تظاهرات بزرگ کارگران معترض در بروکسل

• 6 نوامبر 2014 - 15 آبان 1393

حدود یکصد هزار کارگر در پایتخت بلژیک در اعتراض به سیاست‌های ریاضتی دولت تظاهرات کردند. پلیس بلژیک آنها را با گاز اشک‌آور و آب پرفشار پراکنده کرد.

این تظاهرات در مجموع مسالمت‌آمیز و آرام بود ولی در پایان آن معترضان چند دستگاه خودرو را آتش زدند.
کارگران معترض همچنین سنگ‌فرش‌های خیابان را کندند و به سوی پلیس پرت کردند.
گزارش‌هایی هم رسیده است درباره این که معترضان بمب دودزا هم به سوی پلیس پرت کرده‌اند.

در خشونت‌های پایان این تظاهرات، دست‌کم ۱۴ نفر زخمی شده‌اند

دولت جدید بلژیک که از راست میانه‌رو است، بنا دارد برای اجرای سیاست‌های تعیین‌شده اتحادیه اروپا سن بازنشستگی را افزایش دهد، دست‌مزدها را تثبیت کند و از خدمات عمومی بکاهد.
در اعتراض به این برنامه، اتحادیه‌های کارگری برای یک رشته اعتصاب و تظاهرات برنامه‌ریزی کرده‌اند.
تظاهرات روز پنج‌شنبه یکی از بزرگ‌ترین تظاهرات کارگری بلژیک پس از جنگ جهانی دوم بود.
برآورد شده است که دست‌کم یکصد هزار نفر در آن حضور داشته‌اند. کل شهر بروکسل یک میلیون و صد هزار نفر جمعیت دارد. کل جمعیت بلژیک هم حدود ۱۱ میلیون نفر است.
در خشونت‌هایی که در انتهای این تظاهرات رخ داد، دست‌کم ۱۴ نفر زخمی شده‌اند.
کارگران فولاد، کارگران بارانداز و آموزگاران از جمله تظاهرات‌کنندگان امروز بوده‌اند.
این اتحادیه‌ها مخالف سیاست‌های ریاضتی دولت برای کاهش کسر بودجه هستند.

 

       یکی ازبزرگترین تظاهرات کارگری بلژیک پس ازجنگ جهانی دوم

اثرات ادامه ی بحران سرمایه داری بر طبقه کارگر در سال    ۲۰۱۳

افق چپ انقلابی

Terveisiä Darwinilta, pääministeri Stubb

Pääministeri Alexander Stubb on verrannut euroa talouden darwinismiksi, jossa vahvat vievät ja heikot vikisevät. Stubb esitti vertauksensa, kun Suomi oli euromaiden "kolmen A:n kovasta ytimessä". Nyt ensimmäinen suuri luottoluokittaja on antanut Suomelle potkut tuosta ytimestä. Se oli tervehdys Darwinilta.

15.10.2014

Jan Hurri

Heikoimmat euromaat olivat vapaassa pudotuksessa ja euro vaakalaudalla, kun Suomen silloinen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb kuvasi euroa "darwinistiseksi järjestelmäksi", jossa vahvimmat maat määräävät ja heikot tottelevat – tai eroavat.

Analyysi

Stubb esitti Darwin-vertauksensa vuoden 2011 lopulla Belgian Bryggen Eurooppa-yliopistossa pitämässään puheessa. Vaikka Darwin-vertaus oli sivuhuomautus, se särähti kriisin herkistämissä korvissa ja nousi otsikoihin.

