Marx, kriisi ja kamppailu: Marxilaisten kriisiteorioiden hahmottelua

by megafoni

Antti Ronkainen & Lauri Lahikainen

“Miten meidän tulisi yrittää ymmärtää kapitalismin viimeisintä kriisiä? Varmastikin meidän pitää perehtyä siihen ja analysoida sitä yksityiskohtaisesti, ei vain paikallisesti tai kansallisesti vaan koko maailman tasolla. Se ei kuitenkaan vielä riitä. Samaan aikaan meidän pitää ymmärtää, ettei kapitalismin kriiseissä ole mitään uutta. Monet ovat tunnistaneet, analysoineet ja käsitelleet teoreettisesti niiden syklisiä ja tuhoisia ilmestymisiä kauan ennen kuin me päädyimme tähän kysymykseen. Tämän käsittäminen tarkoittaa myös sen käsittämistä, että on välttämätöntä opiskella edeltäjiemme selvityksiä, jotta on mahdollista hyötyä niistä ja rakentaa lisää niiden perustalle. Jos tehtävänä on järjestelmän kumoaminen, se on pakko myös ymmärtää. Tietämättömyyden palkka on epäonnistuminen.” – Anwar Shaikh (1978, 240).

1. Johdanto

Kirjeessään Nikolai Frantevits Danielsonille vuonna 1879 Marx perustelee Pääoman toisen osan viivästymistä:

En olisi missään tapauksessa julkaissut toista osaa, ennen kuin nykyinen teollisuuspula Englannissa on saavuttanut huippukohtansa. Sen ilmentymät ovat tällä kertaa omalaatuisia, ne eroavat monessa suhteessa aikaisemmista. Ja tämä – muita muuntavia asianhaaroja lukuun ottamatta – saa helposti selityksensä siitä että koskaan aikaisemmin eivät Englannin pulaa ole edeltäneet niin kamalat ja jo miltei viisi vuotta kestäneet pulat Yhdysvalloissa, Etelä-Amerikassa, Saksassa, Itävallassa, jne. Täytyy siis tarkata nykyistä tapahtumainkulkua, kunnes asiat ovat kypsynet, ja sitten vasta ne voi ‘kuluttaa tuottavasti’, tarkoitan ‘teoreettisesti’. (Marx & Engels, 1976, s. 324. Marxin kursivointi).

Oli kyseessä tekosyy tai ei – Marx ei juuri dead-lineja arvostanut – tämä sitaatti kuvaa Marxin suhtautumista kapitalismin kriiseihin kahdella merkittävällä tavalla. Ensinnäkin kriisit kertovat kapitalismin luonteesta. Niitä on tarkkailtava loppuun asti, jotta voi kehitellä kapitalismikritiikkiä teoreettisesti. Toiseksi kyseinen kriisi paljastaa ensimmäistä kertaa kapitalismin läpiglobalisoituneen luonteen. Englannin pulaa olivat edeltäneet pulat muualla maailmassa, myös Etelä-Amerikassa, ei vain teollistuneessa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa kirjeessä Marx jatkaa:

Miten tämä pula sitten kehittyneekin – sen yksityiskohtainen havainnointi on kapitalistisen tuotannon tutkijalle ja ammattiteoreetikolle mitä tärkeintä -, niin se tulee kuitenkin ohittamaan edeltäjänsä ja panemaan alulle uuden ‘teollisen suhdannekierron’ kaikkine erilaisine hyvinvointivaiheineen jne. (emt., s. 325.)

Ammattiteoreetikkojen ja muidenkin kapitalismiin kriittisesti suhtautuvien tulisi seurata Marxin esimerkkiä – ei deadlinejen – vaan kriisin yksityiskohtaisen havainnoinnin suhteen. Kuten olemme oppineet viime vuosisatojen tieteenfilosofiasta tai hermeneutiikasta, emme havainnoi mitään koskaan tyhjiössä, vaan havainnointiamme ohjaavat teoreettiset ja arkijärkiset ennakko-oletuksemme.

Kriisien kapitalismikriittisen havainnoinnin kannalta on ongelmallista, että kriisiteoreettista viitekehystä ei enää juuri tunneta niiden keskuudessa, joiden pitäisi seurata kriisin kehittymistä kaikkein valppaimmin. John Hollowayn sanoin, marxismista on tullut kuollut kieli kuten latina, jota puhuvat enää vain keskenään kommunikoivat asiantuntijat.

Tässä artikkelissa paikkaamme tätä teoreettista vajetta käymällä läpi kriisiteorioiden historiaa erilaisine variaatioineen. Ensin esittelemme kapitalistisen reproduktioprosessin yksinkertaisimmillaan sekä talousjärjestelmän kriisiytymisen erilaiset tulkintamallit, jonka jälkeen käymme läpi alikulutusteorian ja -kriisin perusperiaatteet sekä tämän kritiikkinä voiton suhdeluvun laskutendenssin ja akkumulaatiokriisin. Tämän jälkeen pohdimme, mitä annettavaa marxilaisilla kriisiteorioilla on 2000-luvun vasemmiston poliittisille kamppailuille.

2. Kapitalistinen yhteiskunta & kriisikonseptiot

Anwar Shaikh (1978, 219-220) on eritellyt kolme porvarillisten ja marxilaisten teoreetikoiden piirissä yleisesti hyväksyttyä kapitalistisen kehityksen ja reproduktion teoriaa, jotka varioivat systeemin kriisiherkkyyden mukaan seuraavasti:

Uusklassinen ja keynesiläinen kriisitulkinta: kapitalismilla on luontainen taipumus ylikuumenemisen tasapainottamiseen, eikä kapitalismin kasvulle ole systeemissä itsessään periaatteessa minkäänlaisia rajoja.

Alikulutusteoriat: kapitalismi on itsessään kykenemätön jatkuvaan talouskasvuun ja itsensä laajentamiseen. Kapitalismin on kuitenkin kaiken aikaa kasvettava, mihin se tarvitsee jatkuvasti itsensä ulkopuolelta alueita ja tekijöitä.

Akkumulaatioteoria: kapitalismi kykenee itsessään jatkuvaan laajenemiseen, mutta akkumulaatioprosessin syveneminen kasvattaa ja kärjistää yhteiskunnallisia ristiriitoja. Pääoman kasautumisprosessin suurin este on kasautumisprosessi itsessään.

Porvarillinen taloustiede väittää uusklassisessa muodossaan, että markkinoilla on luontainen taipumus tasapainottaa itse itsensä hintojen avulla kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti, jolloin kapitalistiselle kasvulle ei periaatteessa ole minkäänlaisia systeemin sisäisiä esteitä. Toinen tulkintamalli on keynesiläinen malli, joka myöntää kapitalistisen järjestelmän epävakauden ja kieltää Sayn lain. Kapitalismissa itsessään ei ole automaattista mekanismia epävakaan reproduktion korjaamiseksi, joskin valtio ja sen harjoittama investointien sääntely voidaan valjastaa tuoksi mekanismiksi.
Kriisien sattuessa uusklassiset kommentaattorit selittävätkin kriisiä systeemin itsensä sijaan joko ihmisen luonteenpiirteillä (ahneus, huono johtajuus, poliittiset vallankumoukset jne.) tai luonnonkatastrofeilla. Keynesiläiset näkevät kapitalismin suhdanneherkän ja väkivaltaisen historian ainoastaan virheiden sarjana harjoitetussa talouspolitiikassa.
Kummatkaan tulkintamallit eivät keskity kapitalistiseen reproduktioon eikä sen sisäisiin ristiriitoihin. Porvarillisissa tulkinnoissa markkinoista ja valtiosta kysymys kapitalismin luonteenomaisesta kriisiytymisestä ohitetaan, sillä joko hintamekanismi ja itseään säätelevät markkinat tai markkinoita sääntelevä valtio voivat taata täystyöllisyyden ja kapitalismin loputtoman kasvun.
Useat Marxin visiot maailmanmarkkinoiden muodostumisesta ovat 150 vuotta myöhemmin käyneet toteen, ja Marx onkin nykyisen globaalin ja mahdollisimman sääntelemättömän markkinatalouden myötä kenties ajankohtaisempi kuin vielä omana aikanaan. Markkinatalous on työntynyt melkein maailman joka soppeen, tuotannontekijöiden ja tuotannonhaarojen globaalin uudelleenjärjestelyn myötä työvoima on maailman mittakaavassa alistettu voitontavoittelulle ja hyvinvointivaltio on imetty kuiviin, mutta samaan aikaan myös vapaa markkinatalous on kiehuvassa kriisipisteessä. Tästä huolimatta marxilaiset tulkinnat siitä, mitä kapitalistiselle systeemille tulisi tehdä, ovat kaikkea muuta kuin homogeenisia (ks. esim. Choonara 2009).

Marxilaisessa tulkinnassa kapitalistinen yhteiskunta sekä sen produktio ja reproduktio perustuvat ajatukselle, että ainoastaan tavarana myytävä työvoima kykenee tuottamaan lisäarvoa. Lisäarvon tuotanto voi hallita vasta sellaista yhteiskuntaa, jossa työstä tulee abstraktia keskenään vaihdettavissa olevaa työvoimaa. Lisäarvon tuotanto on kaikkia kapitalistisia yhteiskuntia ohjaava tekijä, sillä kapitalismin elinehto on pääoman jatkuva oman arvonsa lisääminen, sen realisointi voittoina ja tätä myötä jatkuvasti entistä suurempi pääoman kasaaminen.

Hyödykkeen arvo kapitalismissa muodostuu seuraavista tekijöistä: c+v+s, jossa c on pysyvä pääoma (koneet, raaka-aineet, työkalut, infrastruktuuri jne.) ja v on vaihteleva pääoma eli tuotannon piirissä olevien työläisten kokonaismäärä. S on lisäarvo, jonka työläiset työprosessin aikana ovat lisänneet tuotantoon sen jälkeen kun tuotannosta on vähennetty työläisten itsensä uusintamiseen vaadittava työaika.

