurauksena puhkesivat “punaisen toukokuun” tapahtumat,
joilla oli suuri merkitys siihen, ettei kultakantaan sitten palattu. Sellainen
paluu olisi tarkoittanut paluutta deflaatiopolitiikkaan ja miljoonia työttömiä
sekä palkkojen ainakin puolittamista. Myös Vietnamin sota näytteli suurta
roolia Bretton Woodsin hautaan saattamisessa. Vuodet 1971–1979 oli stagflaation
aika, hinnat nousivat, työttömyys kasvoi ja dollarin hinta laski. Vuosina
1980–2007 nostettiin ensin korot pilviin ja sitten laman puhkeamisen jälkeen
laskettiin ne miltei nollaan. Samanaikaisesti velka kasvoi (varsinkin
2000-luvulla omalle historialliselle tasolle). Nyt kapitalistien edessä on
kaksi dilemmaa. Bernanke haluaa elvyttää lisää kasaamalla yhä enemmän paineita
luhistumiseen suunnalle. Tämä vaihtoehto siirtää konfliktin lähitulevaisuuteen.
Merkel on päättänyt kallistua deflaation suuntaan. Se tarkoittaa
jättiläispääomien tuhoamista, joista yksi on työväenluokka sinällään. Jos –
niin kuin Marx väitti – pääoma on suhde ihmisten välillä, niin
sitten pääomien tuho merkitsee ihmisten tuhoamista tavalla tai toisella.
Me olemme jo siirtymävaiheessa. Hegelin ystävä, runoilija
Hölderlin
painotti, että sinällään kriisi on siirtymistä. Jokin kuolee siksi että joku
muu on syntymässä. Jonkin ruumiin mätäneminen on elämän laboratorio, ei vain
kuolema (
Marx). Tarvitsemme vanhan rappiota ja uuden syntymää koskevaa
kokonaisteoriaa. Siirtymä on ristiriitainen prosessi ja samalla pyrkimys
ratkaista ristiriitoja: a) työn ja pääoman välillä, b) maailmanlaajuisen
työnjaon ja kansallisvaltion olemassaolon välillä ja c) julkisen ja yksityisen
välillä (valtio ja kansalaisyhteiskunta). Tavasta, kuinka ristiriidat
ratkaistaan, riippuu se, millainen siirtymästä tulee. Ristiriitoja esiintyy
enemmänkin: kapitalismin tarvitsee epätoivoisesti ammentaa lisäarvoa työväenluokalta,
mutta toisaalta se joutuu vähentämään koko ajan työläisten määrää. Viimeinen on
välttämätön edellytys tuotantovoimien kasvulle, johon alinomainen kilpailu
pakottaa. Tästä muodostuu kapitalismin hautakivi.
Venäjän vallankumous ei tapahtunut turhaan. Ennen vallankumousta Venäjä oli
kansainvälisen taantumuksen poliisi. Sen jälkeen maasta tuli
maailmanvallankumouksen panttivanki. Samassa tilanteessa on tänä päivänä Kiina.
Kiina ei ole kapitalismin toivo kriisistä poispääsemiseksi. Kiinasta on tullut
kapitalismin kriisin ja sitä kautta myös maailmanvallankumouksen panttivanki.
Kiinan tuloista 2/3 osa syntyy viennistä. Dollarin romahtaminen aiheuttaa
romahtamisen Kiinan dollarivarannoille, joissa ”lepää” 3000 miljardia dollaria.
Näin ollen, Kiina on myös dollarin sekä USA:n ja Euroopan markkinoiden
panttivanki eikä niiden pelastaja. Jos tai kun Euroopan markkina-alue romahtaa
lopullisesti, niin Kiina romahtaa perässä. Tämän vuoksi Kiina tuki Espanjaa
ostamalla sen valtion velkakirjoja. Edellisten esimerkkien lisäksi viime
vuosina on havaittavissa paljon kapinoita ja liikehdintöjä Kiinassa, mikä
kertoo luokkataistelun kärjistymisestä.
