Biljoona, biljoona, biljoona euroa /11.4.2012  Esko Seppänen

Kun olen eläkkeellä, on paljon vapaata aikaa. Niinpä kirjoitan syksyksi kirjaa Emusta ja eurokriisistä, joka on Amerikasta liikkeelle lähtenyt hullun rahan tauti. Tässä panen jakoon makusteltavaksi tulevaa tekstiä, jonka päivitän vastaamaan kriisin tilaa kirjan julkitulemisen hetkellä.  Vuoden 2008 alussa, ennen nykyisen systeemikriisin kuplan puhkeamista, Euroopan keskuspankin taseen loppusumma oli 1 300 miljardia euroa. Maalis-huhtikuun vaihteessa 2012 se oli 3 000 miljardia eli 1biljoona + 1 biljoona + 1 biljoona euroa.  EKP ei ollut painanut seteleitä, mutta se oli luonut virtuaalista bittirahaa tavalla, jota entisaikaan kutsuttiin setelirahoitukseksi. Keskuspankkijärjestelmän myrkkyvarastoihin on kasautunut huonolaatuisia velkakirjoja, joista ei kerrota niiden alkuperää, määrää eikä ostohintaa, ja niille huonolaatuisia vakuuksia, joiden riittävyydestä vastuiden kattamiseen eivät ulkopuoliset saa tietoa. Näistä järjestelmän vastuista ei löydy valtioiden budjeteista mitään merkintöjä. Ne ovat syntyneet mediahiljaisuuden vallitessa ja vailla demokraattista päätöksentekoa ja valvontaa. Valtiot eivät tiedä, millaisia riskejä EKP on niiden veronmaksajien puolesta ja nimiin ottanut. EKP:n kautta suomalaisille veronmaksajille voivat tulla maksuun paljon suuremmat PIIGS-riskit (PIIGS = Portugali, Italia, Irlanti, Kreikka ja Espanja) verrattuna poliittisen älämölön kautta kansan tietoisuuteen tulleisiin Kreikka-riskeihin. Erkki Liikanen vaikenee visusti riskeistä. Vaikeneminen on hänen työnsä. Valtiovarainministeriön rahoitusosaston ylijohtaja Pentti Pikkarainen nosti maaliskuussa 2012 velkamirrin pöydälle kysymällä julkisesti, millaisia riskejä hänen entinen työnantajansa Suomen Pankki on EKP:ssa ottanut ja millaisiin velvoitteisiin Suomen sitonut eduskuntaa, hallitusta ja valtiovarainministeriötä informoimatta ja julkisuudelta salaa. Riskejä, joiden kypsymisestä EKP:n tappioiksi Suomen Pankin vastuu on 1,8 %, voi syntyä neljästä eri lähteestä. Seuraavassa riskien aihiot, jokainen erikseen. 1) EKP on ostanut ongelmavaltioiden velkaa yli 200 miljardilla eurolla. Kun velkakirjat on ostettu markkinoilta, EKP:lla ei ole niille vakuuksia. Riski on se, että velkakirjojen arvo alenee niistä maksettua hintaa alhaisemmaksi, ja silloin niistä kirjautuu EKP:lle tappioita. EKP:n oman ilmoituksen mukaan näitä velkapapereita on ostettu niin alhaisiin markkinahintoihin, että ne tuottavat sille voittoa. Huomen voi kuitenkin pyyhkäistä tämän päivän voitot olemattomiin yhdestä rahan mannerlaattojen liikahduksesta syntyneellä epäluottamuksen tsunamilla. 2) Target 2-järjestelmä on Emu-maiden keskuspankkien sponsoroima kansallisten pankkien, pörssien ja muiden rahan suurkäyttäjien maksujen siirron clearing- eli selvitysmenetelmä, jossa joka ainoa minuutti 70 000 Emu-maiden välistä maksusuoritusta ohjataan maksajien tileiltä oikeiden saajien tileille. Järjestelmä on nopea ja tehokas, mutta se tuottaa luottokelpoisuusluokitukseltaan AAA-maille (Saksa, Hollanti, Suomi ja Luxemburg) riskejä, joita ei moni tunne ja joita harva ymmärtää. Siitä lisää jäljempänä. 