Työvoiman riistoaste ilmaisee siis sitä jakoa työpäivässä, jonka työläinen käyttää toisaalta itsensä uusintamiseen ja toisaalta, minkä osan työpäiväistä hän työskentelee kapitalistille. Kapitalistinen reproduktio ja pääoman kierto voidaan yksinkertaisimmillaan ilmaista kaavalla:

R – T(Tv, V) … P … T’ – R’

Pääoma on oman itsensä arvonlisäysprosessi, jossa tietty määrä rahaa sijoitetaan tuotantovälineisiin (Tv) ja työvoimaan (V). Tuotantoprosessin (P) aikana pääoma on pysähtyneenä markkinavälitteisen kierron ulkopuolella. Tuolloin tuotantovälineet ja työvoima tuottavat uusia tavaroita, joihin tuotantoprosessin aikana on tuotettu lisäarvoa (T’), joka kyetään realisoimaan investointeja suuremmaksi määräksi rahaa (R’) vasta sen jälkeen, kun tuote on saatu menemään kaupaksi.

Arvonmuodostukseen ja pääoman kasaamiseen tarvitaan paitsi tuotantoa, myös markkinoita. Markkinoiden toimintalogiikka on yksinkertainen: jokainen pyrkii myymään niin kalliilla kuin mahdollista ja jokainen ostamaan niin halvalla kuin mahdollista. Jotta kaikki tavarat olisivat keskenään vaihdettavissa mahdollisimman mutkattomasti ja kapitalistinen tuotanto toimisi mahdollisimman sujuvasti, kapitalistinen yhteiskunta tarvitsee edellä mainittujen tekijöiden lisäksi rahaa osoittamaan niin kulutushyödykkeiden, tuotannontekijöiden kuin työläistenkin arvon hinnoissa.

Raha tekee kaikki tavarat vaihdettaviksi keskenään ja mahdollistaa siten oston ilman myyntiä ja myynnin ilman ostoa. Rahasta tulee kapitalistisessa yhteiskunnassa universaali vaihtoarvon symboli, mutta samalla myös merkki yhteiskunnallisesta varallisuudesta, jota voidaan käyttää tuottamaan lisää rikkautta.

Ongelmana pääoman kierrossa on rahan epävakaus. Raha on rikkauden symboli ainoastaan siksi, että se on vaihdettavissa kaikkiin muihin tavaroihin. Mikäli tavara ei mene kaupaksi, se menettää arvoaan ja hinta laskee. Arvonsa säilyttämiseksi tavarat tulee siis muuttaa rahaksi mahdollisimman nopeasti, joskin raha itsessään voi säilyttää arvonsa ilman että sitä tarvitsee muuttaa toiseksi tavaraksi.

Kuitenkin, mikäli raha menettää kykynsä olla vaihdettavissa muihin tavaroihin, se menettää myös kykynsä säilöä arvoa. Raha onkin ainoastaan osoitus arvosta tulevaisuudessa, ja tämän myötä rahan määrä voi kasvaa ainoastaan suorassa suhteessa arvon laajenemiseen. Raha on ainoastaan osoitus omistusoikeudesta johonkin osaan “kokonaisarvosta” ja mikäli kokonaisarvo siis kutistuu tai kasvaa hitaammin kuin rahan määrä, raha kykenee säilömään ja edustamaan vähemmän arvoa. (Sander 2009)

Arvon epävakaus selittää siis kapitalismin pyrkimyksen jatkuvaan laajenemiseen ja kaiken aikaa suurempaan pääoman kasaamiseen, sillä ainoastaan näin toimimalla kapitalistit voivat välttyä arvon kutistumiselta. Marx kuvaa Pääoman kolmannessa osassa arvon kutistumisesta ja sen kerrannaisvaikutuksiin liittyviä riskejä:

Tuhoisimpana ja luonteeltaan mitä akuuttisimpana pääomaan kohdistuvana vaikutuksena, sikäli kuin sillä on arvo-ominaisuus, olisi pääoman-arvoihin kohdistuva vaikutus. Se osa pääoma-arvosta, joka on pelkästään tulevien lisäarvo-osuuksia, voitto-osuuksia koskevien erilaisten velkasitoumusten muodossa, menettää arvoaan heti kun ne tulos, joiden perusteella se on laskettu, alenevat. Osa käteisestä kullasta ja hopeasta on kesantona, ei toimi pääomana. Osa markkinoilla olevista tavaroista voi toteuttaa kierto- ja uusintamisprosessinsa ainoastaan suunnattomin hintojensa alennuksin, siis siten, että tämän osan esittämä pääoma menettää arvoaan. Samoin laskee kiinteän pääoman elementtien arvo enemmän tai vähemmän. Tähän tulee lisäksi se, että tietyt, arvioidut hintasuhteet ovat edellytyksenä uusintamisprosessille, ja näin ollen yleinen hintojen aleneminen saattaa tämän prosessin pysähdyksiin ja häiriötilaan. Häiriö ja pysähdys lamaannuttavat pääoman kehityksen mukana samanaikaisesti kehittyneen rahan toiminnan maksuvälineenä, mikä perustuu näihin arvioituihin hintasuhteisiin, katkaisevat sadoissa kohdin tietyille määräpäiville merkittyjen maksuvelvoitteiden ketjun ja kärjistyvät entisestään tästä aiheutuvan yhtä aikaa pääoman kanssa kehittyneen luottojärjestelmän luhistumisen johdosta ja näin ollen johtavat rajuihin akuuttisiin kriiseihin, äkillisiin väkivaltaisiin arvonvähennyksiin sekä uusintamisprosessin todelliseen pysähdykseen ja häiriintymiseen ja siten uusintamisen todelliseen vähentämiseen. (Marx 1980, 256.)

Historiallisesti marxilaiset kriisiteoriat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: toisaalla alikulutusteorioihin, joissa kriisiytymisen aiheuttaa tuotannontekijöiden ja kulutushyödykkeiden epätasapaino ja toisaalta akkumulaatioteorioihin, joissa kriisiytymisen aiheuttaa ns. voiton suhdeluvun laskutendenssi eli pääoman liikakasaantuminen. Yksinkertaistettuna alikulutus- ja akkumulaatioteorioiden perimmäinen ero on siinä, että ensimmäinen pitää liikatuotantoa, jälkimmäinen pääoman liikakasaantumista, kriisiytymisen aiheuttajana.

Valtaosa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun marxilaisista teoreetikoista ja sosialisteista kuului alikulutusteoreetikoihin, kuten esimerkiksi Eduard Bernstein, Karl Kautsky, Rosa Luxemburg, Rudolf Hilferding, Paul Sweezy ja Paul Baran. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu esimerkiksi Henryk Grossman, Paul Mattick, David Yaffe ja Andrew Kliman. Nykyisen finanssikriisin myötä alikulutusteoreetikot näyttäisivät olevan vähemmistönä ja voiton suhdeluvun laskutendenssi jokseenkin yleisesti hyväksytty syy marxilaisten kesken kriisin selittäjänä. Seuraavaksi erittelemme näitä teorioita ja niiden eroja yksityiskohtaisemmin.

3. Alikulutusteoriat

Porvarillisten tulkintojen mukaan kulutus on kaikkea tuotantoa määräävä tekijä. Alikulutusteoria kyseenalaistaa neoklassisen ja keynesiläisen kriisitulkinnan, sillä alikulutusteorian mukaan kapitalistinen tuotanto vastaa ainoastaan ihmisten “todelliseen kysyntään” eli kysyntään, jonka takana on todellista ostovoimaa. Alikulutusteorian mukaan kulutushyödykkeiden todellinen kysyntä määrää ihmisten halujen, tarpeiden, ostohalukkuuden ja rajahyödyn maksimoimisen sijaan kaikkea tuotantoa. (Shaikh 1978, 222.) Todellinen ostovoima merkitsee kykyä ostaa eli tehdessään ostopäätöksiä kuluttajan tulee omistaa rahaa, käydä töissä hankkiakseen rahaa tai olla luottokelpoinen ottaakseen velkaa. Yhteiskunnallinen kokonaistuotanto jaetaan kapitalistien ja työläisten kesken sen jälkeen, kun osa kokonaistuotteesta on laitettu korvaamaan tuotannossa kuluneet tuotannontekijät. Työläisten ja kapitalistien kesken jaettava nettotuote sisältää toisaalla myyntiin jääneet tavarat ja palvelut (tarjonta) sekä toisaalla nettotulot eli kapitalistien voitot ja työläisten palkat (kysyntä). Kapitalistien ja työläisten kesken jaettava nettotulo on alikulutusteoriassa avain todellisen kysynnän ymmärtämiseksi. (Shaikh 1978, 222-223.)
Rosa Luxemburg väitti, että teoria päättymättömästä kasvusta oli teoreettisesti mahdollinen, mutta empiirisesti mahdoton. Luxemburg käytti esimerkkiä, jossa koko vuoden tuotanto lastataan tehdashalliin. Kokonaistuotannosta kapitalisti sijoittaa osan uudelleen tuotannonvälineisiin ja työläiset saavat palkkansa. Jäljelle jää lisätuote, josta kapitalistit ottavat osan henkilökohtaista kulutusta varten. Kysymys kuuluu, mihin jäljelle jäävä osa käytetään?
Mikäli Marx oli oikeassa, kapitalistit investoivat tuon jäljelle jäävän osan kasvattaakseen tuotannon tehokkuutta ja voittoja. Siten, Luxemburgin mukaan, mitä enemmän tuottavuutta kasvatetaan, sitä suuremmaksi käyttämättömänä makaava lisätuote kasvaa ja ensi kerralla investointeihin joudutaan laittamaan aina entistä suurempi osa. (Shaikh 1978, 228-229.)
Alikulutusteorian alleviivaama ongelma on seuraava: työläiset kuluttavat palkkansa jokapäiväisiin tarpeisiinsa ja kuluttavat siten osan myynnissä olleesta nettotuotteesta. Kuitenkin, siihen asti kunnes he eivät omista koko nettotuloa, osa tarjonnasta jää aina myymättä. Jotta alikulutukselta siis vältyttäisiin, kapitalistin tulisi käyttää kaikki voittonsa kulutushyödykkeisiin. Tällöin ei kuitenkaan tapahtuisi koskaan talouden kasvua, sillä kapitalisteilla ei jäisi varoja investoitavaksi tuotannontekijöihin.
Mikäli kapitalisti taas säästäisi osan voitoista investointeihin, pyrkiessään tehostamaan tuottavuutta ja kasvattamaan tuotantoa hän itse asiassa supistaisi todellista kysyntää. Pyrkiessään laajentumaan kapitalistit tekisivät siis tarpeettomasti paitsi kehittämänsä suuremman tuotannon kapasiteetin, mutta myös jo luodun kapasiteetin, sillä nykyisellekään myyntiin jääneelle tarjonnalle ei löytynyt ostajia.
Luxemburgin mukaan alati kasvavalle nettotuotteelle on löydettävä ostaja kapitalististen markkinoiden ulkopuolelta. Vaihto kapitalististen ja ei-kapitalististen valtioiden välillä on kapitalismin elinehto ja historiallisesti imperialismi ilmentääkin kapitalististen valtioiden kamppailua näistä voitontavoittelulle elintärkeistä alueista.

