Kolme reittiä ulos kriisistä – kaikki "mahdottomia"

Heini Karjanmaa

Analyysi   

Europäättäjillä on kolme edes teoriassa mahdollista keinoa ratkaista kriisi. Kaksi niistä on äärimmäisen epätodennäköisiä tai käytännössä mahdottomia. Kolmaskin on erittäin vaikea – ja lisäksi tyystin sopimaton kriisikokousten esityslistoille. Tiistain Kreikka-kokous ei käsitellyt ainuttakaan näistä keinoista.

Jan Hurri

21.11.2012

Euromaiden talouspäättäjät ovat kokoontuneet toinen toistaan korkeamman tason kriisikokouksiin yli 20 kertaa sen jälkeen, kun kriisi leimahti ilmiliekkeihin Kreikasta kolmisen vuotta sitten.

Tuorein kriisikokous oli tiistaina Brysselissä, jossa päättäjät yrittivät ratkoa Kreikan välittömästi päälle kaatuvia rahahuolia. Käsillä oli myös kiistakysymys, miten jatkaa Kreikan rahoittamista ilman taas uutta "pelastuspakettia" ja ilman entisten tukiluottojen anteeksi antamista.

 

Silti kriisi ei suinkaan rajoitu vain Kreikkaan, vaan käytännössä koko Etelä-Eurooppa on kriisialuetta, ja Ranskan valtion luottoluokituksen tiistainen lasku muistutti ongelmien leviämisen vaarasta.
Kriisin yksityiskohdat vaihtelevat maittain niin kuin vaihtelevat kunkin kriisimaan talouden erityispiirteetkin. Kokonaisuutena kriisi on poliittisesti ja hallinnollisesti vertaansa vailla oleva sotku.
Pohjimmiltaan tämäkin kriisi on kuitenkin talouden ilmiönä verrattain yksinkertaista perua ja perinteikästä laatua.
Niinpä myös ratkaisuvaihtoehdot olisivat teoriassa yksinkertaisia – elleivät ne olisi poliittisesti ja hallinnollisesti perin vaikeita, vastenmielisiä tai jopa mahdottomia.
Velkakriisejä
tämän tästä
Euromaiden velkakriisissä on pohjimmiltaan kysymys klassisesta ylivelkaantumisen kriisistä, jollaisiin valtioita ja kansantalouksia on aika ajoin eri syistä ja vaihtelevin vaurioin ajautunut ainakin niin kauan kuin talouden tapahtumia on kukaan kirjannut muistiin.
Tämä ilmenee esimerkiksi Länsi-Euroopan rahoitushistorian seikkaperäisestä selonteosta A Financial History of Western Europe, jonka kautta maailman arvostettu taloushistorioitsija Charles Kindleberger (1910–2003) kirjasi yksiin kansiin vuonna 1993.
Selonteko ei kuvaa vain Euroopan rahoitushistoriaa, vaan samalla se on luontevasti myös eurooppalaisten velkakriisien historiikki. Länsi-Euroopan taloutta on nimittäin vuosisatojen ajan koetellut jonkin sortin finanssikriisi osapuilleen kymmenen vuoden väliajoin.
Eikä eurooppalaisia rahoituskriisejä yhdistä vain toistuvuus vaan Kindlebergerin selonteon perusteella myös kriisien perusluonne.
Kriiseissä on aina pohjimmiltaan kyse liian suuresta velkamäärästä ja liian suurista kansantalouksien alijäämistä. Sekin toistuu, että velkojen maksamiseen ja alijäämien rahoittamiseen on liian vähän tuloja.
Se on toki vaihdellut suuresti, miksi ja miten velkamäärät ja alijäämät ovat kasvaneet liian suuriksi, mutta lopputulos on useimmiten ollut jokseenkin samaa lajia. Aivan samassa sakeassa velkasopassa Eurooppa räpiköi parasta aikaakin – tosin yhä vailla ratkaisuja.
Liikaa velkaa ja
liian vähän tuloja
Euroalueen kriisimaat Kreikka, Portugali, Espanja, Italia ja Irlanti ovat kriisissä, koska niiden velat ja alijäämät ovat liian suuria ja lisäksi ne kasvavat. Velkojen kantamiseen ja alijäämien rahoittamiseen tarvittava talous ja tulot eivät kasva vaan supistuvat.
Kriisimailla on nyt velkaa enemmän kuin kolme vuotta sitten juuri ennen kuin kansainvälisen finanssi- ja talouskriisin jatkoksi alkoi euroalueen kotoperäinen velka- ja rahoituskriisi.
Kriisin mittaan paisuneen velkakuorman "vastapainoksi" kriisimaiden kansantaloudet ovat nyt tuntuvasti heikompia kuin ennen kriisiä ja lisäksi heikkenevät kaiken aikaa lisää.
Kriisin paheneminen on osin europäättäjien syytä, sillä kriisitoimet ovat toimineet tarkoitustaan vastaan. Kriisitoimet eivät ole supistaneet velkamäärää eivätkä vahvistaneet taloutta vaan toistaiseksi ne ovat kasvattaneet ongelmavelkoja ja heikentäneet taloutta.
Tätä menoa talouden ja kriisitoimien epäyhtälö vie kriisimaita kohti vararikkoa, jonka välttämiseksi on karkeasti pelkistäen vain kolme edes teoriassa mahdollista keinoa.
Kukaan ei vielä
tiedä ratkaisua
Professori Kindleberger kuvaa finanssikriisien ominaispiirteiden lisäksi keskeiset selviytymiskeinot, joiden avulla Euroopan maat ovat päässeet aiemmista velka- ja vaihtotasekriiseistään.
Eurooppalainen unelma yhteisestä rahasta oli 1990-luvun alussa Kindlebergerin tiedossa niin kuin sekin, että euroa edeltänyt eurooppalainen valuuttakurssikokeilu ERM (Exchange Rate Mechanism) oli juuri karahtanut kalliisti karille.
Euroa ja rahaliitto EMUa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Niinpä Kindlebergerin tiedossa ei ollut, millä kokoonpanolla ja miten euromaat sekä rahaliitto ajautuisivat ensimmäiseen kriisiinsä. Kriisiin ajautuminen sinänsä tuskin olisi ollut hänelle yllätys.
Siitä Kindlebergerillä ei ollut harmainta aavistusta, miten euromaat ja -päättäjät selviytyvät tästä ensimmäisestä kriisistään – eikä siitä ole varmaa tietoa vielä muillakaan.
Sen sijaan tiedossa on, että velka- ja vaihtotasekriisien perinteiset selviytymiskeinot eivät ole kriisin tuivertamien euromaiden ulottuvilla. Eivät ainakaan ilman radikaaleja toimenpiteitä.
Perinteiset keinot
vielä kokeilematta
Velka- ja vaihtotasekriisejä on professori Kindlebergerin mukaan yleensä ollut tapana ratkoa suunnilleen niillä samoilla keinoilla, joiden avulla Suomi vältti vararikon ja käänsi talouden uuteen nousuun 1990-luvun alun lamasta.
Peruskeinot olivat Suomen lamassa niin kuin lukuisissa aiemmissakin kriiseissä:

♦ Talouden avittaminen vientivetoiseen kasvuun valuuttakurssia heikentämällä.
♦ Julkisen talouden tasapainottaminen talouspolitiikkaa kiristämällä sitä mukaa, kun vientivetoinen kasvu sallii ja pehmentää vyönkiristysten haittavaikutuksia.
♦ Kansantalouden ulkoisen tasapainon eli vaihtotaseen kohentaminen vientiä kasvatta- malla (valuutan heikennys) ja tuontia supistamalla (vyönkiristykset).
♦ Julkisen talouden rahoitusaseman vahvistaminen kotimaisen säästämisasteen kohenemisella ja pääomapaon houkuttele-misella pääomapaluuksi.
Kindlebergerinsä tarkoin lukenut toinen talousprofessori Michael Pettis tutkii edelleen taloutta ja velkakriisejä päätoimisesti. Hän on kirjoittanut eurokriisistä lukuisia kriittisiä katsauksia.
Pettisin mukaan eurokriisin syyt ovat perinteisiä mutta ratkaisun on miltei pakko olla vähemmän perinteinen tai suorastaan radikaali.
Korjauskeinot
aritmetiikasta
Professori Pettis on useita kertoja kriisin mittaan kerrannut puheenvuoroissaan ja kansainvälisille suursijoittajille laatimissaan markkinakatsauksissa, miksi euromaiden velkakriisi ei ratkea vaan pahenee europäättäjien väärillä kriisitoimilla.

