Tällä menolla euro pehmenee reunoilta
Heini Karjanmaa
Euron pitäisi olla joka euromaassa samaa rahaa, ja
muodollisesti näin onkin asian laita. Silti uutta rahaa syntyy ja lähtee
liikkeeseen eri euromaissa erilaisin perustein. Tavallista pehmeämmin
perustein syntyvät eurot ovat olleet kriisimaiden ilmiö, mutta nyt myös
Ranska näyttää lipsuneen. Pääjohtaja Liikasen tarkastuskomitea tutkii
asiaa.
Ranskan keskuspankki Banque de France on vahvistanut,
että se tuli viime kesänä myöntäneeksi joillekin ranskalaispankeille
keskuspankkiluottoja liian heppoisin perustein.
Viime syksynä Espanjan keskuspankki Banco de España
vahvisti myöntäneensä espanjalaispankeille keskuspankkirahoitusta niin
ikään pehmeämmin perustein kuin olisi pitänyt.
Kummastakin tapauksesta kertoi ensimmäisenä saksalaislehti
Die Welt, viimeksi Ranskan tapauksesta viime
sunnuntaina.
Ja kumpikin tapaus oli asianomaisten keskuspankkien mukaan vähäpätöinen
erehdys, jolla ei ollut vaikutusta harjoitettuun rahapolitiikkaan.
Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin äärimmäisen
vakavasta asiasta, joka ei koske pelkästään asianomaisia keskuspankkeja
ja maita. Se koskee myös Suomen Pankkia ja Suomea.
Espanjan ja Ranskan keskuspankit kuuluvat samaan
eurojärjestelmään kuin Suomen Pankki ja muidenkin euromaiden
keskuspankit sekä niiden yhteinen EKP.
Espanjassa ja Ranskassa on liikkeessä aivan samoja
euroja kuin Suomessa niin kuin kaikissa muissakin euromaissa. Tai näin
ainakin pitäisi olla.
Rahaa syntyy eri
maissa eri perustein
Espanjan ja Ranskan keskuspankkien "erehdykset" ovat
pääpiirteissään samaa lajia, vaikka yksityiskohdissa on eroja. Kumpikin
keskuspankki on antanut liikepankeille keskuspankkiluottoa enemmän ja
edullisemmin kuin olisi pitänyt.
Kummassakin keskeinen "erehdys" oli, että
keskuspankki arvioi pankeilta saamansa vakuudet korkealaatuisemmiksi ja
arvokkaammiksi kuin EKP:n mukaan olisi pitänyt.
Tästä seurasi, että jotkut pankit saivat keskuspankkiluottoa enemmän tai edullisemmin kuin olisi pitänyt.
Näiden "erehdysten" vaikutus muiden euromaiden
keskuspankeille ja muille euromaille oli, että eurojärjestelmän
yhteisvastuullinen riski kasvoi näissä kahdessa maassa "erehdysten"
verran suuremmaksi kuin olisi pitänyt.
Samojen "erehdysten" takia Espanjan ja Ranskan
keskuspankeista rahoitusta hakeneet pankit saivat käyttöönsä
eurojärjestelmän yhteisellä riskillä olevaa keskuspankkirahoitusta
runsaammin tai edullisemmin kuin olisi pitänyt.
Kaikissa niissä euromaissa, joiden keskuspankit ovat
pitäneet kiinni yhteisistä keskuspankkirahoituksen ehdoista ja muista
rahapolitiikan linjauksista, pankit ovat maksaneet omasta
keskuspankkirahoituksestaan enemmän kuin "erehdyksissä" oli asian laita.
Näistä "erehdyksistä" ja muista
keskuspankkirahoituksen kansallisista eroavuuksista osaltaan johtuu,
että joissakin euromaissa on vertauskuvallisesti liikkeessä tavallista
"pehmeämpiä" euroja.
Hätärahoitusta
kriisipankeille
Yhteisvaluutta euron ja rahaliitto EMUn keskeisiin
peruspiirteisiin kuuluu, että kaikilla euromailla on yhteinen ja
yhdenmukainen rahapolitiikka. Juuri siksi euromaat ovat luopuneet
itsenäisestä rahapolitiikasta ja keskittäneet sen EKP:n vastuulle.
Kullakin euromaalla on toki kansallinen
keskuspankkinsa, mutta ne ovat kaikki saman eurojärjestelmän osia ja
toteuttavat EKP:n neuvoston linjaamaa ja päättämää yhdenmukaista
rahapolitiikkaa.
