UniNomade – Eurooppa takaisin!
4.4.2012
Revalvaatio
(Mielipide on vapaa: Eurooppa on otettava sen todellisten omistajiensa eli riistettyjen haltuun!)
Toinen syy julkaista teksti on sen sisältämä ensimmäinen yhteiseurooppalainen mielenosoituskutsu. Tekstissä kutsutaan kaikki eurokonsensusta vastustavat voimat Frankfurtiin toukokuun 15. päivänä, joka on espanjalaisen 15M-torikokousliikkeen vuosipäivä. Keskiviikkona 16. päivänä Frankfurtissa pidetään EKP:n, Euroopan keskuspankin johtokunnan kokous, jonka aikana ja sitä seuraavina päivinä järjestetään mielenosoituksia, kadunvaltauksia ja julkisia keskusteluja ympäri Frankfurtia.
Mielenosoitusten on tarkoitus koota yhteen Occupy-liikettä, työttömiä, siirtolaisia, ammattiyhdistysliikettä, pätkätyöläisiä, ympäristö- ja rauhanliikettä, perustuloliikettä, nuoriso- ja opiskelijajärjestöjä, antirasistisia ja antifasistisia ryhmiä, vihervasemmistolaisia ryhmittymiä sekä muita nykyistä leikkauspolitiikkaa vastustavia ryhmiä.
Revalvaatio kehottaakin myös Sinua lähtemään Frankfurtiin toukokuussa – sinnehän lentää Ryanairilla muutamalla kympillä! EKP:n kokous Frankfurt-am-Mainissa tulee muuttumaan mielikuvituksettomasta konkurssilla pelottelevasta politiikasta tarpeekseen saaneiden Euroopan ihmisten kokoukseksi.
Kuvasta puuttuvat sähköjohdot, jotka kulkevat Merkozyn selästä IMF:n ja EKP:n johtokuntiin.
EUROOPPA TAKAISIN!
1. Ei tarvita Mario Draghin lausuntoja sen ymmärtämiseen, että Euroopan kriisi on jo ylittänyt peruuttamattoman kynnyksen. Muutama kuukausi sitten Jean-Claude Trichet luonnehti kriisiä “mittasuhteiltaan systeemiseksi”. Nyt Draghi, Trichetin seuraaja Euroopan keskuspankin johtajana, kertoo meille, että “tilanne on pahentunut” (16. tammikuuta). On kuitenkin vaikea ymmärtää, mitä “mittasuhteiltaan systeemisen” kriisin paheneminen tarkoittaa.Varmaa on, että tulevien kuukausien näkymät ovat hyvin huonot, eikä tämä koske vain niitä, jotka ovat jo vuosia maksaneet kriisistä ja sen lääkityksestä – säästöistä, tai “selväjärkisemmin” sanottuna, kurista. Jopa yhtenäiset pääomapiirit ja Euroopan johtava luokka ovat alkaneet epäillä, että jättiläismäiset mittasuhteet saaneessa globaalin valtatasapainon uudelleenjärjestelyssä heistä saattaa tulla häviäjiä. Kieltäytymisen aavetta, joka ei ole hyljännyt Amerikankaan metropoleja, on viime aikoina tavattu alituiseen Euroopan toreilla. Ei ole puutetta asiantuntijoista, jotka näkevät luottoluokituslaitosten toiminnan takana sotatilan järkeilyn. Kyseessä ovat ensimmäiset merkit globaalista velkasodasta, jossa dollarin säilyttäminen suvereenina maailmanvaluuttana (ja sen takaama asema finanssimarkkinoiden johtopaikoilla) oikeuttaa euron hajoamisen. Taustalla raikuvat uutiset Hormuzinsalmelta muistuttavat siitä, että kyseessä olevan kriisin syvyys ja laajuus tekevät myös sodasta – eivätkä ainoastaan finanssisodasta ja “suvereenien” valtioiden velkasodasta – mahdollisen kriisin ratkaisuyrityksen.