Darwin-viittaus oli mahdollista tulkita koppavaksi henkseleiden paukutteluksi, sillä puheen aikaan Suomen päättäjät esiintyivät mielellään Saksan ja EU:n talousjohtajien rinnalla kriisimaita kovistellen ja nuhdellen.
Stubbin Darwin-vertaukselle antoi omanlaistaan sävyä se, että Suomella oli tuolloin yhtenä harvoista eurovaltioista paras mahdollinen "kolmen A:n" luottoluokitus kaikilta maailman kolmelta suurimmalta luottoluokitusyhtiöltä. Ei ole enää.
Viime perjantaina ensimmäinen kolmesta suuresta luokittajasta, yhdysvaltalainen Standard & Poor's, pudotti Suomen valtion AAA-luokasta yhtä pykälää heikompaan AA+-luokkaan. Luokituksilla yhtiöt arvioivat valtioiden ja muiden velallisten kykyä vastata veloistaan.
Ero AAA:n ja AA+:n välillä ei ole suuren suuri eikä yhden luokituksen lasku ole tuoreeltaan vaikuttanut vähääkään Suomen valtion rahoitusasemaan.
Mutta pääministeri Stubb tuskin kovin mielellään toistaa Darwin-vertaustaan. Hänelle luokituksen lasku on yhtä kuin terveisiä Darwinilta.
Vahvat vahvistuvat
ja heikot häviävät
Brittiläinen luonnontieteilijä Charles Darwin kehitti 1800-luvulla niin sanotun evoluutioteorian, jonka mukaan eliölajit ovat kehittyneet ja kehittyvät luonnonvalinnan avulla.
Teorian mukaan luonnonvalinta suosii kunkin lajin elinoloihin hyödyllisimpiä ja parhaiten soveltuvia ominaisuuksia, olipa kyse voimasta, värityksestä tai vaikka nokkeluudesta.
Stubbin karkea tulkinta Darwinin teoriasta oli, että vahvimmat selviytyvät. Niinpä hänestä oli luontevaa, että euroalueella vahvimmat euromaat saisivat määrätä ja heikommat saisivat luvan totella – tai erota eurosta.
Tuolloin vuoden 2011 lopussa eurokriisi riehui miltei rajuimmillaan, ja eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla korkoerot repesivät viikko viikolta suuremmiksi. Saksan ja muiden "ydinmaiden" markkinakorot laskivat, kun taas Kreikan ja muiden kriisivaltioiden korot kipusivat kohti kattoa.
Kreikka, Irlanti ja Portugali olivat jo tukirahoituksen varassa, ja markkinapaniikki levisi kovaa vauhtia myös Espanjan ja Italian rahoitusmarkkinoilla. Pääomaa karkasi näistä Saksaan ja muihin "ydinmaihin" Suomea myöten.
Ilmeisesti Stubbin Darwin-tulkinnan mukaan kriisi oli vain merkki markkinavetoisesta luonnonvalinnasta, jossa vahvimmat selviävät ja muut karsiutuvat kyydistä.
Tulkinta oli vain tulkinta, eivätkä kaikki olleet Stubbin kanssa samaa mieltä luonnonvalinnan eduista. Esimerkiksi euroalueen keskuspankki EKP oli tyystin toista mieltä talousdarwinismista.
Stubbin Darwin-vertauksesta ei kulunut vuottakaan, kun EKP pani pisteen rahoitusmarkkinoiden europaniikille – ja markkinavetoiselle luonnonvalinnalle.
Korkoerot
edestakaisin
On makuasia, katsooko euron ennemmin vahvistaneen vai heikentäneen talouden darwinismia eli jonkinlaista markkinavetoista luonnonvalintaa. Ministeri Stubbin tulkinta oli ehkä perusteltavissa kriisin kiperimpinä hetkinä, mutta muulloin siitä on voinut helposti olla toistakin mieltä.
Ennen euron käyttöön ottamista euromailla oli omat kansalliset valuuttansa, ja kunkin maan korot määräytyivät pääosin rahoitusmarkkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan.
Markkinat luottivat eniten Saksan valtioon ja vähiten Välimeren rantavaltioihin, joten Italian, Espanjan, Portugalin ja Kreikan korot olivat rutkasti korkeammat kuin Saksan korot.
Korot ja korkoerot pitivät velkaisimpien ja alijäämäisimpien maiden taloudenpitoa edes jonkinlaisessa kuosissa – ja omalla tavallaan markkinoiden darwinismi ohjasi taloudenpitoa.
Euro muutti pelisäännöt täysin.
Ensi alkuun euro muistutti enemmän taikauskoista tulkintaa lajien jumalallisesta synnystä ja jonkinlaisesta korkeammasta ohjauksesta kuin darwinilaista tulkintaa luonnonvalinnasta.
EKP keskeytti
luonnonvalinnan
Rahaliitossa kaikki euromaat olivat virallisesti yhtä luotettavia keskenään – eli käytännössä yhtä vahvoja kuin Saksa. Lisäksi kaikki eurovaltiot olivat rahoittajille virallisesti riskittömiä.
Korkoerot kutistuivat olemattomiksi. Euromaiden taloudenpitoa pitivät "kurissa" erilaiset sopimukset ja lupaukset – eli käytännössä ei mikään. Lupaukset eivät pitäneet eivätkä taloussäännöt tepsineet.
Euroalueen velkakirjoista koottu korttitalo ei kestänyt finanssikriisiä, ja niin alkoi eurokriisi. Markkinoiden luonnonvalinta repäisi korkoerot entiselleen ja vieläkin suuremmiksi.
Ministeri Stubb tulkitsi kriisin jalostavan euromaiden lajia entistä vahvemmaksi. EKP näki kriisin kehittävän euromaiden lajia kohti sukupuuttoa.
Niinpä EKP lupasi vuonna 2012 tehdä "kaiken tarvittavan" pitääkseen euron koossa, ja sen jälkeen korkoerot ovat taas miltei kadonneet.
Se on vielä näkemättä, pitääkö EKP:n lupaus – vai palaako euroalue talouden darwinismiin. Jos palaa, voi se käydä toisin kuin ministeri Stubb pari vuotta sitten hahmotteli.
Kumpi on ohjaimissa,
Darwin vai Draghi?
Suomen valtion markkinakorot eivät olleet moksiskaan siitä, että S&P pudotti Suomen AAA-valioluokasta. Sen sijaan Suomen keskeisten viitelainojen korkoerot pysyivät parin prosenttiyksikön sadasosan tarkkuudella ennallaan suhteessa Saksan vastaaviin lainoihin.
Kukaan ei kuitenkaan tiedä, kumpi vaikutti ja yhä vaikuttaa euroalueen korkoihin ja korkoeroihin enemmän, "markkinoiden Darwin" vai EKP:n pääjohtaja Mario Draghi.
Todennäköisesti markkinoita ohjaa edelleen likimain rajaton luottamus EKP:n lupaukseen tehdä "kaikki tarvittava" euroalueen koossa pitämiseksi. Ja luultavasti sama luottamus ulottuu nyt myös EKP:n kykyyn ja haluun pitää euroalueen korot historiallisen matalina kaikin tarvittavin keinoin.
Tällä haavaa markkinoiden luottavaista tunnelmaa – ja vastaavasti historiallisen matalia korkoja – ylläpitää EKP:n tuorein lupaus ryhtyä tuota pikaa ostamaan suuret määrät euroalueella liikkeeseen laskettuja omaisuusvakuudellisia ja katettuja joukkolainoja.
Kun nämä tukiostot osoittautuvat riittämättömiksi eurotalouden elvyttämiseen, odottavat rahoitusmarkkinat EKP:n lopulta ryhtyvät laajamittaisiin tukiostoihin myös eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla.
Pelkkä markkinoiden luottavainen odotus EKP:n tukiostoista ylläpitää valtionlainojen markkinoilla suurempaa kysyntää kuin niillä muuten esiintyisi, joten myös valtionlainojen korot ovat matalampia kuin ilman tuota odotusta olisi.
On mahdollista, että Suomenkin valtion markkinakorot ovat enemmän EKP:n lupausten ja niiden epäsuorien vaikutusten varassa kuin Suomen nauttiman luottamuksen varassa.
Kukaan ei tiedä, kuinka matalia tai korkeita Suomenkin valtion korot olisivat, jos markkinat seuraisivat Darwinin eivätkä Draghin periaatteita.

Saksa rohmuaa muilta kasvua yhä ahnaammin

Saksa ei ole senkään vertaa talousveturi kuin se on joskus ollut. Se on kasvurohmu, jonka vaihtotaseen hurja ylijäämä pakottaa muita maita yhä raskaampiin alijäämiin. Euro ja EKP tukevat tätä rohmupolitiikkaa. Maailmantaloudelle tämä tietää tasapainohäiriöitä.

12.10.2014

Jan Hurri

Monilta osin tulkinnallisessa taloudessa on ani harvoja yhtä varmoja "luonnonlakeja" kuin se, että taseet menevät aina tasan. Niiden on pakko. Niin kuin yhden ylijäämä on toisen alijäämä ja yhden saatava on toisen velka.