3) Kun EKP ei ole lainannut rahaa pankeille ilman – oman ilmoituksensa mukaan turvaavia – vakuuksia, Kreikan ja Irlannin kansalliselle keskuspankille on annettu lupa myöntää maidensa pankeille kansallista ELA-hätäapulainaa (ELA = ”Emergency Liquidity Assistance”) huonolaatuisia vakuuksia vastaan. Riski on se, että vakuudet pettävät ja näiden maiden EKP-haarakonttorit eivät pysty yksin selviytymään tappioista, ja silloin ne tulevat koko keskuspankkijärjestelmälle maksuun. Ensisijaisia maksajia ovat asianomaiset valtiot, mutta riskin juuri on se, että vakuuksien kaatuminen perustuu näiden valtioiden maksukyvyttömyyteen. Kyseessä eivät ole ihan pienet summat, sillä keväällä 2012 Irlannin keskuspankilla oli vakuutena pankkien roskavakuuksia 48 miljardilla ja Kreikan keskuspankilla 41 miljardilla eurolla. Suomelle niissä muhii parin miljardin riskit. 4). Luotottaessaan pankkeja EKP perii niiltä vakuudet, joiden arvo riittää normaalioloissa kattamaan pankin maksukyvyttömyyden. Riski on se, että tulee koko systeemin kattava kriisitilanne ja että monet vakuudet sulavat samasta syystä. Systeemikriiseihin ei voi varautua ennalta millään vakuuksilla.  Näiden edellä mainittujen riskien varjossa ja hullun rahan taudin riuduttamana Euroopan unioni yrittää pitää koossa rahaliittonsa Emun, jonka perusta on valettu ylivelkaantumisen hiekasta ilman reaalitalouden sementtiä. Mitä tehdä, kun sokkeli murenee? EU on ollut kykenemätön tekemään päätöksiä tilanteen korjaamiseksi. Komissio on käyttänyt aikansa liittovaltion sisäänajoon sen sijasta että se olisi keskittynyt akuutin kriisin hoitoon. Tässä tilanteessa Euroopan keskuspankin (EKP) on ammuttava bazooka, iso ammus raskaalla singolla, ja aloitettava bitti- eli setelirahoitus suoraan jäsenmaille ohi pankkien. Vaikka se on ihan laiton juttu, aivan yhtä lailla EU:n perustuslain vastaista on tämä nykyinenkin meno. EU:n alueella toimii tuhansia pankkeja, joista EKP listaa asiakaskelpoisiksi 2600. Pankkitoiminta on keskittynyt suuriin pankkeihin, sillä 44 johtavan pankin markkinaosuus on noin 90 %. Maailman ison rahan markkinoilla johdannaiskaupankäynnissä valta on vielä enemmän keskittynyt. Eurooppalaiset pankit eivät tule omillaan toimeen. Finanssikapitalismissa, jota markkinoidaan vapaana markkinataloutena, valtiot tuottavat julkisella rahalla pankeille sosiaaliturvan, jonka ne vanhaan hyvään aikaan tuottivat ihmisille. Tänään ihmisten sosiaaliturvaa murennetaan, jotta voitaisiin avustaa pankkeja. Pankkitukiaisten tuorein innovaatio on EKP:n aloittama LTRO-luototus (= ”Longer-Term Refinancing Operations”). Siinä pankit saavat julkista keskuspankkirahoitusta niin paljon kuin pyytää kehtaavat ja kyllä kehtaavatkin. Biljoona euroa on niille annettu, eikä antamiselle ole asetettu ylärajaa. Lotroluottojen