Sieltä ja täältä, varjopankkitoiminnasta! 
(Ikään kuin muut pankitoiminnat tapahtuisivat auringonvalossa!)

·    Maailman "v a r j o p a n k k i e n" arvo nousemassa hämmästyttävälle tasolle - maailman kansantuote jää pian kakkoseksi

Talouselämä

19.11.2012

Maailman "varjopankkijärjestelmän" arvo nousi viime vuonna uuteen ennätykseen, 67 000 miljardiin dollariin eli noin eli 52 000 miljardiin euroon.

Arvion julkisti sunnuntaina finanssialan järjestö Financial Stability Board.

Varjopankkeja on pidetty osasyyllisenä finanssikriisin pahentumiseen. V a r j o p a n k e i l l a viitataan hedge-rahastojen, pääomasijoitusyhtiöiden ja muiden vastaavien sijoitusyhtiöiden muodostamaan joukkoon.

FSB vaati raportissaan varjopankkien tiukempaa sääntelyä. Raportista ilmenee, että samaan aikaan kun perinteisten pankkien sääntelyä kiristetään, varjopankit ovat menestyneet hyvin.

Suurin varjopankkijärjestelmä on Yhdysvalloissa, arvoltaan 23 biljoonaa dollaria, mutta euroalue on lähes yhtä suuri 22 biljoonalla ja Isossa-Britanniassa 9 biljonalla. Euroalueella varjopankkijärjestelmä on kasvussa.

Zero Hedge -verkkosivusto asettaa lukuja mittasuhteeseensa: varjopankkien 67 biljoonan dollarin arvo on lähes yhtä suuri kuin maailman bruttokansantuote, 60 biljoonaa dollaria. Euroalueella varjopankkijärjestelmän arvo on 11 prosenttia suurempi kuin euroalueen markkina-arvo.

·       Varjopankkien arvo saavuttamassa maailman bruttokansantuotteen

Kansainvälistä finanssisektorin politiikkaa monitoroiva FSB, Financial

Stability Board kertoo euroalueen varjopankkitoiminnan kasvaneen nopeasti.

Toimittaja: Riikka Söyring

20.11.2012, Verkkomedia

Sveitsin Baselissa pääpaikkaansa pitävä rahoitusmarkkinoiden vakautusfoorumi FSB julkaisi 18. marraskuuta raportin "Global Shadow Banking Monitoring Report 2012", jossa tarkastellaan varjopankkitoimintaa (NBFI, non-bank financial institutions) ja sen laajuutta eri maissa.

Suurin varjopankkijärjestelmä on Yhdysvalloissa, arvoltaan 23 biljoonaa dollaria euroalueen ollessa lähes yhtä suuri 22 biljoonalla. Ison-Britannian markkinaosuus varjopankkimarkkinoilla on 9 biljoonaa. Euroalueen varjopankkeihin on siirtynyt varoja noin 17,2 triljoonaa euroa vuonna 2011.

Yhdysvaltain osuus prosenteissa oli 44% vuonna 2005 kun se vuonna 2011 oli tippunut 35 prosenttiin. "Kadonnut osuus" on siirtynyt euroalueelle ja Isoon-Britanniaan.

Varjopankkitoiminta on kasvanut FSB:n mukaan tasaisesti vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Verrattuna normaalin pankkitoiminnan kokoon varjopankkitoiminta on suhteessa suurinta Hollannissa (45%) ja Yhdysvalloissa (35%), euroalueella suhdeluku on 30 prosenttia.

Verrattaessa varjopankkien arvoa bruttokansantuotteeseen (bkt) huomaa, kuinka huikeista summista on kyse. Euroalueella varjopankeissa olevat varat edustavat 111 prosenttia euroalueen bkt:sta eli varjopankkien arvo on 11 % suurempi kuin euroalueen markkina-arvo (Hollanti: 490% bkt:sta, Iso-Britannia: 370% bkt:sta).

"Maailmanlaajuisesti varjopankkien arvo on 67 biljoonaa dollaria, mikä on lähes yhtä paljon kuin koko maailman bruttokansantuote, 60 biljoonaa dollaria."

Toimittajan kommentti:

Varjopankeilla tarkoitetaan sellaisia pankkien rinnalla toimivia sijoitusyhtiöitä kuten hedge- ja sijoitusrahastot, private equity, teollisuuskonsernien finanssiosastot, pankkien omat SIV -lumepankit (Structured Investment Vehicle), johdannaismarkkinat, pankkien taseiden ulkopuoliset erillisyhtiöt, eläkerahastot, jne, joita ei valvo eikä sääntele kukaan. Myös riskit ovat korkeampia kuin perinteisessä pankkitoiminnassa, FSB huomauttaa.

Varjopankit tarjoavat rahoitusta pienyrityksille.

Edellinen, vuoden 2008 kriisi syntyi ja kehittyi juuri tämän varjopankkitoiminnan katveessa. Suuri osa kansainvälisten suurpankkien kirjaamista tappioista on ollut tavalla tai toisella alun perin peräisin näistä rahoitusmarkkinoiden valvomattomista varjoista, minkä takia taas suurpankkeja oli "pakko tukea" veronmaksajien rahoilla.

Rahoitusmarkkinoiden ongelmat voimistivat taantumaa, josta euroalue yhä yli kolme vuotta myöhemmin kärsii sekä aiheuttivat yrityksille vaikeuksia. Seuraavassa vaiheessa talouden ja yritysten ongelmat heijastuivat takaisin pankkeihin kasvavina luottotappioina, mikä aiheutti taas uusia tukitarpeita.