Vielä kerran kapitalismin kuolemankouristusten takana on se, että työn ja
pääoman välistä ristiriitaa ei voida enää sovitella perinteisin keinoin. Tämä
on merkki järjestelmän vanhenemisesta ja rappeutumisesta. Mikään ei pysty sitä
elvyttämään, ei Kiina tai vielä vähemmän Intia tai muut britit. Kapitalismia ei
voinut pelastaa edes järjestelmän restauraatio Venäjällä tai Itä-Euroopassa.
Kukaan kapitalismin apologeetoista ei voi vastata kysymykseen: miksi
kapitalismi on historiallisessa kriisissä, jos sen historiallista vastustajaa,
Neuvostoliittoa ei enää ole.
Kapitalismin mätänemisen olosuhteissa ei rappeudu vain järjestelmä tai sen
valtapuolueet (hallitus- ja oppositiovoimat), vaan myös kaikki muutkin
vaihtoehtoiset voimat, joiden vaihtoehtoisuus ei mene kapitalismin rajoja
pidemmälle. Näin ollen, kapitalismin kriisi ilmenee kapitalismin hallitsemisen
kriisinä. Koskaan ei ollut ajankohtaisempi Trotskin fraasi, millä
siirtymäohjelma alkaa: ”Maailmanpoliittiselle tilanteelle kokonaisuudessaan on
luonteenomaista ennen kaikkia proletariaatin johdon historiallinen kriisi”. Nyt
olisi ponnistettava kriisin ratkaisemiseksi, ja uuden vallankumouksellisen
puolueen rakentamiseksi. Tämä on ehdoton edellytys ihmiskunnan poispääsemiseksi
tästä umpikujasta.
Loppufaktat loppulamasta
Huolimatta retoriikasta, että kyseessä on Kreikan kriisi, viimeistään viime
keväänä EU tiesi mitä on tulossa. Sen vuoksi varattiin 750 miljardin euron
hätärahasto tulevia kreikkoja varten. Uutistoimisto Bloombergin mukaan rahasto
on jo loppumassa kesken jos euromaiden ongelmat jatkuvat Irlannin jälkeenkin.
Irlannin noin sadanmiljardin apupaketti vastaa 60 prosenttia koko talouden
tuotteesta. Kreikka sai suurin piirtein saman verran avustuslainaa, mikä
vastasi 47 prosenttia bkt:sta. Monien arvioiden mukaan Portugali on
monenkertaisesti pahemmassa tilanteessa kuin Irlanti. Jos Portugalille
myönnettäisiin samansuuruisen hätäavustuksen (60 prosenttia bkt:sta), sen koko
olisi myös 100 miljardia euroa. Siihen loppuu sitten rahaston avustuskyky.
Vaikka ei tapahtuisikaan muita kansantalouksia mullistavia tapahtumia, kuten
pörssiromahdusta, osakkeiden loppuunmyyntipaniikkia, valuuttasotaa,
markkinoiden poispäin valumista, seuraavan maan maksukykyongelma roikkuisi kuin
kirves euron niskan päällä.
Jos Espanjalle – kuten on veikattu – kävisi samalla tavalla kuin Kreikalle,
Irlannille tai Portugalille, sen bkt:n 60 prosenttisen paketin suuruus on 632
miljardia euroa. Bloomberg on laskenut, että Italian tapauksessa kyseinen summa
olisi 912 miljardia euroa. 750 miljardin avustuspaketti ei riitä minkään maan
pelastamiseen Portugalin jälkeen. Sitä paitsi, sitäkään ei ole missään edes mihinkään
talteen kerätty. Paketti oli vain lupaus silloin kun haluttiin rauhoittaa
markkinoita viime keväänä. Vasta nyt avautuu edessämme todellinen perspektiivi.
Sen vuoksi eliittiin on iskenyt tekopyhärehellisyyden kärpänen.
