Kriisin seuraava nimi on Eurovaluutta

Kriisi on tänä päivänä yksi hyvin yleisessä käytössä oleva sana. Eri kirjoittajat antavat sanalle erilaisia määreitä vaivautumatta miettimään, mitä yhteistä kaikilla noilla eri vaihtoehdoilla on. Näin ollen puhutaan pörssikriisistä, öljykriisistä, Kreikan tai Irlannin kriisistä, asuntolainakriisistä, velkaantumisesta tai viimeksi myös euron kriisistä. Lontoon yliopiston RMF:n (1) mielestä kyseessä ovat saman kriisin eri ilmenemismuodot. Eri kriisit ovat kapitalismin rakenteellisen kriisin konkreettiseksi tulemisen välitysmuotoja. Kapitalismin kriisin eri vaiheessa eri muodossa ilmenevat muodot ovat järjestelmän kuolinkamppailun kouristusten konkretiaa. Kriisin edetessä ristiriidat kärjistyvät ja keinot sovitella niitä hupenevat.

Pääoman liikakasautuminen ja fiktiivisen sektorin ylivoimainen kasvu alkoi oireilla vuodesta 2007 alkaen. Ongelma ilmeni alussa USA:n asuntolainojen arvojen romahtamisella. Pian koko pankki- ja luottojärjestelmä olivat yleismaailmaisen kriisin yhteinen nimittäjä. Pankkien tuki ja painettujen rahojen pumppaukset eivät parantaneet pankkien tauteja, vaan saivat valtiotalouksiakin samaan konkurssitilaan. Näin kävi Kreikan ja Irlannin tapauksissa. Näiden maiden ja mukaan joukkoon tulevien Portugalin ja Espanjan tukeminen saa EU:n rikkaatkin maat ongelman ytimeen. Euron rooli kriisin välittymiselle koko euroalueelle on ollut ratkaiseva. Euroalueen (ja EU:n) periferiassa kriisi välittyy velkakirjojen arvon rajulla alentamisella. Euroalueen ytimessä joudutaan puskuroimaan periferiasta siirtyvät paineet. Eurovaluutta on kyllä yhteistä rahaa, mutta talouspolitiikka, velkaantuminen ja siitä syntyvät tappiot ovat kansallisia. Tämä on ristiriita, jota euro ei kykene sovittelemaan. Valtava osa periferian velkakirjoista on ytimessä olevien pankkien kassakaapeissa.

Velan kokoonpano Periferiassa

RMF tutki mielenkiintoisella tavalla velan laatua, eli suhdetta julkisen ja yksityisen velkaantumisen välillä. Tutkimuksessa (2) saadaan selville, mikä maa on velkaa millekin taholle, velkaantumisen historiikkia euron lyhyen iän aikana ja pankkien roolia ko. prosessissa. Yleensä talousartikkeleissa toimittajat viittaavat vain julkisen velan määrään. Yksityinen velka, so. pankkien, yritysten ja kotitalouksien velkaantuminen on paljon julkista velkaa suurempi. Kreikassa valtionlainat nousevat 273 miljardiin euroon, mutta maan kokonaisvelka on 700 miljardia euroa (v. 2009 lopussa). Kokonaisvelka n. saman väkiluvun Portugalissa on 780 miljardia euroa. Irlannissa kokonaisvelka on tähtitieteelliset 2 000 ja Espanjassa 5 300 miljardia euroa. Liittyen euron ja velkaantumisen väliseen suhteeseen mielenkiintoisia ovat tutkimuksen taustatiedot.
Periferian systemaattinen ylivelkaantuminen alkoi 1990 –luvun loppupuolella. Liikavelkaantumisen historia (3) ajallisesti on siis euron historia. Vähän yli kymmenen vuoden aikana velka suhteessa bkt:seen yli kaksinkertaistui. Suurin osa velasta on yksityissektorin aikaansaamaa. Esimerkiksi Espanjassa valtionvelka on vain 15 prosenttia ja sen osuus bkt:sta on yhä vähenemässä. Jopa Kreikassa, jossa valtionvelka on huomattavasti suurempi kuin muualla, sillä on tässä ajassa laskutaipumuksia. Luonteenomaista periferiassa on se, että suurin osa velasta on saatu ulkomailta. Periferian velan suurin omistaja on EU:n ytimessä, Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa vaikka viimeinen ei kuulu euroalueeseen. Ratkaisematonta velkaantumisen yhtälössä on se, että velan kokonaismäärä on niin suurta, että sitä on mahdotonta maksaa pois. Sen seurauksena velan takaisinmaksun kykenemättömyys murskaa velkaantuneita talouksia. Vararikko on päiväjärjestyksessä myös maissa, jotka omistavat murskattujen talouksien velkakirjoja. USA:ssa ja Japanissa velka liikkuu myyttisellä tasolla. Toisin kuin EU:ssa näissä maissa velan taustalla on tasainen talouspolitiikka ja keskuspankki, joka tukee valuuttansa.
Euron taustalla on keskuspankki (EKP) ja löysä mutta kuitenkin yhteinen valuuttapolitiikka. Sen heikkoutena taasen on mainittava julkisen sektorin kirjavat politiikat eri maissa. Kun euro tarvitsi joustavuutta, se hoidettiin työn joustavuudella. EU:n maat kilpailivat keskenään työnolojen kiristämisellä. Juoksun voitti Saksa jo Schröderin aikana. Kilpailukyky Saksassa parantui enemmän kuin muualla. Tämän ansiosta saksalainen pääoma synnytti ylijäämää, joka ei johtunut periferian alijäämästä vaan – kiitos demareiden palvelusta kapitalismille – kilpailukyvyn kohottamisesta Saksassa. Ajatellen vajeiden, euron ja velan välisiä suhteita esille nousee kaksi tosiasiaa.

