Kommentti: Raharuuvien kiristäminen ei tepsi
kauppasodassa Yhdysvaltoja vastaan
Jan Hurri
28.03.2018
Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä
on rahamääräisesti maailman suurin, ja sattumoisin myös Yhdysvaltain
liittovaltion ja muun julkisen talouden velka on maailman suurin. Nämä
tuplavajeet on helppo tulkita heikkouden merkeiksi, mutta kauppasodassa ne ovat
vahvuuksia.
Kansainvälisen tavarakaupan
nokittelussa Yhdysvallat on niskan päällä, ja todennäköisesti se häviää
kauppasodan melskeissä vähemmän kuin sen kanssa voimakkaasti ylijäämäistä
kauppaa käyvät muut suuret taloudet, kuten Kiina, Saksa ja Japani.
Lievästi pelkistäen Yhdysvaltain
vahvuus kauppasodassa perustuu siihen, että maan talous kuluttaa enemmän
tavaraa kuin tuottaa, ja että juuri tuosta ”ylikulutuksesta” syntyvä kauppa- ja
vaihtotaseen vaje on Kiinan, Saksan ja Japanin vientivetoisille talouksille
tärkein kysynnän lähde oman maan ulkopuolella. Siksi Yhdysvaltain talous on
myös näiden vientijättien tärkein vaihtotaseiden ylijäämien lähde.
Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain
vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se
takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle. Mutta
riitapukareista se aiheuttaa vähiten ja helpoimpia ongelmia alijäämäiselle
Yhdysvalloille ja eniten ja vaikeimpia ongelmia ylijäämäisille Kiinalle,
Saksalle ja Japanille.
Jos kauppasota pakottaa Yhdysvaltain
vaihtotaseen kohti tasapainoa tai leikkaa alijäämän kokonaan pois, tietää se
takapakkia koko maailmankaupalle ja kansainvälisen talouden kasvulle.
Ylijäämäistä ulkomaankauppaa käyvät
maat ja niiden vientiteollisuus tarvitsevat paljon kipeämmin Yhdysvaltain
kysyntää kuin tämä tarvitsee ulkomailla valmistettua tavaraa. Kaupan
tyrehtyminen synnyttäisi Kiinaan, Saksaan ja Japaniin ensin tappioita ja heti
perään työttömyyttä mutta Yhdysvaltoihin ennen pitkää jopa uusia työpaikkoja.
Ehkä hieman yllättäen näiden
kauppamahtien nokitusjärjestys on Yhdysvaltain eduksi myös maiden
kansainvälisen rahoitusaseman perusteella.
Erittäin suuri osa Yhdysvaltain
liittovaltion velkarahoituksesta on peräisin ulkomaisilta rahoittajilta. Tämä
käy ilmi maan keskuspankin Fedin ja maan talousministeriön julkaisemista
tilastoista, joiden perusteella huomattavan suuri osa liittovaltion liikkeeseen
laskemista velkakirjoista on ulkomaisten rahoittajien hallussa.
Velkatilastojen perusteella Kiinan
keskuspankki ja maan muut valtiolliset sijoituslaitokset ovat yhdessä
Yhdysvaltain liittovaltion suurin ulkomainen rahoittaja. Kiinalla on maailman
suurin, yli kolmen tuhannen miljardin dollarin veroinen, valuuttavaranto, josta
suurin osa on kiinni juuri Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoissa.
Vaistonvaraisen ja hyvin yleisen
tulkinnan mukaan maiden välinen varsin toispuolinen rahoitussuhde nostaa Kiinan
ainakin rahavirtojen ohjailijana niskan päälle ja jättää velkaisen Yhdysvallat
altavastaajaksi.
Yhdysvaltain
liittovaltio ei tarvitse Kiinan rahoitusta
Yleinen
päättely kulkee suunnilleen sitä rataa, että Kiina voi helposti painostaa tai
jopa vahingoittaa Yhdysvaltoja kiristämällä rahahanojaan. Tällaisen päättelyn
mukaan Yhdysvaltain velkainen liittovaltio ajautuu rahoitusvaikeuksiin tai jopa
-kriisiin, jos Kiina lakkaa ostamasta sen velkakirjoja tai ryhtyy jopa myymään
ennestään hallussaan pitämiään velkakirjoja.
Kauhukuvissa Kiinan
velkakirjaboikotti tempaisi Yhdysvaltain korot nousuun ja aiheuttaisi häiriöitä
liittovaltion rahoitushuoltoon sekä sysäisi dollarin laskuun
valuuttamarkkinoilla. Noin alkajaisiksi.