Selkeästi muotoiltuna: Euroopan Unioni, sellaisena kun olemme sen tähän päivään saakka tunteneet, on mennyttä. Tästä ei ole syytä iloita. Olemme itsekin aika ajoin haaveilleet, että kamppailut ja yhteiskunnalliset liikkeet voisivat löytää kansallisia poliittisia rakenteita vastaanottavaisemman viitekehyksen muodostumassa olevista eurooppalaisista instituutioista. Tämä olisi edellyttänyt tilan luomista, jossa ja jota vasten toiminnan rakentumista ja vakuuttavien poliittisten ohjelmien artikulaatiota oltaisiin voitu kokeilla. No, tätä tilaa ei enää ole, ja se on ensimmäinen kriisin oppitunti tässä maanosassa. Toinen oppitunti on kuitenkin yhtä tärkeä: jokainen hypoteesi demokraattisesta tai sosialistisesta ratkaisusta kriisiin näyttäytyy juuri sinä, mitä se onkin: mahdollisesti vaarallisena, mutta aina yhtä tehottomana harhakuvana. Kaksi vuotta vastarintaa ovat opettaneet tämän, mutta on syytä huomata, että nämä kaksi vuotta vastarinta on ollut rajoitettu kansallisvaltion sisään ja vastustamaan leikkaustoimenpiteitä kriisin pahiten runtelemissa maissa. Kreikka on tästä näkökulmasta hyvä vertauskuva. On vaikea kuvitella radikaalimpaa ja monimuotoisempaa vastarintakamppailun kirjoa kuin Kreikassa: torinvaltauksista päivien ja taas päivien mittaisiin yleislakkoihin, parlamenttitaloon rynnäköinnistä kokonaisiin pysähdystilaan vajonneisiin kaupunkeihin. Kaikesta huolimatta tämän jatkuvan liikekannalla olemisen vaikutus säälimättömiin leikkauksiin ja julkisten palveluiden sekä sosiaalisten oikeuksien lakkauttamiseen on ollut lähestulkoon nolla.
Emme yritä olla ylimielisiä. Kreikassa ja muualla käydyt taistelut oli käytävä. Niihin liittyvä vastarinnan mahdollisuus kohtasi kuitenkin merkittävän rajoitteen yksinkertaisesti viime vuosikymmenien aikana tahkottujen voittojen puolustamisesta juuri niiden instituutioiden toimesta, joissa näiden voittojen tulisi ruumiillistua. Euroopan natistessa liitoksistaan miljoonien Euroopan kansalaisten silmien edessä ovat kaikki kansalliset ratkaisut osoittautuneet kyvyttömiksi luomaan minkäänlaista demokraattista painetta diktaattoreiksi muuttuneiden komissaarien harteille. Rahoitusmarkkinoiden säätelemättömyys sekä niin sanotun keskuksen siirtomaatyylinen ylivalta suhteessa “periferiamaihin” estää kansallisen näkökulman puolustamisen. Tämä kansallisvaltioiden voimattomaksi tekemisen prosessi on mennyt viime vuosina liian pitkälle, sen instituutiot ovat joutuneet tekemään liian suuria kompromisseja uusliberalismin ja finanssimarkkinoiden kanssa, elävän työn rakenne on muuttunut liian paljon ja epäsuhta talouskurista aiheutuvan väkivallan ja edustuksellisen politiikan välillä on käynyt liian räikeäksi minkään kansalliselle pohjalle perustuvan New Deal -politiikan toteuttamiseksi. Kriisin ylittävän, eteenpäin jatkavan ohjelman täytyy olla perustuslaillinen ohjelma. Kaksi jokaista perustuslaillista ohjelmaa kuvaavaa piirrettä ovat uusien, ei neuvoteltavissa olevien periaatteiden säätäminen sekä uusien instituutioiden rakentaminen. Näiden lisäksi on välttämätöntä luoda uusi tila: eurooppalainen tila. Emme kiellä etteikö tämä olisi äärimmäisen vaikea tehtävä. Luokkataisteluiden ja minkäänlaisen kelvollisen eurooppalaisen “vasemmiston” tulevaisuus kuitenkin riippuu kyvystämme toteuttaa tämä työläs tehtävä välittömässä tulevaisuudessa.