Analyysi

Tähän taseiden välttämättömään tasapainoon perustuu tulkinta, jonka mukaan Saksa on euroalueen talousrohmu eikä suinkaan veturi.
Tulkintaa puoltaa kaksi talouden tosiasiaa:
1) Saksan yksityinen talous tienaa paljon enemmän kuin kuluttaa tai investoi ja maan julkinen talous kuluttaa "vain" suurin piirtein sen minkä tienaa. Erotus on kansantalouden "ylimääräistä" säästöä eli vaihtotaseen ylijäämää – joka on pakko viedä maasta.
2) Eri maiden vaihtotaseiden toisiaan täydentävä luonne edellyttää välttämättä, että joidenkin muiden maiden vaihtotaseet ovat yhteensä yhtä paljon alijäämäisiä kuin Saksan vaihtotase on ylijäämäinen.
Viime vuosina Saksan vaihtotaseen ylijäämä on kasvanut kohisten, ja se on nyt maailman ylivoimaisesti suurin.
Saksa toisin sanoen kuluttaa paljon vähemmän rahaa kuin sillä olisi varaa. Se antaa mieluummin muiden ylläpitää kokonaiskysyntää senkin edestä.
Saksalla ylijäämää
enemmän kuin Kiinalla
Kansainvälisen Valuuttarahaston IMF:n tilastojen mukaan Saksalle kertyi viime vuonna vaihtotaseen ylijäämää vajaat 300 miljardia dollaria. Ylijäämä oli melkein sata miljardia dollaria suurempi kuin ennen finanssikriisiä, ja tänä vuonna se on jatkanut kasvuaan.
Senkin vaihtotasetilastot kertovat, että Saksa on syrjäyttänyt Kiinan maailman suurimman ylijäämän maana. Nyt Saksan vaihtotaseen ylijäämä on suurempi kuin kahden entisen jätin, Kiinan ja Japanin, kutistuneet ylijäämät yhteensä.
Saksan vaihtotaseen hurja kasvu on hilannut koko euroalueen vaihtotaseen ennätysmäisen ylijäämäiseksi suhteessa muuhun maailmaan. Yhteen laskien euromaat vievät maailman muille markkinoille enemmän tavaraa ja palveluita kuin tuovat.
Osaltaan euroalueen yhteenlaskettua vaihtotasetta suhteessa muuhun maailmaan ovat vahvistaneet myös euroalueen kriisimaat.
Kriisimaiden vaihtotaseet olivat kriisin alussa rutkasti alijäämäisiä, mutta kriisi romahdutti niiden tuonnin – ja kutisti ulkoisia alijäämiä. Viennin elpymisellä on ollut pienempi merkitys.
Pääosin Saksan varassa kasvanut euroalueen ulkoinen ylijäämä on keskeisiä syitä euron suhteelliseen vahvuuteen. Ja se taas on keskeisiä syitä eurotalouden anemiaan.
Euron heikkeneminen
auttaisi eniten Saksaa
Euro on ollut alusta asti Saksalle edullisempi kuin useimmille muille euromaille tai varsinkaan alueen heikoimmille kriisimaille. Siksi euron suhteellinen vahvuus on viime vuosina rasittanut enemmän muita euromaita kuin Saksaa.
Samasta syystä euroalueen keskuspankin EKP:n yritykset euron heikentämiseksi koituisivat onnistuessaan ensin ja eniten Saksan eduksi.
Nykyistä heikompi euro ei vaikuttaisi mitenkään euromaiden keskinäiseen kaupankäyntiin, mutta se kohentaisi niiden kilpailuasemaa suhteessa muuhun maailmaan.
Jos euro nykyisellään on Saksan oloihin aliarvostettu mutta muiden euromaiden oloihin enemmän tai vähemmän yliarvostettu, koituisi euron heikkenemisestä epäsymmetristä hyötyä.
Saksan ennestään aliarvostettu euro heikkenisi nykyistäkin selvemmin aliarvostetuksi – ja maan nykyiselläänkin ylivoimainen kilpailukyky vahvistuisi lisää.
Muille euromaille euron tuntuvakin heikkeneminen tarkoittaisi ehkä vain vähän nykyistä lievempää yliarvostusta ja heikon kilpailuaseman vahvistumista vain vähän vähemmän heikoksi.
Jos EKP onnistuu tavoitteessaan ja saa euron ulkoisen arvon heikkenemään, on sillä ainakin yksi todennäköinen seuraus: Saksan vaihtotaseen ylijäämä kasvaa nykyistäkin suuremmaksi.
Ja samalla jonkun muun tai joidenkin muiden maiden on annettava periksi – niiden on hyväksyttävä oman ulkoisen asemansa yhtä suuri heikkeneminen.
Tätä kutsutaan kansainvälisen talouden tasapainohäiriöksi. Tai valuuttasodaksi.
Saksa säästää ja
muut maksavat
Saksan vaihtotaseen hirmuinen ylijäämä on herättänyt ihailua mutta myös ärtynyttä arvostelua. Se on herättänyt perustellun kysymyksen, miksei Saksa kasvata omaa kotimaista kulutuskysyntäänsä ja investointejaan, kun sillä kerran olisi varaa.
Saksan yksityisen talouden railakas ylijäämä keskittyy suurimmaksi osaksi yrityksiin ja niistäkin enimmäkseen vientiteollisuuden yrityksiin. Niiden voitot ovat kasvaneet enemmän kuin palkansaajakotitalouksien ansiot. Kotitalouksista tästä on hyötynyt lähinnä se pienehkö vähemmistö, joka omistaa yrityksiä.
Yrityksiä ei voi pakottaa kuluttamaan vientitulojaan palkankorotuksiin tai kotimaisiin investointeihin. Eivätkä Saksan hallitukset ole ainakaan toistaiseksi halunneet puuttua vientitulojen käyttöön saati jakoon. Ne ovat jääneet Saksassa käyttämättä.
Julkinen talous olisi voinut käyttää yksityisen talouden "ylimääräiset" säästöt kotimaassa joko verottamalla tai lainaamalla ne käyttöönsä.
Saksan päättäjät eivät ole halunneet tehdä kumpaakaan. Heidän mielestään on ollut parempi viedä "ylimääräiset" säästöt muualle – ja antaa muiden maksaa.

5Y5Y-inflaatio-mittari!!!!

Juuri se käppyrä, jonka EKP ei halua romahtavan, on romahtamassa

Muistatko vielä "viiden vuoden päästä alkavan viiden vuoden euro-inflaatio-swapin"?
Tämä vähän tunnettu mittari nousi taannoin julkisuuteen, kun Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi nosti esille puheessaan.
Draghi sanoi, että EKP käyttää tätä mittaria seuratakseen keskipitkän aikavälin inflaatio-odotuksia.
Viiden vuoden päästä alkavan viiden vuoden inflaatio-swap yksinkertaisesti kertoo, kuinka suuri on keskimääräinen inflaatio viiden vuoden päästä alkavalla viiden vuoden ajanjaksolla, eli esimerkiksi tästä hetkestä lukien vuosina 2019-2024.
EKP:lle on tärkeää, että tämä mittari pysyy kahden prosentin tuntumassa, jotta se voisi uskottavasti sanoa, että keskipitkän aikavälin inflaatio-odotukset ovat tiukasti ankkuroituja. Juuri tämän inflaatio-odotuksen pitäminen ennallaan on EKP:n tärkein nimetty tehtävä.
(Huom!Inflaatio-swapit ovat sijoitusinstrumentteja, joiden avulla sijoittajat suojautuvat inflaatiota vastaan. Viiden vuoden päästä alkavan viiden vuoden inflaatio-swap yksinkertaisesti kertoo, kuinka suuri on keskimääräinen inflaatio viiden vuoden päästä alkavalla viiden vuoden ajanjaksolla, eli esimerkiksi tästä hetkestä lukien vuosina 2019-2024.)

Aiheesta lisää

• Tätä harvojen tuntemaa inflaatiomittaria EKP-pomot nyt kyttäävät  24.9.2014

Tätä taustaa vasten on kiintoisaa nähdä, mitä 5Y5Y-inflaatio-mittarille on tapahtumassa...
Keskipitkän aikavälin inflaatio-odotukset ovat laskenet 1,82 prosenttiin ja suunta on EKP:n kannalta huolestuttava. Japani, perässä tullaan?

4000 vuotta erehdyksiä ei riitä – EKP yrittää vielä

Viisas oppii erehdyksistä mutta hölmö luulee tulosten muuttuvan samaa yritystä ja erehdystä toistamalla. Viisas ottaisi jo 4 000 vuoden erehdyksistä onkeensa ja uskoisi, että hintojen säännöstely on onnetonta talouspolitiikkaa. EKP ei tätä usko, vaan yrittää entistäkin päättäväisemmin.

