Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Elvytystä ja kiristystä mutta ei kunnolla kumpaakaan

Elvytystä ja kiristystä mutta ei kunnolla kumpaakaan
Talouspolitiikka mutkittelee elvytyksen ja vyönkiristysten välissä mutta ei tee kumpaakaan oikein kunnolla. Tulonsiirtojen automaattielvytys kasvattaa alijäämää ja velkaa mutta ei taloutta. Menoleikkurit ja veronkorotukset ärsyttävät taloutta mutta eivät saa sitä tasapainoon. Näin Suomi yhdistää kahden talousopin haitat ilman kummankaan hyötyjä.

9.2.2014
Pitäisikö hallituksen päättäväisesti tasapainottaa Suomen julkinen talous ennen kuin luottoluokittajat alkavat nuhdella ja velkakirjamarkkinat simputtaa, vai pitäisikö taloutta sittenkin rohkeasti elvyttää työllisyyden ja kasvun synnyttämiseksi?
Analyysi
Nämä kaksi talouspolitiikan ääripäitä karkeasti pelkistävää kysymystä koettelevat pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) hallitusta, joka valmistelee paraikaa uusia julkisen talouden "sopeutustoimia".
Talouspolitiikan haasteista muistutti hiljan myös presidentti Sauli Niinistö. Hän esitti huolensa julkisen talouden paisumisesta ja velkaantumisesta.
Kysymykset talouspolitiikan virityksestä samoin kuin julkisen talouden koosta ovat tärkeitä. Mutta ne ovat myös vaikeita, sillä niihin ei ole yhtä oikeata saati poliittisesti kiistatonta vastausta.
Ehkä juuri kysymysten vaikeudesta johtuu, että Suomen julkista taloutta ohjaava talouspolitiikka näyttää lipsuvan elvyttämisen ja vyönkiristämisen välissä olematta kunnolla oikeastaan kumpaakaan.
Samoin julkinen talous näyttää paisuvan kuin itsestään.
Kumpi oli oikeassa,
Keynes vai Hayek?

Talouspolitiikan koulukuntia hyvin karkeasti pelkistäen "keynesiläinen" talouspolitiikka edellyttäisi työllisyyden, kokonaiskysynnän ja koko talouden rohkeata tukemista talouspolitiikan elvytystoimin niin pitkään kuin vienti ja yksityinen kysyntä eivät jaksa nostaa taloutta kasvuun ja taantuma jatkuu.
Tämän tulkinnan mukaan kokonaiskysyntä ja työllisyys ovat tärkeämpiä kuin julkisen talouden tasapaino saati luottoluokittajien suositukset. Julkisen talouden alijäämän tai velkamäärän kasvua ei tarvitse säikkyä, sillä elvytyksellä alkuun saatu talouskasvu kyllä aikanaan korjaa talouden tasapainohäiriöt.
Vastakkaisen "hayekilaisen" tulkinnan mukaan taas elvyttäminen on vain silkkaa tuhlaamista ja talouden luontaisen kiertokulun haitallista vääristelyä. Se aiheuttaa enemmän uusia ongelmia kuin ratkaisee vanhoja.
Tämän tulkinnan mukaan julkisen talouden alijäämille ja velkaantumiselle on viivyttelemättä pantava piste ja leikattava menot tulojen mukaisiksi. Talous on tasapainotettava hetkellistä työllisyyden ja kokonaiskysynnän notkahdusta säikkymättä, sillä muuten ongelmat ja aikanaan lankeava lasku paisuvat.
Keynesiläinen koulukunta antaisi julkisen talouden kasvaa taantuman oloissa. Näin se toimisi vastapainona yksityisen talouden kutistumiselle. Tällä olisi tarkoitus estää kokonaiskysynnän tarpeeton kutistuminen ja talouden lamaantuminen.
Hayekiläinen koulukunta taas pitäisi julkisen talouden kaikissa oloissa mahdollisimman pienenä. Näin tehokkaammalla yksityisellä taloudella olisi elintilaa, eikä julkinen hallinto turhaan sekaantuisi kansalaisten ja yritysten valintoihin.
Kahden viime vuosisadan suuren taloustutkijan, John Maynard Keynesin ja Friedrich Hayekin, mukaan nimetyt koulukunnat näyttävät toistensa vastakohdilta, vaikka herrat itse olivat monista talouskysymyksistä yllättävän yksimielisiä.
Kumpikaan tuskin olisi suositellut talouspolitiikan ohjenuoraksi neuvotonta ajelehtimista. Sellaiselta Suomen elvytyksen ja vyönkiristysten välimuoto vaikuttaa.
Ensin kaasua ja
sitten jarrua