laina-aika on kolme vuotta ja korko on ollut sama kuin EKP:n ohjauskorko: 1 %. Raha annetaan pankkien vapaaseen käyttöön, ilman määrättyjä käyttötarkoituksia. Joulukuussa 2011 EKP jakoi 523 pankille joulupullana palasia makealla kermalla kuorrutetusta, sokerisesta LTRO-kakusta, yhteensä 489 miljardia euroa. Helmikuun lopussa 2012 rahaa sai 809 pankkia, yhteensä 538 miljardia euroa. Nämä bittirahapäästöt ovat elintärkeitä niille pankeille, joilla on ollut vaikeuksia maksaa takaisin vanhoja vippejä EKP:lle. Kun osa lotrorahoista käytettiin näiden vanhojen luottojen maksuun, tuoretta keskuspankkirahaa lähti kiertoon – pankkien moninkertaistettavaksi – runsas puolikas jaossa olleesta biljoonasta eurosta. Huhtikuussa 2012 pankeilla oli käytössään kaiken kaikkiaan 800 miljardia euroa lotroja ja muuta ”ylimääräistä” EKP-apua odottinas uusia löysän rahan sijoituskohteita, joista mainittakoon keinottelu ja rahapelit. Pankkien maailmassa valmistauduttiin puhaltamaan uutta kuplaa energian, raaka-aineiden ja ruuan hinnoista, johdannaisista ja finanssitalouden oheistuotteista (kuten sademetsistä, savanneista ja muusta maapohjasta). Vuoden 2011 lopun lotroraha nostatti pörssikurssit lamasta nousuun, ja sama vaikutus oli myös helmikuun 2012 halparaha-annilla. Se näkyi epäsuorasti jopa Suomen työeläkerahastojen sijoitusten tuotoissa, kun niiden omistamien osakkeiden arvon aleneminen pysähtyi joulukuussa ja vuoden viimeinen neljännes oli tuotoiltaan vuoden paras. Ilman EKP:n lotroja se olisi ollut huonoin neljännes. On kummallista, miten vähän kansalaiskeskustelussa on puhuttu siitä biljoonasta eurosta julkista rahaa, jonka Euroopan Keskuspankki lainasi käytettäväksi vapaasti keinottelutarkoituksiin. Lotrojen kautta EKP tarjoili yksityisille pankeille helppoja voittoja jäsenmaiden luotottamisesta niiden omalla julkisella rahalla. Kun esimerkiksi italialaispankki maksoi EKP:ltä ostamastaan voittodopingista vain 1 prosentin koron, se saattoi ostaa halparahalla oman maansa valtionvelkaa, josta se sai tuottoa puolenkymmentä prosenttia. Sen jälkeen pankki saattoi antaa nämä Italian valtion lainapaperit uusien lotrojen vakuudeksi, ja sama prosessi korkoerovoittoineen voitiin toistaa taas seuraavan lotrouksen yhteydessä. Niiden rahojen vakuuksien laadun perään ei paljon kysellä, ja jos vähän kyselläänkin, EKP ei vastaa. Financial Times-lehti kertoi, miten pankkien lisäksi korkoeroista (arbitrage) ravintonsa saavat hedge-rahastot pystyivät tuottamaan samoista lotroista helppoja miljoonavoittoja omistajilleen. Niille saatiin korkea tuotto esimerkiksi seuraavalla tavalla.  