5.10.2014

Jan Hurri

Talouden ohjailu suoranaisen hintasäännöstelyn tai edes epäsuorien hintaohjailujen avulla ei ole onnistunut ainakaan 4 000 vuoteen niin kuin vuorollaan yrittäneet hallitsijat olisivat halunneet.

Analyysi

Neljän vuosituhannen varoittavat esimerkit eivät silti riitä sitkeimmille. Euroalueen keskuspankki EKP ja muut nykyaikaiset keskuspankit yrittävät entistäkin sinnikkäämmin.
EKP, Yhdysvaltain Fed, Japanin BoJ ja iso liuta pienempiä keskuspankkeja yrittävät kukin tahollaan ohjailla taloutta keinoilla, joita kutsutaan rahapolitiikaksi – mutta jotka muistuttavat pohjimmiltaan raskaan sarjan hintasäännöstelyä.
EKP:n Mario Draghi, Suomen Pankin Erkki Liikanen tai muutkaan nykyajan keskuspankkiirit eivät sentään määrää yksittäisten tuotteiden tai palveluiden hintoja niin kuin aiemmat hintasäännöstelijät ovat muinaisen Babylonian Hammurabista lähtien yrittäneet.
Sen sijaan keskuspankkiirit yrittävät ohjailla taloutta omanlaisellaan kaksijakoisella hintasäännöstelyllä. Ne määräävät rahan hinnan eli kaikista hinnoista tärkeimmän, ja lisäksi ne yrittävät hallinnoida "yleistä hintatasoa" eli kaikkia hintoja yhdessä.
Toki keskuspankkiirien ja rahapolitiikan tarkoitus virallisesti on muu kuin hintasäännöstely. Mutta käytännössä ne pyrkivät yleviin tavoitteisiinsa juuri hintasäännöstelyn keinoin.
Jos tämä yritys onnistuu, on se ensimmäinen kerta 4 000 vuoteen.
40 vuosisataa hintojen
säännöstelyä ja virheitä
Hintasäännöstelyn onneton ajanlasku alkaa ainakin muinaisen Babylonian hirmuhallitsijan Hammurabin yrityksistä ja erehdyksistä.
Hammurabi määräsi kuuluisissa laeissaan, mitä yleisimmät kauppatavarat ja palvelut saivat korkeintaan maksaa – ja sai aikaan enemmän tavarapulaa, inflaatiota ja keinottelua kuin hyvinvointia tai talouden vakautta.
Babylonian onnettomista hintalaeista alkaa myös hintasäännöstelyn kattava kronikka, jonka yhdysvaltalaisprofessorit Robert Schuettinger ja Eamonn Butler kokosivat jo 1970-luvun lopussa.
Heidän teoksensa "Forty Centuries of Wage and Price Controls" (40 vuosisataa palkka- ja hintasäännöstelyä) alaotsikko on 1970-luvun koviin inflaatiolukuihin osuvasti "How NOT to Fight Inflation" (Miten EI taistella inflaatiota vastaan).
Teoksen esimerkeistä käy varsin kattavasti selväksi, että yksittäisten hintojen sen paremmin kuin yleisenkään hintatason säännöstely ei ole onnistunut Hammurabin aikojen jälkeenkään.
Talous tai alamaiset eivät ole totelleet sen enempää antiikin, keskiajan kuin nykyajankaan hintasäännöstelijöitä. Hammurabin jälkeen sitä ovat yrittäneet nykyaikaisemmatkin hirmuhallitsijat Saksan natseista Neuvostoliiton sosialisteihin, mutta edes komentotalouksissa yritykset eivät ole onnistuneet.
Sotien ja talouskriisien aikaan hintojen ja palkkojen säännöstelyä ovat yrittäneet muidenkin kuin komentotalouksien päättäjät. Schuettingerin ja Butlerin mukaan erilaiset hintasäännöstelyn keinot olivat varsin yleisiä useissa länsimaissa vielä kirjan ilmestymisen aikaan 1970-luvun lopussa.
Säännöstely-yritysten kanssa yhtä yleisiä ovat olleet näistä yrityksistä koituneet haitat ja lopulta myös yritysten epäonnistuminen. Toistaiseksi yhtä yleisiä ovat tosin olleet myös yhä uudet yritykset.
Nyt samaa yritystä toistavat vuorostaan keskuspankit.
Rahan hinta on
hinnoista tärkein
Euroalueen EKP tai muutkaan länsimaiset keskuspankit eivät suoraan puutu muihin yksittäisiin hintoihin kuin rahan hintaan. Sen ne määräävät pilkun tarkasti, mutta muuten ne tyytyvät "yleisen hintatason" hallintaan.
Tai niin ne ainakin haluaisivat.
Rahan hinnan määrääminen on periaatteessa yhtä yksinkertaista kuin minkä tahansa muun hyödykkeen tai palvelun hinnan määrääminen, kunhan määrääjällä vain valtuudet riittävät.
Sattumoisin EKP:llä on valta määrätä euroalueella, mitä raha maksaa. Tämän se määrää ohjauskorkojensa ja muiden rahapolitiikan keinojensa avulla.
EKP päättää, millä hinnalla se lainaa rahaa pankeille, ja se on koko euroalueen hintajärjestelmän perusta.
Velkarahoituksen varassa toimivassa taloudessa kaikki muut hinnat perustuvat tavalla tai toisella rahan hintaan, joten rahan hintaa säännöstellessään EKP ja muut keskuspankit samalla säännöstelevät koko talouden hintamekanismia.
Viime aikoina säännöstely ei ole sujunut, ei ainakaan ongelmitta. EKP tarjoaa pankeille rajoituksetta rahoitusta puoli-ilmaiseksi, mutta raha ei käy nollakorollakaan kaupaksi niin kuin EKP haluaisi.
Talous takkuaa, vaikka raha ei maksa mitään. Tai toisinpäin: talous takkuaa, kun rahallakaan ei ole kunnon hintaa.
EKP valmistelee
uusia ohjaustoimia
Rahan hinnan säännöstely on hienommin sanottuna rahapolitiikkaa, ja sen virallinen tarkoitus on ainakin euroalueella "yleisen hintatason" säännöstely ja hallinnointi.
Viime aikoina euroalueen "yleinen hintataso" ei ole totellut EKP:n tahtoa, ja siksi EKP on ryhtynyt valmistelemaan taas uusia rahapolitiikan poikkeustoimia. EKP aikoo tarjota euroalueen pankeille parin vuoden kuluessa arviolta jopa tuhat miljardia euroa uutta puoli-ilmaista rahoitusta.
Tarkoitus on, että uusi rahoitus päätyisi pankkien kautta yritysten ja kotitalouksien uusiksi luotoiksi ja edelleen vauhdittamaan uutta kulutuskysyntää ja investointeja. Näin se yrittää monen mutkan kautta vahvistaa talouskasvua ja vielä useamman mutkan kautta "yleistä hintatasoa".
EKP:n toimilla on monta yleishyvää tarkoitusta mutta ei yhtään muuta varmaa seurausta kuin se, että pankit saavat käyttöönsä satoja miljardeja euroja uutta puoli-ilmaista rahoitusta.
Toistaiseksi EKP:n ja muiden keskuspankkien vastaavat poikkeuksellisen mittavat rahoitusoperaatiot ovat ennemmin vahvistaneet finanssitaloutta ja finanssivarallisuuden arvonnousua kuin päätyneet reaalitalouden tai "yleisen hintatason" tueksi.
Samalla ovat kasvaneet rahapolitiikan haitallisten sivuvaikutusten ja ohjausvirheiden riskit. Niin kuin on aiemmissakin hintasäännöstelyn kokeiluissa käynyt.
Euroalue lähellä
aitoa hintavakautta
EKP:n olemassaolon virallinen tarkoitus on vaalia euroalueen "hintavakautta". Tämä tarkoittaa Suomen Pankin kansantajuisen kuvauksen mukaan talousoloja, joissa "hinnat eivät keskimäärin nouse eivätkä laske merkittävästi vaan pysyvät ajan mittaan vakaina".
EKP tulkitsee "hintavakauden" toisin kuin Suomen Pankki kuvaa. Sananmukaisen hintavakauden asemesta EKP on määritellyt tehtäväkseen tavoitella "yleisen hintatason" vakaata mutta alituista kohoamista.
EKP haluaa euroalueen kuluttajahintojen nousevan keskimäärin vajaan kahden prosentin vuosivauhtia. Tavoite merkitsee kuluttajahintojen kaksinkertaistumista ja rahan ostovoiman puoliintumista suunnilleen 40 vuoden välein.
Euroalueen kuluttajahinnat ovat nyt keskimäärin kolmanneksen korkeammat kuin euroajan alussa. Alueella on toisin sanoen vallinnut EKP:n tavoittelema "hintavakaus", vaikka hinnat ovat kaikkea muuta kuin "pysyneet ajan mittaan vakaina".
Viime aikoina EKP:n tavoittelema "hintavakaus" on ollut vaarassa, sillä euroalueen kuluttajahinnat ovat kohonneet enää vajaan puolen prosentin vuosivauhtia eivätkä EKP:n havittelemaa vajaan kahden prosentin vauhtia.
EKP tulkitsee tällaisen sananmukaisen hintavakauden uhkaksi, jonka torjumiseksi se valmistelee taas uusia poikkeuksellisia rahapolitiikan toimia. Siitä huolimatta, että aito hintavakaus lähempänä kuin kertaakaan sitten EKP:n perustamisen.
Nähtävästi Draghin ja Liikasen ajan euroalueella käy aivan samoin kuin kävi Hammurabin aikaisessa Babyloniassa: talous ja alamaiset eivät tottele hintasäännöstelyä. Eivät, vaikka samaa yritystä ja erehdystä toistaisi kuinka sitkeästi.

وقتی که، طبقه ی فرا دست شمشیر را از رومی بندد!

یک شرکت تولیدی معروف وباسابقه ی فنلاندی(نانسو) ازکارگران خودمیخواهد که، یا با کسر8-14 درصد ازدستمزدهای خودموافقت بکنند ویا اینکه، ازکاربیکارشان خواهد کرد! درصورت پذیرش این "پیشنهاد" توسّط کارگران، آنها تضمینی دریافت خواهند کرد که، اگرچنانچه وضعیّت "اجبارآوری" پیش نیآید، درطول 12 ماه آینده کارشان راازدست نخواهند داد!

منطقی روشنترازاین سراغ دارید؟ منطق مبارزه ی(جنگ) طبقاتی! 

Tunnetun suomalaisfirman karu tarjous työntekijöille: Palkasta pois 8-14%

 2.10.2014
Vaatetusyhtiö Nanso on tarjonnut työntekijöilleen tuntuvaa palkanalennusta, kertoo Hämeen Sanomat.
Lehden mukaan yhtiö on tarjonnut tällä viikolla osalle työntekijöistään 8-14 prosentin suuruista palkanalennusta
Vastineeksi yhtiö lupaa, että työntekijöitä ei seuraavan 12 kuukauden aikana irtisanottaisi tai lomautettaisi, paitsi "pakon edessä".
Nanson tulos on ollut tappiolla ainakin kolmen vuoden ajan, lehti kirjoittaa.

Kumpi on suomalaisen superkomissaarin valinta!?
14.09.2014
Euromaiden keskinäisiä kilpailukykyeroja on mahdollista tasoittaa vain kahdella konstilla:
Joko Saksaa heikommat maat on pakotettava jopa vuosien mittaiseen deflatoriseen lamaan, tai sitten Saksa on pakotettava vuosien ajaksi tuntuvasti nykyistä kovempaan inflaatioon.
Kysymys on inflaatioerosta ja siitä, ovatko heikoimmatkin maat nollaviivan ala- vai yläpuolella. Nyt ne ovat sen alapuolella.
Kumpi tahansa vaihtoehto on poliittisesti tulenarka ja muutoinkin äärimmäisen vaikea.

Mikä euroaluetta vaivaa?

Osmo Soininvaara

16.6.2012 

Euroalueen jatkuvat ongelmat kertovat euron sairaudesta. Sen syyt ovat moninaiset.
Oliivivyöhykkeiden asukkaiden syyttäminen laiskoiksi siestan viettäjiksi on väärin. Kreikkalaiset tekevät työtä – ne joilla sitä vielä on – vuodessa paljon enemmän kuin suomalaiset. Yrittäjyys on yleistä ja työpäivät ovat pitkiä.
Alikehittyneisyyden vuoksi työn tuottavuus on heikkoa. Paikoin elämänmeno on lähempänä kehitysmaita kuin vauraan Euroopan tehotalouksia.
Tehottomuudessa on kyse myös perinteisistä elämäntavoista. Ranskakin puolustaa työvaltaista maatalouttaan ranskalaisilla arvoilla. Matkailijan silmin elämä näyttääkin mukavalta.
Huonotuottoisissa elämänmuotoammateissa ei ole vikaa, jos tyytyy vastaavasti alempaan kulutustasoon. Ennen yhteisvaluuttaa se sujui hyvin. Köyhästä, mutta mukavan elämän etelästä ei muutettu sankoin joukoin rikkaaseen ja tehokkaaseen pohjoiseen, vaikka rajat olivat auki.
Yhteisvaluutan piti siirtää pohjoisen Euroopan ylijäämiä kehittämään eteläistä Eurooppaa. Rahaa siirtyi, mutta ei tuottavia investointeja, vaan kiinteistökupla.
Ylenpalttinen lainan tarjonta nosti asuntojen ja tonttien hinnat tolkuttomuuksiin. Näin tapahtui Suomessakin rahamarkkinoiden vapautuessa 1980-luvulla, ja huonosti siinäkin kävi. Nyt kiinteistökauppaa rahoittaneet pankit ovat vaikeuksissa, koska asiakkaat eivät selviä veloistaan.
Vielä suuremmissa vaikeuksissa ovat kodeistaan häädetyt velalliset, joiden on vaikea selvitä kuiville elinaikanaan. Surullinen tarina!
Kreikan ja Italian poliitikot ovat toimineet vastuuttomasti, mutta Espanjassa ja Irlannissa on vaikea syyttää hallitusta kuin korkeintaan siitä, etteivät ne osanneet vahtia pankkiensa luotonantoa.
Suurempia syyllisiä ovat ne keskieurooppalaiset pankit, jotka voiton huumassa rahoittivat avokätisesti paikallisten pankkien asuntolainoitusta. Riskien analysointi kuului niille.
Keskuspankit tarkkailevat inflaatiota ja säätävät liikkeellä olevan rahan sen mukaan. Mittaavatko ne lainkaan oikeaa asiaa? Riisin hinnan nousu on inflaatiota, mutta asuntojen hintojen kaksinkertaistuminen ei ole. Matalat korot kehittävät paraikaa asuntokuplaa myös Helsingin seudulla.
Kiinteistökuplan ohella etelään virrannut raha nosti myös palkkoja. Kreikassa palkat kaksinkertaistuivat kymmenessä vuodessa. Tällaiseen palkkatasoon Kreikalla ei ole edellytyksiä, ellei taloutta modernisoida kovalla kädellä. Tässä ei pettänyt niinkään moraali kuin talousteoria.
Globalisaatio on kohdellut Euroopan eri osia eri tavalla. Kiinalainen duunari tekee kaiken halvemmalla, Euroopan etu on ollut osaamisessa ja laadussa. Italian nuorisosta vain 15 prosenttia suorittaa korkeakoulututkinnon, Suomessa liki 40 prosenttia. Etelä-Eurooppa on aseeton halpatuontimaiden edessä. Niiden pitäisi ehdottomasti devalvoida valuuttansa, mutta euromaalla ei tätä mahdollisuutta ole.
Moni varoitti euroa perustettaessa, että Eurooppa ei ole järkevä valuutta-alue, koska maiden kehityserot ovat niin suuret. Erot Suomen sisällä ovat suuremmat kuin euromaiden välillä, mutta Suomen sisällä tehdäänkin suuria aluepoliittisia tulonsiirtoja. Siitä huolimatta suuri osa Suomesta tyhjenee pikkuhiljaa kasvukeskuksiin.
Jos euroalue toimisi samalla tavalla kuin Suomi sisäisesti, valtavia summia aluepoliittista tukea siirtyisi pohjoisesta etelään ja kymmeniä miljoonia asukkaita etelästä pohjoiseen.
Koska euron arvo kelluu, euromaiden yhteenlaskettu vaihtotase on suunnilleen tasapainossa. Itse asiassa sen pitäisi olla vähän alijäämäinen, sillä Euroopan paras vientiartikkeli ovat eurosetelit, joita ulkopuolisten maiden asukkaat ostavat satojen miljardien edestä säilöäkseen säästönsä patjan sisällä. Tätä ei lasketa vienniksi vaan euromaiden velanotoksi. Kun Saksan vaihtotase on ylijäämäinen, joidenkin muiden euromaiden vaihtotaseen on oltava alijäämäinen.
Voimme sanoa, että Saksan ylijäämä aiheuttaa Etelä-Euroopan alijäämät nostamalla euron kurssiin liian korkeaksi. Se ehti nousta yhdestä dollarista yli 1,50 dollarin.
Ulkomaanvaluutassa mitattuna kreikkalaisten palkkataso ei siis vain kaksinkertaistunut vaan peräti kolminkertaistui, mikä nyt ainakin oli liikaa. Nyt euro on onneksi vähän devalvoitunut ja kurssi on enää 1,25. Tämä helpottaa huomattavasti esimerkiksi Suomen vientiä.
Jos jokaisella maalla olisi oma euronsa, Saksan euro maksaisi varmaankin jotain 1,70, eikä Saksa oli mitenkään erityisen kilpailukykyinen. Kreikan euro olisi ehkä 0,70. Suomelle nykytaso on nyt ihan passeli.
Etelä-Euroopan räpiköinti on auttanut Saksan kilpailukykyä olennaisesti, koska se on estänyt euron liiallisen kallistumisen. Saksa on hyötynyt Etelä-Euroopan vaikeuksista huomattavasti, ja on Suomikin
Sääliksi käy Espanjaa. Maan hallitus ei ole tehnyt mitään väärin. Espanjalaiset ja saksalaiset pankit ovat. Nyt Espanja on joutunut nostamaan veroja ja leikkaamaan menoja velkojamaiden vaatimuksesta. Tämä ei ole auttanut mitään. Työttömyys on noussut 25 prosenttiin, ja se taas on romahduttanut verotulot. Kuripolitiikasta ei ole ollut valtiontaloudelle mitään hyötyä, mutta koko maa on kärsinyt.
Työttömyyttä lisäämällä ei Eurooppaa pelasteta. Taloustieteen nobelisti Paul Krugman sanoo Euroopan tekevän taloudellista itsemurhaa ja Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer sanoo Saksan olevan tuhoamassa Eurooppaa kolmatta kertaa. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF neuvoo jopa Suomea hillitsemään valtiontalouden säästöjä, jotta lama ei syvenisi.
Juuri nyt Euroopassa tarvittaisiin elvytystä, ei työttömyyden tahallista kasvattamista. Yhä useampi on päätynyt siihen, että Saksassa pitää nostaa palkkoja, jotta epätasapaino euroalueen sisällä helpottaisi.
Yhteisvaluutta vaatisi koordinoitua talouspolitiikkaa – ei vain köyhien kurittamista, vaan myös esimerkiksi Saksan ja Suomen politiikan sääntelyä. Olen kovin pessimistinen siitä, onko se poliittisesti mahdollista. Ellei ei ole, yhteisestä valuutasta muodostuu taakka, vaikka se tähän asti on tuottanut ainakin Suomelle paljon hyötyä.

Miksi Saksan kilpailukyky on muilta pois

18.6.2012

Osmo Soininvaara

Aloitetaan ensin vaihtotaseella, joka kertoo kansantalouksien velkaantumisesta (alijäämäinen vaihtotase) tai säästämisestä.
Oletetaan ensin, että jokaisella maalla on oma valuuttansa. Markkinatalousmaa ei voi pitkään pitää yllä keinotekoista valuuttakurssia. Suomi yritti parikymmentä vuotta sitten, ja huonosti siinä kävi. Jos maan vaihtotase on alijäämäinen, se joutuu ostamaan ulkomaanvaluuttaa enemmän kuin myy sitä ja maksaa tuon kaupan omalla valuutallaan. Siksi sen oma valuutta halpenee. Jos vaihtotase on ylijäämäinen, maan valuutan arvo vastaavasti nousee. Alijäämäisen maan valuttaa siis devalvoituu parantaen sen kilpailukykyä ja ylijäämäisen revalvoituu heikentäen sen kilpailukykyä. Näin valuuttakurssin vaihtelut pyrkivät tasapainottamaan vaihtotaseet.
Tästä on muutama poikkeus: jos maan valuuttaa käytetään laaja-alaisesti reservivaluuttana, se voi ”myydä seteleitä” (ja bittejä) ja näin rahoittaa alijäämänsä (USA). Jos maa ei ole markkinatalous, se voi manipuloida kurssia (Kiina) ja jos maassa on tarve säästää rahaa pahan päivän varalle, koska eläkejärjestelmä ei ole kunnossa tai eläkejärjestelmä on rahastoiva (Japani, Kiina, osin Suomi), se voi ylläpitää pitkäänkin ylijäämäistä vaihtotasetta ilman valuutan revalvoitumista.
Euroalueen vaihtotase on tämän takia keskimäärin jokseenkin tasapainossa. Jos yksi euromaa (Saksa) hankkii huomattavan vaihtotaseen ylijäämän, euron kurssi nousee ja koko alueen yhteenlaskettu vaihtotase tasapainottuu. Suhteessa Yhdysvaltain dollariin euron kurssi ehti nousta yli 50 prosenttia, ennen kuin eurokriisi on sitä onneksi vähän laskenut. Saksan ja Suomen ylijäämistä johtunut kurssin nousu leikkaa kilpailukykyä tasaisesti kaikilta euromailta, myös niiltä, joiden kilpailukyky ei ollut järin hyvä alun perinkään. Euron 50 prosentin revalvaatio on suurena syynä oliivivyöhykkeen vaikeuksiin, ja on se haitannut myös Suomen vientiä. Vastaavasti Saksan talous on hyötynyt huomattavasti siitä, että oliivimaiden alijäämien ansiosta euron kurssi nousi niin vähän. Ilman euroa ja oliivivyöhykkeen räpiköimistä euron sisällä Saksan parantunut kilpailukyky olisi valunut valuutan rajuun revalvoitumiseen.
Saksan tuottavuutta ja muun maailman inflaatiota alemmat palkankorotukset ovat suurena syynä oliivivyöhykkeen maiden VAIHTOTASEIDEN alijäämiin. Oliivivyöhykkeen alijäämät ovat vastaavasti tehneet mahdolliseksi Saksan ylimäämät.
Tässä oli siis kyse vaihtotaseen alijäämästä. Se on eri asia kuin julkisen talouden alijäämä, mutta yhteys näiden alijäämien välillä vallitsee.
Vaihtotaseen alijäämä tarkoittaa, että jonkun on kansantalouden sisällä velkaannuttava, kotitalouksien, yritysten tai valtion. Kaikissa maissa, jopa Kreikassa, yksityissektori velkaantui ensin. Itse asiassa yksityissektorin velkaantumien ja siihen liittynyt kuplatalous tuotti petollisen paljon verotuloja valtioille. Kun velka alkoi hirvittää ja kotitaloudet sekä yritykset alkoivat karsia menojaan, ne tulivat karsineeksi myös toistensa tuloja (kansantaloudessa toisen meno on toisen tulo) ja sitä kautta valtion tuloista saamia verotuloja samalla, kun työttömyys nousi ja synnytti menoja valtiolle. Vaihtotaseen alijäämä kääntyy lähes aina lopuksi julkisen talouden alijäämäksi. Tai jos velka ei alkanut hirvittää velallista, se alkoi hirvittää pankkeja, jotka joutuivat vaikeuksiin, kun velalliset eivät pystyneet maksamaan velkoja eivätkä edes korkoja. Kun pankit kaatuivat valtioiden niskoille, valtiot joutuivat suuriin vaikeuksiin (Irlanti, Espanja).

Finanssieliitti kiittää, pääjohtaja Liikanen

Euroalueen finanssitalous sai taas mojovan tujauksen tukea alueen keskuspankilta. EKP lupasi pankkien käyttöön jopa tuhat miljardia uutta euroa – ja avitti samalla arvopaperikurssit yhä ylemmäs. Finanssieliitti hyötyi heti, mutta kokeellisen tuen vaikutus tavallisen kansan reaalitalouteen on epävarma.

7.9.2014

Jan Hurri

Irlantilaissyntyinen taloustutkija ja armoitettu keinottelija Richard Cantillion oivalsi jo 1700-luvun alussa rahan arvon merkityksen kaikenmoisen taloudellisen toimeliaisuuden keskeisenä perusmuuttujana.

Hän tajusi myös taloudessa liikkeessä olevan rahan määrän ja rahan kiertonopeuden merkityksen kaikkiin hintoihin itse rahan hinnasta käytännössä kaikkien hyödykkeiden ja palveluiden hintoihin.