Hallitus kertoo toteuttaneensa tähän mennessä yhteensä viiden miljardin euron sopeutustoimet ja kaavailevansa seuraavaksi kolmen miljardin euron lisäsopeutuksia.
Näillä toimilla on tarkoitus kohentaa julkisen talouden menojen ja tulojen keskinäistä tasapainoa kasvattamalla tuloja veronkorotuksin ja supistamalla menoja menoleikkauksin.
Julkinen talous eikä kansantalous eivät ole vielä totellut hallituksen tahtoa, eikä tasapainoa menojen ja tulojen välillä ole löytynyt. Tavoite on karannut sitä mukaa kauemmas kuin taantuma on heikentänyt kansantaloutta.
Verotulojen ja julkisten menojen väliin jäävä alijäämä sekä sen tilkkeeksi tarvittava velkarahoitus ovat kasvaneet nyt viitisen vuotta yhtä soittoa finanssikriisin puhkeamisesta lähtien.
Näin on käynyt siitä riippumatta, onko talouspolitiikan tavoite ollut talouden elvyttäminen tai tasapainottaminen.
Talouskriisin alussa Suomen ja useimpien muidenkin länsimaiden hallitukset päättivät torjua taantumaa aktiivisin elvytystoimin, mutta vuoden 2010 Kreikka-kriisi säikäytti etenkin Euroopan unionin (EU) talouspäättäjät vyönkiristyksin väistämään "Kreikan tietä".
Kreikka-kriisin puhjettua Suomen ja useimpien muiden EU-maiden talouspolitiikka muuttui. Maat ryhtyivät "elvyttäviin vyönkiristyksiin", jotka eivät kuitenkaan vielä näytä tepsineen kummallakaan tavalla.
Talous ei ole elpynyt eikä tasapainossa vaan taantumassa.
Juuri näin joustojen
on tarkoitus toimia

Alijäämän ja velkarahoituksen kasvaminen ei välttämättä ole osoitus sen enempää talouspolitiikan virheistä kuin saavutuksista. Sen sijaan alijäämät ovat perua taantumasta ja julkisen talouden automaattisista joustoista.
Alijäämä ja sen tilkkeeksi tarvittavan velkarahoituksen määrä kasvavat sitä mukaa kuin taantuma heikentää talouden kokonaiskysyntää ja työllisyyttä ja näiden yhteisvaikutuksesta supistaa julkisen talouden verotuloja.
Samaan aikaan työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien lisääntyminen kasvattavat työttömyys- ja sosiaalimenoja.
Nämä talouden automaattiset joustot pehmittävät taantuman vaikutuksia kotitalouksien tuloihin, mutta samalla ne väistämättä heikentävät julkisen talouden tasapainoa.
Tämä on ollut eräänlaista tahatonta elvytystä, joka on samalla uuden alijäämän verran keikauttanut tuloja ja menoja entistä kauemmas tasapainosta. Mutta tämä ei ole uusi ja yllättävä asia, sillä juuri näin julkisen talouden sisäänrakennetut joustot on Suomessa ja useimmissa muissa länsimaissa rakennettu toimimaan.
Tällaiset julkisen talouden sisään rakennetut automaatit eivät perustu luonnonlakeihin vaan ne ovat vuosikymmenten kuluessa muovautuneita poliittisia sopimuksia ja keskeinen osa meilläkin vallitsevaa yhteiskuntamallia.
Automaattisten tulonsiirtojen muodostama turvaverkko on Suomessa ja muissa Pohjoismaissa kattavampi kuin monessa muussa länsimaassa, ja tämä on keskeinen osa "pohjoismaisen hyvinvointivaltion" käsitettä.
Ajankohtainen kysymys kuuluu, onko moisiin automaattisiin joustoihin ja alijäämiin varaa vai pitäisikö niistä pyrkiä kiireesti eroon.
Yhdysvallat, Japani
ja Kiina tosielvyttäjiä