2. Monet valtavirtaisetkin asiantuntijat ovat jo tunnustaneet kriisin mullistavuuden ja syvyyden sekä maailmanlaajuisella että Euroopan tasolla: he puhuvat avoimesti lähitulevaisuuden lamasta. Mikäli merkittävää ratkaisua jatkuvuudelle ei ilmesty, on Euroopan tapauksessa vastassa yhä pidemmälle jatkuva hyvin heterogeenisen (poliittisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen) tilan hajoaminen. Euroinstituutiot esittelivät tämän heterogeenisyyden yhtenä EU:n vahvuuksista. Kriisin tuoma paino on pyyhkäissyt tuon retoriikan mennessään, emmekä me tänään edes puhu Euroopasta, joka jatkaisi tästä tilanteesta kahteen tai useampaan suuntaan. Se, mitä Isossa-Britanniassa tapahtuu, ei ole yhtään vähemmän tärkeätä kuin Kreikan putoaminen maksukyvyttömyyteen: City of London toivoo voivansa toimia magneettina, joka vetää puoleensa pääomia ympäri Eurooppaa ja levittää sitä globaaleilla finanssimarkkinoilla syventäen taloudellisen yhteneväisyyden halkeamaa jopa “vahvoissa” maissa, ensimmäisenä Saksassa. Juuri hypoteesit Euroopan rahaliiton luhistumisesta – Saksan irtaantuminen ja uuden ryhmittymän muodostuminen Saksan markan ympärille, kuten Christian Marazzi on usein maininnut – kasvattavat vientituotteiden globaalin kysynnän heikentymistä ja ensimmäisten murtumien syntymistä siihen yhteiskunnalliseen vakauteen, josta Saksan malli on riippuvainen. Ranskan luottoluokituksen lasku ei heikennä ainoastaan “Euroopan valuuttarahastoa” eli Euroopan vakausmekanismia, vaan se katkaisee Pariisi–Berliini-akselin, jolla toivottiin olevan merkittävä rooli eurokriisin hoidossa ja uuden avauksen tekemisessä EU:n institutionaalisessa tilassa. Idässä Romanian kansannousu merkitsee toisen mullistavan epävakauden syntyä, kun taas Unkarin hallituksen ajautuminen kohti fasismia – vaikka sitä vastustaakin kasvava liikehdintä – aiheuttaa reaktion Brysselissä vasta kun Unkarin hallitus yrittää demagogisesti rajoittaa Euroopan Keskuspankin itsenäisyyttä.
Nämä Euroopan tilan hajoamisen prosessit vahvistavat käsitystämme siitä, että EU sellaisena kuin olemme sen tunteneet, on mennyttä. Selkeyden vuoksi sanottakoon, ettei tämä tarkoita EU:n instituutioiden välttämätöntä katoamista tai sitä, ettei niiden “reformia” suunniteltaisi. Jotkut, kuten Étienne Balibar, ovat lähiaikoina puhuneet varsinaisesta “vallankumouksesta ylhäältä päin”, yrityksestä järjestää EU:n instituutiorakenne täysin EKP:n ympärille niin, että sekä materiaalinen että muodollinen perustuslaki muuttuisivat merkittävästi sekä eurooppalaisella että kansallisvaltioiden tasolla (siksi ilmiselvää on tässä suhteessa viittaus budjettitasapainoon). Maaliskuussa hyväksytty talouskurisopimus kuvaa tämän Saksan johtaman yrityksen toimintakehystä. Kyseisellä yrityksellä hallita kriisiä on rajansa – minkä sen tukijatkin tietävät – ja se voi toimia ainoastaan yhdessä jollain tavoin “hallitun”, hitaasti “suvereenia velkaa” syövän laman kanssa. Kuten sanottua Saksalle (eikä ainoastaan Saksalle) vaihtoehtona on eurosta irtaantuminen, ja tämän vaihtoehdon seurauksia Euroopassa ja maailmanlaajuisesti on vaikea ennustaa.
Emme viivy tässä toisessa näkymässä pitempään. Vaikuttaa tärkeämmältä painottaa, että meneillään oleva “vallankumous ylhäältä päin” tyhjentää Euroopan perustuslain sen kaikesta demokraattisesta sisällöstä. Tämän vuoksi tärkeältä tuntuu myös ehdottaa äärimmäisen kiireellistä perustuslaillista ohjelmaa tällä tasolla. “Goottilainen” Eurooppa on syntymässä, hajaantunut ja hierarkkinen Eurooppa, markkina-Eurooppa, jonka sisällä ei käydä mitään merkittäviä demokraattisia keskusteluja. Niiden sijaan Euroopalle on hankittu (ja Eurooppa on mahdollisesti järjestetty uudelleen muuttuvien sommitelmien ja maantieteen mukaan) uusi suvereeni johto, Pankki, eikä pelkästään EKP, vaan jälleen kerran “markkinat”, jotka tulevat ylhäältä päin ja leviävät nopeasti. Euroopan rakentamisen 50-vuotinen prosessi pohjautui hallintatapaan, joka tasapainotti epäsymmetrioita ja ehkäisi perinteisessä valtioiden hierarkiassa mahdollisia poliittisia mullistuksia. Goottilaisessa labyrintissa, joka edessä siintää epämuodostuneine, pankkien ja markkinoiden tarpeille taipuneine arkkitehtuureineen, vallitsee eräänlainen “suunnittelu ylhäältä päin”. Nyt se on sanottu: lähes neuvostoliittolainen suunnitelmatalous, tarkoituksenaan ei tavaroiden vaan velan tuottaminen sekä talous, jossa on automaattiset kuritoimenpiteet kaikkia mahdollisia poikkeamia kohtaan. On helppo nähdä ennalta, kuinka vastoin federalistista unelmaa sopeuttamisvaiheessa suvereniteetit ja nationalismit tulevat ainoastaan lisääntymään osana tätä äärimmäisen funktionalistista suvereniteetin heikentämisen projektia. Yhtäältä näemme “vahvoissa” maissa suojelevaa asemoitumista samalla kun yleisessä keskustelussa maat kuvataan “periferiamaiden” heikon finanssikurin uhkaamiksi. Toisaalta viimeksi mainituissa maissa voimakas antieurooppalainen reaktio on saamassa antisaksalaisen muodon. Kummassakin tapauksessa kyseessä on äärimmäisen vaarallinen ilmiö, joka muuttuu päivä päivältä uhkaavammaksi.