Viimeksi hän selosti tulkintansa yhdysvaltalaisen Carnegie-säätiön Euroopan verkkojulkaisussa viime viikolla julkaistussa kirjoituksessaan.
Pettis on Pekingin yliopiston talousprofessori, Carnegie-säätiön vanhempi tutkija ja erityisesti juuri valtioiden velkakriiseihin ja kansantalouksien tasapaino-ongelmiin vihkiytynyt entinen investointipankkiiri.
Hänen mukaansa europäättäjät ovat palauttavinaan "talouskuria" kurittomiksi moittimiinsa kriisimaihin ja uskovat näin "auttavansa" avuttomia uuteen nousuun ja eroon kriisistä.
Pettisin mukaan kriisitoimet ovat ajan ja rahan tuhlaamista sekä yhteiskuntarauhan vaarantamista – joka lopulta epäonnistuu.
Pettisin mukaan kriisi on teoriassa mahdollista ratkaista kolmella keinolla, joiden perusteet eivät löydy europäättäjien ihanteista tai EU:n hallintokoneiston tavoitteista vaan aritmetiikasta.
Kriisi oli rahaliiton
vääjäämätön seuraus
Ensimmäinen keino ratkaista kriisi olisi kääntää kriisin alun perin aiheuttanut euromaiden talouksien epätasapainoinen vuorovaikutus vastakkaiseen suuntaan.
Pettis katsoo kriisin syntyneen vääjäämättä, kun euroajan alkuvuodet Saksalla oli liian heikko ja etelän euromailla liian vahva valuuttakurssi ja lisäksi yhteinen korkotaso oli tuolloin heikolle Saksalle sopiva mutta etelän euromaille ja Irlannille aivan liian matala.
Pääomaa ja tavaraa virtasi Saksasta reunamaihin, joissa komissionkin säestyksellä iloittiin elintason kohoamisesta enemmän kuin kannettiin huolta velkaantumisesta.
Saksa ylpeilee vientinsä vahvuudella ja vaihtotaseensa ylijäämällä eikä myönnä, että sen ylijäämä on suurelta osin perua juuri kriisimaiden alijäämistä. Samoin kriisimaiden ongelmavelat ovat suurelta osin saksalaispankkien holtittomia luottoja.
Professori Pettisin ensimmäinen keino olisi, että etenkin Saksa luopuisi vientivetoisesta talousmallistaan ja tieten tahtoen tavoittelisi vaihtotaseensa vajetta ja näin tekisi tilaa kriisimaiden kasvaa ulos kriisistään.
Pettis toteaa itsekin, että tämä on vain teoreettinen vaihtoehto, joka tuskin toteutuu.
Vuosikausien
deflatorinen lama
Toinen keino olisi se, jota kohti Saksa ja muut "maksajamaat" Suomi mukaan luettuna komission, euromaiden keskuspankin EKP:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n avulla ja vaatimuksesta määrätietoisesti pyrkivät.
Pettisin mukaan euromaiden vaihtotaseiden tasapaino-ongelmat on toki laskuharjoituksissa mahdollista saattaa tasapainoon kriisimaiden talouksia kuristamalla.
Tosin tämä kuristustemppu onnistuu vain sillä ehdolla, että jopa vuosikausien deflatorinen talouslama alituisesti pahenevine työttömyyksineen on poliittisesti mahdollista ja yhteiskunta kestää sen.
Kyse on Pettisin mukaan ennemmin aritmeettisesti kuin poliittisesti mahdollisesta keinosta, joka tuskin käytännössä toteutuu. Viime viikkojen mellakat Espanjasta Kreikkaan ovat muistuttaneet vastapaineista ja yksisilmäisen "talouskurin" vaaroista.
Ero eurosta vähiten
"mahdoton" keino
Se kolmas ja viimeinen aritmeettisesti mahdollinen keino on sekin vaikea, mutta professori Pettisin mukaan poliittisesti vaikeista tai "mahdottomista" keinoista lopulta sittenkin todennäköisin.
Se on paluu velkakriisien perinneratkaisuista kenties kaikkein perinteikkäämmän eli valuuttakurssin heikennyksellä alkavan kasvulääkkeen pariin.
Pettis myöntää tämänkin vaikeaksi, sillä tämä perinnelääke edellyttää kriisimaiden eroa rahaliitosta ja euron korvaamista kansallisilla valuutoilla.
Ero on silti hänen mielestään vähiten "mahdoton" kaikista keinoista, joilla kriisi on ylipäätään mahdollista ratkaista.
Niin kauan kuin kriisimaat pysyvät rahaliitossa ja pitävät kiinni euroistaan, ovat ne myös kriisimaita, uskoo professori Pettis. Näin on asian laita erityisesti, jos europäättäjät jatkavat jääräpäisiä mutta vääriä "pelastustoimiaan".