Sen pitäisi olla kaikissa euromaissa yhtä ja samaa
rahapolitiikkaa, ja keskuspankkirahoituksen ehtojen pitäisi olla alueen
joka kolkassa samat.
Näin ei kuitenkaan ole kaiken aikaa ollut asian
laita. EKP on kriisin kuluessa sallinut useita kansallisia poikkeamia
rahapolitiikan toteutukseen, kuten keskuspankkirahoituksen tarjontaan ja
ehtoihin.
Virallisesti kansallisissa poikkeamissa on ollut kyse
koko euroalueen hinta- ja rahoitusvakauden varmistamisesta tai niillä
on kohennettu "rahapolitiikan välittymistä".
Käytännössä kansalliset poikkeamat rahapolitiikan
toteutuksessa ovat kuitenkin esimerkiksi tarjonneet hätärahoitusta
sellaisille pankeille, jotka olisivat ilman "omien" keskuspankkiensa
erityiskohtelua olleet suuressa vaarassa kaatua.
Satunnaiset "erehdykset" keskuspankkirahoituksen
vakuuksien arvonmäärityksessä ovat vain yksi esimerkki rahapolitiikan
kansallisista muunnelmista – ja pientä sen rinnalla, mitä kriisin
mittaan
on tapahtunut ja yhä tapahtuu EKP:n neuvoston luvalla.
Mikä käy vakuudeksi,
on yhtä kuin rahaa
Nykyaikaisen luottoon ja velkaan perustuvan
rahajärjestelmän aivan keskeinen kysymys on, minkälaisin perustein uusia
luottoja myönnetään ja uutta velkaa saadaan.
Luotonvaraisen "paperirahan" perusolemus kiteytyy
kysymykseen, minkälaisia ja -laatuisia vakuuksia vastaan luotonantajat,
kuten pankit, ovat halukkaita myöntämään uusia luottoja.
Luottoja tarjoavalle pankkijärjestelmälle samaan
tapaan keskeisen tärkeä kysymys on, minkälaisia ja -laatuisia vakuuksia
vastaan pankit voivat itse saada keskuspankista luottoa.
Jos kivenmurikat kelpaisivat keskuspankkirahoituksen vakuudeksi, olisivat kivenmurikat käytännössä yhtä kuin rahaa.
Yhdenkään euromaan keskuspankki ei kuitenkaan kelpuuta kivenmurikoita vakuudeksi, mutta EKP:n
luettelo vakuuskelpoisista omaisuuseristä on silti kriisin kuluessa pidentynyt pidentymistään.
Luettelossa on pisimmillään ollut yli 40 000 erikseen
nimettyä vakuuskelpoista omaisuuslajia. Viimeksi tämän viikon
maanantaina ajan tasalle saatetussa luettelossa on tällä haavaa noin
39 000 yksilöityä omaisuuslajia.
Keskuspankkirahoituksen vakuusvaatimukset ja muut
ehdot ovat kriisin kuluessa muuttuneet moneen kertaan. Lisäksi ehdoista
on ollut aika ajoin voimassa vaihteleva määrä kansallisia muunnelmia.
Siis muitakin kuin "erehdyksiä".
Kansalliset järjestelyt
suurelta osin arvoitus
Kriisin aikana on vaihdellut euromaasta toiseen,
minkälaisia ja -laatuisia vakuuksia vastaan ja minkälaisin ehdoin pankit
ovat saaneet rahoitusta eri euromaiden keskuspankeilta.
Yhteisten ehtojen rinnalla on EKP:n neuvoston luvalla
ollut mahdollista soveltaa kansallisia järjestelyjä. Näiden
kansallisten järjestelyjen kenties näkyvin piirre on ollut niiden perin
heikko näkyvyys tai suoranainen näkymättömyys.
Tietoa kansallisista järjestelyistä löytyy perin
niukasti, pääasiassa kunkin maan oman keskuspankin sivuilta ja omalla
kielellä eikä keskitetysti juuri ollenkaan.
Rahapolitiikan kansallisia järjestelyjä on toteutettu
EKP:n neuvoston luvalla ja näin ollen neuvoston tuntemin ehdoin, mutta
pääosin kunkin keskuspankin itse määrittelemin julkisuusperiaattein.
Näin ollen on jäänyt epäselväksi, kuinka suuri osa
koko eurojärjestelmän pankeille tarjoamasta yli tuhannen miljardin euron
keskuspankkirahoituksesta on liikkeessä yhdenmukaisten ja kuinka suuri
osa kansallisten vakuuskäytäntöjen perusteella.
Pääjohtaja Liikanen
tutkii epäselvyydet
Keskuspankkirahoituksen vakuuskäytännöt, kuten
vakuuksien arvonmäärittely, ovat EKP:n tärkeimpiä toimintoja. Siksi
EKP:n neuvosto on antanut tarkastuskomitealleen tehtäväksi selvittää
juurta jaksain Espanjassa ja Ranskassa sattuneet "erehdykset".
Suomen Pankin pääjohtaja
Erkki Liikanen on EKP:n neuvoston jäsen ja kyseisen tarkastuskomitean puheenjohtaja.
EKP:n pääjohtaja
Mario Draghi kertoi
neuvoston marraskuun korkokokouksen jälkeen, että EKP suhtautuu
vakuuskäytännöissä ilmenneisiin epäselvyyksiin erittäin vakavasti, ja
että juuri siksi tarkastuskomitea tutkii epäselvyydet.
EKP:n neuvoston seuraava kokous on jo tämän viikon torstaina, joten vakuuskysymyksiin voi tulla lisävalaisua hyvinkin pian.
Aihe pysynee kuitenkin ajankohtaisena ja joiltakin
osin arvoituksellisena, sillä ilmeisesti pääjohtaja Liikasen
tarkastuskomitea on keskittynyt "erehdysten" selvittämiseen eikä
suinkaan kaikkien kansallisten järjestelyjen tarkasteluun.
Muut kansalliset järjestelyt kuin "erehdykset"
lienevät seikkaperäisesti neuvoston tiedossa ilman erillisiä
tarkastuksiakin, sovelletaanhan niitä neuvoston luvalla.
Mikä enää estää euroa murtumasta ruplan tavoin?
Yksikään yhteisvaluutta ei ole ennen euroa pysynyt koossa ilman
pelkän rahaliiton muuttumista liittovaltioksi. Viimeksi itsenäisten
valtioiden yhteisvaluutta murtui 1990-luvun alussa, kun runsas tusina
entistä neuvostotasavaltaa hylkäsi ruplan ja otti tilalle omat
rahayksikkönsä. Nyt euroaluetta ja euroa repivät osin aivan samat
ristipaineet, jotka mursivat yhteisruplan.
Äkkiseltään voi vaikuttaa kehnolta ja ainakin
poliittisesti sopimattomalta vitsiltä verrata euromaiden talous- ja
rahaliitto Emua ammoiseen Neuvostoliittoon tai yhteisvaluutta euroa
entiseen neuvostoruplaan.
Tarkalleen ottaen rinnastukset eivät ole vain
heikkoa huumoria, vaan ne ovat myös vääriä. Neuvostoliitto oli
liittovaltio ja rupla liittovaltion valuutta. Emu sitä vastoin on
itsenäisten valtioiden muodostama talous- ja rahaliitto ja euro
itsenäisten valtioiden yhteisvaluutta.
Eurossa ja ruplassa saattaa silti olla enemmän
yhtäläisyyksiä kuin eroja – ruplan kohtalo voi jopa olla enne euron
tulevaisuudesta.
Oikea vertailuvaluutta eurolle ei kuitenkaan ole
Neuvostoliiton rupla, vaan Neuvostoliiton hajoamisessa itsenäistyneiden
entisten neuvostotasavaltojen rupla.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen rupla oli 15
entisen neuvostotasavallan yhteisvaluutta niin kuin euro nyt on
itsenäisten euromaiden yhteisvaluutta.
Näin ruplavertaus muuttuu kehnosta huumorista
varoittavaksi enteeksi, sillä itsenäisten valtioiden yhteisvaluuttana
rupla ei kestänyt edes kahta vuotta. Yhteisrupla murtui pitkälti
samanlaisiin ristipaineisiin, jotka nyt osaltaan repivät euroaluetta
hajalle.
Rupla-alue rakoili
syntymästään asti
Rupla kesti Viron ja muiden itsenäistyneiden
neuvostotasavaltojen yhteisvaluuttana 1990-luvun alussa vain
puolisentoista vuotta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja
entisen liittovaltion tilalla oli itsenäisten valtioiden talous- ja
rahaliitto.
Lyhyen aikaa rupla oli kuin nykyinen euro,
itsenäisten valtioiden yhteinen valuutta. Saman lyhyen aikaa rupla-alue
oli kuin nykyinen euroalue, rahaliitto ilman liittovaltiota.