3. Nämä suvereniteetit ja nationalismit ovat nykyään hypoteettisen “goottilaisen” Euroopan kääntöpuoli, siis “jälkiuusliberaalia” vakautusta kriisinhallintana. Puhumme jälkiuusliberaalista vakautuksesta erityisessä merkityksessä. Merkitys perustuu vakuuttuneisuuteemme siitä, että talouskurisopimuksen hyväksyminen merkitsee tiettyjen uusliberalismin perusdogmien vahvistamista. Se ei sisällä tehokasta suunnitelmaa kriisistä pääsemiseksi. Tämä näkymä ei sisällä todellisia neuvottelun mahdollisuuksia, ei muutosta EKP:n toimintamallissa eikä Euroopan vakausmekanismin kehityksessä, eikä varsinkaan suunnitelmia valtioiden velkajärjestelyistä tai pankkien pääomittamisesta. Näkymän pohjalta ideat Euroopan investointisuunnitelmasta työllisyyteen ja suunniteltu enemmän tai vähemmän “reilu” verotusjärjestelmä (joka toisi mukanaan reilut palkkatulot ja varallisuuden) vaikuttaa täydeltä kuvittelulta. “Ylhäältä päin tulevan vallankumouksen” Eurooppa on rakennettu takaamaan taloudellinen tulo ja parhaimmillaankin vain luomaan kompromissi sen oman osuuden ja tiettyjen teollisuuspääoman osuuksien välille. Tämän vallankumouksen arkkitehdit ovat tietoisia siitä tosiasiasta, että kapitalismin tämänhetkinen maailmanlaajuinen järjestys – jossa finanssituotteiden arvo on yli kahdeksankertainen ”reaalitalouden” arvoon verrattuna – ei kestä ja mikään rahapolitiikka ei kykene sitä hallitsemaan, parhaassakin tapauksessa se lisää ainoastaan keinottelua. Pitkällä aikavälillä jälkiuusliberaalin vakautuksen projekti Euroopassa on tuomittu hukkumaan. Toisaalta, pitkällä aikavälillähän me olemme kaikki kuolleita.
Yksi asia on varmaa. Jos joku suunnittelee pääoman eri osien (rahoitus, koneet ja laitteet, työvoima) etujen yhdistämistä goottilaisessa Euroopassa, ei työlle kuulu minkäänlaista tunnustusta. Sielläkin, missä vielä vallitsevat oikeanlaiset olosuhteet (kuten Saksassa), työn tunnustus tapahtuu ainoastaan kansallisen tason neuvottelurakenteen sisällä. Nämä rakenteet ovat kuitenkin jättäneet ulkopuolelle (sekä laadullisesti, että määrällisesti) kasvavan osuuden työntekijöitä, joista on tullut todella prekaareja. Samanaikaisesti itse “varman työn” asema on vaakalaudalla ketään ulossulkemattoman kriisin vuoksi. Suurimmassa osassa Euroopan maista hyökkäyksillä työolosuhteita kohtaan ei ole rajoja. Hyökkäykset kohdistuvat yhtä lailla tietotyöhön kuin tehdastyöhönkin, yhtä lailla siirtolaisten tekemään työhön ja natiivien tekemään työhön, palkkatyöhön ja muodollisesti vapaaseen yrittämiseen. “Suvereeni velka” rojautetaan ikuisesti “yksityisessä” velassa olevien miesten ja naisten niskaan, palkkoja vastaan kohdistuvaa hyökkäystä tukevat hyökkäykset julkisia palveluita vastaan, työttömyys ja suvun säästöjen katoaminen johtavat köyhyyden leviämiseen. Huimaava yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvu on ensimmäinen seuraus ja pääoman finanssivetoistuminen ainoastaan tekee prosessista rajumman.