Tällainen vaistonvarainen tulkinta
on kuitenkin pääosin pielessä, ja todellisuudessa myös rahavirrat kävisivät
kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.
Yhdysvaltain liittovaltion
velkaisuus ja yhä uusista julkisen talouden alijäämistä syntyvä alituinen
rahoitustarve ovat toki tosiasioita, mutta kauppasodan voimasuhteisiin
vaikuttavat enemmän muut asiat.
Yhdysvaltain julkisen talouden
rahoitus perustuu kokonaisuudessaan dollareihin, joita maan oma keskuspankki Fed
tuottaa yksinoikeudella. Ellei Kiina tai kukaan muukaan ulkopuolinen halua
ostaa liittovaltion velkakirjoja, Fed voi milloin tahansa tuottaa kylliksi
uusia dollareita ostaakseen ne vaikka kaikki parempaan talteen.
Todellisuudessa myös rahavirrat
kävisivät kauppasodassa Yhdysvaltain eduksi.
Toki
Yhdysvaltainkin julkinen talous voi ajautua monenlaisiin vaikeuksiin ja
kommelluksiin, mutta se ei voi ajautua vararikkoon rahan loppumisen takia.
Kiinalla niin kuin myös Saksalla ja
Japanilla sen sijaan on alituinen ja kaiken lisäksi pakottava tarve sijoittaa
vaihtotaseidensa ylijäämistä kertyviä vientitulojaan oman maan rajojen
ulkopuolelle. Ja sattumoisin noita rahavirtoja vetää magneetin tavoin aivan
sama määränpää kuin tavaravirtoja: Yhdysvallat.
Ylimääräiset
säästöt hakeutuvat Yhdysvaltoihin
Kiinasta,
Saksasta ja Japanista maailmalle virtaavat rahavirrat hakeutuvat eri reittejä
Yhdysvaltain finanssimarkkinoille monesta eri syystä. Osa syistä on
talouspolitiikan ja osa taas yksityisten taloustoimijoiden valintoja.
Kiinan talousviranomaiset ostavat
dollareita ja sijoittavat niitä Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoihin
esimerkiksi siksi, että näin ne estävät maan omaa valuuttaa juania liiaksi
vahvistumasta suhteessa dollariin. Tällä ne pitävät maiden välisiä
hintasuhteita Kiinalle edullisina. Saksa saa vastaavaa etua käyttämällä
esimerkiksi Kreikan kanssa yhteistä euroa.
Ylijäämämaista virtaa yksityistäkin
pääomaa maailmalle esimerkiksi kotimaisten investointikohteiden puutteen ja
huomattavan suurten korkoerojen takia. Saksan ja Japanin korot ovat nollan
tuntumassa mutta Yhdysvaltain korot ovat parin prosentin tuntumassa, joten
pääomaa virtaa lisätuottojen perässä Yhdysvaltoihin.
Vaihtotaseen ylijäämä kertoo, että
Kiina, Saksa ja Japani tuottavat enemmän tavaraa ja palveluita kuin niillä on
omia tarpeita. Saman ilmiön toinen puoli on vientituloina maahan kertyvien
säästöjen ylijäämä, niitäkin kertyy enemmän kuin omasta maasta löytyy tarpeita.
Nämä ”ylisäästöt” on pakko viedä
maasta. Mikä noiden rahavirtojen ensisijainen kohde onkaan, päätyy niistä
suurin osa lopulta maailman suurimman vaihtotaseen alijäämän tilkkeeksi.
Yhdysvaltoihin.
Aivan samoin kuin tavaravirroissa,
ylijäämien sijoittaminen on ylijäämämaille tärkeämpää kuin niiden
vastaanottaminen on Yhdysvalloille.
Kiinan, Saksan ja Japanin on pakko
viedä ”liiat” säästöt ulkomaille, mutta Yhdysvalloilla ei ole samanlaista
välttämätöntä pakkoa vastaanottaa ulkomaista pääomaa kuin vaihtotaseensa
alijäämän rahoittamiseksi. Jos vaihtotaseen alijäämä supistuu tai katoaa
kauppasodan tai jonkin muun tapahtumasarjan vaikutuksista, supistuu tai katoaa
samaa tahtia Yhdysvaltain tarve saada ulkomaista rahoitusta.
Sen sijaan Yhdysvallat ei tarvitse
nyt eikä kauppasodan kenties kärjistyttyä yhtäkään killinkiä ulkomaista pääomaa
liittovaltion alijäämän rahoittamiseksi. Siksi raharuuvien kiristäminen on
tässä kauppasodassa tehoton ase Yhdysvaltoja vastaan.