Valtiot joutuvat maksumiehiksi ja sen kautta leikkaamaan omaa talouttaan, mistä taas seuraa monta asiaa, mutta ei ainoatakaan hyvää.

·       Varjopankki järjestelmä

Turkka, Anssi 

Yhdysvaltojen pankkijärjestelmästä ja erityisesti niin sanottu varjopankki-järjestelmä kytkeytyy olennaisesti finanssikriisiin. Yhdysvalloissa rahoituslaitokset voidaan jakaa kahteen ryhmään, talletuspankkeihin ja valvonnan ulkopuolisiin investointipankkeihin eli varjopankkeihin. 1930-luvun pankkikriisin jälkeen pyrittiin luomaan vakaa pankkijärjestelmä. Tallettajien ra-hoille haluttiin turvaa ja keinottelua pyrittiin estämään. Tämän pohjalle rakennettiin ankara lainsäädäntö. 1980-luvulta lähtien alettiin kuitenkin muokata kokonaan uutta pankkijärjestelmää, josta käytetään nykypäivänä käsitettä varjopankkijärjestelmä. Tähän järjestelmään kuuluvia instituutioita ei kutsuttu pankeiksi, vaan ne olivat erilaisia riski- ja sijoitusrahastoja ja investointipankkeja, jotka siis toimivat kuin pankit, mutta niitä ei säädelty pankkien tavoin. Rahoitusalan sääntelyä purettiin järjestelmällisesti 1980-luvulta lähtien yhdysvaltain hallitusten toimesta. Usein sääntelyn purku oli suoraa seurausta finanssiyritysten tehokkaasta lobbauksesta. (The Financial Crisis of 2007–2009 : Causes and Remedies, 2009.)

Talletuspankkien perusidea on se, että ne toimivat tallettajiensa rahoilla ja niiden luotonanto on siksi hyvin tiukasti säänneltyä. Talletuspankki saa antaa luottoja vain noin kymmenkertaisen määrän sen omaan pääomaan nähden. Toisin sanoen näiden liikepankkien riskinottomahdollisuuksia rajoitetaan. Investointipankkien osalta tilanne on varsin toinen. Parhaissa tapauksissa investointipankit velkaantuivat jopa 50-kertaisesti omaan pääomaan nähden. Toisin sa-noen jokaista oman pääoman dollaria kohden niillä oli 50 dollaria velkaa. Riski oli näissä tapauksissa siis valtava. Ongelmaa ei kuitenkaan ollut niin kauan kuin markkinat olivat kasvussa. Varjopankkitoiminta ja valtava velkavipu olivat erittäin kannattavia nousukauden aikoina, mutta katastrofaalisen tuhoisia kun markkinat kääntyivät laskuun. (The Financial Crisis of 2007–2009 : Causes and Remedies, 2009.)

Viime vuosien nousukauden aikana Yhdysvaltain varjopankkijärjestelmä kasvoi todella nopeasti. Viiden suurimman investointipankin yhteenlaskettu taseiden loppusumma vuoden 2007 alussa oli noin 4000 miljardia dollaria. Vastaavasti liikepankkien puolella viiden suurimman pankkiyrityksen yhteenlaskettu tase oli noin 6000 miljardia ja koko pankkijärjestelmän noin 10000 miljardia dollaria. Soppaa hämmentämässä on vielä varjopankkien niin sanotut taseen ulkopuoliset erillisyhtiöt, joilla pankit piilottelivat riskejään. Tästä huomaa nopeasti varjopankkijärjestelmän valtavan kokoluokan ja sitä kautta sen tuoman vaikutuksen, kun se yhtäkkiä niin sanotusti pyyhkäistiin maton alle kriisin iskiessä. Markkinat ovat lähestulkoon kadonneet, kaksi suurista investointipankeista on mennyt konkurssiin ja kolmas on yhdistetty suuren liikepankin kanssa. (Krugman, 170.)   Alla olevasta kuvasta näkee hyvin rahoitusmarkkinoilla vallitsevan kehityksen. Tavallisesta rahoituksen välitysmallista on suurelta osin siirrytty niin sanottuun originate and distribute – malliin eli suomeksi puhuttuna luo ja hajauta. Tällä tarkoitetaan sitä, että normaalisti pankkien taseessa olevia luottoja kootaan erilaisiksi arvopaperi-kokonaisuuksiksi ja myydään niitä eteenpäin sijoittajille. Samalla siirretään riskiä pois pankeilta ja vastuuta vieritetään eteen päin ketjussa. Joka portaalle siirryttäessä välikäsi kerää toiminnastaan palkkion. Loppujen lopuksi luottoriski rakentui niin vaikeaselkoiseksi, että kukaan sijoittajista ei tajunnut mitä salkussaan kantoivat. Tähän soppaan osasyyllisenä ovat luottoluokittajat, jotka arvo- papereiden paketoimisen jälkeen antoivat niille parhaan arvopaperin suosituksen, keräten tietysti konsultoinnista palkkion. Moraalista ei ollut tietoakaan ja riskeistä ei tarvinnut välittää, koska tavaraa valutettiin niin sanotusti ketjussa alaspäin. Arvopapereiden paketoimisesta kerron seuraavassa kappaleessa lisää. (The Financial Crisis of 2007–2009 : Causes and Remedies, 2009.)

 Luo ja hajauta - malli sekä sen kannustinjärjestelmä (Suomen Pankki 2009)

Inflaatio ja velkaantuminen: Peräkkäiset nuljahdukset

Talousblogi: Tauno Auer 22.10.2013, Verkkomedia.org Inflaatio ja velkaantuminen  Ennen tätä tutkielmaa minä en ymmärtänyt mitä esimerkiksi inflaatio todella merkitsee. Minusta tuntuu, että taloutta ei edes voi ymmärtää, jos sitä ei katsota poliittisessa ja historiallisessa viitekehyksessä. Ilman näitä viitekehyksiä liike-elämän käsitteet jäävät enemmän tai vähemmän hämäriksi. Henkilö, joka omistaa jotakin, sanotaan vaikka tehtaan tai kaivoksen, vaistomaisesti ymmärtää oman etunsa. Hän on automaattisesti tasa-arvoa vastaan. Hänen ei tarvitse ymmärtää asioita teorioiden kautta. Meille muille pieni opiskelu ja pohdinta ei koskaan ole pahasta. Peräkkäiset nuljahdukset Sodan jälkeistä keskeytymätöntä talouskasvua jatkui 1970-luvulle saakka. Seuranneiden 40 vuoden aikana demokraattisen kapitalismin sisäiset jännitteet ovat siirtyneet yhdeltä talouselämän alueelta toiselle. Nämä siirtymät ovat aiheuttaneet sarjan yhteiskunnallisia ja taloudellisia häiriöitä. Vielä 70-luvulla kamppailu kansalaisten sosiaalisten vaatimusten ja yritysmaailman tarpeiden välillä käytiin kansallisilla työmarkkinoilla. Poliittista syistä vallinnut täystyöllisyys ja ay-liikeen toiminnasta seuranneet palkankorotukset johtivat korkeaan inflaatioon. Miksi näin tapahtui? Kapitalismin tunnusmerkkihän on se, että tuotanto- ja ansiovälineet ovat pääoma- ja yrittäjäluokan omaisuutta työntekijöiden saadessa sopimuksilla määrätyn palkan. Siispä koska liikeyritykset eivät halunneet tinkiä voitoistaan, niin päätettiin lisätä maksuvälineitä. Toisin sanoen poliittinen ongelma ratkaistiin inflaation avulla. Rahan arvo laski. Sitten, kun tätä oli mahdotonta jatkaa, koska se olisi johtanut romahdukseen, niin hallitukset joutuivat turvautumaan, Reagan ja Thatcher etunenässä, uusliberaaliin talouspolitiikkaan. Tämä johti siihen, että poliittinen kamppailu siirtyi työmarkkinoilta vaaliuurnille. Tosin sanoen koska kansalaisten vaatimuksia ei voitu enää ilmaista ay-liikkeen kautta ne tulivat esille äänestyskäyttäytymisessä. Tämä vuorostaan johti yhä kasvavaan epäsuhtaan julkisen kulutuksen ja verokertymän välillä, mikä sitten johti julkisen sektorin velkaantumiseen.  Eli kun yritetään välttää sekä liian korkea verotusaste että tasa-arvoisen talousjärjestelmän syntyminen ja samalla halutaan estää luokkaristiriitojen kärjistyminen, niin ajaudutaan maksuvaikeuksiin. Ensimmäinen tapa selvitä ikävästä nuljahduksesta oli siis inflaatio. Toisessa vaiheessa ajauduttiin julkishallinnon raskaaseen velkaantumiseen.   Sitten kun julkiseen velkaantumiseen oli pakko puuttua jäi ainoaksi keinoksi rahamarkkinoiden vapauttaminen. Yhteiskunnallinen rauha ostettiin löysäämällä luotonantoa. Näin pystyttiin ylläpitämään kansalaisten uskoa vaurastumisesta perusoikeutena. Hallitukset sallivat löysän luotonantopolitiikan, jotta pakolliset säästötoimet eivät olisi tulleet liian tuskallisiksi ja sitä mukaa polittisesti mahdottomiksi. Tämäkään vaihe ei jatkunut kymmentä vuotta pitempään, koska koko maailmantalous uhkasi kaatua löysän rahapolitiikan aiheuttamiin seurauksiin. Tämän vaiheen jälkeen ikiaikainen ristiriita kansalaisten sosiaalisten vaatimusten ja markkinaoikeuksien välillä vaihtoi jälleen paikkaa tullen näkyville kansainvälisillä rahamarkkinoilla, jossa on käynnissä monivivahteinen tanssi rahalaitosten, hallitusten, äänestäjien ja kansainvälisten kauppajärjestöjen kesken. Nyt on kyse siitä kuinka pitkälle hallitukset voivat mennä yrityksissään pakottaa kansalaiset markkivoimien armoille. Samalla valtiot joutuvat sekä suojelemaan demokraattista uskottavuuttaan että pyrkimään välttämään vararikko. Kukin näistä yrityksistä välttää luokkaristiriitojen kärjistyminen toimi vain lyhyen aikaa, mutta synnytti joka kerta enemmän ongelmia kuin ratkaisi. Tämä tuntuu viittaavaan siihen, että taloudellisesti vakaa kapitalistinen järjestelmä on utopistinen hanke.

Kuntien palkkatiedot

Talouselämä

Kokonaiskeskiansiot olivat kunta-alalla vuoden 2012 lokakuussa 3 015 euroa kuukaudessa, kertoo Kuntatyönantajat.
Lääkäreiden keskiansio oli 7 183 euroa, opetusalalla 3 732 euroa, teknisillä 3 076 euroa ja kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen piirissä olevilla 2 657 euroa. Tuntipalkkaisten kokonaiskeskituntiansio oli kunta-alalla 14,16 euroa lokakuussa 2012.
Kuntien menoista puolet on henkilöstömenoja. Kuluvana vuonna kuntien ja kuntayhtymien henkilöstömenot ovat Kuntaliiton arvion mukaan noin 22 miljardia euroa, josta palkkakustannuksia oli 17 miljardia ja työnantajan maksamia eläke- ja muita välillisiä sosiaalivakuutusmaksuja 5 miljardia euroa.
Kunta-alalla työskenteli vuoden 2012 lokakuussa 437 000 henkilöä eli viidennes palkansaajista. Heistä oli kuukausipalkkaisia 426 000, joista kokoaikaisia oli 364 000 ja osa-aikaisia 61 000. Tuntipalkkaisia työntekijöitä oli 11 000.

Julkinen velka ja alijäämä 

Tarkistetut julkisyhteisöjen alijäämä- ja velkatiedot vuodelta 2012 ilmestyneet

Tilastokeskuksen tarkistettujen ennakkotietojen mukaan julkisyhteisöjen alijäämä vuonna 2012 oli 3,4 miljardia euroa eli 1,8 prosenttia suhteessa BKT:hen. Vuotta aiemmin alijäämä oli 1,3 miljardia euroa. Vuonna 2012 valtiosektorin alijäämä kasvoi 0,8 miljardia euroa 6,6 miljardiin euroon. Kuntasektorin alijäämä puolestaan kasvoi 1,0 miljardista eurosta 2,1 miljardiin euroon. Sosiaaliturvarahastot, lähinnä työeläkelaitokset, keräsivät 5,2 miljardin euron ylijäämän.

Julkisyhteisöjen sulautetun EDP-velan määrä kasvoi 10,3 miljardilla eurolla 103,1 miljardiin euroon vuoden 2012 aikana. Valtion velka kasvoi 8,8 miljardia ja kuntien velka kasvoi 1,5 miljardia euroa. Velan suhde BKT:hen kasvoi samalla 53,6 prosenttiin edellisvuoden 49,2 prosentista. Julkisyhteisöjen sisäiset velat pienenivät 0,7 miljardin euron verran. EDP-velka kuvaa julkisyhteisöjen velkaa talouden muille sektoreille ja ulkomaille, ja sen kehitykseen vaikuttavat sekä sulauttamattoman bruttovelan että julkisyhteisöjen sisäisten velkojen muutokset.
Verrattuna maaliskuussa 2013 julkaistuihin vuoden 2012 ennakkotietoihin julkisyhteisöjen yhteenlaskettu alijäämä pieneni 0,2 miljardia euroa. Julkisyhteisöjen vuoden 2012 velka pysyi lähes ennallaan ennakkotietoihin nähden, mutta BKT:n päivittymisen johdosta velan suhde BKT:hen nousi 0,6 prosenttiyksiköllä.
Tilastojulkistus

Lähde:
Tilastokeskus/ Julkisyhteisöjen alijäämä ja velka

   

 

Rakenteellinen uudistus ilman kurjistamista

5 kommenttia Kirjoittanut rahajatalous : lokakuu 4, 2013

Jopa modernin uusklassisen talousteorian mukaan työttömyys voidaan painaa kysyntää stimuloivalla talouspolitiikalla juuri niin alas kuin julkinen valta tahtoo. Teorian mukaan tämä ei ole kuitenkaan suotavaa, koska työttömyyden painaminen ”rakenteellisen tason” (eli NAIRU-tason) alapuolelle johtaa väistämättä inflaation kiihtymiseen. Inflaation taas katsotaan pitkällä aikavälillä rapauttavan kapitalistisen talousjärjestelmän perusrakenteita.
Teorian mukaan työttömyyden NAIRU-tasoa voidaan kuitenkin alentaa ”rakenteellisilla uudistuksilla”, jolloin kysyntää stimuloivalle talouspolitiikalle syntyy lisää tilaa. Alentaakseen NAIRUa rakenteellisten uudistusten on vaikutettava reaalipalkkatasoon heikentävästi: ihmisiä on kannustettava ottamaan vastaan työtehtäviä entistä alemmalla palkkatasolla, jotta heidän korkeat palkkavaatimuksensa eivät johtaisi hintojen nousuun. Tämän vuoksi NAIRU-teoreetikkojen keskeisimpiin politiikkavaatimuksiin ovat kuuluneet työttömyysturvan, sosiaaliturvan ja minimipalkkojen heikennykset sekä ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluasemaa kaventavat uudistukset. Ne ovat kaikki toimenpiteitä, jotka johtavat palkkavaatimusten alentumiseen.
NAIRU-teoriaan nojaavan työllisyyspolitiikan tulokset ovat olleet varsin huonot. Työmarkkinoiden rakenteellisista uudistuksista on tullut viimeistään 1980-luvulta lähtien etenkin Länsi-Euroopassa talouspolitiikkaa ohjaava taikasana. Siitä huolimatta korkeasta työttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö etenkin Länsi-Euroopassa, kuten kuvio 1 osoittaa.
Kuvio 1. Työttömyysasteet Euroopan unionin 15 ensimmäisessä jäsenmaassa 1960–2014. (2014 EU:n komission ennuste.)

NAIRU-perustaisen talouspolitiikan epäonnistumiselle on useita syitä. Eräänä syynä on todennäköisesti se, että toisinaan NAIRU-teoriaa tulkitaan niin, että rakenteellisen työttömyyden taso saavutettaisiin pitkällä aikavälillä automaattisesti. Tämän vuoksi aktiivisesta kysynnänsäätelystä pidättäydytään kokonaan, minkä takia todellinen työttömyysaste ei alennu lainkaan, vaikka talouden infloaatiovapaa tuotantopotentiaali voisikin teoriassa kasvaa. Toinen keskeinen syy liittyy siihen, että monet rakenteelliset uudistukset itsessään heikentävät kokonaiskysyntää. Kolmantena syynä lienee se, että kokonaiskysynnän pitkäaikaisia vaikutuksia tuottavuuden kasvuun ja ihmisten työkykyyn ei oteta NAIRU-arvioissa huomioon, minkä vuoksi talouden inflaatiovapaa tuotantopotentiaali arvioidaan todellista heikommaksi.
NAIRU-perustaisen talouspolitiikan ongelmana on se, että sillä pyritään hillitsemään palkkojen kasvua epäsuorasti työmarkkinaheikennysten kautta. Olisi paljon järkevämpää pyrkiä vaikuttamaan suoraan palkkojen kasvuun. Jos pystyisimme lukitsemaan palkkojen kasvuvauhdin haluamallemme tasolle, emme tarvitsisi työttömien reserviarmeijaa toimimaan inflaatiopuskurina. Silloin emme myöskään tarvitsisi heikennyksiä hyvinvointivaltion perusrakenteisiin, kuten sosiaaliturvaan ja työttömyysturvaan. Tällainen ratkaisu olisi sekä oikeudenmukaisuuden että taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta ylivertainen.
Monet saattavat kuvitella, että esitän ratkaisuksi palkka- ja hintasäännöstelyä, jota Suomessakin on aiemmin käytetty. On kuitenkin olemassa toimivampia ja poliittisesti realistisempiakin keinoja tämän tavoitteen toteuttamiseksi. Mielenkiintoisin ajatus tulee jälkikeynesiläisyyden klassikolta Abba Lerneriltä, joka ehdotti jo 1970-luvulla päästökauppajärjestelmää muistuttavan inflaationhallintajärjestelmän pystyttämistä.
Markkinaperustainen inflaationhallintajärjestelmä
Abba Lerner kehitti oman ratkaisunsa inflaation hillitsemiseksi 1970-luvulla, jolloin korkeat inflaatioasteet olivat yleisiä kaikkialla. Inflaatio ei ole ollut länsimaissa merkittävä ongelma enää vuosikymmeniin, mutta sen pelko ohjaa edelleen kaikkea talouspoliittista päätöksentekoa. Sen vuoksi Lernerin ehdotus on edelleen ajankohtainen: sen avulla voimme osoittaa, että kurjistamispolitiikka ei ole ainoa keino torjua inflaation kiihtymistä.
Lernerin ehdotus muodostuu viidestä keskeisestä elementistä:
1) Valtiovarainministeriö tai elinkeinoministeriö (tai jommankumman yhteyteen perustettava virasto) jakaisi palkannosto-oikeuksia jokaiselle työnantajalle. (Järjestelmä voidaan toteuttaa myös niin, että pienimmät yritykset jätetään sen ulkopuolelle.) Yksi palkannosto-oikeus koskisi esimerkiksi tuhannen euron suuruisia palkkakustannuksia. Jos yrityksellä olisi töissä vaikkapa kaksi työntekijää, joiden vuotuiset palkkakustannukset olisivat yhteensä 60 000 euroa, saisi yritys yhteensä 60 palkannosto-oikeutta.
2) Jokainen työnantaja saisi ministeriöltä aina uusia palkannosto-oikeuksia sitä mukaa, kun työnantaja palkkaisi uusia työntekijöitä. Samalla työnantajat, joiden työvoima vähenisi, joutuisivat palauttamaan vähentyneen työvoiman edestä palkannosto-oikeuksia. Toisin sanoen, jos työnantaja palkkaisi yhden uuden työntekijän 30 000 euron vuotuisilla palkkakustannuksilla, saisi hän 30 uutta palkannosto-oikeutta. Sen sijaan työnantaja, jolta työntekijä olisi siirtynyt uuteen työpaikkaan, menettäisi työntekijän entisen palkan edestä palkannosto-oikeuksia.
3) Jokainen palkannosto-oikeus oikeuttaisi työnantajan kasvattamaan palkkakustannuksiaan sovitun prosenttiosuuden edestä. Prosenttiosuuden pitäisi vastata keskimääräistä  vuotuista työn tuottavuuden kasvua. Jos työn tuottavuus kasvaisi noin kolmen prosentin edestä vuodessa, voisi jokaista tuhannen euron palkkakustannusta nostaa 30 eurolla. Palkannosto-oikeudet määrittäisivät vain sen, kuinka paljon työnantajan palkkakustannukset yhteensä saisivat nousta. Ne eivät määrittäisi sitä, kenelle palkankorotukset kohdentuisivat. Eri työntekijäryhmien saamat korotukset määräytyisivät työnantajan ja työntekijöiden neuvotteluissa.
4) Työnantaja voisi halutessaan lisätä palkkakustannuksiaan myös omistamiaan palkannosto-oikeuksia suuremmalla summalla. Tässä tapauksessa hänen olisi ostettava palkannosto-oikeuksia sellaisilta työnantajilta, jotka eivät olisi käyttäneet kaikkia palkannosto-oikeuksiaan. Palkannosto-oikeuksien hinta määräytyisi normaalisti kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan.