Suomen julkisen talouden tilasta ja sen ohjailuun tarkoitetun talouspolitiikan laadusta on vaikea muodostaa kerralla selkeää käsitystä. Se ei kunnolla edusta keynesiläistä elvytyspolitiikkaa mutta ei hayekilaista vyönkiristyspolitiikkaakaan.
Julkisen talouden tilastot kertovat alati kasvavasta alijäämästä ja velkaantumisesta, vaikka talouspolitiikan tavoitteita kuvaavat puheenvuorot ja julkilausumat kertovat halusta saattaa menot ja tulot tasapainoon.
Samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvaltain ja vielä selvemmin Japanin taloustilastot kertovat talous- ja rahapolitiikan likimain hillittömistä elvytystoimista. Kummankin julkinen talous on kriisivuosina jatkanut surutta velkaantumista ja kummankin keskuspankki on antanut tälle historiallisen mittavan tukensa.
Kolmas kriisivuosien suuri tosielvyttäjä on Kiina. Sekin on surutta sallinut julkisen, puolijulkisen ja yksityisen velan kasvaa pitääkseen talouskasvua vauhdissa.
Näiden todellisten elvyttäjien rinnalla eurooppalaiset julkisen talouden automaattiset tulonsiirrot ja niiden aikaan saama elvytysvaikutus vaikuttavat varsin vaisuilta.
Eroa on korostanut euroalueen keskuspankin EKP:n harjoittama rahapolitiikka, joka on ollut maailman suurten keskuspankkien kireintä. Eikä EKP ole vain pitänyt rahapolitiikkaansa muita isoja keskuspankkeja kireämpänä ja vaan se on lisäksi painostanut eurovaltioita talouden pikaiseen tasapainottamiseen.
Erot talous- ja rahapolitiikan virityksissä eivät sellaisenaan kerro, minkä alueen talous- ja rahapolitiikan päättäjät ovat olleet oikeassa ja minkä väärässä. Erot ovat kuitenkin niin selkeitä ja suuria, että kaikkien oikeassa oleminen olisi yllätys.
Sekään ei ehkä kerro lopullisia voittajia tai häviäjiä, että euroalueen talous näyttää kärsineen ja yhtä kärsivän talouskriisistä suurista talousalueista raskaimmin. Niin kuin ei sekään, että muista euromaista kuin kriisimaista eniten näyttää kärsineen Suomi.
Augustinolaista
talouspolitiikkaa

Suomen ja muiden euromaiden "elvyttävien vyönkiristysten" tapailua muiden yhä jatkuvista elvytystoimista piittaamatta selittänee osaltaan yhteisvaluutta euro ja sen talous- ja rahapolitiikan liikkumavaraa rajoittava luonne.
Toisin kuin Yhdysvalloilla, Japanilla, Kiinalla tai sen puoleen useimmilla muillakin itsenäisillä valtioilla, euromailla ei ole ikiomaa valuuttaa eikä itsenäistä rahapolitiikkaa eivätkä ne saa vapaasti päättää talouspolitiikankaan virityksestä.
Eurovaltiot joutuvat kattamaan alijäämänsä ja muut rahoitustarpeensa valuutassa, jota laskee liikkeeseen ja hallinnoi kaikkien euromaiden yhteinen keskuspankki eikä niiden oma kansallinen keskuspankki niin kuin tavallisissa maissa on asian laita.
Ehkä hayekilainen tulkinta puoltaa euron kaltaista järjestelyä ja käsien sitomista. Se kun on omiaan rajoittamaan valtioiden hillitöntä velkaantumista. Sen sijaan keynesiläinen tulkinta on ehkä ennemmin euron kaltaista kahletta vastaan. Se kun estää talouden tarpeisiin vastaavan talous- ja rahapolitiikan.
Kumpi koulukunta onkaan oikeassa, merkitsee rahaliiton jäsenyys Suomenkin hallitukselle elvytys- ja vyönkiristystarpeiden välissä tasapainoilemista sidotuin käsin.
Todellista tehoelvytystä eivät salli sen enempää EU:n taloussäännöt kuin EKP. Julkisen talouden todellisen tasapainottamisen saati rykäisyn ylijäämäiseksi taas estää sisäpolitiikka.
Niinpä Suomi ei harjoita keynesiläistä eikä hayekilaista vaan omanlaistaan augustinolaista talouspolitiikkaa, joka haluaa tasapainottaa julkisen talouden – mutta ei aivan vielä.
Samassa hengessä kuin ammoisen neljännen vuosisadan kirkonmies Pyhä Augustinus aneli herraansa: "Anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä".