Espanjan vuoro – toivoton taisto tuulimyllyjä vastaan

Heini Karjanmaa (ideointi Jan Hurri)

Analyysi Euromaat kamppailevat velkakriisin taltuttamiseksi maa toisensa jälkeen kuin tuulimyllyjen kimpussa toivotonta taistoaan käyvä tärähtänyt tarusankari, espanjalaishidalgo Don Quiote. Kriisin seuraava tanner onkin Espanja – jonka "pelastaminen" europäättäjien konstein on yhtä toivotonta kuin tuulimyllyjen taltuttaminen ruostunein peitsin.

Jan Hurri

10.6.2012

Nykyaikaisen romaanikirjallisuuden esi-isiin kuuluva espanjalainen Miguel de Cervantes kirjoitti veijariromaaninsa Don Quijote jo 400 vuotta sitten. Tarina on kuin euroalueen kriisitoimien surkuhupaisa käsikirjoitus.
Klassikossa todellisuudentajunsa menettänyt päähenkilö, surullisen hahmon ritari Don Quijote, käy toivotonta taistelua jättiläisiksi kuvittelemiaan tuulimyllyjä vastaan. Apunaan hänellä on arkajalkainen aseenkantajansa Sancho Panza.
Eurokriisin seuraava taisto kytee Espanjassa, ja pian europäättäjät rientävät taiston tuoksinaan "pelastuspaketit" tanassa kuin kohti tuulimyllyjä kaakkiaan kannustava Qon Quijote. Suomi seuraa Sancho Panzana kuuliaisesti perässä.
Tämän taiston lopputuloskin lienee kuin Don Quijoten höynähtäneissä hyökkäyksissä. Euromaiden "tukitoimet" auttavat Espanjaa selviytymään ongelmistaan yhtä hyvin kuin Don Quijoten ruostunut säilä pysäytti tuulimyllyjä.
Lauantaina illalla Don Quijote kajautti varoituksensa: pian alkaa seuraava hyökkäys.

Kriisin vakiokaava
toistuu Espanjassa

Espanjassa toistuu sama surkuhupaisa – tai ehkä ennemmin pelkästään surullinen – tuulimyllytaisto talousviranomaisten ja rahoitusmarkkinoiden kesken kuin Kreikassa, Irlannissa ja Portugalissa aikaisemmin – ja tätä menoa seuraavaksi Italiassa.
Ensin Espanja menetti rahoittajiensa luottamuksen, sitten pääoma alkoi paeta maasta, ja seuraavaksi "pelastustoimet" säikyttävät ja avittavat loputkin rahoittajat karkuun – ja painavat maan itsensä ja "pelastajat" yhä syvemmälle velkasuohon.
Muutamassa kuukaudessa lähemmäs 300 miljardiin euroon ryöpsähtänyt pääoman pako Espanjasta on jo painostanut euromaiden keskuspankin EKP:n ja Espanjan oman keskuspankin mittaviin tukitoimiin.
Keskuspankit ovat syöttäneet yhä heppoisempia vakuuksia vastaan Espanjan pankeille jokseenkin eurolleen saman määrän poikkeusrahoitusta kuin pääomaa on paennut maasta.
Näin EKP on estänyt pankkeja – ja kuningaskunnan kassaa – kaatumasta kumoon. Samalla se on tullut rahoittaneeksi yksityisen pääoman pakoa.

Espanja ei saa omin
voimin rahoitusta

Seuraavaksi Espanjassa alkavat eurovaltioiden kriisitoimet. Lauantaina euromaiden talousministerit sopivat, että Espanja esittää piakkoin muodollisen avunpyyntönsä pankkituen saamiseksi muilta euromailta.
Sopimuksen mukaan pyyntö voi olla jopa sata miljardia euroa, eli selvästi suurempi kuin aiempien virallisten arvioiden 20–40 miljardia euroa mutta markkina-arvioiden 80–150 miljardin alakantista.
Ainakin tämä ensimmäinen Espanjan apuraha on määrä käyttää yksinomaan pankkien pääomien vahvistamiseen eikä kuningaskunnan rahoittamiseen.
Kuningaskunnan omista tukitarpeista vihjaa se, että europäättäjät ovat vuoron perään Suomen pääministeriä Jyrki Kataista myöten kieltäneet Espanjan tarvitsevan minkäänlaista rahoitustukea.
Asiallisesti Espanjan pankkienkin tukeminen on toki kuningaskunnan tukemista, sillä ilman euromaiden apurahaa Espanja joutuisi pääomittamaan pankkinsa omalla kustannuksellaan. Se taas ei onnistu.
Vaikka sata miljardia on suuri summa, on se pelkkä käsiraha Espanjan todellisen rahoitustarpeen rinnalla. Pankkien pääomien vahvistaminen on tämän tuulimyllytaiston alku, ei loppu.
Ensimmäiset miljardit
tarvitaan tappioihin
Espanjan pankkien osakepääomien vahvistaminen on välttämätöntä, jotta pankit kestävät edes osan maan huikeassa kiinteistökuplassa yhä piilevistä mammuttitappioista.
Mutta tämän lajin pääoma katoaa saman tien, kun tappioita kirjataan pois päiviltä. Sen jälkeenkin pankkien on jotenkin kyettävä ylläpitämään taseidensa normaalia jälleenrahoitusta – ja nyt pääomapaon oloissa lisäksi epänormaalia korvaavaa rahoitusta.
Yksityisillä rahoitusmarkkinoilla tuo ei onnistu. Pitkälti juuri tästä syystä maan pankkeja viime kädessä takaava valtio on nyt aivan samassa jamassa: normaali markkinarahoitus ei suju.
Espanjan valtio ei ole pitkään aikaan saanut tuoretta lainarahaa kuin itse takaamiltaan kotimaisilta liikepankeilta, jotka taas ovat saaneet tuoretta rahoitusta enää keskuspankilta.
Kuningaskunnan ja maan pankkien parin lähivuoden rahoitustarve on pelkästään vanhojen velkojen kuoletuksista ja koroista yhteen laskien noin 600 miljardia euroa, ja sen päälle tappioista ja talletuspaosta syntyvä ylimääräinen rahoitustarve.
Kriisi kiteytyy liian suureen velkamäärään ja tästä johtuviin rahoitusvaikeuksiin, mutta kriisin varsinainen syy on muu.

Lohduttomat
euronäkymät

Espanjalla niin kuin muillakin ylivelkaisilla kriisimailla on karkeasti pelkistäen kaksi syytä nykyiseen jamaansa – ja siihen, että niiden on hyvin vaikea ellei peräti mahdoton selvitä tästä kriisistä ainakaan euromaiden tarjoamin keinoin.
Näin kiteyttää velkakriisien kautta maailman arvostettu asiantuntija, sattumoisin espanjalaissyntyinen talousprofessori Michael Pettis. Hän opettaa talous- ja rahoitustieteitä Pekingin yliopistossa.
Velka- ja valuuttakriisien ammattilainen hänestä parkkiintui Latinalaisen Amerikan velkakriiseissä 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin hänen työtään oli kriisien setviminen Wall Streetin investointipankeissa.
Pettis julkaisi toukokuussa Euroopan lohduttomista näkymistä laajasti lainatun kirjoituksen Europe's depressing prospects. Siinä hän väittää, että euroalueen kriisi ei pääty ennen kuin Espanja ja muut kriisimaat ovat lopulta eronneet rahaliitosta ja vaihtaneet eurot omiin valuuttoihinsa.
Sittemmin hän on jatkanut samaa aihetta lähinnä kansainvälisille suursijoittajille laatimassaan sijoituskirjeessä, jota Taloussanomatkin seuraa.
Pettis perustelee väitteensä kriisimaiden lähdöstä kahdella seikalla, joista kumpikaan ei ole liian suuri velkamäärä sinänsä tai varsinkaan markkinarahoituksen äkillinen kallistuminen. Ne ovat seurauksia, eivät syitä.

Rakennevioista
pääomapakoon

Professori Pettis perustelee Espanjan ja muiden kriisimaiden eron kriisin alkuperäisellä syyllä ja jokseenkin väistämättömällä seurauksella, jotka hänen mukaansa ovat:
♦ Ensin kriisi syntyi rahaliiton rakennevioista, jotka johtivat euromaiden vaihtotaseiden tasapainohäiriöihin kestämättömine ali- ja ylijäämineen.
♦ Nyt kriisiä syventää velkakriisien ikiaikainen dynamiikka, jossa jo alkanut pääomapako voimistaa jo itse itseään eikä ole enää pysäytettävissä.
Näistä seikoista johtuu Pettisin mukaan kriisin kärjistyminen lopulta kriisimaiden – tai vaihtoehtoisesti Saksan ja muiden ydinmaiden – eroon.

Espanja joutuu lopulta eroamaan rahaliitosta Kreikan ja Portugalin tavoin – ja todennäköisesti Italia joutuu seuraamaan perässä – siksi, että ero on lopulta ainut poliittisesti mahdollinen keino saada kriisi päättymään.

Muut keinot ovat Pettisin mukaan joko pelkkää kriisiä pitkittävää ja lopullista laskua kasvattavaa ajan pelaamista – tai poliittisesti mahdottomia toteutettaviksi. Toistaiseksi europäättäjät ovat tuhlanneet aikaa ja rahaa kriisiä pitkittämällä.

Tasapainohäiriöt
rahaliiton ominaisuus

Kriisin varsinainen syy eli vaihtotaseiden ali- ja ylijäämien paisuminen sietämättömän suuriksi oli professori Pessisin mukaan jokseenkin väistämätöntä. Tasapainohäiriöt ovat tämän rahaliiton ominaispiirre siinä kuin yhteinen valuuttakin.
Jäsenmaiden välisten tavara- ja pääomavirtojen tasapainon oli likipitäen pakko järkkyä, kun rahaliiton alkuvuosina heikon Saksan auttamiseksi EKP määritteli kaikkien maiden yhteisen korkotason reunamaiden oloihin aivan liian matalaksi.
Matalat korot ja ydinmaita nopeampi kasvu oli sellainen yhdistelmä, että Saksasta ja muista ydinmaista alkoi virrata reunamaihin halpaa lainarahaa vastustamattomalla voimalla.
Yltäkylläinen ja hullunhalpa lainaraha puhalsi kuplia Espanjan ja Irlannin asunto- ja kiinteistömarkkinoille, Kreikan ja Italian julkiseen ja harmaaseen talouteen sekä Portugalin yrityksiin.
Kilpailukyky mureni ja taseet rapautuivat, kun kasvua oli helpompi synnyttää velkaantumalla, eikä rahoittajiakaan kiinnostanut investointien tuottavuus.
Saman velkahuuman toinen seuraus oli, että Saksan, Ranskan ja muiden suurten rahoittajamaiden suurpankit ottivat liian suuria riskejä. Nyt europäättäjillä onkin sylissään ylivelkaisten maiden velkakriisin lisäksi pankkikriisi.
Vain yksi kolmesta
keinosta mahdollinen
Espanjan niin kuin muidenkin vaihtotaseen voimakkaasta alijäämästä kärsivien kriisimaiden alijäämät olisi Pettisin mukaan mahdollista avittaa kohti tasapainoa ja pikku hiljaa jopa ylijäämäisiksi vain kolmella keinolla:
1) Saksa ja muut ydinmaat ryhtyvät määrätietoisesti alentamaan omaa säästämisastettaan, antavat omien vaihtotaseidensa painua alijäämäisiksi ja sallivat oman inflaationsa kohota tuntuvasti euroalueen keskimääräistä nopeammaksi.
2) Espanja ja muut kriisimaat tasapainottavat taloutensa ja poistavat alijäämänsä muiden euromaiden vaatimin pakkokeinoin, ja painuvat jopa vuosikausien mittaiseen deflatoriseen ja kasvavan työttömyyden lamaan.
3) Espanja niin kuin muutkin kriisimaat eroavat rahaliitosta, devalvoivat uuden valuuttansa ja saavat mahdollisuuden korjata kilpailukykynsä nopeasti sekä sysätä taloutensa uuteen kasvuun.
Nämä ovat Pettisin mukaan käytännössä ainoat kriisimaiden ratkaisukeinot. Hänen mukaansa ne ovat kaikki vaikeita – mutta ensimmäisen ja toisen hän arvioi poliittisesti mahdottomiksi.
Kolmaskin keino on vaikea ja riskipitoinen, mutta se on Pettisin mukaan silti lopulta ainut poliittisesti mahdollinen ja näin ollen todennäköisin loppuratkaisu kriisille. 
Vuosi sitten Pettis arveli Taloussanomien haastattelussa, että kriisi vie jäsenmaita valintaan, liittovaltio vai ero. Mutta hän on jo pudottanut liittovaltion keinolistaltaan poliittisesti mahdottomiakin keinoja epätodennäköisempänä.

Nyt itse kriisikin
pahentaa kriisiä

Kriisiä vie kohti kriisimaiden eroa professori Pettisin mukaan nyt jo myös itse kriisin voima.
Hän nimittää ilmiötä kriisidynamiikaksi, jonka voinee tulkita pelkistäväksi toteamukseksi: kriisi pahenee, koska kriisi pahenee ja pääoma pakenee, koska pääoma pakenee.
Tämän lajin selitys voi äkkiseltään tuntua liian lapselliselta otettavaksi vakavasti, mutta juuri näin yksinkertainen on pohjimmiltaan finanssikriisien luonne.
Ylivelkaisten valtioiden ja niitä uhkarohkeasti rahoittaneiden ylivelkaisten pankkien kohtalonyhteys samoin kuin tuon rahoitussuhteen jättiläismäinen mittakaava ja epävakaa laatu ovat tarkoin rahoitusmarkkinoiden tiedossa.
Tästä johtuu, että pienikin särö niin sanotussa luottamuksessa voi hyvin herkästi laukaista alulle pääomapaon, jonka alkaminen puolestaan voi hyvin herkästi kiihtyä suoranaiseksi pakokauhuksi.

Pankkien pelastaminen
toista kuin kriisin ratkaisu

Professori Pettisin mukaan pääomapako euroalueen kriisimaista on jo ohi sen vaiheen, jossa mitkään viranomaisten "luottamusta palauttavat" toimet tepsivät.
Luottamus on mennyttä ja mahdollisten tappioiden määrä kasvaa jyrkästi, joten tästä eteenpäin kriisin lopullisia kustannuksia kasvattavat "luottamusta kohentavat" kriisitoimet vain pahentavat asiaa.
Toki mitkä tahansa uudet apurahat ovat ensi alkuun markkinoiden mieleen – tarjoutuuhan niiden avulla viivyttelijöille vielä tilaisuus vetää rahansa pois kriisimaista.
Ehkä pankkien ja muiden yksityisten rahoittajien pelastaminen on tarkoituskin – mutta se on eri asia kuin kriisin ratkaisu.