Tuotantovoimien kehittyessä koneellistuminen kasvaa ja koneet korvaavat yhä suuremman määrän työläisten tekemästä työstä, minkä myötä kapitalistien investointikulut tuotannontekijöihin kasvavat nopeammin kuin työläisten palkkoihin.

Alikulutusteorian mukaan kapitalismin kehittyessä systeemin kyky luoda potentiaalista lisäarvoa kasvaa suhteellisesti nopeammin kuin systeemin kyky realisoida sitä kehittyy. Tämän myötä tuotannon tehokkuus kasvaa ja kulutushyödykkeitä tuotetaan kaiken aikaa enemmän samaan aikaan kun työläisten kyky ostaa ja kuluttaa kulutushyödykkeitä suhteellisesti pienenee, mitkä yhdessä aiheuttavat talouden stagnaation ja kapitalismin kriisiytymisen. Tähän vedoten esimerkiksi Paul Sweezy ja Paul Baran ovat muodostaneet teoriansa monopolikapitalismista. Baranin ja Sweezyn mukaan kapitalismi ei luonnostaan kykene nopeaan kasvuun, sillä kasvun hidasteena on investointimahdollisuuksien niukkuus yritysten jatkuvasti kasvaville voitoille. Kirjassaan Monopolipääoma he luettelevat stagnaation vastavoimia, joita voivat olla esimerkiksi 1900-luvun kaksi maailmansotaa, kylmä sota, markkinoinnin kasvu ja mainontaan liittyvän kulutuksen kasvu, sotilasmäärärahojen paisuminen, aseteollisuuden kasvu, tieteelliset ja teknologiset innovaatiot ja niin edelleen. Ilman toisen maailmansodan jälkeistä Euroopan ja Japanin jälleenrakennusta, kuluttajien suuren maksuvalmiuden nousua ja autoistumisen toista suurta aaltoa yritysten ylijäämälle ei olisi löytynyt sopivia investointikohteita, mikä olisi johtanut talouden stagnaatioon. (Sauramo 2009, 35.)
Sweezyn mukaan 1900-luvun loppua hallinneet talouden ilmiöt olivat kokonaiskasvunopeuden hidastuminen, monopolististen ja oligopolististen monikansallisten yritysten maailmanlaajuinen lisääntyminen sekä pääoman kasaantumisprosessin finansoituminen. Sweezy kehitti myöhemmin teoriaa monopolipääomasta eteenpäin Harry Magdoffin kanssa ottamalla huomioon finanssimarkkinat tuotannollisen toiminnan vaihtoehtona. Sijoitukset rahoitussektorille ovat heidän mukaansa merkittävin vastavoima talouden stagnaatiolle. Kirjassaan Stagnation and the Financial Explosion he ennustivat kapitalististen markkinoiden finansoitumista ja monopolipääoman muuttumista monopolifinanssipääomaksi. Sweezyn ja Magdoffin mukaan velka voi pönkittää talouden stagnaatiota pitkiäkin aikoja, mutta ilman velan kutistamista reaaliarvojen ja paperiarvojen välinen suhde kasvaa liian korkeaksi ja ylittää kapitalistisen valtioiden kyvyn toimia luottomarkkinoiden viimekätisenä takaajaana, josta on seurauksena koko finansoituneen rahoitusjärjestelmän romahdus. (Foster 2009, 75-77.)

Alikulutusteorioiden mukaan kapitalismi on siis itsessään kykenemätön luomaan riittävästi yhteiskunnallista varallisuutta, ostovoimaa ja todellista kysyntää pönkittääkseen loputonta talouskasvua. Talouskriisissä ei alikulutusteorian mukaan ole kysymys pula-ajasta siinä mielessä, että tavaroita olisi niukasti vaan siitä, että ihmisillä ei ole rahaa edes kaikkein välttämättömimpien hyödykkeiden ja palveluiden ostamiseen. Taantumien ja talouskasvun stagnaation pelossa kapitalismin on jatkuvasti levittäydyttävä väkivaltaisesti ja imperialistisesti itsensä ulkopuolisille markkinoille luomaan lisää kysyntää ja ostovoimaa tai sijoitettava finanssimarkkinoille jatkuvasti enemmän realisoidakseen ja investoidakseen tuottamansa lisäarvon.

3.1. Alikulutusteorian kritiikkiä

Alikulutusteorian mukaan työläisten alati pienemmät palkat ja kapitalistien alati suuremmat voitot sekä näiden välinen kasvava kuilu eli yhteiskunnallinen kurjistuminen aiheuttaisivat lopulta talouskriisin. Kuitenkin esimerkiksi 1900-luku, fordismin nousu, II maailmansodan jälkeinen talouskasvu ja pohjoismaisen hyvinvointimallin synty osoittavat, että myös työläisten elintaso on 1900-luvun aikana noussut, mikä on ristiriidassa alikulutusteorian jatkuvan kurjistumisväitteen kanssa. Alikulutusteorian annettuna otettu virhepäätelmä on, että kapitalistista tuotantoa ohjaa “todellinen kysyntä” eli viime kädessä kulutus:

Kapitalistinen tuotantoprosessi on olennaisesti lisäarvon tuottamista; tämä lisäarvo on edustettuna lisätuotteessa eli siinä tuotettujen tavaroiden vastaavassa osassa, missä maksamaton työ on esineellistynyt. Ei pidä milloinkaan unohtaa, että tämä lisäarvon tuottaminen – ja lisäarvon jonkin osan muuttuminen takaisin pääomaksi, eli kasautuminen, muodostaa olennaisen osan tästä lisäarvon tuotannosta – on kapitalistisen tuotannon välitön päämäärä ja määräävä vaikutin. Kapitalistista tuotantoa ei tämän vuoksi milloinkaan saa esittää sellaisena mitä se ei ole, nimittäin tuotantona, jolla välittömänä päämääränään on kulutus tai kulutushyödykkeiden valmistaminen kapitalisteille. (Marx 1980, 246-247.)

Alikulutusteoriassa investoinnit ovat kapitalistisen tuotannon jatkuvuuden kannalta avainasemassa. Alikulutusteoria operoi kuitenkin ensisijaisesti lyhyen tähtäimen investoinneilla ja kiinnittää vain vähän huomiota pitkän aikavälin muutoksiin tuotantosuhteissa. Alikulutusteoria on oikeilla jäljillä kiinnittäessään huomion tuotannon piirissä tapahtuvaan uudelleenjärjestelyyn ja kehitykseen eli siihen, että kapitalistien investoidessa jatkuvasti enemmän pysyvään kuin vaihtelevaan pääomaan koneet korvaavat kaiken aikaa enemmän työläisiä ja työvoimaa.

Investoitaessa kaiken aikaa enemmän koneisiin tullaan kyllä luoneeksi kaiken aikaa enemmän käyttöarvoja, mutta samaan aikaan suhteellisesti vähemmän lisäarvoa, mikä on kapitalistisen järjestelmän kannalta huomattavasti akuutimpi ongelma.

Varsinaista syytä kapitalismin kriisiytymiseen tuleekin etsiä investointien ja markkinoiden sijaan näiden välistä – kapitalistisesta tuotantoprosessista itsestään. Rajoja kapitalismin kehitykselle eivät aseta ostovoima, markkinat, kulutushyödykkeiden määrä, jatkuva kurjistuminen tai imperialismi vaan kapitalistisen systeemin alati laajeneva akkumulaatioprosessi itsessään.

Dialektiikka voitontavoittelun, voittojen suhteellisen laskun ja sen hillitsemisen välillä on monipuolisempi tapa ymmärtää kapitalismin kehitystä, kriisiytymistä sekä näiden seurauksia kuin alikulutusteoria, joka pääasiassa alleviivaa yhtä tai kahta keskeistä ongelmaa, eikä alun alkaenkaan kykene selittämään, mikä lopulta motivoi kapitalistia jatkuvasti satsaamaan suurempaan tuotantokapasiteettiin, kun entiselläkään kapasiteetilla tuotetut tavarat eivät ole menneet kaupaksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että alikulutusteoriat olisivat yksiselitteisesti väärässä. Alikulutusteoria yhdistettynä imperialismiteorioihin voi osaltaan selittää kausaalisestikin aikaisempia kriisejä ja tehdä niitä ymmärrettäväksi. Alikulutusteoriassa on huomattavasti enemmän analyyttistä arvoa kuin useimmissa nykykriisin “kriittisissä” kommentaareissa. Alikulutusteorian kapitalismianalyysi ei kuitenkaan kykene hahmottamaan maailmantaloutta kokonaisuutena, eikä se siten myöskään kykene selittämään kapitalismin kriisiytymistendenssiä yleensä, sillä kapitalismi voi kriisiytyä ja kriisiä voi seurata nousukausi siitäkin huolimatta ettei maapallolla enää ole kapitalismin ulkopuolisia markkinoita.

4. Akkumulaatiokriisit ja voiton suhdeluvun laskutendenssi

Marxin mukaan kapitalismin elinehto on pyrkimys koko kapitalistisen yhteiskuntamuodon jatkuvaan laajentamiseen ja syventämiseen, joskin taantumat ja kriisit ovat luontainen osa alati laajenevassa akkumulaatioprosessissa. Monopolisoituminen, globaali luokkaristiriitojen kärjistyminen ja imperialismi ovat ainoastaan näkyviä seurauksia kapitalismin sisäisistä ristiriitaisuuksista, eivätkä kriisien aiheuttajia, kuten alikulutusteoria väittää.

Lisäarvon tavoittelu on kapitalistisia yhteiskuntia eteenpäin vievä voima, jolloin kriisi johtuu voittojen suhteellisesta pienenemisestä. Tämä johtuu kapitalistien jatkuvasta pyrkimyksestä tuotantokustannusten pienentämiseen eli kapitalisti pyrkii saamaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman vähästä määrästä työvoimaa ulos mahdollisimman suuren määrän lisäarvoa. Kapitalismin ristiriita voidaan ilmaista seuraavasti: toisaalta mahdollisimman suuri määrä työtä on muutettava lisäarvoksi, kun toisaalla verrattuna sijoitettuun pääomaan on käytettävä mahdollisimman vähän työtä ylipäätään. Kapitalismin kehittyessä työvoiman riistoaste pyrkii jatkuvasti kasvamaan, kun toisaalla voittoaste pyrkii jatkuvasti pienenemään. Koska lisäarvo muodostuu elävästä työvoimasta, lisäarvon tuotantoa rajoittaa itsessään tuotantovoimien tuottoasteen kehittyminen, joka määrää työvoiman tarpeen eli työläisten määrän ja työpäivän pituuden.
Yksittäinen työläinen tulee kaiken aikaa tuottavammaksi, koska tuotantoprosessissa korvataan elävää työtä kaiken aikaa suuremmalla määrällä koneita. Tästä seuraa, että käyttöarvojen luomistahti kasvaa eksponentiaalisesti suhteessa vaihtoarvon määrään samaan aikaan kun lisätyö ja lisäarvo lisääntyvät hitaammin. Tästä johtuen lisäarvon kokonaismäärän kasvattaminen käy kaiken aikaa vaikeammaksi ja se on kaiken aikaa kalliimpien investointien takana. Tämä tarkoittaa kilpailun kiihtyessä voittoasteen suhteellista tendenssinomaista pienenemistä.
Mikäli kapitalisti ei tuotantoasteen kehittämisen suhteen pysy kapitalistien keskinäisessä kilpailussa mukana, hänen kaupittelemiensa tuotteiden hinnat jäävät aikaa myöten liian korkeiksi, eikä tuotettu lisäarvo pääse realisoitumaan markkinoilla. Näin pääoma ei pääse aloittamaan alusta omaa arvonlisäysprosessiaan. Kapitalistit ovat siis pakotettuja jatkuvasti kehittämään tuotantoastettaan:

Yksikään kapitalisti ei käytä vapaaehtoisesti uutta tuotantomenetelmää, olkoon se vaikka miten paljon tuottavampi tai kohottakoon se miten paljon tahansa lisäarvon suhdelukua, mikäli se pienentää voiton suhdelukua. Mutta jokainen tällainen uusi tuotantomenetelmä halventaa tavaroita. Näin ollen kapitalisti myy ne alkujaan yli niiden tuotantohinnan, ehkä yli niiden arvon. Hän pistää taskuunsa erotuksen, mikä on olemassa tavaran tuotantokustannusten ja muiden, korkeammin tuotantokustannuksin tuotettujen tavaroiden markkinahinnan välillä. Hän voi tehdä tämän, koska näiden tavaroiden tuottamiseen yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan keskimäärä on suurempi kuin uuden tuotantomenetelmän kohdalla vaadittu työaika. Hänen tuotantomenetelmänsä ovat yhteiskunnallisten tuotantomenetelmien keskiarvon yläpuolella. Mutta kilpailu yleistää ne ja tekee yleisen lain alaisiksi. Silloin tapahtuu voiton suhdeluvun lasku, ehkäpä ensiksi tämän kapitalistin tuotantoalalla, ja tasoittuu sitten muiden alojen kanssa; tämä lasku on siis kokonaan riippumaton kapitalistin tahdosta. (Marx 1980, 266-267.)

Pääomalla on kaksi keskenään ristiriitaista tendenssiä: toisaalta jatkuva pyrkimys alati suurempaan kasvuun, lisäarvon tuotantoon ja voittojen maksimointiin, toisaalta jatkuva tendenssi luoda oman kasvunsa esteitä suuremman lisäarvon realisoinnin suhteen. Voiton suhdeluvun laskutendenssiä ei voida ymmärtää ilman pääoman tuotantoprosessin ja pääoman kiertokulkuprosessin välistä ristiriitaa, kapitalistisen kokonaisprosessin sisäistä ristiriitaa. Vaikka pääoman tuotanto- ja kiertokulkuprosessi tarvitsevat toisiaan, ne ovat myös toisilleen vastakkaiset. Niin kauan kuin pääoma on jähmettyneenä valmistetun tuotteen muodossa markkinoilla, se ei kykene aktiivisesti kasvattamaan omaa arvoaan. Kierto on paitsi välttämätöntä pääoman lisääntymiselle, myös pääoman lisääntymisen este. Siten pääomalla on jatkuva pyrkimys minimoida se aika, jonka se on tavaramuodossaan kierrossa. Toinen pääoman toimintalogiikan ristiriitaisuus koskee lisäarvon realisoitumista markkinoilla. Jotta mahdollisimman suuri määrä tuotetusta lisäarvosta voisi realisoitua suuremmaksi määräksi pääomaa, kulutuskapasiteetin tulisi jatkuvasti nousta. Kuitenkin pyrkiessään kasvattamaan lisäarvoa kapitalistit minimoivat työntekijöidensä palkat. He siis alentavat työvoiman arvoa samaan aikaan kun luovat ja kasvattavat työläisten tarpeita kuluttajina. (Lebowitz 235-236.)

Voiton suhdeluvun laskun siemen kylvetään siis tuotannon piirissä, mutta varsinainen laskutendenssi realisoituu tai jää realisoitumatta vasta pääoman kierrossa markkinoilla. Voiton suhdeluvun laskussa ilmenee tuotannon ja kierron välinen ristiriita, jolloin myymättä jäävien tuotteiden määrä kasvaa samoin kuin pääoman kiertoaika. Vaikka kriisi ilmenee tuotteiden jäämisenä myymättä, kuten jo alikulutusteoria alleviivasi, akkumulaatiokriisi ei varsinaisesti tarkoita ylituotantokriisiä. Ylituotanto on ylituotantoa ainoastaan suhteessa markkinoiden kysyntään, jolloin tuotanto ylittää systeemin kyvyn myydä valmistetut tuotteet voitolla. Kapitalistisen tuotantotavan kriisiytyminen ilmentää kahta seikkaa, jotka eivät johdu kulutuksesta vaan tuotannon ja markkinoiden välisestä ristiriidasta:

1) Työn tuotantovoiman kehittyessä kasvaa voiton suhdeluvun laskutendenssi, joka tietyn pisteen ylitettyään joutuu niin jyrkkään ristiriitaan itse työn tuotantovoiman kehityksen kanssa, että tämä ristiriita on ratkaistava kriisin kauttta.

2) Tuotanto ei pysähdy siihen, missä tarpeiden tyydyttäminen sitä vaatii, vaan silloin, kun voiton tuottaminen suhteessa voittojen realisoimiseen sitä vaativat. Tuotannon laajentamisesta tai supistamisesta ei määrää yhteiskunnalliset tarpeet ja halut vaan maksamattoman työn anastaminen ja tämän maksamattoman työn suhde esineellistyneeseen työhön ylipäätään eli voitto ja voiton suhde käytettyyn pääomaan. (Marx 1980, 261.)