Toistettakoon alussa sanottu: näiden riistämisen prosessien vastustaminen ei ole ainoastaan “hyvä teko” vaan se on välttämätöntä. Ainoastaan vastarinnan kehittyessä, sen sisällä voimme muodostaa uusia tapoja tehdä yhteistyötä ja luoda alustan poliittiselle toiminnalle, joka yhdistää erilaisia toimijoita yhteiseen taisteluun. Seuraten Tahririn aukion esimerkkiä, jota espanjalaiset indignadosit ja Occupy Wall Street Yhdysvalloissa jatkoivat, täytyy myös eurooppalaisen taistelun vallata oma tilansa Euroopan kriisistä järkyttyneissä kaupungeissa. Erilaisten metropolissa tapahtuvien kamppailun muotojen yhdistyminen ei kuitenkaan riitä, jos kamppailusta halutaan perustuslaillinen kamppailu, joka vihdoin pystyisi avaamaan kriisin ylittämisen mahdollisuuden. Ainoastaan laajemmassa, eurooppalaiseksi määritellyssä tilassa tulee mahdolliseksi muotoilla uusi ohjelma yhteisen (commons) saavuttamiseksi ja sen asettamiseksi uusien elämänmuotojen rakentamisen materiaaliseksi perustaksi. Näin tulee mahdolliseksi uusi tapa elää yhdessä, tehdä yhteistyötä ja tuottaa vapaiden ja tasa-arvoisten kesken.
Tämä laajalle espanjalaisen indignados-liikkeen keskuudessa levinnyt näkemys voi kenties saada tärkeän vahvistuksen tämän vuoden toukokuussa, jolle ehdotamme Euroopan laajuista liikekannalle ryhtymistä, Frankfurtin EKP:n saartamista ja valtaamista 15M:n torikokouksien vuosipäivänä. EUROOPPA TAKAISIN tulee olemaan tuon kansannousun avainsanoja. Koska kriisit uhkaavat luonnehtia elämäämme tulevina vuosina, meidän täytyy valmistautua tilanteeseen.
Emme aloita nollapisteestä. Ihmisten vastarinta on saostanut erityislaatuisen kokemusperinnön monissa Euroopan kaupungeissa. Kansannousut Maghrebissa ja Meshreqissa ovat tunkeutuneet eurooppalaisen liikkeen mielikuvitukseen ja kieleen. Suuri kansainvälinen kampanja, joka vaatii elämää ilman velkaa ja poliittista mielikuvitusta ilman maksukyvyttömyydellä kiristämistä voi merkitä siirtymää kohti koko Euroopan laajuista yhteiskunnallisen liikkeen tilaa. Samalla kun velkaa vastustavat teot ja aloitteet lisääntyvät yksilötasolla, meidän täytyy rakentaa näille kamppailuille eurooppalainen poliittinen tukipilari. Meidän täytyy rakentaa se vastarinnasta ja sellaisista poliittisista aineksista, jotka eivät sisällä tippaakaan nostalgiaa kansallisvaltioiden puolesta tai pienintäkään kompromissia goottilaisen Euroopan kanssa.
UniNomade-kollektiivi
- UniNomade on italialainen kollektiivi, joka koostuu tutkijoista ja aktivisteista. Historiallisesti UniNomaden voi sijoittaa italialaisen työläisliike operaismon jatkeeksi. UniNomaden yhteydessä on puhutaan post-operaismosta, jonka teoreetikoista tunnetuimpia ovat Michel Hardt ja Antonio Negri. Post-operaistiseen perinteeseen voi liittää monia toimijoita myös Espanjasta, jossa UniNomaden “sisaryliopisto” Universidad Nómada on ollut yksi leikkauspolitiikkaa vastustavien torikokousten keskeisistä organisatorisista voimista ja tuottanut tärkeää analyysiä liikkeen tilasta. Keskeistä UniNomadelle, Universidad Nómadalle ja koko post-operaistiselle liikkeelle on teorian tasolla kapitalismin analyysin liittäminen työläisten (ja jälkiteollisena aikana tutkijoiden, pätkätyöläisten, siirtolaisten ja muun prekaarin työvoiman) organisoitumiseen. Tämä analyysin ja toiminnan yhdistelmä on kulkenut nimellä yhteistutkimus – investigación militante. ↩