5) Vuoden päätyttyä työnantajien vanhat palkannosto-oikeudet korvattaisiin uusilla. Työnantajien palkannosto-oikeuksien kokonaismäärä kasvaisi edellisestä vuodesta aina tuottavuuden kasvua vastaavalla prosenttiosuudella. Jos tuottavuus kasvaisi vuodessa kolme prosenttia, sata vanhaa palkannosto-oikeutta korvattaisiin vuoden päätyttyä 103 uudella palkannosto-oikeudella.
Lernerin suunnitelman myötä talous voidaan saattaa aitoon täystyöllisyystilanteeseen ilman pelkoa kiihtyvästä inflaatiosta. Täystyöllisyystavoite voidaan saavuttaa kysyntää stimuloivalla finanssipolitiikalla ilman tulonsiirtojen heikennyksiä tai työehtosopimuksiin sisältyvien minimipalkkojen alentamista. Markkinaperustainen inflaationhallintajärjestelmä (MAP) yksinkertaisesti estäisi palkkatason yleisen nousun tuottavuutta korkeammalle tasolle missään olosuhteissa. Se olisi eräänlainen perälauta, joka turvaisi hintavakauden kaikilla työllisyystasoilla.
MAPin yksityiskohdista
Nyt esitetty malli on hyvin yleinen ja sitä pitäisi täydentää yksityiskohtaisemmilla esityksillä, jos MAPia alettaisiin vakavasti harkita toimeenpantavana rakenteellisena uudistuksena. Muutama alustava huomio on kuitenkin syytä tehdä jo tässä vaiheessa.
Ensinnäkin on selvää, että MAPin mielekkyys ja oikeutus perustuu siihen, että valtio sitoutuu finanssipolitiikallaan pitämään työttömyyden jatkuvasti kitkatyöttömyysrajalla. MAP-järjestelmään tulisi sisältyä ehto, jonka mukaan se purkautuu automaattisesti, jos työttömyys nousee sovittua tasoa korkeammaksi. Ammattiyhdistysliikkeen kannattaisi tukea MAPia, koska se voisi turvata näin jatkuvan täystyöllisyyden sekä hyvätasoisen työttömyysturvan. MAPin tueksi voitaisiin sopia tarvittaessa myös yleisestä minimipalkkatasosta. MAP on kuitenkin työntekijöiden näkökulmasta epätoivottava järjestelmä, mikäli se ei johda työttömyysasteen selvään alentumiseen. Sen vuoksi MAPin ehtona voisi olla se, että valtio pystyy pitämään työttömyysasteen jatkuvasti esimerkiksi alle kolmessa prosentissa.
Toiseksi olisi ehkä tarpeellista luoda erilliset MAP-järjestelmät yksityiselle sektorille ja julkiselle sektorille. Muuten saattaa olla riskinä, että palkannosto-oikeuksien hintojen noustessa työvoima alkaisi keskittyä julkiselle sektorille, jolla on yksityistä sektoria vähäisemmät kulutusrajoitteet.
Kokonaisuudessaan voidaan kuitenkin sanoa, että MAP auttaisi useiden Suomen talouden kannalta keskeisten ongelmien ratkaisemisessa. Esimerkiksi niin sanottu kestävyysvaje saataisiin ratkaistua, kun työttömyysasteen selvä alentaminen tulisi mahdolliseksi. MAPin ansiosta ekspansiivista finanssipolitiikkaa voitaisiin käyttää työttömyysasteen alentamiseksi ilman pelkoa inflaation kiihtymisestä.
Työttömien reserviarmeijan lakkauttamisen pääasialliset vaikutukset olisivat kuitenkin sosiaalipoliittisia. Lähes kaikki suomalaisen yhteiskunnan merkittävimmistä sosiaalisista ongelmista ovat liitoksissa työttömyyteen: pienituloisuus, terveys- ja mielenterveysongelmat, yleinen sosiaalinen deprivaatio, rikollisuus, näköalattomuus. MAP mahdollistaisi työttömyysongelman ratkaisemisen ilman sosiaaliturvan ja työttömyysturvan heikentämistä tai palkkaköyhälistön luomista.
MAPin edellytyksenä tietenkin on, että valtio on valmis muuttamaan finanssipoliittista linjaansa. Aktiivisen finanssipolitiikan ehkä ainoa todella uskottava kritiikki on liittynyt nimenomaan siitä mahdollisesti seuraavaan inflaatioon. MAPin myötä tämä ongelma poistuisi.
On toki mahdollista, että jotkut vastustaisivat aktiivista finanssipolitiikkaa MAPinkin oloissa sen vuoksi, että valtion lainojen korkotaso saattaisi nousta kasvavien budjettialijäämien vuoksi. Käytännössä tällainen argumentti kuitenkin tarkoittaisi, että eurojäsenyyden hintana Suomelle on jatkuvan kurjistamispolitiikan hyväksyminen. Jos asia on näin, on pakko kysyä, palveleeko Suomen EMU-jäsenyys suomalaisten enemmistön etuja*. Hyvin todennäköisesti nämä huolet ovat kuitenkin aiheettomia, koska työttömyysasteen merkittävä alentuminen lisäisi valtion verotuloja, vähentäisi työttömyydenhoitomenoja ja lisäisi talouskasvua.
Ja tämä kaikki saavutettaisiin ilman riskiä inflaation kiihtymisestä.
Lauri Holappa
* = Jos Suomi olisi edelleen rahapoliittisesti suvereeni valtio, ei Suomella olisi edes teoreettista maksukyvyttömyysriskiä.

Velkavaroitus Kiinasta: Yhdysvallat ei selviä

Heini Hämäläinen

Yhdysvallat väisti täpärästi liittovaltion luottohäiriöt, mutta velkasopu ei ratkaissut rahoitusongelmia kuin muutamaksi kuukaudeksi – ja lisäksi tavalla, joka kasvattaa eikä kevennä valtion velkataakkaa. Kiinan suurin luottoluokittaja sättii Yhdysvaltoja velkavedätyksestä ja epäilee, että tämä ei selviä veloistaan ilman keskuspankin setelipainoa.

Jan Hurri

20.10.2013

Yhdysvaltain kongressia repinyt katkera rahariita ratkesi keskiviikon ja torstain välisenä yönä vain muutamaa tuntia ennen liittovaltion maksuhäiriöiden alkamista. Velkasopu ei kuitenkaan ratkaissut maailman absoluuttisesti velkaisimman valtion velkaongelmia.

Analyysi

Velkasopu korotti valtion velkaantumista rajoittavaa lakisääteistä velkakattoa, ja näin Yhdysvallat vältti omatekoisen maksuhäiriön.
Eripuraisen kongressin velkasopu on kuitenkin vain tilapäinen. Sopu sallii liittovaltion alijäämän kasvattamisen ja lisävelkaantumisen vain ensi vuoden alkuun, jolloin samoista rahariidoista on sovittava tai riideltävä uusi sopu.
Lisäksi velkasopu tarkoittaa käytännössä, että maailman ennestäänkin absoluuttisesti velkaisin valtio velkaantuu lisää.
Arvostelijoiden ja varoittajien mukaan tämä lisävelkaantuminen ei ratkaise Yhdysvaltain talous- ja velkaongelmia vaan johtaa päinvastoin entistäkin suurempiin pitkäaikaisiin ongelmiin.
Kongressissa liittovaltion alijäämäistä taloudenpitoa ja velkaantumista on äänekkäimmin vastustanut republikaanisen puolueen oikean äärilaidan niin sanottu teekutsu-ryhmä.
Teekutsuliike ei kuitenkaan ole ainoa velkatalouden arvostelija. Se on saanut tahatonta taustatukea ennemmin kommunismin kuin oikeiston tai varsinkaan republikaanisen äärioikeiston suunnalta: Kiinasta.
Tuhannen miljardin
taalan kysymys
Kiinan keskuspankki ja maan valtaisaa valuuttavarantoa hallinnoivat valtiolliset sijoitusyhtiöt ovat yhdessä Yhdysvaltain liittovaltion suurimmat ulkopuoliset rahoittajat.
Niiden hallussa on Yhdysvaltain valtionhallinnon erityyppisiä velkakirjoja yhteensä arviolta yli tuhannen miljardin dollarin arvosta. Siksi Kiinan talousviranomaiset ovat erittäin kiinnostuneita Yhdysvaltain talous- ja rahoitusnäkymistä.
Yhdysvaltain velanmaksukyky ja -halu ovat Kiinalle kirjaimellisesti tuhannen miljardin taalan kysymys.
Yksi "äänitorvi" Kiinan ainakin puoliviralliselle näkemykselle Yhdysvaltain talouden tolasta ja näkymistä on maan suurin luottoluokituslaitos Dagong Global.
Torstaina Dagong ilmaisi tylyn tyytymättömyytensä Yhdysvaltain kongressin taloudenpitoon ja maan velkanäkymiin. Muutamaa tuntia velkasovun solmimisen jälkeen Dagong laski Yhdysvaltain luottoluokitusta taas yhden pykälän heikommaksi.
Mainoslauseita ja
piiskan pauketta
Sivullisen on vaikea arvioida, laatiiko Dagong luokituksiaan täysin itsenäisesti vai syntyvätkö esimerkiksi muiden valtioiden luottokelpoisuusluokitukset perusteluineen Kiinan vaikutusvaltaisten talousviranomaisten poliittisessa ohjauksessa.
Se käy Dagongin raporteista kuitenkin vaikeuksitta selväksi, että se arvioi ainakin Yhdysvaltain luottokelpoisuutta ratkaisevasti ankarammin perustein kuin maailman suurimmat kaupalliset luokitusyhtiöt – jotka ovat sattumoisin kotoisin Yhdysvalloista.
Päällisin puolin Dagong ja suuret yhdysvaltalaiset luottoluokittajat Standard & Poor's, Moody's ja Fitch arvioivat velallisten luottokelposuutta samanlaisten luottoanalyysien ja aakkosarvosanojen avulla.
Kaikki ne pyrkivät arvioimaan velallisten velanmaksukykyä ja velkakirjoihin liittyvää luottotappion riskiä. Kaikkien luokitusasteikolla paras arvosana on AAA, joka ilmentää likimain vuoren varmaa velanmaksukykyä.
Yhdysvaltain liittovaltion luottokelpoisuus on Moody'sin ja Fitchin mukaan paras mahdollinen, ja niinpä niiden arvosanat ovat täydet kolme A:ta. Vain Standard & Poor's on pudottanut kotivaltionsa arvosanasta kolmannen A:n.
S&P laski Yhdysvaltain arvosanan asteikon toiseksi parhaaksi AA+:ksi vuoden 2011 elokuussa, jolloin kongressi edellisen kerran riiteli velkakaton korottamisesta ja oli hilkulla pakottaa liittovaltion maksuhäiriöihin.
Viime viikolla Fitch varoitti harkitsevansa luokituksen laskua, ellei kongressi korota velkakattoa ajoissa. S&P ilmoitti, ettei edes liittovaltion osittainen maksuhäiriö anna aihetta uuteen luokituksen laskuun.
Dagongiin verrattuna yhdysvaltalaiset luottoluokittajat arvioivat kotivaltiotaan kuin uutta tiliä havittelevat pr- tai mainostoimistot.
Joko Yhdysvallat