Ruplan tarina yhteisvaluuttana katkesi, kun Viro,
Latvia ja Liettua sekä kymmenkunta muuta entistä neuvostotasavaltaa
havaitsi Moskovan rahapolitiikasta ja yhteisruplasta olevan niille
enemmän haittaa kuin hyötyä.
Samaan johtopäätökseen päätyi hieman myöhemmin
myös Venäjä, jonka keskuspankki jatkoi entisen Neuvostoliiton
keskuspankin Gosbankin roolia ja määräsi raha- ja valuuttapolitiikasta
koko rupla-alueen puolesta.
Aikansa Venäjän keskuspankki yritti pitää
rupla-aluetta koossa jopa rahoittamalla heikoimpien ruplavaltioiden
ammottavia alijäämiä, mutta vain aikansa.
Vuoden 1992 alussa Neuvostoliiton hajottua
syntynyt rupla-alue alkoi rakoilla vain muutamaa kuukautta syntymisensä
jälkeen, kun jäsenmaa toisensa perään alkoi paikata rahapulaa laskemalla
liikkeeseen omia "korvikerupliaan".
Kokonaan uusiin – ja ennen kaikkea itsenäisiin –
valuuttoihin useimmat ruplamaat siirtyivät yksi toisensa perään vuonna
1993.
Yhteinen valuutta
oli rasite kaikille
Useimmat entiset neuvostotasavallat aloittivat
itsenäisinä valtioina sekasortoisissa talous- ja rahaoloissa. Kaaoksesta
tuskin voi pelkästään syyttää yhteisvaluutta ruplaa tai edes Moskovan
määrittelemää yhteistä rahapolitiikkaa.
Ruplamaiden talouskunto samoin kuin niiden
julkisen talouden kunto vaihtelu suuresti. Kenties vielä enemmän
vaihteli eri ruplamaiden hallinnon ja päättäjien kyky ja halu saattaa
julkinen talous edes joten kuten kestävälle tolalle.
Viro ja muut Baltian maat lähtivät itsenäisyyden
alusta asti päättäväisesti kohti kurinalaista taloudenpitoa, kun taas
moni muu entinen neuvostotasavalta lähti entistäkin löysemmin rantein
tuhlailun ja paisuvien alijäämien tielle.
Pian yhteensopivuusongelmat alkoivat repiä
ruplaliittoa hajalle, kun maasta ja tulkinnasta riippuen ruplia oli
liikkeessä liikaa tai liian vähän. Yhden koon rahapolitiikka oli joko
liian tiukkaa tai liian löysää, eikä kohdallaan edes Moskovassa.
Lopulta Venäjän keskuspankki vihelsi kaoottisen
ruplapelin poikki kesällä 1993 toteuttamalla mittavan raharemontin.
Moskova veti vanhat ruplat pois liikkeestä, laski uusia tilalle. Uusien
ruplien lisäksi ruplamaat joutuivat hyväksymään entistä tiukemmat raha-
ja taloussäännöt – tai eroamaan.
Useimmat erosivat.
Liika valtionvelka
kaataa rahaliittoja
Virolle ja muille Baltian maille ruplasta
luopuminen merkitsi pelastuskeinoa rupla-alueen yhä holtittomammaksi
karkaavan rahapolitiikan seurauksilta. Esimerkiksi Viron uusi kruunu
alkoi vahvistua suhteessa Venäjän ruplaan ja maan korkotaso laskea
suunnilleen samaa tahtia, kun sen julkinen talous hivutti ylijäämää
suuremmaksi ja maan inflaatiovauhti talttui yksinumeroiseksi.
Monelle muulle maalle oma uusi valuutta tarjosi
keinon entistä railakkaampaan talous- ja rahahurjasteluun
setelirahoituksineen. Suruton rahan tarjonta karautti inflaatiovauhdin
esimerkiksi Valko-Venäjällä yli 2 000 prosenttiin ja Ukrainassa jopa yli
10 000 prosenttiin.
Alijäämillä tai velkamäärillä ei tuntunut olevan
väliä, kunhan maalla oli oma valuutta, oma keskuspankki ja
setelipainoissa riitti painomustetta ja paperia.
Liian suuret julkisen talouden alijäämät ja
valtioiden painuminen liian raskaisiin velkoihin ja lopulta noiden
alijäämien ja velkojen kattaminen keskuspankin setelirahoituksella on
ennen yhteisruplaa koitunut muidenkin eurooppalaisten rahaliittojen
kohtaloksi.