Euroalue hajoaa pian. Se joko sirpaloituu tyngiksi ja heikoiksi
kansantalouksiksi tai supistuu pieneen ytimeen, joka yrittää dominoida sen
ulkopuolelle eloonjääneiden valtioiden taloudellista ja poliittista kehitystä.
On todennäköistä, että markkinat reagoivat aikaisemmin massiivisella arvopapereiden
myynnillä tai joukkopaolla euroalueelta. Loppu orastaa siis ennen Portugalin
konkurssiakin. Professori
Holtham kirjoittaa
Financial
Times -lehdessä: ”Irlannille annettava paketti on vain kallis laastari,
joka ei edes tyrehdytä verenvuotoa”. Eräiden huhujen mukaan euron kaatumista
parastaikaa valmistellaan euromaissa. Kannattaa muistaa EU:n presidentti
Rompuyn
lausahduksen viime viikolta: ”Jos euro kaatuu, koko EU kaatuu”. Siinä ei ollut
lipsahduksesta kysymys, sellaisia kömmähdyksiä ei tuon tason poliitikko tee.
Tuo lausahdus selittää, miksi Britannia osallistuu Irlannin avustuspakettiin,
so. jotta Irlanti pysyisi euroalueella.
Ratkaisuna maailman sosialismi – maailmanvallankumous
Marxin
Pääomassa on diagnoosi, että maailmanlaajentumisen tendenssi
(
universalizing) syöksee kapitalistisen järjestelmän kriisiin,
kumoukseen ja siirtymiseen uudenlaiseen tuotantotapaan ja luokattomaan
yhteiskuntaan. Nykyinen kriisi ei sisällä vain vanhan yhteiskunnan hajoamisen
elementtejä, vaan tulevan yhteiskunnan siemenet.
Yhteiskunnan sosialistinen reformaatio tarjoutuu nykyisessä kriisissä koko
sivilisaation pelastajaksi. Tämä ei ole vain propagandaa, vaan välttämättömyys.
Reformaation alullepano on mahdottomuus, mikäli hegemonia yhteiskunnassa säilyy
porvariston käsissä. Ennen kuin voi pakkolunastaa tuotantovoimat ja tuottaa
kollektiivisesti hyväksytyn suunnitelman mukaan, porvaristo on riisuttava
poliittisesta vallastaan. Se taasen tarkoittaa vallanriisumista porvaristolta
niiltä vallanelimiltä osin, johon porvariston hegemonia perustuu. Sellaisia
ovat väkivaltamekanismit, l. poliisit, armeijat, byrokratiat. Vasemmiston tukea
proletariaatilta ei saisi tulevissa muutoksissa kohdistaa prosessiin, jossa
vasemmisto tulisi hallinnoimaan kapitalismia joko yksin tai yhteistyössä
porvareiden kanssa. Yksi elintärkeä dilemma yhteiskunnassa tänään ei ole siinä,
että mikä puolue on vallassa, vaan että minkä luokan käsissä yhteiskunnalliset
asiat ovat. Muutoksen prosessi on vallankumouksellinen siksi, että se
kyseenalaistaa porvariston johdon yhteiskunnassa. Samalla se kyseenalaistaa
porvarillisen tuotantotavan, lainsäädännön, väkivallan monopolin porvariston
toimesta jne.
Tällä hetkellä on mahdotonta määrittää, missä maassa vallankumouksellinen
prosessi alkaisi. Se riippuu kriisin etenemisestä, imperialistien keskeisistä
tappeluista, proletariaatin luokkatietoisuudesta ja luokkataistelun
määrätietoisesta offensiivista. Yksi asia on varma. Globalisaatio on
huolehtinut siitä, että se ja vallankumous eivät voi jäädä yhden valtion rajojen
sisälle, vaan se leviää kaikkialle raketin vauhdilla. Porvariston
etulyöntiasema piilee siinä, että porvaristo suurin piirtein tietää missä
mennään. Proletariaatin etu on siinä, että eri maiden työläisten välillä ei ole
erilaisia saati vastakkaisia intressejä. Proletariaatti ei vielä tiedosta
tilanteen vakavuutta. Porvaristo sen sijaan on jo ottanut puukot esiin ja
yrittää kohdistaa ne eri maiden porvaristojen ja saman maan porvariston eri
osien sekä proletariaatin selkään.