on banaanivaltio?
Dagong pudotti Yhdysvaltain luottoluokituksen vuoden 2011 velkariidan aikaan vain yhteen A:han ja arvioi pudotuksen jälkeenkin luokitusnäkymät kielteisiksi. Viime joulukuussa se asetti Yhdysvallat kielteiselle tarkkailulistalle mahdollista luokituksen laskua varten.
Torstaina Dagong toteutti joulukuisen varoituksensa ja laski luokitusta taas yhden pykälän entistä kehnommaksi. Nyt Yhdysvaltain "kiinalaisreittaus" on enää A-, ja arvio luokitusnäkymistä edelleen kielteinen.
Kiinasta katsoen Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjat ovat toisin sanoen yhtä luotettava – tai yhtä epäluotettava – sijoituskohde kuin Brasilian valtion ja Panaman valtion velkakirjat.
Brasiliaan ja Panamaan rinnastuva luottoluokitus vihjaa, että Yhdysvalloistakin olisi mahdollista käyttää velkakirjamarkkinoiden epätieteellistä ja kaikin puolin epäasiallista rahoitustermiä "banaanivaltio".
Dagong ei sentään loukkaa Yhdysvaltoja moisella sanavalinnalla, mutta sen julkaisemat perusteet luokituksen laskulle ovat silti varsinaista piiskan pauketta eivätkä suinkaan mairittelevaa mainostekstiä.
Keskuspankin avulla
tappioita rahoittajille
Mairittelun asemesta Dagong sättii Yhdysvaltoja eräänlaisesta velkavedätyksestä. Sen mukaan kongressin kyvyttömyys saattaa maan julkinen talous vakaalle tolalle ilmentää velanmaksuhalun ja -kyvyn puutetta.
Riitely liittovaltion velkakaton korottamisesta oli kiinalaisluokittajan mukaan merkki hallinnon poliittisesta kriisistä ja toimintakyvyn puutteesta. Itse velkakaton toistuvat korotukset eivät sen mielestä ole hyvää taloudenpitoa vaan keino alati raskaampaan velkaantumiseen.
Varsinainen velkavedätys toteutuu Dagongin raportin perusteella liittovaltion alituisen velkaantumisen ja keskuspankki Fedin yhä mittavampien rahapolitiikan kevennystoimien yhteisvaikutuksella.
Fed on toteuttanut viiden viime vuoden kuluessa erityyppisiä tukiosto-ohjelmia maan velkakirjamarkkinoilla yhteensä yli 2 000 miljardin dollarin voimin. Suurimman osan näistä tukiostoista se on toteuttanut liittovaltion velkakirjamarkkinoilla.
Dagong tulkitsee, että Fed on tukiostojensa avulla osallistunut liittovaltion alijäämien rahoittamiseen eli harjoittanut epäsuoraa setelirahoitusta. Tämä on ollut omiaan heikentämään Yhdysvaltain dollarin arvoa suhteessa ulkomaisiin valuuttoihin.
Dollarin heikkeneminen on viiden viime vuoden aikana merkinnyt liittovaltion ulkomaisille rahoittajille peräti 630 miljardin dollarin kurssitappiot, jos Dagongin laskelmat pitävät kutinsa.
Tämän tulkinnan mukaan Fed on avittanut liittovaltiota velkaantumaan entistä raskaammin ja sälyttänyt velkaantumisen kustannuksia dollarin heikentämisen avulla ulkomaisille rahoittajille – kuten Kiinalle.
Kuilun partaalla
kalpein näkymin
Keskuspankin setelipaino ja valuutan heikentäminen eivät ole Dagongin tulkinnan mukaan vain kriisiaikaisia hätätoimia. Sen sijaan luokittaja näyttää tulkinneen nämä keskeiseksi osaksi Yhdysvaltain julkisen talouden pitkäaikaista rahoitussuunnitelmaa.
Riitaisa ja osin hallitsematon kongressi ei ole Dagongin mukaan kyennyt eikä ehkä halunnutkaan kääntää sen enempää maan kansantaloutta kuin julkistakaan taloutta kohti kestävää rahoitusasemaa.
Valtion velkamäärä on kasvanut vuosien ajan ja kasvaa kaiken aikaa nopeammin kuin kansantalouden kokonaistuotanto tai varsinkaan liittovaltion verotulot. Niinpä absoluuttinen ja suhteellinen velkataakka kasvavat kaiken aikaa.
Dagongin mukaan Yhdysvallat velkaantuu tätä menoa kohti todellista luottokriisiä, vaikka yrittää keskuspankin tukitoimien avulla viivyttää kriisiä.
Luokittaja kuvaa liittovaltion rahoitusasemaa velkakierteeksi, jossa se ei kykene maksamaan vanhojen velkojensa lyhennyksiä tai korkoja enää muuten kuin yhä runsaammin uutta velkaa ottamalla.
Dagong arvioikin, että tätä menoa Yhdysvallat ei saa velkaantumistaan taitettua ja hallintaan vaan keikkuu kalpein näkymin "velkakuilun" partaalla pitkän aikaa.
Niinpä on turha odottaa tältä luokittajalta mainostekstejä vastaisuudessakaan. Ennemmin luvassa lienee lisää luokituksen laskuja.

The Tax Free Tour (VPRO, Marije Meerman)

   Laillista veronkiertoa

Globaalit yritykset kierrättävät tulonsa usean valtion kautta ja välttyvät näin laillisesti veroilta.
Dokumentti (Blacklight: The Tax Free Tour) paljastaa miten esimerkiksi Apple ja Starbucks kierrättävät voittonsa veroparatiisien kautta.
Miten yritykset ja niiden omistajat onnistuvat laillisesti kiertämään veroja?