Italian hallitus möi sijoittajille erilaatuisia joukkovelkakirjoja, joista yhdet olivat inflaatiosuojattuja ja toiset eivät. Ensimmäisen lotrokierroksen jälkeen tammikuussa 2012 monet sijoittajat möivät (jälki)markkinoilla aikaisemmin ostamaansa inflaatiosuojattua Italian velkaa halvalla pelätessään Italian luottoluokituksen alenemista ja sen kielteistä vaikutusta kyseisten velkapapereidensa hintaan. Hedge-rahastot, jotka ovat maailman suurimpia riskinottajia, arvioivat tilanteen toisin ja ostivat velkakirjoja, tekivät inflaatiokorjauksista swäppejä ja sen jälkeen shorttasivat eli möivät velkakirjoja lyhyeksi (= möivät sellaista, mitä niillä ei ollut omistuksessaan). Ne hyödynsivät kysynnän ja tarjonnan ”itsestään” tuottaman kahden joukkovelkakirjalajin korkoeron omaksi hyväkseen, täysin ilman riskiä.  Korkoero näiden erilaatuisten velkakirjojen välillä oli jopa 2 prosenttiyksikköä, ja kun se hyödynnettiin kymmenien tai jopa satojen miljoonien eurojen ja dollareiden panoksilla, parhaat hedge-pelurit saivat korkoeroista suurille rahoilleen lähes 20 prosentin tuoton. Se oli pienillä, normaalisti muutaman promillen marginaaleilla toimivassa arbitrage-kaupankäynnissä lähes maailmanennätys; parempaan nopeaan korkoerotuottoon on tiettävästi päästy vain kerran aikaisemmin USA:n valtion obligaatioilla Lehman Brothers-pankin konkurssin aikaan. Nämä hedge-rahastojen voitot syntyivät EKP:n julkisista ja EU:n jäsenmaille kuuluvista rahoista yksityisille pankeille jaetun halparahan eli lotrojen sivutuotteena. On muitakin sivutuotteita. Jos iso tuotto on sivutuote, sitä on myös siihen kuuluva iso riski, joka saattaa tulla maksuun odottamattomalla tavalla.  Saksa on toipunut vuoden 2008 kriisistä nopeasti. Sen vienti on vetänyt maan taloudelliseen nousuun samaan aikaan kun jotkut sen rahaliittokumppaneista ovat kitkutelleet taloudessaan pakkosäästöliekillä ja jopa taistelleet konkurssin uhkan alla valtionsa kunniallisen olemassaolon oikeudesta.  Kun talouden pitkän aikavälin säätiedotuksissa alettiin ennustella inflaation korkeapainetta, sen pelossa saksalaista rahaa ruvettiin sijoittamaan finanssimarkkinoilta kiinteään omaisuuteen, ja Saksan kiinteistömarkkinat olivat keväällä 2012 ylikuumenemassa. Samaan aikaan, kun kiinteistöhinnat nousivat Saksassa, ne laskivat eritoten Irlannissa ja Espanjassa. Näiden maiden maksu- ja velansaantivaikeudet ovat peräisin niiden omista kiinteistökuplista. Sellainen on nyt vuorostaan syntymässä Saksaan. Näin erilainen kehitys on osoitus siitä, että sama rahapolitiikka ei toimi samalla tavalla kaikissa maissa. Sillä politiikalla, mikä sopi Saksalle, ajetaan ylivelkamaita ahdinkoon. Sijoitusmarkkinoidensa ylikuumetessa Saksa haluaa Euroopan Keskuspankilta tiukkaa rahapolitiikkaa ja sen jatkavan inflaa- tion vastaista taistelua. Se on monien EU:n sisäisen devalvaa- tion eli pakkodeflaation runtelemien maiden näkö- kulmasta kestämätöntä politiikkaa. Saksa kuitenkin rulettaa. Sen tahdon taloudellisesta kurista ja järjestyksestä ilmaisi suorasanai- sesti Buban pääjohtaja Jens Weidmann lähettämällä maaliskuussa 2012 EKP:n pääjohtajalle Mario Draghille salaisen kirjeen (jonka sisältö vuodatettiin saksalaiselle medialle). Siinä Weidmann muun muassa arvosteli EKP:n italialaisen pääjohtajan Draghin kotimaan pankeille annetun lainarahan huonoja vakuuksia. Kun lainaksi annettavan