Kirjoittaja on Marxilaisen työväenliiton
perustajajäsen.
Yksi kommentti
Kiitos seikkaperäisestä kirjoituksesta.
Kapitalismin kriisin suurin ongelma on ehkä kuitenkin siinä että omalla
työllään elävällä yhteiskunta luokalla (noin 7 miljardia, yli 99% maailman
väestöstä) ei ole mitään suunnitelmaa miten yhteiskunnan asiat tulisi hoitaa
ilman 300 sadan kapitalistin “management apua”.
Tilannetta voisi luonnehtia surkuhupaisaksi.
On selvää että koska maailman taloutta ja koko maailmaa hallitsee 300
suuromistajan joukko, ja koska historiaa ei voi kääntää takaisin
kansallisvaltioiden kapitalistisiin talouksiin, on ratkaisunkin oltava maailman
laajuinen.
Maailmanlaajuinen todellinen kansanvalta, todellinen demokratia
toteutuessaan merkitsee käytännössä maailman laajuisen sosialismin
toteutumista.
Siksi ainoa todella vallankumouksellinen, todella demokraattinen, todella
sosialistinen ohjelma voi perustua vain vallan saamiseen vapailla ja
rehellisillä vaaleilla valitulle maailman parlamentille.
Tällä hetkellä yleiseen ja yhtäläiseen ehdokaskelpoisuuteen ja yleiseen ja
yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvissa vapaissa ja rehellisissä vaaleissa, koko
maailma yhtenä vaalipiirinä, valittu Yhdistyneiden Kansakuntien parlamentti on
realistisin ja käytännöllisin tie maailman laajuisen demokraattisen ja
sosialistisen vallankumouksen toteuttamiseen.
Tuon parlamentin ensimmäisiä tehtäviä tulisi olla globaalien
rahoituslaitosten yhteiskunnallistaminen, siis siirtäminen demokraattisesti
hallitun Yhdistyneiden Kansakuntien Keskuspankin omistukseen.
Toiseksi tuo parlamentti ja ja Yhdistyneiden Kansakuntien Keskuspankki
mahdollistaisivat kansallisen tason pankkien kansallistamisen, koska niillä ei
sen jälkeen olisi mitään pakopaikkaa tällä planeetalla.
Nykyäänhän mikään järkevä sosialistinen virtaus ei esitä oman maansa
pankkien kansallistamista, koska se johtaisi vain pääomien pakoon. Kansallistaminen
vaatisi vähintäänkin kuukausia, pääomien siirto taas voidaan nykyään suorittaa
minuuteissa.
Pankkien kansallistaminen oli viides kohta Kommunistisen Puolueen Manifestin
ehdotuksissa välittömiksi toimenpiteiksi. Se oli myös ratkaiseva ja onnistuneesti
tehty siirto vielä Portugalin demokraattisessa ja sosialistisessa
vallankumouksessa.
Mutta maailma on muuttunut niin paljon vuoden 1974 jälkeen ettei pankkien
kansallistaminen (siis ilman mitään ansaitsematonta korvausta) ole tullut
kyeeseen enään vuosikymmeniin, eikä sitä edes harkittu kun ANC nousi valtaan
vapaissa vaaleissa Etelä-Afrikassa.
Kansan valta koko maailman tasolla avaa tien lukemattomiin parannuksiin ja
uudistuksiin kapitalismin rajoista täysin piittaamatta.
Siksi se on ratkaisevassa asemassa siinä uudessa 2010 luvun “manifestissa”
jonka sosialististen viratausten tulee osoittaa maailman kaikille kansolle.
Mikko Aalto