Näin kävi Latinalaiselle rahaliitolle, jonka
Ranska, Belgia, Italia, Kreikka, Bulgaria ja Sveitsi perustivat vuonna
1865 ja ajoivat karille vuonna 1914. Näin kävi myös Ruotsin, Norjan ja
Tanskan vuosien 1872–1924 Skandinaaviselle rahaliitolle.
Nyt euroa ja euromaiden rahaliittoa Emua
koettelevat pohjimmiltaan aivan samat liian suurten velkamäärien ja
liian raskaiden alijäämien ristipaineet, jotka ovat aiemmin repineet
rahaliittoja hajalle.
Ottivatko europäättäjät
yhteisruplasta opikseen?
Yhteisruplan ja vanhempien eurooppalaisten
epäonnisten rahaliittojen kohtalo on sakeassa velkaliemessa kiehuvalle
eurolle aito ja vakava uhka.
Raskaimmin ylivelkaisten euromaiden velat ja
niiden maksamisesta muita uhkaavat kustannukset voivat milloin tahansa
alkaa repiä euromaita erilleen – ja mahdollisesti takaisin omiin
valuuttoihin.
Näin arvelee Euroopan suurpankkien terävimpiin ekonomisteihin kuuluva brittipankki HSBC:n pääekonomisti
Stephen King.
Hän puntaroi 1990-luvun alun väliaikaisen yhteisruplan ja euron useita yhtäläisyyksiä laajassa analyysiraportissaan
Fixing the Eurozone (Euroalueen korjaus), jonka pankki on tällä viikolla jakanut suurasiakkailleen.
King käsitteli samaa rupla-euro-vertausta suppeammin talouslehti
Financial Timesin keskiviikkona julkaisemassa kirjoituksessa.
Vielä laajemmin lyhytikäisen rupla-alueen kohtaloa ja opetuksia käsitteli yhdysvaltalainen talousprofessori
Patrick Conway jo vuonna 1995 laatimassaan tutkimuksessa
Currency Proliferation – The Monetary Legacy of the Soviet Union (Valuutan jakautuminen – Neuvostoliiton rahaperintö).
Conway neuvoi jo ennen euroaikaa laatimansa
tutkimuksen perusteella, että Euroopan talouspäättäjät ottavat
rupla-alueen virheistä opikseen ennen kuin käynnistävät omia
valuuttakokeitaan.
Onnettoman ruplakokeen tärkein läksy niin Conwayn
kuin HSBC:n Kingin mukaan on, että rahaliitto ja yhteisvaluutta
vaativat tuekseen myös talouspolitiikan keskittävän "fiskaalisen
liiton".
King tosin muistuttaa, ettei rahaliiton
tiivistäminen liittovaltioksi ole ainoa keino taltuttaa velkakriisi tai
pitää euroalue koossa.
Sama voi hänen mukaansa vielä onnistua ainakin
muodollisesti ilman liittovaltiotakin, kunhan maksukykyiset euromaat
kasvattavat rutkasti velkaisimpien kriisimaiden tukemista ja kuittaavat
kiltisti kulut, kertyivätpä ne sitten euroalueen keskuspankin tai
vakausrahastojen kautta.
| Valtio |
Yhteinen rupla |
Korvikerupla |
Irti ruplasta |
Uusi raha |
| Armenia |
1/1992 |
- |
11/1993 |
Dram |
| Azerbaidzan |
1/1992 |
8/1992 |
6/1993 |
Manat |
| Valko-Venäjä |
1/1992 |
5/1992 |
11/1993 |
Rupla |
| Viro |
1/1992 |
- |
6/1992 |
Kroon* |
| Georgia |
1/1992 |
4/1993 |
8/1993 |
Menati |
| Kazakstan |
1/1992 |
- |
11/1993 |
Tenge |
| Kirgisia |
1/1992 |
- |
5/1993 |
Som |
| Latvia |
1/1992 |
5/1992 |
6/1993 |
Lats |
| Liettua |
1/1992 |
5/1992 |
6/1993 |
Litas |
| Moldova |
1/1992 |
7/1992 |
11/1993 |
Leu |
| Venäjä |
1/1992 |
- |
- |
- |
| Tadzikistan |
1/1992 |
- |
- |
- |
| Turkmenistan |
1/1992 |
- |
11/1993 |
Manat |
| Ukraina |
1/1992 |
1/1992 |
11/1993 |
Karbovanets |
| Uzbekistan |
1/1992 |
11/1993 |
1/1994 |
Som |