rahan määrä kasvaa, käy aina niin, että vakuudet ”kuluvat” ja alkupuolella lainanantoa vakuudet ovat parempia kuin loppupäässä. Niin tässäkin tapauksessa. Mitä enemmän EKP antaa lotroa, sitä huonompia vakuuksia sille lainanantajana yritetään tarjota. Weidmann näki EKP:n politiikasta vain sen osan, jonka seurauksena jonkun Emu-maan ajautuminen maksukyvyttömäksi tuottaa saksalaisille EKP:n kautta ja Bundesbankin varoista: se on velvoite Saksalle maksaa kyseisen maan veloista 27 %, mahdollisesti enemmänkin. Jos useat maat tulevat maksukyvyttömiksi samaan aikaan, maksukykynsä säilyttäneet maat joutuvat maksamaan hoitamattomista veloista myös näiden muiden osuuden. Sama Saksan huoli koskee Suomeakin. Myös Suomen Pankki joutuu siinä tilanteessa maksamaan rahaliittokumppaneiden maksukyvyttömyydestä johtuvia velkoja, joihin ei ole osattu varautua ja jotka tulevat keskuspankin kautta poliittisille päätöksentekijöille yllätyksenä. Saksalaisen kurin lähettiläänä Weidmann vaati EKP:n lainanannossa Italialle ja muille kriisimaille korkeampia korkoja, lyhyempiä laina-aikoja ja rahojen käyttötarkoituksiin tiukkoja ehtoja. Hän näki EKP:n lisäävän taloudellisen suorituskyvyn säilyttäneiden jäsenmaiden vastuita yli Saksan sietorajan. Weidmannin kirje oli omituinen siitä näkökulmasta, että se tarjosi muille mahdollisuuden kysyä, missä hän oli itse silloin, kun virhepäätöksiä tehtiin. Ilkeimmät muistuttivat, että hän oli EKP:n neuvostossa kannattanut niitä päätöksiä, joita hän nyt arvosteli. Oliko se totta vai hänen panetteluaan, jää epäselväksi siitä syystä, että yksikään asianosainen ei vahvista tietoa omalla nimellään. EKP:n neuvoston 23 jäsentä eivät saa kertoa keskusteluistaan ja äänestysten mielipidejakaumista eurokansalaiselle, työnantajilleen. Keskustelu Weidmannin roolista paljastaa päätöksenteon vaikeudet Hyvä Veli-yhteisöissä. Kenen tahansa on sosiaalisesti vaikea häiriköidä toinen toisilleen tuttujen samanvertaisessa joukossa yleisestä mielipiteestä poikkeavilla kannanotoilla. Sietää pohtia, miten joukko sävyttää mielipiteiden kirjon kauttaaltaan harmaaksi. Weidmannin kirjeessä esille nousi – ensimmäisen kerran poliittisena aseena – aikaisemmin esillä olleet ”Target 2-riskit”. Ongelmaa voi lähestyä Suomen Pankin taseen näkökulmasta. Taseen loppusumma vuoden 2011 puolivälissä oli 32 167 miljoonaa euroa, ja siitä ”eurojärjestelmän sisäiset saamiset” olivat vastaavissa 9 945 miljoonaa euroa ja ”rahapoliittisiin operaatioihin liittyvät euromääräiset velat” vastattavissa 8 067 miljoonaa euroa. Maaliskuun lopussa 2012 luvut olivat muuttuneet ihan toisiksi: taseen loppusumma oli 107 457 miljoonaa, ”eurojärjestelmän sisäiset saamiset” 77 241 miljoonaa ja ”rahapoliittisiin operaatioihin liittyvät euromääräiset velat” 80 307 miljoonaa euroa. Mitä sellaista on vajaan vuoden aikana tapahtunut, joka on paisuttanut Suomen Pankin taseen yli kolminkertaiseksi? Kyselemistä voi jatkaa selvittämällä, liittyykö taseen kasvuun joitakin