4.1. Vastasyyt

Voiton suhdeluvun laskutendenssi uhkaa kapitalismin kehitystä ja ilmenee moninaisesti esimerkiksi liikatuotantona, keinotteluna, kriiseinä, työttömien, prekariaatin ja sekatyöläisten kasvuna, pääoman kasautumisena harvojen käsiin sekä muina yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistymisinä. Pääoman sisäinen ristiriita ja tendenssi voiton suhdeluvun laskuun eivät kapitalismin kehityksen kannalta ole kuitenkaan välttämättä fataaleja tai absoluuttisia, sillä kapitalismilla on mahdollisesti loputon kyky ylittää omat rajansa esimerkiksi uudelleenjärjestelemällä tuotantoa, kehittämällä tuotannon tehokkuutta, keksimällä jatkuvasti uusia haluja ja tarpeita, luomalla uusia tuotannonaloja sekä äärimmäisissä tapauksissa tuhoamalla pääomaa. Marx (1980, 235-244) luetteli erilaisia vastasyitä, jotka hidastavat voiton suhdeluvun laskua ja joista johtuen ilmiötä kutsutaan lain sijaan voiton suhdeluvun laskutendenssiksi. Seuraavassa eritellään näitä vastasyitä suhteessa kapitalismin kykyyn aloittaa kriisin aikana akkumulaatioprosessi alusta.
Ensimmäinen ja perinteisin vastasyy on työn riistoasteen kohottaminen eli työpäivän pidentäminen ja työn voimaperäistäminen. Vaikka työpäivän pidentäminen nykyisestä kahdeksasta tunnista ei länsimaissa ole enää kovinkaan realistista, ylityöt ja erityisesti maksamattomat ylityöt ovat erittäin yleisiä. Myös esimerkiksi kauppojen aukioloaikojen jatkuva pidentäminen osoittaa, että rajoja pääoman liikkeelle pyritään kaiken aikaa minimoimaan.
Toinen tapa hidastaa voiton suhdeluvun laskua on polkea palkat alle työvoiman todellisen arvon. Viime vuosikymmeninä tuotantoa on erityisesti uudelleensijoitettu maailman kolkkiin, joissa työntekijöillä ei ole oikeuksia ja raaka-aineiden pakkolunastus onnistuu ilman välikäsiä ja transaktiokustannuksia. Työpäivän pidentämisen ja tuotantoasteen kehityksen ja uudelleenjärjestelyjen lisäksi pääoma pyrkii heikentämään työväenliikkeen sosiaalisia saavutuksia, kuten yksityistämään sosiaalipalveluita ja poistamaan erilaisia palkankompensaatiota. Tämän seurauksena 1970-luvulta lähtien kulutuskulttuuri on alkanut perustua entistä enemmän velanotolle, mikä estää havaitsemasta sitä seikkaa, että samaan aikaan palkkojen reaalinen ostovoima on alkanut laskea.
Kolmas tendenssiä hidastava tekijä on pysyvän pääoman elementtien halpeneminen tai jo olemassa olevan pääoman arvonalennus. Samalla kun teknologisoituminen lisää pysyvän pääoman määrää suhteessa vaihtelevaan, pienentyy kuitenkin myös pysyvän pääoman arvo, sillä työn kasvanut tuotantovoima pienentää myös pysyvän pääoman eri elementtien arvoa. Tämä estää sen, että pysyvän pääoman arvo kasvaisi samassa suhteessa kuin tuotantovälineiden aineellinen koko, jonka työläiset laittavat liikkeeseen.
Neljäs tekijä on niin sanotun suhteellisen liikaväestön eli työttömyyden kasvu. Työmarkkinoilla on kaiken aikaa enemmän irtisanottuja, pitkäaikaistyöttömiä, pienyrittäjiä, prekaaria ja maahanmuuttajia, joiden paljoudesta ja halpuudesta johtuen työvoiman riistoasteen ja työpalkkojen polkeminen onnistuu entistä helpommin. Nykytilanteessa ei ole realistista olettaa, että kriisin aikana irtisanotut työllistyisivät enää omalta alaltaan tuotantovoimien uudelleenjärjestelyn jälkeen, joten liikaväestö on kapitalismin selviämisen kannalta keskeisimpiä kulmakiviä. Liikaväestö mahdollistaa uusien tuotannonalojen synnyn, jossa vaihteleva pääoma muodostaa huomattavan osan kokonaispääomasta, työpalkka on keskitason alapuolella ja siten lisäarvon suhdeluku ja voitot ovat aluksi epätavallisen korkeita.
Viides tekijä on ulkomaankauppa, joka halventaa tuotannontekijöitä, työvoimaa ja kulutushyödykkeitä. Ulkomaankauppa mahdollistaa tuotannon mittakaavan laajenemisen sekä korottaa voiton suhdelukua, kun tuotannontekijöitä, kulutushyödykkeitä ja työvoimaa voidaan ostaa halvemmalla tai vastaavasti myydä kalliimmalla kuin paikallisilla markkinoilla. Koska ulkomaankauppa nopeuttaa kasaantumista, siitä ja markkinoiden laajentamisesta tulee aikaa myöten kapitalistisen tuotantotavan elinehto.
Kuudes tekijä on osakepääoman volyymin lisääntyminen kapitalismin kehityksen myötä. Osa pääomasta laitetaan tuottamaan ainoastaan korkoja ja osakesijoittaminen onkin kasvanut Marxin ajoista nykymitoissaan merkittäväksi haastajaksi tuotannolliselle toiminnalle. Esimerkiksi valtioiden keskinäisen kilpailun ja erityisesti Kiinan, Japanin ja Aasian tiikereiden teknologinen kehityksen myötä Yhdysvaltain monet keskeiset teollisuuden alat ovat käyneet tuottamattomiksi, jolloin sijoittaminen spekulatiivisille pääomamarkkinoille on mahdollistanut suuremmat voitot. Rahaa tuotetaan kaavalla R-R’ ilman että rahaa on investoitu tuottamaan lisäarvoa tuotantoprosessin kiertokulussa R-T…P…T’-R’. Tämä on helpottunut entisestään, kun kultakannasta on luovuttu ja 1970-luvulta lähtien valuuttamarkkinoita on hiljattain avattu sääntelyltä ympäri maailman.

Finanssimarkkinoiden rahavolyymin räjähdysmäinen kasvu, suhdanneherkkyys ja ennakoimattomuus ovat johtanet ainoastaan viimeisen vuoden sisällä biljoonien dollarien katoamiseen maailman osakemarkkinoilta, mutta suurista riskeistäkin huolimatta suuret voitot ja pörssikeinottelu houkuttelevat edelleen sijoittajia, yrityksiä, pankkeja ja valtioita:

Tuotantoprosessi on vain kiertämätön välijäsen, välttämätön paha, joka tekee rahankahminnan mahdolliseksi. Siksipä kaikki kapitalistista tuotantoa harjoittavat kansakunnat aika ajoin yrittävät kuumeisen vietin vallassa kahmia rahaa ilman tuotantoprosessin välitystä. (Marx 1974, 60.)

Edellä kuvatut ilmiöt kuvastavat niitä moninaisia tapoja, joihin kapitalismi voi yhdessä ja erikseen turvautua kriisin sattuessa. Kuten huomaamme, samat tekijät, jotka pyrkivät kasvattamaan lisäarvon suhdelukua, pyrkivät aikaa myöten myös pienentämään pääoman käyttämän työvoiman määrää. Samat syyt pyrkivät siis sekä hillitsemään että nopeuttamaan voiton suhdeluvun kasvua. Voiton suhdeluvun lasku onkin luonteeltaan ennemmin syklistä kuin jatkuvaa. Myös empiria tukee tätä; maailmantalous on ollut viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana taantumassa noin kymmenen vuoden välein vuosina 1974-1975, 1980-1982, 1991-1993 ja 2001-2002. Ristiriitaisuuksistaan huolimatta tärkeintä on muistaa, että voiton suhdeluvun laskutendenssi liittyy työn riistoasteen kohoamistendenssiin eli jatkuvaan pyrkimykseen kohottaa lisäarvon suhdelukua. Kaikki voiton suhdeluvun laskutendenssiä hidastavat tekijät heijastavat kapitalistisen tuotantotavan sisäisesti ristiriitaista luonnetta:

Tämä on kapitalistisen tuotannon laki, sen sanelevat alituiset mullistukset itse tuotantomenetelmissä, siihen alituisesti liittyvä toimivan pääoman arvonvähennys, yleinen kilpailutaistelu, välttämättömyys parantaa tuotantoa sekä laajentaa sitä pelkästään säilymisen vuoksi ja tuhoutumisen pelosta. Markkinoiden täytyy näin ollen alituisesti laajeta, niin että markkinayhteydet ja niitä määräävät ehdot saavat yhä enemmän tuottajista riippumattoman luonnonlain luonteen, tulevat yhä kontrolloimattomammiksi. Sisäinen ristiriita pyrkii löytämään ratkaisunsa tuotannon ulkoisen kentän laajennuksella. Mutta mitä enemmän tuotantovoima kehittyy, sitä enemmän se joutuu ristiriitaan sen ahtaan pohjan kanssa, jolla kulutussuhteet lepäävät. Tällä ristiriitojen täyttämällä pohjalla on aivan luonnollista, että pääoman liikamäärä liittyy väestön kasvavaan liikamäärään; sillä vaikka molempien, liiallisen pääoman ja liiallisen väestön, yhdistyminen aiheuttaisikin tuotetun lisäarvon määrän kasvun, niin juuri siksi kasvaisi ristiriita tämän lisäarvon tuottamisehtojen ja sen realisoimisehtojen välillä. (Marx 1980, 247-248.)

Suhdeluvun laskusta huolimatta pyrkimykset ja toisaalta mahdollisuudet entistä suurempaan kasaamiseen lisääntyvät, koska suhteellinen liikaväestö kasvaa, yhä uusia ja moninaisempia tuotannonaloja syntyy, osakeyhtiöiden ja luottojärjestelmien kehityksen myötä rahan saanti helpottuu, tarpeet ja halut, kuten myös rikastumisen halu kasvavat kaiken aikaa ja niin edelleen. (Marx 1980, 268.) Sama prosessi, joka kapitalismin kehittyessä synnyttää tavaroiden halpenemisen ja arvomäärien vähenemisen ja talouden kriisiytymisen, laittaa käyntiin myös ne prosessit, jotka pyrkivät hillitsemään tätä kehitystä. Voiton suhdeluvun laskutendenssi johtaa aikaa myöten uusiin innovaatioihin ja teknologiseen kehitykseen sekä tuotannon että kierron piirissä. Kriisit ovatkin kapitalismin kehityksen kannalta välttämättömyys – ei poikkeus.

4.2. Voittosuhteen laskutendenssi ja empiria

Konkreettinen ja empiirinen esimerkki, jolla voidaan tarkastella voittosuhteen laskutendenssin lakia tuotannon piirissä, on suomalaisten teleoperaattoreiden kilpailu puhelinliittymämarkkinoilla. Esimerkki toimii siinä mielessä, että kyseessä on suhteellisen suljettu talous, jossa on pieni määrä toimijoita, ja jossa ei liiku kovin paljon erilaisia tavaroita. Vaikka erilaisia palvelusopimuksia tai kytkykauppoja on valtavasti, on kyseessä silti viime kädessä yhden hyödykkeen talous, tarkemmin sanoen verkossa liikkuvan puheen tai datan. Talouselämä-lehti kirjoitti, miten Sonera on vaikeuksissa, sillä se ei halua lähteä hintakilpailuun Elisan ja DNA:n kanssa. Elisa on kyennyt laskemaan hintojaan, sillä se on rakentanut kilpailijoitaan nopeammin uutta verkkoa, joka toimii 900 megahertsin taajuudella, joka taas on mahdollistanut laajemman kapasiteetin halvemmalla (ks. Sonera – Toivoton tehtävä, http://www.talouselama.fi/uutiset/article331260.ece).
Toisin sanoen Elisa on investoinut pysyvään pääomaan, joka tehostaa sen toimintoja ja tämä taas mahdollistaa markkinaosuuksien kaappaamisen ja näin ollen suuremmat voitot lähitulevaisuudessa. Samalla se ajaa kuitenkin koko toimialan hintakilpailuun, joka tarkoittaa yleistä voittosuhteen laskua katteiden pienentyessä. Tämä taas tarkoittaa yhä kiihtyvämpää laskutendenssiä voittosuhteessa, sillä voidakseen kilpailla hinnalla, teleoperaattoreiden on vähennettävä henkilöstökuluja, mikä taas johtaa kiinteän pääoman kasvuun suhteessa vaihtelevaan pääomaan.

Voittosuhteen laskutendenssin tarkka tarkastelu on kuitenkin empiirisesti vaikeaa, kuten Cullenberg (1994) huomauttaa. Porvarillisten valtioiden tilastokeskukset sen enempää kuin yksityisetkään tahot eivät mittaa taloutta marxilaisin termein, kuten riistoaste, lisäarvon suhdeluku tai pääoman orgaaninen kompositio. Kuitenkin löytyy myös riittävästi empiiristä aineistoa, jotta voidaan sanoa tendenssin olevan ainakin tendenssinomaisesti olemassa, kuten tässä numerossa haastateltu Andrew Kliman on osoittanut. Voiton suhdeluvun laskutendenssi ei pyri ennustamaan kriisin puhkeamisen ajankohtaa vaan ainoastaan puitteistamaan kriisin aiheuttaneita tekijöitä ja kriisin merkitystä kapitalismille yleensä. Kriisit mahdollistavat uuden akkumulaatioprosessin aloittamisen puhtaalta pöydältä ja tästä johtuen se osoittaa kokonaisvaltaisesti ja moninaisesti niitä kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitaisuuksia, epäkohtia ja ilmiöitä, joihin yhteiskuntatieteilijöiden tulisi kiinnittää huomio empiirisen tutkimuksen tekemiseksi sekä nousu- että laskukaudella.

Pelkkä tendenssin havainnoiminen ei myöskään riitä. Yhtä tärkeää on pohtia, mitä haasteita voittosuhteen lasku meille asettaa, mitä mahdollisuuksia jatkotutkimukselle se tarjoaa ja miten se vaikuttaa luokan poliittiseen kompositioon (ks. esim. Kaitila & Peltokoski 2009; Kaitila 2009b  ) sekä sen poliittiseen strategiaan.

5. Kriisi ja luokkataistelu

On tärkeätä kiinnittää kriisianalyysi paitsi nykykriisin syiden tarkasteluun, mutta myös menneitten kriisien selityksiin, jottemme toistaisi jo kertaalleen tehtyjä virhepäätelmiä saati käyttäisi kallista aikaa pyörän keksimiseen uudelleen. Shaikh (1978, 240) on eritellyt kriisien teoretisointien ja käytännön johtopäätösten suhdetta seuraavasti: teoria kriisistä ilmentää aina jotain poliittista katsantokantoa, eikä teoriaa ja politiikkaa voida erottaa toisistaan – oli teoria ideologisesti värittynyttä tai väritöntä. Teoria kumpuaa aina jostain poliittisesta positiosta, josta maailmaa pyritään muuttamaan – tai estämään muutos. Teorioista itsestään ei voida kuitenkaan vetää yhtäläisyysviivaa niiden ajamaan politiikkaan. Pelkästään alikulutusteorian kannattajiin kuuluu poliittisesti niinkin erilaisia ajattelijoita kuin taantumuksellinen Thomas Malthus ja vallankumouksellinen Rosa Luxemburg ja heidän teoreettisiin kriitikoihinsa esimerkiksi Ricardo, Marx ja Lenin.
Teoreettinen kysymys kapitalismin kriisien syistä on poliittinen kysymys, sillä se johtaa lopulta kysymykseen siitä, mikä on kapitalismin kumoava kumouksellinen subjekti. Tuottaako kapitalismi omat haudankaivajansa, vai pitääkö vallankumoukselle etsiä subjekti jostain systeemin ulkopuolelta?

5.1. Positiivinen ja negatiivinen kriisistrategia

Nykyisten vasemmistolaisten kriitikoiden kriisitulkinnat kumpuavat pääasiassa kahdenlaisesta näkökulmasta; niiden taustalla on joko positiivinen tai negatiivinen kapitalismikäsitys.

Negatiivisen tulkinnan mukaan kapitalismi on itse itsensä tuhoava mekanismi, jota ei voida korjata saati hallita. Elvytys on turhaa, sillä rahan pumppaaminen markkinoille ihmisten luottamuksen ja uskon palauttamiseksi finanssijärjestelmään, julkisten investointien lisääminen, veroalennukset ja valtion velanotto ovat tekohengitystä, jossa on ainoastaan suuremman kuplan ja entistä vakavamman talouskriisin ainekset. Kapitalismi kriisiyttää niin säännellyt kuin sääntelemättömätkin markkinat, minkä historia vääjäämättömästi todistaa: keynesiläisyys ajautui kriisiin 1970-luvun puoliväliin mennessä ja puolestaan tuohon kriisiytymiseen vastauksena ollut maailmantalouden uusliberalisointi on nykyisen finanssikriisin myötä ylittämättömässä solmukohdassa. Ongelmana negatiivisissa kapitalismitulkinnoissa on se, että ne ennustavat joko teoriaan tai empiriaan vedoten kapitalismin vääjäämättömän tuhon, jolloin minkäänlaista poliittista organisoitumista ja strategista mobilisoitumista ei tarvita kapitalismin romahduttamiseksi eikä sosialismin ja kommunismin saavuttamiseksi.
Myös marxilaisten kriisiteoreetikoiden, sekä alikulutusta että liikakasautumista korostavien, heikkoutena on pidetty sitä, että ne näkevät kapitalismin lopun vääjäämättömänä. Kapitalismi tuhoutuu lopulta omaan mahdottomuuteensa. Tämä näkemys on ongelmallinen, sillä se voi johtaa politiikkaan (tai epäpolitiikkaan), joka perustuu aktiivisen toiminnan sijaan odottamiseen. Jos kapitalismi tuhoutuu vääjäämättömästi joka tapauksessa, mihin kamppailuja tarvitaan? Toisin sanoen: mikä on poliittisen toiminnan ja kapitalismin kriisiytymistendenssin suhde? Mistä kriisit johtuvat ja mitä niille pitää tai edes voi tehdä?
Positiivisen tulkinnan mukaan nykyisen finanssikriisin syyt ovat ahneus, hallitusten huono talouspolitiikka, markkinoiden sääntelemättömyys, pankkien moraalittomat johtajat, bonusjärjestelmät, finanssimarkkinoiden, pörssikeinottelun ja spekulaation räjähdysmäinen kasvu ja niin edelleen. Positiivisen, ns. sosiaalidemokraattisen kriisitulkinnan, lähtökohtana on ajatus, että oikeanlaisella elvytyksellä, tasapainolla valtion ja yksityisen pääoman välillä sekä kaikin puolin ihmiskasvoisemmalla talouspolitiikalla kapitalismia voidaan hallita ja kehittää kestävästi. Tilalle on vaadittu markkinoiden sääntelyä, valtiointerventioita, elvytystä ja vanhaa kunnon John Manyard Keynesiä.
Kuten olemme osoittaneet, kapitalistiselle kehitykselle “nousukausi”, “talouden ylikuumeneminen”, “kriisiytyminen” ja “taantumaan ajautuminen” eivät ole toisilleen vastakkaisia ja kapitalismin kehityksen kannalta epätoivottavia periodeja. Päinvastoin ilman poliittista vastarintaa kriisi luo rationaalisesti ja tehokkaasti perustan uudelle nousukaudella.
Täten emme voi luottaa ihmiskasvoiseen kapitalismiin, sillä kriisit ovat paitsi talouden taantuman jaksoja, myös poliittisten voimien kamppailun hetkiä, jolloin määritellään, millaisilla eväillä seuraavaa nousukautta lähdetään rakentamaan. Mikäli vasemmisto ei kriisien aikana kykene muuntamaan ja argumentoimaan ideologiaansa offensiivisiksi vaatimuksiksi ja toimiksi, kapitalismi kykenee luomaan nahkansa yhä uudelleen heikommilla työehtosopimuksilla, pienemmillä palkoilla, yhä epämääräisemmillä töillä, sosiaalisten etuisuuksien yksityistämisellä, työläisten sitomisella suurempiin velkataakkoihin ja niin edelleen:

Teollisuuspääoma tekee siis tuotannon kapitalistiseksi; sen olemassaolo edellyttää kapitalistien ja palkkatyöläisten välisen luokkavastakohdan olemassaoloa. Sitä mukaa kuin se valtaa yhteiskunnallisen tuotannon, tekniikassa ja työprosessin yhteiskunnallisessa järjestelyssä ja samalla yhteiskunnan taloushistoriallisessa tyypissä tapahtuu mullistava muutos. Teollisuuspääoma alistaa valtaan kaikki aikaisemmat, tuhoutuneiden tai tuhoutuvien yhteiskunnallisten tuotantotapojen synnyttämät pääomalajit ja muuttaa niiden toimintojen mekanismin mukaisekseen; tästä lähtien ne liikkuvat enää vain sen perustalla, siis elävät ja kuolevat, seisovat ja kaatuvat tämän perustan mukana. (Marx 1974, 56-57.)

5.2. Subjektiivinen ja objektiivinen kriisistrategia

Aiheuttaako kapitalismin kriisiytymisen viime kädessä työläisten vastarinta? Vai onko työväenluokan tehtävänä olla passiivisen sivustakatsojan roolissa odottaen kapitalismin kriisiytymistä, jolloin on aika ottaa valta omiin käsiin? Vai onko kriisi pääoman tapa vastata työläisten kamppailuun ja kasvavaan valtaan, kuten 1970-luvun kriisistä on sanottu? Positiivisen ja negatiivisen näkökulman lisäksi kolmas tapa jakaa vasemmistolaiset kriisitulkinnat on poliittinen luokkataistelun näkökulma. Tämä näkökulma etsii kriisin syitä luokkataistelun suhteesta kapitalismin sykleihin. “Avoin marxilainen” John Holloway julistaa “me olemme kriisi”. Tästä näkökulmasta työväenluokan subjektiivinen voima ajaa kapitalismin kriisiin luokkataistelulla, joka tapahtuu ensisijaisesti yhteistyöstä (työstä, kulutuksesta, uusintamisesta) kieltäytymällä. Varsinkin kieltäytymistä korostavia näkökantoja on viime vuosina ollut paljon esillä. On puhuttu työstä kieltäytymisestä ja eksoduksesta, myös Megafonin sivuilla.
Kieltäytyminen on Hollowayn argumentin negatiivinen puoli. Positiivinen puoli, negaation negaatio, on konkreettisen eli hyödyllisen käyttöarvoja tuottavan työn, vastakkaisena abstraktille työlle, näkeminen vastarinnan lähteenä:

Todellinen uhka pääomalle ei ole abstrakti työ, vaan hyödyllinen työ tai luova tekeminen, sillä luova tekeminen on radikaalisti vastakkainen pääomalle, omalle abstraktiolleen. Luova tekeminen sanoo: “ei, me emme tee mitä pääoma käskee, me teemme niin kuin haluamme tai koemme välttämättömäksi.” (Holloway 2006)

Tämä argumentti perustuu Marxin analyysille työn kaksinaisluonteesta, jonka mukaan työ jakautuu abstraktiin ja konkreettiseen työhön. Kyse ei ole siitä, että nämä työt olisivat konkreettisia ja nuo työt abstrakteja. Kapitalismin kontekstissa työ on aina sekä konkreettista, että abstraktia. Tämä tuo antagonismin työprosessin sisälle. Hollowayn mukaan konkreettinen työ, jota hän kutsuu luovaksi tekemiseksi, on työläisen kannalta evättynä läsnä abstraktin työn tekemisessä. Tässä on myös Hollowayn subjektivistisen kriisiteorian ydin. Luova tekeminen on evättynäkin aina jo läsnä työssä ja yhteiskunnallisessa elämässä. Hollowayn mukaan elävää ja kuollutta työtä, vastarintaa ja valtaa, tekemistä ja tekoa ei voi erottaa toisistaan kapitalismin kontekstissa eikä niitä voi lokeroida tietyille yhteiskunnallisen elämän alueille kuten politiikka tai työ. Nämä lokerot ovat pikemminkin fetissejä, jotka sisältävät ei-identtisen murtumansa – ja tämä ei-identtinen vastarinta takaa sen, että kapitalismi on olemuksellisesti kriisiytyvä järjestelmä. (Holloway 2002; ks. myös Adorno 1966/97)

Hollowayn ja monien muidenkin subjektivistien kriisiteoriassa on se ongelma, että lopulta heidän esittämänsä luokkataistelu voidaan nähdä samanlaisena automaattisena prosessina yhtä lailla kuin kapitalismin objektiiviset laitkin. Jos kriisejä aiheuttavaa kamppailua on mikä tahansa toiminta, joka on jollain tavalla negatiivista vallitsevaan järjestelmään nähden – ja tätä on evättynä kaikkialla, voi tämä johtaa yhtä lailla passiiviseen politiikkaan. Jos kapitalismin kriisiyttävää vastarintaa on lähes mikä tahansa, joka ei suoraan osallistu kapitalismin reproduktioon – ja foucault’laisittain missä on valtaa, siellä on myös vastarintaa – miksi turhaan yrittää rakentaa kapitalismin vastaista liikettä?

Entä tuottaako työväenluokan autonominen kamppailu ylipäätään kriisit suoraan kausaalisesti? Tätä väitettä on hankala todentaa historiallisesti. Näin vahva väite toistuu toki luokkataistelua painottavien teoreetikkojen teksteissä pikemminkin retorisena kuin analyyttisenä. Esimerkiksi 1930-luvun lama oli monella tapaa seurausta työväenluokan militanssista, mutta myös monesta muusta seikasta. Toisaalta monet kapitalismin historialliset kriisit ovat syntyneet ilman niitä edeltävää näkyvää
työläisten militanttia ja organisoitunutta toimintaa. Selkeimpänä esimerkkinä nykyinen kriisi. Tämä ei toki tarkoita, ettei luokkataistelua ole käyty, se on vain voinut saada erilaisia vähemmän näkyviä muotoja. Kuitenkin, jos hyväksytään väite, että nykyinen kriisi on kapitalismi pahin sitten 1930-luvun, eikö silloin olisi odotettavissa, että sitä olisi edeltänyt vastaavanlainen kamppailujen sykli kuin 1930-luvun lamaa? Vaikka kamppailun muodot olisivat muuttuneet hienovaraisemmiksi, näkymättömämmiksi ja siirtyneet tietoverkkoihin, tuntuu tämä ajatus silti vahvasti liioittelulta. Jos kuitenkin suhtaudutaan subjektivistiseen argumenttiin positiivisesti, voidaan sen rationaalinen ydin ehkä tavoittaa tarkastelemalla lainan ja luokkataistelun suhdetta.

Tätä suhdetta on pohtinut Midnight Notes -kollektiivi pamfletissaan Promissory Notes: From Crisis to Commons. Pamfletissa lainataloudessa nähdään kaksi puolta. Toisaalta laina on aina työhön pakottamisen mekanismi. Se on tapa riistää lisää lisäarvoa koron muodossa, koska viime kädessä korotkin maksetaan aina lisätyöllä. Toisaalta lainan historiallinen analyysi paljastaa, että 1970-luvun jälkeen työläisten, mustien ja naisten poliittisen kamppailun ansiosta pankit pakotettiin lieventämään lainaehtoja, jolloin proletariaatille avautui pääsy kiertävään rahapääomaan. (Midnight Notes, 2009.) Tämä mahdollisti sen, että kokonaiskulutustasoa voitiin ylläpitää jonkin aikaa korkeamman tuotantotason ja voiton suhdeluvun asteella, kuin reaalipalkat olisivat sallineet.

Ennen kaikkea laina kuitenkin problematisoi puhtaasti työstä kieltäytymiseen perustuvan poliittisen strategian. Lyhyellä tähtäimellä lainanotto todella edesauttaa työstä kieltäytymistä. Jos saan esimerkiksi nostettua Visa-kortin luottorajaa, voin tehdä vähemmän työtunteja. Samalla laina sitoo kuitenkin ottajansa tiukemmin kapitalistiseen talousjärjestelmään ja pakottaa töihin pidemmällä tähtäimellä. Viime aikojen lehtikirjoittelusta löytyy riittävästi esimerkkejä tilanteista, joissa on otettava vastaan mitä tahansa työtä asunto- ja opintolainan takia. Toisaalta taas asuntolainan olemassaolo sitouttaa työläisen nykyiseen työpaikkaansa. Työläinen todennäköisesti on entistä nöyrempi ja mielistelevämpi, jos tietää uuden työpaikan löytymisen olevan vaikeaa, kun asuntolainaa pitäisi lyhentää. Lainalla on siis yhteiskuntamuotona eräänlainen kaksinaisluonne.

Nykyisen kriisin puitteissa voidaan sanoa, että finanssitalous oli kriisin keskeinen laukaisija. Ei kuitenkaan pelkästään niin kuin on väitetty, että talouden finansoituminen olisi karannut käsistä, vaan niin, että ennen kriisiä luokkataistelun näyttämönä oli entistä enemmän lainanotto. Tämä ei tarkoita muiden luokkataistelun muotojen merkityksen katoamista, vaan sitä, että ne determinoituvat lainan kanssa vastavuoroisessa suhteessa sekä saavat uusia muotoja toteutuessaan lainan ja finanssitalouden kentillä.

Subjektivistisen katsantokannan lisäksi kapitalismin kriisejä on pidetty kapitalismin objektiivisista lainalaisuuksista johtuvina. Tällöin ei kysytä, miten ihmisten ja luokkien toiminta – poliittinen toiminta tai toiminta yleensä – aiheuttaa järjestelmän kriisiytymisen. Objektivistinen tulkinta ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sosiaalidemokraattista uskomusta siihen, että kapitalismi lopulta kumoutuu omaan mahdottomuuteensa ilman vallankumouksellista väliintuloa, jolloin poliittisen toiminnan kehykseksi muodostuu puhdas reformismi.

Esimerkiksi Rosa Luxemburg argumentoidessaan Bernsteinia vastaan klassikkoteoksessaan Yhteiskunnallinen uudistyö vai vallankumous (1900) ja Paul Mattick Marcuse-kritiikissään (1972) perustelevat vallankumouksellisuuden välttämättömyyttä kapitalismin tuhon välttämättömyydellä. Mattickin mukaan kriisit ovat vallankumouksellisia ja taantumuksellisia periodeja, joihin kapitalismi ajautuu lakiensa mukaisesti, mutta joita ei ole ennalta määrätty vaan niiden lopputuloksen määrää lopulta luokkataistelu. Luxemburg ja Mattick voidaan siis molemmat laskea objektivisteiksi, vaikka Luxemburgin kriisiteoria perustui alikulutusteoriaan ja jälkimmäisten voittosuhteen laskutendenssiin.

Kapitalismin objektiivinen tendenssi kriisiytyä onkin nähty vallankumouksen kannalta olennaiseksi. Se tarkoittaa, että kapitalismi on korjaamaton ja sosialismi välttämätön. Kapitalismin kriisiytymistä ja välttämätöntä tuhoa käytetään nimenomaan argumenteissa vallankumouksellisen asenteen puolesta reformismia vastaan. Esimerkiksi Grossmannin mukaan mikään talousjärjestelmä ei kriiseistään ja heikkouksistaan huolimatta romahda itsekseen vaan kriisit tarjoavat ainoastaan objektiivisen mahdollisuuden kumota ja ylittää vallitseva tilanne. Teorian ja käytännön yhteys on siinä, että analyysi paljastaa järjestelmän heikot kohdat, joihin proletariaatin politiikan tulee iskeä.

Objektivistista näkemystä kuvaa ajatus työväenluokan subjektiviteetista reaktiivisena: se seuraa kapitalismin kehitystä ja purkautuu objektiivisesti oikealla hetkellä. Vallankumouksellisen toiminnan tarkoitus on valmistaa työväenluokkaa tähän. Objektivistinen näkemys muistuttaa Machiavellilaista käsitystä poliittisesta toiminnasta, jossa “onni” (Fortuna) eli objektiiviset olosuhteet asettavat toiminnalle kehyksen. Tällöin politiikan on otettava tämä kehys huomioon ja pyrittävä käyttämään sitä hyväkseen (Machiavelli 1984). Tähän tarvitaan rohkeutta ja kyvykkyyttä (Virtù) – marxilaisena esimerkkinä tästä Leninin poliittinen tyyli (ks. Salo 2009). Reaktiivisen puolen vastapainona on kriiseihin valmistautuminen: aktiivinen organisointi ja agitaatio myös nousukauden aikana.

Kuten usein käsitteellisissä kahtiajaoissa, kuten tässä tapauksessa subjektivismi/objektivismi, täytyy kahtiajako kyetä ylittämään. Kapitalismianalyysin kontekstissa tässä auttaa vieraantumisen käsite. Kapitalismin liikelait todella hallitsevat ihmisiä epäinhimillisinä ja objektiivisina voimina. Kuitenkin ne ovat ihmisten toiminnan tulosta, ihmistä vastaan kääntyneinä. Tässä ei ole mahdollisuutta perehtyä vieraantumisen käsitteen ristiriitaiseen historiaan tarkemmin, mutta lyhyesti sanottuna käytämme sitä pääasiassa humanistisista lähtökohdista irroitettuna kapitalismispesifinä käsitteenä, joka artikuloituu luokkasuhteiden – työn ja pääoma ristiriidan – kautta. Kaitila (2009a) käsittelee vieraantumisen käsitettä juuri tästä näkökulmasta. Vieraantuminen problematisoi subjektiivisen ja objektiivisen vastakkainasettelun muun muassa niin, että siinä pääomaobjekti ottaa subjektin muodon ja alistaa yhteiskunnallisen toiminnan arvonlisäysimperatiivinsa alle. Kriisien kontekstissa tämä ilmenee juuri siinä, että porvarillinen taloustiede näkee ne luonnonvoimankaltaisina ennustamattomina ilmiöinä. Kapitalismi siis tekee ihmisten toiminnasta heille itselleen vierasta – siis objektiivista. Globaali kapitalismi korostaa tätä näyttäytyessään valtavana ja hallitsemattomana monoliittina, jonka toimia ei voi ennustaa. Muun muassa tätä tarkoitti myös Engels puhuessaan “markkinoiden anarkiasta”.

Kuitenkin kapitalismilla on tendenssin omaisia lakeja, kuten voittosuhteen laskutendenssi, jotka tekevät kriiseistä ja niiden syistä ymmärrettäviä. Koska kapitalismin toiminnassa on aina kysymys ihmisten toiminnasta eikä yliluonnollisista voimista tai luonnonlaeista olisi periaatteessa mahdollista myös vaikuttaa kriiseihin ennakoiden – ei vain valmistautua ja vastata niihin. Tähän tarvitaan kuitenkin luokkapolitiikkaa ja poliittista voimaa – toisin sanoen luokan uutta poliittista kompositiota. Lopullisesti jako subjektiiviseen ja objektiiviseen taloudessa voidaan siis ylittää vain käytännön politiikalla. Talouskriisien kontekstissa tulee selväksi, että vieraantumisen teoriassakin on kysymys ensisijaisesti vallasta ei alkuperäisen ihmisluonnon epäautenttisuudesta – paitsi jos ihmisluonto ymmärretään yhteiskunnallisen ihmisen kyvyksi tehdä intentionaalisia tekoja, kuten Marx ymmärsi verratessaan ihmisarkkitehtiä ja mehiläistä. Kamppailu vieraantumista vastaan on samalla kamppailua vallasta.

Olennaisinta kriisien marxilaisessa analyysissä on se, että kriisit liittyvät kapitalistiseen talousjärjestelmään elimellisesti, eikä niitä voi lopullisesti poistaa kumoamatta koko yhteiskuntamuotoa, vaikkakin niiden sisältöön, tiheyteen ja ankaruuteen on mahdollista väliaikaisesti vaikuttaa. Pahinta mitä voi tehdä, on nostaa kädet pystyyn ja todeta poliittisen toiminnan mahdottomaksi tai turhaksi, sillä nykyisen kriisin ankaruus ja laajuus sekä sen yhdistyminen öljy- ja ilmastokriisiin osoittaa, että kysymys sosialismista vai barbariasta on muuttunut kysymykseksi sosialismista vai lajin säilymisestä.

Kirjallisuus

Adorno, Theodor W. (1966/1997) Negative Dialektik. Suhrkamp, Frankfurt am Main.

Choonara, Joseph. (2009) Marxist Accounts of the Current Crisis. International Socialism – A quarterly journal of socialist theory: http://www.isj.org.uk/index.php4?id=557&issue=123 Cullenberg, Stephen E. (1994) The Falling Rate of Profit: Recasting the Marxian Debate, Pluto Press, Lontoo.
Foster, John Bellamy (2009) Epäonnistunut järjestelmä – kapitalistisen globalisaation maailmanlaajuinen kriisi. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, Helsinki.
Holloway, John (2002) Change The World Without Taking Power. The Meaning of Revolution Today. Pluto Press, Lontoo.
Holloway, John (2006) “We Are the Crisis of Abstract Labour“. http://www.ainfos.ca/06/apr/ainfos00238.html
Lebowitz, Michael A. (1976) Marx’s Falling Rate of Profit: A Dialectical View. Simon Fraser University.
Luxemburg, Rosa. (1900) Yhteiskunnallinen uudistyö vai vallankumous.

http://www.marxists.org/suomi/luxembur/1900/index.htm Kaitila, Joel (2009a) Vieraantumisesta.

http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=95:vieraantumisesta Kaitila, Joel (2009b) Käsikirjoituksia luokkataistelujen historiasta: fordismin kriisistä globaaliin talouskriisiin. Tässä numerossa.http://www.megafoni.org/index.php/component/content/article/59-0309/120-fordismin-kriisistae-globaaliin-talouskriisiin

Kaitila, Joel ja Peltokoski, Jukka (2009) Luokkakompositio ja opiskelijan neloisrooli. http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/80-luokkakompositio-ja-opiskelijan-neloisrooli-

Machiavelli, Niccolò (1984) Ruhtinas. WSOY, Helsinki.

Marx, Karl (1974) Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua 2 – Pääoman kiertokulkuprosessi. Progress, Moskova.

Marx, Karl (1980) Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua 3 – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova.

Marx, Karl & Engels, Friedrich (1976) Kirjeitä. Kustannusliike Edistys, Moskova. Mattick, Paul (1972) Critique of Marcuse and ‘One Dimensional Man In Class Society’. Merlin Press, Lontoo.
Midnight Notes Collective and Friends (2009) Promissory Notes: From Crises to Commons.

http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf Salo, Miika (2009) “Lenin kolmen pisteen kehällä… leniniläinen poliittinen tyyli”.

http://sosialismi.net/kirjasto/Salo_-_Lenin_kolmen_pisteen_kehalla.pdf Sauramo, Pekka (2009) Nykykriisi ja 1930-luvun lama Yhdysvalloissa – Mikä kapitalismissa on muuttunut? Kirjassa Nykykriisi ja Marx. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, Helsinki.
Sander (2009) Crisis of Value. Radical Perspectives: http://sites.google.com/site/radicalperspectivesonthecrisis/finance-crisis/on-the-origins-of-the-crisis-beyond-finance/sandervalue-creationandthecrisistoday
Shaikh, Anwair (1978) An Introduction to the History of Crisis Theories. U.S. Capitalism in Crisis, U.R.P.E., New York. http://homepage.newschool.edu/~AShaikh/crisis_theories.pdf