Cantillionin kenties nerokkain – ja hänen omalle keinottelulleen ylivoimaisesti tuottoisin – oivallus oli kuin rautalankamalliksi väännetty tulkinta euroalueen EKP:n ja muiden nykyajan keskuspankkien tukitoimista ja niiden vaikutuksista:
Tuon nerokkaan oivalluksen voinee karkeasti pelkistäen ryhmittää neljäksi nyrkkisäännöksi:
1) Rahan tarjonnan muutokset vaikuttavat vääjäämättä mutta epätasaisesti talouden eri osissa vallitseviin hintoihin.
2) Rahamäärän lisäys ja hintojen nousu kasvattavat ensimmäiseksi ja eniten niiden toimijoiden tuloja ja varallisuutta, jotka ovat lähimpänä uuden rahan lähdettä.
3) Viimeiseksi ja vähiten – jos lainkaan – hintojen noususta hyötyvät ne, jotka ovat kauimpana uuden rahan lähteestä.
4) Uuden rahan lähteestä kauimmas jääville hintojen muutoksista koituu varmemmin entistä suurempien menojen verran haittaa kuin tulojen tai varallisuuden kasvua.
Cantillion menestyi keinottelijana ja teki huikeita voittoja yhdistämällä rahatalouden perusteisiin liittyviä oivalluksiaan aikansa rahaoloissa huomaamiinsa muutoksiin.
Hän osti, kun uutta rahaa tulvi talouteen ja keinottelukohteiden hinnat nousivat, ja hän myi, kun rahatulva hupeni ja keinottelukohteiden kuplat alkoivat puhjeta.
Hän oli aikansa finanssieliittiä, joka osasi lyödä rahaolojen muutoksilla rahoiksi.
Nyt on meneillään 2000-luvun eikä 1700-luvun alku, mutta aivan samaan tapaan uuden rahan tulva hyödyttää ensin ja eniten niitä, jotka ovat rahalähteen lähellä.
Niinpä nyt toistuu sama kuin Cantillionin aikoina 300 vuotta sitten: finanssieliitti rikastuu, ja tavallinen kansa maksaa. Nyt finanssieliitti saa kiittää keskuspankkeja.
EKP:ltä tuoretta tukirahaa
jopa tuhat miljardia euroa
Sivullisen on vaikea arvioida, miten huolellisesti Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen ja muut EKP:n neuvoston jäsenet ovat tutustuneet Cantillionin ainoaan julkaistuun tekstiin (josta tässä linkki ranskasta käännettyyn laitokseen An Essay on Economic Theory).
Se on sivullisenkin helppo havaita EKP:n rahapolitiikan toimista, että niissä ja niiden seurauksissa on vahvasti cantillionilaisia vaikutteita.
EKP:n rahapolitiikan linjauksista päättää pankin neuvosto, jonka jäseniä ovat EKP:n johtokunta ja euromaiden kansallisten keskuspankkien pääjohtajat. Neuvoston jäsenenä Suomen Pankin Liikanen määrää osaltaan, millä tolalla euroalueen rahoitusolot ovat. 
Viimeksi torstaina EKP:n neuvosto päätti uusista mittavista rahatalouden tukitoimista, joilla se ilmoitti tukevansa euroalueen yleistä inflaatio- ja talouskehitystä – mutta joilla se kuitenkin tukee ensin ja eniten alueen finanssitaloutta.
EKP aikoo eri tukimuotoja yhdistelemällä kasvattaa tuoreen rahan tarjontaa euroalueen liikepankeille yhteensä arviolta jopa tuhannen miljardin euron verran. Se syöttää uutta rahaa pankeille puoli-ilmaisin luotoin ja mittavin arvopaperiostoin.
Uunituoreita miljardeja saavat ensin ja eniten käyttöönsä finanssijärjestelmän ytimessä talouden rahamyllyjä pyörittävät alueen suurpankit ja niiden tuntumassa vikkelimpiä rahavirtoja ohjailevat kansainväliset keinottelijat, kuten vipurahastot.
Suurpankit, vipurahastot ja muut kansainväliset keinottelijat sekä näiden suurimmat omistajat ja rahakeskusten superpankkiirit ovat tämän päivän finanssieliittiä, joka sai jo hyödyn EKP:n vasta lupaamista tukimiljardeista.
Pian EKP:n tuki-ilmoitusten jälkeen euroalueen osakemarkkinoiden kurssit nousivat ja velkakirjamarkkinoiden korot laskivat voimakkaasti. Samaan aikaan euron arvo suhteessa muihin päävaluuttoihin heikkeni niin kuin valuuttakeinottelijat toivoivat.
Finanssivarallisuuden arvon nousu oli välitön ja nyt jo toteen käynyt seuraus EKP:n neuvoston tuoreimmista tuki-ilmoituksista.
Sen sijaan vasta kenties vuosien kuluttua selviää, koituuko näistä kokeiluluontoisista tukitoimista euroalueen reaalitaloudelle ja kansalaisten enemmistölle hyötyä vai haittaa.
Rahapolitiikka
ollut tehotonta
EKP:n neuvostolla on rahapolitiikan tuoreissa tukitoimissaan sama tarkoitus kuin se on aiemmillakin tukitoimillaan tavoitellut. Se yrittää rohkaista euroalueen rahavirtoja liikkeelle lisäämällä ja helpottamalla pankeille tarjoamaansa rahoitusta.
Samaa ovat viime kriisivuosien kuluessa yrittäneet EKP:n lisäksi muutkin maailman suuret keskuspankit Yhdysvaltain Fedistä Japanin BoJ:iin ja Kiinan Kansanpankkiin niin kuin toki iso liuta pienempiä keskuspankkeja.
Ainoa kansainvälisesti merkittävä keskuspankki, joka on toistaiseksi onnistunut elvyttämään maansa luottovirrat vuolaaseen virtaukseen, on Kiinan Kansanpankki. Mutta sillä onkin käytössään suoraviivaisempia rahapolitiikan "taivuttelukeinoja" kuin muilla suurilla keskuspankeilla.
EKP ei voi muuta kuin tarjota liikepankeille entistä runsaammin ja entistä edullisempaa keskuspankkirahoitusta. Mutta sillä ei ole keinoja taivutella pankkeja muuttamaan lisärahoitusta uusiksi asiakasluotoiksi, eikä sillä ole keinoja taivutella pankkien asiakkaita hakemaan uusia luottoja.
Toki EKP saa liikkeelle juuri sen määrän uusia miljardeja kuin se haluaa. Mutta se ei pysty juurikaan vaikuttamaan, mitä pankit noilla tuoreilla miljardeilla tekevät.
Yksi perusteltu odotus on, että uusi raha hakeutuu samaan käyttöön kuin suurin osa maailman suurten keskuspankkien liikkeeseen panemista uusista miljardeista on viime vuosina hakeutunut: finanssimarkkinoiden keinotteluun.
Eikä tämä ole pelkkä oletus, vaan maailman finanssimarkkinoiden hintakehityksen vahvistama tosiseikka, johon muun muassa Kansainvälinen järjestelypankki BIS on kiinnittänyt huolestuneen huomionsa.
Kesällä julkaisemassaan viime vuoden vuosikertomuksessa BIS huomautti melkein samaan hengenvetoon, että:
1) Vallitsevissa talousoloissa keskuspankkien rahapolitiikka on likimain kyvytöntä elvyttämään reaalitaloutta.
2) Keskuspankkien poikkeukselliset elvytystoimet ovat edistäneet enemmän finanssi- kuin reaalitalouden kysyntää.
3) Finanssimarkkinoille on saattanut jo syntyä suoranaista riippuvuutta keskuspankkien yhä runsaampien tukitoimien raharuiskeille.
Ilmeisesti BIS:n ekonomistit ovat jyvällä Castillionin vuosisatojen takaisista oivalluksista.
EKP ei onnistunut
estämään luottolamaa
Erityisesti euroalueen talous- ja rahoitusolojen tahmeudessa näkyy merkkejä BIS:n viittaamasta rahapolitiikan tehottomuudesta. EKP on vuosien ajan yrittänyt saada alueen luottovirtoja elpymään, mutta tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi.
Pankkien luotonanto yksityiselle taloudelle on ollut erittäin vaisua ja suorastaan supistunut, vaikka EKP haluaisi luotonannon – eli suomeksi sanottuna alueen velkaantumisen – kaiken aikaa yltyvän.
Euroaluetta vaivaa niin sanottu luottolama, jossa luotonanto ja -kysyntä supistuvat. Tästä on seurannut velkavetoisen talouden jämähtäminen nollakasvun ja taantuman uuvuttamaan anemiaan, jossa kysyntä on heikkoa ja työttömyys runsasta.
Varta vasten EKP:nkin vaatimuksesta kesken velkakriisin kiristetty talouspolitiikka on pahentanut talouden anemiaa.
Seuraavaksi luottolama voi uuvuttaa talouskasvun lisäksi kuluttajahinnat laskuun, mikä olisi sekin vastoin EKP:n tavoitteita. Osa euromaista on jo laskevien hintojen deflaatiossa, ja nyt koko euroalue on jo hyvin lähellä nollainflaatiota.
Yksi EKP:n tuoreista tavoitteista lienee euron heikentäminen, ja se voi osaltaan jonkin verran avittaa alueen teollisuuden vientiä muille markkinoille ja hilata kuluttajahintoja taas nousuun.
Reaalitalouden muutokset ovat kuitenkin epävarmoja ja hitaita – ainakin, jos niitä verrataan finanssitalouden jo saamiin hyötyihin.
Sekin on epävarmaa, variseeko finanssitalouden jo saamista hyödyistä tavallisen kansan reaalitalouteen lopulta hyötyä vai haittaa.
Niin kuin muuan Richard Cantillion oivalsi jo 300 vuotta sitten.