sellaisia riskikeskittymiä, joista Suomen kansan tulisi olla tietoinen; onhan Suomen Pankin tase viime kädessä suomalaisten veronmaksajien vastuulla. Jos on ylisuuria riskejä, jotka kypsyvät Euroopan Keskuspankin Suomen haarakonttorille maksuun ja sen omat varat eivät riitä, me maksamme. Yhden kerran, vuonna 1919, on itsenäisessä Suomessa omalle keskuspankille annettu rahojen loppuessa pääomitusta, ja kerran, vuonna 1996, on sille maksettu kulukorvauksia pankkijärjestelmän ylläpidosta. Jos se ei tule omillaan toimeen, eduskunnan on annettava sille rahaa eli pääomitettava sitä valtion verotuloista. Vuosi 2008 paljasti Amerikasta tulleen hullun rahan taudin tuhot Euroopassa. Emu oli tehnyt mahdolliseksi sellaisten maiden velkaantumisen, jotka rahoittivat ylikulutusta tuontirahalla yksityisiltä pääomamarkkinoilta. Kun rahansaanti yksityisiltä markkinoilta alkoi tyrehtyä, niissä maissa jatkui elämäntavaksi muodostunut eläminen yli omien varojen. Ne rupesivat sitä elämänmuotoa vauraampien maiden kustannuksella EKP:n Target 2-järjestelmästä. Lotrojen liikkeellelaskun seurauksena Suomeen tulvi – ja paljon tulvikin – vierasta rahaa tavalla, joka näkyy Suomen Pankin taseessa 80 307 miljoonan euron ”rahapoliittisiin operaatioihin liittyvinä euromääräisinä velkoina”, joiden vastineena olivat 77 241 miljoonan euron suuruiset ”eurojärjestelmän sisäiset saamiset”. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu, jos sitä rahaa ei saada EKP:ltä täysimääräisesti takaisin niin että Suomen Pankki voi maksaa Suomessa toimiville pankeille niiden tallettamat 80 307 miljoonaa euroa. Nämä ”Suomessa toimivat pankit” ovat pääosin ulkomaisessa omistuksessa olevia (pohjoismaisia) pankkeja, märältään 16. Ne ovat myyneet Suomen Pankille pääasiassa ns. yön yli-talletuksia joidenkin toisten maiden pankkien EKP:ltä 1 prosentin korolla ottamista ja pohjoismaisten pankkien Suomeen sijoittamista LTRO-lainojen rahoista. Suomalaiset pankit eivät ole itse ottaneet kuin muutaman miljardin tarjolla ollutta lotrorahaa siitä syystä, että niiden likviditeetti on ollut ylihyvä johtuen näistä ulkomaisten pankkien Suomen säilöön tuomista ja niille itselleen ylimääräisistä rahoista. Suomessa toimivat ulkomaiset pankit ovat olleet välikäsiä sijoittaessaan kolmansien maiden pankkien lotrorahoja turvaavasti Suomen Pankkiin odottamaan uutta (keinottelu)käyttöä. On epäselvää, mikä on tällaisen toiminnan pihvi. Ulkomaiset pankit lainaavat Euroopan Keskuspankilta biljoonan 1 prosentin korolla. Ne tallettavat rahoja Suomessa toimiviin pohjoismaisiin pankkeihin, jotka maksavat niistä jonkun koron. Sen suuruutta ei tiedetä, mutta sillä täytyy olla yhteys siihen Suomen Pankin maksamaan 0,25 prosentin suuruiseen korkoon, jonka se maksaa näille rahoille niiden palatessa aina päivän päätteeksi viipymään yön yli sen tileillä. Tätä kaikkea kutsutaan liiketoiminnaksi, mutta ulkopuolisille on arvoitus se, mistä syntyvät ne voitot, joiden takia pankkien on kannattanut ottaa