1. Vajeet ovat vaatineet rahoitusta. Vajeet katettiin velanotolla, joka oli hankittu euroalueen ytimen pankeista.
2. Halpa lainan saanti euroalueen markkinoilta antoi periferian pankeille mahdollisuuden levittää lainanantoa muille maille. Suuriman osan saamistaan lainoista esim. Kreikan tai Itävallan pankit ”kierrättivät” eteenpäin Itä-Euroopan maille. Lainatun rahan eteenpäin lainaaminen tapahtui tietysti korkeammalla korolla, ja kohdistui asuntomarkkinoille ja kuluttamisen kohottamiseen.

Kilpailukyvyn romahdettua periferiassa lainojen kotimainen kysyntä kasvoi, ja näin ollen pankit ylivelkaantuivat.

Euroalueen politiikan vaihtoehdot

Siirtovaihtoehtojen kirjo shakkiottelussa supistuu pelin edetessä. Pelin alussa kaikki vaihtoehdot ovat auki. Kun kaikki strategiat on käytetty loppuun asti, mikäli tuloksia ei synny, ollaan lähellä tappiota. EU:n talouspolitiikka tähän asti on tähdännyt: 1. pankkien suojelemiseen a) niiden likviditeetin takaamisella ja b) niiden luotettavuuden varmistamisella sekä 2. saksalaisten intressien suojelemiseen. EU ei ole koskaan ollut samanarvoisten maiden kerho. Kriisin kärjistyminen pakottaa tilanteeseen, jossa päätöksiä toimenpiteistä tehdään yhä suppeammassa piirissä. Sarkozy ja Merkel ovat kokoontuneet salaisissa istunnoissa, jopa Atlantin toisella puolella. EU:n kovan ytimen määräävä asenne on vahva piiska europerheen ihanteita ihailevien poskelle. Tilanne on aina ollut tällainen, nyt se vaan näkyy selkeämmin kuin ennen.
Likviditeetin takaaminen EKP:n toimesta – vastoin EU:n omia sääntöjä – siirtää riskin keskuspankille ja valtioille, jotka ylläpitävät niitä. EU:n talouspolitiikkaa määrittelee pankkien ja velkakirjojen omistajien allianssi. Tämä on ilmiselvästi näkyvissä Irlannissa. Tuleeko sellainen politiikka onnistumaan? Tähän ei ole vaikea vastata kieltävästi. Säästötoimet aiheuttavat uutta lamaa, sahaavat siis oksaa, jossa itsekin istuvat. Säästöjen, vakautumisen ja kovan kurin jälkeen seurannee pitkä pysähtyneisyyden kausi, joka kestää monta vuotta. Optimismi haihtuu ja yhteiskunnalliset yhteenotot tihenevät. Kun jonkun maan itsenäinen velan takaisinmaksu käy mahdottomammaksi, moodykset laskevat sen luottoluokituksen ja pian kaikki on samalla lähtöviivalla Irlannin kanssa.
Luotettavuus ei palaudu ennen kun on kuulunut 2-3 vuotta ja vain sillä edellytyksellä, että kaikki muut faktorit pysyvät vakaina. Tämä on pitkä aika markkinoille, joilla on aina kiire saada taseensa tasapainoon. Tässä tapauksessa täytyy siirtää omistamansa velka muualle. Kyse on sitten siitä, kuka tulee kantamaan taakkaa. Periferian taakka on liian suuri jopa Saksalle, joka ei ole edes oikeutettu ryhtymään siihen.

Skenaariot

Loppulaman loppuvaiheessa vaihtoehdotkin ovat vähissä. Viime päivinä keskustelussa esillä on ollut kolme spekulaatiota. Ongelmana on se, ettei niiden taakse löydy tarvittavaa yksinmieleisyyttä. Toinen ongelma on se, että vaikka ottaisi käyttöön kaikki kolme ”taikatemppua”, mikään niistä ei ratkaise EU:n luotettavuuden / uskottavuuden puutetta markkinoiden suhteen.

1. Ensimmäinen ehdotettu toimenpide on, että EKP jatkaa suuremmalla mittakaavalla periferian velkakirjojen ostamista, niin kuin yhdysvaltalainen Fed tekee. On ehdotettu, että näihin ostoihin pitäisi käyttää kahdesta jopa neljään tuhanteen miljardiin euroon.
2. Eurovelkakirjan painaminen yhtäältä tarkoittaisi kattavaa vastausta ja koordinoitua liittovaltiomaista käyttäytymistä. Toisaalta se tarkoittaisi, että periferian vararikko on adoptoitu kovan ytimen vararikkona, ja sellaisena on kohdattava. Yhteiset joukkovelkakirjat edellyttävät sopivaa EU:n elintä, joka laskisi niitä liikkeelle. Siitä hankittu raha jaettaisiin sitten periferian maille, jotka hyötyisivät siitä. Kovan ytimen maat (johon Suomikin kuuluu) riskeeraisivat tällä tavalla omat matalat korkonsa.
3. Monet vaativat yhteistä julkista taloutta EU:ssa. Tällainen tarkoittaisi federaatiositeiden kiristämistä ja koko EU:ta koskevan talouspolitiikan harjoittamista pienen juntan toimesta. Edelleenkin pysyy kysymys, kuka joutuu kantamaan taakan periferian tappioista.

Mikään näistä skenaarioista ei pysty palauttamaan mennyttä luottamusta tai löytää kadonnutta uskottavuutta. Kovan ytimen maiden ns. terveempien joukkovelkakirjojen – esim. Saksan – korot ovat alkaneet nousta. Olli Rehnin vakuutukset ja ecofinin hätäkokoukset eivät saa markkinat uskomaan. Kun markkinat näkevät velkasaneerauksia kaikkialla, eivät oikeutetusti halua olla mukana prosessissa, jossa niiden omistamista velkakirjoista leikataan suurin osa pois.
Tosiasia on, että kapitalismin tässä vaiheessa pankit ovat kansainvälisiä eläessään mutta kansallisia kuolleessaan. Ylikansallisia mekanismeja pankkien pelastamiseksi ei ole vielä keksitty. Eurovelkakirja olisi sellaisen mekanismin irvikuva. Se merkitsisi sitä, että Saksan (ja Suomen) veronmaksaja joutuisi maksamaan pelastaakseen espanjalaisia ja irlantilaisia pankkeja. Kukaan poliitikko ei tietenkään halua olla se, joka kertoisi näille kansoille tästä uutisesta. Sen vuoksi toisin kuin Dominique Strauss-Kahn, Jean-Claude Juncker tai Jean-Claude Trichet, Merkel on vastustanut satsaamista euron pelastamiseen.
Näin ollen, yhteinen eurovaluutta ei pysty rakentamaan siltoja periferian ja keskuksen välillä. Yhteenvetona on todettava ennustus: a) jos euroalue muuttuu kovaksi pienen päättäjäryhmän liittovaltioksi, koko EU:sta tulee yksi suuri Kreikka tai Irlanti, b) jos jäsenvaltioiden väliset suhteet säilyvät entiseen malliin, euroon kohdistuu niin kestämättömiä paineita, että koko euroalue hajoaa. Joka tapauksessa perspektiivit ovat eurokapitalismille synkät; siksi ne ovat oikein hyviä perspektiivejä.
_DIMITRIS MIZARAS
(1)    Research on Money and Finance
(2)    THE EUROZONE BETWEEN AUSTERITY AND DEFAULT
(3)    Liikavelkaantumisen prosessi alkaa 1990-luvun puolestavälistä lähtien eri tahdissa eri maissa.
Kirjoitettu: Jan 3, 2011