vastaan lotrorahaa? Suomessa toimiviin ulkomaisiin pankkeihin on talletettu tällaista irtorahaa suhteellisesti jopa enemmän kuin Saksaan. Suomen Pankin taseessa oleva 80 miljardia on kolmannes Suomen kansantuotteesta (BKT), kun Bundesbankin taseessa oleva 520 miljardia on ”vain” puolet Suomen osuudesta eli kuudesosa sen BKT:sta. Molemmissa maissa niiden muille maille antama Target 2-luotto on puolitoista kertaa maan vuosibudjetin verran. Kun arvioidaan voittajia ja häviäjiä, haarakonttoreiden väliset rahoitussuhteet ovat EKP:n näkökulmasta järjestelmän sisäisiä kirjanpidollisia suhteita, ja se haluaa markkinoida näkemystä, jonka mukaan ”kansallisen keskuspankin Target 2-saatavat ovat saamisia Euroopan Keskuspankilta, eikä niihin siten liity luottoriskiä”. Haarakonttoreiden välisissä velka- ja saamissuhteissa osapuolina eivät ole haarakonttorit keskenään vaan toinen osapuoli on aina EKP. Silti riski on. Haarakonttoreilla on yhteisvastuu EKP:n tappioista. Sen tapauskohtainen suuruus selviää ennakolta sovitulla tavalla ns. velka-avaimen perusteella. Jos jonkun maan kansallinen keskuspankki ei pysty vastaamaan sitoumuksistaan, muut EKP:n haarakonttorit joutuvat maksamaan yhteisvastuullisesti myös sen osuuden. Riski on se, että ylivelkamaiden vastuiden maksajiksi jäävät vain harvat AAA-maat, ja siinä katsannossa Suomen Pankilla oli 80 miljardin verran riskillisiä keskuspankkisaatavia muiden maiden keskuspankeilta. Riski ei kuitenkaan ole koko 80 miljardia, vaan vain osa siitä riippuen yhteisvastuukyvyttömien haarakonttoreiden määrästä. Tätä riskiä ei pääse pakoon sanomalla, että sen kattaa EKP-järjestelmä. Kyse on aidosta maiden välisestä luottosuhteesta. Keskustelun Target 2-järjestelmän olemuksesta käynnisti saksalaisessa Der Spiegel-lehdessä professori Hans-Werner Sinn. Hän piti tietyille maille (Suomellekin!) kasautuneita vastuita liiallisina, esitti niille maakohtaisia enimmäismääriä ja halusi nykyisille veloille aikarajan, johon mennessä saldot palautetaan hyväksyttävälle tasolle. Liiallisen keskuspankkikohtaisen luottosaldon ennalta ehkäisemiseksi hän ehdotti vuosittaista Target-saamisten ja -velkojen tasapainottamista niin että velalliset keskuspankit pannaan maksamaan velkansa järjestelmää luotottaville keskuspankeille. Maksuvälineeksi Sinn esittää esimerkiksi kultaa tai valuuttoja. Pääjohtaja Weidmann politisoi professori Sinnin ehdotukset. Suomen Pankin Online-julkaisusarjan katsauksessa (6/2012) tutkijat Tapio Korhonen ja Samu Kurri tyrmäävät Sinnin ehdotukset ja heijastelevat epäsuorasti Suomen Pankin politiikkaa – joka on sananmukaisesti politiikkaa eikä taloutta – seuraavalla tavalla: ”Vaikka jonkinlaiset keskuspankkien väliset suoritukset tai vakuudet olisivat periaatteessa mahdollisia, ne mm. osoittaisivat epäluottamusta euroalueen kestävyyttä kohtaan. Käytännössä ali- ja ylijäämät ovat olleet osin niin suuria, etteivät joidenkin keskuspankkien resurssit olisi riittäneet lähimainkaan niiden kattamiseen. Kokonaisuudessaan ajatus maksuliikesaldojen eli viime kädessä rajat ylittävien maksujen rajoittamisesta on mahdoton, sillä se on ristiriidassa rahaliiton perusajatuksen kanssa. Kaikki maksuja jarruttavat esteet hajottavat rahaliittoa. Rajoitusten myötä esimerkiksi irlantilainen euro ei enää olisi samanarvoinen saksalaisen euron kanssa. Ääriesimerkkinä vuosikiintiön tultua täyteen irlantilaisen tekemä tilisiirto saksalaiselle saajalle ei enää välittyisikään perille. Tosiasiallisesti tämä lopettaisi euron käytön yhteisvaluuttana nykyisenkaltaisessa muodossaan.” Tutkijoiden mielestä ”saatava- ja velkasaldojen syntyminen on ollut väistämätön osa eurojärjestelmän toimintaa finanssikriisin olosuhteissa. Vapaata maksuliikettä ei voi rajoittaa, koska se kuuluu rahaliiton ehdottomiin ydinpiirteisiin.” Emussa Suomea siis tarvitaan luotottamaan muita maita ja maksamaan tarvittaessa maksukyvyttömien muiden keskuspankkien yhteisvastuuosuuksia. Target 2-saldot eivät ole ongelma niin kauan kuin Emun systeemi ei kaadu. Jos kuitenkin koko Emu tilttaa, syntyy ongelma, jonka suuruus riippuu järjestelmän sisäisistä saldoista. Huhtikuun tilanteen mukaan vaarantuisivat Suomen Pankin 80 miljardin saatavat systeemiltä – tai ainakin osa niistä. Suomen Pankki kieltää ongelman vedoten siihen, että systeemin sisäiset saldot hoidetaan yhteisvastuullisesti. Kun se ei toteudu niiden maiden keskuspankkien osalta, joilla ei ole rahaa vastuun kantoon, tappiot tulevat maksuun niille (Suomelle!), joilla on vielä tilaa itse velkaantua. Tiettyjen maiden pankkien rahojen ulosvirtauksen, josta osa on talletuspakoa, tasapainottavat luotot muilta keskuspankeilta rahanpakomaan keskuspankille. Jos ei olisi Target 2 systeemiin kuuluvaa maksutasevajeiden automaattiluototusta, pankit joutuisivat normaalin maksuliikenteen ylläpitämiseksi hakemaan markkinoilta – vaikeasti saatavaa – lisäpääomitusta turvatakseen niiltä vaadittavan vakavaraisuuden tai myymään omaisuuttaan.  Koko systeemin kaatuminen toki on epätodennäköinen skenaario, mutta jos yksikin jäsenmaa lähtee Emusta, syntyy ongelma. Esimerkiksi Kreikan lähdöstä olisi vuoden 2012 keväällä seurannut Euroopan keskuspankille yli 100 miljardin euron lasku. Siitä Saksan keskuspankin osuus olisi ollut noin 30 miljardia ja Suomen Pankin osuus pari miljardia euroa. On hieman liioiteltua sanoa, että EKP on roskapankki tai pankkijätteen kaatopaikka, mutta jos tapahtuisi täyspaluu kansallisiin valuuttoihin, EKP:n biljoonataseen alasajosta seuraavien jälkilaskujen maksajiksi tuskin löytyisi vapaaehtoisia. Emussa ei ole Venäjää, joka otti vastattavakseen Neuvostoliiton velat. Se, että pankit ovat EKP:n omia pullasorsia, joita se syöttää halparahalla, on jotain, johon ei ymmärrys yllä. Miksi se auttaa pankkeja eikä valtioita? Mitä järkeä edustaa se, että rahan käytölle ei aseteta ehtoja ja että sen seurauksena lotrojen liikkeellelasku johtaa keinotteluun Emu-maiden rahoilla eikä niiden itsensä auttamiseen kuopasta ylös?